Pöllönkorven naamiaisyö

language: Finnish

PÖLLÖNKORVEN NAAMIAISYÖ

Kolminäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

»Seuranäytelmiä» 214

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1920.

HENKILÖT:

Esa Pöllönkorpi
Vilho Härjänheimo
Kalle Kaljunen
Vilhelm Freckstedt
Annastiina Tissala
Siina
Maija
Saara

OHJEITA ESITTÄJILLE.

Näyttämöasustuksessa ei ole mitään erikoista. Soittokellon nappulakin voi tarpeen tullen piillä jonkun oviverhon tai vaikkapa ikkunaverhon takana, joten siis vain kuvitellaan sen olemassaolo.

Laulu ja eläköön-huudot voidaan panna ulkopuolelta kuulumaan kerran pari lisää, jos esittäjät niin haluavat.

Erinäisistä osista on huomattava:

Pöllönkorpi, Härjänheimo, Freckstedt ja Saara ovat samanlaiset kuin
»Esa Pöllönkorvessa».

Kalle on muuttunut rohkeammaksi ja vilkkaammaksi. Tämän muutoksen on aikaansaanut hänen liikkumisensa ihmisten ilmoilla Freckstedtin kanssa.

Siina on tavattomasti herrastunut oltuaan jonkun aikaa ravintolapalveluksessa. Esiintyy aina naurettavasti hienoutta tavoitellen. Sanoo kaikki sanottavansa äärettömän tärkeästä ja liioittelevan arvokkaasti.

Anna on uusi henkilö. Hän on rivakka, reipas, rohkea ja vähän ylpeä.
Hänestä pulppuaa maalaistuoreus ja miellyttävä teeskentelemättömyys.
Ikä joitakin vuosia yli 20.

Maija on tyhmänsekainen vanhapiika. Esiintymisessä on sentään jonkinlaista vanhemmanpuoleisen naisen rohkeutta. Ikä 30 v.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Matkustavaisten huone. Perällä, oikealla puolella ovi käytävään. Vasemmalla sivuseinällä kaksi ovea, perempi viereiseen huoneeseen ja etualalla oleva alakertaan. Oikealla sivuseinällä, peräalalla ovi viereiseen matkustajahuoneeseen ja etualalla ikkuna, jonka edessä pöytä. Pöydällä kirjoitusvehkeet y.m. Vasemmanpuolisella peräseinällä sänky ja pesukaappi. Tuoleja siellä täällä.

On talvi-ilta ja huone on pimeä.

Anna (tulee käytävästä kynttilä kädessä). Kanna tänne tavarat! Tässä on sopiva huone.

Kalle (kantaa laahustaa kahta isoa matkalaukkua). Jahah. Vai tässä on sopiva. (Tulee sisään.) No, mihin ryönä?

Anna. Mikä ryönä?

Kalle (kallistaa päätään kummallekin puolelle). Tämä — ja tämä —?

Anna (sytyttää lamppua). Pidä käsissäsi!

Kalle (levollisesti). Jahah! Kyllä vain! (Rykii.) Vaikka eiväthän nämä ole höyhenillä täytetyt — ja rappusetkin olivat koko korkeat. Oli ne toisenlaiset kuin ennen — tässä talossa. Kovin on komeaksi rustattu. Ei vanhaa ryönää enää missään.

Anna (menee peittämään ikkunaa). Paljonko metri tuollaista maksaa?

Kalle. Mitä niin? (Älyää.) Kas, kas neitosta vain! Ei sallisi juttuamista.

Anna (veikeästi). Kyllä — mutta olet niin metka mieheksi. (Menee sänkyä laittelemaan.) Mitä siinä töllötät?

Kalle. Missäs minä —?

Anna. Olet kuin vaivaispyssy Hattulan kirkolla.

Kalle. Ei näitä enää jaksakaan. Käsivarret venyvät kohta lattiaan asti. (Asettaa laukut lattialle.)

Anna. Kynnyksen edessäkö mies meinaa asustaa?

Kalle (virnistellen). Annan neitsykäisen viedä mihin haluttaa. (Alkaa sytytellä tupakkaa.) Koppaville ihmisille pitää antaa työtä. Se masentaa.

Anna (katselee ylpeästi Kallea ja matkalaukkuja). En aio masentua tuosta työstä — vaikka ikänsä siinä viruisivat.

Kalle (hyvitellen). No, no! Ei nyt riidellä tyhjästä — mitäs tyhjistä!

Anna. Niin — mitäs tyhjistä kapsäkeistä!

Kalle. Sopii koettaa, ovatko tyhjiä!

Anna. En koske, en kajoa.

Kalle. Entä jos täytyy?

Anna. Köyhän täytyy.

Kalle (ottaa matkalaukut lattialta). Niinkuin meidän molempien. (Heittää laukut sänkyyn.)

Anna. Mitä sinä meinaat, mies?

Kalle (katselee Annaa suostuttelevasti, leveästi hymyillen). Jaa että — mitä meinaan?

Anna. Mitä sinä teet?

Kalle. Katselen kaunista tyttöä.

Anna. Nosta heti paikalla pois!

Kalle (astuu jonkun askeleen poispäin). En koske, en kajoa. Antaa ryönäin olla!

Anna (kiivaasti). Nostatko?

Kalle (kääntyy Annaan päin). Minä pidän kopeista tyttölapsista. Neitsykäinen on kopea, ja minä olen —

Anna. — tyhmä!

Kalle (välittämättä, naureskellen). Ja minä olen samaa mieltä kuin Pöllönkorpikin —

Anna. Kuka? Mikä Pöllönkorpi?

Kalle (kuin edellä). — että kaikki naiset kyllä taipuvat, mutta että — kopean taipumisesta on suurempi ilo.

Anna (yhä uteliaampana). Mikä Pöllönkorpi?

Kalle. Se vain, jonka kaikki tuntevat. Se alamaan mahtava rusthollari.

Anna (ei enää riitelevällä äänellä). Tunnetteko hänet?

Kalle. Entäs te? Tunnetteko te?

Anna (puoliksi hämillään). Ehkä. (Kääntyy ympäri.) Mistäs te hänet tunnette? (Yrittää ajatuksissaan nostaa matkalaukkuja.)

Kalle (syrjäsilmällä). Ne painavat — eikö totta?

Anna (iloisempana). Luuletteko, etten jaksa?

Kalle (härnäten). Luulen. Noin heikko tyttö —

Anna. Minäkö heikko? (Ottaa yhden laukun ja vie kevyesti seinustalle.)

Kalle. No, enpä olisi uskonut. — Laskekaa varovasti! Kuka tietää, vaikka olisi rikkuvaakin. Usein on pullojakin mukana.

Anna. Ettekö tunne omia tavaroitanne? (Tulee ottamaan toista.)

Kalle. Ei, ei! Tasan matkassa eväät pannaan. Kyllä minä — (ottaa toisen laukun) — nyt kun olemme ystäviä. (Vie seinustalle.) Nämähän ovat minun isäntäni tai eihän se niin isäntäkään — mutta kuskin tapainen olen. Omalla hevosellani kuljettelen häntä ympäri pitäjiä. Maksaa tietysti sitten —

Anna. Tämä huone onkin kai sitten hänelle — isännällenne?

Kalle. Niin — paroonille.

Anna. Soo!?

Kalle. No, ei se niin paroonikaan taida olla — mutta — minä sanon häntä siksi — ja hm —

Anna. Ja se tulee palkituksi — vai —?

Kalle. Kyllä — erittäinkin jos saan jonkun toisen tekemään samoin. — No! No? — Mitäs hemmettiä te nyt teette?

Anna (ottaa melkein valmiiksi laitetulta sijalta lakanat pois). Huomasin vasta, että lakanoita ei ole muutettu.

Kalle. Nähkääs! Parooni sen teki.

Anna. Teidän kiusottelemisenne sen teki, että —

Kalle. Että minä en olisi saanut puhtaita?

Anna. Niini (Menee nauraen alikertaan vievästä ovesta.)

Kalle (katselee Annan jälkeen). Veikeä tyttö! Ja kopea kuin manttaalin muori. Hm! On se vain toista kuin se Mäkimatin Siina — se Eufrosiina Härjänheimo. — Pss! (Virnistää tyytymättömänä.) Olipa onni, että se juttu jäi kesken — ja että ne muutkin ovat jääneet kesken, sillä — sillä — (Katselee Annan jälkeen.) — sillä — olipas se koko malleva tyttö. — Mitäs se siitä Pöllönkorvesta? Tuntui aivan kuin ei olisi tykännyt. Otanpa vielä puheeksi, kun tulee. (Menee pöydän luo istumaan.) Jaa, jaah!

Siina (tulee käytävän ovesta). Tässä olisi herralle päiväkirja.

Kalle (katsoo Siinaa). Mitäh? Valehtelevatko silmäni, vai —?

Siina. Kirjoittakaa nimenne!

Kalle. Oletpas sinä muuttunut! Tuskin enää tunnen. (Nousee.) Terveeksi! (Antaa kätensä.)

Siina (tervehtii hätipitäin). Iltaa! — Nimi!

Kalle. Kylläpä olet hienostunut. Ellet olisi ollut kahta eri reisua minun heilanani, niin —. (Kumartaa epäillen.) Oletko sinä Mäkimatin Siina?

Siina. En,

Kalle. Entäs Eufrosiina Härjänheimo?

Siina. En.

Kalle (ymmällä). Mikäs sitten?

Siina. Sini Freckstedt.

Kalle. Mutta eihän se sinusta huolinut —!

Siina. Enkä minä huolinut sinusta. Kirjoita niinesi: Kalle Kaljunen!

Kalle (purskahtaa nauraa hihittämään). Huono nimi, sanoi pappi Sikaselle. Muuttakaa edes Porsaaksi!

Siina. Herra Kaljunen on hyvä ja kirjoittaa! Minulla on kiire.

Kalle. Kyllä Kaljunen on hyvä. Se on niin hyvä, että se seisoo vielä minun hautaristissänikin — (huutaa) — ellei sitä sitä ennen muuteta Kiljuseksi. (Ottaa päiväkirjan ja kirjoittaa.) Siinä on! (Antaa päiväkirjan takaisin.)

Siina. Vihdoinkin! (Tekee lähtöä.)

Kalle. Eihän nyt toki sellaista hoppua! Minne on kiire?

Siina. Meillä on maskeraadi. (Lukee mennessään mitä Kalle on kirjoittanut.)

Kalle. Mikä se on — maskuraati?

Siina (pysähtyy). Mitä hävytöntä herra tänne kirjoitti?

Kalle. Hävytöntä?

Siina. Aivan hävytöntä! »Parooni Freckstedt».

Kalle (virnistellen). Onko se hävytöntä?

Siina. On. Sinä et ole mikään parooni.

Kalle. En. Etkä sinä ole Freckstedt.

Siina. Minä olen kunniallisesti muuttanut nimeni Lönruusin päivänä. Mutta sinä et voi tulla parooniksi edes viimeisellä tuomiolla, sinä. (Anna tulee tuoden lakanoita.) Minä lähetän sinun niskaasi poliisin, niin saat nähdä. (Menee käytävän ovesta.)

Anna. No, mitä on tekeillä?

Kalle (naureskellen). Ei yhtään mitään!

Anna. Ei sentähden poliisia tuoda.

Kalle. Ei — niin minäkin luulen.

Anna. Otetaanpas selvä. (Aikoo ulos.)

Kalle. Ei pidä suotta — minä selitän —

Anna. No?

Kalle. Tämä on vähän niinkuin perhesalaisuus. Ajatelkaas, kuinka paljon minä teihin luotan! — Minä kirjoitin päiväkirjaan isäntäni nimen. Hän tykkää siitä, että minä sen teen.

Anna (Kallen hyväntuulisuuden tartuttamana). Minkätähden sitten?

Kalle. Minä kirjoitan hänet aina parooniksi.

Anna. Miksi hän ei sitä itse tekisi?

Kalle. Noo — jaa —

Anna. Aijee! Hänhän ei olekaan patooni?

Kalle (tyhmän vakavasti). Kuinkas moni tässä maailmassa on sitä miksi nimitetään. En minäkään ole kalju vaikka Kaljuseksi sanotaan — mutta tykkään sentään nimestäni. — Arvelen, että samasta syystä Freckstedt tykkää paroonista. (Iskien silmää.) Ja meille sanojille se maksaa vaivan.

Anna. Kaljuselle kai erittäin?

Kalle. Joskus ryypyn — joskus juomarahaa.

Anna (virnistellen). Ja joskus poliisin. (Menee laittamaan sänkyä.)

Kalle (miettien). Jaa — no ei suinkaan se nyt sentään — ja sillähän oli niin kiirekin — sanoi että on — on — mikä se onkaan siellä — masku — masku —

Anna. Naamiaiset.

Kalle. Vai sellaiset! Semmoisen sanan olen kyllä ennenkin kuullut. Miksi sitä sitten maskutellaan —?

Anna. Kaljunen juttelee mielellään?

Kalle (viekkaasti, iskien silmää). Se on niin eri tavalla, se. Toisen kanssa jutellaan — toisen ei.. Jos tykkää, niin —

Anna. Ja nyt Kaljunen tykkää?

Kalle (pyyhkii suutaan). Voi, voi sentään —!

Anna (tiukasti). Ettäkö — mitä?

Kalle (kohteliaasti). Mikäs se olikaan neitsykäisen nimi?

Anna. Anna.

Kalle. Anna on kovin nätti nimi. Ja ehkä liikanimikin nätti?

Anna. Ei ole. Mutta en vain muuta.

Kalle. Mitä se hyödyttäisi! Eihän tyttölasten tarvitse, muuttuuhan se kuitenkin.

Anna. En muuta, vaikka ei muuttuisikaan.

Kalle. No, se on oikein, se! Narrit nimillään reistailevat. Niinkuin tuokin — Sini-piika.

Anna. Tunnetteko hänet?

Kalle. Ehkä — sanoi tässä muuan Pöllönkorvesta. Vaikka ei tuntenutkaan.

Anna (avoimesti). Eikö? — Vaikka on ollut kolme vuotta talossa!

Kalle. Kolme? — Olitteko viime kesänäkin?

Anna. Pyhäinmiesten päivään asti.

Kalle. Mutta minähän Juhannuksen jälkeen kyyditsin isäntää — tai patruunaa — häntä taas pitää sanoa patruunaksi — vaikka ei olekaan — kyyditsin patruunaa kotia. (Tarkastelee Annaa.) Enkä minä muista nähneeni

Anna (ivallisesti). Silloin — naimareisultaan —

Kalle. Niin — Härjänheimosta. Lysti mies! Jutteli hauskasti koko matkan. Naisista tuntui puhuvan kovin mielellään.

Anna (tekeytyen välinpitämättömäksi). Kenestä puhui? Härjänheimolaisesta morsiamestaan kai?

Kalle. Ei se oikein siitä. Tuntui karttelevan.

Anna. Karttaa kai vieläkin — koska ei ole valmista tehnyt.

Kalle. Kun pitkistyy, niin sitkistyy, sanotaan. — Saara onkin vanhaa tekoa, ja — ja Pöllönkorvella oli mielessä joku hätimpi — mutta —

Anna. Kukahan mahtoi olla?

Kalle. Joku, jota ei voi naida.

Anna. Niinkö sanoi?

Kalle. Valitteli sellaista.

Anna. Miksi ei voinut?

Kalle. Ylpeys esti. Multa-aatelin ylpeys —

Anna. Siitähän se usein puhui.

Kalle (viekkaasti). Vai puhui?

Anna. Ne ovat nyt keksineet sellaisen arvopuntarin itselleen. Ei riitä enää manttaalimiehet, eikä rusthollarit, eikä —

Kalle (innostuen). Heidän kanssaan ei sitten mikään piisaa. — Kun vain tietäisi missä se raja on.

Anna. Mikä raja?

Kalle. Raja heidän ja meidän välillämme. Raja multa-aatelin ja — ja kuinka sanoisin —

Anna. Niinkuin esimerkiksi Kaljusen välillä.

Kalle. No — esimerkiksi.

Anna. Eivätköhän ne ole pellot ja niityt ja —

Kalle. Ei ole. Ei! Naihan Härjänheimokin Eräpellon Ellin, jolla ei ollut yhtään mitään. Mutta taas Rajalan Kustaa ei kelvannut kosiomieheksi Tyynelle, vaikka Kustaa oli koonnut tukkihommissa paljon rahaa ja ostanut koko Lohtalan kylän. Kamaristaan Härjänheimo käännytti miehen ympäri — ei päästänyt edes sisarensa puheille. Ja niinhän se Pöllönkorpikin oli valmis ottamaan Saaran ja — ja jättämään mielitiettynsä. Eikä Saaralla kuitenkaan ole —

Anna. No, nyt on kunnossa.

Kalle. Joko Anna nyt lähtee?

Anna. Jo. Tännekö te —!

Kalle. Eiköhän tässä nyt vähän vielä juteltaisi — olen vähän niinkuin tarttunut kiinni —

Anna. Mihin sitten? (Tekee lähtöä.)

Kalle. No, tuota — älkäähän nyt — eihän sitä nyt niini kiireessä keksi sanojakaan — tahtoisin Annalle —

Anna. Minulleko olisi jotain sanottavaa?

Kalle. Ai, ai kun olisi, jos olisi —

Anna (naureskellen). Jos olisi miestä — niinkö?

Kalle (rohkaistuneena). Jos vain Annalla olisi aikaa kuunnella. (Siina tulee käytävän ovesta Kallen selän takaa.)

Kalle. Minä en ole koskaan kenenkään naisen seurasta niin pitänyt kuin —

Anna (on huomannut Siinan). — kuin Siinan. Niinkö?

Kalle (innokkaasti). Siinanko? Siinan kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Mistä sen saitte päähänne? Mokoman herrastuneen hupakon —

Siina (polkee jalkaa). Kalle! Hävytön! Parjaaja!

Kalle (kääntyy ympäri). Ai, ai, ai!

Siina. Älä sinä puhu mitään mistään tekemisistä minun kanssani! Sen saa Annakin tietää, että kaksi kertaa minä —, olen —

Kalle (nostaa molemmat kätensä). Sss! Sss!

Siina (parkaisemalla). — antanut sinulle rukkaset —

Kalle. — ja tumput ja villaset sukat. Kyllä, kyllä!

Anna (naureskellen). Tehän olette kovin hyviä ystäviä keskenänne.

Kalle. Minä en ole koskaan ollut, mutta tämä Siinahan se on tuppautunut —

Siina (suurenmoisesti). Luuleeko herra Kaljunen, että minä olen — oho — (Menee nopeasti pois.)

Kalle (nolona). Kas tuota ryönää, kun — kun —

Siina (aukaisee jälleen oven). Parooni tekee niin hyvin!

Freckstedt. Jaha, jaha! Vai tämä on huoneeni. (Tulee sisään.)

Siina. Olkaa hyvä! (Menee.)

Anna (niiaa). Jos herra parooni jotakin tarvitsee, niin sopii soittaa.

Freckstedt. Ehkä neiti odottaa. (Katselee ympärilleen.) Ei tämä nyt oikeastaan — mihin nuo kaikki ovet johtavat?

Anna (osottaa molemmanpuolisia sivuovia perällä). Nuo viereisiin numeroihin. (Osoittaa vasemmanpuolista alaovea.) Ja tuo vie alakertaan.

Freckstedt. Ja ikkuna —!

Anna. On pihan puolelle.

Freckstedt. Eikö teillä ole huonetta kadun puolelle? Tämä ei ole juuri muutenkaan —

Anna. Tämä viereinen olisi. (Avaa oikeanpuolisen oven.) Siellä on jo sähkövalokin kunnossa. (Menee oikealle.)

Freckstedt. Katsotaanpas! (Menee oikealle.)

Kalle (menee ovelle). No, sehän onkin paljon hienompi.

Freckstedt (oikealla). Tämän minä otan. Merkitkää tämä minulle!

Anna (oikealla). Hyvä on. (Tulee.)

Freckstedt (oikealla). Minun täytyy peseytyä. Kalle, tuo matkalaukut tänne!

Kalle (panee oven kiinni). Ryönä tulee aivan heti. (Iskien silmää Annalle.) Kun hän on poistunut, niin — niin —

Anna. Hyvää yötä! (Aikoo mennä.)

Kalle. Ei, ei! Minä meinaan, että emmekö me Annan kanssa muuta sinnekin — toisia lakanoita?

Anna. Minä luulen, että lähetän sinne Siinan.

Kalle (nolona). Siina? Mäki-Matin Siina! Hm! Teki tepposet. Tuppautui puun ja kuoren väliin kuin toukka. — Ai, ai, sitä tyttöä — tuota Annaa! (Kävelee.) Tekipä se minut kevyeksi. (Pysähtyy.) Jos tykkää tytöstä, niin kantapäät nouseskelevat ihan itsestään — sen olen pannut merkille. Ja jos ei tykkää, niin — niin liikkuu kuin jyväsäkki selässä — senkin olen pannut merkille.

Freckstedt (oikealla). Kalle!

Kalle. Jahah! Ryönä tulee jo. (Ottaa toisen matkalaukun ja vie oikealle.)

Siina (avaa ulko-oven). Tänne — tehkää hyvin!

Pöllönkorpi (tulee). Kas, kas! Jo valaistu ja valmis kuin joulupirtti!

Siina. Sopiiko tämä?

Pöllönkorpi. No, miksei sopisi! Onhan tässä lattia ja katto —

Kalle (tulee). — ja reikäiset seinät, että sisään pääsee.

Siina (nyrpistää nenäänsä Kallelle). Pyh! (Menee.)

Pöllönkorpi. Eikös se ole —?

Kalle. On kyllä — ehtoota! (Menee tervehtimään.)

Pöllönkorpi. Terveeksi! Mitäs sinä täällä —?

Kalle (menee ottamaan toisen matkalaukun). Minä vain tätä kapsäkkiä —

Pöllönkorpi. Taidat olla talonväkeä täällä —

Kalle. Enkä — minä vain sen paroonin — (Aikoo oikealle.)

Pöllönkorpi. Asuuko Prekka-Ville siellä?

Kalle. Sss!

Pöllönkorpi. Minä tapasin hänet äsken tuolla alhaalla.

Kalle (hiljaa). Tulen heti. (Kovemmin.) Vien tämän ensin paroonille. (Menee.)

Pöllönkorpi. Vie, vie! (Ottaa taskustaan -pienen peilin ja silittelee viiksiään.) He, he, he! (Istuu kirjoituspöydän ääreen.)

Siina (tuo päiväkirjan). Herra on hyvä ja kirjoittaa tähän nimensä!

Pöllönkorpi. Vai nimi, vai nimi! (Kirjoittaessaan.) Neitokainenko minua täällä passailee?

Siina. Kyllä — minäkin.

Pöllönkorpi (kirjoittaessaan). Maanviljelijä — — ko—rpi —

Siina. Koko nimi — Pöllönkorpi.

Pöllönkorpi. Mitä? (Katsoo Siinaa.) Tunnetteko minut? (Antaa kirjan.) Eikös se ole ompelijatar — Kallen morsian — tai vaimo —? (Kalle tulee.) Kalle! Täällähän on sinun vaimosikin.

Kalle. Ei ole minun —

Siina. Eikä tulekaan.

Kalle. Eikä ole koskaan ollutkaan —

Siina. Luuletko, että olen aikonutkaan — oho —! (Heittää niskojaan ja menee alikertaan vievästä ovesta.)

Pöllönkorpi. He, he, he! Ai, ai kuinka huono kotikuri! Ai, ai!

Kalle (nauraa). Aika epeliksi näkyy muuttuneen.

Pöllönkorpi. Äksyn muijan olet saanut. Vai onko vielä morsian?

Kalle. Ei ole kumpikaan — jumalan kiitos!

Pöllönkorpi. Viime kesänähän sinä olit niin vakavassa —

Kalle. Kyllähän me sitä yritimme, mutta — kun se ei passannut niinkuin ennen, niin — jätimme sikseen. — Eihän patruunakaan ole vielä totta tehnyt —?

Pöllönkorpi (nousee ja rykii). Ei ole tullut vielä — ei ole — (Menee toiselle puolelle.)

Kalle (veitikkamaisesti). Kyllähän, sen — (yskäisee) — ymmärrän —

Pöllönkorpi. Minkä sitten?

Kalle. Kun niinkin kauan pitkittyy, niin tekisi mieli — (Tekee kädellään pyyhkimistä osoittavan liikkeen.)

Pöllönkorpi (uteliaana). Mitä meinaat, että — tekisi mieli?

Kalle (tekee saman liikkeen). Noin vain —

Pöllönkorpi (tuttavallisesti). Ettäkö — (tekee saman liikkeen) — noin vain —?

Kalle. Juuri niin! Jättää juttu sikseen.

Pöllönkorpi (raapii korvallistaan). Mutta siinäpä se juuri onkin, että se ei käy noin vain — kädenkääntämällä —

Kalle (nauraa itsetietoisesti). Kyllä käy.

Pöllönkorpi. Helppo sinun on puhua. Sinulle se käy — mutta ei minulle.

Kalle. No, mikäs estää? Mies kuin mies, ja —

Pöllönkorpi. Ei, ei! Ei ole mies kuin mies. Siinä on, katsos, suuri ero. Asioilla on rajansa, näetkös —

Kalle. Ja ihmisillä on rajansa?

Pöllönkorpi. Niin — tietysti —

Kalle. Jaa, jaa — kun on multa-aatelia —

Pöllönkorpi (hyväntahtoisesti). Niin, niin — (kävelee) — kun on multa-aatelia.

Kalle (vilkkaasti). Sanokaas nyt, patruuna, missä on se ero sitten — se raja — multa-aatelin ja — meidän muiden välillä.

Pöllönkorpi (itsetietoisesti myhähdellen). Se on siinä, että, että — kuinka nyt sanoisin — että me olemme multa-aatelia, ja te muut olette — muita ihmisiä. (Menee istumaan kirjoituspöydän ääreen.)

Kalle (virnistellen happamesti). Ja muu ihminen on —

Pöllönkorpi (ottaa lompakon taskustaan ja alkaa laskea rahojaan). Niin on — se on muu ihminen —

Freckstedt (tulee). Kuuleppas, Kalle! — Ahaa! Patruunakin on asettunut tänne — naapuri siis — hauskaa — hauskaa. — Menehän, Kalle, tuohon Mikkoseen — vastapäätä! Tuot sieltä tilaamani — hm — sano vain — tilaamani —

Kalle. Minkä?

Freckstedt. Kyllä hän tietää mistä on kysymys.

Kalle. Jaha! Kysyn vain ryönää, jonka parooni on tilannut. (Menee.)

Freckstedt. Vaikkapa niinkin. (Pöllönkorvelle.) Saanko istua hetkeksi — hetkeksi —?

Pöllönkorpi. Tehkää hyvin. (Aikoo nousta tuolia ottamaan.)

Freckstedt. Ei, ei! Kiitoksia! Kyllä saan. (Ottaa tuolin lähelle pöytää.) Aa — häiritsenkö? Patruuna on, näen mä, konttoritöissä — laskee matkakassaa —

Pöllönkorpi. He, he, he! Eihän sitä tällaisia matkakassoja — myin metsää tässä — vähän verran. (Yskäisee.)

Freckstedt. Vähänkö? Näkyy, että paljon —

Pöllönkorpi (leveästi). Vähänlännän kappaleen — takamaalta — viidenkymmenentuhannen palasen.

Freckstedt. Onnittelen — onnittelen. Hyvä kauppa tietysti. — Ja kun kaupassa pääsee alkuun, niin se jatkuu itsestään. Nyt kai patruuna ostaa minulta uudenaikaisia peltokaluja — kaikenlaisia — olen asiamies — olen aikonut tulla patruunan luo — kartanoon — olen juuri matkalla sinnepäin —

Pöllönkorpi. Hm! Jaa! Eipä meiltä juuri mitään puutu —

Freckstedt. Aina puuttuu — parhaimmastakin paikasta aina puuttuu jotakin. — — Mutta — janokin tässä — soittaisimmeko — jos sallitte. (Siina tulee, tuoden lakanoita alakerrasta. Freckstedt nousee.) Ahaa — neiti — kuulkaapas — (Nähtyään Siinan jää seisomaan paikalleen ja katsoo tuijottaa sanaakaan sanomatta.)

Siina. Mitä herra —? (Tunnettuaan Freckstedtin jää seisomaan suu auki. Freckstedt hetkisen kuluttua viittaa veltosti Siinaa menemään, taivuttamalla vasemman käden sormiaan sisäänpäin. Siinä keikauttaa päätään ja menee keikailevasti ylvästellen Freckstedtin huoneeseen.)

Freckstedt (kääntyy tyhmistyneenä Pöllönkorpeen). Mikä tuo oli? Mikä — mikä —?

Pöllönkorpi (vetelee viiksiään hymyilevänä). Eiköhän se ollut, vanha tuttu.

Freckstedt. Tuttu? Niin — tutulta näytti.

Pöllönkorpi. Entinen Eufrosiina Härjänheimo.

Freckstedt (vielä nolona). Niin — joku sellainen, jota — jonka olen — jota olen —

Pöllönkorpi (nauraen). Joskus kosinut —

Freckstedt. Äsh! Erehdyksestä silloin — täällä vanhalla seurahuoneella — äsh!

Pöllönkorpi. Hänellä on nyt toinen nimi —

Freckstedt. Mitä se minua liikuttaa — äsh! — Tämä ei ollut millään tavalla hauskaa — äsh!

Pöllönkorpi. Ehkä toinen piika — jos soittaisi. (Nousee.)

Freckstedt (aivan masentuneena). Niin — toinen — toinen piika —

Pöllönkorpi (painaa sähkökellon nappulaa). Katsotaanpas —

Freckstedt (istuu Pöllönkorven paikalle pöydän ääreen). Äsh!

Pöllönkorpi (tulee etualalle). No, ei nyt pidä suotta. — Emmeköhän pistäytyisi alas hotellin puolelle!

Freckstedt (vilkastuen). Niin — alas — siellä on maskeraadi — sinne olenkin aikonut — olen tilannut kauhtanankin — sellaisen —

Pöllönkorpi. Tiedän — tiedän — olen nähnyt — veljelläni maisterilla on sellainen.

Freckstedt. Emmekö sitten lähdekin sinne? Ovat kai jo alkaneet.

Pöllönkorpi. Voiko sitten vain näin?

Freckstedt. Kyllä — patruuna voi aivan mainiosti tulla tuossa pukimessa. — Siksi mahtava mies —

Pöllönkorpi. He, he, he! No, saa kai miehen tunteakin, jos sikseen on.

Anna (tulee). Herrat soittivat —? (Tulee etualalle.)

Pöllönkorpi. Kuules, neitonen. — (Kääntyy Annaan. Hämmästyy ja jää sanattomana seisomaan.)

Anna. Mitä herra —? (Tuntee Pöllönkorven ja jää liikkumattomana töllöttämään. Pöllönkorpi hetken kuluttua viittaa oikean käden peukalolla peräovelle päin Annaa menemään.) Vai niin? — Patruuna Pöllönkorpi kutsui vain nähdäkseen — entisen karjakkonsa. — (Purskahtaa nauramaan ja menee peräovesta.)

Pöllönkorpi (kääntyy nolona Freckstedtiin päin). Mikä — mikä —?

Freckstedt (nauraa vahingoniloiseen). Eiköhän se ollut vanha tuttu?

Pöllönkorpi. Tuttuko?

Pöllönkorpi. Jotakin se puhui. Ehkä oli joku — joka on — jota olen —

Freckstedt. Ennen kosinut —

Pöllönkorpi (tyhmän valittavalla äänellä). No, ei nyt juuri kosinut — mutta — mutta —

Freckstedt (nauraen). Sinnepäin — sinnepäin —

Pöllönkorpi. Päin ja päin! (Kimmastuen.) Päin mäntyä tämä on!

Freckstedt. Mitä nyt joutavista! (Nousee.) Soitetaanpa! Ehkä joku kolmas —

Pöllönkorpi (hämmentyneenä). Ei, ei! Ei soiteta! Jumalako sen tietää, kuka sieltä vielä voi tulla.

Freckstedt (hymyilee). Niin — kukapa sen tietää.

Pöllönkorpi (älyää sanoneensa tarpeettoman paljastuksen ja lyöttäytyy leikilliseksi). Eikö totta? Siellähän voi tulla ketä vain — (näpäyttää Freckstedtiä salaisella ymmärtämyksellä olkapäähän) — vaikka koko syntiluettelo.

Kalle (tulee, tuoden pienen käärön). Tällaisen ne antoivat.

Pöllönkorpi (on nopeasti kääntynyt). Sinäkö? Luulin jo — —. Tuliko sinua vastaan joku nainen?

Kalle. Tuli tuossa — ja nauroi.

Pöllönkorpi. Ai, ai! Vai nauroi! Paha merkki, kun nainen nauraa.

Freckstedt (Kallelle). Annahan tänne! (Pöllönkorvelle.) Minun mielestäni sopii naiselle nauru parhaiten.

Pöllönkorpi. Hm! Miten milloinkin.

Freckstedt. Mennäänpäs nyt minun huoneeseeni koettamaan. (Menee edellä huoneeseensa.)

Pöllönkorpi (mennessään, Kallelle). Tunsitko sen — sen —? (Viittaa ulko-oveen.)

Kalle. Kyllä kai isäntäkin — patruunakin?—

Pöllönkorpi (menee). Kyllä — kyllä. (Maija kurkistaa käytävän ovesta sisään.)

Kalle. Etsittekö jotakin? (Maija ei liikahda eikä vastaa, kurkistaa vain.) Tulkaa sisään vain!

Maija. Eikö se tullutkaan —?

Kalle. Ei tullut.

Maija. No, minne se —?

Kalle. Kuka?

Maija. En minä hänen nimeään tiedä.

Anna (kurkistaa vasemmasta vierashuoneesta). Tuliko se tänne?

Kalle. Ei tullut — mutta tulossa on.

Anna. Kuka?

Kalle. En minä tiedä — mutta tuolla oven raossa on joku.

Anna (tulee sisään). Kas, sielläkö sinä? Tule sisään! Ajattelin jo, että —.mihin ihmeeseen sinä hukuit.

Maija (tulee sisään). En tietänyt mitä ovea meinasit — kurkistin tänne.

Kalle. Sokkosillakos te olette — vai —?

Anna. Siina ja minä menemme naamiaisiin, ja Maija tuli tänne etulaiseksi. (Maijalle.) Katsos nyt, Maija! Tämä huone tässä — tuo tuossa vasemmalla ja tuo oikealla kuuluu sinulle. Tässä asuu yksi herra. Tuossa vasemmalla asuu toinen herra, ja tuo oikeanpuolinen on tyhjä —

Maija. No, mitäs tyhjästä —

Anna. Se on tilattu — telefoonilla tilattu. Kun tulee, niin päästä sisään! Kaikki on kunnossa.

Maija. Mitäs minä muuta teen?

Anna. Teet aina sen mukaan kuin sinua pyydetään.

Maija. Tämänkö huoneen kautta noihin kuljetaan? (Osoittaa sivuhuoneita.)

Anna. Eikä. Käytävässä on ovi kumpaiseenkin. Ja tuota tietä pääset lyhyintä tietä alikertaan.

Maija. Missä minä oleilen?

Anna. Käytävässä. Mutta jos tulee kylmä, niin — jossakin täällä. Kaikki ovat kuitenkin aamuun asti alhaalla. Nyt se on kai selvä? Minulla on kiire. Tule nyt riisumaan hattusi ja —

Maija. Johan nyt — uusi hattuni — vielä varastaisivat —

Anna. No, tee kuinka tahdot! Tule nyt!

Kalle. Onpas nyt kiire. — Eikö —?

Maija. Tämäkö se tässä asuu?

Anna. Se on erään matkustavaisen kyytimies. (Aikoo mennä.)

Kalle. Kuulkaahan, Anna! Ei, ei! Kyllä Maija saa mennä.

Maija. Pääseepä tästä. (Menee käytävään.)

Anna. Mitä sitten?

Kalle. Meneekö Anna sinne maskunaamiaisiin?

Anna. Tietysti.

Kalle. Tulisinko minäkin — ehkä —?

Anna (nauraa). Mikäs estää! (Menee peräovesta.)

Kalle. Ei, ei! Minä meinaan, että yhdessä. (Ryntää Annan perässä.)

Freckstedt (tulee Pöllönkorven seuraamana). Kauhtana on aivan sopimaton. Liian lyhyt ja liian laaja. Ei sitä voi käyttää.

Pöllönkorpi. Tuo naamarihan tekee ihan tuntemattomaksi. Olisipa minullakin!

Freckstedt. Sieltä saa ostaa. — Jos minäkään viitsin tätä käyttää. (Panee silkkinaamion taskuunsa.) Saammehan nähdä.

Pöllönkorpi (kiertelee viiksiään). Tämä on kovin jännittävää, tämä. Joko menemme?

Freckstedt. Kai sitten! (Menevät.)

Kalle (tulee ovessa vastaan). Jaha — joko parooni menee?

Freckstedt. Menemme tuonne alas.

Kalle. Eikö parooni käytäkään sitä ryönää, joka Mikkosessa pantiin kääröön?

Freckstedt. En käytä.

Pöllönkorpi (nauraa). Kalle saa käyttää sitä.

Freckstedt (nauraa). Niin, Kalle saa jos tahtoo. (Menevät peräovesta.)

Kalle (yksin). Anna juoksi vain ja nauroi — huu — paha merkki kun nainen nauraa, sanoi Pöllönkorpi. Hm! Sillä oli niin kiire sinne. Entä jos minäkin! Kalle saa käyttää, sanoi Freckstedt. Mitä jos —! Katsotaanpas! (Menee Freckstedtin huoneeseen ja tuo sieltä mustan dominon.) — Jahah! tällainen — ja rätti silmillä oli heillä myös — sen näin tuolla alhaalla — no se saadaan! (Ottaa nenäliinan taskustaan ja menee pöydän ääreen leikkaamaan siihen reikiä.) Tämä ei oikein puukolla — mutta näinhän minä sakset. (Menee Freckstedtin huoneeseen.)

Siina (kurkistaa alakerran ovesta. Kun ei näe ketään, niin tulee sisään. Hänellä on domino käsivarrellaan ja naamio kädessä. Menee käytävän ovelle. Huutaa hiljaa.) Maija! — Maija!

Maija (ilmestyy ovelle). Mikä hätänä?

Siina. Onko siellä käytävässä ketään?

Maija. Ei ketään.

Siina. Tulehan sitten tänne!

Maija. Tulenhan toki. (Tulee sisään.) Mikä on?

Siina. Autahan tätä levättiä minun ylleni!

Maija. Kyllä autan. Mikä se on tällainen kasukka?

Siina. Paneppas nyt tuo paslikka niin ettei tukka pörröty! Nosta nätisti — niin —

Maija. Meneekös se Siinakin tuonne herrasväen peliin?

Siina (ylpeillen). Tuttavia siellä vain on — hyviä tuttavia. Kiitos! Hyvä on! Mene nyt vain taas käytävään! — Niin kuules, tuo huone on tilattu —

Maija. Minä tiedän.

Siina. Se tilattiin telefoonilla Härjänheimosta. Kun tulevat, niin ota vastaan.

Maija. Kyllä otan.

Siina. Eikä mitään muita huoneita ole sitten vapaina.

Kalle (kurkistaa ovesta). Ahaa! Se on Anna. Kyllä minä… (Vetäytyy takaisin.)

Siina. Jos joku tulee kysymään, niin neuvo muualle!

Maija; Mihin?

Siina. Mihin tahdot. Raittiushotelleihin ja yömajoihin.

Maija. Kyllä ohjailen.

Siina. Jos tarvitset apua, niin ilmoita kassaan! Anna tai minä tulemme sitten.

Maija. Minä menen sitten —

Siina. Mene vain!

Maija (katselee Siinaa ja hihittää). On teillä metkut! (Menee peräovesta. Siina ottaa pesukaapin yläpuolelta peilin ja tuo sen pöydälle. Istuu tuolille ja rupeaa asettelemaan naamiota. Kalle tulee hiljaa. Hän on puettu dominoon ja nenäliinasta tehtyyn naamioon. Yskäisee.)

Siina (on saanut naamion paikoilleen). Onko se Maija?

Kalle. Ei ole.

Siina (kääntyy katsomaan, parkaisee). Sus siunatkoon!

Kalle. Älkää pelätkö! Minähän olen vain samallainen kuin tekin.

Siina. Kuka te olette?

Kalle. Tuntematon — olemme tuntemattomia molemmat. Olen äveriäs herra tuolta salista. Ja te olette kukkasien kuningatar.

Siina (hyvillään, keimaillen). Ah! — Minä kuulen, että te olette hieno herra.

Kalle. Vain tomua ja tuhkaa. Mutta te olette kuin potaatin kukkanen tupakkapellossa — kuin — saanko istua tähän viereenne?

Siina. Oi — istukaa! — Ellemme mene alas — toisten seuraan.

Kalle (istuu). Tietysti menemme — jahka ensin olemme tulleet ystäviksi — hyviksi ystäviksi.

Siina. Tulemmeko me ystäviksi?

Kalle. Ikuisesti.

Siina. Te vain sanotte niin.

Kalle. Minä sanon mitä ajattelen.

Siina. Ettehän te tunnekaan minua.

Kalle. Tunsin heti teidän vartalonne — heti kun näin —

Siina. Olenko minä ennen nähnyt teidät?

Kalle (siirtyy lähemmäksi). Olette, olette —

Siina. Herra vain puhuu pilkatakseen —

Kalle. En, peijakas vie, puhukaan. Näin vakavaa kieltä en ole koskaan käyttänyt.

Siina (nousee). Herrat vain pettävät kauniilla puheillaan. (Menee näyttämön toiselle puolelle.)

Kalle (on noussut). Mutta minä en ole sellainen herra, että minä pettäisin. Minä olen rehti mies.

Siina. Kuka sen tietää.

Kalle. Minä tiedän. Voi kirkkoveisu ja pyhäin miesten päivät… (Ottaa Siinaa vyötäisiltä.)

Siina. Mitä nyt? Miksi meluat?

Kalle. Kun tykkään. Saako tykätä?

Siina. En tiedä —

Kalle. Ja kun tykkää — niin tekee kovin mieli —

Siina. Mitä sitten?

Kalle. Uskaltaakohan — saakohan —?

Siina. Mitä nyt vielä?

Kalle (pyytäen). Saako pussata?

Siina (kallistaa päänsä). Ei saa!

Kalle. Yhden kerran vain —

Siina (kääntää suunsa Kalleen päin). Ei saa!

Kalle. Mutta minä saan vain — yhden kerran — (suutelee) — yhden kerran — (suutelee) — yhden kerran. (Ovat ottaneet toistensa naamiosta kiinni, nähdäkseen kasvot.)

Härjänheimo (tulee peräovesta). Herrasväki antaa anteeksi, mutta —

Siina (parkaisee). Oih! (Irtautuu ja peräytyy.)

Kalle (samoin). Ai — saakeli! (Molemmat jäävät jähmettyneinä seisomaan vastakkain.)

Härjänheimo (tulee hitaasti heidän keskeensä). Älkää häiriintykö. Hauska nähdä, että vanha rakkaus ei ruostu. Minä vain haen tämän huoneen asukasta.

Siina (Kallelle). Senkin — moukka! (Syöksyy alikerran ovesta.)

Kalle. Tämähän meni päin hemmettiä. (Sylkäisee.) Tpfyi!

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama paikka ja samat asemat.

Härjänheimo (nauraa). Miksi mies seisoo noin nolona? Minunko tähteni —?

Kalle. Enkä. Mutta kun pudota läiskähtää niin korkealta näin matalalle. (Kyykistyy vähän.)

Härjänheimo (huviteltuna). No, mistä putosit sitten?

Kalle (parkaisten). Eihän minun häntä pitänyt pussata.

Härjänheimo. Eikö?

Kalle. Ei — erästä toista minä — Ja olipa se ihme — etten sitä heti maistanut — tpfyi!

Härjänheimo. Tuntuuko nyt —' jälkimaku?

Kalle (tointuen). Minä olen mieluummin puhumatta siitä. (Menee tervehtimään.) Terveeksi!

Härjänheimo. Iltaa, iltaa! — Sanottiin, että tämä on Pöllönkorven huone.

Kalle. On tämä.

Härjänheimo. Koko talo on aivan täysi. Tuon huoneen tuossa vieressä sain naisille, mutta itse olen ilman. Ajattelin jos tässä passaisi — koturina —?

Kalle. Pitää ilmoittaa vain Pöllönkorvelle.

Härjänheimo (menee istumaan pöydän ääreen). Sen ovat jo tehneet. Minä rupean tässä odottelemaan. — No, ajeletko vielä Freckstedtin kanssa?

Kalle. Kauppamatkustajina kuljemme. Freckstedt asuu tuossa.

Härjänheimo. Vai niin. (Hymyilee.) Aivan tuttavien keskuuteen tässä joutuu.

Kalle (riisuu dominon yltään). Minä luulen, että vien tämän mekon —

Härjänheimo. Eikö huvita enää?

Kalle (pudistaa päätään). Ei huvita. — Tahtooko isäntä —?

Härjänheimo (nauraa). En. En välitä.

Kalle. Parasta se onkin, sillä eihän sikaakaan säkissä osteta. (Menee Freckstedtin huoneeseen.)

Freckstedt (tulee käytävänovesta sangen hyväntuulisena hyräillen). Sumppa ralla, ralla lallaa —! Terve, terve, isäntä — ja tervetuloa! Siellä alhaalla on rajattoman lystiä — jumalallista!

Härjänheimo (nousee). Niin kai, niin kai! Oliko Pöllönkorpi siellä?

Freckstedt. Tietysti. Häntä etsittiin, mutta hän lähetti minut. Hän juo samppankaljaa siellä kaupungin herrojen kanssa, eikä — eikä sanonut ehtivänsä. Mutta eikö isäntä tule sinne alas?

Härjänheimo. Kyllä — mutta aioin ensin sopia tästä huoneesta hänen kanssaan. Talo on ihan täynnä.

Freckstedt. Tiedän, tiedän. Tämähän käy mainiosti. Sänky lisää — siinä kaikki.

Härjänheimo. No, sitenhän tässä sitten pärjätään.

Freckstedt. Kyllähän miehet aina — mutta entäs naiset? Ovipoika kertoi, että teillä on naisiakin mukana. Kolme kappaletta. Missä —?

Härjänheimo. Asuvat tuossa.

Freckstedt. Ketä naisia — tunnenko minä — jos saan luvan?

Härjänheimo. Pari vanhaa tuttavaa — viime kesästä —

Freckstedt. Ai, ai! Älkää puhuko siitä ikävästä jutusta! Mutta se kolmas? Kuka se on? Minulla on aina niin ääretön harrastus tuntemattomia naisia kohtaan. Tunnenko hänetkin?

Härjänheimo. Tuskin. Se on vaimoni koulutoveri — muuan savolainen.

Freckstedt. Nätti tyttö tietysti, kuten vaimonnekin?

Härjänheimo (naureskelee). Kyllä — hyvin nätti.

Freckstedt. Ja rikas? — En voi kuvitella nättiä, köyhää tyttöä.

Härjänheimo. Hyvin rikas — voi sanoa; pohatta.

Freckstedt (ottaa peilin taskustaan ja sivelee viiksiään). Ai ihmettä sentään! Ai ihmettä! Nuori, kaunis tyttö — ja pohatta. (Panee peilin taskuunsa.) Saan kai kunnian tulla tuttavakseen —?

Härjänheimo. Kyllä — sopivassa tilaisuudessa.

'Freckstedt. Ja savolainen. — Ai, ai! Mikä ihmeellinen harrastus minussa herää! — Te olette erinomainen mies — teistä en eroa koko iltana.

Härjänheimo. Ettekö? — No, ehkä siirrymme sitten alakertoihin.

Freckstedt. Mennään vain! Mennään heti!

Härjänheimo. Käykää vain edellä. Pistäydyn tuolta naisten kautta. Näkemiin! (Menee vasemmasta sivuovesta.)

Freckstedt (yksin). Nuori — kaunis — pohatta — savolainen. Sumppatu riiatu rallalla lei. (Menee.)

Kalle (tulee). Mitä ihmettä minä nyt — mistä minä sitä Annaa menisin etsimään —!?

Anna (kurkistaa peräovesta puettuna dominoon ja maskiin). Maija!

Kalle. Häh!

Anna. Onko Maija siellä?

Kalle. Kuka Maija?

Anna. Etulainen. Maija Savolainen.

Kalle. Jaa — tuo — porstua-Maija —

Anna. Äsh! (Vetäytyy takaisin.)

Kalle. Eiköhän se ollut tuo — ryhti ja vartalo — ja — ääni — ja —. (Aikoo perässä.) Mutta jos taas pettyy — paha paikka —

Anna (tulee sisään, puhuu käytävään). Hyvä on — Maija! (Aikoo alakerran ovelle.)

Kalle. Odottakaas!

Anna. Siellä on Maija.

Kalle. Minä viis Maijasta. (Astuu lähemmäs.) Teitä minä tahdon puhutella.

Anna (on pysähtynyt). No? Mitä asiaa?

Kalle. Tuota — ettekös te ole —?

Anna. En ole.

Kalle. Olettepas!

Anna. En tunne teitä.

Kalle (hädissään). Älkää nyt viitsikö! Tuntekaa pois vain, kun kumminkin tunnette. Ja minä tunnen teidät. Te olette Anna. Ja minun rakkauteni voima nousee niin ankaraksi, että —

Anna (keimaillen). Rakastatteko minua?

Kalle (pyytäen). Ottakaa pois tuo nokilappu silmiltänne! Enhän voi puhua teille, kun en näe ihmistä. Tunnen itseni kovin turvattomaksi. Olen aivan kuin alasti. Minua hävettää ihan kuin Aatamia paratiisissa.

Anna. Ettepäs Siinaa hävennyt.

Kalle. Se ryönä petti minut. Joko hän ehti kertomaan?

Anna. Jo — kertoi olleensa kuin tupakkakukkanen perunamaassa. — Vai petti poikasen? Se oli oikein! Miehet ovat luodutkin petettäviksi.

Kalle (kiihkeästi). Ei pettänyt. Minä itse petyin. Luulin Annaksi — jota rakastan — ihan vissiin rakastan — ottakaa pois tuo rätti, niin minä näytän teille —

Anna (veikistellen). Mitä te näytätte?

Kalle (surunvoittoisesti). Minä olen vakava mies — ja puhun vakavasti —

Anna. Ei nyt olla vakavia — nyt on iloa pirtissä. (Menee nopeasti alakerran ovesta.)

Kalle (nolona). Oi, oi, kuinka tuollainen nainen nostattaa sitä rakkauden ryönää — eikä sääli yhtään, nauraa vain — nauraa ja menee — ei se kai ole minun kylkiluustani.

Pöllönkorpi (tulee perältä hyväntuulisena). Minne se nyt joutui?

Kalle. Katosi.

Pöllönkorpi. Minne?

Kalle. Ilopirttiin.

Pöllönkorpi. Mitä tietä sitten? Mistä ovesta?

Kalle (ikäänkuin heräten). Häh?

Pöllönkorpi. Vastaa nyt toki!

Kalle. Kyllä.

Pöllönkorpi. No!?

Kalle. Mitä — no!?

Pöllönkorpi (katselee Kallea ja rupeaa nauramaan hyvänsävyisesti). Tässä sen nyt näkee, että sinä et ole multa-aatelia.

Kalle. Jaa — kun hän nauroi minulle?

Pöllönkorpi. Sinä olet tyhmä — siitä sen näkee.

Kalle. Nyt minä jo kohta kimmastun. Mitä patruuna nyt oikein tahtoo minusta?

Pöllönkorpi. Ai, ai, ai! Sitähän minä olen aina sanonut, että ihmiset ovat täällä päin kauhean tyhmiä.

Kalle. Sitäkö se asia koski?

Pöllönkorpi (korostaen sanoja). Minä kysyin: tuliko tänne eräs musta nainen?

Kalle (samaten). Ei — mutta vaalea tuli.

Pöllönkorpi (lauhtuen). Kuka se oli?

Kalle. Kuka sen sitten piti olla?

Pöllönkorpi (taas tuskastuen). Oliko se Tiina Tissala?

Kalle. Ei Tiina — vaan Anna.

Pöllönkorpi. Niin, oikein — Annastiina Tissala.

Kalle. Kuka hän on?

Pöllönkorpi (tuttavallisesti). Hän oli minun — on ollut minun —

Kalle (suuresti hämmästyen). Teidänkö?

Pöllönkorpi. No, mitä ihmettä siinä nyt olisi —?

Kalle (lyyhistyy kuin iskusta). Hei vain! Tuli kuin tilsa kaviosta — tänne sydämen päälle. Ja niin ankara nousu kuin sillä jo oli —

Pöllönkorpi (säälitellen). Millä sitten?

Kalle (surullisesti valittaen). Sillä rakkaudella.

Pöllönkorpi (ymmärtäen). Tiinaanko sinä —?

Kalle (valittaen). Annaan ja Tiinaan ja Annastiina Tissalaan.

Pöllönkorpi. Äläpäs poikanen! Semmoiset hommat saat jättää.

Kalle. Niin kai, niin kai — koska hän on ollut teidän —

Pöllönkorpi (äkäisesti). Minun karjakkoni hän on ollut! Älä siinä rupea panettelemaan kunniallisia ihmisiä!

Kalle (lähtee). Vai karjakko! Vai karjakko! — Kyllä ymmärrän. (Valittaa.) Hai—ai—ai! (Menee peräovesta.)

Pöllönkorpi (yksin). Ei totisesti ole ollut muuta kuin karjakko — mutta sehän se onkin pahinta! Olla vain karjakko — ja niin muhkea. Ei tuollakaan juhlassa ainoakaan vedä hänelle vertoja. — Ja Saara! Voi, voi kun jouduin pahaan pihtiin sen Saaran kanssa. Olen koettanut irtautua — ja irtautua — mutta kun tuli se sana annetuksi — se sana — ja minun sanani on yhtä paljon kuin kirjat ja lorut — ja papin sanat — ja kaikki yhteensä. Pöllönkorven sanan pitää olla tukeva kuin maailmanluominen. (Raapii korvallistaan.) Ja kyllä se onkin — onkin — sano — ei kai tässä muu peri kuin — kuin — pitää hankkia itselleen lepopäivä — silloin tällöin. (Katselee ympärilleen.) Kun löytäisi sen Tiinan. (Lämpimästi.) Tiina!! Olisipa Tiinalla sen verran rahoja — että kehtaisi naida — ettei alustalaiset pitäisi vertaisenaan. Olisipa vain rahoja! (Miettii ja koettaa povitaskuaan.) Hm! — Minulla on liian paljon taskussa — kuka tietää mitä sellaisessa väen mylläkässä voi tapahtua. (Ottaa lompakon taskustaan ja katselee ympärilleen.) Kun olisi jokin sopiva paikka — ahaa, sänky! (Menee sängyn luo, katselee ensin ympärilleen ja pistää sitten lompakon peitteen alle). Noin — nyt on vapaampi — ja lystimpi.

Freckstedt (kurkistaa perältä). Hohoi!

Pöllönkorpi. Hoi, hoi! Mitä nyt?

Freckstedt (tulee sisään). Eikö Härjänheimo ole täällä?

Pöllönkorpi. Onko hän täällä?

Freckstedt. Sitähän juuri kysyn.

Pöllönkorpi. Miksi kysyä — ellei hän ole täällä.

Freckstedt. Mutta hän oli äsken juuri — ja lupasi tulla alas.

Pöllönkorpi. Soo — vai on hän kaupungissa. (Raapii korvallistaan.) Kun ei vain kertoisi — jos jotakin —

Freckstedt (toimessaan). Teille voin sanoa — olettehan jo melkein naimisissa —

Pöllönkorpi (huokaa). Niin —

Freckstedt. Tässä talossa asuu muuan nuori, kaunis ja rikas — pohatta — oikea pohatta savolainen tyttö — joka — jonka — jota kohtaan minulla on kauhean suuret harrastukset — ja — ja Härjänheimo —

Härjänheimo (tulee naisten huoneesta). Iltaa, miehet!

Freckstedt. No, siinähän te vielä olettekin. Tulin jo hakemaan.

Pöllönkorpi. Terve, terve! Olipa lystiä, että sinäkin —. (Laulua kuuluu alhaalta.)

Freckstedt. Kuulkaas! Nyt siellä soitetaan ja lauletaan. Lähdetäänpäs nyt sinne!

Härjänheimo (Pöllönkorvelle). Saanko jakaa huoneen kanssasi ensi yöksi?