VI
Yhtäkkiä loppuivat kirkkaankylmät aamut. Taivaan vaalea sini muuttui harmaaksi, pohjatuulen palkeet väsyivät. Eteläinen alkoi liehua, lauha tuuli puhalteli, ja harmahtava taivas viskoi vettä.
Koski tiesi aikansa tulleen. Yhtenä ainoana yönä puhdistui jäistä
Portaankorva ja muuttui virtavaksi ränniksi Isoonkoskeen asti.
Tulva alkoi nousta, jäälauttoja vihkaisi ohi Airiston ikkunan, ja virran viri kierteli törmän tasalla.
Isokoski riemuitsi. Sen uikuttava ulvominen oli muuttunut vapauden riemulauluksi, ja sen äänessä kajahteli kuin irralleen päässeen jättiläisen karjunta. Se ei tohissut enää, eikä tukahtuneesta rinnasta noussut sen ääni, joka paisui ja koveni yötä päivää. Valkoisena vaahtona myllersi koko koski, nieli kuin nälkäinen jalopeura ränniä pitkin tulevia jäitä. Ne murenivat sen hampaissa pieniksi hileiksi, ja sen suupielistä roiskui vaahto molemmille rannoille, roivi yli niemen nenän ja näytti nousevan korkeuteen. Pihalle saattoi nyt tulvan noustua nähdä Isonkosken pyörteet ja valkoharjaiset laineet.
Airisto käveli pitkin rantoja luonnon mahtavia voimia ihaillen. Hän seisoi saunan luona, jonka porraskiven editse nyt virta vieri, ja katseli joelle, joka törmäin tasalta vei vettä Isoonkoskeen, käveli joskus Isonkosken äyräällekin nähdäkseen, kuinka koski ruhjoi pirstoiksi kaiken mitä Portaankorva jaksoi sen kitaan kuljettaa. Se oli kamalaa leikkiä ja tuntui puistattavan koko olemusta.
Usein hän tapasi emännän joelle ja koskelle päin katselemassa. Kerran osui emäntä rannalle, kun hänkin sinne käveli. He eivät olleet siitä asiasta sittemmin puhuneet. Ei ollut emäntä aloittanut, eikä tahtonut Airistokaan mitään puhua. Hän oli jälestäpäin tavannut emännän yksin miettimässä, milloin talon miesväki oli poissa.
Emäntä oli pessyt vaatteita ja huuhtoi nyt niitä väkevässä virrassa saunan porraskivellä seisoen.
Jäät olivat menneet menojaan, tulvakin oli tänään hiukan laskenut. Portaankorvassa virtasi vesi kuin rauhallisempana, eikä Isonkosken pauhu kuulunut nyt niin villin riemukkaalta kuin niinä päivinä, joina jäät sen kitaan murenivat.
Emännän käsivarret olivat paljaat kyynärpäihin asti, hän oli avopäin, tuuhea tukka vähän epäjärjestyksessä.
Airisto käveli viereen.
»No nyt ovat jäät menneet», sanoi hän. »Näin suurenmoista luonnon leikkiä en ole koskaan nähnyt.»
Emäntä pyyhkäisi saippuavaahdon käsivarsistaan ja virkkoi:
»Niin on, ja tulvakin alkaa pian laskea. Kohta aletaan rantapatoa lyödä.»
Hän ei katsonut Airistoa silmiin, mutta hetken kuluttua hän lisäsi:
»On joinakuina keväiminä vielä rajumpaa jäänlähtö… Tältäkin paikalta ovat jäät vieneet saunan… Olin silloin tyttärenä Väylänpäässä, mutta hyvin muistan… Me lapset juoksimme katsomaan tuohon törmälle… tuohon vastapäätä… Suuri jääteli tuli vinhaa vauhtia rantanivaa pitkin… kerran vain hipaisi saunaa, joka oli puolitiestä tulvassa… näytti nurkkaan vain koskevan… silloin vierähti sauna tältä paikalta juuri kuin hattu miehen päästä…»
»Jopa se oli… Tämä sauna on siis tämän nykyisen isännän tekemä?»
»Sen tämä on. Tälle kohdalle rantapato lyödään.»
»Vai niin…»
»Mutta tulvan täytyy vielä laskeutua… sitten vasta aletaan padon lyönti. Tuossa ovat törmällä kaikki patoneuvot valmiina kuivumassa.»
Emäntä alkoi uudestaan huuhtoa.
»Eipä näkynyt miehiä kotosalla», sanoi Airisto hetken kuluttua ja lisäsi sitten melkein yhteen menoon:
»Lienevät jo kylällä veneet vesillä, että poikki pääsisi… Huomenna aion lähteä…»
»Huomennako jo? Suoraanko Helsinkiin?»
Emännän käsi liikkui nyt huuhtoessa nopeasti.
»Käyn Lapissa päin ensin… viikon, pari viivyn… sitten palaan
Helsinkiin.»
»Sinne suureen maailmaan…»
Emännän ääni värähti, Airisto kuuli sen, vaikka emäntä koettikin sitä salata. Hänen olisi tehnyt mieli emännälle jotakin sanoa, lohduttaa, puhua Oskarista, jonka tiesi olevan emännän sydäntä lähinnä, mutta oli jokin, joka esti ja jonka vuoksi hän ei voinut.
He olivat pitkän aikaa ääneti, emäntä huuhtoen vaatteita, Airisto istuen kivellä savuketta poltellen. Hän näki selvästi, että emännällä olisi halu jotakin kysyä, puhua siitä asiasta, mutta joko ei tahtonut tai katsoi hänet liian vieraaksi kertoakseen hänelle asioitansa.
»Olisi ollut hauska vielä viipyä, mutta en jouda», sanoi Airisto vihdoin. »Olisi ollut hauskaa nähdä tukkilauttojen porhaltavan ohi ja muutenkin…»
»Kyllähän tässä kohta liike alkaa. Heti tulvan laskettua alkavat tukkilautat tulla ylimäistä… Ja pianhan olisi lohenaikakin… Tästä padosta melkein aina saadaan ensiksi… Ja pian tulva laskee, kun kerran rupeaa laskeumaan…»
»Paljon olisi katsottavaa…»
»Mutta ei ole aikaa… Taitaa jo tuntua ikävältä?»
»Ei toki. Olisin kuitenkin suonut, että olisin isäntään paremmin tutustunut, mutta hänellä on omat hommansa…»
»Eipä sen puheista taida vieras viisastua. On siksi…»
Airisto päätti puolustaa isäntää.
»Mutta onhan hän toimellinen mies, joka hoitaa talonsa hyvin. Ja taitaa kerätä varojakin?»
»Siihen kyllä on toimellinen. Vaan olettehan nähnyt hänet, minkälainen on muuten.»
Emäntä sanoi sen halveksivalla äänellä.
Kun he taas olivat hetken olleet vaiti, kysyi Airisto:
»Mistä hän on saanut päähänsä sen, että tahtoisi olla ruotsalainen ja saada poikansa papiksi Ruotsiin?»
»Tämän puolen herrat, pappi ja kansanopiston johtaja, ovat sen hänen päähänsä saaneet… Siinähän sen löyhyys juuri tuntuukin… se uskottelee itsekin olevansa ruotsalainen, mukamas, kun on tältä puolen jokea kotoisin… Ja siitä asiasta ensi kerran tulikin tosi riita, kun minä halusin poikaa Suomen puolen kansakouluun…»
Airisto kuunteli tarkkaavasti emännän puhetta, mutta omasta puolestaan hän ei arvellut asiasta mihinkään päin.
»Nyt se teki kauniin työn viimeksi…» aloitti emäntä uudelleen.
»Minkä teki?»
»Löysi Oskarin kirjojen joukosta suomalaisen laulukirjan ja heitti palavaan uuniin… Ja minua kiusataksensa se sen teki… Kai ovat herrat senkin hänelle opettaneet…»
Emäntä oli huuhtonut vaatteet, väänsi niistä liian veden pois, latoi vasuun ja aikoi lähteä asettamaan niitä kuivumaan.
Airisto oli omissa mietteissään, mutta ennenkuin he lähtivät taloon päin, kysyi hän:
»Eivätkö sitä patoa tukkilautat tyrkkää mennessään, kun kerroitte lauttojen kulkevan hyvin likeltä rantaa?»
»Ei ole minun aikanani sattunut kuin kerran, eikä silloinkaan tullut ihmishengen vahinkoa. Mutta on siitä padon päältä, kesää ennen kuin minä tulin tähän taloon, hypännyt mies väylään… Tältä puolen saunan oli potkaissut juoksemaan, vihkaissut hirveää vauhtia saunapolkua ja siitä jyrkkää alas padolle ja padon päähän… ja siitä potkaissut puolijokeen…»
Emäntä kertoi Kivi-Santerin kuoleman yksityisseikkoja myöten: kertoi niin vilkkaasti ja innolla, kuin olisi sen silmäinsä edessä nähnyt. Hänen äänessään tuntui sellainen sävy kuin hän olisi hyväksynyt Kivi-Santerin teon. Kun he tulivat pihaan, juoksi Oskari heitä vastaan, kirjat kainalossa tullen koulusta, ja huusi:
»Kahden päivän päästä loppuu koulu!»
Pojan kasvoille oli kohonnut puna, ja silmät loistivat. Hän oli todella kaunis miehen alku.
Hän juoksi viemään kirjojaan sisälle, ja emäntä alkoi toimittaa vaatteita kuivumaan.
»Eikö hän… kuinka sanoisin… ole keneltäkään kuullut viittauksia sinnepäin, ettei Oskari ole… tai eikö hän koskaan ole epäillyt…?»
Emäntä ymmärsi, mitä Airisto tarkoitti, ja vastasi hiljaisella äänellä:
»Jos hän sen tietäisi… tai edes aavistaisi jotakin… olisi hän jo varmaan tappanut minut tai pojan…»
Hänen kasvonsa värähtelivät sitä sanoessa. Niissä ilmeni semmoista oman voiman ja oman tunteen ilmettä, että Airistosta tuntui kuin emäntä sittenkin olisi oma itsensä ja että hän poikaan nähden kyllä puolensa pitäisi. Mutta miten hän menettelisi, se jäi Airistolle arvoitukseksi.
Silloin he kuulivat kärryjen jyrinää kujalta ja näkivät oudon herrasmiehen istuvan kieseissä ja hänen vieressään isännän, suu leveässä naurussa.
Tulija kuului olevan kansakoulujen tarkastaja, joka vartavasten oli lähtenyt liikkeelle itse kuullakseen, kuinka koululapset täällä rajalla ruotsalaistuivat.
Isäntä oli vaatinut häntä talossa käymään, jotta hän saisi kuulla, kuinka hänen poikansa puhui ruotsia kuin ruotsalaiset ainakin.
Portaankorvan emäntä
VII
Portaankorvasta ei soudettu veneellä Suomen puolelle. Virta oli liian väkevä talon kohdalla, ja Isokoski nieli, veden vähissä ollessa, kuin peto kitaansa päin. Portaankorvalaisten, samoin kuin toistenkin kyläläisten, oli poikki soudettava ylempää keskikylän kohdalta, ja sittenkin virta veti venettä satoja syliä alemmaksi lähtöpaikkaa.
Patoamisen aika oli tullut.
Portaankorvan isäntä oli menossa Suomen puolelle noutamaan vanhaa, tottunutta patomiestä Vankan Aapoa padon lyöntiin. Ei ollut toista niin rohkeaa koskimiestä eikä niin taitavaa padonlyöjää kuin Aapo koko Isonkosken seutuvilla. Joka vuosi olikin Aapo Portaankorvassa patoamassa.
Ja häntä oli isäntä nyt noutamaan menossa. Tulva oli laskemassa, huomenna oli jo ruvettava patoamaan. Tukkilauttoja oli jo ylimäistä saapunut, niitä oli jo viikon päivät laskettu Isonkosken alle, ja toisia oli vartomassa suomenpuolisella rannalla, jossa oli vasituinen lauttahamina ja tukkilaisten olopaikka. Siinä lautat lopullisesti valmistettiin, soudut kiinnitettiin lujempaan tukkeihin, airoja tehtiin lisää ja keksejä uusittiin, ennenkuin Isoonkoskeen uskallettiin laskea.
Pitkin rantaa oli rakennettu kahvi- ja ruokapaikkoja ja yösijoja lauttamiehille. Paljon niitä nytkin näytti siellä olevan sekä sellaisia, jotka lauttoineen olivat ylimäistä saapuneet, että muita tukkilaisia, jotka vain soutivat lauttoja koskien alle eivätkä sen pitemmälle tukkien matkassa kulkeneet.
Rannoilla ja lautoilla liikkui miehiä, ja kahviloista kuului kovaäänistä puheen sorinaa.
Portaankorvan isäntä souti haminan rantaan ja päätti ensin käydä kysymässä, oliko Vankan Aapoa näkynyt, Aapo kun oli taitava koskimies ja kesät laski lauttoja.
Siinä olikin saman kylän miehiä, joista Portaankorvakin tunsi jonkun.
Miehet löivät korttia kivellä, joka oli kahvilan edustalla.
Portaankorvan tunsivat kaikki suomenpuolelaiset, tiesivät tyhmän ylpeäksi ja rikkaaksi mieheksi. Tukkilaisten kanssa hän oli aina ollut kireissä väleissä, ja muutenkin olivat kaikki tulleet mitä omituisimpiin käsityksiin hänestä.
Hän meni mahtavana, niinkuin tapansa oli, nenä pystyssä ja kädet viuhtoen, korttia lyövien miesten puheille. Joukossa oli hänen entinen renkinsä, Saviojan Vantte, jonka kanssa hän ei ollut ensinkään sopinut ja joka oli kesken vuotta jättänyt palveluspaikkana. Sensijaan että olisi kysynyt Vankan Aapoa, alkoikin hän haukkua Vanttea vetelykseksi ja lurjukseksi. Miehet näyttivät olevan selviä, eikä hän muita tuntenutkaan kuin Vanten.
Vantte kiivastui heti ja heitti isännälle kompasanan, joka merkitsi, ettei semmoinen mies kyennyt lapsia siittämään. Hän tiesi isännän aran paikan ja pisti senvuoksi heti alussa niin että tuntui.
Ja se näyttikin vaikuttavan. Isäntä kalpeni, sieraimet laajenivat, ja julman kiivas kun oli, suuttui hän heti silmittömästi.
»Mitä sinä kerjäläinen puhut?» sähisi hän.
»Älä röyhkeile täällä! Et olekaan nyt omalla rannallasi», sanoi Vantte.
Ja taas hän lennätti sen äskeisen sanan.
Isäntä oli täydessä vimmassaan ja etsi asetta lyödäkseen, mutta kun ei löytänyt mitään kättä pitempää huusi hän:
»Etkö sinä tiedä, kelvoton, että minulla on semmoinen poika, jonkalaista ei ole koko Suomen puolen rannalla.»
Vantte nauroi, ja ne toisetkin nauroivat isännän vihalle.
»Sinun poikasi!» sanoi Vantte. »Et sinä semmoista poikaa ole ikinä pystynyt tekemään. Häälahjana sen olet saanut…»
Maailma musteni Portaankorvan silmissä, ja hän tavoitteli asetta, mutta samassa kuului kauhea huuto joka haaralta:
»Lauttoja pääsee irti, touvit katkeilevat!»
Jokaisesta kahvilasta pullahti miehiä törmälle. Huudettiin, juostiin, kirottiin. Toinen syytti toistaan, mutta vihdoin riensivät järkevimmät lautoille pelastaakseen koskeen pääsemästä ne, jotka olivat likimpänä rantaa.
Virta oli siinäkin kohden jo väkevä, ja muutaman minuutin kuluttua loittonivat irtipäässeet, raskaat tukkilautat seljemmäksi eikä niitä enää voinut mikään ihmisvoima pidättää koskeen painumasta. Etenivät ja etenivät hitaasti vielä, mutta varmasti. Virta veti ruotsinpuoliselle rannalle ja Portaankorvaan päin, eikä siitä enää pitkä matka ollut Isoonkoskeen. Kaikki tiesivät, kuinka niille käy: ne hajoavat yksin puin Isossakoskessa, ja vielä laskematon vahinko on tiedossa.
Huutojen ja hämmingin aikana livahti Portaankorva kenenkään huomaamatta tiehensä. Hän oli niin kuohuksissa, ettei muistanut, mille asialle oli tullut, mutta ei hän veneensä luo kävellyt. Nousi maantielle ja siinä vasta hoksasi, missä oli ja mitä oli kuullut.
Häntä kadutti nyt, että oli jätkäjoukkoon ollenkaan mennyt, ja se, mitä hän oli kuullut, tuntui suurelta valheelta. Vantte oli häntä ärsyttääkseen sanonut. Tyhmä hän sittenkin oli, kun meni puheille. Mutta vielä hän Vanten neuvoo ja opettaa! Muistakoon, rakkari!
Mutta sitten hänen mieleensä muistui, että hänelle kerran ennen oli sanottu sinnepäin kuin Vantte nyt. Se oli tapahtunut monta vuotta sitten Ruotsin puolella, mutta mieleen oli sekin jäänyt. Sen sanojan hän haastoi käräjiin, ja sitä sakotettiin. Mutta täällä Suomen puolella ei taitaisi maksaa vaivaa ruveta käräjöimään.
Merkillisen pian hän kuitenkin selkeni vihastaan niinkuin on semmoisten ihmisten laita, joiden käsityskyky on heikko. Mutta oli siitä sittenkin jäänyt paha haava mieleen, ja nyt alkoi hän ensi kerran miettiä asiaa pohjia myöten. Itse hän ei kuitenkaan keksinyt eikä löytänyt mitään semmoista todistetta, josta olisi voinut saada varmuuden, oliko Vanten puheessa perää vai eikö. Mutta tässä asiassa hän luottikin muiden arvosteluun enemmän kuin omaansa. Hänen näköisekseen olivat poikaa kaikki sanoneet, piispasta asti. Niin oli sanonut maisteri, joka oli viikkokausia talossa, ja niin kansakouluntarkastajakin, vaikka oli ummikko.
Mutta semmoisia asianhaaroja, joista hän pian olisi päässyt asian oikean laidan tietämään, ei hänen mieleensä juolahtanut.
Hän saapui Vankan Aapon pirtille, joka oli syrjässä valtatiestä.
Aapo oli juuri lähdössä kosken soundin.
»Aamulla kuulin, että perämiehistä on puute, niin aioin juuri lähteä koskelle.»
Hän arvasi heti, mitä asiaa Portaankorvalla oli.
»Olen minä tässä ajatellutkin, että eikö tänä keväänä Portaankorvaan patoa lyödäkään», sanoi hän. »Akkakin siitä on maininnut.»
Hän palasi porrasten edestä pirttiin, ja Portaankorva tuli perässä.
Aapon akan, suulaaksi tunnetun Leenastiinan mielestä oli Portaankorva nyt vielä höpsymmän näköinen kuin ennen koskaan. Nauroi ja puhui puuta heinää, nenänpäästään vähänväliä vesipisaraa pyyhkien.
— Siinä on pörhöinen mieheksi, mietti eukko. — Merkillistä, miten
Karoliina tuon kanssa tulee toimeen.
Sitten hän kysyi ääneen:
»No hyvinkö siellä Karoliina ja poika voivat?»
»Hyvin, hyvinpä tietenkin. Poika kasvaa ja varttuu. On kohta Väylänpään
Eemelin kokoinen, vaikka on kolme vuotta nuorempi.»
»Vai niin vankka, vaikka seitsenkuisena syntyi.»
Leenastiina silmäsi Portaankorvaan, ymmärtäisikö tämä siitä mitään.
Mutta ei näyttänyt ymmärtävän.
»Taitaa pysyä isänsä näköisenä niinkuin ennenkin?»
Taas vilahti akan silmissä, ja Aapo rypisti vaimolleen kulmiaan, että: »ole tuossa!»
Portaankorva pääsi taas mieliaineeseensa: poikaansa kehumaan. Ja hän selitti kaikki koulunkäynnit ja viimeksi sen, mitä Suomen maisterikin oli sanonut, — isänsä näköisenä oli pitänyt. Vielä selitteli hän, että aikoi pojan kouluttaa papiksi, piispa kun oli kehoittanut.
»Karoliina on vähän vastaan… kaiketi luulee, että varat kesken loppuvat, he-he-he…»
Hän nauroi sille niin että hytkyi.
»Taitaisi Karoliinan mieleen olla, että Oskarista tulisi Suomen puolelle pappi…»
Silloin Portaankorva tulistui.
»Ei, helvetti vieköön, tule minun pojastani Suomen puolelle pappia… ryssiä ja perkeleitä palvelemaan… sen minä sanon!»
Aapo heristi nyrkkiään akalle, ja akka ymmärsi pitää suunsa kiinni.
Huomisaamuna oli Aapon määrä tulla patoamaan. Portaankorva otti pulleasta lompakostaan setelin käsirahaksi Aapolle.
»Siinä on, jotta sitten on varma, että tulet.»
»Varma on», vakuutti toinen ja pisti rahan taskuunsa.
Portaankorvan ei ollut tapana joutilaana kauan kylässä viipyä ja nytkin hän alkoi päivitellä, että meni monta tuntia taas tällä matkalla… tässä jaaritellessa.
Sitten hän läksi kiireesti kävellen lauttahaminaan päin, johon oli veneensä jättänyt.
Kun Vankan Aapo vaimoineen oli jäänyt kahdenkesken, sanoi Leenastiina:
»Ei sillä ole aavistustakaan, kuinka asia on… Ettei se itse hoksaa ja näe…»
»Hyvä on, ettei näe… Taitaisi siinä tulla ikävä elämä Karoliinalle, jos Aapeli asian perille pääsisi.»
»On se Karoliina saattanut sen silmät pimittää ja yhä saattaa… eikä se siitä miehekseen olisi huolinutkaan, jos ei olisi varmaan tiennyt, että sen pettää saattaa…»
»Oli miten oli, mutta hyvä olisi, että rauha säilyisi… Äläkä sinäkään viittaa sinnepäin… Mitä se sinuun kuuluu.»
»Luuletko sen uskovan, vaikka suoraan sanoisin, että täytetyn puolikon otit, kun Karoliinan otit… ei uskoisi…»
»Ole siinä!»
»Ja kun se tihrusilmä ja räkänokka vielä kuvittelee poikaa näköisekseen! Varmaan sitä ihmiset miehissä valehtelevat…»
»Koko asia ei kuulu sinuun… Eihän siitä kylällä kukaan puhu…»
»Ei puhu, mutta kun puhe tulee, niin kaikki tietävät…»
»Siihen se unehtuu koko asia, kun vain sinä osaat pitää suusi kiinni.»
»Minun puolestani kyllä saapi olla, ja hyvä olisi Karoliinan ja pojankin vuoksi, ettei se koskaan saisi tietoonsa…»
»No niin. Ole sitten hiljaa äläkä ota puheeksi.»
* * * * *
Silloin kun Karoliina lopulta suostui Portaankorvaan emännäksi lähtemään, liikkui jo huhuja monenlaisia, ja kun sitten syntyi poika seitsenkuukautisen avioliiton perästä, uskoi moni, että pojan isä olikin kesällä Väylänpäässä majaillut maisteri. Eikä huhu ollut vieläkään vaiennut, vaikka asiasta hyvin harvoin puhuttiin. Näinä viime vuosina ei siitä juuri ollut puhuttu mitään, eikä Karoliina itsekään ollut siitä kuullut kuin joskus salaisen viittauksen.
Ruotsin puolelle ei huhu ollut sanottavasti levinnytkään.
Kotiin päin palatessa johtuivat Portaankorvan mieleen taas Vanten puheet. Mutta niin lujaan uskoon oli hän jo tullut siitä, että oli pojan isä, ettei hän sitä asiaa epäillytkään. Mutta hänelle johtui mieleen, että Karoliinalla niihin aikoihin oli ollut muitakin kosijoita, ja yksin jo se asia häntä harmitti. — Olisi tullut heti kun kävin ensi kerran pyytämässä, ei olisi tätäkään… Karoliinan on syy… kun sitten lopulta kuitenkin suostui, taloon tuli ja sanoi: nyt pappilaan…
Kun hän pääsi puoliväylään, tapasi hänet villi ajatus, ja ensimmäinen epäilys sävähti hänen mieleensä. Se tunne tuli niin voimakkaana, että hän kiskoi airoista kuin mielipuoli.
»Saatanan helvetti… saatanan helvetti», hoki hän ja souti vastavirtaan, veneen mutkitellessa sinne tänne.
Ei kertaakaan ollut hän sitä tullut ajatelleeksi, ja poikaa oli hän niin rakastanut…
Mutta kun hän pääsi rannalle, oli hänen vihansa taas lauhtunut ja hän käsitti, että kiusasi itseään turhaan. Taikka piru kiusasi häntä, juuri niinkuin Jumalan sanassa sanottiin…
Ja turha kunnianhimo, joka häntä oli elähdyttänyt jo monta vuotta, sai voiton äskeisestä epäilyksestä. Ei, hänen se on poikansa, ja pappi siitä tehdään… Piispa ja nyt tämä kansakouluntarkastaja viimeksi siihen kehoittivat, olkapäälle taputellen. Oskari on ensimmäinen pappi, joka täältä rajamaalta…
Semmoista poikaa ei ole koko jokivarrella», oli piispa kehunut.
»Semmoisia miehiä juuri täällä rajalla tarvitaan.» — Ja kaiken hyvän
lisäksi oli ehdottanut, että pojalle annettaisiin ruotsalainen nimi:
Abelsson, se on Aapelinpoika. Ja Abelsson on nyt Oskari…
Muisti kuinka piispa poikaa hyvästellessä kätteli ja koko nimeltä puhutteli näin:
»Jaha, min gosse Oskar Gustaf Adolf Abelsson…»
Ja sitten hän vielä hymähti ja suomeksi sanoi Aapeliin kääntyen:
»Siitä pojasta on teille iloa ja kunniaa.»
Kaikki olisi ollut hyvin, mutta Karoliina ei ottanut osaa hänen eikä piispan iloon.
— Samanlainen lautapää kuin veljensäkin, Väylänpää.
Niin ajatteli hän silloin, ja piispan poistuttua hän sen sanoi vaimolleenkin, ja samoin nyt, kun kotiin päin mennessä asiaa muisteli.
Hän käveli rantapolkua pitkin, joka törmänhamaraa myöten johti kylältä.
Saunan luona oli kylän poikia harreja onkimassa, ja Oskarikin oli joukossa. Aapeli kuuli poikain puhuvan keskenään jostakin juhlasta, mutta ei saanut selvää mistä. Mutta yhtään ruotsalaista sanaa ei kukaan lausunut.
»Puhukaa te ruotsia keskenännekin, niinkuin opettaja on käskenyt, ettei kesän aikana unhotu», sanoi hän seisahtuen törmälle poikien onkimista katsomaan.
»Viis siitä, mitä 'Fyyfinska' käskee», murahti yksi pojista, mutta isäntä ei kuullut, mitä hän sanoi.
Pojat jäivät ongelle, isäntä käveli pihaan. Hänellä oli mielessään monenlaisia töitä, jotka koskivat huomenna alkavaa patoamista, ja hän mietti, mihin ensiksi ryhtyisi.
Hän kävi pirttiin. Siellä ei ollut ketään. Hän kaipasi emäntää ja lähti kamariin, mutta kamarin ovella tulikin Karoliina vastaan.
»Nytkö sinä jo palasit? Pianpa sinä…»
Karoliina käveli hänen ohitsensa pirttiin. Hän seurasi perässä. Yhtäkkiä hän taas muisti, mitä oli kuullut, ja hänen sisässään jo leimahti. Hän silmäsi emäntää. Karoliina tuntui näennäisesti tyyneltä, mutta katse, jonka hän mieheensä loi, oli vimmaa täynnä. Isäntä ei sitä huomannut. Huomasi vain sen, että Karoliina oli komea emäntä, lihonut paljon sittenkun tähän taloon, tuli.
»Tapasin meidän entisen Vantten lauttahaminassa», sanoi hän.
»Vai tapasit…»
»Tapasin. Ärsytteli minua ja sai niin suuttumaan, että hengen olisin ottanut, jos olisi ase sattunut käteeni…»
Karoliina alkoi aavistaa asiaa. Hänestä oli heti ensi silmänräpäyksellä näyttänyt miehen muoto erilaiselta kuin tavallisesti. Hän kuuli sydämensä lyövän nopeammin, mutta koetti kaikki voimansa panna liikkeelle, ettei hämmentyisi.
»Vai sillä lailla… se vanha kelmi…»
»Joo», sanoi isäntä pitkään. »Sakkoon sen siitä saisi, jos tahtoisi… Kun kehtasi sanoa, ettei Oskari ole minun tekemäni, että häälahjana on emäntä sen taloon tuonut…»
Ilme emännän kasvoilla ei muuttunut vähääkään, ja vaikka hän olisikin vähän punastunut tai muuten hämmästynyt, ei sitä isäntä olisi huomannut.
»No sen arvaa, että semmoinen mies kuin Vantte hoksaa vaikka mitä…»
Emäntä koetti nauraa ja ihmetteli itsekin, että se kävi niin luonnollisesti.
»No mitä sinä siihen?» kysyi hän ja katsoi nyt avonaisesti miestään silmiin.
»Hengiltä olisin lyönyt, jos ase olisi käteeni sattunut.»
»Olipa onni, ettei ollut toki asetta…»
Onnihan se kuitenkin oli», myönsi isäntäkin, mutta sanoi heti perään, sieraimet laajeten ja silmät välähtäen:
»Pilkkasi se muutenkin…»
»Tietää sen… Se on Vanttekin jo niin jätkän koulua käynyt, että on kaikki oppinut.»
»Niin on, vaan jos kohtaan, niin pään halkaisen…»
Mutta sitten hän yhtäkkiä näytti muistavan jotakin ja läksi ulos.
»Huomenna ruvetaan patoamaan!» sanoi hän ovella mennessään.
Emäntä pelkäsi hänen pian tulevan takaisin ja pääsevän villiin intoonsa. Hän koetti rauhoittua, mutta nyt vasta pelästyikin. Oikein häntä ihmetytti, että äsken oli saattanut niin tyynenä olla.
Mihinkähän se meni? Uskoikohan se vai eikö? Kuinka sen silmät pyörivät päässä ja leukalihakset tärisivät!
Emäntä kuunteli henkeään pidättäen, kuuluisiko hänen askeleitaan…
Jotakin kolahti porstuassa…
»Herra Jumala! Nyt se hakee kirvestä! Tai jos hakee Oskaria!»
Hän alkoi vavista ja tunsi semmoista voimattomuutta, ettei koskaan ennen.
Korva kuunteli… sydän löi, eikä hän päässyt paikaltaan istumasta…
Silloin hän kuuli jonkun pihalla hakkaavan, ja kun silmäsi ulos, näki hän Aapelin veistämässä patovaajaa.
Hän rauhoittui, mutta vain hetkeksi.
VIII
Se, mitä Karoliina oli koko naimisissaolonsa ajan pelännyt, näytti alkavan toteutua.
Aapeli oli alkanut epäillä. Ja vaikka hän ei mitään ollut puhunut niinä päivinä, joina patoa lyötiin, näki emäntä, että hän iltaisin katseli Oskaria pitempään ja tarkemmin kuin ennen, ja kun aikansa oli poikaa tarkastanut, niin silmäsi sitten häneen.
— Vielä se ei usko, mutta sitä se miettii, ja jos vielä joku herjaa niinkuin Saviojan Vantte, niin ei tiedä, miten käy…
Emäntä teki huomioitaan joka päivä, mutta ilokseen hän havaitsi, että Aapeli alkoi poikaa hyväillä niinkuin ennenkin ja puhua papiksi tulemisesta.
Kun pato saatiin kuntoon ja lohia alkoi tulla, näytti Aapelilta kaikki unohtuneen.
Mutta sitä enemmän mietti emäntä. Hänellä oli, maisterin ollessa talossa, syntynyt ajatus, joka päivä päivältä oli varttunut ja vahvistunut ja päässyt oikein voimaansa nyt, kun tiesi mitä Aapeli mietiskeli. Joka päivä hän eli kuin tulisessa tuskassa ja säpsähti joka kerta, kun Aapeli tuli näkösälle. Onneksi ei Aapeli lohenpyynnin aikana käynyt kertaakaan Suomen puolella ja hyvin harvoin kylälläkin, eikä talossakaan käynyt muita kuin outoja lauttamiehiä, jotka ostelivat karjan antia ja tuoretta kalaa.
Mutta emännän levottomuus ja pelko kasvoivat päivä päivältä. Hän ei uskaltanut istua yksin pirtissä eikä kamarissakaan aikeitaan miettimässä. Siellä oli liian ahdasta. Hän turvausi kesänavettaan, joka oli taloa alempana, lähellä Isoakoskea. Iltaisin hän lähti pyttyineen jo paljon aikaisemmin kuin lehmät tulivat, sanoen lehtiä suorivansa…
Navetta oli talvisinkin ollut hänen turvapaikkansa, jossa sai mietteensä miettiä, itkunsa itkeä. Mutta kesänavetalla oli lisäksi se etu, että siihen aivan navetan ovelle näkyivät Isonkosken valkoiset laineet ja kuului lakkaamaton pauhu ja tohina. Siitä näki suurien lauttain vajoavan kosken korkeihin laineisiin, niin ettei hetken aikaan näkynyt yhtään miestä. Joskus sentään vilahti kuohujen keskeltä punainen pusero tai musta hattu.
Se tohina ja se lakkaamaton pauhu helpottivat. Hänen oli helpompi miettiä, kun sitä kuunteli ja näki suoraan koskeen. Tohina ja pauhu hivelivät korvaa, silmää ilahdutti hyökyjen myllerrys ja levoton hyppely. Ajatukset tuntuivat selvemmiltä, ja sydän ikäänkuin vahvistui.
Hän oli koko ajan aavistanut, että kerran se saa siitä tiedon, ja silloin… Sitä hän oli miettinyt kesät talvet, yöt päivät, ja miettinyt pojan pelastusta. Sillä hän aavisti, oli varmakin siitä, että poikaan se ensimmäisen vihansa kohdistaisi, poikaan, jota oli omakseen uskonut ja vaalinut ja rakastanut… Jahka se varmasti uskoo, ettei poika olekaan hänen — vaan kenties kenen kulkurin — silloin sen viha ei rajoja tunne, ja murskaksi se pojan lyö…
Jos olisikin siitä varma, että se järjettömän vihansa kohdistaisi häneen eikä poikaan, sitten ei niin suurta pelkoa olisi… Mutta juuri se, että hän jo tunsi tuon kummallisen, vähäjärkisen miehen ajatusten juoksun, vahvisti häntä siinä uskossa, että se silmittömässä suuttumuksessaan ei muistaisi häntä, syyllistä, vaan puskisi kaiken hullun villivihansa viattomaan poikaan…
Mutta nyt hän luuli keksineensä pelastuksen. Se oli niinä päivinä, jotka maisteri majaili talossa, hänen mieleensä juolahtanut. Silloin juuri, kun oli maisterilla kuullut, että hän eli, oli virassa ja tuli hyvin toimeen. Mutta vasta näinä päivinä, nyt patoamisen aikana, oli se päätökseksi vahvistunut. Oli tehnyt mieli maisterilta paljon muutakin kysellä, mutta ei uskaltanut, kun ei tiennyt mitä mieltä maisteri oli. Olisi ehkä pitänyt hänen ajatuksiaan hulluutena, uhkarohkeana yrityksenä… olisi, kieltänyt eikä kehoittanut…
Nyt hän oli punninnut asiaa sinne tänne ja päätös oli kasvanut lujaksi.
Oskarin oli saatava tietää, kuka hänen isänsä oli, ja sitten salaa poistuttava, ensin Suomen puolelle, sitten pois — oikeaa isäänsä hakemaan…
Semmoinen oli hänen päätöksensä.
Nyt oli kuitenkin lisäksi tullut pelko siitä, että Aapeli voisi minä hetkenä hyvänsä kiljaista: Eihän Oskari olekaan minun poikani!
Siinä sitten olisi pojan loppu ja siinä hänenkin…
Vielä se ei uskonut, mutta sen silmistä näkyi, että sitä asiaa se mietti.
Onneksi oli padonlyönti käynyt hyvin, ja kalansaalis oli runsas. Isäntä puuhaili hyvällä tuulella ja näytti lavertelevan pojan kanssa niinkuin ennenkin.
Kun ei nyt kukaan sitä ärsyttäisi. Kun ei kukaan sitä herjaisi siitä.
Kun se ei menisi Suomen puolelle eikä jätkien kanssa riitelemään.
Hän istui kivelle lähelle kesänavetan ovea. Siitä hän näki suoraan eteensä koskelle ja taakseen hymyilevään koivikkoon, jonka läpi karjapolku toi navetalle. Mutta talosta ei näkynyt mitään. Korea männikkö ja koivikko olivat siinä talon ja navetan välissä.
Tyyni oli ilta, Pohjolan loistavimpia, sillä juhannus alkoi olla käsissä.
Hän oli siinä istunut pitkän aikaa. Kuunteli ensin, kuuluiko kelloja metsästä, ja unohtui sitten mietteisiinsä. Merkillistä oli hänestä, että sittenkun hän oli saanut päätöksensä valmiiksi, hänestä tuntui niinkuin kosken ääni olisi muuttunut. Ei siinä enää erottanut semmoista valittavaa uikutusta kuin ennen, se tohisi ja huusi nytkin, mutta sen äänessä oli varmuutta ja itseluottamusta, niinkuin se olisi tiennyt, mistä tullaan ja mihin ollaan menossa. Ah! Se oli aivan hänen oman sydämensä ääni nyt! Se ei itkenyt puristettuna jään alle… eivätkä hänenkään sydämensä tunteet nyt sulloutuneet yhteen sopukkaan, vaan ajatukset risteilivät ja lensivät ympäri maailmaa.
Vapauteen Oskari, Suomeen, isänmaahansa!
Hänenkin oli sitten helpompi elää, kun tiesi pojan olevan turvassa.
Ja hän syventyi miettimään Oskarin pakomatkan yksityisseikkoja. Kaiken täytyi olla edeltäpäin harkittua ja valmiina, kaiken tuli tapahtua kuin unessa…
Hänen kasvoillaan kuvastui päättävä ilme, ja jonkunlainen riemu täytti hänen sydämensä, kun hän mietiskeli yrityksen onnistumista.
Silloin hän kuuli tulevan askeleita ja puhelua koivikosta etempää, polulta päin, joka johti talosta navetalle, mutta tulijoita, jotka olivat vielä lehvistön peitossa, ei hän nähnyt.
Hän säpsähti ja nousi ja alkoi jotakin toimitella. Mutta tulijat olivatkin vain Oskari ja Manta. Oskari käveli edellä, ahavoituneena, punaposkisena ja iloisena.
»Isä käski äidin tulla kotia… on saatu monta suurta lohta… että
Manta jääpi navetalle», sanoi Oskari.
Emäntä alkoi lähteä.
»Oliko keitään vieraita?» kysäisi hän mennessään Mantalta.
»Tuli sinne Suomen puolelta lohen ostajia», vastasi Manta.
Emäntä ja Oskari lähtivät. Oskari juoksi edellä.
Ei vielä! ei vielä! mietti emäntä. Vielä ei ole kaikki valmiina, mutta sitten vasta sanon…
»Oskari, Oskari!» huusi hän pojan perään. »Älä jätä!» Oskari seisahtui odottamaan.
»Onko isä ollut pahalla tuulella?» kysyi hän pojalta.
»Hyvänä on ollut… sanoi, ettei ole ollut näin hyvää lohensaalista moneen kesään…»
Kun he saapuivat siihen kohtaan, jossa polku poikkesi metsästä ihan törmälle, melkein Isonkosken niskaan, ja josta näköala avautui suomenpuoliselle rannalle, sanoi Karoliina:
»Katsos, tuolla on Suomi… Muistatko sitä laulua siinä laulukirjassa:
'Oi Suomi, isän, äidin maa…'?»
»Muistan minä», vastasi Oskari tullen äitinsä viereen seisomaan.
Aivan heidän jalkainsa juuressa pauhasi koski, pyörryttävän jyrkän rantatörmän alla.
»Etkö tahtoisi Suomeen?»
Hän katsahti poikaa silmiin. Poika loi häneen pitkän, kysyvän katseen.
»Tahtoisin minä, mutta isä ei päästä…»
»Ehkä pääsetkin Suomeen, mutta älä puhu mitään kenellekään… et mitään, mitä äiti sanoo…»
Oskari näytti ymmärtävän, virkkoi:
»Ettäkö ei isä saisi tietää…»
»Niin, ja muutenkin. Muista nyt!»
Pojan silmänurkassa vilahti jotakin semmoista ilmettä, josta äidin mieleen juolahti ajatus, että ehkä poika jotakin tai jostakin aavistaa.
Suuri tukkilautta samassa tulla keikkui, läheni rantaa siinä, missä he seisoivat, ja melkein hipaisi kalliota. Sivumennessä heilautti muuan hattuaan, airon ponnessa seisten, ja huusi jotakin. Karoliina ei kuullut, mitä hän huusi, mutta miehen hän tunsi: se oli Saviojan Vanne.
»Lähdemme nyt», sanoi hän, ja omituinen pelko taas kouristi sydäntä.
Kun he saapuivat pihaan, saivat he kuulla, että äskeinen lautta oli ollut laskemaisillaan suoraan patoon, mutta eivät olleet uskaltaneet, kun isäntä oli sattunut olemaan törmällä.
Kukaan ei ollut lautalla olevia miehiä tuntenut, eikä emäntäkään virkkanut näkemästään mitään.
IX
Keskikesällä aikoivat Suomen puolen nuorisoseuralaiset viettää kesäjuhlaansa omassa talossaan »Nuorten mäellä». Siitä levisi tietoja Ruotsin puolellekin, jonka nuoriso oli hartaudella seurannut veljiensä ja sisariensa toimia ja usein ollut iltamiaan »Nuorten mäellä» viettämässä.
Perä-Pohjolankin nuoriso oli alkanut heräillä. Isänmaan asiat alkoivat olla silläkin huolena, ja se alkoi käsittää tehtäväänsä ja velvollisuuksiaan. Oma talo oli vähitellen saatu pystyyn, ja sen kurkihirren alla lämpenivät sydämet ja mielet virkistyivät.
Ruotsin puolen nuoret tahtoivat mukaan. Ja vaikka heille jäi arvoitukseksi ja hämäräksi se, mikä toisia yhteenliitti ja innostutti, viehätti yhdessäolo, leikit ja laulut, joista heitä vastaan lehahti lämmin tunne suloisin suomenkielin.
Aiotusta kesäjuhlasta oli jo kauan puhuttu Ruotsin puolellakin. Kerrottiin ohjelman tulevan rikkaamman ja vaihtelevamman kuin koskaan ennen. Puheen tuli pitämään kotikylän oma poika, seuran jäsen, vasta ylioppilaana kotia saapunut Väylänpään vanhin poika, Juhani. Hänestä kerrottiin paljasta hyvää sekä Ruotsin että Suomen puolella. Koulun paras oppilas oli ollut ja loistavasti läpäissyt ylioppilastutkinnossa. Kuitenkin oli kelpo poika, jota ei joutava herruus vaivannut. Kesäisin oli aina kotonaan työtä tehnyt niinkuin muukin väki.
Ohjelmaan kuului lisäksi monenlaisia leikkejä, joita vartavasten oli juhlaa varten harjoitettu, kauniita kuvaelmia Kalevalasta ja Vänrikki Stoolista sekä paljon muuta hauskaa.
Väylänpään Juhani, joka nyt vasta oli ylioppilaslakki päässään kotiin palannut, ei ollut usein Portaankorvassa käynyt. Karoliina-täti ei ollut häntä nähnyt moneen vuoteen, vaikka nuorempi poika Eemeli oli usein kesälläkin soudellut Portaankorvaan ja välistä uistinretkellä viipynyt yötäkin talossa.
Elämä Portaankorvassa meni entistä menoaan. Isännällä oli omat kiireelliset työnsä, ja emäntä sai hoitaa rauhassa omia tehtäviään. Mitään semmoista ei ollut tapahtunut, josta isäntä olisi saanut uutta aihetta epäilyksilleen.
Hän näyttikin ne jo unhottaneen. Mutta emäntä oli pannut merkille, että hän vieläkin tarkasteli poikaa. Kerran yöllä, kun oli tullut kotia ja luullut emännän nukkuvan, oli mennyt pojan viereen, peitettä nostanut ja pitkän aikaa poikaan katsonut…
Emännälle ei hän kuitenkaan ollut mitään virkkanut, ja emäntä sai rauhassa pakoa varten toimittaa minkä mitäkin. Sillä päätöksestään ei hän enää millään hinnalla aikonut luopua.
Näinä päivinä oli isäntä ollut vallan hyvällä tuulella. Emäntä käytti kerran tilaisuutta hyväkseen ja otti puheeksi Suomen puolella pidettävän kesäjuhlan. Sinne hänkin tahtoisi mennä ja viedä Oskarinkin…
Hän oli uskonut isännän panevan vastaan, mutta merkillistä kyllä suostui tämä heti Karoliinan pyyntöön.
»Sano sinä sille veljesi pojalle, Juhanille, että ylioppilas siitä tulee meidän Oskaristakin, mutta tälle puolen rajaa…»
— Vai siitä paikasta nyt kenkä painaa, — ajatteli emäntä ja ymmärsi nyt, miksi isäntä niin mielellään oli Oskarinkin luvannut päästää, vaikka ennen aina oli vimmastunut jo siitäkin, että hän joskus talvella oli aikonut.
»Ja saatatpa sanoa, jos kohtaat Väylänpään väkeä, että ei meidän tarvitse kyläläisiin turvautua, jos poika koulutetaankin… eikä lyhene rakennus silti…»
»Kyllä sanon… Kyllä sanon…»
»No niin. Mutta muistakin sanoa.»
* * * * *
Kesäjuhlaa suosi erittäin kaunis ilma.
Leppoisa, ihanan lämmin sunnuntai-iltapäivä oli, kun ruotsinpuoliselta rannalta alkoi veneitä soutaa Suomen puolelle. Korkealla mäellä näkyi uljas nuorisoseuran talo, lippujen ja lehtipuiden keskellä.
Lauttahaminassa hoilasivat tukkilaiset, ja lauttoja laskettiin paraikaa. Mutta ylipyrkijät soutivat maihin ylemmäksi lauttahaminaa, josta tie lähti suorana nousemaan »Nuorten mäkeen». Tulijat olivat enimmäkseen nuorta väkeä, poikia ja tyttöjä. Jossakin veneessä näkyi jokunen vanhempi nainen, mutta ikämiestä ei monta. Portaankorvan emäntä ja Oskari olivat päässeet naapurinsa Pikkukorvan veneessä, jossa oli talon poika ja kaksi tytärtä. Heistä ei yksikään ennen ollut käynyt »Nuorten mäellä», mutta nyt sattui niin hyvin, kertoivat he Karoliinalle, että isä ja äiti olivat menneet Järvikylään vierailemaan, joten heidän nyt sopi…
»Väylänpään Juhani kuuluu pitävän puheen», kertoi nuorempi tytöistä,
Kaisu. »Lieneekö hyvinkin ylpistynyt, sittenkun herraksi on tullut?»
»Ei toki. Suomenpuolelaiset kertoivat hänen olevan aivan samanlaisen kuin ennenkin», tiesi toinen tyttö.
Karoliina istui keskituhdolla ja Oskari etukeulassa. Karoliina ei kuunnellut, mitä nuoret keskenään puhelivat; ajatukset askartelivat muualla. Oskarin silmistä loisti ilo, ja kun hän katseli äitiään, meni suu nauruun.
— Ajatteleekohan se, että nyt mennään Suomeen, juolahti Karoliinalle mieleen, ja hän hymyili takaisin pojalle, nyykäytti päätään, tarkoittaen: Nyt menemme Suomeen, eikä ole mistään pelkoa.
Karoliinan kaikki ajatukset olivat näinä viikkoina olleet niin yhteen ainoaan asiaan kiintyneinä, että tuntui oikein oudolta muuta ajatellakaan. Vähitellen hän kuitenkin alkoi kuunnella, mitä nuoret puhuivat, mutta silloin he juuri saapuivat Suomen puolelle.
Rannalla oli muutamia tuttuja isäntiä ja emäntiä, joita Karoliina kätteli.
»Eipä sinua enää näy koskaan tällä rannalla… niinkö oletkin syntymäkyläsi unhottanut», sanoivat he.
»Eipä sitä jouda kylässä kulkemaan», vastasi Karoliina vältellen.
Kaikki he katselivat uteliaasti Oskaria.
Karoliina huomasi sen ja punastui.
He lähtivät nousemaan maihin ja tulivat tielle. Liput liehuivat »Nuorten mäen» suuren rakennuksen katolla, ja koivujen ja köynnöksien keskellä liikkui siellä nuorta kansaa edestakaisin.
Juuri tielle tullessa saapui paljon väkeä ylempää, ja Karoliina tunsi joukon jälessä kävelevän veljensä, Väylänpään isännän.
Veljen ja sisaren tervehtiminen oli vilpitöntä, ja veli olikin ainoa, joka tiesi Karoliinan salaisuuden, tiesi, että sisar avioliitossaan oli sangen onneton, ja tunsi Portaankorvan luonteen ominaisuudet. Sisarukset olivat hyvin yhteen näköön, ja helposti tunsi heidät veljeksi ja sisareksi samanvärisestä tuuheasta tukasta ja silmien syvästä katseesta.
Veli katsahti Karoliinan silmiin. Tämä ymmärsi veljen katseen ja virkkoi:
»Siinä ne ovat sentään päivät kuluneet… vaikka eivät ne ilonpäiviä ole… Tässä on Oskari…»
Oskari kumarsi enolleen.
»Kas vaan sinua, kuinka olet kasvanut», sanoi eno katsellen pojan hienoja kasvoja. »Eipä häneen juuri ole äidistään jäänyt muuta kuin ehkä silmien ilmettä…»
Hän katsahti Karoliinaan. Tämä hymähti.
Aivan ihme on, kuinka häneltä on tullut isänsä näköinen», sanoi hän hiljaa Karoliinalle.
Karoliina nyykäytti päätään.
He läksivät nousemaan »Nuorten mäelle» päin. Heidän edellään kulki joukko ihmisiä, ja toisia tuli perässä, muita niin kaukana, etteivät voineet heidän keskusteluaan kuulla.
»No vieläkö hän ruotsalaistuttaa poikaa?» kysyi veli.
»Nyt vasta onkin oikein hulluksi tullut… Hänen hupsutuksiaan on mahdoton kertoa…»
Veli ei nähtävästi ollut kuullut Saviojan Vanten ja Aapelin yhteenotosta mitään. Karoliina vältti siitä puhua, samoin kuin hän Oskariin nähden piti kaikki omina tietoinaan.
»Kaikkihan nyt kuitenkin menisi hyvin, jos se ei alkaisi epäillä… jos edelleenkin uskoisi poikaa omakseen… Välistä olen pelännyt sinun puolestasi… kun tiedän, minkälainen villi miehesi on…»
»Poikaan hän ensiksi kohdistaisi vihansa… ja minuun sitten…»
Mutta Karoliinan äänessä oli sitä sanoessa kova kaiku ja silmissä tuima ilme.
— Ei hän ainakaan näytä itse pelkäävän, ajatteli veli.
Kun olivat aivan lähellä taloa, sanoi Karoliina:
»Tässä omia asioitani ajattelen enkä muista sinua onnitella… Juhani on nyt ylioppilas…»
»No, niin pitkällä hän nyt on», sanoi Väylänpää, ja hänen vakaville kasvoilleen ilmestyi iloa. »Ehkäpä hänestä mies tulee…»
»Joko hän on tänne saapunut? Hauskaa on nähdä häntä…»
»Täällä on puuhannut monta päivää… Saapa kuulla, mistä hän puhuu, mutta luulen, että ruotsalaiset saavat osansa… Tänne näyttää tulleen paljon ruotsinpuolelaisia…»
»Monta veneenlastia», tiesi Karoliina.
* * * * *
Ohjelmassa oli ensiksi puhe. Väkeä kerääntyi kerääntymistään. Nyt nähtiin joukossa vanhempaakin väkeä, joka ennen oli ylenkatseellisesti kohdellut nuorten hommia. Karoliina tapasi veljensä pojan pikimmältään siksi, että ehti tervehtiä ja jonkun sanan vaihtaa. Nuoren ylioppilaan kasvot loistivat, ja hänen tuuhea tukkansa kiemurteli somina kiharoina valkoisen lakin alta. Hänen kasvonsa ilmaisivat sisäistä voimaa, ja kauniissa, ruskeissa silmissä loisti into ja voiton varmuus. Hän oli koko puuhan keskipisteenä. Hän muisti kaikkia, järjesti kaikkea, ja hänellä oli ystävällinen sana jokaiselle. Erityisesti hän näytti riemuitsevan siitä, että Ruotsin puolen nuorisoa oli niin paljon kokoontunut…
»Terve tuloa Suomeen!» sanoi hän niillekin nuorukaisille, joita ei tuntenut tai joiden nimeä ei muistanut.
Puheen piti heti alkaa. Väylänpää itse alkoi jo hätäillä poikansa puolesta, että kuinka käykään, kun Juhani hommailee vain muuta eikä ensinkään näy muistavan, että hänen pian on astuttava puhujalavalle. Muutenkin hän pelkäsi pojan hämmentyvän niin suuren väkijoukon edessä.
Mutta isän pelko oli turha. Juhani astui varmana puhujalavalle, pyyhkäisi kerran vasemman käden sormet läpi tuuhean tukkansa, toivotti kaikki läsnäolevat tervetulleiksi ja aloitti puheensa.
Karoliina oli Oskarin kanssa mennyt hyvin likelle puhujalavaa, niin ettei häneltä jäisi sanaakaan kuulematta…
Juhani puhui alussa kuin leikillä. Mutta kuta pitemmältä puhetta jatkui, sitä mukaa vakaantui äänikin ja hän innostui omista sanoistaan.
»Laulu on kaikkina aikoina ollut Suomen kansan pyhempi kieli, jolla se tuo ilmi surunsa ja ilonsa, toivonsa ja kaipauksensa» — jatkoi hän, ja hänen kirkas äänensä kierteli suuren salin joka soppeen. — »Suomen kansan runous kumpuaa suoraan kahdesta kirkkaasta lähteestä, yksinäisyydestä ja surusta. Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu. Meidän kansamme on laulua ja soittoa rakastava kansa, ja samalla se on rauhaa rakastava kansa, itsenäinen, omien, tyynten mietteillensä kansa. Ja vaikka voitettuna ja valloitettuna, on se vieraan vallan alaisena aina pitänyt oman ajatus- ja elintapansa. Sillä isänmaa on sille aina ollut rakkain — rakkain, jonka hyväksi on kaikki alttiiksi pantava.
Sellainen on ollut meidän kansamme. Onko se vieläkin sama kansa?
Pohjolan nuoriso! Oletteko ajatelleet oman kansanne kohtaloita? Oletteko milloinkaan muistaneet menneitä sukupolvia, jotka kärsimisillään tämän karun, mutta ihanan maan meille jälkeentuleville omaksi isänmaaksi pelastivat? Oletteko ajatelleet, että se Mooses, joka johdatti esi-isämme tänne ja tämän tuhatkukkulaisen, tuhatjärvisen maan isänmaaksemme valitsi, että hän luotti kansansa sitkeyteen? Hän uskoi, tuo historiantakainen Mooseksemme, että hänen kansansa oli luotu tuota karua maata hedelmälliseksi tekemään ja tämän maan märät korvet ihaniksi viljavainioiksi viljelemään…
Jos sitä olette ajatelleet, niin tiedätte, että sitkeä on ollut se kansa, joka vieraan vallan jaloissa ja tallattavana on yhtenä kokonaisena kansana pysynyt. Ja tiedätte myös, että raskas on se kärsimysten sarja, joiden läpi esi-isämme maatansa puolustivat. Tätä maata, joka heille oli rakas, tätä maata, jonka humisevissa hongikoissa ja sinervien järvien rannoilla he palavat ajatuksensa lauleloiksi ja soitannoksi sovittivat, tätä maata, joka opetti rakastamaan ja velvoitti työhön, tätä maata, joka oli rikas köyhyydessään ja hymykasvoin uljaista pojistaan ylpeili…»
Puhujan silmät säteilivät, ja hän loi kuulijoihinsa kysyvän katseen. Hänen äänensä kirkas sointu kuului kauas pihalle, ja yleisö oli ihan kuin paikalleen naulattu. Väylänpää seisoi ovenpielessä, väliin lentäen tulipunaiseksi… Hän ei ollut koskaan ennen kuullut poikansa puhuvan, mutta nyt hän vasta tunsi, että ei ollut pojan koulunkäynti hukkaan mennyt.
»Rakastammeko me tätä maatamme, jossa lahovat menneiden sankari-isiemme luut? Täytämmekö me velvollisuutemme suurta, rakasta yhteistä kotiamme kohtaan?
Kaikin tiedämme me, kuinka ahdistettuna maamme tällä hetkellä on. Tiedämme, että Idän kotka on levittänyt siipensä poloisen maamme yli, — tiedämme, että lännessä, rajallamme, harjoitetaan suomenkielen sortoa…»
Puhujan katse liiteli ympäri väkijoukkoa, ikäänkuin hän olisi tähystänyt jokaista silmiin. Ja yleisö näytti ymmärtävän mitä puhuja tarkoitti. Mutta hänen kasvoilleen leimahti puna ja hän jatkoi katseen tuimetessa ja äänen kovetessa:
»Niin, lännessä — tässä rajallamme. Veljemme ja sisaremme, jotka kova kohtalo meistä erotti — he eivät saa alkuopetustakaan omalla äidinkielellään. Vieras, kankea ja tyly on ruotsinkieli meikäläisen lausua, ja vieras, köyhä on se meidän ilojemme ja huoliemme ilmaisijaksi. Ruotsalainen sivistys on tuominnut vääräksi sen, minkä Idän halla meille teki, ja kuitenkin se omassa nimessään harjoittaa samaa sortoa. Se kai uskoo Ruotsinmaan onnen ja menestyksen riippuvan siitä, että se tuon rajaseudun saa ruotsalaistumaan…»
Puhuja vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:
»Minua, meitä kaikkia, ilahduttaa suuresti, että kaikesta lapsellisuuksiin asti menevästä harrastuksesta ja todennäköisesti suurista ponnistuksista huolimatta ruotsalaistuminen käy sangen vitkaan. Sitä todistaa nyt sekin, että näemme täällä joukossamme lukuisan parven rajantakaisia veljiämme ja siskojamme…»
Yleisön joukossa kävi kohina. Karoliina oli aivan haltioissaan, puristi poikansa kättä ja kuiskasi korvaan: »Kuuletko sinä!»
Oskarin tarkkaava katse todisti, että hän kuunteli ja jaksoi ymmärtääkin.
»Mikä kutsuu heitä tänne joukkoomme? Mikä yhdistää siskot siskoihin, veljet veljiin? Eivät estäneet tänne seuraamme tulemasta ruotsalaisen piispan rukoukset eivätkä kansanopistonjohtajan juhlapuheet. He tulivat ja olivat tervetulleita.
Sillä se on sittenkin se samainen halveksittu Suomemme kieli, joka soi suloisimmin — ja se heidät tänne toi. Täältä läikähtää vastaan kotoisen lieden lämmin, ja se laulu, jonka laulamme, painuu heidän sydämiinsä kuin keväinen kosteus maahan. Sanalla sanoen: se on kansallistunto, yhteinen suuri innostuksen ahjo, jonka ympärille hekin tahtovat kokoontua. Se on sitä suomalaista sitkeyttä, katajaisuutta, joka meidät nytkin yhdistää…
Olkaa tervetulleet juhlaamme ja viekää vanhemmalle väelle terveisemme, — terveiset siitä maasta, joka on heidänkin isänmaansa…»
Taas piti puhuja hetken lomaa. Karoliinan posket paloivat kuumina, ja hän koetti tarkastella, minkä vaikutuksen puhe oli tehnyt ruotsinpuolelaisiin. Kaikkien kasvot näyttivät kuin kirkastuneilta. Väylänpää seisoi punaisena ovenpielessä.
Karoliina muisti samassa Aapelia, mutta puhuja jatkoi: »Perä-Pohjolan kansalaiset! Meidän pitkä talvemme on tiessään. Poissa on pimeys, ja valo on herrana Pohjolassamme. Ihana, kirkkaan kuulakka, keväinen valo. Tuo selittämätön valo, tuo takataivaitten ihmeellinen sädesoihtu, joka tänäkin iltana ympäristömme kirkkaudellaan valaisee ja yömme päiväksi muuttaa, — eikö sen loistossa mielemmekin vaikene, eikö sen loistossa nouse rakkaus Pohjolaamme kohtaan! Kaikkien tulisi meidän olla valon lapsia, valon ystäviä, ja kaikkien nyt riemurinnoin valon aikaa viettää.
Köyhä ja kylmä on Pohjolamme, — niin sanovat ne, jotka eivät tiedä, mitä meillä kuitenkin on. Köyhä ei ole Pohjolamme, kun sen nuoriso valveutuu, kun sen nuoriso käsittää, että sen tulee olla valon lapsi, päivän poika. Eikä ole kaukainen kolkkamme kylmäkään, kun rintojamme lämmittää isänmaanrakkaus ja eheän elämän etsintä.
Sillä jos oikein ajattelemme, ei meillä ole pimeyttä luonnossa ensinkään. Miksi valaisevat talviöitämme valkohanget ja hopeinen kuu? Miksi liekehtivät taivaalla leimuavat revontulet, jotka sähisten valaisevat öiden pimeyttä ja sammuvat vasta keväisten valojen voittaessa? Eivätkö juuri sen vuoksi, että pimeä lyhyt olisi, yö kuni uni hauska…»
Oli jo aamupuoli yötä, kun ruotsinpuolelaiset palasivat juhlasta.
Aurinko kohosi suurten vaarain takaa, virran veteen kimallellen.
Karoliina palasi poikineen samassa veneessä, jossa oli tullutkin.
Hänestä ei koskaan ennen ollut tuntunut niin vaikealta palata Portaankorvaan kuin nyt. Nuoret puhelivat kaikesta siitä, mitä olivat nähneet ja kuulleet, olivat innostuneita ja aikoivat mennä toistekin.
Karoliina kuuli heidän puhuvan, mutta hänen mielensä oli raskas. Salaisuus, jota hän niin kauan oli mielessään miettinyt, ei antanut yhtään rauhaa. Eikä hän kuitenkaan voinut kenellekään aikeestaan puhua. Hän pelkäsi, että velikin, ainoa, joka varmasti tiesi hänen entisyytensä, kieltäisi häntä semmoiseen ryhtymästä, pitäisi hulluutena… Mutta veli ei aavistanut, että Aapeli voisi minä päivänä hyvänsä saada asian tosipuolen selville… ja se olisi pojan loppu…
Ja se sama päätös, joka jo aikaa oli sydämen pohjalle kuin kiinni kasvanut, sama päätös nytkin varmana vielä häntä elähdytti. Omaa elämäänsä hän ei ajatellut, ei hetkeäkään etemmäksi kuin siihen asti, kun tiesi pojan olevan turvassa. Eikä hän liioin miettinyt aikomansa teon seurauksia — ei osannut eikä halunnutkaan…
He lähtivät, äiti ja poika, yhdessä rantapolkua kotiin päin kävelemään.
X
Oskari oli hilpeällä tuulella, ja merkillistä oli, äidin mielestä, että poika niin hyvin oli puheen sisällön ymmärtänyt.
»Mitähän isä olisi sanonut?» arveli hän.
»Isälle älä virka mitään siitä, mitä Juhani puhui.»
Oskari ymmärsi. Hän oli, varsinkin viime aikoina, oppinut pitämään äidin sanomia salassa. Hän tiesi, että jos isä tietäisi, olisi hän paha äidille.
Karoliinan tapasi, kun he jo olivat lähellä saunaa, semmoinen halu, että nyt hän sanoo pojalle, nyt!… nyt!…
— Ei vielä!… Ei vielä! kuiskasi samassa ääni hänen sydämessään, ja aiottu sana nousi vain huokauksena.
— Kaikki ensin valmiiksi… sitten vasta!
Hän oli toivonut, että kun he palaavat kotia, koko muu talon väki isännästä alkaen on nukkumassa. Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä, ja luhti, jossa palvelijat kesäisin nukkuivat, oli suljetuin ovin. Rantapadon päälle oli kulkenut irtaimia tukkeja, josta emäntä päätti, ettei isäntä ollut niillä tunneilla padolle käynyt.
Mutta kun tulivat pihaan, näkivät he, että porstuan ovet olivat auki, ja samassa kuulivatkin pirtistä puhelua.
Karoliina seisahtui hetkeksi pirtin oven taakse kuuntelemaan. Aapelin äänen hän tunsi, mutta toista ääntä, joka tuntui olevan miehen ääni, hän ei tuntenut. Aapelin äänestä hän päätti, että se oli hyvällä tuulella, vaikka häntä muuten ihmetyttikin, että isäntä vielä oli valveilla. Jotakin merkillistä oli nyt tapahtunut.
Oskari seisoi äitinsä vieressä, ja hänen kasvoillaan värähteli ikäänkuin pelko.
»Älä pelkää!» sanoi Karoliina, ja he menivät sisälle.
Peräikkunan luona istui Aapeli paitahihasillaan ja häntä vastapäätä kylässä asuva rajavartija Vaanperi. He olivat vilkkaassa keskustelussa. Vaanperilla oli kädessään kirje, josta näytti lukeneen.
»Jopa tulitte!» sanoi Aapeli nousten seisomaan. »Kauan jo olen odottanutkin. Nyt kuuluu kummia, Karoliina!»
Hän siristeli silmiään ja oli aivan erinomaisen iloinen.
Karoliina ei osannut arvata, mitä ihmeellistä oli tapahtunut, eikä sitä, mitä Vaanperilla oli talossa tekemistä.
Isännän hyvä mieli ei kuitenkaan näyttänyt tarttuvan Karoliinaan, päinvastoin inhotti häntä aina, kun Aapeli hyvillään lörpötteli.
»Jo kuuluu kummia», hykerteli Aapeli eikä muistanut vesihernettäkään nenän päästä pyyhkäistä. »Piispalta on minulle tullut preivi… sitä on Vaanperi minulle suomentanut…»
Karoliinan kasvot vähän kalpenivat.
»Ja kirjoittaa kuin vanhalle tuttavalle… Vaanperi tässä juuri pääsi suomentamasta… Kohtasin tiellä Vaanperin, niin pyysin, että lähtee suomentamaan… Mitä sanot, Karoliina?»
»Mitäpä minä siihen sanon», lausui Karoliina välinpitämättömällä äänellä.
»Etkä tiedä mitä kirje sisältääkään», pirahti isäntä ja pyyhkäisi nenäänsä.
»Mistäpä minä sen tietäisin», arveli Karoliina ja alkoi riisua päällystakkiaan.
Aapeli pyörähti keskelle lattiaa, remahti nauruun ja puoleksi huusi:
»Kun käskee nyt jo syksyllä toimittaa Oskarin isoon kouluun Luulajaan asti…»
Hän uskoi uutisen vaikuttavan yhtä repäisevästi Karoliinaan kuin häneenkin, mutta nähtyään, ettei vaimonsa ollut millänsäkään kuulemastaan, virkkoi hän Vaanperiin päin kääntyen:
»Se ei usko… ei usko. Lue, Vaanperi, vielä kerran se piispan preivi, että kuulee… lue sanasta sanaan… Lue, että kuulee…»
»Kuulen minä sen… ja uskon», sanoi Karoliina. »Ei sitä minun vuokseni tarvitse lukea…»
»Vaan suomennahan, että Karoliina kuulee, mitä Oskaristakin mainitsee… Se on piispa kerrassaan ihastunut Oskariin…»
»Mitäpä minun siitä tarvitsee tietää», esteli Karoliina, mutta Vaanperi oli jo ruvennut piispan kirjettä suomentamaan.
Oskari oli tullut äitinsä viereen ja seisoi siinä kalpeana.
Kirjeessään piispa kehoitti Aapelia kouluttamaan poikansa ylioppilaaksi ja sitten papiksi. Nyt syksyllä olisi poika jo lähetettävä Luulajaan, jossa ei saisi ensiksi kuulla yhtään suomen sanaa, jotta perinpohjin oppisi ruotsinkielen. Sitten hänellä, tulevaisuudessa, olisi erinomainen tilaisuus vaikuttaa rajaseudulla sekä sielunpaimenena että opettajana.
Karoliina oli kuuntelevinaan, mitä Vaanperi kirjeestä selitti, oli sitten olevinaan hyvilläänkin… Hänen täytyi, hänen täytyi teeskennellä pojan vuoksi — pojan elämänonnen vuoksi.
»Jopahan uskoo… jopahan uskoo nyt Karoliinakin», pakisi Aapeli nähtyään ja uskottuaan, että emäntäkin naureskeli siitä ilosta.
»Syksyllä Oskari kouluun!» sanoi hän sitten ja kehaisi Vaanperille:
»Eikä tässä taida tarvita naapuriin lähteä rahaa lainaamaan, vaikka
Luulajaankin lähtö tulee…»
* * * * *
Oskari oli kesän aikana nukkunut äitinsä kanssa rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa, joka oli uunitta ja viileä. Aapeli nukkui yksin pirtissä. Hänen täytyi usein öisinkin olla liikkeellä patoa kokemassa ja muutenkin, kun outoja tukkilaisia kulki usein läpi pihan, milloin kosken alle, milloin päälle.
Tultuaan huoneeseensa Oskari ratkesi itkemään, kysyen, pitikö hänen lähteä Luulajaan kouluun. Äidin vakuutuksista hän kuitenkin pian tyyntyi ja kävi vuoteeseensa.
Mutta kauas kaikkosi uni Karoliinan silmistä. Tätä hän ei ollut osannut ajatella eikä ollut sen varalta varustautunut. Mutta hänen täytyi nyt olla myöntävinään, tehdä niinkuin Aapeli käski… olla varovainen, ettei tämä saisi minkäänlaista vihiä siitä, mitä hän mietti. Nähtävästi oli mies unhottanut kohtauksen Saviojan Vanten kanssa, koska ei mitään muutosta hänen käytöksessään ollut tapahtunut. Nyt oli hänellä piispan kirjeen saatuaan uutta miettimistä eikä hän siis joutanut tarkkaamaan, mitä emäntä toimitteli. Aikaa oli vielä toimittaa. Syyskuussa vasta alkoi Luulajan koulu, mutta sitä ennen tuli Oskarin jo olla kaukana, kaukana täältä.
Oli sittenkin onni, ettei hän ollut ketään ottanut uskotukseen, ettei kenellekään ollut aikeestaan puhunut. Ei kukaan osannut aavistaakaan, mitä hän mietti poikansa onnen ja elämän vuoksi. Yksin vain hän sen tiesi, eivätkä sitä muut koskaan saisi tietääkään.
Oskari oli jo nukkunut. Karoliina kuuli hänen keveän hengityksensä. Hän oli pitänyt huoneen ikkunassa verhoa, ettei aamuaurinko pääsisi huonetta kuumentamaan. Mutta nyt tuntui hänestä ikävältä, ja hän siirsi verhon ikkunasta. Kirkasta aamuauringon paistetta tulvasi huone täyteen, ja hänestä tuntui nyt hauskemmalta…
»Hän on hyvä mies ja suuressa virassa», oli maisteri sanonut.
Miksei hän kuitenkin ollut kysellyt enempää, yksityiskohtia? Ei ollut uskaltanut eikä tahtonutkaan!
Mahtoiko muistaa kaikki, mistä he puhelivat kesäyönä siellä Väylänpään vieraskamarissa? Ehkä muisti… Hän, Karoliina, ne kyllä muisti, muisti joka sanan.
»Kerran minä sinut vielä kohtaan… kerran tulen tänne takaisin.»
Hän oli niin rakas, niin rakas! Hän oli niin hyvä ja lempeä!
»Et unhota minua?»
»En, en koskaan.»
Aina lupaat rakastaa?»
»Aina, koko elinaikani.»
Sitten hän lähti. Kerran kirjoitti. Ei silloin tiennyt, milloin tulisi. Hän kirjoitti vastaan, kertoi kuinka laitansa oli. Siihen ei vastausta tullut.
Silloin hän teki epätoivoisen tekonsa. Mitä hän silloin taisi? Oma ja koko suvun häpeä vartoi. Ja hän päätti kärsiä ja ottaa miehekseen Portaankorvan Aapelin…
Vasta sitten kun Oskari syntyi, alkoivat suurimmat tuskat ja katumuksen pitkät yöt. Ei ollut pelastusta missään, ja hänen elämänsä muuttui valheeksi, alusta asti valheeksi. Pojan elämä oli hänenkin elämänsä, ja yksi ainoa toivo oli, joka oli henkeä pitänyt, — pojan tulevaisuus. Hämäränä se oli kangastanut hänen mielessään näinä neljänätoista vuotena, jotka hän oli tätä valhe-elämää elänyt. Hämäränä se oli ollut, mutta se oli selvinnyt. Oli ollut tuskan ja epätoivon hetkiä semmoisia, että kun niitä nyt muisteli, tuntui kummalta, että ne sittenkin oli voinut kestää, elää niinkuin ei mitään myrskyä rinnassa riehuisikaan. Niinä semmoisina hetkinä alkoi korva kuunnella kosken kohinaa, ja se kohina ja pauhu kuin tyynnyttivät, kosken äänessä soi kuin lohtua, toivoa… Sitä kuunteli ja sillä sydämen kovat kiljumiset asetti… Toisinaan, varsinkin alkuvuosina, kun talven pimeinä iltoina seisahtui kuuntelemaan, oli kuin koski olisi huutanut: Hyppää tänne valkoiseen helmaani! Mutta silloin hän aina säpsähti ja muisti pojan, joka oli rakkaampi kuin oma elämä.