KESÄYÖ.

Kaiken päivää, nuotankutojan viettäessä suuria kestejä, oli Skrolyckan Janne pysytellyt kotona, mutta kun ilta alkoi lähestyä, läksi hän ulos ja istahti kivipaadelle tuvan edustalle, niinkuin hänen tapansa oli. Hän ei ollut erityisen sairas, vain väsynyt ja heikko, ja tupa oli pitkän, lämpimän päivän jälkeen niin kuuma, että hän kaipasi hiukan raitista ilmaa virkistyksekseen. Hän huomasi tosin, ettei ulkonakaan ollut paljoa raittiimpaa, mutta hän jäi sittenkin paikalleen istumaan, etupäässä siksi, että siellä oli niin paljon koreata katseltavaa.

Kesäkuu oli ollut tavattoman kuiva ja kuuma, ja metsäpalot, jotka riehuivat aina kuivina kesinä, olivat jo päässeet valtaan. Sen Janne saattoi päättää niistä kauniista, vaaleansinisistä savupilvistä, joita kasaantui Duvsjö-järven vuorten yläpuolelle, vastakkaiselle rannalle. Pian huomasi hän myöskin valkealta loistavan, kähäräisen pilvenpään kaukana etelän puolella, ja kääntyessään länteen, Storsnipaan päin, pisti sieltäkin korkeita, savunsekaisia pilviä esiin. Näyttipä siltä, kuin koko maailma olisi ollut tulessa.

Janne ei nähnyt paikaltansa liekkejä, mutta sittenkin oli kammottavaa tietää, että tuli oli päässyt irralleen ja että se sai riehua aivan mielensä mukaan. Täytyi toki toivoa, että se pysyttelisi metsissä eikä pääsisi asuinrakennusten ja talojen läheisyyteen.

Oli raskasta hengittää, ikäänkuin niin paljon ilmaa olisi palanut, että se olisi loppumaisillaan. Vähä väliä tunkeutui nenään palaneen käryä. Mutta tuo haju ei tullut mistään Askedalin keittiöstä, vaan se toi tervehdyksensä noilta suurilta havu- ja sammal- ja risurovioilta, jotka paloivat ja rätisivät monien peninkulmien päässä.

Aurinko oli laskenut tulipunaisena vähän aikaa sitten, mutta se oli jättänyt jälkeensä kylliksi väriä koko taivaan kantta varten. Se ei punoittanut vain siltä kulmaltaan, jossa aurinko vastikään oli loistanut, vaan yltyleensä kaikkialta. Samalla Duvsjön vesi jyrkkien vuorten juurella muuttui mustaksi kuin peililasi, ja keskellä tätä mustaa pintaa kulki verenpunaisia ja loistavan kultaisia juovia.

Yö oli sellainen, ettei kannattanut luoda ainoatakaan katsetta alas maahan. Taivas ja taivasta kuvastava vesi yksin olivat katselemisen arvoiset.

Mutta juuri kun Janne katseli tuota koreutta, alkoi hän ihmetellä erästä asiaa. Varmaankin hän erehtyi, mutta hänestä näytti aivan siltä, kuin taivaankansi olisi laskeutunut alaspäin. Hänen silmissään se ainakin näytti tulleen tavallista paljoa lähemmäksi.

Aivan varmaan ei mikään ollut paikoiltansa. Mutta ei suinkaan Jannekaan voinut nähdä aivan harhaan. Totta tosiaan, suuri, vaaleanpunainen kupu laskeutui alas maata kohti. Kuumuus ja helle lisääntyi samalla, niin että Janne oli aivan menehtyä. Hän tunsi kovan kuumuuden huokuvan sulinkuumasta kuvusta, joka laskeutui yhä alemmaksi hänen päälleen.

Jannehan oli usein kuullut puhuttavan maailman lopusta, ja tavallisesti hän oli olettanut sen₍ tapahtuvan ukkosenjyrinällä ja maanjäristyksellä, joka heittäisi vuoret järviin ja nostaisi järvien vedet laaksoihin ja tasankomaille, niin että kaikki elollinen menehtyisi. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että loppu voisi tulla siten, että maa hautaantuisi taivaankuvun alle ja ihmiset tukehtuisivat kuumuuteen ja tuleen. Hänen mielestään se olisi kaikkein pahinta.

Hän laski piipun viereensä, vaikka se oli vasta puoleksi poltettu, mutta jäi hiljaa paikalleen istumaan. Mitäpä muuta hän olisi voinut tehdä? Tämähän oli jotain, jota hän ei voinut estää, jota hän ei voinut paeta. Eihän siinä voinut millään aseella puolustautua, eikä etsiä edes piilopaikkaa, johon kätkeytyä. Vaikkapa olisi voinut tyhjentää kaikki järvet ja meret, niin ei niiden vedet sittenkään olisi riittäneet sammuttamaan taivaan hehkua. Vaikkapa olisi voinut kiskoa vuoret juurineen maasta ja tukea niillä taivaankantta, niin eivät ne sittenkään olisi jaksaneet kannattaa sitä, kun sen kerran oli määrä vaipua alas.

Omituisinta tässä asiassa oli se, ettei kukaan muu paitsi Janne huomannut, mitä oli tekeillä.

Mutta kas! Mikä kohosi nyt tuolla vuorenharjanteen yläpuolella? Eikö mustia pilkkuja noussut vaaleita savupilviä vasten? Ne kiitivät niin nopeasti toistensa ohi, että ne näyttivät lyhyiltä viivoilta, aivan kuin mehiläiset parveillessansa.

Lintuja ne tietenkin olivat. Mutta ihmeellisintä oli, että ne olivat nousseet yöpuultaan ja kohonneet ilmaan keskellä yötä.

Ne tiesivät enemmän kuin ihmiset. Ne olivat tunteneet, että jotakin oli tulossa.

Ilma ei viilennyt, niinkuin muulloin öiseen aikaan, vaan se yhä kuumeni. Ja se olikin aivan luonnollista, sillä punainen kupu läheni lähenemistään. Jannen mielestä se oli jo vajonnut niin alas, että se kosketteli Snipavuoren harjua korkealla hänen päänsä yläpuolella.

Mutta jos maailman loppu oli niin lähellä eikä hän voinut toivoa enää saavansa mitään sanaa Klara Gullalta, vielä vähemmän nähdä häntä, ennenkuin kaikki oli lopussa, niin pyysi hän vain yhtä ainoaa armonosoitusta: että hän pääsisi selville siitä, mitä hän oli rikkonut Klara Gullaa vastaan, voidakseen sen vielä sovittaa, ennenkuin tämä maallinen elämä oli loppunut. Mitä ihmeessä hän oli tehnyt, jota Klara Gulla ei voinut unohtaa eikä anteeksi antaa? Miksi keisarinaarteet olivat riistetyt häneltä?

Juuri tuumiessaan tätä osui hänen katseensa pieneen paperipalaseen, joka kimalteli hänen edessään maassa. Se kimalteli, ikäänkuin se olisi tahtonut vetää huomion puoleensa, mutta Janne ei ollut nyt lainkaan halukas sellaiseen. Tuo palanen oli varmaan irtaantunut niistä tähdistä, jotka hän oli saanut lainaksi Hullu-Ingeborgilta. Mutta hän ei ollut välittänyt koko komeudesta talven pitkään.

Kuumuus yhä lisääntyi ja hengitys kävi yhä raskaammaksi. Loppu lähestyi, ja ehkäpä oli hyväkin, ettei sitä sen kauemmin tarvinnut odottaa.

Janne tunsi ruumiinsa heikkonevan. Heikkous lisääntyi yhä enemmän, niin ettei hän jaksanut istua pystyssä, vaan hän liukui alas kiveltä ja ojentautui suoraksi maahan.

Ehkäpä oli väärin Katrinaa kohtaan, ettei hän puhunut hänelle, mitä nyt oli tulossa. Mutta Katrina ei ollut kotona, vaan hän oli yhä kesteissä nuotankutojan luona. Jospa Janne vain olisi jaksanut sinne laahautua! Vanhalle Ol'Bengtsalle hän kernaasti olisi lausunut jäähyväiset.

Janne ilahtui suuresti huomatessaan samalla, että Katrina astui tietä pitkin nuotankutojan seurassa. Hän aikoi huutaa heille ja pyytää heitä kiiruhtamaan, mutta hän ei voinut saada sanaakaan suustaan. Hetken kuluttua he kumartuivat molemmat hänen ylitseen.

Katrina haki vettä ja antoi Jannelle juoda, ja hän virkosi sen verran, että saattoi kertoa viimeisen tuomion olevan tulossa.

»Kyllä kai!» sanoi Katrina. »Viimeinen tuomioko? Sinä olet kuumeessa ja hourailet.»

Silloin Janne kääntyi nuotankutojan puoleen. »Ettekö tekään näe,
Ol'Bengtsa, että taivaankupu laskeutuu yhä alemmaksi?»

Nuotankutoja ei vastannut hänelle mitään. Sen sijaan hän kääntyi
Katrinan puoleen.

»Tämä ei tiedä hyvää», sanoi hän. »Minun luullakseni meidän täytyy koettaa sitä keinoa, josta juuri äsken puhuimme. Parasta että heti paikalla lähden Fallaan.»

»Mutta Lars panee varmaan vastaan», sanoi Katrina.

»Tiedättehän, että Lars läksi kestikievariin. Eiköhän Fallan muori rohkaise mieltään ja – – –»

Janne keskeytti heidän puheensa. Hän ei sietänyt kuulla heidän puhuvan niin jokapäiväisistä asioista, kun niin suuria tapahtumia oli tulossa. »Älkää sanoko enää mitään!» sanoi hän. »Ettekö kuule tuomiopasuunain ääntä? Ettekö kuule, miten vuoret jyrisevät?»

He kuuntelivat hetken aikaa Jannelle mieliksi, ja heidän kasvojensa ilmeestä saattoikin huomata, että hekin kuulivat jotakin ihmeellistä.

»Ajopelit rätisevät metsässä», sanoi Katrina. »Mitä ihmeessä se merkitsee?»

Heidän hämmästyksensä yltyi mitä lähemmäksi ääni tuli.

»Ja sunnuntai-iltana vielä lisäksi!» sanoi Katrina. »Jos olisi arkipäivä, niin voisi sitä vielä ymmärtää. Mutta kuka ajaa rattailla metsätietä sunnuntai-iltana?»

Hän vaikeni jälleen kuunnellaksensa, ja nyt kuului selvästi, miten pyörät raappivat kiviä vastaan ja hevonen laahusteli jyrkkiä mäkiä ylös.

»Kuuletteko?» sanoi Janne. »Kuuletteko?»

»Kyllä minä kuulen», sanoi Katrina, »mutta mitä minä välitän siitä, kuka siellä on. Täytyy vain laittaa sinut vuoteeseen nyt kaikkein ensiksi. Sitä minun tässä täytyy ajatella.»

»Ja minä lähden Fallaan», sanoi nuotankutoja. »Se on tärkeämpää kuin kaikki muu. Hyvästi siksi aikaa!»

Ukko kiiruhti pois niin pian kuin hän pääsi, ja Katrina meni tupaan vuodetta laittamaan. Mutta tuskin hän oli kadonnut näkyvistä, kun tuo ratiseva ääni, jonka sekä Katrina että nuotankutoja luulivat lähtevän tavallisista kärryistä, tuli aivan lähelle. Sotavaunut siinä kumahtelivat ja koko maa jyrisi niiden lähestyessä. Janne huusi ääneensä Katrinaa, ja hän kiiruhti heti hänen luokseen.

»Rakas ystävä, älä pelkää!» pyysi Katrina. »Nyt minä näen hevosen. Se on Fallan vanha Rusko. Nouse istuallesi, niin sinäkin näet!»

Hän kietoi käsivartensa Jannen niskaan ja kohotti hänet pystyyn. Pajupensaitten lomista, jotka reunustivat tietä, näki Janne vilahdukselta hevosen, joka hurjassa vauhdissa kiiti Skrolyckaan päin.

»Näetkö nyt?» sanoi Katrina. »Lars Gunnarsson vain palaa kotiin. Varmaankin hän on juonut itsensä humalaan kestikievarissa, niin ettei hän tiedä, mitä tietä hän ajaa.»

Samassa kun hän sen sanoi, kiitivät kärryt heidän veräjänsä ohi, niin että saattoi ne selvästi nähdä. Sekä Janne että Katrina huomasivat, että kärryt olivat tyhjät, hevonen ilman ajomiestä.

Katrina päästi kimakan huudon ja vetäisi käsivartensa niin nopeasti
Jannen selän takaa, että tämä kumahtaen kaatui maahan.

»Herra varjele!» sanoi Katrina. »Näitkö sinä hänet, Janne? Hevonen laahasi häntä perässään!»

Hän ei odottanut mitään vastausta, vaan kiiruhti pihan poikki tielle, mistä hevonen vasta oli kiitänyt ohi.

Janne antoi hänen mennä vastustelematta vähääkään. Hän oli iloinen saadessaan olla taas yksin. Hän ei ollut keksinyt vielä vastausta kysymykseen, miksi keisarinna oli sydäntynyt häneen.

Pieni kultapaperipala oli nyt aivan hänen edessään maassa ja se kimalsi niin kirkkaasti, että Jannen täytyi vieläkin kerran katsella sitä. Ja paperipalasta ajatukset siirtyivät Hullu-Ingeborgiin sekä siihen päivään, jolloin hän oli tavannut hänet Borgin laiturilla.

Äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, että tässähän olikin vastaus hänen kysymykseensä. Nyt hän tiesi, miksikä pikku tyttö oli ollut tyytymätön häneen kaiken talvea. Hullu-Ingeborgille hän oli tehnyt vääryyttä! Hänen ei olisi pitänyt kieltää häntä lähtemästä Portugalliaan.

Mitenkä hän oli voinut ajatella niin pahaa suuresta keisarinnasta, ettei hän tahtoisi ottaa mukaansa Hullu-Ingeborgia! Juuri sellaisia hän kaikkein kernaimmin tahtoihin auttaa.

Eihän ollut lainkaan kumma, että hän oli ollut pahoillaan. Olisihan Jannen pitänyt ymmärtää, että köyhät ja onnettomat olivat aina tervetulleita hänen valtakuntaansa.

Asia ei ollut juuri parannettavissa enää, jollei huomis-päivää koittaisi. Mutta jos tästä ei vielä loppua tulisi! Silloin hän kaikkein ensimäiseksi lähtisi puhumaan Hullu-Ingeborgin kanssa.

Janne sulki silmänsä ja laski kätensä ristiin. Kuinka suloista, että tuo levottomuus oli nyt kadonnut. Nyt ei ollut lainkaan vaikea enää kuolla.

Hän ei tiennyt kuinka pitkä aika oli kulunut, ennenkuin hän kuuli jälleen Katrinan äänen vierestään.

»Rakas ystävä, miten sinun laitasi on? Ethän sinä vain kuole tässä minun käsiini?»

Katrinan ääni kuului niin tuskalliselta, että Jannen täytyi väkisinkin avata silmänsä.

Ja samalla hän näki Katrinan kädessä keisarikepin ja vihreän nahkahatun.

»Minä pyysin Fallan väkeä antamaan sinulle nämä. Minä sanoin, että käyköön miten tahansa, niin on sittenkin parempi, että saat ne takaisin, kuin että kadotat kaiken elämisen halun.»

Janne laski kätensä ristiin.

Pikku tyttö, suuri keisarinna oli todellakin ihmeellinen! Tuskin Janne oli päässyt selville synnistään ja luvannut sovittaa sen, niin hän antoi hänelle armonsa ja suosionsa jälleen.

Hän tunsi niin ihmeellisen suurta helpotusta. Taivaankupu kohosi jälleen ylemmäksi ja päästi raitista ilmaa virtaamaan maahan ja kuumuus hellitti. Janne jaksoi nousta pystyyn ja tavoitella käsiinsä keisariaarteitaan.

»Niin, nyt sinä voit rauhassa pitää ne ominasi», sanoi Katrina. »Nyt ei kukaan niitä sinulta enää riistä, sillä Lars Gunnarsson on kuollut.»

KEISARINVAIMO.

Skrolyckan Katrina oli tullut Lövdalan keittiöön kehruuksineen, ja rouva Liljecrona itse otti langat vastaan, punnitsi ja maksoi ne ja kehui työtä.

»Onpa se hyvä, Katrina», sanoi hän, »että te olette niin sukkela työtä tekemään. Te taidatte nykyään saada pitää huolta sekä omasta että miehenne elatuksesta.»

Katrina ojensi hiukan vartaloaan, ja puna kohosi kasvoihin, terävien poskipäiden kohdalle.

»Janne koettaa kyllä parastaan», sanoi hän, »mutta eihän hän koskaan ole ollut niin voimakas kuin tavalliset työmiehet.»

»Nykyään hän ei taida kuitenkaan mitään tehdä», sanoi rouva Liljecrona. »Olen kuullut, että hän kulkee vain talosta taloon näyttelemässä tähtiään ja laulamassa laulujaan.»

Rouva Liljecrona oli vakava ja velvollisuuksistaan kiinnipitävä ihminen, ja hän piti muistakin työteliäistä ja ahkerista ihmisistä, sellaisista kuin Katrina oli. Hänen kävi häntä sääliksi, ja sitä hän juuri halusi osoittaa hänelle.

Mutta Katrina piti yhä miehen puolta.

»Hän on vanha, ja hänellä on ollut paljon surua viime vuosina. Hän voi tarvita hiukan lepoa, sillä koko elinaikansa hän on raatanut kovassa työssä.»

»Sehän on hyvä, että te voitte kantaa onnettomuutenne niin levollisesti, Katrina», sanoi rouva Liljecrona hiukan terävästi. »Minun mielestäni muuten teidän, joka olette niin järkevä, pitäisi koettaa saada Jannen päästä nuo mielikuvittelut. Saattepa nähdä, että jos niitä jatkuu, niin hänet lopulta on lähetettävä hulluinhuoneeseen.»

Mutta nyt Katrina nousi pystyyn ja näytti varsin loukkaantuneelta.

»Janne ei ole hullu», sanoi hän. »Mutta Jumala on laskenut varjon hänen silmiensä eteen, niin ettei hänen tarvitse nähdä kaikkea sitä, mitä hän ei sietäisi nähdä. Ja siitä me voimme olla vain kiitolliset.» Rouva Liljecrona ei tahtonut väittää vastaan. Hänenkin mielestään oli oikein, että vaimo asettui miehen puolelle. »Niin, sittenhän kaikki on hyvin, Katrina», sanoi hän ystävällisesti. »Älkää unohtako, että täältä voitte saada työtä koko talven varalta.»

Samalla hän huomasi, miten nuo vanhat, pinnistyneet kasvot pehmenivät ja kirkastuivat. Kaikki, mikä piti vastaan, höltyi. Suru ja tuska ja rakkaus puhkesivat esille, ja silmät sulivat kyyneleihin.

»Minun ainoa iloni on raataa hänen hyväkseen», sanoi Katrina. »Hän on vuosien kuluessa tullut kovin ihmeelliseksi, niin että hän on enemmän kuin tavallinen ihminen. Mutta juuri sen vuoksi kai hän minulta otetaankin pois.»

IV.

TERVETULIAISTERVEHDYS.

Hän oli palannut kotiin, pikku tyttö oli palannut kotiin. Vaikea on keksiä sanoja sellaisen suuren tapauksen kuvaamiseen.

Hän ei tullut ennenkuin myöhään syksyllä, jolloin matkustajalaivat olivat jo lopettaneet kulkuvuoronsa Lövenillä ja vain pari pientä lastihöyryä välitti enää liikettä. Näillä hän ei suinkaan ollut halunnut kulkea — tai ehkei hänellä ollut tietoakaan niiden vuoroista — vaan oli ajanut kyytihevosella rautatienasemalta Askedaliin. Skrolyckan Janne ei siis saanut olla häntä vastassa Borgin laiturilla, missä hän oli odottanut häntä viisitoista vuotta. Sillä viisitoista vuotta hän oli ollut poissa kotoa. Kahdeksantoista vuotta oli Janne saanut pitää häntä ilonaan ja melkein yhtä kauan oli hän saanut olla ilman häntä.

Ei sattunut edes niin hyvin, että Janne olisi ollut kotona tuvassa vastaanottamassa Klara Gullaa, kun hän saapui kotiin. Hän oli juuri mennyt hiukan juttelemaan Fallan vanhan emännän kanssa, joka oli muuttanut suuresta rakennuksesta yksikseen asumaan pieneen kamariinsa. Hän oli noita yksinäisiä vanhuksia, joita Portugallian keisarin täytyi silloin tällöin käydä tervehtimässä ja lausumassa heille pari ystävällistä sanaa, jotta he pysyisivät reippaalla mielellä.

Katrina yksin seisoi kynnyksellä vastaanottamassa, kun pikku tyttö palasi jälleen kotiin. Katrina oli istunut kehräämässä kaiken päivää, ja oli juuri pysäyttänyt pyörän levätäkseen hetken aikaa, kun hän kuuli ajopelien ratinaa tieltä. Ani harvoin kukaan ajoi hevosella Askedalin mailla, ja siksi hän ei malttanut olla menemättä ovelle katsomaan, ja sinne tullessaan hän huomasikin, etteivät nuo ajopelit olleet tavallisia työkärryjä, vaan vieterirattaat. Samassa Katrinan kädet alkoivat vapista. Melkeinpä joka kerta ne alkoivat vapista, kun hän pelästyi tai tuli liikutetuksi. Muuten hän oli hyvinkin reipas ja työkykyinen, vaikka hän oli jo seitsemänkymmenenkahden vuoden vanha. Hän pelkäsi vain, että käsien vapiseminen voisi yltyä siinä määrin, ettei hän kykenisi enää hankkimaan elatusta Jannelle ja itselleen, niinkuin tähän asti.

Näihin aikoihin oli Katrina jo lakannut melkein toivomasta, että hän koskaan enää saisi nähdä tytärtään, eikä hän ollut ajatellut häntä kertaakaan tämän päivän kuluessa. Mutta perästäpäin hän väitti, että siitä hetkestä alkaen, jolloin hän kuuli ulkoa pyörien ratinaa, hän myöskin tiesi, kuka oli tulossa. Hän aikoi ottaa arkusta esille esiliinan, mutta kädet vapisivat niin kovasti, ettei hän saanut avainta lukkoon. Hänen oli aivan mahdotonta korjata pukuansakin, vaan hänen täytyi mennä vastaan sellaisena kuin hän oli.

Pikku tyttö ei tullut kultavaunuissa, hän ei edes istunut kärryillä, vaan kulki vieressä jalan. Tie Askedaliin oli yhtä huonoa kuin siihenkin aikaan, jolloin Fallan Erik ja hänen vaimonsa olivat ajaneet pikku tytön kera pappilaan saadakseen hänet kastetuksi, ja nyt pikku tyttö ja ajomies astuivat kumpikin omalla puolellaan ajopelejä ja pitelivät kiinni parista taakse asetetusta suuresta arkusta, jotta ne eivät putoaisi ojaan. Sen suuremmalla komeudella hän ei saapunut, eikä sen enempää suinkaan voinut vaatiakaan.

Katrina oli parhaiksi saanut eteisen oven auki, kun kärryt pysähtyivät veräjälle. Olisihan hänen pitänyt kiiruhtaa avaamaan, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän tunsi äkkiä niin kovaa ahdistusta rinnassaan, ettei hän voinut astua askeltakaan.

Klara Gulla siinä tuli, sen Katrina tiesi, vaikka se, joka nyt työnsi veräjän auki, näyttikin aivan herrasnaiselta. Hänellä oli sulkia ja kukkia hatussa sekä ostovaatteet yllä, mutta sittenkin hän oli vain Skrolyckan pikku tyttö.

Klara Gulla kiiruhti pihalle ennen ajopelejä ja astui Katrinan luo käsi ojossa. Mutta Katrina seisoi liikkumatta ja sulki silmänsä. Jotain katkeraa kohosi hänen mieleensä juuri samassa hetkessä. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa anteeksi tyttärelle sitä, että Hän eli ja tuli noin terveenä ja reippaana kotiin, vaikka hän oli antanut heidän turhaan odottaa itseään näin monta vuotta. Hän toivoi miltei, ettei tytär koskaan olisi välittänyt tullakaan.

Varmaankin hän oli kaatumaisillaan kumoon, koska Klara Gulla äkkiä kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puolikseen kantoi hänet tupaan. »Rakas, rakas äiti, älkää pelästykö näin pahoin!» sanoi tytär. »Ettekö te tunne minua?» Katrina avasi silmänsä ja katseli häntä tarkemmin. Hän oli järkevä ihminen, eikä hän koskaan ollut olettanut, että se, joka viisitoista vuotta oli ollut poissa kotoa, palaisi samanlaisena takaisin kuin mennessään, mutta sittenkin se, mitä hän näki, kauhistutti häntä.

Ihminen, jonka hän näki edessään, näytti paljoa vanhemmalta kuin hänen tyttärensä olisi pitänyt olla, sillä eihän hän ollut kuin hiukan päälle kolmenkymmenen; Katrina ei pelästynyt kuitenkaan sitä, että hiukset olivat harmaantuneet ohimoilta ja että otsa oli noussut täyteen pieniä ryppyjä, vaan se tuntui niin kauhealta, että Klara Gulla oli tullut rumaksi. Ihon väri oli ihmeellisen harmaankeltainen ja suun ympärillä oli jotain paksua ja karkeaa. Silmien valkuainen oli muuttunut harmaaksi ja veristynyt ja iho niiden alla riippui suurina pusseina.

Katrina oli vaipunut alas tuolille, ja siinä hän nyt istui puristaen käsiään kovasti yhteen, jotta ne eivät vapisisi, ja hän tuli ajatelleeksi nuorta, kahdeksantoista-vuotiasta tyttöä punaisessa leningissään. Sellaisena hän oli säilynyt hänen mielessään tähän saakka. Hän ihmetteli, tokko hän koskaan voisi iloita siitä Klara Gullasta, joka nyt oli palannut takaisin.

»Sinun olisi pitänyt kirjoittaa», sanoi Katrina. »Sinun olisi ainakin pitänyt lähettää meille terveisiä, jotta olisimme tienneet, että olit vielä elossa.»

»Niin, sen minä kyllä tiedän», sanoi tytär. Ääni oli ainakin entinen, se oli yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin. »Mutta minun kävi huonosti alussa – – – Niin, ehkäpä olette siitä kuulleet?»

»Kyllä, kyllä, sen verran me tiedämme», sanoi Katrina huoaten.

»Sen vuoksi minulta kirjoittaminenkin jäi», sanoi Klara Gulla ja naurahti. Hänessä oli jotain voimakasta ja reipasta niinkuin ennenkin. Hän ei suinkaan kiusannut itseään katumuksella eikä itsesyytöksillä.

»Älkää ajatelko sitä nyt, äiti!» sanoi hän, kun Katrina yhä oli vaiti. »Nyt minun on oikein hyvin käynyt. Minä olen ollut ravintoloitsijattarena, keittäjättärenä piti minun sanoa, suuressa laivassa, joka kulkee Malmöön ja Lybeckin väliä, ja nyt syksystä olen vuokrannut itselleni asunnon Malmööstä. Joskus ajattelin kyllä kirjoittaa teille, mutta oli niin vaikea päästä alkuun. Jätin kaikki siksi, kunnes pääsisin niin pitkälle, että voisin ottaa teidät ja isän mukaani. Ja nyt, saatuani kaikki sellaiseen järjestykseen, että voin ottaa teidät vastaan, oli minusta hauskempi tulla itse teitä hakemaan kuin vain kirjoittaa.»

»Meistä sinä et suinkaan ole kuullut mitään?» sanoi Katrina. Kaikki nuo tyttären uutiset olivat omansa ilahduttamaan häntä, ja sittenkin hän yhä oli alakuloisella mielellä.

»En», vastasi Klara Gulla ja lisäsi, ikäänkuin anteeksi pyytäen:
»Tiesinhän minä, että saisitte apua, jos elämä kävisi liian vaikeaksi.»

Samassa tytär huomasi, miten Katrinan kädet vapisivat, vaikka hän puristikin niitä lujasti yhteen. Hän käsitti, että heidän täällä kotona oli ollut vaikeampi tulla toimeen, kuin hän oli aavistanutkaan, ja hän yritti selittää käytöstänsä. »En tahtonut lähettää teille pikkusummia, niinkuin muut. Tahdoin säästää, kunnes saisin oikean kodin itselleni ja voisin ottaa teidät luokseni.»

»Emme me ole tarvinneet rahoja», sanoi Katrina. »Siinä olisi ollut kyllin, jos vain olisit kirjoittanut.»

Klara Gulla koetti nyt karkoittaa äidin surumielisyyttä niinkuin hän oli ennenkin tehnyt.

»Älkää pilatko tätä hetkeä minulta, äiti!» sanoi hän. »Olenhan minä jälleen kotona. Tulkaa, niin nostamme matka-arkut sisään ja katsomme mitä niissä on! Siellä on ruokatavaroita. Me panemme toimeen kestit, kunnes isä tulee kotiin.»

Klara Gulla meni auttamaan matkatavaroita alas kärryiltä, mutta Katrina ei seurannut hänen mukanaan.

Klara Gulla ei ollut kysynyt isän vointia. Hänen mieleensä ei muuta juolahtanut, kuin että Janne kävi työssä Fallassa, niinkuin ennenkin. Katrina tiesi, että hänen oli pakko kertoa Klara Gullalle, miten asian laita oli, mutta hän siirsi sen yhä tuonnemmaksi. Pikku tytön mukana oli sittenkin tullut raittiita tuulahduksia tupaan. Hän ei tahtonut heti paikalla hävittää hänen iloaan, kun hän nyt kerrankin oli kotona.

Sillä aikaa kuin Klara Gulla auttoi tavaroita alas kärryiltä, huomasi hän, että kuusi, seitsemän lasta lähestyi veräjää ja kurkisti pihalle. He eivät sanoneet mitään, nauroivat vain, osoittivat häntä sormella ja juoksivat tiehensä.

Mutta hetken kuluttua he palasivat jälleen ja tällä kertaa heidän mukanaan oli pieni ukko, joka oli kellastunut ja käpristynyt kokoon, mutta kulki sittenkin suorana, pää taaksepäin heitettynä ja astua kopisteli aivan kuin sotilas.

»Onpas tuo lystikäs ukko», sanoi Klara Gulla ajomiehelle, juuri kuin tämä lapsilauman saattamana tunkeutui pihalle. Klara Gullalla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, kuka tuo ukko oli, mutta eihän hän voinut olla panematta huomiota mieheen, jolla oli niin paljon koruja. Päässä hänellä oli korkea nahkahattu, jossa suuri höyhentöyhtö rehenteli, ja kaulassa sekä pitkin rintaa riippui jäykästä kultapaperista tehdyissä ketjuissa tähtiä ja ristejä. Näyttipä siltä, kuin hänellä olisi ollut kultainen kaulus.

Lapset eivät pysytelleet enää vaiti, vaan huusivat: »Keisarinna, keisarinna!» niin paljon kuin kerkesivät. Ukko raiska ei koettanut edes hillitä heitä. Hän astui eteenpäin, ikäänkuin nuo huutavat ja nauravat lapset olisivat muodostaneet hänen kunniavartionsa.

Kun joukko oli ennättänyt aivan tuvan ovelle, huudahti Klara Gulla ja pakeni Katrinan luo.

»Kuka se on?» sanoi hän näyttäen kovin pelokkaalta. »Onko se isä? Onko hän tullut hulluksi?»

»On», sanoi Katrina. Hän alkoi itkeä liikutuksesta ja peitti kasvonsa esiliinaansa.

»Minunko tähteni?»

»Hyvä Jumala teki sen armeliaisuudesta», sanoi Katrina. »Hän näki, että se oli Jannelle liian raskasta.»

Sen enempää hän ei ennättänyt selittää, sillä nyt Janne seisoi kynnyksellä koko lapsiliuta kintereillään, sillä nämä halusivat nyt itse nähdä sitä kohtausta, josta he niin usein olivat kuulleet kerrottavan.

Portugallian keisari ei astunut aivan tyttärensä eteen. Hän pysähtyi jo kynnykselle ja lausui tervetuliaistervehdyksensä.

    Oi terve, oi Klara, sä rakas,
    sä hieno, sä rikas Gullborg!

Nämä sanat hän lausui niin hillityn arvokkaasti, kuin korkeasukuinen juhlallisena hetkenä ainakin, mutta samalla nousi oikeita ilonkyyneliä hänen silmiinsä ja hänen oli vaikea hillitä vapisevaa ääntään.

Kun nämä suuret, tarkoinmietityt tervehdyssanat olivat lausutut, iski keisari kolmasti keisarikepillään lattiaan vaatien hiljaisuutta ja hartautta, ja sitten hän alkoi laulaa ohuella, narisevalla äänellä.

Klara Gulla oli asettunut äidin viereen seisomaan. Näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt piiloutua, hiipiä äidin taakse piiloon. Tähän saakka hän oli ollut ääneti, mutta kun Janne alkoi laulaa, huudahti hän kauhusta ja yritti estää häntä.

Mutta silloin Katrina tarttui häntä lujasti käsivarteen.

»Anna hänen olla! Hän on niin hartaasti toivonut saavansa laulaa tätä laulua sinulle aina siitä saakka kun sinua ei enää kuulunut.»

Silloin Klara Gulla pysytteli hiljaa ja antoi Jannen laulaa.

Keisarinnan isä säteilee, hän sydämessään iloitsee. Kuten lehdet kertovi. Itävalta, Portugal, Metz, Japani, niinkuin oli. Bum, bum, bum, ja kieri, bum, bum.

Mutta sen enempää ei Klara Gulla kestänyt. Hän hyökkäsi esiin, sai lapset nopeasti ajetuksi ulos ja sulki oven heidän jälkeensä.

Sitten hän kääntyi isän puoleen, vieläpä polki jalkaansakin hänelle.
Hän oli vihoissaan toden perästä.

»Olkaa vaiti kaikin mokomin!» sanoi hän. »Onko teidän tarkoituksenne saattaa minut naurunalaiseksi sanomalla minua keisarinnaksi?»

Janne näytti hiukan nololta, mutta tyyntyi pian. Olihan hän suuri keisarinna! Mitä ikänä hän teki, oli hyvin tehty. Kaikki mitä hän sanoi oli hunajaa ja palsamia. Janne oli ilossaan aivan unohtanut katsoa, oliko hänellä kultakruunua ja kultaista valtaistuinta sekä kultapukuisia sotaherroja mukanansa. Jos keisarinna tahtoi tekeytyä köyhäksi ja avuttomaksi tullessaan heidän luokseen, niin oli se hänen oma asiansa. Olihan siinä jo iloa, että hän oli palannut takaisin kotiin.

PAKO.

Viikkoa myöhemmin Klara Gullan palattua kotiin seisoi hän eräänä aamuna äitinsä kera Borgin laiturilla valmiina lähtemään pois ikipäiviksi. Vanha Katrina oli puettuna hattuun ja lämpimään päällystakkiin. Hänen oli määrä seurata tyttärensä mukana Malmööseen ja tulla hienoksi kaupunkilaisrouvaksi. Ei koskaan enää hänen tarvitsisi ahertaa leipänsä edestä. Hän saisi istua kädet ristissä sohvassa ja viettää levollista ja surutonta elämää koko loppuikänsä.

Mutta huolimatta kaikesta siitä hyvästä, mikä hänellä oli luvassa, hän ei koskaan ollut mieleltään ollut niin kurja ja onneton kuin seisoessaan nyt tällä laiturilla. Klara Gulla huomasi kai jotain, sillä hän alkoi kysyä, pelkäsikö äiti laivamatkaa. Ja sitten hän rupesi selittämään hänelle, ettei siinä ollut mitään vaarallista, vaikka tuulikin niin kovasti, etteivät ihmiset voineet pysytellä sillalla. Olihan hän, Klara Gulla niin tottunut merellä kulkemaan, että hän tiesi, mitä hän sanoi. »Eiväthän nämä mitään laineita ole», sanoi hän äidilleen. »Näenhän tosin, että järvi on valkopäänä, mutta en sittenkään pelkäisi soutaa vanhassa ruuhessamme järven toiselle rannalle.»

Klara Gulla ei välittänyt myrskystä, vaan jäi sillalle seisomaan. Mutta Katrina meni suureen tavara-aittaan, jotta tuuli ei puhaltaisi häntä aivan mäsäksi, ja hiipi pimeään nurkkaan parin pakkalaatikon taakse. Tänne hän aikoi jäädä, kunnes laiva tulisi, sillä hän ei tahtonut kernaasti tavata ketään pitäjäläisiä ennen matkalle lähtöään. Samalla kertaa hän tuumi, ettei hän suinkaan tehnyt oikein, koska hän häpesi näyttäytyä muille ihmisille.

Yhdessä suhteessa hän oli aivan syytön. Hän ei lähtenyt Klara Gullan mukana siksi, että hän olisi halunnut päästä paremmille päiville, vaan ainoastaan sen vuoksi, etteivät kädet enää pystyneet mihinkään. Mitäpä muuta hän saattoi tehdä, kun hän tunsi niiden käyvän niin huonoiksi, ettei hän jaksanut niillä enää kehrätä?

Katrina näki lukkari Svartlingin tulevan aittaan, ja hän rukoili
Jumalaa, ettei tämä vain tulisi hänen luokseen ja kysyisi minne hän oli
matkalla. Mitenkä hän voisi kertoa hänelle, että hän aikoi lähteä pois
Jannen luota, jättää tuvan ja kaikki entiset olot?

Katrina oli koettanut järjestää asiat siten, että hän ja Janne olisivat jääneet edelleen asumaan Skrolyckaan. Jos tytär vain olisi lähettänyt heille hiukan rahoja, vaikkapa kymmenen riksiä kuussa, niin olisivat he joten kuten voineet tulla toimeen. Mutta turhaan hän oli puhunut Klara Gullan kanssa tästä asiasta. Tytär ei tahtonut antaa heille ainoatakaan äyriä, jollei Katrina tulisi hänen mukanaan.

Katrina ymmärsi kyllä mistä se johtui, sillä Klara Gulla ei pahuudesta kieltänyt. Hän oli vuokrannut itselleen asunnon ja laittanut kaikki kuntoon molempia vanhempiaan varten. Hän oli niin suuresti iloinnut siitä hetkestä, jolloin hän saisi osoittaa heille, miten hän oli pitänyt heitä mielessään ja tehnyt työtä heidän hyväkseen. Ja hän tahtoi nyt saada ainakin toisen heistä luokseen, jotta hän saisi jonkunlaista hyvitystä vaivannäöstään.

Epäilemättä hän etupäässä oli ajatellut Jannea, kun hän järjesti kotiaan, sillä olihan hän ollut niin hyvä ystävä isänsä kanssa ennen vanhaan, mutta häntä hänen nyt oli mahdoton viedä mukanaan.

Siinähän koko onnettomuus olikin. Klara Gulla tunsi kovin suurta vastenmielisyyttä isäänsä kohtaan. Hänen oli suorastaan mahdotonta tulla hänen kanssaan toimeen. Isä ei saanut puhua hänelle Portugalliasta, niin, töin tuskin hän sieti häntä keisarikojeissaankaan. Yhtä paljon Janne hänestä sittenkin iloitsi ja tahtoi alati olla hänen läheisyydessään, mutta Katrina oli aivan varma siitä, että päästäkseen Jannea näkemästä tytär ei ollut viipynyt kotonaan muuta kuin viikon.

Nyt Klara Gullakin tuli tavara-aittaan. Hän ei pelännyt lukkari Svartlingia, vaan meni heti juttelemaan hänen kanssaan. Ensi työkseen hän kertoi lähtevänsä kotiin ja ottavansa Katrinan mukaansa.

Lukkari kysyi silloin, mikä olikin aivan luonnollista, minnekä hänen isänsä sitten joutuisi. Ja yhtä levollisesti, ikäänkuin hän olisi puhunut ventovieraasta, Klara Gulla kertoi, miten hän oli järjestänyt Jannen elämän. Hän oli saanut hänet asumaan Liisan, vanhan nuotankutojan miniän luo, joka Ol'Bengtsan kuoltua oli rakentanut itselleen uuden talon, ja hänellä oli huone vapaana, jossa Janne sai asua.

Lukkari Svartlingin kasvot olivat sellaiset, etteivät ne ilmaisseet hänen ajatuksiansa, jollei hän itse sitä tahtonut, ja ne pysyivät aivan liikkumattomina Klara Gullan puhuessa. Mutta kyllä Klara Gulla sittenkin tiesi, mitä lukkari ajatteli, hän, joka oli ikäänkuin koko pitäjän isä. »Miksi vanhan miehen, jolla on sekä vaimo että tytär, täytyy joutua vieraisiin ihmisiin? Liisa on kiltti ihminen, mutta eihän hän sittenkään voi osoittaa hänelle niin suurta kärsivällisyyttä kuin hänen omaisensa.» Niin lukkari mietti. Ja oikein hän ajattelikin.

Katrina katsoi äkkiä käsiinsä. Ehkäpä hän sittenkin petti itseään syyttäessään niitä. Oikeana syynä siihen, miksi hän jätti Jannen, oli kuitenkin se, että tytär oli häntä voimakkaampi. Hän ei jaksanut häntä vastustaa.

Klara Gulla puhui yhä lukkarin kanssa. Nyt hän kertoi hänelle, miten heidän oli ollut pakko salaa lähteä kotoa, ettei Janne saisi vihiä heidän matkastaan.

Tämä olikin ollut vaikeinta Katrinalle. Klara Gulla oli lähettänyt Jannen asialle kauppapuotiin kauaksi Bron pitäjään, ja niin pian kuin Janne oli mennyt, olivat he panneet tavaransa kokoon ja lähteneet. Katrina oli mielestään ollut kuin varas ja pahantekijä, lähtiessään siten salaa kotoa, mutta Klara Gulla vakuutti, että se oli välttämätöntä. Jos isä olisi aavistanut heidän aikeensa, niin olisi hän kernaammin heittäytynyt ajopelien eteen ja antanut ajaa ylitseen, kuin sallinut heidän lähteä. — Niin, nyt piti Liisan olla häntä vastassa, kun hän palaisi kotiin, ja Liisa koettaisi kyllä lohduttaa häntä, mutta kovin vaikeata oli sittenkin ajatella, miten Janne pahastuisi, kun hän saisi tietää, että Klara Gulla oli lähtenyt hänen luotaan.

Lukkari Svartling seisoi ääneti ja kuunteli Klara Gullan puhetta. Katrina alkoi juuri ihmetellä, tokkopa hän oli tyytyväinen kuulemaansa, kun lukkari äkkiä tarttuikin Klara Gullaa kädestä kiinni ja sanoi hyvin vakavasti:

»Niin, koska minä olen Klara Gullan vanha opettaja, niin sanon ajatukseni suoraan. Klara Gulla tahtoo lähteä pois voidakseen jättää täyttämättä velvollisuutensa, mutta ei ole sanottu, että se sittenkään onnistuu. Olen nähnyt toistenkin tekevän samalla lailla, mutta se on kostanut aina itsensä.»

Katrina nousi ylös ja veti helpoituksen huokauksen, kun hän kuuli nämä sanat. Juuri samaa oli hänkin tahtonut sanoa tyttärelle.

Klara Gulla vastasi sangen nöyrästi, ettei hän tiennyt mitä muutakaan tehdä. Hänen oli aivan mahdotonta ottaa hullua ihmistä mukanaan vieraaseen kaupunkiin, eikä hän myöskään voinut jäädä Svartsjöhön. Siitä oli Janne pitänyt huolta. Niin pian kuin hän astui jonkun talon ohi, juoksivat lapset ulos ja haukkuivat häntä »keisarinnaksi» ja kirkolla viime sunnuntaina olivat ihmiset niin kiihkeästi rientäneet häntä katsomaan, että olivat juosta hänet kumoon.

Mutta lukkari pysyi sittenkin mielipiteessään.

»Kyllä minä sen ymmärrän, että se voi olla vaikeata», sanoi hän, »mutta sinun ja sinun isäsi välillä on ollut niin läheinen suhde. Älä usko, että sinä voit sitä niin helposti vain hävittää.»

Kun tämä oli sanottu, läksivät he molemmat ulos tavara-aitasta, ja Katrina seurasi heidän mukanaan. Hän oli muuttanut mielensä ja tahtoi nyt kernaasti puhua lukkarin kanssa, mutta ennenkuin hän astui hänen luokseen, katsahti hän mäkeen päin. Hän tunsi selvästi, että Janne pian saapuisi paikalle.

»Pelkäättekö te, että isä tulee?» kysyi Klara Gulla ja astui lukkarin luota äidin rinnalle. — »Pelkäänkö!» sanoi Katrina. »Minä vain rukoilen Jumalaa, että hän ehtisi tänne, ennenkuin olen päässyt lähtemään.» Hän kokosi kaiken rohkeutensa ja jatkoi: »Minusta tuntuu, tiedätkö, ikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa. Luullakseni saan kärsiä tämän johdosta kaiken ikäni.»

»Sen te sanotte vain siksi, että olette saanut istua pimeydessä ja kurjuudessa niin monta vuotta», sanoi Klara Gulla. »Toista se on, kun pääsee ulos maailmaan. Eihän isä missään tapauksessa voi tulla, kun hän ei edes tiedä, että me olemme lähteneet pois», lisäsi hän.

»Älä ole niin varma siitä», sanoi Katrina. »Janne tietää mitä hänen tarvitsee tietää. Sellaista se on ollut siitä saakka kun sinä meiltä hävisit, ja vuosi vuodelta se on vain lisääntynyt. Herra Jumala arveli kai, että kun hän oli kadottanut järkensä, niin piti hänen saada uutta valoa millä valaista itseänsä.»

Katrina kertoi nyt muutamin sanoin Klara Gullalle Lars Gunnarssonin kuolemasta ja muutamia muitakin tapauksia viime vuosilta osoittaakseen hänelle, että Janne näki näkyjä. Klara Gulla kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Aikaisemmin oli Katrina koettanut puhua hänelle siitä, miten hyvä Janne oli kaikille köyhille, mutta siitä ei tytär ollut suuriakaan välittänyt.

Tämä sen sijaan näytti tekevän häneen niin valtavan vaikutuksen, että Katrina toivoi hänen saavan toisen käsityksen Jannesta, niin, ehkäpä hän vielä seuraisi hänen mukanaan kotiinkin.

Kauan hän ei kuitenkaan saanut tuossa toivossaan olla. »Nyt, äiti, laiva tulee!» huudahti Klara Gulla iloisella äänellä. »Kyllä meidän sittenkin käy hyvin, niin että pääsemme lähtemään.»

Katrinan silmiin nousi kyyneleitä, kun hän näki laivan laskevan rantaan. Hän oli aikonut pyytää lukkari Svartlingia puhumaan itsensä ja Jannen puolesta Klara Gullalle, niin että hän olisi antanut heidän jäädä vanhaan kotiinsa, mutta siihen ei ollut enää aikaa. Hän ei nähnyt enää mitään keinoa millä pelastua tästä matkasta.

Laiva oli varmaan myöhästynyt, koska sillä oli niin kova kiire päästä taas liikkeeseen. Ei ennätetty edes laskea laivaporrasta maihin. Laivamiehet miltei heittivät sillalle pari matkustajaa, joiden oli määrä nousta maihin. Klara Gulla tarttui Katrinaa käsipuoleen, eräs mies otti hänet vastaan, ja niin hän oli laivassa. Hän itki ja tahtoi palata maihin, mutta armoa ei ollut.

Juuri kun Katrina oli päässyt kannelle, kiersi Klara Gulla käsivartensa hänen ympärilleen ikäänkuin tukeakseen häntä. »Mennään toiselle reunalle!» sanoi hän.

Mutta se oli jo myöhäistä. Vanha Katrina näki miehen juoksevan mäkeä alas, ja hän tunsikin jo hänet.

»Se on Janne!» sanoi hän. »Voi, voi, mitä hän nyt tekee? Kunhan hän ei vain heittäytyisi järveen!»

Janne pysähtyi aivan laiturin reunalle. Hän seisoi siinä niin pienenä ja kurjana. Hän näki Klara Gullan poistuvan laivan kannella, eikä sen suurempaa epätoivoa ja surua mitkään kasvot olisi voineet ilmaista kuin hänen sillä hetkellä.

Mutta muuta ei tarvittu, kuin että Katrina näki hänet, niin hän sai voimaa vastustaa tyttären tahtoa. »Sinä saat matkustaa», sanoi hän, »mutta minä nousen maihin ensi sillalla ja menen kotiin.»

»Te saatte tehdä niinkuin tahdotte, äiti», sanoi Klara Gulla pahoillaan. Hän käsitti kai, ettei hän voinut sitä estää. Ehkäpä hänelle selvisi sekin, että he olivat olleet liian julmia isälle.

Mutta heille ei suotu hyvitykseen aikaa. Toistamiseen ei Janne tahtonut kadottaa koko elämänsä iloa. Hän hyppäsi alas laiturilta ja heittäytyi järveen.

Ehkäpä hänen tarkoituksensa oli uida laivan luo, ehkäpä hän yksinkertaisesti tunsi, ettei hän jaksanut enää elää.

Sillalta kuului huutoja, vene laskettiin heti paikalla vesille, pieni lastilaivakin pysähtyi ja lähetti avuksi soutuveneen, mutta Janne oli jo vajonnut pohjaan. Hän ei kertaakaan enää noussut vedenpintaan.

Keisarikeppi ja vihreä hattu vain uiskentelivat järvellä, mutta keisari itse oli kadonnut niin hiljaa, niin jäljettömiin, että ellei näitä aarteita olisi ollut, niin tuskinpa olisi voinut uskoa hänen kadonneen.

PIDÄTETTY.

Ihmisten mielestä oli omituista, että Skrolyckan Klara Gullan oli pakko päivät päästään seisoa Bron sillalla ja odottaa erästä, joka ei koskaan tullut.

Klara Gullan odottaessa siellä eivät päivät olleet kauniita ja kesäisiä, vaan hän odotti koko pimeän ja myrskyisen marraskuun ja pimeän ja kylmän joulukuun ajan. Hän ei uneksinut myöskään kauniita ja hienoja unia pitkämatkaisista matkustajista, jotka suurella komeudella ja loistolla nousisivat maihin. Hänen katseensa seurasivat vain venettä, joka sousi edestakaisin järvellä laiturin edustalla ja harasi hukkunutta. Alussa hän oli luullut, että niin pian kuin alettaisiin harata, löydettäisiin se, jota hän odotti, mutta niin ei käynytkään. Päivän toisensa jälkeen harasi kaksi vanhaa, kärsivällistä kalastajaa, mutta he eivät löytäneet mitään.

Lähellä Borgin laituria tiedettiin olevan pari syvää koloa järvenpohjassa, ja monet luulivat Jannen hukkuneen sellaiseen. Toiset sanoivat, että niemen nenässä oli kova virta, joka kulki suureen Kirkkolähteen käsin. Ehkäpä hän oli ajautunut sinne. Klara Gulla antoi pidentää harausnuoria, niin että ne ulottuivat Löven-järven kaikkein syvimpiinkin kohtiin, ja hän antoi harata kaikkialta Kirkkolahdestakin, mutta ei sittenkään hänen onnistunut saada isäänsä päivän valoon.

Heti onnettomuustapahtuman jälkeisenä päivänä Klara Gulla oli tilannut ruumisarkun, ja kun se oli valmis, kuljetutti hän sen laiturille, jotta ruumis voitaisiin heti panna siihen, kun se vain löytyisi. Se seisoi senjälkeen siellä koko ajan, eikä Klara Gulla antanut sitä nostaa edes tavara-aittaan. Tavara-aitta suljettiin pehtorin poistuessa laiturilta, mutta arkun täytyi aina olla käsillä, jotta Jannen ei tarvitsisi sitä odottaa.

Vanhan keisarin ympärillä oli aina ollut hyviä ystäviä, jotka lyhensivät hänen odotusaikaansa, mutta Klara Gulla sai miltei aina olla yksin. Hän ei puhutellut ketään, ja varmaankin hänen kernaasti annettiin olla rauhassa, sillä ihmisten mielestä hänessä oli jotakin pelottavaa, hän kun oli syypää isänsä kuolemaan.

Joulukuussa laivaliike loppui, ja sen jälkeen sai Klara Gulla pitää laiturin aivan omanaan. Ei kukaan häirinnyt hänen rauhaansa. Kalastajat, jotka harasivat järvellä, olisivat myös tahtoneet lopettaa työnsä, mutta siitä Klara Gulla joutui aivan epätoivoon. Hänen ainoa toiveensa ja pelastuksensa oli se, että isä löydettäisiin. Niin kauan kuin järvi oli jäätönnä, täytyi heidän jatkaa etsimistään. Heidän täytyi harata Nygårdin niemestä, Storvikin lahdesta, kaikkialta koko Löven-järvestä.

Klara Gullan into löytää isänsä kasvoi päivä päivältä yhä kiihkeämmäksi. Hän oli asettunut asumaan erään Borgin torpparin luo ja alussa hän edes jonkun hetken päivästä malttoi pysyä sisällä. Mutta vähitellen kasvoi tuska niin suureksi, että hän tuskin saattoi syödä ja nukkua. Hän oleskeli alituisesti laiturilla, seisoi tai liikkui siellä ei yksin koko lyhyttä päivää, vaan myöskin kaiket pitkät, pitkät illat, kunnes tuli makuullemenon aika.

Kahtena ensimäisenä päivänä Jannen kuoleman jälkeen oli vanha Katrina seisonut Klara Gullan vieressä laiturilla ja odottanut Jannea. Mutta sitten hän oli mennyt kotiin Skrolyckaan.

Välinpitämättömyydestä hän ei poistunut laiturilta, vaan siksi, että hänen oli mahdotonta olla siellä yhdessä tyttären kanssa ja kuulla hänen puhuvan Jannesta. Sillä Klara Gulla ei teeskennellyt, Katrina tiesi, ettei Klara Gulla rakkaudesta eikä omantunnonvaivojen vuoksi niin innokkaasti halunnut saada Jannen ruumista siunattuun maahan, vaan siksi, että hän pelkäsi niin kauan kuin se, jonka kuolemaan hän oli ollut syypää, lepäsi hautaamatta järven pohjalla. Jos hän saisi isänsä haudatuksi hautuumaan multaan, niin hän ei olisi hänelle enää yhtä vaarallinen. Mutta niin kauan kuin hän oli siellä, missä hän oli, tunsi Klara Gulla sanomatonta kauhua häntä kohtaan ja pelkäsi sitä rangaistusta, jota isä tulisi vaatimaan hänelle.

Klara Gulla seisoi Borgin laiturilla ja katseli järvelle, joka alituisesti oli levoton ja harmaa. Hänen katseensa eivät voineet tunkeutua pintaa syvemmälle, mutta sittenkin hänestä tuntui, että hän saattoi nähdä edessään avaran järvenpohjan.

Siellä hän istui, Portugallian keisari. Hän istui kivellä kädet polvien ympärillä ja silmät tuijottivat harmaanvihreään veteen odottaen Klara Gullaa.

Kaiken keisarikomeutensa hän oli riisunut yltään. Keppi ja nahkahattu eivät olleet seuranneet mukana järven pohjaan, ja vedessä pahvitähdet olivat kai liuenneet. Hän istui siellä vanhassa kuluneessa takissaan tyhjin käsin. Mutta sen sijaan ei hänessä ollut enää mitään väärää eikä naurettavaa. Nyt hän oli vain voimakas ja peloittava.

Täydellä syyllä hän oli nimittänyt itseään keisariksi. Niin suuri valta oli hänellä elämässä ollut, että se vihollinen, jota hän oli vihannut, oli tullut tuhotuksi, ja hänen ystävänsä autetuiksi. Se voima oli hänellä yhä vieläkin tallessa. Se ei jättänyt häntä, vaikka hän olikin kuollut.

Vain kaksi ihmistä oli tehnyt hänelle vääryyttä. Toiselle hän oli jo saanut kostetuksi. Toinen oli Klara Gulla, hänen tyttärensä, joka ensin oli ollut syynä hänen mielenhäiriöönsä ja sitten hänen kuolemaansa. Häntä hän nyt odotti alhaalla syvyydessä.

Jannen rakkaus tytärtänsä kohtaan oli nyt sammunut. Hän ei odottanut häntä enää kiittääkseen ja kunnioittaakseen häntä. Mutta kuoleman synkkään maahan hän tahtoi viekotella hänet rangaistukseksi kaikesta siitä, mitä tytär häntä vastaan oli rikkonut.

* * * * *

Eräs asia viekotteli Klara Gullaa. Hän olisi tahtonut poistaa suuren, raskaan kannen arkusta ja laskea sen veteen kuin veneen tähän laiturin edustalle. Sitten hän olisi tahtonut itse astua siihen, työntää sen vesille ja laskeutua varovaisesti lastuvuoteelle.

Hän ei tiennyt, uppoaisiko hän heti pohjaan, vai ajelehtisiko hän jonkun aikaa järvellä, kunnes aallot tunkeutuisivat hänen veneeseensä ja painaisivat sen syvyyteen.

Hän arveli myöskin, ettei hän ehkä lainkaan vajoaisi, vaan joutuisi vain järven selälle ja ajautuisi maihin johonkin vihantaan niemeen.

Hän tunsi suurta kiusausta koettaa sitä. Hän aikoi maata aivan hiljaa koko ajan, olla liikuttamatta jäsentäkään. Hän ei aikonut käyttää käsiään eikä käsivarsiaan saadakseen arkkua liikkeelle, vaan heittäytyisi kokonaan tuomarinsa valtaan. Hän saisi vetää hänet alas luokseen tai antaa hänen pelastua, ihan niinkuin hänen mielensä teki.

Jos Klara Gulla siten saavuttaisi hänen mielisuosionsa, niin ehkäpä suuri rakkaus jälleen heräisi. Ehkäpä hän säälisi häntä ja ottaisi hänet armoihinsa.

Mutta hänen pelkonsa oli liian suuri. Hän ei uskaltanut enää luottaa
Jannen rakkauteen. Hän ei uskaltanut työntää arkkua vesille.

* * * * *

Eräs Klara Gullan vanha tuttava ja ystävä tuli näinä päivinä häntä tervehtimään. Hänen nimensä oli August ja hän asui yhä edelleen Nolin talossa Prästerudissa vanhempiensa luona.

Hän oli levollinen ja viisas mies, jonka kanssa Klara Gullan oli hyvä puhua. Hän kehoitti Klara Gullaa matkustamaan pois ja ryhtymään entiseen työhönsä. Hänen ei ollut hyvä kulkea tällä yksinäisellä laiturilla ja odottaa kuollutta. Klara Gulla vastasi, ettei hän uskaltanut matkustaa, ennenkuin isä oli päässyt vihittyyn maahan, mutta sitä ei August tahtonut ottaa uskoakseen.

Ensi kerran, kun August puhui Klara Gullan kanssa, ei mitään päätöstä vielä tehty, mutta seuraavalla kerralla, kun hän palasi jälleen, lupasi Klara Gulla seurata hänen neuvoansa. Erotessaan he päättivät, että August seuraavana päivänä tulisi omalla hevosella hakemaan häntä saattaakseen hänet asemalle.

Jos August olisi niin tehnytkin, niin ehkäpä kaikki olisi käynyt hyvin. Mutta hän ei voinut itse tulla, vaan lähetti renkipojan hevosen mukana. Klara Gulla kävi kuitenkin rattaille istumaan ja läksi matkaan. Mutta tiellä hän alkoi jutella renkipojan kanssa isästään ja kehoitti häntä kertomaan isän näyistä, samoja juttuja, joita Katrinakin oli kertonut laiturilla, ja vielä useita muitakin.

Kuunneltuaan hetken aikaa pyysi Klara Gulla pojan kääntämään hevosen. Hän oli niin pelästyksissään, ettei hän uskaltanut jatkaa matkaa. Tuolla vanhalla Portugallian keisarilla oli kovin suuri valta. Ja Klara Gulla tiesi, miten kuolleet, joita ei oltu saatu hautaan, hätyyttivät ja ajoivat takaa vihollisiaan. Hänen täytyi saada isä ylös järvestä, hänen täytyi saada hänet arkkuun. Jumalan siunaus oli luettava hänen ylitsensä, muuten ei Klara Gulla saisi hetkenkään rauhaa.

JÄÄHYVÄISSANAT.

Joulun tienoissa lähetettiin Klara Gullalle sana, että Katrina oli kuolemaisillaan, ja tämä tapahtuma vihdoinkin sai hänet riistetyksi pois laiturilta.

Hän astui jalkaisin kotiin, sillä se oli mukavin kulkuneuvo sille, joka oli menossa Askedaliin, ja hän kulki tavallista tietä Lobyn kautta ja sieltä korpimetsän ja Snipavaaran halki.

Astuessaan talon ohi, jossa vanha Björn Hindriksson aikoinaan oli asunut, näki hän kookkaan ja vakavan näköisen miehen seisovan tiepuolessa korjaamassa aitaa. Mies tervehti lyhyesti päätään nyökäten, kun Klara Gulla astui ohi, mutta sitten hän katsoi hänen jälkeensä ja vihdoin kiirehti hänen peräänsä.

»Se on varmaan Skrolyckan Klara Gulla», sanoi mies. »Olisin kernaasti puhunut pari sanaa. Olen Linnart, Björn Hindrikssonin poika», lisäsi hän huomatessaan, ettei Klara Gulla tuntenut häntä.

»Minulla on hiukan kiire», sanoi Klara Gulla, »ehkäpä se voisi jäädä toiseen kertaan. Olen saanut sanan, että äiti on kuolemaisillaan.»

Mutta Linnart Björnsson ehdotti sen sijaan, että hän saattaisi Klara Gullaa vähän matkaa. Hän oli monta kertaa aikonut tulla laiturille häntä tapaamaan, eikä hän nyt tahtonut päästää hyvää tilaisuutta käsistään. Oli hyvinkin tärkeätä, arveli hän, että Klara Gulla saisi kuulla, mitä sanottavaa hänellä oli.

Klara Gulla ei estellyt sen enempää. Mutta hän huomasi, että miehen oli vaikea tuoda esille asiaansa, ja siksipä hän ei odottanut mitään hyvää. Mies yskäsi useampaan kertaan ja etsi sanoja.

»Klara Gulla ei taida tietää, että minä olin viimeinen, joka puhui Klara Gullan isän, keisarin kanssa, niinkuin meillä oli tapana häntä nimittää.»

Klara Gulla vastasi, ettei hän sitä ollut kuullut. Ja samalla hän kiirehti askeleitaan. Hän olisi kernaasti tahtonut niin pian kuin suinkin päästä tästä keskustelusta eroon.

»Minä seisoin pihalla eräänä päivänä syksyllä ja valjastin hevosta, sillä aioin lähteä kauppiaaseen», jatkoi Linnart Björnsson, »kun näin keisarin tulevan juoksujalkaa tietä pitkin. Hänellä oli hyvin kiire, sen saatoin arvata, mutta hän pysähtyi sittenkin huomatessaan minut, ja kysyi, olinko nähnyt keisarinnan ajavan tästä ohi. Sitähän minun oli mahdoton kieltää, ja silloin kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään. Hän oli ollut menossa Bron pitäjään, sanoi hän, mutta äkkiä hän oli tuntenut niin suurta levottomuutta, että hänen oli täytynyt kääntyä takaisin. Ja kun hän oli tullut kotiin, oli tupa ollut tyhjänä. Katrinakin oli poissa. He aikoivat varmaan matkustaa laivassa, eikä hän tiennyt miten hän pääsisi Borgin laiturille ennen laivan lähtöä.»

Klara Gulla pysähtyi. »Hän sai kai ajaa teidän mukananne», sanoi hän. — »Niin», vastasi isäntä. »Janne oli tehnyt minulle kerran suuren palveluksen, ja nyt minä tahdoin palkita sen hänelle. Ehkäpä tein pahasti auttaessani häntä?» — »Ei, syy on kokonaan minun», sanoi Klara Gulla. »Minun ei olisi koskaan pitänyt pyrkiä pois hänen luotaan.»

»Hän itki kaiken matkaa kuin pieni lapsi», sanoi Linnart Björnsson, »enkä minä tiennyt oikein miten lohduttaa häntä, ja siksi pysyttelin ääneti. 'Kyllä me ennätämme ajoissa, Janne', sanoin minä vihdoin. 'Älä itke noin kovasti. Nuo pikku laivat, jotka syksyisin kulkevat, eivät ole kovin nopeakulkuisia'. Mutta tuskin olin sen sanonut, kun hän tarttui käsivarteeni kiinni ja kysyi luulinko minä, että ne, jotka olivat ryöstäneet keisarinnan, kohtelisivat häntä pahasti.»

»Ne, jotka olivat ryöstäneet minut!» toisti Klara Gulla ihmeissään.

»Minäkin hämmästyin, aivan kuin Klara Gulla nyt, ja kysyin, keitä hän tarkoitti. Niin, hän tarkoitti niitä, jotka olivat väijyneet keisarinnaa koko ajan hänen ollessaan täällä. Kaikki ne viholliset, joita Klara Gulla oli pelännyt niin kovasti, ettei hän ollut uskaltanut panna päähänsä kultakruunua eikä edes sanallakaan mainita Portugalliaa, kaikki ne, jotka nyt olivat hyökänneet Klara Gullan kimppuun ja vieneet hänet vankeuteen.»

»Vai niin, silläkö tavalla», sanoi Klara Gulla.

»Juuri niin, Klara Gulla», sanoi Linnart Björnsson painokkaasti. »Klara Gulla kai ymmärtää, ettei Janne itkenyt sen vuoksi, että hänet oli hyljätty ja jätetty yksin, vaan siksi, että hän luuli Klara Gullan joutuneen vaaraan.»

Linnart Björnssonin oli ollut vaikea saada viimeisiä sanoja suustaan. Ne olivat takertua hänen kurkkuunsa. Ehkäpä hän ajatteli vanhaa Björn Hindrikssonia ja itseään. Juuri tämä hänen oma kokemuksensa auttoi häntä ymmärtämään, miten suurta arvoa oli pantava rakkauteen, joka ei koskaan pettänyt.

Mutta Klara Gulla ei ymmärtänyt sitä vieläkään. Hän oli ajatellut isäänsä ainoastaan inhoten, aina siitä saakka kun hän oli tullut kotiin. Hän mutisi itsekseen jotain sellaista, että isä oli hullu.

Linnart Björnsson kuuli mitä hän sanoi, ja se loukkasi häntä. »Enpä tiedä, oliko Janne niinkään mieletön», sanoi hän. »Minä sanoin hänelle, etten ollut nähnyt vanginvartijoita Klara Gullan mukana. 'Eikö Linnart Björnsson todellakaan nähnyt', vastasi hän, 'miten ne vartioivat häntä, kun hän ajoi tästä ohi. Siinä oli Ylpeys ja Kovuus, siinä oli Pahe ja Huvitus, kaikki ne, joita vastaan hänen täytyy taistella keisarikunnassaan'.»

Klara Gulla pysähtyi ja kääntyi Linnartiin. »Entäs sitten?» sanoi hän vain.

»Minä vastasin hänelle, että ne viholliset minäkin olin nähnyt,» vastasi Linnart Björnsson tylysti.

Klara Gulla naurahti.

»Mutta minä kaduin heti sanojani», jatkoi isäntä.

»Sillä nyt Janne alkoi aivan epätoivoisesti itkeä. 'Rukoilkaa Jumalaa, kiltti Linnart Björnsson', sanoi hän, 'että voisin pelastaa pikku tyttöni kaikesta pahasta. Mitä minusta itsestäni vähä, kunhan hän vain pelastuu'.»

Klara Gulla astui rivakammin eteenpäin eikä vastannut mitään. Jokin tunne alkoi repiä ja raastaa hänen sydäntänsä, mutta hän pakotti sen vaikenemaan. Jos se, mikä piileksi sisällä, pääsisi valloilleen, niin mitenkä hän silloin voisi sitä kestää.

»Nämä olivat siis ikäänkuin hänen jäähyväissanansa», sanoi Linnart Björnsson. »Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin hän sai näyttää tarkoittaneensa totta. Klara Gullan ei pidä koskaan luulla, että Janne hyppäsi järveen vapautuakseen omasta surustaan. Hän teki sen vain pelastaakseen Klara Gullan vihollisten vallasta.»

Yhä nopeammin ja nopeammin Klara Gulla kiiruhti eteenpäin. Isän rakkaus, joka oli kestänyt ensi hetkestä aina viimeiseen saakka, alkoi käydä hänelle selväksi. Mutta hän tahtoi vain paeta pois. Hänen oli mahdoton kantaa sitä.

»Me pidämme hiukan toisiamme silmällä tässä pitäjässä», jatkoi Linnart Björnsson seuratessaan Klara Gullaa ilman vähintäkään ponnistusta. »Mielet olivat hyvinkin Klara Gullaa vastaan heti keisarin hukuttua. Enkä minä puolestani pitänyt Klara Gullaa sen arvoisena, että olisin tahtonut ilmaista Klara Gullalle Jannen viimeisiä ajatuksia ja sanoja. Mutta me olemme nyt muuttaneet mielemme. Me olemme hyvillämme siitä, että Klara Gulla seisoo laiturilla ja odottaa isäänsä.»

Klara Gulla pysähtyi. Hänen poskiansa punoitti ja silmät säihkyivät vihaa.

»Minä seison siellä vain siksi, että pelkään häntä», sanoi hän.

»Klara Gulla ei ole koskaan tahtonut tehdä itseänsä paremmaksi kuin hän on. Sen me tiedämme. Mutta ehkäpä me ymmärrämme paremmin kuin hän itsekään, mitä tämän odotuksen alla piilee. Meilläkin on ollut vanhemmat. Emmekä mekään ole kohdelleet heitä oikealla tavalla.»

Klara Gulla oli niin suutuksissaan, että hän aikoi sanoa jotakin hirveää, mutta siitä ei tullut mitään. Hän tahtoi polkea jalkaansa Linnart Björnssonilie saadakseen hänet vaikenemaan, mutta hän ei kyennyt siihenkään. Hänellä ei ollut siis muuta neuvoa kuin kääntyä pois ja juosta tiehensä.

Linnart Björnsson ei seurannut hänen jäljessään. Hän oli sanonut, mitä hän oli tahtonut saada sanotuksi, eikä hän ollut tyytymätön aamupäivän työhönsä.