XX.
Samana päivänä, jolloin tämä eriskummallinen "sopimus" tehtiin, olivat ystävämme ja hänen uhrinsa istuneet ja keskustelleet myöhäiseen iltaan asti. Sitten nousi van Rensselaer vaunuihin ja karautti kaupungista. Mutta koska hän tunsi tarvitsevansa liikuntoa ja raitista ilmaa, astui hän, vastoin tavallisuutta, alas vaunuista ja lähti kävelemään pitkin Broadwayta.
Hän ei ollut tullut syöneeksi päivällistä kotona ja oli sentähden matkalla klubiansa kohti, kun hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa kirkkaasti valaistun ravintolan edustalle. Soiton säveleet kuuluivat sieltä houkuttelevina. Hän seurasi äkillistä päähänpistoaan ja astui sisälle.
Tässä ei ollut mitään merkillistä, sillä se oli hieno ravintola, jossa oli naisia vaaleissa pukimissa ja herrat polttelivat sikarejansa. Van Rensselaer istui vähän aikaa katsellen ympärilleen. Sitten alkoi hän tutkia ruokalistaa.
Huolimatta vähän väliä toimeenpanemistaan suurenmoisista kemuista, oli van Rensselaer oikeastaan sangen vaatimaton mies. Hänen loistava vierasvaraisuutensa tarkoitti vaan toisten ilahuttamista. Hän tilasi ensin cocktailin, maisteli sitä mietteissään, tarjoilijan pannessa pöytään erittäin hienoa ja herkullisen lajisia ostronia. Ennenkuin ryhtyi niitä syömään, tilasi hän seuraavan ruokalajin, erityisellä tavalla valmistettua vasikan kylkeä ja peltopyytä paahdetun leivän, sparriksen ja silpoherneitten kera.
Tarjoilija kuunteli huomaavaisena hänen määräyksiään, kuinka nämät lajit olisivat laitettavat, ja mitä kastiketta hän tahtoi sparriksen kera.
— Ja tuokaa mulle sitten pullo chambertinia, lisäsi hän. Parasta, mitä teillä on.
Tarjoilija kiirehti täyttämään hänen käskyjään, ja herra Robert van Rensselaer alkoi tuntijan tavalla maistella ostroneja. Ruuat olivat moitteettomia ja viini parempaa kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Hän tunsi itsensä tyytyväiseksi koko maailmaan. Silloin tällöin herkesi hän syömästä hengähtääkseen vähän ja katsellakseen ympärilleen. Hän oli todellakin alkanut käydä lihavahkoksi, ja se vaivasi häntä syödessään. Vihdoinkin oli hän päättänyt ateriansa, maiskutteli huuliaan, nojautui mukavasti taaksepäin tuolissaan ja sytytti sikarinsa.
Robert van Rensselaerin sikarit olivat — kuten kaikkikin, mitä hän käytti — hänen itse ulkomailta tuottamiaan, ja niiden tuoksu oli suoraan sanoen jumalallinen. Ystävämme istui silmät puoliummessa ja tunsi olevansa sangen onnellinen, miellyttävä lämpimyys ja kylläisyys hyvästä ruuasta ja viinistä levisi hänen jäseniinsä. Mitä voi sivistynyt ihminen enempää toivoa?
Kyllä, yhtä vielä, yhtä ainoata. Ja herra Robert van Rensselaer, katsellessaan ympäri huonetta, äkkäsi sen, mitä kaipasi. Erään pöydän ääressä huoneen vastaisella seinällä istui kaksi naista, joihin hänen katseensa pysähtyi.
Toinen oli lihava, vaaleanverinen, jalokivillä koristettu, mutta toinen — sellaista hän ei vielä ikinä ollut nähnyt!
Se oli vallan nuori tyttö, mutta ihmeen hieno ja hento kaunotar. Hän oli vaatimattomasti puettu ja kovin kalpea, mutta hänen ihonsa muistutti ruusunväristä marmoria, ja hänen kasvonsa — Van Rensselaer ei mitenkään voinut kääntää silmiään hänen kasvoistaan.
Vanhempi nainen huomasi hänen katseensa, hymyili, ja näkyi polkasevan nuorempaa naista jalalle. Tyttö käänsi katseensa van Rensselaeria kohti, lehahti tulipunaiseksi ja loi silmänsä lautaseensa.
Van Rensselaerin sydän alkoi sykkiä kiivaammin. Hän joi kiireesti kahvinsa ja viskasi pois sikarinsa. Nähdessään molempain naisten alkavan lähteä, kutsui hän tarjoilijan, silmäsi laskua, antoi miehelle kahdenkymmenen dollarin setelin ja käski hänen itsensä pitää loput. Sitten otti hän päällystakkinsa ja lähti hiljalleen kadulle.
Seuraavassa kadunkulmassa saavutti hän molemmat naiset. He kääntyivät siitä eräälle poikkikadulle.
— Ystävättärenne näyttää vähän kainostelevan, sanoi hän hymyillen astuessaan nuoren tytön rinnalle ja otti hiljaa tämän käsivarren omaansa.
— Niin, hän on todellakin vielä ujo, vastasi nainen. Hän on ollut
New-Yorkissa vasta pari päivää. Neiti Harrison — herra — herra —?
— Herra Green, vastasi van Rensselaer.
— Herra Green, toisti nainen ja naurahti. Minun nimeni on rouva Lynch.
Näin kävi esittely nopeasti ja lystikkäästi.
— Minne matka, kysyi herra Green.
— Olemme juuri menossa kotiin, vastasi rouva Lynch.
He kulkivat katua eteenpäin. Van Rensselaer tunsi tytön hennon käsivarren vapisevan, mutta tämä ei puhunut mitään eikä edes nostanut katsettaan, kun häntä puhuteltiin. Rouva Lynch piti keskustelua vireillä, kunnes he saapuivat erään ruskean kivitalon edustalle. Ikkunaverhot olivat alaslasketut, mutta niiden välistä vilkkui valoa, ja naisen avatessa eteisen ovea, kuului sisältä naurua ja iloisia ääniä. Ovi salonkiin oli auki, mutta he menivät sen ohi ja astuivat pieneen, niukasti valaistuun huoneeseen, sulkivat oven jälessään, ja kaikki hiljeni taas.
— Olkaa kuin kotonanne, sanoi rouva Lynch ja rupesi riisumaan hattuaan ja päällystakkiaan. Herra Green teki samoin ja istahti sitten sohvaan.
Nuori tyttökin istuutui. Hän vapisi yhä ja oli hyvin kalpea. Mutta rouva Lynch ei ollut sitä huomaavinaan, hän keskusteli vaan innokkaasti uuden tuttavan kanssa.
Äkkiä nousi hän seisomaan ja sanoi:
— Toivon teidän suovan anteeksi, mutta minun täytyy mennä toimittamaan eräs asia.
Nuori tyttö koetti estellä, mutta nainen katsahti vihaisesti häneen.
Sitten katosi hän sulkien oven jälissään.
Silmänräpäyksen ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Sitten nousi herra Green ja meni tytön viereen istumaan.
— Kertokaa minulle, kuinka on laitanne, sanoi hän.
Tyttö peitti käsillään kasvonsa.
— Niin, puhukaa minulle kaikki, jatkoi mies hellällä äänellä.
Luotattehan minuun, eikö totta?
Tyttö katsahti mieheen, ja kyyneleet alkoivat virrata hänen poskilleen.
— Oi, säälikää minua, rukoili hän. Minä en voi! Minä en voi! Te ette aavistakaan, kuinka onneton minä olen.
Robbie — tunnen halun tällaisessa tilaisuudessa kutsua häntä Robbieksi, vaikka hänen hiuksensa olivat jo harmaat — katseli kaunista tyttöä ajatellen itsekseen, ettei vielä koskaan ollut nähnyt mitään niin ihmeellistä.
— Kuulkaahan nyt, sanoi hän ystävällisesti, teidän ei tarvitse ensinkään pelätä minua. Kertokaa, kuinka teidän laitanne on, ja kuinka oikeastaan olette tänne joutunut.
Tyttö silmäili häntä arasti.
— Minä olen ollut täällä vasta muutamia tunteja, sanoi hän koettaen hillitä kyyneleitään. Se on tavallinen juttu, eikä siitä ole teillä mitään huvia. Isäni on kuollut, äitini myöskin, ja kun olin köyhä, täytyi minun tehdä työtä. Ja sitten satuin tapaamaan nuoren miehen, johon rakastuin.
Hän kohotti epätoivoissaan kätensä.
— Jatkakaa, sanoi Robbie lempeästi.
— Näimme viimeksi toisemme menneellä viikolla, sanoi tyttö. Mutta nyt en enään ikinä saa nähdä häntä. Hän pyysi minua tulemaan luokseen asumaan — se oli silloin, kun juuri olimme tulleet tuntemaan toisemme. Hän oli hyvin rikas, eivätkä vanhempansa antaneet hänen naida minua. Mutta minä rakastin häntä enkä välittänyt siitä. Tahdoin ainoastaan saada olla hänen luonaan. Siitä on nyt vuosi. Sitten hän matkusti luotani. Hän sanoi vanhempainsa tietävän kaikki. Kuulin hänen matkustaneen New-Yorkiin ja läksin hänen jälestään — ainoilla rahoillani matkustin. Tietysti en tavannut häntä enkä voinut saada työtäkään. Koko viime ja toissa yön kuljeskelin pitkin katuja. Ja sitten — niin, sitten mulla ei ollut enään muuta keinoa — minä olin puolikuollut nälästä ja väsymyksestä.
Nuoren tytön puhuessa punastuivat hänen kasvonsa mielenliikutuksesta. Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Mies kehotti häntä jatkamaan, ja hän kertoi koko elämäkertansa, sillä tämä oli ensimäinen osanottavainen ihminen, jonka hän New-Yorkissa tapasi.
Ja Robbie puhui hänelle aivankuin entinen Robbie oli puhunut naisille, hellästi ja miellyttävästi, säädyllisesti ja hienotunteisesti. Hän oli kaunis mies ja henkevä mies, ja tyttö unohti ensin tuskansa, sitten epätoivonsa ja lopuksi surunsa. Kukaan ei häirinnyt heitä, ja he jatkoivat keskusteluaan tunnin, kaksi. Ja minuutti minuutilta kasvoi myötätuntoisuus heidän välillään. Robbien veri alkoi yhä kiivaammin kuohua. Tyttö ei ollut ainoastaan kaunis, vaan myöskin viisas ja hyvä — oikea kallis helmi keskellä kurjuutta ja saastaisuutta. Ja siksi kävi hänen äänensä yhä hellemmäksi ja yhä varomattomammin alkoi tyttö avata sydäntään hänelle.
Aika kului, tuli puoliyö, ja vihdoin uskalsi Robbie tarttua tytön käteen ja istahtaa hänen viereensä. Ystävämme Robbie vapisi kuin koulupoika, veri hehkui hänen suonissaan, ja puna hohti tytön kasvoilla.
— Kuulkaa minua, kuiskasi mies, te ette aavistakaan, kuinka sydämeni säälii teitä, kuinka ihailen teitä ja kuinka kernaasti tahtoisin auttaa teitä. Te olette niin kaunis — minä en koskaan ole nähnyt niin kaunista naista — ja minä, minä tahdon pelastaa teidät täältä, eikä teidän tarvitse tällaisesta kuulla enään sanaakaan. Minä pidän huolen teistä, minä varjelen teitä. Minä teen kaikki, mitä voin, jotta tulisitte onnelliseksi. Sillä minä rakastan teitä, oi, en voi sanoin ilmaista, kuinka teitä rakastan! On hirveätä sanoa sitä teille tällaisessa paikassa. Mutta onhan yhdentekevä, mitä meistä täällä ajatellaan. He eivät aavista mitään, mutta eihän se meitä liikuta. Oi, minä rukoilen teitä, tulkaa omakseni! Minä en vielä tiedä, kuinka tämän asian järjestäisin, mutta sen vaan tiedän, etten salli ikinä teille tehtävän mitään pahaa. Enkä minä koskaan jätä teitä, en koskaan!
Hän puhui nopeasti, hengästyneenä, mutta vastustamattoman kiehtovasti. Hän kiersi varovaisesti käsivartensa tytön vyötäisille, sitten uskalsi hän painaa suudelman hänen huulilleen ja vihdoin, nähdessään tytön vapisevan, ja liikutuksen kyyneleitten kimaltelevan hänen silmissään, painoi hänet intohimoisesti rintaansa vastaan.
— Ja nyt, sanoi Robbie, kun rouva Lynch astui sisään, tehkäämme yksin tein selvä koko asiasta!
XXI.
Vähän sen jälkeen oli Mary Harrisonille — se oli tytön nimi — vuokrattu pieni, kaunis asunto Harlemissa, ja siellä voitiin tavata usein Robbie onnellisena ja iloisena, jollaisena hän oli ollut nuorena, viattomana poikana, kun ei hänellä vielä ollut aavistustakaan maailman pahuudesta ja petollisuudesta. Mutta emme ole tilaisuudessa kertoa enempää tästä, vaan täytyy meidän kiireesti palata takaisin Wall Streetille ja niihin ikävystyttäviin liikeasioihin, jotka kiinnittivät hänet sinne.
Tapaukset kehittyivät nopeasti tässä osassa kaupunkia. Ennenkuin mielet vielä olivat ehtineet tyyntyä viimeisen taistelun jälkeen "Kalamaron ilmalaivat"-yhtiötä vastaan, suunnitteli Robert van Rensselaer jo täyttä päätä elämänsä suurta tehtävää, "Atlantintakaisen — maanalaisen rautatie"-yhtiön kukistamista. Tästä vimmatusta taistelusta täytyy lukijan saada täydellisen, tyydyttävän kuvauksen.
Wall Streetillä on puhtaita, väärentämättömiä pelaajia, jotka keinottelevat hintojen ylentämiseksi ja alentamiseksi millä osakkeilla tahansa, kunhan vaan toivovat ansaitsevansa jotain. Mutta toisaalta löytyy myöskin henkilöitä, jotka ryhtyvät ainoastaan kunniallisiin yrityksiin. Kunniallinen osakekeinottelija oli Robert van Rensselaerin mielestä sellainen mies, joka tutki rahallisia ja taloudellisia oloja koko maapallolla ja koetti vaikuttaa hintoihin haluamaansa suuntaan. Jos mies oli vaan kyllin terävänäköinen ja tyytyi keinottelemaan vahingollisten osakkeitten hinnan alentamiseksi, voi hän pitää itseänsä hyödyllisenä yhteiskunnan jäsenenä, ja — mikä vielä parempi — hän voi olla varma siitä, että ikuiset luonnonlait olivat järkähtämättä hänen puolellaan.
Kertomus suuresta "Atlantintakainen-maanalainen-rautatie"-yhtiötä vastaan käydystä taistelusta, sankarimme urotöistä kuuluisimmasta, taistelusta, jota Wall Streetin miehet eivät ikipäivinä unohda, on kerrottuna Jabbergrabin teoksessa, sivulla 1906, ja kuuluu:
"Sen väitetään olevan ilmaus tästä ihmeellisestä kyvystä käsittää asiain tila ja mitä kulloinkin pohjalla liikkuu, jota hän on osoittanut ennenkin. Yli vuoden ajan oli van Rensselaer mielenkiinnolla seurannut A.-M.-R:n kehitystä ja johtoa. Hän oli tutkinut asiaa kaikin puolin, kunnes vihdoin voi puhkaista tämän häikäisevän saippuakuplan, joka väärällä sädeloistollaan oli pettänyt useita maailman terävänäköisimpiä liikemiehiä."
"Robert van Rensselaer oli alusta alkain epäillyt tätä yhtiötä, koska hänen oli onnistunut saada tietoonsa eräitä seikkoja sen sisällisestä tilasta. Hän oli tutkinut radan tulevaisuustoiveita, johtoa, suunnittelua ja liikkeelle laskettua ylenmääräistä osakepaljoutta, jonka piti olla sangen vahingollista, mutta, joita osakkeita ihmiset kuitenkin kilvassa ostivat. Ja vihdoin hän, osaksi niitten tietojen perustuksella, joita hänen oli onnistunut saada salaisilta urkkijoilta, osaksi markkinain epäilyttävästä suunnasta oli saanut selville tämän yhtiön takana seisovain rahamiesten aikovan keinotekoisesti korottaa osakkeitten hintaa. Tätä vastaan hänellä ei ollut mitään sanomista. Päinvastoin koetti hän kaikin voimin auttaa heitä nostamaan hintoja huippuunsa, jotta sitten paremmin saisi perille ajetuksi omat suunnitelmansa. Vasta kun luuli heidän alkavan väsyä, kääntyi hän vastarintaan. Ja nyt alkoi uusi jättiläistaistelu."
XXII.
Kukaan ei aavistanut van Rensselaerin seisovan kaiken tämän takana. Sillä historiankirjottajamme kertomuksen mukaan oli hänellä ihmeellinen kyky vaikuttaa salassa. Hänellä oli välittäjänsä kaikkialla Wall Streetillä ja ne kilpailivat usein tietämättään keskenään. Ulkopuolella olijat näkivät vaan A.-M.-R:n osakkeitten nousseen huimaavasti, ne olivat siis varmistuneet ja tulleet halutuiksi markkinoilla. Asiantuntijat tiesivät vähän enemmän, nimittäin, että oli olemassa joku, joka myi alennetulla hinnalla maksun lykkäystä vastaan. Mutta kuka tämä oli, sen tiesi ainoastaan yksi ihminen koko maailmassa.
Nämät asiat ovat yhtä sotkuiset kuin ikävätkin. Mutta meidän täytyy kertoa niistä, jotta voisimme ymmärtää Robert van Rensselaerin elämässä juuri samaan aikaan tapahtuneen ratkaisun. Ystävämme ei ollut niitä miehiä, joka piti osakkeitaan leikin asiana — harvoin hän ryhtyi johonkin yritykseen ennenkuin tiesi olevansa oikeassa, mutta jos hän sen kerran teki, silloin olikin tosi kysymyksessä. Vaikka ei markkinoilla ollut vähintäkään aavistusta siitä, oli hän varustaunut taisteluun elämästä ja kuolemasta "Atlantintakaisen-maanalaisen-rautatie"-yhtiön kanssa.
Tiistaina alotti van Rensselaer taistelunsa ostamalla osakkeita kolmena päivänä.
Se oli kerrassaan tavatonta kilpailua, jonka tarkoituksena oli kolmen päivän kuluessa yhä uudestaan myymällä osakkeita alentaa niitten hintaa niin paljon kuin suinkin. Todellisuudessa ei hän aikonut antaa heille aikaa kolmeakaan päivää. Hän tahtoi kukistaa A.-M.-R:n jo keskiviikkona, ensimmäisenä todellisena taistelupäivänä.
Tämä tapaus muistutti K.-I.-taistelua, sillä eroituksella vaan, että kukaan ihminen ei aavistanutkaan, että voitaisiin tehdä hyökkäys A.-M.-R:ta vastaan. Sen osakkaat olivat levinneet yli koko maan. Niitä oli pantu liikkeelle kymmenenkin miljoonaa kerrallaan, ja verrattain vähän olivat sentähden van Rensselaer ja hänen vastustajansa voineet saada niitä käsiinsä. Mutta me mainitsimme ystävällämme olleen — tai ainakin hän luuli olevan — "ikuiset luonnonlait" puolellaan.
— Sen täytyy kukistua, sanoi van Rensselaer päättävästi. Sen täytyy kukistua!
XXIII.
A.-M.-R:n takana seisovat rahamiehet pitivät tiistai-iltana kokouksen, jossa muodostivat renkaan. He olivat yksimieliset siitä, että osakkeitten hintaa alentava, tuntematon henkilö oli pakoitettava antautumaan ja päättivät sentähden seuraavana päivänä ostaa sataviisikymmentä tuhatta A.-M.-R:n osaketta nähdäkseen, kestäisikö tämä tuntematon sitä.
Van Rensselaer oli valmistunut kestämään sangen paljon. Tiistaina, markkinain kiihkeimmillään ollessa, oli hän myynyt jokainoan muulla taholla, esim. suuressa terästrustissa, omistamansa osakkeen ja sitä paitsi lainannut niin paljon kuin suinkin luotollaan sai. Kaikki nämät rahat olivat nyt hänen välittäjillään, ja keskiviikko-aamuna markkinain alkaessa seisoi hän sähkösanomakoneen ääressä yksityiskonttoorissaan, uskotun konttoristin ollessa valmiina sähköttämään hänen määräyksiään kaikille tahoille.
Taistelu kävi alussa hitaasti. Se oli aivankuin kamppailua etuvartiosta kahden jättiläisen välillä, jotka kumpikin koettivat ottaa selkoa vastustajansa voimasta. Renkaan välittäjät tarjosivat korkeita hintoja A.-M.-R:n osakkeista, mutta van Rensselaer odotti ja oli varuillaan. Osa myytiinkin, ei kuitenkaan hänen hallussaan olevia, ja hän odotti vaan hinnan vielä kohoavan, jotta vihollisensa tulisivat rohkeammiksi, ja hänen oma asemansa varmemmaksi.
Noin kello yhdentoista tienoissa alkoi taistelu täydellä todella. A.-M.-R. alkoi 155:llä, hinnan nopeasti vaihdellessa. Osakkeita myytiin noin viisi tuhatta, ja niitten hinta oli noussut 155-1/2 ja 156-1/2:een. Sitten nousi se 158:aan ja jäi siihen.
Hinta oli selvästi nyt juuri niin korkealla kuin vastustaja tahtoi sen nousevan. Ja hetken päästä lähetti van Rensselaer määräyksensä — kaksituhatta osaketta viidelle eri välittäjälle. A.-M.-R. horjui, laski 157-5/8:aan hitaasti vaihdellen. Lisättiin viisitoista tuhatta. Van Rensselaer antoi uusia määräyksiä, uusia tarjouksia tehtiin, ja hänen välittäjänsä hyväksyivät ne. Pörssihuoneustossa tunkeili mieletön joukko kirkuvia, käsillään huitovia miehiä, kokoontuneina A.-M.-R:n ilmoitustaulujen ympärillä. Kuukausiin ei oltu tällaista nähty. Epäilemättä oli jotain erinomaista tekeillä. Vielä ei ollut kenenkään huomio kiintynyt siihen seikkaan, että hinnan korottajat pyrkivät pidättämään osakkeita, ja hurjia huhuja oli liikkeellä. A.-M.-R:n osakkeet eivät koskaan olleet nousseet näin korkealle ja mahdotonta niitten oli pysyäkin sellaisessa hinnassa. Mutta ne pysyivät kuitenkin ja tarjous toisensa perästä tehtiin. Vasta puolenpäivän aikaan alkoivat ne laskea ja silloin oli rengas ostanut sataviisikymmentä tuhatta omaa osakettaan, joista van Rensselaer oli myynyt satakolmekymmentä tuhatta.
Silloin alkoivat hänen välittäjänsä tehdä tarjouksiaan. Hinnat laskivat hitaasti. Renkaan jäsenet kokoontuivat lyhyeen neuvotteluun. Selvästi valmistui vihollinen kaikkine joukkoineen vastarintaan. Vaara oli uhkaava, sillä heti kun ihmiset saivat tietää tämän olevan hyökkäyksen hintojen alentamiseksi, joutuisivat he levottomuuden valtaan. Tuskallisen jännityksen vallassa odottaisivat tuhannet kunnes yhden ainoankin prosentin eroitus saisi aikaan kauhean sekasorron ja pakottaisi vaa'an painumaan toiselle tai toiselle puolelle ja viskaisi sadointuhansin osakkeita markkinain pyörteisiin. Muutaman minuutin keskustelun jälkeen sitoutui rengas vielä ostamaan kolmesataa tuhatta osaketta.
Nyt vallitsi raivoisa kiihko markkinoilla. A.-M.-R:n osakkeet laskivat 157-1/2:een ja seisahtuivat siihen. Renkaan välittäjät kirkuivat, jotta pörssihuoneusto kaikui, mutta van Rensselaer tyynenä ja kaikkien mahdollisuuksien varalle valmiina myi niin paljon kuin he halusivat, ja joka kerta, kun he taukosivat ostamasta, alkoi hän alentaa osakkeitten hintaa. Seuraus tästä oli, että hinta horjui sinne tänne — milloin nousi, milloin laski yhden prosentin ja osakkeitten kauppa oli kiihkeämpi kuin ennen milloinkaan.
Ei ollut enään epäilystäkään, mikä tässä oli tarkoituksena. Salaliitto oli tehty yhtiön kukistamiseksi. Ja selvää oli myöskin, että salaliittolaiset kuuluivat maan mahtavimpiin. Robert van Rensselaerin omaisuus arvioittiin siihen aikaan kahdeksikymmeneksi miljoonaksi dollariksi, s.t.s. hän voi, hintojen tällään ollessa, ostaa 1,25 miljoonaa osaketta. Hän ei tiennyt, voisivatko vastustajansa mennä niin pitkälle, mutta hän istui siinä päättävänä ja piti silmällä sähkösanomakonettansa, taistelun raivotessa, ja mieletöntä kiihkoa osoittavan huudon ja rähinän noustessa kadulta hänen korviinsa.
Kolme jälellä olevaa, pitkää, väsyttävää tuntia, kului hitaasti. Iskun toisensa perästä hän tähtäsi vastustajiinsa, mutta nähtävästi tuloksetta. Hermostunut hän ei ollut, mutta otsansa synkkeni yhä enemmän ja silloin tällöin mutisi hän kirouksen. Hän oli pannut alttiiksi kaikki, mitä hänellä oli, taistelussa vihollisen tuntemattomia voimia vastaan. Jos ei hänen viimeisen määräyksensä onnistuisi niitä kukistaa, seisoisi hän itse piankin typö tyhjänä.
Ainoastaan pari minuttia oli jälellä tästä kauheasta, unohtumattomasta päivästä. Kymmenkunta hänen välittäjiään seisoi ja tarjosi kaupan osakkeita huimaavista hinnoista. Kerrankin myytiin kaksikymmentä tuhatta osaketta yht'aikaa. Hän tähtäsi viimeiset iskunsa, jotka saivat markkinat horjumaan ja ihmiset kauhusta kalpenemaan. Mutta joka kerta, kun hän teki tarjouksen, tarttuivat vastustajat siihen halukkaasti, ja A.-M.-R. ei väistynyt tuumaakaan.
Ja niin seisoi se pystyssä vieläkin, kun pörssi suljettiin, ja tämä peloittava päivä oli lopussa.
XXIV.
Robert van Rensselaer käveli edestakaisin konttoorissaan kädet selän takana. Hänellä ei ollut enään yhtään rahoja, mutta se ei häntä peloittanut. Nyt, kuten ainakin, luotti hän ikuisiin luonnonlakeihin, ja hänellä oli sitäpaitsi vielä pari valttia käsissään.
Hän käveli mietteissään, puhellen silloin tällöin itsekseen.
— Joka tapauksessa minä tästä voitan, joten ei taida olla vahingoksi antaa heidän vielä käyttää yhtä tilaisuutta hyväkseen.
Hän soitti sihteerinsä luokseen ja käski tämän lähettää viisi telefoonisähkösanomaa. Neljä niistä oli hyville ystäville, innokkaille Wall Street-keinottelijoille, joilla oli tapana säännöllisesti auttaa häntä. Viides oli herra Chauncey van Rensselaerille. Muutamien minuuttien kuluttua seisoi jo neljä heistä hänen konttoorissaan hengästyneinä ja poissa suunniltaan.
— No, kysyi van Rensselaer, mitä te tästä tuumaatte?
— Tällaista emme ole ikinä nähneet! huudahti yksi heistä. Se oli Shrike, tunnettu vehnäkeinottelija. Ei ikinä! Kenen sinä sen luulet olevan ja kuinka luulet tämän päättyvän?
— Sitävartenhan minä juuri lähetinkin teitä hakemaan, sanoi van
Rensselaer. Istukaa!
He istuivat ja hän alkoi tehdä heille selkoa asiain tilasta.
— Minä tiedän kuka se on, mutta minä en ole oikeutettu sanomaan enempää. Sen verran voi vielä lisätä, että tiedän heidän voittavan ja, että huomenna aijon panna peliin viimeisen senttini, jotta siitä tulisi oikein komea keikaus. Minä tunnen kutka seisovat A.-M.-R:n takana — etupäässä Smith ja Shark — ja tiedän, minkä arvoisia he molemmat ovat. Itse yhtiöstä on minulla myöskin tarkat tiedot: se on häviön partaalla. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, koko komeuden olevan vaan keinottelua, ja että ihmiset yleensä ovat taipuvaiset työntämään syyn sen niskoille, joka on joutunut alakynteen. Se rengas, joka on tämän jutun toimeenpannut, on ehdottomasti suoriutuva kunnialla, mutta minun täytyy hankkia pari henkilöä lisää varmuuden vuoksi, ja kysyn teiltä, tahdotteko tulla mukaan. Meidän tarvitsee vaan panna kaikki yhdellä kertaa peliin ja sitten julistaa seisovamme kaiken tämän takana. Silloin ei tarvitse odotella montakaan sekuntia, ennenkuin kaikki romahtaa.
Nämät neljä herraa jäivät vielä pariksi tunniksi van Rensselaerin konttoriin. He pohtivat asiaa kaikin puolin, A.-M.-R:n heikkoja kohtia tällaisiin yrityksiin nähden ja niitä huhuja, joita mahdollisesti voisi päästää liikkeelle. Tuhansittain osakkeenomistajia toivoi hintojen kohoamista ja olivat pelvossa ja vapistuksessa niiden mahdollisen alenemisen tähden. He harkitsivat, mitä etuja Smithillä, Sharkilla ja muilla A.-M.-R:n takana seisovilla rahamiehillä olisi tarjolla, ja mitä he itse voisivat odottaa. Ja vihdoin suostuivat he yhdessä ostamaan kaikki A.-M.-R:n osakkeet, jotka huomenna olisivat kaupan, ja kello yhdeltätoista päättivät he antaa pommin räjähtää ja pirstoa kaikki.
XXV.
Muutamia minuutteja ystäväinsä lähdettyä, istui sankarimme taas automibiiliinsa ja ajoi täyttä vauhtia klubiin. Hän meni yksityishuoneeseensa, ja heti sen perästä tuli hänen luokseen punanenäinen, luuvalon murtama, ylhäisen näköinen herrasmies.
— Mitä hittoa sinä tällä tavalla lähetät minua hakemaan, huudahti hän heti huoneeseen päästyään.
Se oli herra Chauncey Rensselaer. Poika saattoi hänet kunnioittavasti tuoliin istumaan ja kysyi sitten:
— No, mitä sinä asemasta arvelet?
— Eihän se ollut vastaus minun kysymykseeni, murahti isä. Mutta, hyvä jumala, Robbie, minkälainen tämä päivä on ollut minulle! Sinä kai tiedät minulla olevan viisi tuhatta A.-M.-R:n osaketta? Ja nyt olen koko päivän ollut hulluksi tulemaisillani. Minä olen odottanut ja odottanut —
— Hm! sanoi Robbie hymyillen. Mitä sinä olet odottanut?
— Mutta eikös sinulla sitten ole osakkeita? huudahti isä. Etkö sinä tiedä, keitä renkaaseen kuuluu?
— Kyllä, sanoi Robbie, minä luulin niitten olleen A.-M.-R:n herroja ja
Smithin ja Sharkin.
— Ihan niin, sanoi isä, ja sinä saat olla varma siitä, että he tietävät, mitä tahtovat. Saat nähdä osakkeitten huomenna nousevan 200:aan. — Mutta onko sinulla aavistustakaan, kutka hölmöt koettavat heitä vastaan taistella?
— Ei minun tarvitse sitä aavistaa, sanoi Robbie, minä tiedän sen.
— Keitä ne sitten ovat?
— Ne eivät ole "keitä" ollenkaan.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Minä tarkoitan, että siinä on vaan yksi mies.
— Yksi mies! Kukahan se olisi?
— Se on Robert van Rensselaer.
Vanha herra poukahti seisaalleen luuvalostaan huolimatta.
— Hyvä jumala, Robbie, oletko sinä tullut hulluksi?
— En, sanoi Robbie, ei se ole hulluutta ensinkään.
— Mutta sitten sinut hukka perii.
— Eipä taida. Myönnän panneeni alttiiksi koko omaisuuteni, mutta hukassa en ole. Huomenna pari minuuttia yli yhdentoista olen oleva New-Yorkin rikkain mies. Silloin olen omistava joka sentin, jonka A.-M.-R-yhtiön herrat ja Smith ja Shark saavat kokoon kerjätyksi ja lainatuksi ja sen lisäksi kaiken, mitä muilla etevillä kansalaisilla on talletettuna pankeissaan, oma vanha, rakastettu isänikin lukuunotettuna.
Vanha, rakastettu isä oli, suoraan sanoen, tukehtumaisillaan.
— Sinä olet mennyttä miestä, Robbie! huudahti hän. Se on aivan mahdotonta. Kuinka sinä voit tämän kaiken aikaansaada ilman rahoja?
— Minähän olen muodostanut renkaan, vastasi Robbie hymyillen.
— Ilman rahoja?
— Eiväthän he tiedä, ettei mulla ole rahoja, vastasi poika levollisesti. Muuten aijonkin varmuuden vuoksi saada vähän sinulta.
— Hm! sanoi herra Chauncey van Rensselaer lakoonisesti.
— Ensiksi, sanoi poika, saat myydä osakkeesi huomenaamulla kello kymmenen, toiseksi saat myydä niin monta A.-M.-R:n osaketta kuin kaupaksi saat; ja yhdentoista aikaan saat sitten nähdä romahtavan — olkoon se vaikka taivas itse!
— Kuinka se käy päinsä?
— Muun muassa siten, että itse olet siellä ja myyt lykkäystä vastaan. Te, vanhat veikot siellä Wall Streetilta, olette kuin kotkat haaskan kimpussa. Kun vaan ihmiset näkevät teidän tulla lönkyttävän, tietävät he heti suuren keikauksen olevan tekeillä. Ja jos he panevat liikkeelle huhun sinun myövän A.-M.-R:n osakkeitasi, saat nähdä, että loppu käy itsestään.
— Onhan tuossa järkeä, myönsi vanhus hetken mietittyään.
— Mutta siitähän minun oikeastaan ei pitänytkään puhua kanssasi, sanoi Robbie hymyillen. Pääasia on tämä: sinun pitää antaa minulle pari miljonaa dollaria nyt heti.
Herra Chauncey van Rensselaer hätkähti tuolissaan ja tuijotti poikaansa silmät selällään.
— Vähintäin kaksi miljonaa dollaria, jatkoi Robbie nähdessään isänsä olevan sanattomana hämmästyksestä. Ja minun pitää saada ne omakseni eikä lainaksi. Jos pyytäisin niitä lainaksi, olisi sulla oikeus vaatia kaikenlaisia selityksiä. Ja vaikka minä selittäisin sinulle kuinka kauvan tahansa, et sinä kumminkaan ymmärtäisi sitä niin hyvin kuin minä itse. Tahdon siis vaan sanoa, että olen ollut hyvä poika, joka olen elättänyt itseäni kolmetoista vuotta pyytämättä vanhalta isältäni senttiäkään. Mutta nyt minä tarvitsen rahoja oikein toden teolla. Ja kun sinä kerran kuolet, jätät joka tapauksessa kumminkin kaikki minulle. Mutta silloin se ei hyödyttäisi minua vähääkään. Sillä jos tämä temppu ei onnistu, niin silloin olisi se aivan liian vähän, tai onnistuu se, ja silloin on pari miljoonaa vaan pisara meressä. Siksi minä tahdon sinun antamaan rahat nyt heti.
Herra Chauncey hengähti syvään. Sitten kumartui hän eteenpäin ja vetäsi tuolinsa lähemmäksi pöytää.
— Robbie, sanoi hän, kerro minulle vähän enemmän tästä jutusta! Kerro, millä tavalla sen olet järjestänyt.
— Ensin tahdon saada ne kaksi miljoonaa.
— Peevelin poika! murahti isä. Tiedäthän sinä saavasi rahat, jos todella niitä tarvitset. Mutta silloin täytyy sinun olla vähemmällä vehkeilemättä ja selittää tarkoin, mitä sinulla on tekeillä.
Silloin alkoi Robbie kertoa. Ja ennenkuin hän oli lopettanut, hieroi ukko tyytyväisenä käsiään. Vähän myöhemmin nähtiin hänen nilkuttavan ulos huoneesta lähettämään välittäjilleen käskyä myymään kaikki A.-M.-R:n osakkeet päivän hintoihin. Sitten sai hänen pankkiirinsa käskyn suorittaa herra Robert van Rensselaerille kolmen miljoonan dollarin suuruisen summan.
Tällävälin jatkoi herra Robert van Rensselaer kävelyään edestakaisin huoneessa. Siinä astellessaan kädet selän takana, tyytyväisyyden ilme kasvoillaan, oli hän epäilemättä onnellisin ja tyytyväisin ihminen koko New-Yorkissa.
Äkkiä naputettiin ovelle, eräs palvelija toi kirjeen.
— Kirje teille, sir, sanoi hän. Päälle on kirjoitettu "tärkeä."
Ystävämme otti kirjeen ja odotti kunnes palvelija oli poistunut. Hän avasi sen ja luki seuraavaa:
Herra Robert van Rensselaer.
Pyytäkää hyväntahtoisesti ystäväänne, herra Greeniä, vielä tänä iltana tulemaan vanhan ystävättärensä, rouva Lynchin luo. Hänelle itselleen sangen tärkeä asia on kysymyksessä. Joten hänen ehdottomasti täytyy tulla!
XXVI.
Jätämme mainitsematta herra Robert van Rensselaerin muistutukset kirjeen luettuaan, koska ei kenelläkään ole niistä hyötyä eikä huvia. Lukija on varmaan kuvitellut, ettei ystävämme tähän aikaan ollut missään tekemisissä rouva Lynchin kanssa. Niin hän uskoi itsekin. Mutta yksi elämän pikku ilojen varjopuolia on se, etteivät ne jätä meitä rauhaan silloin, kun tahtoisimme unohtaa ne.
Sankarimme mietti miettimistään, kuka olisi tämän kirjeen kirjoittaja. Ja koko ajan hän joko käveli edestakaisin huoneessa tai istui liikahtamatta, eteensä tuijottaen tuolilla.
Saatuaan vihdoinkin päätöksensä tehneeksi, ei hän ensinkään ollut iloisella tuulella. Otsansa oli synkkä ja silmänsä loistivat oudosti. Hän lähti huoneesta pitkin, raskain askelin, ja pari sekuntia myöhemmin kiidättivät ajoneuvot häntä Mary Harrisonin asuntoa kohti. Ajettuaan kappaleen matkaa, käski hän ajajan pysäyttää ja astui alas vaunuista. Kun ne olivat kadonneet näkyvistä, astui hän toisiin, joilla ajoi lopun matkaa.
Nuori tyttö otti hänet vastaan onnesta säteillen. Hänen yllään oli punainen silkkipuku, ja hän oli niin ihmeen kaunis, että Robbien kasvot ehdottomasti kävivät lempeämmiksi. Mutta tyttö oli kumminkin huomannut jo hänen synkän katseensa ja huudahti pelästyneenä:
— Mitä on tapahtunut?
— Mary, sanoi hän lyhyesti, ja katseensa tuli yhä ankarammaksi, Mary, meidän täytyy erota.
Tyttö katseli häntä hämmästyneenä.
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän.
— Sitä mitä sanonkin, vastasi mies. Meidän täytyy erota.
Mutta nähdessään tytön kalpenevan, sulki hän hänet syliinsä ja istahti sitten sohvalle.
— Kuule nyt, Mary, sanoi hän lempeämmin, sinä olet hyvä tyttö, ja minä voin sanoa sinulle koko totuuden. Sinun vikasi ei tietysti ole, että olen joutunut suuriin ikävyyksiin ja voin ainoastaan tällä tavoin päästä niistä.
— Mitä sinä tarkoitat, Jim? läähätti tyttö. (Hän oli oppinut kutsumaan van Rensselaeria Jimiksi.)
— Mary, sanoi hän, tiedäthän minun olevan naimisissa, vai kuinka?
— Tiedän, vastasi tyttö, mutta … onko se —
— Tiedät ehkä myöskin minun olevan sangen rikkaan miehen? No, sanalla sanoen, rouva Lynch on alkanut kiristää rahoja.
Tyttö vetäysi taaksepäin.
— Mitä — mitä? sammalsi hän huohottaen raskaasti.
— Niin se on. Minä olen jo maksanut hänelle useita tuhansia dollareja.
— Oi, Jumalani! kirkasi tyttö. Se on mahdotonta!
— Se on totta. Muuta keinoa ei ole enään kuin erota
XXVII.
Mary Harrison horjui kuin juopunut. Hän sai kiinni eräästä tuolista.
— Jim, läähätti hän, mihin minä joudun?
— Tiedät minun joka tapauksessa pitävän huolen sinusta, sanoi mies.
— En minä sitä tarkoita! huudahti tyttö. Mutta, voi, minä rakastan sinua. — — En voi sinutta elää! Mihin, taivaan nimessä, minä joudun?
Ja tyttö heittäytyi hänen syliinsä äärettömän epätoivon vallassa.
— Mihin minä joudun? Mihin minä joudun? huusi hän vähän väliä. Kuinka voin kestää tämän!
Mies koetti turhaan rauhoittaa häntä.
— Kuule, sanoi hän tukahutetulla äänellä, älä nyt ole niin suruissasi. Ehkä voit unohtaa minut vielä. Kas niin, koetahan nyt olla ymmärtäväinen!
Tytön koko ruumis vapisi.
— Ei, ei, huusi hän. Tämä vielä tappaa minut!
Äkkiä hypähti hän ylös, ja silmänsä salamoivat.
— Minä tapan sen naisen, kuiskasi hän. Minä tapan hänet.
Mies veti hänet luokseen koettaen rauhoittaa häntä.
— Ei, Mary, se olisi vielä pahempi minulle. Sanothan rakastavasi minua? Silloin täytyy sinun myöskin luopua minusta. Muulla keinoin ei tästä pulasta päästä.
Tyttö istui kalman kalpeana, ja valittava voihkina tunkeutui hänen huuliltaan. Sitten sipaisi hän hiukset otsaltaan ja tuijotti hurjan näköisenä eteensä.
— Luopua sinusta, kuiskasi hän käheästi. Luopua sinusta!
Ystävämme Robbie oli hyvin pahoillaan. Hyväsydäminen mies ei mielellään kiusaa naista, varsinkaan sitä, jota rakastaa. Hän oli kumminkin jo kerran tehnyt päätöksensä ja aikoi järkähtämättä pysyä siinä.
— Enkö saa sinua enään koskaan nähdä … edes vilaukselta … joskus vaan, vaikeroi Mary nojaten päänsä hänen rintaansa vastaan ja itki ikäänkuin sydämensä olisi pakahtua.
— Et, sanoi mies lujasti. Etkö sinä ymmärrä, Mary, ettei maailmassa ole ainoatakaan paikkaa, johon voisin sinut kätkeä, josta tuo nainen ei nuuskisi sinua esiin? Hän on ottanut selville, kuka minä olen ja seurannut minun jälkiäni tänne. Ymmärräthän, Mary, että hän musertaa minut, kenties pakottaa minut surmaamaan itseni.
Tyttö kauhistui.
— Ei, se ei saa tapahtua, sanoi hän. Sinä näyt olevan oikeassa, ja minun täytyy uhrautua. Minä tahdon poistua. Luulen voivani kestää sen. Mutta, Jim, Jim, en ole ikinä rakastanut ketään muuta kuin sinua enkä tule koskaan rakastamaankaan.
— En minäkään unohda sinua, Mary, sanoi mies. Saat kaikkea, mitä tarvitset. Rahaa ei sinulta pidä puuttuman.
Tyttö kuunteli hajamielisenä hänen puhettaan. Hän ei tällä hetkellä rahoja ajatellut.
— Mihin aijot matkustaa, kysyi mies hetken vaitiolon päästä.
— En tiedä, vastasi tyttö. Kotia minulla ei ole. Niin, mihin minä oikeastaan menisinkään? Ajattelen, parasta lienee palata takaisin syntymäseudulleni — Albanyyn.
Tämä nimi herätti äkkiä eloon erään muiston Robert van Rensselaerin sielussa.
— Albanyyn? toisti hän. Et ole koskaan maininnut olevasi sieltä kotoisin.
Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:
— Ehkä sinä tunnet siellä erään nuoren tytön … mutta enhän minä tiedä edes hänen nimeään, lopetti hän kevyesti naurahtaen.
— Vai niin, sitten luulen, etten voi antaa sinulle mitään tietoja hänestä, sanoi tyttö, koettaen hymyillä hänkin. Muuten tunnen siellä ainoastaan joitakuita ihmisiä. Enkä tuntenut ketään, ennenkuin äitini matkusti pois muutamia vuosia sitten.
— Matkusti pois? kysäsi mies. Luulin sinun kertoneen, että hän on kuollut.
— Kuollut hän varmaan onkin, koska hän oli kovin sairas lähteissään, vastasi tyttö. Mutta minä en tiedä, kuinka hänelle kävi. Hän ei koskaan palannut.
Mies tuijotti hämmästyneenä tyttöön.
— Ei koskaan palannut, toisti hän. Mikä sinun äitisi nimi oli?
— Helena, vastasi tyttö.
Mies lyyhähti tuolilleen takaisin.
— Oi, kauheata sitä on ajatellakin! jatkoi tyttö värähtelevällä äänellä. Rakas äitiparkani! Hän työskenteli aamusta varhain myöhään iltaan elättääkseen minua. Hän oli niin hyvä, niin hyvä. Hän tappoi työllä itsensä, Jim, se on ihan totta.
— Mikä häntä sitten vaivasi?
— Keuhkotauti, vastasi tyttö.
Mies säpsähti, ja hän huomasi sen.
— Mikä sinun on? kysyi tyttö.
— Ei mikään, sanoi mies, tämäpä on omituinen sattuma. Mikä sinun isäsi nimi oli?
— En ole koskaan tuntenut isääni, vastasi tyttö. Äitini ei ole hänestä mitään kertonut. Mutta minä aavistin, etteivät he olleet naimisissa … ja että…
Hän pysähtyi hämmästyneenä miehen oudosta näöstä. Mutta sitten jatkoi hän:
— Luulen isäni olleen hyvin rikkaan, kauniin ja hyvän. Äiti antoi minulle medaljongin, jossa oli isäni kuva, ja jonka avaimen äiti sanoi olleen isälläni, jotta sitä ei kukaan muu voisi avata. Hän itse oli hukannut sen avaimen, jonka oli isältäni saanut.
Tyttö vaikeni taaskin. Aaveentapainen, tuhkanharmaa kalpeus oli levinnyt Robert van Rensselaerin kasvoille. Hän nojautui tyttöön, silmänsä tuijottaen kauhistuneina. Ojensi sitten tyttöä kohti kätensä, joka vapisi kuin haavanlehti.
— Medaljonki! Medaljonki! läähätti hän. Jumalani! Onko se sulla tallella?
— On, huudahti tyttö hämmästyneenä, kiiruhtaen piironkinsa luo. Hän ojensi medaljongin miehelle. Tämä katsahti siihen, horjahti takaisin kuin olisi saanut tikarin piston rintaansa. Ja hurjasti, hirvittävästi parkaisten tarttui molemmin käsin päähänsä ja oli vähällä kaatua.
Mutta Mary oli kauhistuneena kiiruhtanut hänen luokseen.
— Jim, Jim, huusi hän. Mitä tämä on?
Hän yritti tarttua mieheen kiini, mutta tämä pakeni kauhistuneena häntä kuin villiä eläintä.
— Ei, ei! huusi mies ryömien nurkkaan, pelko ja kauhistus katseessaan.
Älä! Mene pois! Mene pois!
— Mutta, Jim, mitä tämä on? huusi tyttö. Mikä sinulle on tullut?
Mies oli vaipunut polvilleen ja kouristukset vavahuttelivat hänen ruumistansa.
— Oi, Jumalani! voihki hän. Oi, Jumalani!
Mary juoksi hänen luokseen ja löi käsivartensa hänen ympärilleen.
— Jim! Jim! kirkui hän hysteerisesti. Sinun täytyy sanoa, mitä tämä on — sinun täytyy — sinun täytyy! Tiedätkö sinä, kuka minun isäni oli?
— Tiedän! oihki hän ja kiemurteli kuin mato, tiedän — tiedän!
— Kuka hän sitten oli? Kuka? Sano!
Mies yritti puhua, mutta sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa. Äkkiä vavahti koko ruumiinsa. Hän tempasi itsensä irti tytön syleilystä niin kiivaasti, että tämä lensi vastakkaiseen seinään. Sitten hoippui hän ovelle voihkien ja valittaen.
Vielä silmäys tytön kasvoihin, sitten pakeni hän kuin mielipuoli rappuja alas.
Vaunut odottivat vielä kadulla. Hän ei nähnyt niitä, mutta ajaja huusi hänelle, kun hän aikoi kiiruhtaa ohi. Hän tointui silmänräpäykseksi ja hyppäsi vaunuihin.
— Mihin? kysyi ajaja.
— Yhdentekevä! huusi hän. Aja vaan!
Ja niin mentiin täyttä vauhtia pitkin katuja. Van Rensselaer istui kyyristyneenä vaunujen nurkkaan, väännellen epätoivoissaan käsiään.
Sama ajatus palasi aina hänen mieleensä, ajatus, joka sai veren hyytymään hänen suonissaan. Hänen ruumiinsa vääntelehti kovissa kouristuksissa.
Kauvan hän ei voinut tätä kestää, vaan käski ajajan seisauttaa, hyppäsi alas ja nakkasi tälle rahan. He olivat tulleet Parkin syrjäiseen osaan. Hän kääntyi ympäri ja pakeni pimeyteen.
XXVIII.
Mary oli yksin. Peloittava hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Vainotun otuksen tavoin makasi hän siinä huoneen nurkassa, johon oli kaatunut. Kasvonsa olivat tuhkanharmaat, silmänsä pyörivät villinä, ja vapisevissa käsissään piteli hän onnetonta medaljonkia.
Hän tuijotti sitä kauhun lyömänä, voimatta paikaltaan liikahtaa. Hän tahtoi avata sen, mutta kului kymmenen minuuttia ennenkuin hän jaksoi nousta ja hoippua lattian yli.
Hän sai käsiinsä taltan, paneutui tuskasta melkein mielipuolena lattialle pitkäkseen ja koetti avata medaljonkia. Kätensä vapisivat, ja tuon tuostakin löi hän sormiinsa, jotta veri juoksi.
Äkkiä aukesi medaljonki, ja yksi ainoa silmäys siihen oli kyllin riittävä. Seuraavassa tuokiossa liukui se hänen hervottomista käsistään lattialle, ja hän päästi valittavan huokauksen. Silmänräpäyksen ajan seisoi hän ikäänkuin tukea etsien, sitten kääntyi hän ja syöksyi kirjoituspöytänsä luo. Haparoivin sormin haki hän jotain laatikosta.
Laukaus pamahti, ja hän vaipui lattialle verisenä, värähtelevänä kasana, ja aivonsa valuivat matolle.
XXIX.
Jo ennen yhdeksää torstaiaamuna oli Wall Street tungokseen asti täynnä väkeä. Kaikkialla juoksenteli joukottain miehiä edes takaisin, kirkui ja töytti toisiaan. Pörssihuoneuston perällä oli tuskin ainoatakaan tyhjää paikkaa. Lontoosta saapuneet hintailmoitukset olivat jokaisen suulla, jännitys ja pelko kuvastuivat kaikkien kasvoilla ja täyttivät ilmankin, jota ihmiset hengittivät.
Kaikki tiesivät ratkaisevan silmänräpäyksen olevan käsillä, ja että koko totuus — olipa se sitten millainen tahansa — pian tulisi päivän valoon.
Robert van Rensselaer tunkeutui meluavan, kiihkoisan väkijoukon keskitse. Mutta kukaan ei tuntenut häntä, kukaan ei huomannut häntä. Vaatteensa olivat loan tahraamat, hattunsa revitty ja painettu alas silmille. Kasvonsa hohtivat, silmänsä veristivät, ja hän hapuili eteensä käsillään. Hän oli juovuksissa.
Hän saapui konttooriinsa, hoiperteli sisään ja lyyhistyi tuolille istumaan.
— Tuokaa vähän whiskya, ähkyi hän sihteerilleen. Ja pian!
Sihteeri tuijotti hämmästyneenä häneen.
— Ettekö te kuule, mitä sanon? Sulkekaa sitten ovi ja katsokaa, ettei kukaan pääse tänne. Kiireesti nyt!
Mies lähti. Van Rensselaer istui yhä tuolillaan tuijottaen eteensä, hurja, sekava ilme silmissään. Hän oli koko pitkän tien Harlemista Wall Streetille kulkenut kuin unissakävijä yhden ainoan ajatuksen vainoamana, hokien yhtämittaa itsekseen: Wall Streetille! Wall Streetille! Kello kymmenen!
Hän käännähti ja silmäsi sähkösanomakonetta, nousi ja horjui sen luo.
Hetken aikaa hän hoiperteli sinne tänne ja sai vihdoin kiini jostain.
Luki jo saapuneet tiedot ja katsoi kelloa. Se oli kymmentä vailla
kymmenen.
— Oh, ähkyi hän. Pelastettu! Pelastettu!
Sihteerinsä palasi tuoden whiskya, van Rensselaer tarttui pulloon ja joi siitä. Sitten sanoi hän:
— Minä kirjoitin eilen Jones & Kumpp:ille ja käskin heidän maksaa kolme miljoonaa välittäjilleni. Pitäkää huolta, että se tulee tehdyksi. Käskekää välittäjien myydä A.-M.-R:n osakkeet niin pian kuin suinkin, joka ainoan. Ja tulkaa sitten takaisin. Mutta katsokaa, ettei kukaan pääse tänne sisään — ei ainoakaan sielu, kuuletteko, ei ainoakaan! Ymmärrättekö?
— Kyllä, sanoi mies ja meni kummastellen tiehensä. Ensi työkseen käski hän oman välittäjänsä myymään kaikki hallussaan olevat A.-M.-R:n osakkeet. Sihteeri ei koskaan ollut nähnyt van Rensselaerin menettäneen malttiansa liian aikaisin.
Tällä välin istui van Rensselaer kädet nyrkissä, mutisten itsekseen. Katseensa oli kiintynyt kellon tauluun ja whiskypullo seisoi hänen vieressään.
Minuutit vierähtivät, ja vihdoin löi kello kymmenen.
XXX.
Pörssi tarjosi tällä kertaa katsomista ansaitsevan näyn. Tuhansittain miehiä aaltoili saman paikan ympärillä kuin kohiseva meri, ja kun kellon lyönti kajahti, puhkesivat he korvia huumaaviin huutoihin.
Atlantintakainen — maanalainen! Atlantintakainen — maanalainen! Muista osakkeista ei kukaan välittänyt vähääkään, ja useat pikku toiminimet olivat sulkeneet ovensa, koska eivät uskaltaneet pitää niitä auki tällaisena päivänä.
Sähkösanomakoneen läheisyydessä seisojat lukivat vaan A.-M.-R. — 157-1/2 — 157-1/2 — 157-3/8 — ja niin edespäin.
Osakkeitten nousu ja lasku oli kuin painiskelua kahden jättiläisen kesken, jotka kierielivät sinne tänne taistellen elämästä ja kuolemasta. Van Rensselaerin silmiä ilahutti tämä näky, ja ensi kerran monen tunnin kuluttua tunsi hän olevansa vapaa mies. Kauhu, joka tähän asti oli vainonnut hänen kintereillään, oli menettänyt mahtinsa, ja mielenkiihko karkoitti whiskyhöyryt hänen päästään.
Hän oli kyllä vieläkin huumaantunut, mutta tällä kertaa taistelun ihanuudesta! Joka numero tuntui hänestä viholliseen sattuneelta sotatapparan iskulta. Hän istui ja kuvitteli tämän iskun isänsä lyömäksi, tämän itsensä, tämän viimeisen taas Shriken antamaksi — ja niin edelleen. Hän pusersi kätensä nyrkiksi ja mutisi ikäänkuin olisi silmäinsä edessä nähnyt koko taistelun: Antakaa vaan niille! Alas ne! Kukistakaa ne!
Ja yhä jatkoi kone kulkuaan levollisesti, tahdikkaasti: A.-M.-R. — 100 — 157-1/2; A.-M.-R. — 500 — 157-5/8; A.-M.-R. — 3000 — 157-3/8; A.-M.-R. — 10,000 — 157-1/4 — Ja niin edespäin, melkein taukoamatta. Tuntui kuin olisi katsellut suureen kaivoon, joka on reunojaan myöten täytetty tuskissaan kiemurtelevilla ihmisruumiilla.
Niin kului puolituntinen, sitten toinen, jotka tuntuivat van Rensselaerista ijäisyydeltä. A.-M.-R. piti yhä puoliaan. Van Rensselaer oli saanut apua, mutta rengas myöskin, nähtävästi. Koko Wall Street oli jakautunut ikäänkuin kahteen vastakkaiseen leiriin, joiden yhteisenä tunnusmerkkinä oli säästää vihollista niin vähän kuin suinkin.
Yhä kesti taistelua. Kello oli enään neljännestä vailla yksitoista. Nyt vihdoin alkoi A.-M.-R. horjahdella — 157-3/4 on korkein hinta, johon osakkeet olivat nousseet. Van Rensselaer otti suuren kulauksen pullostaan ja soitti kiivaasti kelloa.
— Kuulkaa tarkkaan, mitä minä sanon, virkkoi hän lopen väsyneelle konttoristille. Ratkaiseva hetki on tullut. Kiiruhtakaa, minkä kerkiätte, kertomaan kaikille, jotka tapaatte, että Arkansasin lakiasäätävä kokous on korottanut A.-M.-R:n rahtimaksut kaksinkertaisiksi. Kymmenkunta muuta yhtiötä on saanut saman määräyksen. Odottakaa sitten viisi minuuttia — ei sekunttiakaan enempää, kuuletteko! — ja kertokaa sitten kaikille, että minä olen A.-M.-R:n vastustaja, ja että Shrike ja kaikki muut ovat minun puolellani!
Mies nyökkäsi päällään, katosi, ja van Rensselaer katsahti taas sähkösanomakonettansa. Oli silmänräpäyksen loma-aika. Hän astui akkunan luo ja katseli ulos.
Sitten alettiin uudelleen. A.-M.-R. piti edelleen puoliaan. Van Rensselaer tiesi koneen olevan muutaman minuutin markkinoista jälessä ja hän kiroili kärsimättömänä. Sitten tarttui hän lyijykynään ja alkoi niin hyvin kuin vapisevilla käsillään voi kirjoittaa muutamia lukuja paperipalalle.
Hän oli pannut 2,7 miljoonaa dollaria tähän yritykseen ja ostanut noin 1-3/4 miljoonaa osaketta. Niitä ei todellisuudessa ollut niin paljoa, mutta tällainen menettely on hyvin tavallista Wall Streetillä. Hän ajatteli varmasti voittavansa 1-3/4 miljoonaa dollaria vastustajiltaan joka prosentilta, jonka A.-M.-R:n osakkeet laskivat. Mutta jos ne nousivat ja pysyivät korkealla, kunnes aika oli ohi, joutuisi hän heille maksamaan saman summan.
Äkkiä alkoi sähkökone uudelleen työskennellä. Kello oli nyt viittä vailla yksitoista, ja A.-M.-R. pysyi vieläkin horjumatta — 157-5/8 — 157-3/8 — 157-1/2.
Hän ei voinut enään kestää tätä hirveätä jännitystä, vaan tyhjensi pullon yhdellä siemauksella ja syöksyi ovea kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän kadulla.
XXXI.
Mennessään pörssihuoneustoon kohtasi van Rensselaer joukottain miehiä, jotka juoksentelivat sinne tänne, hurja, tuijottava katse silmissään. Hän kuuli ohimennen katkonaisia sanoja: "rahtimaksut — häviö — van Rensselaerit — Shrike." — Hän saapui ovelle ja päästettiin heti sisään tähän suureen hullujenhuoneeseen. Kiihoittunut väkijoukko, joka tunkeili ilmoitustaulun luokse, veti hänet mukanaan sisäänkäytävään, johon hän pysähtyi tuijottamaan taululla seisovaa lukua — se oli 157.
Hän kuuli samoja huutoja kuin ulkonakin — "rahtimaksut — van
Rensselaerit —" j.n.e.
Lähellään äkkäsi hän jättiläisen kokoisen miehen, joka liehutti jotain paperia kädessään ja huusi kauvaksi kaikuvalla äänellä. Se oli eräs van Rensselaerin omista välittäjistä parhaimpia; ja kun hän sai kuulla tämän äänen, tunsi hän sydämensä taukoavan lyömästä. Otollinen hetki oli tullut!
— Minä tarjoon kaksikymmentä tuhatta osaketta kolmen päivän lykkäyksellä A.-M.-R. — kaksikymmentä tuhatta — sata viisikymmentäseitsemän! — sata viisikymmentäseitsemän! — Kaksikymmentä tuhatta kolmen päivän lykkäyksellä — sata viisikymmentäkuusi ja kolme neljäsosaa!
Melu kasvoi ja tukahutti hänen äänensä. Sadasta eri paikasta alettiin huutaa: tuhannen sadasta viidestäkymmenestäkuudesta ja puolesta! Kolmetuhatta viisisataa sadasta viidestäkymmenestäkuudesta! Sata viisikymmentäkuusi! sata viisikymmentäviisi ja puoli!
Mielettömänä, huumaantuneena, raivosta silmittömänä pudisteli van
Rensselaer nyrkkiään ilmassa ja karjui:
— Alas! Alas ne! Lyökää alas ne! Lyökää! Lyökää!
Hän tiesi voiton olevan saavutetun, se tuntui jo ilmassa. Se oli keikaus, hurja, raivoisa pyörremyrsky, joka juurineen repii kaikki irti. Ei ollut enään ostajia. Vihollinen oli suinpäin pakenemassa. Mutta yhä karjui hän ja nauroi kuin mielipuoli. Väkijoukko tungeskeli ilmoitustaulun ympärillä yhtä mielettömänä ilosta tai tuskasta. Siinä oli henkilöitä, jotka menettivät miljoonan joka prosentilta — ne miljoonat, jotka van Rensselaer voitti — ja näkivät häviön ja perikadon ammottavan vastassaan. He raivosivat, ulvoivat, tarjosivat A.-M.-R:n osakkeita sadasta viidestäkymmenestäkuudesta, sadasta viidestäkymmenestäviidestä, sadasta viidestäkymmenestäkolmesta. Eivätkä sittenkään saaneet ostajia, ei millään hinnalla!
Myrsky oli puhjennut koko voimallaan. Se ei ollut enään ainoastaan sekasorto, vaan täydellinen hävitys. Markkinain suunta oli vihdoinkin kääntynyt. Ne, jotka olivat pitäneet osakkeitten hintaa korkealla, olivat maahan kukistetut ja nyt syöksyi yleisö esiin ja otti asiain hoidon omiin käsiinsä. Hinnat laskivat huimaavaa kyytiä, kolme prosenttia, viisi, kymmenen prosenttia kerrallaan. Nopeuden määräsi vaan aika, jonka sähkösanomat ja telefoonitiedot tarvitsivat levittääkseen hämminkiä yli koko maan. Välittäjät saivat käskyn toisensa perästä myydä osakkeet millä hinnalla hyvänsä, ja koko ajan seisoi van Rensselaerin jättiläismäinen asiamies jyrisevällä äänellään ja kahdellakymmenellä tuhannella osakkeellaan alentamassa hintoja viisi, kymmenen prosenttia kerrallaan.
Vihdoin van Rensselaer ei enään voinut kestää tätä kauheata jännitystä. Hän työntyi joukon lävitse ja meni istumaan eräälle penkille salin perällä. Hän itki ja nauroi yht'aikaa uupuneen lapsen tavalla ja ensi kerran puolen tunnin kuluessa jaksoi hän sen verran malttaa mielensä, että voi ruveta huomaamaan, mitä ympärillään tapahtui.
A.-M.-R:n osakkeet olivat nyt laskeneet seitsemäänkymmeneenkuuteen ja alkoivat saada ostajia. Täten oli peloittava sekasorto jo lähellä loppuaan.
Van Rensselaer oli laskenut osakkeitten todellisen arvon yhdeksäksikymmeneksi. Hän etsi välittäjänsä ja antoi heille määräyksen ostaa kaikki, mitä käsiinsä saivat.
XXXII.
Vaivoin pääsi sankarimme ahdingon läpi tunkeutumaan. Miehet kiroilivat, repivät tukkaansa ja pudistelivat nyrkkiään kohti korkeutta. He olivat menettäneet koko omaisuutensa, ja perikato ja nälkä uhkasivat heitä.
Tämä oli kamala, helvetillinen näytelmä, mutta se ei tehnyt mitään vaikutusta van Rensselaeriin. Hänellä oli kyllin tekemistä hillitessään sisässään kuohuvaa mielenliikutusta. Vaikeata on kuvailla hänen ajatuksiaan ja tunteitaan tällä hetkellä, jolloin hän oli ansainnut seitsemänkymmentäkahdeksan dollaria kappaleelta kahdesta miljoonasta osakkeesta ja tunnin kuluessa tullut New-Yorkin rikkaimmaksi mieheksi.
Muutamia minuutteja myöhemmin tulla nilkutti van Rensselaer vanhempi hänen konttoriinsa ja heittäytyi poikansa kaulaan.
— Robbie, änkytti hän, Robbie!
Mutta sitten tukehutti mielenliikutus hänen äänensä, eikä hän voinut enempää puhua. Shrike ja ne kolme muuta tulivat heti sen jälkeen, ja nämät viisi herraa olivat puolihulluina ilosta, he lauloivat, nauroivat, tanssivat ja lopuksi lankesivat toistensa syliin ylenpalttisessa onnessaan.
Minä sanon nimenomaan viisi, sillä van Rensselaer nuorempi, kumma kyllä, otti sangen vähän osaa yhteiseen iloon. Hän istui raukeana tuolissaan ja hymyili hermostuneesti isänsä laskiessa hänen tarumaisia voittojaan. Toisinaan hän eteenpäin kumartuneena tuijotti sammunein katsein seinään ja hypisteli vapisevin käsin esineitä ympärillään.
— Robbie raukka, sanoi hänen helläsydäminen isänsä. Hänen voimansa ovat aivan lopussa, näkeehän sen. Otappas tästä kulaus!
Hän ojensi pojalleen taskumatin ja katseli hämmästyneenä, kuinka tämä tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sillä nyt kun jännitys oli lauennut, peloittava painostus poissa, valtasi tuska äkkiä uudella voimalla Robert van Rensselaerin. Hän nousi, pyysi anteeksi ja lähti ulos.
Alhaalla kadun kulmassa vilisi loppumaton lauma miehiä, jotka huusivat ja kirkuivat epätoivon ensi puuskassa. Robert van Rensselaer tunkeutui niiden välitse ilman päämäärää, paljain päin, kädet nyrkissä. Hän oli koettamalla koettanut tottua ajattelemaan olevansa nyt New-Yorkin rikkain mies. Mutta se ei tahtonut oikein hänelle onnistua.
Äkkiä valtasi hänet epätoivon päättäväisyys. Hän hyppäsi ajurin rattaille ja huusi: "Aja satamaan!"
Muutaman minuutin kuluttua oli hän joen rannassa, jossa "Pyrstötähti" kellui. Ilma oli myrskyinen ja aallot vyöryivät vaahtopäisinä poukaman pohjaan asti. Mutta van Rensselaer ei ilmaa ajatellut ensinkään, vaan kiiruhti kannelle ja huusi kapteenille:
— Käskekää lämmittää, komensi hän. Ja sitten heti vesille!
Ihmetellen katseli kapteeni häntä.
— Mihin aijotte, sir, kysyi hän.
— Merelle, vastasi toinen.
— Tällaisessa myrskyssä! Mahdotonta.
— Minä en, piru vieköön, myrskystä välitä! huusi van Rensselaer. Minä tahdon päästä pois täältä — ymmärrättekö te sen? — pois tästä kirotusta kaupungista! — No, mitä te viivyttelette?
— Mutta, herra van Rensselaer, puolet miehistöstä on poissa — ja ruokavarat — — —
— Suoriutukaa kuten parhaiten taidatte! ulisi van Rensselaer. Kiiruhtakaa! Tehkää, mitä käsken! Saatte ottaa laivalle, kenen käsiinne saatte, kunhan vaan lähdette heti, kun höyry on valmiina. Joutukaa!
Hän poistui kapteenin luota horjuen salonkiin. Ja miehistön touhutessa kannella, tulen leimutessa pannujen alla, istui hän whiskya ryypiskellen. "Pyrstötähden" vihdoin lähtiessä liikkeelle, makasi hän rentona nojaten pöytää vasten, tunnottomana, väkijuomain huumaamana.