LÄHTÖILTA.
Iltaa ennen kuin Skrolyckan Klara Gullan oli määrä lähteä Tukholmaan, oli Jannella, hänen isällänsä, niin paljon puuhaa, ettei hän mitenkään tahtonut saada kaikkia töitään tehdyksi. Palattuaan päivätyöstään hänen täytyi heti lähteä metsään polttopuita hakemaan. Sitten hän rupesi laittamaan uutta sälettä veräjään, joka puoli vuotta oli ollut rempallaan, ja kun se oli tehty, alkoi hän korjata ja järjestää kalakojeitaan.
Koko ajan hän ajatteli vain sitä omituista seikkaa, ettei hän tuntenut oikeaa surua. Nyt hänen laitansa oli aivan sama kuin kahdeksantoista vuotta sitten. Hän ei voinut iloita eikä surra. Aivan kuin kello saadessaan kovan sysäyksen, oli sydän pysähtynyt sinä hetkenä, jolloin hän näki Klara Gullan ojentavan käsivarsiaan Snipavaaralla ja syleilevän koko maailmaa.
Kaikki oli nyt aivan kuin kerran ennenkin. Sillä kertaa ihmiset tahtoivat, että hän iloitsisi pikku tytön tulosta. Mutta hän ei ollut välittänyt siitä hituistakaan. Ja nyt he kaikki odottivat, että hän olisi epätoivoissaan ja suruissaan. Mutta ei hän sitäkään ollut.
Sisällä tuvassa oli paljon väkeä, sillä kaikki tahtoivat jättää hyvästi Klara Gullalle. Janne suorastaan häpesi mennä sisään ja näyttää toisille, ettei hän itkenyt eikä valittanut. Parasta hänen olikin pysytellä ulkona.
Joka tapauksessa oli hänelle parasta, että näin oli käynyt. Jos kaikki olisi ollut ennallansa, niin mitenkä hän olisi kestänyt niin suurta surua ja ikävää.
Kulkiessaan äsken ikkunan ohi hän näki, että tuvan lattialle oli sirotettu lehtiä. Ja pöydällä oli ollut kahvikuppeja aivan kuin sinäkin päivänä, joka oli nyt hänen mielessänsä. Katrina oli tahtonut panna toimeen pienet kestit tyttärensä kunniaksi, jonka oli määrä lähteä maailmalle ja pelastaa kotinsa.
He itkivät varmaan tuvassa, sekä ne, jotka olivat tulleet jättämään hyvästi, että kotiväki. Janne kuuli Klara Gullan itkun aina pihalle saakka, mutta se ei liikuttanut häntä vähääkään.
»Hyvät ihmiset», mutisi hän seisoessaan ulkona, »kaikkihan on niinkuin pitääkin olla. Katsokaa linnunpoikasia! Heidät viskataan pois pesästä, jolleivät he lähde hyvällä. Ja oletteko nähnyt käenpoikasta? Ei mitään sen pahempaa ole olemassakaan, kuin tuollainen lihava ja suuri poikanen, joka huutaa ruokaa kasvatusvanhempien ahertaessa henkensä edestä hänen tähtensä.»
»Ei, kaikki on hyvin niinkuin nyt on. Nuoret eivät voi istua kotona ja jäädä vanhempiensa vaivaksi. Heidän täytyy lähteä maailmalle, hyvät ystävät.»
Vihdoin tuvassa hiljeni. Nyt varmaan kaikki naapurit olivat poistuneet,
Janne uskaltaisi siis yrittää sisään.
Mutta hän järjesteli sittenkin vielä hetken aikaa kalastuskojeitaan.
Kun hän ei hyvään aikaan kuullut sisältä minkäänlaista melua, hiipi hän hiljaa kuin varas tuvan edustalle.
Naisväki ei ollut kuitenkaan vielä mennyt levolle. Astuessaan avonaisen ikkunan ohi hän näki Klara Gullan. Tyttö istui kädet pöydälle ojennettuina ja pää oli painunut niitä vasten. Hän näytti itkevän.
Katrina seisoi peremmällä tuvassa. Hän kääri paraikaa saaliaan Klara
Gullan vaatteiden ympärille.
»Antakaa olla, äiti», sanoi nuori tyttö nostamatta päätään. »Näettehän te, että isä on matkastani pahoillaan.»
»Hän saa luvan tulla hyvilleen jälleen», sanoi Katrina levollisesti.
»Niin, sen te voitte sanoa, sillä te ette välitä hänestä», jatkoi Klara Gulla nyyhkyttäen. »Te ajattelette vain tupaa. Mutta nähkääs, isä ja minä olemme yksi. Minä en matkusta pois hänen luotaan!»
»Entäs mökki?» sanoi Katrina.
»Mökin käyköön miten hyvänsä, kunhan isä taas on hyvä minulle.»
Janne poistui hiljaa ovelta ja istahti kynnykselle. Hän ei uskonut Klara Gullan jäävän kotiin. Ei, hän tiesi paremmin kuin kukaan muu, että hänen täytyi päästä lähtemään. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ikäänkuin toistamiseen hänen syliinsä olisi laskettu pieni, pehmeä mytty. Ja sydän oli alkanut jälleen sykkiä. Se tykytti niin kiihkeästi, kuin olisi se ollut pysähdyksissä vuosikausia ja olisi tahtonut nyt ottaa takaisin kaiken kadotetun ajan.
Samalla hän tunsi olevansa kaikkea suojaa ja turvaa vailla.
Nyt suru ja ikävä lähestyivät häntä. Hän näki niiden piileksivän mustina varjoina puiden alla.
Hän ojensi käsivartensa ja levitti sylinsä, ja hänen kasvoilleen kuvastui onnellinen hymy.
»Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa!» sanoi hän.
LAITURILLA.
Kun höyrylaiva »Anders Fryxell» läksi Borgin kartanon laiturilta vieden mukanaan Klara Gullan, tuijottivat Janne ja Katrina sen jälkeen niin kauan, ettei laivasta eikä tytöstä näkynyt enää hitoistakaan. Kaikki muut ihmiset, joilla oli ollut asiaa laivarantaan, olivat jo menneet. Pehtori veti lipun alas ja sulki tavara-aitan, mutta he seisoivat yhä sillalla.
Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat siellä niin kauan kuin he luulivat näkevänsä laivaa. Mutta miksi he eivät sen jälkeen lähteneet kotiinsa, sitä he tuskin itsekään tiesivät.
Ehkäpä he pelkäsivät mennä kotiin ja astua kahden tyhjään tupaan.
»Nyt ei tarvitse laittaa muille kuin Jannelle ruokaa», tuumi Katrina, »häntä yksin saan odottaa kotiin. Mutta mitä minä hänestä välitän? Hänkin olisi yhtä kernaasti voinut lähteä matkoihinsa. Tyttö ymmärsi häntä ja hänen lorujaan, mutta en minä. Parempi olisi olla yksin.»
»Helpompi minun olisi mennä kotiin suruineni, jollei tuo vanha, äreä Katrina istuisi tuvassa», tuumi Janne. »Tyttö tuli niin hyvin hänen kanssaan toimeen, hän sai hänet pehmenemään ja heltymään. Mutta tokkopa siltä taholta tämän jälkeen enää koskaan saa kuulla ainoatakaan ystävällistä sanaa.»
Kesken kaikkea Janne säpsähti. Hän kumartui eteenpäin ja löi polviinsa ihmeissään. Eloa syttyi hänen silmiinsä ja hänen kasvonsa alkoivat loistaa ja säteillä.
Hänen katseensa kiintyi veden pintaan, ja Katrinan täytyi väkisinkin uskoa, että Janne näki jotain ihmeellistä, vaikkei hän itse sitä eroittanutkaan. Hän ei nähnyt kerrassaan mitään, paitsi pieniä, harmaanvihertäviä aaltoja, jotka ajoivat toisiaan takaa vedenpinnalla, leikin koskaan lakkaamatta.
Janne astui niin lähelle laiturin reunaa kuin mahdollista ja kumartui alas, kasvoillaan samanlainen ilme, joka syttyi niihin joka kerta, kun hän puhui Klara Gullan kanssa, mutta jota ei kukaan muu voinut loihtia esille.
Suu avautui, huulet hytkähtelivät, mutta Katrina ei kuullut vähintäkään ääntä. Toinen hymyily toisensa jälkeen kulki kasvojen yli, aivan niinkuin joka kerta, kun tyttö piti peliään hänen kanssaan.
»Kuulehan Janne», sanoi Katrina, »mikä sinun on?»
Janne ei vastannut, viittasi vain kädellään häntä vaikenemaan.
Heti sen jälkeen hän kohosi hiukan pystyyn, ja saattoi huomata, että hän katseellaan seurasi jotakuta, joka poistui aaltoja pitkin, mikä se nyt sitten mahtoikaan olla.
Se katosi nopeasti samaan suuntaan kuin laivakin äsken. Janne suoristi nyt myös selkänsä ja varjosti silmiään kädellään paremmin nähdäksensä.
Siten hän seisoi, kunnes hän varmaankaan ei nähnyt enää mitään. Silloin hän kääntyi Katrinan puoleen. Hän astui aivan hänen eteensäkin.
»Sinä ehkä et nähnyt mitään?» sanoi hän.
»Mitäpä muuta tässä olisi ollut nähtävänä kuin järven laineet?» kysyi
Katrina.
»Pikku tyttö palasi soutuveneellä takaisin», sanoi Janne ja alensi samalla äänensä kuiskaavaksi. »Kapteeni oli lainannut hänelle veneen. Siinä oli sama merkki kuin laivassakin. Hän sanoi unohtaneensa erään asian lähtiessänsä. Hän tahtoi puhua meille jostakin.»
»Hyvä ystävä, oletko sinä täysissä tajuissasi!» sanoi Katrina. »Jos tyttö olisi palannut takaisin, niin kai minäkin olisin nähnyt hänet.»
»Ole hiljaa, niin kerron mitä hän tahtoi!» kuiskasi Janne yhtä salaperäisesti ja juhlallisesti. »Niin, katsos, hän oli huolissaan siitä, miten meidän kahden nyt kävisi. Ennen aikaan, sanoi hän, oli hän kulkenut meidän keskellämme, taluttanut minua toisesta ja sinua toisesta kädestä, ja siten kaikki oli käynyt hyvin. Mutta nyt kun hän ei voinut enää kulkea meidän keskellämme ja pitää meitä yhdessä, niin hän ei tiennyt, miten tässä voisi käydä. Ehkäpä isä ja äiti astuvat nyt kumpikin omalle tahollensa, sanoi hän.»
»Kas kummaa, että hän tuli sitä ajatelleeksi!» sanoi Katrina. Nuo sanat, jotka paljastivat Katrinan omat ajatukset, iskivät häneen niin voimakkaasti, että hän unohti kerrassaan, ettei tyttö mitenkään ollut voinut palata laiturille ja puhua hänen kuulemattaan Jannen kanssa.
»Sen vuoksi minä tulin takaisin laskeakseni teidän kätenne yhteen, ettekä te saa päästää otettanne, vaan teidän täytyy pitää kiinni toisistanne minun tähteni, kunnes minä palaan kotiin ja tartun taas kummankin käteen, niinkuin ennen vanhaan», sanoi hän. »Ja niin pian kun hän sen oli sanonut, sousi hän taas pois.»
Laiturilla vallitsi hetken aikaa hiljaisuus.
»Ja tässä on nyt minun käteni», sanoi Janne epävakavalla äänellä, ikäänkuin hän olisi sekä hävennyt että pelännyt, ja ojensi kätensä, joka oli pysynyt niin ihmeellisen pehmeänä, vaikka hän tekikin kovaa työtä. »Koska tyttö niin tahtoo», lisäsi hän.
»Ja tässä on omani», sanoi Katrina. »Minä en ymmärrä, mitä sinä näit, mutta jos sinä ja tyttö tahdotte, että meidän tulee pitää yhtä, niin kyllä minäkin tahdon.»
Sitten he astuivat käsi kädessä kaiken matkaa aina kotiin saakka.
KIRJE.
Kun Skrolyckan Klara Gulla oli ollut pari viikkoa kotoa poissa, korjasi Janne, hänen isänsä, eräänä aamupäivänä laidunhaan aitaa lähellä korpimetsää. Metsä oli niin lähellä, että hän saattoi kuulla kuusten huminan ja nähdä koppelon kävelevän puiden juurella koko liuta poikasia perässään.
Kun hän oli saanut työnsä miltei valmiiksi, kuuli hän äkkiä mylvinää yläpuoleltaan. Se kuului niin kamalalta, että häntä miltei peloitti.
Hän seisoi hiljaa kuunnellen, ja pian mylvinä uudistui. Mutta kuultuaan sen toistamiseen, Janne käsitti, ettei siinä ollut mitään pelon syytä. Päin vastoin joku varmaan huusi apua.
Hän heitti vitsat ja seipäät maahan ja kiiruhti koivuhaan läpi synkkään kuusikkoon. Pitkälle hänen ei tarvinnutkaan samota, ennenkun hän huomasi mikä oli hätänä. Täällä oli suuri ja vaarallinen suo, ja aivan niinkuin hän oli pelännytkin, yksi Fallan lehmistä oli uponnut liejuun.
Lehmä oli paras koko karjasta, sen Janne huomasi heti, Lars
Gunnarssonille oli kerta tarjottu siitä kaksisataa riksiä.
Lehmä oli tarttunut niin lujasti liejuun ja oli niin peloissaan, että se pysytteli nyt aivan hiljaa ja ammui vain heikosti silloin tällöin. Mutta Janne saattoi nähdä, miten ankarasti se oli ponnistellut. Aina sarviin saakka se oli liejussa, ja vihreät turpeet yltympärillä olivat raastetut rikki.
Lehmä oli mylvinyt niin kovasti, että Jannen mielestä sen äänen olisi pitänyt kuulua kaikkialle Askedalissa. Mutta ei kukaan muu kuin hän ohut kiiruhtanut paikalle. Hän ei vitkastellut hetkeäkään, vaan heti kun hän oli selvillä asiasta hän kiiruhti taloon hakemaan apua.
Kauan siinä saatiinkin tehdä työtä, ennenkuin lautoja ja seipäitä oli saatu suohon ja nuora kiedottu lehmän alle ylösvetämistä varten. Se oli vajonnut aivan selkää myöten ja vain pää oli liejun yläpuolella väen saapuessa paikalle.
Kun se vihdoin oli saatu kuivalle maalle ja kuljetettu Fallan kartanoon, pyysi emäntä sisään kahville kaikkia niitä, jotka olivat olleet lehmää auttamassa.
Ei kukaan ollut niin innokkaasti ottanut osaa pelastustyöhön kuin Skrolyckan Janne. Hänen ansiotaan oli kerrassaan, että lehmä oli saatu pelastetuksi. Ja ajatelkaahan, että tuo lehmä oli vähintään kahdensadan riksin arvoinen!
Olipa se erinomainen onnenpotkaus Jannelle, sillä ei kenenkään mieleen voinut juolahtaakaan, ettei uusi isäntäväki kiinnittäisi huomiota sellaiseen urotyöhön.
Kerran oli tapahtunut jotakin samankaltaista entisen isännän aikana. Silloin hevonen oli pahasti loukannut itseään aitaa vasten. Se, joka oli löytänyt hevosen ja huolehtinut sen kotiin saattamisesta, oli palkakseen saanut Fallan Erikiltä kymmenen riksiä, vieläpä vaikka hevonen oli niin pahasti vioittunut, että Erikin täytyi se ampua.
Mutta tämähän lehmä eli eikä ollut saanut mitään vammaa. Olihan päivän selvää, että Janne huomispäivänä saisi mennä lukkarin tai jonkun muun kirjoitustaitoisen miehen luo ja pyytää häntä kirjoittamaan Klara Gullalle ja kutsumaan hänet kotiin.
Kun Janne astui Fallan suureen tupaan, niin hän hiukan oikaisi selkäänsä. Vanha emäntä hääräili tuvassa kahvia tarjoten, eikä Janne lainkaan ihmetellyt, että hän ojensi hänelle kahvikupin ennenkuin itse Lars Gunnarssonkaan oli saanut osansa.
Kahvia juodessa kaikki kehuivat Jannen reippautta. Isäntäväki yksin ei sanonut sanaakaan. Uusi omistaja ei enempää kuin hänen vaimonsakaan avannut suutaan lausuakseen kiittävää sanaa.
Mutta kun Janne nyt niin varmaan tiesi, että huono aika oli voitettu ja onni tulossa hänen mökkiinsä, niin ei hänen ollut vaikea keksiä jotain lohdutuksekseen. Ehkäpä Lars oli vaiti vain siksi, että hänen sanansa sittemmin tekisivät sitä suuremman vaikutuksen.
Kovin kauan Lars kuitenkin vitkasteli, ennenkuin hän lausui julki kiitoksensa. Muutkin vaikenivat ja näyttivät hiukan noloilta.
Kun Fallan vanha emäntä tarjosi lisätilkkaa, kursailivat monet ja Janne heidän mukanaan. »Juokaa te vain, Janne!» sanoi emäntä. »Jos te ette tänään olisi ollut sukkela toimissanne, niin me olisimme menettäneet lehmän, joka oli vähintään kahdensadan riksin arvoinen.»
Tämän jälkeen seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät isäntään, sillä mitäpä sitä saattoi nyt muuta odottaa, kuin että hänkin kiittäisi.
Isäntä rykäisi pari kertaa, ikäänkuin voidakseen kyllin painokkaasti tuoda esiin sanottavansa.
»Minusta tämä asia tuntuu hiukan omituiselta», sanoi hän. »Kaikkihan tietävät, että Janne on minulle velkaa kaksisataa riksiä, ja kaikki tietävät myöskin, että keväällä minulle tarjottiin juuri saman verran tästä lehmästä. Olipa se melkein liian mukavaa Jannelle, että lehmä joutui suohon ja että hän sai pelastaa sen.»
Lars vaikeni ja rykäisi vielä kerran. Janne nousi pystyyn ja astui lähemmäksi, mutta yhtä vähän hän kuin kukaan muukaan osasi vastata siihen mitään.
»En tiedä miksikä juuri Janne sattui kuulemaan lehmän ammunnan suolta», jatkoi Lars Gunnarsson. »Ehkäpä hän onnettomuuden sattuessa oli lähempänä kuin mitä hän tahtoo myöntää. Ehkäpä hän arveli voivansa vapautua velastaan ja sen vuoksi itse ajoi lehmän — — —»
Samassa Janne iski nyrkkinsä pöytään niin kovalla voimalla, että kupit hypähtivät korkealle lautasiltaan.
»Sinä tuomitset muita itsesi mukaan», sanoi Janne. »Sellaista sinä voit tehdä, mutta en minä. Vaikka tiedä se, kyllä minä sinun ketunkonstisi huomaan. Kerrankin viime talvena – – –»
Mutta juuri kun Janne aikoi sanoa jotakin, joka olisi nostattanut leppymättömän vihan hänen ja isäntäväen välille, nykäisi Fallan vanha emäntä häntä takinhihasta.
»Katsokaapas ulos, Janne!» sanoi emäntä.
Janne totteli, ja silloin hän näki Katrinan astuvan pihan poikki kirje kädessä.
Tuo kirje oli varmaan Klara Gullalta, jota he olivat odottaneet aina hänen lähdöstään saakka. Katrina tiesi, miten Janne siitä iloitsisi, ja siksi hän oli tullut sitä hänelle tuomaan.
Janne katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Monet vihaa uhkuvat sanat polttivat hänen kieltään, mutta nyt ei sellaiseen ollut aikaa. Mitäpä hän olisi viitsinyt kostaa Lars Gunnarssonille? Mitäpä hän olisi huolinut puolustaa itseään? Kirje veti häntä vastustamattomalla voimalla puoleensa, ja hän oli hyökännyt ulos tuvasta Katrinan luo ennenkuin väki, joka kauhulla odotti, mistä rikoksesta Janne aikoi syyttää talon isäntää, oli ennättänyt pelostaan tointua.
NOLIN AUGUST.
Kun Skrolyckan Klara Gulla oli ollut poissa kotoa noin kuukauden verran, tuli Nolin August eräänä iltana Prästerudista Askedaliin.
Hän oli ollut Klara Gullan koulutoveri monta vuotta ja oli päässyt esille samana kesänä kuin hänkin. August oli vakava, kelpo ja hyvämaineinen poika. Vanhemmat olivat varakkaita, eikä kenenkään tulevaisuus voinut näyttää sen rauhallisemmalta ja paremmalta kuin hänen.
Viimekuluneena puolena vuotena hän oli ollut poissa paikkakunnalta, ja vasta kotiin palattuaan hän oli saanut kuulla, että Klara Gulla oli lähtenyt maailmalle ansaitsemaan kahtasataa riksiä.
Augustin äiti sattui tämän kertomaan hänelle, ja ennenkun poika oli
kuullut asiata loppuunkaan, oli hän ottanut lakkinsa ja lähtenyt ulos.
Hän kulki pysähtymättä kunnes saapui pienen vihreän pihamaan veräjälle
Skrolyckaan.
Mutta kun hän oli päässyt niin pitkälle, ei hän jatkanutkaan kulkuaan, vaan jäi siihen seisomaan katsellen tupaa.
Katrina huomasi hänet ja keksi asiaa lähteelle Mutta August ei tervehtinyt eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut tahtovansa puhutella häntä.
Hetken kuluttua saapui Janne metsästä kantaen halkoja sylissään. Kun Nolin August huomasi hänen lähestyvän veräjää, vetäytyi hän syrjään, mutta niin pian kun Janne oli astunut pihalle, palasi poika entiselle paikalleen.
Hänen seisottuaan siinä hetken aikaa, avautui pienen mökin ikkuna, joka oli vain parin askeleen päässä hänestä. Hän näki Jannen istahtavan piippuaan polttamaan ikkunan ääreen ja Katrinan sukankutimineen hänen viereensä.
»Niin, Katrina hyvä», sanoi Janne, »näin illan suussa meidän on oikein hyvä olla. Yhtä ainoaa asiaa minä vain toivoisin.»
»Minä toivon paljon enemmän», sanoi Katrina, »ja vaikka kaikki toiveeni täyttyisivät, niin en sittenkään olisi tyytyväinen.»
»Minä toivoisin vaan, että nuotankutoja tai joku muu lukutaitoinen mies pistäytyisi meille», sanoi Janne, »ja lukisi Klara Gullan kirjeen ääneen.»
»Sitä kirjettähän on sinulle luettu niin monta kertaa siitä saakka kun sen sait, että varmaankin osaisit itse lukea sen ulkoa sanasta sanaan», vastasi Katrina.
»Voihan se olla», sanoi Janne, »mutta sittenkin sitä on niin hauska kuulla. Silloin tuntuu minusta aina, kuin pikku tyttö juttelisi minun kanssani ja minä näen hänen silmänsä koko ajan loistavan.»
»Niin, kyllä minä kernaasti kuulisin sen vielä kerran», sanoi Katrina ja katsoi ulos ikkunasta. »Mutta näin valoisana ja kauniina iltana ihmisten tiet kulkevat muuanne. Mitenkä joku eksyisi meidän mökillemme.»
»Paljoa paremmalta kuin vehnäleipä kahvin kanssa maistuisi minusta, jos tässä tupakoidessani saisin kuunnella Klara Gullan kirjettä», sanoi Janne. »Mutta varmaan olen väsyttänyt kaikki Askedalin asukkaat pyytämällä heitä lukemaan sitä kirjettä. En tiedä enää kenenkä puoleen kääntyä.»
Janne hätkähti hämmästyksestä. Tuskin hän oli saanut suustaan nuo sanat, niin ovi avautui ja Nolin August seisoi kynnyksellä.
»Jo nyt jotakin, sinähän tulet kuin käskystä, August hyvä», sanoi Janne tervehdittyään ja pyydettyään vierasta istumaan. »Minulla on täällä kirje, jota pyytäisin sinua lukemaan ääneen meille vanhuksille. Se on sinun entiseltä koulutoveriltasi. Ehkä Sinäkin kernaasti tahdot tietää, mitä hänelle kuuluu.»
Nolin August otti kirjeen ääneti käteensä ja alkoi lukea. Hän lausui sanat hitaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä joka ainoan niistä.
Kun hän oli lopettanut, sanoi Janne:
»Ihmeellistä, miten hyvin sinä luet, August hyvä. Eivät Klara Gullan sanat ole koskaan kaikuneet niin kauniina kuin sinun suussasi. Etkö tekisi minulle sitä iloa, että lukisit kirjeen vielä kerran?»
Poika luki kirjeen uudestaan yhtä suurella hartaudella. Aivan kuin hän janoon nääntymäisillään olisi saapunut lähteen reunalle.
Kun hän oli lopettanut, käänsi hän kokoon kirjeen ja silitteli sitä kädellään. Ja juuri kun hän aikoi antaa sen takaisin, huomasi hän varmaan, ettei se ollut kyllin tarkasti käännetty kokoon, vaan hänen täytyi tehdä se uudestaan.
Sitten hän jäi ääneti istumaan. Janne koetti saada keskustelua käyntiin, mutta se ei onnistunut. Vihdoin poika nousi lähteäksensä.
»On niin hyvä saada joskus hiukan apua», sanoi Janne. »Erästä toistakin asiaa minun tekisi mieleni pyytää. Se koskee tätä kissanpoikasta, joka on Klara Gullan oma. Varmaankin se kuolee nälkään, sillä meillä ei ole varaa pitää sitä, mutta en mitenkään henno ottaa sitä hengiltä, eikä Katrinallakaan ole sydäntä hukuttaa sitä. Me puhuimme tässä juuri, että meidän täytyy tarjota se jollekin vieraalle.»
Nolin August mutisi jotain, jota ei kukaan voinut kuulla.
»Panepas kissa koriin, Katrina», jatkoi Janne, »niin August ottaa sen mukanaan ja pitää huolta siitä, ettei meidän tarvitse sitä enää nähdä.»
Vaimo otti kiinni pienen valkean kissanpoikasen, joka makasi vuoteessa, pisti sen vanhaan koriin, sitoi kankaan sen yli ja antoi sen poika rukalle.
»Olen hyvilläni, kun pääsen tästä kissasta eroon», sanoi Janne. »Se on niin iloinen ja sukkela, aivan liiaksi Klara Gullan itsensä kaltainen. Parasta että se joutuu täältä pois.»
Nolin August astui ovelle sanomatta mitään, mutta äkkiä hän kääntyi takaisin, tarttui Jannea käteen ja puristi sitä.
»Kiitos!» sanoi hän. »Te annoitte minulle enemmän kuin te aavistattekaan.»
»Sitä sinun on turha luulla, August hyvä», mutisi Skrolyckan Janne itsekseen, kun poika oli lähtenyt. »Tuommoiset asiat minä ymmärrän. Kyllä minä tiedän, mitä minä sinulle annoin, ja minä tiedän myöskin, kuka minulle sen on opettanut.»
LOKAKUUN ENSIMÄINEN PÄIVÄ.
Lokakuun ensimäisenä päivänä Skrolyckan Janne makasi kaiken iltapäivää pukineissaan vuoteella kasvot seinään päin kääntyneinä, eikä hänestä parhaalla tahdollakaan voitu saada ainoatakaan sanaa.
Aamupäivällä hän oli Katrinan kanssa käynyt laivasillalla pikku tyttöä vastassa. Ei sen vuoksi, että tyttö olisi ilmoittanut tulevansa, sitä hän ei ollut tehnyt. Janne vain oli tuuminut, että niin pitäisi käydä.
Lokakuun ensimäisenä päivänähän rahat olivat maksettavat Lars Gunnarssonille, ja Klara Gullan piti siis niine rahoineen tulla sinä päivänä kotiin. Että hän saapuisi jo aikaisemmin, sitä Janne ei ollut odottanut. Täytyihän tytön viipyä Tukholmassa niin kauan kuin mahdollista saadakseen kokoon niin suuren summan. Mutta että hän viipyisi vielä senkin jälkeen, sitä ei Janne uskonut, sillä vaikka hänen ei olisikaan onnistunut haalia rahoja kokoon, niin eihän hänellä sitten enää olisi ollut mitään syytä olla poissa, kun määräpäivä oli mennyt ohitse.
Odottaessaan laiturilla tuumi Janne mielessään, että kun pikku tyttö näkisi heidät laivasta, niin hän varmaan katsoisi heihin surullisesti ja päästyään maihin sanoisi, ettei hän ollut saanut kylliksi rahoja kokoon.
Ja kun tyttö sen olisi sanonut, niin sekä Katrina että hän itse olisivat uskovinaan hänen sanojansa ja hän ihmettelisi, miten tyttö lainkaan oli uskaltanut palata kotiin, koska hän kuitenkin tiesi, ettei Katrina eikä Janne välittäneet mistään muusta kuin rahoista.
Janne oli varma siitä, että Klara Gulla vielä laiturilla vetäisi esille paksun lompakon taskustansa ja laskisi sen heidän käteensä.
Hän oli tuuminut, että silloin hän antaisi Katrinan ottaa vastaan setelit ja laskea ne. Hän itse ei tekisi muuta kuin katselisi Klara Gullaa.
Tyttö aivan varmaan huomaisi, ettei hän, Janne, välittänyt mistään muusta, kunhan hän vain saisi Klara Gullan takaisin, ja Klara Gulla sanoisi hänelle, että hän oli yhtä mieletön nyt kuin hänen lähtiessäänkin.
Siten Janne oli kuvitellut mielessään ensimäistä kohtausta. Mutta tuo unelma ei ollut täyttynyt.
Sinä päivänä ei heidän, Katrinan eikä Jannen, tarvinnut kovinkaan kauan odottaa laiturilla. Laiva oli tullut hyvissä ajoin. Mutta se oli ollut niin täynnä tavaraa ja väkeä, joiden oli määrä joutua Brobyn markkinoille, että ensi hetkessä oli ollut aivan mahdotonta huomata, oliko Klara Gulla mukana vai ei.
Janne oli odottanut, että Klara Gulla kaikkein ensimäisenä hyppäisi rantaportaalle, mutta laivasta tulikin vain pari miestä. Kun häntä ei sittenkään näkynyt, läksi Janne häntä laivasta etsimään. Mutta hän ei päässyt pitkälle tungoksessa. Joka tapauksessa hän oli niin varma siitä, että tyttö oli laivassa, että kun rantaporrasta alettiin vetää pois, hän huusi kapteenille, ettei hän mitenkään vielä antaisi laivan lähteä. Laivassa oli vielä eräs, jonka piti päästä maihin.
Kapteeni kysyi laivamiehiltä, mutta he vastasivat, ettei ollut sen useampia matkustajia Svartsjön laiturille, ja laiva läksi rannasta. Katrina ja Janne olivat saaneet astua yksin kotiin, ja niin pian kun Janne oli päässyt tupaan, oli hän heittäytynyt vuoteeseen. Hän oli niin väsynyt ja mennyttä kalua, ettei hän käsittänyt, miten hän koskaan jaksaisi enää nousta pystyyn.
Askedalin asukkaat olivat nähneet heidän palaavan rannasta ilman
Klara Gullaa, ja he alkoivat suuresti ihmetellä, miten asiat nyt
kääntyisivät. Naapureista toinen toisensa jälkeen keksi asiaa
Skrolyckaan kuullakseen miten siellä jaksettiin.
Oliko se totta, ettei Klara Gulla ollut laivalla? Ja oliko se totta, etteivät he olleet saaneet kirjettä eikä terveisiä häneltä koko syyskuun ajalla?
Janne ei vastannut sanaakaan kaikkiin näihin kysymyksiin. Hän makasi äänettömänä vuoteellaan, tulipa sitten kuka hyvänsä tupaan.
Katrina sai luvan antaa heille tietoja niin hyvin kuin osasi. Naapurit luulivat Jannen makaavan vuoteellaan tuolla tavalla siksi, että hän suri tupansa kadottamista. Luulkoot vain kernaasti hänen puolestaan. Siitä hän ei vähääkään välittänyt.
Vaimo itki ja valitti, ja ne, jotka kerran olivat tulleet tupaan, arvelivat velvollisuudekseen jäädä, voidakseen osoittaa surkutteluaan sekä lohduttaa heitä.
Eihän se ollut mahdollista, että Lars Gunnarsson saisi riistää heidän tupaansa. Vanha Fallan emäntä ei sitä sallisi. Hän oli aina ennen ollut oikeuttarakastava ja rehellinen ihminen.
Eikä päivä vielä ollut loppunut. Ehkäpä Klara Gulla antaisi kuulla itsestään ennenkuin oli liian myöhäistä. Kyllä kai se oli kovalle ottanut, jos hänen oli onnistunut ansaita kaksisataa riksiä vajaassa kolmessa kuukaudessa. Mutta hänellä oli aina niin sanomattoman hyvä onni, sillä tytöllä.
He punnitsivat asiaa puoleen ja toiseen. Katrina huomautti, ettei
Klara Gulla ensi viikkoina ollut voinut ansaita mitään. Hän oli asunut
erään Svartsjöstä kotoisin olevan perheen luona, joka oli muuttanut
Tukholmaan, mutta siellä hänen oli ollut pakko puolestaan maksaa.
Mutta sitten tyttö kaikeksi onneksi oli tavannut kadulla saman kauppiaan, joka oli lahjoittanut hänelle punaisen leninkikankaan, ja tämä oli auttanut häntä ja hankkinut hänelle paikan.
Eikö tuo kauppias mahdollisesti olisi voinut hankkia hänelle rahatkin?
Eihän se mikään mahdottomuus ollut.
Ei, mahdotonta se ei olisi ollut, sanoi Katrina, mutta eihän tyttöä itseään ollut kuulunut eikä hän myöskään ollut kirjoittanut. Siitähän saattoi päättää, ettei hän ollut onnistunut yrityksessään.
Kaikki tuvassaolijat kävivät yhä levottomammiksi ja pelokkaammiksi sitä myöten kuin aika kului. He tunsivat, että mökin asukkaille pian tapahtuisi jotain hirveää.
Kun surkeus oli kohonnut kaikkein korkeimmilleen, avautui ovi vielä kerran ja sisään astui mies, jota tuskin koskaan ennen oli nähty Askedalissa, sillä tällaisiin sopukkoihin ei hänellä ollut tapana ohjata askeleitansa.
Tuvassa vallitsi äkkiä yhtä syvä hiljaisuus kuin joskus metsässä talvi-öinä, ja kaikkien silmät kiintyivät häneen, paitsi Jannen, joka ei liikahtanut, vaikka Katrina kuiskasi hänen korvaansa, että valtiopäivämies Karl Karlsson Storvikistä oli tullut heidän luokseen.
Valtiopäivämiehellä oli kokoonkääritty paperi kädessään, ja kaikki pitivät luonnollisena asiana, että Fallan omistaja oli lähettänyt hänet ilmoittamaan Skrolyckan väelle, mikä heitä nyt kohtaisi, koska he eivät olleet kyenneet maksamaan hänen saataviansa.
Monet huolestuneet katseet kiintyivät Karl Karlssoniin, mutta tämä näytti yhtä arvokkaalta kuin tavallisestikin, eikä kukaan voinut arvata, miten kovasti hän tämän iskun singahuttaisi.
Hän ojensi kätensä ensin Katrinalle ja sitten kaikille muille. He nousivat ylös tervehtimään, kukin vuorossansa. Ainoa, joka ei liikahtanut, oli Janne.
»En ole erikoisen perehtynyt näihin seutuihin», sanoi valtiopäivämies.
»Mutta kai tämä paikka täällä Askedalissa on Skrolycka nimeltään?»
Niinhän se oli. He nyökkäsivät kaikki myöntävästi päätään, mutta ei kukaan koko tuvassa kyennyt saamaan ääntä suustaan. He ihmettelivät, että Katrinalla oli sen verran älyä, että hän nykäisi Börjeä, niin että tämä nousi paikaltaan, ja valtiopäivämies sai istua.
Valtiopäivämies nosti tuolin pöydän ääreen ja laski paperikäärönsä pöydälle. Sitten hän otti esille nuuskarasiansa ja asetti sen paperikäärön viereen. Sitten silmälasit otettiin ulos kotelosta ja pyyhittiin siniruutuisella nenäliinalla.
Kun hän oli päässyt näin pitkälle valmistuksissaan, katsoi hän vielä kerran toisesta toiseen. Tuvassaolijat olivat kaikki pikkueläjiä, niin ettei hän ollut oikein varma heidän nimistäänkään.
»Minä tahtoisin puhua Skrolyckan Janne Anderssonin kanssa», sanoi hän.
»Hän makaa tuolla noin», sanoi nuotankutoja ja osoitti vuodetta.
»Onko hän sairas?» kysyi valtiopäivämies.
»Ei toki», vastasivat monet yhteen ääneen.
»Eikä hän ole juovuspäissäänkään», lisäsi Börje.
»Ei hän myöskään nuku», sanoi nuotankutoja.
»Hän kulki tänään niin pitkältä ja väsyi», sanoi Katrina. Hänen mielestään oli parasta selittää asia sillä tavalla.
Samalla hän kumartui miehen puoleen ja koetti saada hänet nousemaan ylös.
Mutta Janne makasi liikkumatta.
»Ymmärtääkö hän mitä minä sanon?» kysyi valtiopäivämies.
»Kyllä, kyllä hän ymmärtää», vakuuttivat kaikki läsnäolijat.
»Eipä hän taida odottaa hyviä uutisia, kun valtiopäivämies Karl
Karlsson tulee Storvikistä hänen luokseen käymään», sanoi nuotankutoja.
Valtiopäivämies käänsi päätään ja tarkasteli nuotankutojaa pienillä, punoittavilla silmillään.
»Tokkopa Ljusterbyn Ol’Bengtsa on aina pelännyt Storvikin Karl
Karlssonin käyntejä», sanoi hän.
Sitten hän kääntyi jälleen pöytään päin ja alkoi lukea kirjettä.
Toiset olivat kovin ihmeissään. Hänen äänensä oli kuulunut ystävälliseltä, niin, voisipa melkein väittää hänen vetäneen suunsa nauruun.
»Asian laita on näet sellainen», sanoi valtiopäivämies, »että pari päivää sitten sain kirjeen eräältä Klara Fina Gulleborg Jannentyttäreltä Skrolyckasta, ja siinä kirjeessään hän mainitsee lähteneensä kotoaan ansaitsemaan kahtasataa riksiä, jotta hänen vanhempansa voisivat maksaa velkansa Lars Gunnarssonille, Fallan isännälle lokakuun ensimäisenä päivänä ja lunastaa omakseen sen maan, jolla heidän mökkinsä seisoo.»
Hän pysähtyi hetkeksi, jotta kuulijat helpommin voisivat seurata esitystä.
»Ja nyt hän lähettää rahat minulle», jatkoi valtiopäivämies, »ja pyytää, että lähtisin Askedaliin järjestämään asiaa Fallan uuden isännän kanssa, jotta tämä ei jäljestäpäin voisi enää ruveta rettelöimään. Hän on viisas tyttö, tämä näin», sanoi valtiopäivämies kääntäen kirjeen kokoon. »Hän kääntyy alusta käsin minun puoleeni. Jos kaikki muutkin olisivat tehneet samoin, niin moni seikka tässä pitäjässä olisi paljoa paremmalla kannalla.»
Ennenkuin hän oli ennättänyt puhua loppuun, oli Janne noussut vuoteen laidalle istumaan.
»Entäs tyttö? Missä hän on?»
»Ja nyt minä tahtoisin kysyä, ovatko vanhemmat samaa mieltä kuin tyttökin ja antavatko he minulle toimeksi saattaa päätökseen – – –»
»Entäs tyttö? Tyttö?» keskeytti Janne. »Missä hän on?»
»Missäkö hän on?» sanoi valtiopäivämies ja tarkasteli kirjettä. »Hän sanoo, ettei hän mitenkään ole voinut ansaita niin paljon rahaa parissa kuukaudessa. Mutta hänellä on paikka erään hyvän rouvan luona, joka on antanut hänelle rahaa etukäteen ja hänen luokseen hänen täytyy jäädä, kunnes hän on tehnyt selvän puolestansa.»
»Hän ei siis tule kotiin?» sanoi Janne.
»Ei ensi hädässä, sen mukaan kuin voin ymmärtää», sanoi valtiopäivämies.
Janne laskeutui vuoteelleen ja kääntyi taas seinään päin.
Mitä hän välitti tuvasta ja kaikesta muusta? Mitä hän välitti elääkään, kun hänen pikku tyttönsä ei palannut kotiin?
UNEN ALKUPUOLI.
Ensi viikkoina valtiopäivämiehen käynnin jälkeen ei Skrolyckan Janne voinut ryhtyä mihinkään. Hän makasi vain vuoteessa ja suri.
Joka aamu Janne nousi ylös, puki vaatteet yllensä ja aikoi mennä Fallan taloon työhön. Mutta ennenkuin hän oli päässyt ovesta uloskaan, tunsi hän niin suurta väsymystä ja voimattomuutta, ettei hän voinut muuta kuin heittäytyä jälleen pitkäkseen.
Katrina koetti kohdella häntä kärsivällisesti, sillä hän tiesi, että ikävöimisen laita oli aivan sama kuin muidenkin tautien, ja että se vasta aikansa oltuaan menee ohi. Mutta hän ihmetteli mielessään, kuinkahan kauan kestäisi, ennenkuin Janne, siinä määrin kuin hän ikävöi Klara Gullaa, voisi voittaa tämän surunsa. Ehkäpä hän täten makailisi aina jouluun saakka, niin, ehkäpä koko talvenkin?
Niin olisi varmaan käynytkin, jollei vanha nuotankutoja eräänä iltana olisi tullut Skrolyckaan tiedustelemaan vointia ja saanut kahvia.
Nuotankutoja oli aina harvapuheinen niinkuin ainakin ihminen, jonka ajatukset kulkevat hyvin kaukana ja joka ei seuraa tarkoin lähimpiä tapahtumia. Mutta kun kahvi oli kaadettu kuppiin ja hän jäähdytteli sitä teevadilla, arveli hän kai velvollisuudekseen sanoa jotakin.
»Tänään varmaan tulee kirje Klara Gullalta. Minulla on sellainen kummallinen tunne», sanoi hän.
»Mehän saimme häneltä terveisiä kaksi viikkoa sitten valtiopäivämiehen kautta», vastasi Katrina.
Nuotankutoja puhalsi kahviinsa pari kertaa ennenkuin jatkoi. Sitten hänen mielestään oli taaskin sopiva keskeyttää hiljaisuutta parilla sanalla.
»Olisihan hänelle voinut tapahtua jotain hauskaa, niin että hänellä olisi ollut syytä kirjoittaa.»
»Mitähän hauskaa se nyt voisi olla?» sanoi Katrina. »Kun ahertaa työssään, niin toinen päivä on toisensa kaltainen.»
Nuotankutoja puraisi sokeripalan kahtia ja nieli kahvinsa suurin kulauksin. Kun se oli tehty, vallitsi tuvassa niin peloittava hiljaisuus, että häntä suorastaan kammoksutti.
»Olisihan Klara Gulla voinut tavata jonkun ihmisen kadulla», sanoi hän tuijottaen välinpitämättömästi eteensä sammunein silmin. Hän näytti tuskin tietävän mitä hän sanoi.
»Voisihan olla mahdollista, että hän olisi tavannut jonkun vanhan huonojalkaisen rouvan, joka olisi kompastunut kadulla Klara Gullan kulkiessa hänen ohitseen», jatkoi nuotankutoja yhtä poissaolevana kuin äskenkin.
»Olisiko siinä nyt mitä kerrottavaa?» sanoi Katrina ikäänkuin harmistuen toisen itsepäisyyden johdosta.
»Niin, mutta ajatelkaahan, jos nyt Klara Gulla olisi auttanut hänet jalkeille», sanoi nuotankutoja, »ja vanha rouva olisi tullut niin iloiseksi tästä avusta, että hän heti paikalla olisi ottanut lompakkonsa esille ja antanut tytölle kokonaista kymmenen riksiä! Olisihan se sentään jotakin, josta maksaisi vaivaa puhua.»
»Olisihan kylläkin», sanoi Katrina kärsimättömällä äänellä, »jos se olisi totta. Mutta sehän on vain sellaista, jota te kuvittelette mielessänne.»
»Hyvä se on, niin kauan kuin ihminen voi ajatuksissaan pitää lystiä», sanoi nuotankutoja anteeksi pyytäen. »Sellaiset lystit ovatkin makeampia kuin oikeat.»
»Niin, te olette saanut maistaa kumpaisiakin», sanoi Katrina.
Heti sen jälkeen läksi nuotankutoja kotiinsa, eikä Katrina hänen lähdettyänsä ajatellut enää koko juttua.
Mitä Janneen tulee, niin ensimmältä hän piti sitä vain turhana puheena, hän myöskin. Mutta maatessaan toimettomana vuoteellaan alkoi hän ihmetellä mielessään, eikö siinä sittenkin olisi voinut piillä jotakin.
Eikö nuotankutojan ääni ollut kuulunut hiukan omituiselta hänen puhuessaan kirjeestä? Olisiko hän voinut keksiä koko tuon pitkän jutun vain jotakin sanoaksensa? Ehkäpä hän oli kuullut jotakin? Ehkä hän oli saanut kirjeen Klara Gullalta?
Olihan se mahdollista, että tyttöä oli kohdannut niin suuri onni, ettei hän uskaltanut sitä ilmaista suoraan vanhemmille. Ehkäpä hän oli kirjoittanut nuotankutojalle ja pyytänyt, että tämä valmistaisi heitä. Sitä hän kai oli yrittänyt tehdä tänä iltana, vaikkeivät he olleet sitä ymmärtäneet.
»Huomenna hän tulee uudestaan», tuumi Janne, »ja silloin me saamme kuulla koko totuuden.»
Mutta miten olikaan, nuotankutoja ei tullut seuraavana päivänä eikä sitä seuraavanakaan. Kolmantena päivänä kiihtyi ikävä niin suureksi, että Janne nousi vuoteeltaan ja läksi naapurin mökille saadakseen tietää, mitä hän sanoillaan oli tarkoittanut.
Ukko istui yksin korjaten vanhaa nuottaa, joka oli annettu hänen laitettavakseen. Hän kävi Jannen tulosta iloiseksi. Hänellä oli ollut niin kova luuvalo, sanoi hän, ettei hän ollut voinut liikkua kotoa viime päivinä.
Janne ei tahtonut kysyä häneltä suoraan, oliko hän saanut kirjeen Klara Gullalta. Hän luuli helpommin pääsevänsä tarkoituksensa perille, jos hän kulki samoja teitä kuin toinenkin.
»Minä olen ajatellut sitä, mitä te Klara Gullasta kerroitte viimeksi meillä käydessänne», sanoi Janne.
Ukko katsoi ylös työstään. Kesti hetken aikaa, ennenkuin hän ymmärsi mitä toinen tarkoitti.
»Sehän oli vain pieni päähänpisto», sanoi ukko.
Janne astui aivan hänen eteensä.
»Sitä oli sittenkin hauska kuulla», sanoi hän. »Ehkäpä teillä olisi ollut enemmänkin kerrottavaa, jollei Katrina olisi lyönyt koko asiaa leikiksi.»
»No niin», sanoi nuotankutoja, »tuollaisia huvituksia on meillä täällä
Askedalissa kyllä varaa hankkia itsellemme.»
»Minä olen ajatellut», sanoi Janne, jonka rohkeutta tämä myönnytys suuresti lisäsi, »ehkei juttu vielä siihen päättynytkään, että vanha rouva antoi Klara Gullalle kymmenen riksiä. Ehkäpä hän kutsui hänet luokseen käymäänkin?»
»Ehkäpä kyllä», sanoi nuotankutoja.
»Ehkäpä hän oli niin rikas, että hän omisti kokonaisen kivitalon?» ehdotti Janne.
»Ei se ole niinkään tyhmä ehdotus», kehui nuotankutoja.
»Ehkä rikas rouva maksaa Klara Gullan velankin?» alkoi Janne, mutta samassa hän keskeytti puheensa, sillä ukon miniä tuli tupaan, eikä hän tahtonut hänelle salaisuutta uskoa.
»Vai niin, te olette tänään jalkeilla, Janne», sanoi miniä. »Sepä hyvä, että voitte paremmin.»
»Siitä minä saan kiittää Ol'Bengtsaa», sanoi Janne salaperäisellä äänellä. »Hän se minut on parantanut.»
Janne heitti hyvästi ja läksi samalla. Ukko istui kauan tuijottaen hänen jälkeensä.
»En ymmärrä, mitä hän saattoi tarkoittaa sillä, että minä olisin parantanut hänet, Liisa», sanoi ukko. »Ei suinkaan hän vaan ole tulossa – – –»
PERINTÖKALUT.
Eräänä iltana syksypuolella oli Janne lähdössä kotiin Fallan talosta, missä hän kaiken päivää oli puinut riihessä. Hän oli saanut taas entisen työhalunsa keskusteltuaan nuotankutojan kanssa. Hän arveli velvollisuudekseen koettaa pysyä pystyssä niin hyvin kuin taisi. Pikku tyttöä ei saisi kohdata sellainen häpeä hänen palatessaan kotiin, että hänen vanhempansa olisivat joutuneet vaivaishoitoon.
Kun Janne oli päässyt niin pitkälle, ettei häntä voitu enää nähdä talon ikkunasta, kohtasi hän naisen tiellä. Oli jo hiukan hämärä, mutta sittenkin Janne huomasi heti, että se oli itse emäntä, ei nuori emäntä, joka oli naimisissa Lars Gunnarssonin kanssa, vaan vanha, oikea Fallan emäntä.
Hän oli käärinyt ympärilleen suuren saalin, joka ulottui aina maahan saakka. Janne ei ollut koskaan nähnyt häntä niin lämpimästi puettuna, ja hän ihmetteli, olikohan hän sairas. Hän oli viime aikoina näyttänytkin hiukan huonolta. Fallan Erikin kuollessa viime keväänä ei hänellä ollut ainoatakaan harmaata hiusta päässään, ja nyt puoli vuotta myöhemmin hänellä tuskin oli yhtään mustaa jäljellä.
Fallan emäntä pysähtyi tervehtimään ja sitten he alkoivat keskustella yhdessä. Emäntä ei sanallakaan viitannut siihen, että hän varta vasten oli odottanut Jannea, mutta Janne tunsi sittenkin vaistomaisesti, että asian laita oli siten. Hänen mieleensä iski ajatus, että emäntä mahdollisesti aikoi puhua Klara Gullasta, ja hän nolostui aivan, kun tämä alottikin aivan muusta.
»Sanokaapa, Janne», sanoi emäntä, »muistatteko te vielä Fallan vanhaa isäntää, minun isääni, häntä, joka oli isäntänä ennenkuin Erik tuli taloon?»
»Kuinka minä en häntä muistaisi?» sanoi Janne. »Minä olin noin kahdentoista-vuotias hänen kuollessansa.»
»Hänellä oli hyvä vävypoika», sanoi vanha emäntä. — »Niin, se on varma, se», vakuutti Janne.
Emäntä oli hetken aikaa vaiti ja huokasi pari kertaa, ennenkun jatkoi. »Minä olisin tahtonut kysyä teidän neuvoanne eräässä asiassa, Janne. Ettehän te ole niitä, jotka levittävät minun puheitani oikealle ja vasemmalle?» — »Ei, kyllä minä osaan vaieta.» — »Sitähän minäkin olen ollut huomaavinani tänä vuonna.»
Uusi toivo heräsi Jannen mielessä. Eihän olisi lainkaan mahdotonta, että Klara Gulla olisi kääntynyt Fallan emännän puoleen ja pyytänyt häntä kertomaan vanhemmille siitä suuresta onnesta, mikä hänelle oli tapahtunut.
Vanha nuotankutoja oli sairastunut luuvalokuumeeseen heti sen keskustelun jälkeen, jonka hänen miniänsä oli keskeyttänyt, ja hän oli ollut niin huonona, ettei Janne viikkokausiin ollut voinut puhella hänen kanssaan. Nyt hän oli taas jalkeilla, mutta edelleen hyvin heikkona, ja pahinta oli se, että hän näytti kadottaneen muistinsa sairautensa jälkeen. Janne oli odottanut, että hän itse kertoisi jotakin Klara Gullan kirjeestä, mutta kun hän ei sitä tehnyt eikä ottanut ymmärtääkseen viittauksiakaan, oli hän kysynyt häneltä aivan suoraan.
Ja silloin ukko oli väittänyt, ettei hän ollut saanut mitään kirjettä. Olipa vielä vetänyt pöytälaatikonkin auki ja avannut vaatearkun kannen näyttääkseen Jannelle, ettei mitään kirjettä ollut olemassa.
Hän oli tietenkin unohtanut, minne hän oli sen pannut. Eipä siis ihme, vaikka pikku tyttö olisi nyt kääntynyt Fallan emännän puoleen. Kuinka sääli, ettei hän alun pitäen ollut sitä tehnyt.
Fallan emäntä oli seisonut hyvän aikaa ääneti ja kahden vaiheilla, ja Janne oli ennättänyt tulla niin varmaksi asiastaan, että hänen oli oikein vaikea seurata mukana, kun emäntä alkoi jälleen puhua isästään.
»Kun isä makasi kuolinvuoteellaan, kutsui hän Erikin luokseen ja kiitti häntä siitä, että hän oli niin hyvä hänelle, vaikka hän jo monta vuotta oli ollut aivan työkyvytön. — 'Älkää sitä ajatelko, isä', sanoi Erik. 'Niin kauan kuin te haluatte pysyä meidän luonamme, pidämme me kernaasti teidät täällä.' — Niin, siten hän sanoi, ja hän tarkoitti myös täyttä totta.»
»Niin, kyllä se on varma», sanoi Janne. »Erikissä ei ollut minkäänlaisia ketunkonsteja.»
»Malttakaahan, Janne!» sanoi Fallan emäntä. »Puhukaamme toistaiseksi vain vanhoista ajoista. Muistatteko te sitä pitkää, hopeapäistä keppiä, jota isä käytti?»
»Muistan kyllä, sekä sen että korkean hatun, jonka hän pani päähänsä kirkkoon mennessään.»
»Vai muistatte te hatunkin? Tiedättekö mitä hän teki sairaana maatessaan? Hän käski minun ottaa esille sekä kepin että hatun ja antoi ne Erikille. — 'Olisin voinut antaa sinulle jotakin arvokkaampaakin', sanoi hän, 'mutta minä lahjoitan sinulle nämä tavarat siksi, että sinulle on suureksi kunniaksi saada sellaista, jota jokainen tietää minun käyttäneen. Ne ovat sinulle hyvänä todistuskappaleena.'»
»Niin, se on aivan totta, ja hyvin hän ne ansaksikin.»
Samassa kun Janne lausui nuo sanat, huomasi hän, että Fallan emäntä veti saalinsa kireämmälle. Hän oli varmaankin piiloittanut jotakin sen alle, ehkäpä Klara Gulla oli jotakin lähettänyt. Kyllä hän siihen asiaan vielä johtuisi, kun oikea aika vain tulisi. Tämä puhe isästä ja hänen lahjastaan oli vain ylimenoa.
»Olen puhunut tästä lapsille monta kertaa ja myöskin Lars Gunnarssonille», sanoi Fallan emäntä, »ja keväällä, kun Erik oli sairaana, odottivat luullakseni sekä hän että Anna, että Lars kutsuttaisiin kuolinvuoteen ääreen, samoinkuin Erik aikoinansa. Olin ottanut tavarat esille, jotta ne olisivat käsillä, jos Erik olisi tahtonut antaa ne Larsille. Mutta hän ei lainkaan aikonutkaan sitä tehdä.»
Fallan emännän ääni vavahti, ja kun hän jälleen jatkoi puhettaan, kuului se huolestuneelta ja epäilevältä.
»Minä kysyin häneltä kerta, kun olimme kahden, mitä hän halusi, ja silloin hän sanoi, että minä, jos tahdoin, saisin antaa ne Larsille, hänen kuolemansa jälkeen. Hän ei jaksanut pitää puheita, sanoi hän.»
Näin sanoen Fallan emäntä aukaisi suuren saalinsa, ja nyt Janne näki, että hänellä oli sen alla tavattoman pitkä, hopeapäinen keppi ja jäykkä, korkea hattu.
»On olemassa sanoja, joita on raskas lausua julki», sanoi emäntä hyvin vakavasti. »Vastatkaa minulle vain jollakin merkillä, jos niin tahdotte, Janne: voinko antaa nämä tavarat Lars Gunnarssonille?»
Janne astui askeleen taakse. Kaikesta tuollaisesta hän oli joutunut niin kauaksi. Hänen mielestään oli jo niin pitkä aika kulunut Fallan Erikin kuolemasta, jotta hän tuskin muisti, miten se oli tapahtunut.
»Ymmärrättehän, Janne, etten tahdo tietää muuta, kuin onko Lars yhtä oikeutettu saamaan tämän kepin ja hatun kuin Erik, ja te sen kyllä tiedätte, sillä te olitte hänen mukanaan metsässä.»
»Minulla olisi kyllä siitä etua», lisäsi Fallan emäntä, kun Janne edelleen oli vaiti, »jos voisin antaa ne Larsille. Luullakseni minulla olisi sen jälkeen parempi olo kotona nuorten parissa.»
Ääni petti jälleen, ja Janne alkoi ymmärtää, miksi hän oli käynyt niin vanhaksi. Hänen oma mielensä oli nyt niin täynnä toisia ajatuksia, ettei hän muistanut enää vanhaa kostonhaluaan.
»Parasta on elää rauhassa ja sovussa», sanoi Janne. »Sillä pääsee kuitenkin pisimmälle.»
Muori veti syvältä henkeään. »Vai niin, sanotteko te niin? Asia on sittenkin siis niinkuin minä luulin», sanoi hän. Hän ojensi vartaloaan, jotta hän näytti aivan peloitta van pitkältä. »En kysy teiltä, miten se kävi. Parasta, kun en sitä tiedä. Mutta se vain on varma, ettei Lars Gunnarsson saa käteensä isän keppiä.»
Emäntä oli kääntynyt mennäksensä, kun hän äkkiä pysähtyi. »Kuulkaahan, Janne», sanoi hän, »te voitte saada kepin ja hatun myös. Minä tahdon, että ne joutuvat hyviin ja uskollisiin käsiin. En uskalla viedä niitä takaisin kotiin. He voisivat pakoittaa minut antamaan ne Larsille. Ottakaa te ne muistoksi vanhalta isännältä, joka aina tahtoi teidän parastanne!»
Emäntä meni suorana ja ylpeänä kotiinsa, ja Janne jäi tielle seisomaan keppi ja hattu kädessään.
Hän tuskin käsitti, miten kaikki oli käynyt. Niin suurta kunniaa hän ei olisi voinut odottaakaan. Jäisivätkö nuo perintökalut nyt hänen omakseen?
Mutta äkkiä hän keksikin selityksen. Klara Gullahan oli kaiken tämän takana. Fallan emäntä tiesi, että Janne tulisi pian niin korkealle korotetuksi, ettei mikään olisi liika hyvää hänelle. Niin, jos keppi olisi ollut hopeaa ja hattu kultaa, niin ehkäpä ne silloin vasta olisivatkin olleet oikein sopivat Klara Gullan isälle.
SILKISSÄ.
Klara Gullalta ei saapunut kirjettä ei isälle eikä äidille, eikä se niin vaarallista ollutkaan, sillä hän tahtoi tietenkin olla vaiti, jotta hämmästys ja ilo olisi sitä suurempi hänen aikoinaan ilmoittaessaan suuren uutisensa.
Mutta hyvä se sittenkin oli, että Janne oli saanut hiukan tirkistää hänen kortteihinsa, sillä muuten muut ihmiset olisivat helposti voineet pitää häntä pilkkanansa, he kun luulivat tietävänsä Klara Gullasta enemmän kuin hän.
Esimerkkinä voisi nyt mainita Katrinan kirkkomatkan.
Katrina oli lähtenyt kirkkoon ensimäisenä adventtisunnuntaina, ja kun hän palasi kotiin, oli hän sekä pelästyksissään että pahoillaan.
Pari nuorta miestä, jotka syksyllä olivat olleet rakennustöissä Tukholmassa, olivat näet jutelleet muutamien muiden nuorten kanssa, sekä poikien että tyttöjen. Ja kun Katrina näki heidät, ajatteli hän, että hän heiltä ehkä voisi saada tietoja Klara Gullasta, ja niinpä hän kysyäkseen kuulumisia astui heidän luoksensa.
Varmaankin he juttelivat jostakin hauskasta asiasta. Miehet ainakin nauroivat niin ääneensä, että Katrinasta tuntui se suorastaan sopimattomalta, koska he seisoivat aivan kirkon edustalla. Varmaankin he itsekin tulivat sitä ajatelleeksi, sillä kun Katrina lähestyi heitä, tuuppivat he toisiaan ja vaikenivat.
Katrina kuuli vain erään miehen sanovan pari sanaa, sillä tämä seisoi setin häneen, niin ettei hän voinut nähdä häntä.
»Ja ajatelkaahan, hän kulki oikein silkissä!» sanoi mies.
Samassa eräs nuorista tytöistä sysäsi häntä niin lujasti, että hän vaikeni siinä hetkessä. Hän katsoi ympärilleen ja punastui hiusjuuriaan myöten huomatessansa, että Katrina seisoi aivan hänen takanaan. Mutta heti sen jälkeen hän heitti niskaansa ja sanoi kovalla äänellä:
»Mikä sinua vaivaa? Miksikä en saisi sanoa, että kuningatar kulki silkissä?»
Kun hän oli sen sanonut, alkoivat kaikki nuoret vielä entistä enemmän nauraa. Katrina astui vain heidän ohitseen eikä kyennyt kysymään heiltä mitään.
Hän palasi kotiin kirkosta niin huolissansa, että Janne oli vähällä ilmaista hänelle Klara Gullan salaisuuden, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja pyysi vain Katrinaa kertomaan vielä kerran, mitä he olivat sanoneet kuningattaresta.
Sen hän tekikin. »Mutta ymmärräthän sinä sen, että he sanoivat sen vain sekoittaakseen koko asian», lisäsi hän.
Janne ei sanonut vieläkään mitään. Mutta hän ei voinut olla vetämättä suutaan hiukan nauruun.
»Mitä sinä ajattelet?» sanoi Katrina. »Sinä näytät usein niin lystikkäältä. Et suinkaan sinä tiedä, mitä he tarkoittivat?»
»Ei, sitä minä en tosiaankaan tiedä», sanoi Janne, »mutta sen verran me kai voimme luottaa pikku tyttöömme, Katrina kulta, että uskomme kaiken käyvän niinkuin pitääkin.»
»Minä olen kovin huolissani – – –»
»Heidän, yhtä vähän kuin, minunkaan ei sovi vielä puhua», keskeytti hänet Janne. »Klara Gulla itse on pyytänyt heitä vaikenemaan eikä kertomaan meille mitään, ja meidän täytyy rauhoittua, Katrina kulta, meidän täytyy rauhoittua.»
TÄHTIÄ.
Kun Skrolyckan pikku tyttö oli ollut poissa kotoa lähes kahdeksan kuukautta, tuli Hullu-Ingeborg eräänä päivänä Fallan riiheen, Jannen puidessa siellä parasta aikaa.
Hullu-Ingeborg ja Janne olivat sisarustenlapsia, mutta Janne tapasi häntä hyvin harvoin, sillä tyttö pelkäsi Katrinaa. Nytkin hän kesken parasta työaikaa tuli tapaamaan Jannea, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä tämän vaimoa.
Janne ei suuresti ilostunut nähdessään hänet. Eihän hän ollut oikein hullu, ei tietenkään, mutta ei hänen puheistaan kukaan ymmärtänyt mitään, ja hän jutteli aivan kauheasti. Janne heilutteli vain varstaansa edelleen, ikäänkuin ei olisi huomannut häntä.
»Lakkaa puimasta, Janne», sanoi Hullu-Ingeborg, »jotta voin kertoa sinulle, millaista unta minä viime yönä näin sinusta.»
»Parasta että tulet toiste uudestaan, Ingeborg», sanoi Janne. »Niinpian kun Lars Gunnarsson kuulee, että lakkaan puimasta, tulee hän katsomaan mikä on hätänä.»
»Minä puhun oikein nopeasti», sanoi Hullu-Ingeborg. »Muistat kai, että minä olin sukkelin sisaruksista kotona. No, ne toiset olivatkin niin kehnoja kaikki tyyni, aivan joka suhteessa, ettei siinä juuri kehumisen varaa olekaan.»
»Sinähän aioit kertoa unesi», muistutti Janne.
»Heti, heti paikalla! Älä pelkää. Kyllä minä ymmärrän. Ankara isäntä on nyt Fallassa, ankara isäntä! Mutta älä ole huolissasi minun puolestani! Minun tähteni et saa nuhteita. Ei hätää mitään, kun on tekemisissä niin viisaan ihmisen kuin minun kanssani.»
Janne olisi kernaasti kuullut, mitä Hullu-Ingeborg oli uneksinut hänestä, sillä niin varma kuin hän olikin suurista toiveistansa, niin yritti hän kuitenkin joka taholta saada niille vahvistusta. Mutta nyt Hullu-Ingeborg oli eksynyt omien ajatustensa poluille, ja silloin ei ollut helppo häntä hillitä.
Hullu-Ingeborg tuli aivan Jannen eteen, taivutti koko ajan puhuessaan ruumistaan eteenpäin, puristi silmänsä kiinni, pudisti päätään ja puhui, niin että sanat pursuivat suusta.
»Älä pelkää», sanoi Hullu-Ingeborg. »Rupeaisinko minä puhumaan sellaisen kanssa, joka on Fallassa puimassa, jollen tietäisi, että isäntä on mennyt metsään ja että emäntä on kylällä voita myömässä? 'Pidämme heitä silmäimme edessä seisoo katkismuksessa. Sen minä hyvin tiedän. Minä pidän varani, etten tule sellaiseen aikaan, jolloin he voivat nähdä minut'.»
»Pois tieltä, Ingeborg!» sanoi Janne. »Muuten voin vahingossa varstalla lyödä sinua!»
»Ajattelehan, miten te pojat ennen maailmassa löitte minua!» sanoi Ingeborg. »Ja selkääni minä vielä tänäkin päivänä saan. Mutta kun meitä luetettiin kinkereillä, niin silloin minä teistä aina vein voiton. 'Ei kukaan voi vetää Ingeborgia nenästä', sanoi rovasti, 'hän on niin varma asiastansa.' Ja minä olen hyvissä väleissä Lövdalan pikkuneitienkin kanssa. Minä luen heille katkismuksen kannesta kanteen, sekä kysymykset että vastaukset. Ajattelehan, miten hyvä muisti minulla on! Osaan minä raamattunikin ja virsikirjan ja kaikki rovastin saarnat. Tahdotko kuulla vai laulanko mielemmin jotain sinulle?»
Nyt ei Janne vastannut enää mitään, vaan alkoi jälleen puida.
Mutta Hullu-Ingeborg ei lähtenyt siltä. Hän kävi olkikuvolle istumaan, lauloi ensin virren ja kaikki sen kaksikymmentä värsyä ja luki sitten pari lukua raamatusta. Vihdoin hän läksi hyvästi sanomatta ja oli hyvän aikaa poissa. Mutta kesken kaikkea hän ilmestyi jälleen riihen ovelle.
»Hiljaa, hiljaa!» sanoi hän. »Nyt me emme puhu mitään muuta kuin asiaamme. Hiljaa, hiljaa!»
Hän ojensi etusormensa pystyyn ja seisoi aivan hiljaa silmät suurina päässä.
»Ei mitään sivuhyppäyksiä!» sanoi hän. »Pysytään asiassa. Lakkaa vain hiukan puimasta!»
Hän odotti, kunnes Janne totteli häntä.
»Sinä tulit yöllä unessa minun luokseni, aivan niin. Sinä tulit minun luokseni, ja minä sanoin tällä tavalla näin: 'Oletko ulkona jaloittelemassa, Askedalin Janne?' — 'Ei', sanoit sinä, 'nyt minun nimeni onkin Kaihonlaakson Janne'. — 'Vai niin, tervetuloa!' sanoin minä. 'Siellä minä olen koko ikäni asunut'.»
Hullu-Ingeborg katosi kynnykseltä. Janne jäi ihmettelemään hänen sanojansa. Hän ei jatkanut heti työtään, vaan vaipui mietteisiinsä.
Hetken kuluttua palasi Hullu-Ingeborg jälleen.
»Nyt muistan, mitä varten minä tulin tänne», sanoi hän. »Minun piti näyttää sinulle tähtiäni.»
Hänellä oli käsivarrellaan pieni koppa, jonka yli liina oli sidottu.
Aukoessaan solmuja hän jutteli koko ajan.
»Nämä ovat oikeita tähtiä, nämä. Kun joutuu asumaan Kaihonlaaksoon, niin ei tyydy enää maallisiin tavaroihin, vaan silloin on pakko etsiä tähtiä. Muu ei auta. Kyllä sinäkin nyt saat lähteä niitä hakemaan.»
»Ei, tiedätkös Ingeborg», sanoi Janne, »minä pidän kiinni kaikesta maallisesta.»
»Hiljaa kaikin mokomin!» sanoi Ingeborg. »Luuletko minua niin hulluksi, että etsisin niitä tähtiä, jotka kimaltelevat ylhäällä taivaalla? Minä kerään vain pudonneita. Olenhan minä järkevä ihminen, se on varma.»
Hän avasi korin ja Janne näki, että se oli täynnä mitä erilaisimpia tähtiä, joita hän oli kerjännyt herraskartanoista. Siinä oli tinasia ja paperisia ja lasisia tähtiä, joulukuusen koristeita ja karamelleja.
»Ne ovat oikeita tähtiä», sanoi Hullu-Ingeborg. »Ne ovat pudonneet taivaalta. En kellekään muulle ole niitä näyttänyt, mutta sinä saat pari niistä, kun tarvitset.»
»Kiitoksia vain, Ingeborg!» sanoi Janne. »Kun se aika koittaa, jolloin minä tarvitsen tähtiä, eikä siihen niin pitkältä taida ollakaan, niin en aio pyytää niitä sinulta.»
Nyt Hullu-Ingeborg vihdoinkin läksi, mutta kesti hetken aikaa, ennenkuin Janne alkoi taas puida.
Tämäkin oli selvä osviitta. Ei silti, että sellainen hupsu kuin Ingeborg olisi ollut selvillä Klara Gullan asioista, mutta hän aavisti usein edeltäpäin, kun jotakin ihmeellistä oli tulossa. Hän kuuli ja näki sellaista, josta viisailla ihmisillä ei ollut aavistustakaan.