XXXIII.
Siinä hän makasi tiedotonna koneen jyskyessä ja laivan kyntäessä aaltoja yli kuohuvan lahden. Vasta kun he olivat saapuneet aavalle merelle, ja jättiläisaallot kohahtelivat laivaa vastaan, heräsi hän äkkiä siitä, että alus kallistui syrjälleen. Töytäyksestä oli hän kierähtänyt tuolilta lattialle. Hän tarttui pöytään ja pääsi vaivoin jaloilleen. Kaikki hänen ympärillään huojui ja aluksen reuna melkein kosketti vettä. Meri möyrysi oudosti, huumaavasti, eikä mies alussa oikein ymmärtänyt, mihin oli joutunut.
Ovi aukeni, ja kapteeni astui sisään.
— Nyt olemme ulapalla, sanoi hän äreästi. Mihin te aijotte mennä?
— Yhdentekevä, vastasi toinen. Antakaa mennä, mihin tahdotte, kunhan jätätte minut rauhaan!
— Hyvä! sanoi kapteeni. Ohjataan sitten koilliseen. Se suunta on varmin myrskyssä. Huomenaamulla varhain olemme karien ulkopuolella.
Ilta kului, aurinko laski, tuli pimeä. Myrsky yhä yltyi. Van Rensselaer oleskeli edelleen salongissa, yksin kauhunsa kera. Tunnin toisensa perästä istui hän kokoonkyyristyneenä tuolillaan väristen kuin kuumetautinen tai makasi tunnotonna keinuvalla lattialla. Siten vietti hän suurimman osan yöstä, aavistamatta, mitä ympärillään tapahtui. Hän ei kuullut ohivyöryviä, kohisevia aaltoja, jotka nostivat aluksen pilvenkorkuisille harjoilleen ja löivät kumisten keulaan. Hän ei tiennyt kapteenin tuskan valtaamana seisovan yövartijana, neljän miehen epätoivoisina ponnistellessa ruorissa pitääkseen laivaa pystyssä. Ylimalkaan hän ei ajatellut eikä tuntenut mitään, ennenkuin alus törmäsi jotain vastaan, ja sen perästä kuului ruskava, kitisevä ääni ikäänkuin koko alus olisi haljennut keulasta perään saakka. Vasta silloin katsahti hän tylsästi ylös ja huomasi laivan liikkeitten muuttuneen siten, että se nyt kallisteli kyljeltä toiselle ja aallot löivät raivokkaammin kuin ennen.
Salongin ovi temmattiin auki, ja kapteeni syöksyi sisään.
— Keula on murtunut! oihki hän. Kone on pilalla!
Robert van Rensselaer tuijotti höperön näköisenä häneen.
— Mitä te sanotte? kysyi hän.
— Keula on murtunut! ulvoi toinen, ja hänen äänensä kuului yli myrskyn mylvinän.
— No, mitä sitten? kysyi van Rensselaer. Mitä se mulle kuuluu?
— Me olemme hukassa! huusi kapteeni. Ettekö te tajua sitä? Me ajaudumme — me syöksymme kallioita kohti.
Van Rensselaer puristi pöydän syrjää tuijottaen kapteeniin. Hän toisti puoliääneen itsekseen tämän sanoja, ikäänkuin ne eivät vieläkään olisi hänelle selvinneet:
— Ajaudumme? Syöksymme kallioita kohti?
Mutta sitten hän yhtäkkiä huomasi villin, kauhistuneen katseen kapteenin silmissä ja hyökkäsi häntä päin.
— Me emme saa syöksyä! Hulluhan te olette! Tehkää edes jotain!
Pysäyttäkää!
Kapteeni huomasi hänen olevan juovuksissa. Mutta hänen siinä seisoessaan, alkoikin pelästys karkoittaa viinanhöyryjä hänen päästään, aivankuin innostus oli tehnyt edellisenä iltana.
— Missä me olemme? huusi hän. Missä me olemme?
Peloittava täräys vavistutti koko alusta. Se keikahti syrjälleen, ja molemmat miehet seisoivat parin sekunnin ajan tuskan ja jännityksen valtaamina.
Seuraavassa hetkessä nousi se taas pystyyn, ja kapteeni vastasi:
— Me olemme Mainen rannikolla, noin viisikymmentä penikulmaa maalta. Mutta me olemme tuuliajolla emmekä voi tehdä mitään. Jos ei apua tule, olemme hukassa.
— Apua täytyy tulla! huusi van Rensselaer, joka vihdoinkin ymmärsi asian oikean laidan. Oletteko te hullu! Se on mahdotonta!
Hän töytäsi ovelle, kapteeni seurasi perässä. Sitä avatessaan täytyi hänen kyyristyä alas myrskyn kauhean raivon edessä. Ulkona oli pilkkopimeä, mutta tuuli oli kuin elävä olento, joka kiukuissaan pieksi häntä kasvoihin, ja vihmova kuohu pisteli ihoa kuin neulalla. Van Rensselaer näki juuri raketin lentävän kannelta halkaisten pimeyden. Sitten hoiperteli hän takaisin salonkiin.
Asema oli hänelle täysin selvillä, ja kuoleman kauhun edeltä saivat kaikki muut tunteet väistyä. Hän hoippui ympäri, horjahti aina aluksen kallistuessa puolelta toiselle, pudisteli nyrkkejään taivasta päin ja kirkui tuskasta mielettömänä:
— Jumalani! Jumalani! Se ei ole mahdollista! Se on valhetta! Pelasta meidät! Mitä pitää meidän tehdä?
Näin vaikeroi hän, kunnes kapteeni inhoten jätti hänet ja poistui kannelle velvollisuuttaan täyttämään.
Mutta van Rensselaer ei huomannut kapteenin lähtöä. Hän jatkoi epätoivoista kävelemistään tuskasta mielipuolena. Kaikki oli hänessä kuollut, paitsi villi, eläimellinen itsensäsäilytysvaisto — jos hänessä yleensä muuta oli koskaan ollutkaan. Hän tahtoi elää, hän tahtoi päästä maihin, olihan hän sadanmiljoonan dollarin omistaja — niin, se hän oli! Mahdotonta hänen nyt oli hukkua kuin pyydykseen joutunut rotta! Hän kirkui, hän huusi jumalaa avuksi — hän itki — hän rukoili — hän kirosi. Ja yhä raivosi myrsky hillittömällä voimalla, se ulvoi, se mylvi hänen häkkinsä ulkopuolella kuin petoeläin, joka tahtoi saada hänet kynsiinsä ja syöstä pienen aluksen turmioon. Ja häntä, pyydykseen joutunutta rottaa, ei kukaan kuullut, vaikka hän kirkui ja raivosi niin, että vaahto suusta valui.
XXXIV.
Kului tunti — pari. Aamu alkoi sarastaa ja päivän valo tunki himmeänä ikkunoista sisään. Van Rensselaer yhä huusi ja ulvoi, vaikka hän oli jo niin väsynyt, että tuskin pystyssä pysyi.
Taas temmattiin salongin ovi auki, ja kapteeni tuli sisään. Hän oli hyvin kalpea, mutta tyyni ja päättäväinen.
— Nyt on kaikki ohi, sanoi hän. Ilman apua olemme hukassa.
Van Rensselaerin silmät hehkuivat kuin mielipuolen.
— Mitä tarkoitatte? huusi hän.
— Tulkaa ulos katsomaan, kuului vastaus, ja van Rensselaer hoiperteli kannelle. Hän nojasi salonkiin vievän käytävän oveen ja tirkisteli ympärilleen villin näköisenä, ensi hetkessä käsittämättä muuta kuin oman rajattoman kauhunsa.
Ympärillä oli kuohuva sekamelska, ja alus hyppelehti kuin kaarnapala vuorenkorkuisten aaltojen välissä. Milloin oli se alhaalla aallon pohjalla syvässä laaksossa, melkein kuohuihin haudattuna, ja van Rensselaer oli kauhusta tukehtumallaan; milloin vyörähti mahtava aaltovuori nostaen aluksen harjalleen, yhä korkeammalle, huimaavaa vauhtia, aina vaahtoiseen huippuun asti, ja vesi kiehui, sähisi, vihelsi ja kohisi hänen ympärillään.
Sellaisen aaltovuoren harjalta voi van Rensselaer vihdoin oikein nähdä ympärilleen, ja huuto takertui hänen kurkkuunsa. Tuskin puolen peninkulman päässä heidän edessään oli rannikko, villi, autio, tuhoa uhkaava rannikko terävine huippuineen ja armottomine kallioineen.
Tämä näky sai van Rensselaerin unohtamaan loputkin ihmisarvostaan. Hän nyyhkytti, hän valitti ja olisi heittäytynyt pitkäkseen kannelle, jos ei vaisto olisi pakoittanut häntä pitämään kiini ovipielistä, jotka olivat hänen ainoat tukensa. Että seisoi siinä elävänä, terveenä ja askel askeleelta ajautui kuolemaa kohti, että oli avuton leikkikalu sokeitten luonnonvoimien käsissä — se ajatus oli toki liikaa! Hän ei enää koettanutkaan hallita itseänsä. Pelko teki hänestä eläimen, narrin. Hän kirkui, hän nauroi, hän nyyhkytti. Ja hänen sanoissaan ei ollut enään mitään tolkkua.
Hän seisoi koko ajan tähdäten katseillaan mustia kallioita. Jo kuuli hän aaltojen kohinan niitten murtuessa rannikkoa vastaan. Se oli läpitunkeva, raju ääni, kuten aina luonnonvoimain otellessa keskenään. Kerran vaan kääntyi hän ja näki silloin miehistön viimeisin voimin ponnistelevan aluksen pelastamiseksi viskaamalla ankkurin mereen. Hän näki laivan pyörähtävän, ankkurin ottaessa pohjaan. Mutta kun aallot nostivat sen harjalleen, rusahtivat köydet poikki kuin langat, ja alus joutui tuuliajolle.
Sen perästä näki hän miehistön yrittävän saada venettä vesille. Hän hyökkäsi heti esiin ja odotti sivulla sormellaankaan heitä auttamatta, hän seisoi vaan pidellen kiini köysistä miesten puuhaillessa. Mutta heti kun hän näki heidän saavan veneen ulos, tyrkkäsi hän erään heistä syrjään ja hyppäsi itse siihen. Toisia tuli perässä, ja pian kuului huuto: "Enään ei oteta ketään." He etenivät aluksesta, kiikkuivat hetkisen aalloilla, mutta sitten syöksi suuri hyökylaine veneen kumoon.
Van Rensselaer nousi pian veden pinnalle, puoleksi tukehtuneena, haukkoen ilmaa tuskasta mieletönnä. Vene ei ollut kaukana, ja parilla vedolla ui hän ihan sen viereen. Eräs merimies oli lähellä, ojensi kätensä ja tarttui hänen jalkaansa, jossa koetti pysytellä, mutta toinen potki hurjistuneena — potkasi pois hänet, syvyyteen potkasi hänet. Ja vihdoin riippui hän yksin kiini myrskyssä ajelehtivan veneen laidassa.
Alkoi hirvittävä taistelu. Aallot melkein tukehuttivat hänet ja uhkasivat joka silmänräpäys kokonaan haudata hänet kylmään syliinsä. Hän ponnisteli epätoivoissaan pysyttääkseen päänsä veden pinnalla, aaltojen ajellessa häntä yhä lähemmäksi raudanlujaa rannikkoa vasten. Hän tuijotti kauhulla tätä hirviötä, joka seisoi valmiina iskemään hampaansa häneen, musertamaan hänet.
Nyt se oli jo ihan lähellä. Hyrskyjen kohina kuului selvästi hänen korviinsa ja täytti hänen sielunsa kauhistuksella, huumasi hänet — tämän värisevän, elävän tomuhiukkasen. Sitten hän äkkiä tunsi uppoavansa — syvälle laaksoon. Hän tunsi itsensä sinkautettavan ylös ja alas, kiikutettavan ikäänkuin olisi istunut puunlatvassa — ja sitten kävi kulku ylöspäin, yhä ylemmäs aina aallon vaahtoiselle harjalle asti. Hän kirkui, väänteli ja paiskeli itseään — ikäänkuin kamalan painajaisen kynsissä. Mutta aalto tarttui häneen — hän tunsi, kuinka se otti kiini hänet ja veti mukanaan, ensin hitaasti, sitten nopeammin — ja nopeammin — nuolen nopeudella — ja vihdoin viskasi hänet kallioihin.
Rikkiruhjotuin kasvoin, särkynein jäsenin ja pää murskana makasi hän siinä. Ja viimeinen elonkipinä sammui hänessä — elon, josta hän oli niin rajattomasti nauttinut niin kauvan kun sitä hänessä rahtunenkin oli jäljellä.
XXXV.
En tahdo väittää aaltojen itsetietoisesti ja tarkoituksella kohdelleen van Rensselaerin ruumista siten kuin ne tekivät. Ihan sattumalta vaan eivät ne tänään antaneet hänelle hetkeksikään rauhaa, vaan hakkasivat alituiseen häntä kiviä vasten; aalto toisensa perästä vyöryi tarttuen häneen ja yhä vimmatummin ne pieksivät ja kierittelivät häntä, kunnes hän enään ei ollut ihmisolennon näköinenkään. Vasta illan tullen, kun tuuli tyyntyi, löysivät ne alempana rannalla pienen hiekkasen poukaman ja ajoivat hänet sinne.
Se oli rauhaisa paikka, ja koko pitkänä kuutamoisena yönä ei sinne kuulunut muita ääniä kuin aaltojen huutoja toisilleen heidän viskellessään kuollutta ruumista edestakaisin välissään. Ja aamun koittaessa oli se turvonnut, sinertynyt ja makasi puoliksi hiekkaan hautaantuneena.
Aurinko yleni, mutta yhä makasi ruumis peittämättä, kunnes kokonainen armeija pieniä olentoja alkoi lähestyä sitä; ne olivat kömpelöliikkeisiä olentoja, varustetut pitkillä aseilla, joita heiluttelivat eestakaisin ilmassa. Yksi niistä kiipesi piankin kuolleen kasvoille ja iski kyntensä sen huuliin, ja tämän perästä seurasi toisia niin pian kuin suinkin pääsivät.
Ja harvinainen saalis se olikin! Enemmän kuin neljänkymmenen vuoden ajan oli läpi koko maan etsitty tavaroita, jotka olisivat kylliksi harvinaisia ja kallisarvoisia Robert van Rensselaerin käytettäväksi. Ajatelkaa vaan niitä maljallisia kallisarvoisia viinejä, joita oli haudattu tähän ruumiiseen! Niitä monia laatikollisia harvinaisia sikareja, joista se oli saanut hienon tuoksunsa! Ostronit, metsänriista, ihmeellisesti maustetut kastikkeet, loppumattomat herkut ja ruokalistat hienoine, ranskalaisine, silkille maalattuine nimineen! Eikö tuhansittain miehiä ja naisia ollut työskennellyt näitä tavaroita valmistaakseen, jotta niitä sitten voitaisiin kristalli- ja hopea-astioissa tarjota tälle kallisarvoiselle ruumiille — työskennelleet vaatettaakseen sitä, valmistaakseen sille asunnon ja raivatakseen jokaisen kiven sen tieltä? Ja nyt lepäsi se hiekassa nälkäisen rapujoukon syötävänä.
Koitti toinen päivä. Iltapäivällä sattui kaksi kalastajavenettä soutamaan ohi. Eräs miehistä huomasi ruumiin, nousi toverinsa kera maihin ja huusi toisessa veneessä olijoille, että jokin laiva luultavasti oli joutunut haaksirikkoon, ja että he soutaisivat rannikkoa ylöspäin nähdäkseen, löytyisikö jotain.
Sitten meni hän kuolleen ruumiin, tai oikeammin, sen jäännöksen luo. Vaatteet sillä olivat koskemattomat, ja hän alkoi tutkia niitten taskuja. Sai ensin käsiinsä erinomaisen kultakellon, jonka van Rensselaer oli ostanut Genuasta tuhannen kahdeksansadan dollarin hinnasta. Se herätti hänen uteliaisuuttansa, ja hän alkoi kiireesti tarkastella toista taskua, josta löysi lompakon, sisältävän vähän rahaa ja muutamia käyntikortteja. Niistä oli kirjoitus jo puoleksi hävinnyt, mutta tarkkaan katsomalla voi siitä kuitenkin vielä saada selvän.
Kalastaja huudahti:
— Hyvä jumala, tässähän on Robert van Rensselaerin nimi!
— Kuka on Robert van Rensselaer? kysyi toinen kummastellen.
— Etkö sinä koskaan ole kuullut hänestä puhuttavan? Sehän on rikkain mies tässä maassa.
Täynnä kunnioitusta katseli puhuja kuollutta ruumista. Mutta hänen toverinsa astahti vähän taaksepäin ja sanoi:
— Haisee se kumminkin kuin tuhannen helvettiä!
XXXVI.
Pian palasi toinenkin vene takaisin, ja miehet tiesivät kertoa "Pyrstötähden" joutuneen haaksirikkoon, ja että olivat löytäneet vielä pari ruumista. Muutamia tunteja myöhemmin oli uutinen saapunut New-Yorkiin, jossa se synnytti uuden hämmingin Wall Streetillä ja syvän surun onnettoman miljoonamiehen perheessä. Ennen iltaa tiesivät sanomalehdet kertoa Robert van Rensselaerin maallisten jäännösten — ne käyttivät tätä sanantapaa — olevan matkalla pääkaupunkiin ylimääräisellä junalla.
Luonnollisesti tuli niitten osaksi juhlallinen vastaanotto. Kaksi päivää myöhemmin tapahtui hautaus — vaikuttava ja mieltäylentävä tilaisuus. Minä voisin tähän lainata useita palstoja näistä hautajaiskuvauksista. Mutta, koska kertomukseni alkaa jo venyä liian pitkäksi, tahdon vaan enään mainita, että hautajaisjuhlallisuudet vietettiin suuressa kirkossa Viidennen avenyn varrella, että siellä oli läsnä pääkaupungin koko rikas ylhäisö, ja että hänen korkea-arvoisuutensa, tohtori Letence Spray piti siellä yhden parhaimpia saarnojaan, jonka aiheena oli lause: "Autuaat ovat miljoonanomistajat, sillä he saavat maan periä, eikä kenenkään pidä sitä heiltä pois ottaman."