YHDEKSÄS LUKU.
Illatsu.
En ikinä unohda noita illallisia. Pelkästään seurueenkin kannalta se tilaisuus olisi kyllin muistettava, sillä minä en ole koskaan istunut pöydässä kymmenen niin omituisen toverin kera kuin seniltaiset isäntäni olivat. Aureata-maan upseerit olivat hyvin sekalaista joukkoa — pari kolme espanjalais-ameriikkalaista, kolme neljä brasilialaista ja loput sitä lajia yhdysvaltalaisia, joista heidän maanmiehensä vähimmin ylpeilevät. Jos heidän joukossaan oli joku kunnon mies, salasi hän huolellisesti tämän erityisomaisuutensa: selvänä heistä ei ollut kukaan, sen tiedän. Nautittujen väkijuomien määrä oli suunnaton, ja ilkeällä ilolla katselin, miten mies toisensa perään nopeasti joi itsensä saamattomaksi. Keskustelu oli senmukaista, ja tilaisuudessa lasketellut kokkapuheet olisivat tavallisessa kapakassa tuntuneet liian raaoilta.
Kaikki tämä olisi saattanut haihtua mielestäni tai sulautua lieventyneeksi yleiskuvaksi Aureata-maasta saamieni muiden vaikutelmien kanssa; mutta omituinen asemani hioi huomiokykyni erityisen teräväksi. Tämän huolettoman, juopuneen mässääjäjoukon keskellä istuin minä valppaana, rauhattomana ja kärsimättömänä; teeskennellessäni johtavaa osaa heidän hillittömässä remuamisessaan olin selvänä, täydessä sieluntoiminnassa ja virkku jokaista hermoa myöten. Pidin visusti silmällä heidän käytöstänsä ja sävyään. Johdin heidät haastelemaan presidentistä, riemuiten itsekseni, kun sain heidät vietellyiksi julkiseen nurinaan tai peitettyihin uhkauksiin tämän kehnosta kiittämättömyydestä niitä kohtaan, joiden varassa hänen valtansa seisoi. He eivät olleet saaneet palkkojansa kuuteen kuukauteen ja olivat valmiit millaisiin tekoihin tahansa. Usean kerran tunsin kiusausta ehättäytyä everstin edelle ja alottaa vallankumous omassa nimessäni; minut pidätti ainoastaan se tieto, että minä en kyennyt esittämään heidän nähtäväkseen mitään senlaatuisia todisteita, jotka olisivat heitä tyydyttäneet.
Kello oli aikaa lyönyt yksitoista. Vanhempi kapteeni oli esittänyt presidentin maljan. Se juotiin jurossa äänettömyydessä; minä olin ainoa, joka kunnioitin sitä nousemalla tuoliltani.
Majuri oli esittänyt armeijan maljan, ja urhot olivat siemanneet syvään omien jalojen persoonansa kunniaksi. Nuori, puhelahjoiltaan heikko ja hetkuvakoipinen mies oli esittänyt maljan "Aureata-maan kaupalle, jonka kehittämisessä mr. John Martinilla on niin suuret ansiot". Kun tämä kehuva, vaikka katkonainen puhe oli lausuttu, ponnahdin vastaamaan.
Sitä puhettani! Ei liene sen vertaista laajasanaisuutensa, toistelunsa ja suoranaisen tyhjänpäiväisyytensä puolesta. Sanelin lauseita vakaana jonotuksena, jota keskeyttivät vain huudot, että tuotaisiin lisää viiniä; mitä kauemmin hölpötin, sitä tarkkaamattomammiksi kävivät kuulijat. Kello oli lyönyt jo kaksitoista. Kaunopuheisuuteni lähde ehtyi ehtymistään, eikä vielä hiiskaustakaan ulkoa! Ihmettelin, miten kauan he tätä kestäisivät ja kuinka pitkään minä itse kestäisin. Kello 1/2 1 aloin kehitellä jonkunlaista loppujaksoa, kun samassa eräs nuoremmista rupesi matalalla äänellä laulamaan ruokotonta rallatusta. Toinen toisensa perään yhtyivät he loilotukseen, kunnes kohoavat ääniaallot tukahuttivat kiihkeän lausuntani.
Minun oli pakostakin lopetettava. Miehet olivat kaikki nousseet. Aikoivatko he hajaantua? Epätoivoissani kohotin ääneni kaikuvana ja selkeänä (ainoaksi selkeäksi ääneksi huoneessa), heittäytyen hoilaamaan tuon häpeällisen renkutuksen räikeintä säkeistöä, ja tarttuen naapuriani kädestä aloin kiertää verkalleen pöydän ympäri. Temppu onnistui. Kaikki yhtyivät ketjuun, ja koko seurue potki tuolit taaksensa ja hoiperteli piirissä tyhjien pullojen, särkyneitten lasien ja sikaarintuhka-kasojen ympäri.
Ilma oli sakeana tupakansavusta ja väkevistä viinihöyryistä. Koneellisesti johdin kuoroa, ponnistaen kuulohermojani, eroittaakseni jotakin ääntä ulkoa. Kiertäminen alkoi huimata päätäni ja hermojännitykseni oli niin suuri, että tiesin muutamassa minuutissa jo sortuvani. Mutta jopa vihdoinkin kuulin kaikuvan huudon ja häliseviä ääniä.
"Mitä se on?" huudahti majuri käheästi ja pysähtyi.
Laskin hänen kätensä irti, tartuin revolveriini ja sanoin:
"Jotakin juopuneitten rähinää kasarmissa, majuri. Mitä heistä!"
"Minun täytyy lähteä", päätti hän. "Maineeni — Aureata — armeija — pelissä."
"Varas varasta tavoittamaan, hehhei, majuri!" tokaisin minä.
"Mitä tarkoitatte, sennor?" änkytti hän. "Antakaa minun mennä."
"Jos liikahdatte, majuri, niin ammun", uhkasin minä, ottaen aseeni esille.
En ole koskaan nähnyt suurempaa hämmästystä ihmisen kasvoilla. Hän kirosi äänekkäästi ja huusi sitten:
"Hei, pidättäkää hänet — hän on hulluna — hän ampuu!"
Joukko remahti ympärillämme nauruun, sillä he pitivät oletettua leikkiäni hyvin keksittynä.
"Oikein, Martin", huusi joku, "älkää päästäkö häntä! Tahdomme pitää hauskaa aamuun asti!"
Majuri kääntyi ikkunaan. Oli kuutamoyö, ja kun minäkin katsahdin sinnepäin, näin pihamaan olevan täynnä sotamiehiä. Kuka oli päällikkönä? Vastaus merkitsi minulle paljon.
Tämä näky jonkun verran selvitti majuria.
"Kapina!" huusi hän. "Sotamiehet ovat nousseet kapinaan!"
"Menkää nyt nukkumaan, sir", neuvoi nuorempi luutnantti.
"Katsokaa ikkunasta!" kirkui majuri.
Kaikki hoipertelivat ikkunan ääreen. Heidät nähdessään kajahuttivat sotamiehet huudon. En eroittanut, oliko se tervehdys vai uhkaus. Upseerit otaksuivat sen jälkimäiseksi ja kääntyivät ovelle.
"Seis!" karjaisin minä. "Ammun ensimäisen, joka avaa oven."
Ihmeissään kääntyivät he päin minua. Seisoin heitä vastassa revolveri kädessä. He odottivat hetkisen sulloutuneina yhteen ryhmään ja sitten ryntäsivät minua kohti. Laukaisin, vaan en osannut. Näin kohotetun karahvin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se singahti rintaani ja lennätti minut seinää vasten. Kaatuessani pudotin aseeni, ja he vyöryivät päälleni. Luulin kaiken olevan lopussa, mutta kun heidän reuhatessaan väkijuomien ja suuttumuksen riivaamina tirkistin parven läpi, näin oven aukenevan ja joukon sotilaita ryntäävän sisälle. Kuka oli johtajana? Jumalan kiitos, se oli eversti, ja hänen äänensä jyrähti metelin ylitse:
"Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen!" Sitten hän lisäsi miehilleen:
"Jokainen teistä tähtää mieheensä, ja kaksi tuokoon mr. Martinin tänne."
Olin pelastettu. Selittääkseni miten, on minun kerrottava, mitä oli tapahtunut Kultaisessa talossa ja kuinka yöllinen hyökkäys onnistui.
KYMMENES LUKU.
Kaksi yllätystä.
Ikävä välttämättömyys pakoittaa meitä vaanimaan lähimäistemme heikkouksia, yrittääksemme käyttää niitä omaksi hyväksemme. En ole kylliksi järkeilevä päättämään, saako tämä menettely mitään oikeutusta yleisyydestään, mutta käytännössä en ole milloinkaan epäröinyt asettua niiden siveelliselle tasolle, joiden kanssa olen ollut tekemisissä. Olen saattanut toisinaan jättää vastapuolenkin tehtäväksi tämän tarpeellisen sovittautumisen, enkä ole koskaan nähnyt sitä siiloin hyljittävän. Eipä siis tuntoni juuri arkaillut, kun oli hyödyllisesti käytettävissä ainoata peljättävän vastustajamme, Aureatan presidentin varustuksissa havaittavaa heikkoa kohtaa. Epäilemättä on lukija jo huomannut tämän suuren miehen sotisovassa sen liitoksen, johon me tähtäsimme ammuksemme. Rakastajana kyllä pahoittelin signorinan määräämistä tähän tarkoitukseen, politikkona olin juonesta ylpeä, ja ihmisenä taasen oivalsin, mitä me kaikki olemme hyvin kerkeät oivaltamaan, — ettei sopinut hyljätä niitä työaseita, jotka tuntuivat käsiin asetetuilta.
Mutta olkoonpa siveellinen tuomio mikä tahansa, todellisuus osoitti suunnittelumme viisaasti harkituksi. Presidentillä ei ollut mitään aihetta vainuta väijytystä; sentähden hän järkevänä miehenä mieluummin vietti illan signorinan seurassa kulu urheiden upseeriensa parissa. Yhtä hyvää aistia osoitti se, että hän teki siitä illanvietosta kahdenkeskisen kohtauksen, kun kerran toinen antoi siihen tilaisuuden.
Myöhemmin asiasta puhellessamme ei signorina ollut taipuisa kuvailemaan, miten illan aikaisemmat hetket kuluivat. Hän alotti mieluummin kertomuksensa siitä kohdasta, jolloin hänen ylhäisyyttänsä häirittiin. Kun tämä taival tarinaani kokonaan perustuu hänen ja everstin selostukseen, täytyy minunkin nyt alottaa samasta hetkestä.
Kello oli siis vähän yli yhdentoista; presidentti poltteli rauhallisesti sikaaria ja kuunteli kauniin vieraansa puhetta, elähytettyään hänet teeskenneltyyn vilkkauteen muutamilla säikahdyttävillä muistutuksilla hänen nähtävästä miettiväisyydestään ja hajamielisyydestään. Äkkiä kuului voimakasta kolkutusta ovelta. Päivällinen oli tarjottu pienessä kamarissa rakennuksen perällä, eikä presidentti voinut nähdä kolkuttajaa menemättä ylt'ympäri taloa kiertävälle kuistille ja astumatta edelleen julkisivun puolelle. Kolkutuksen kuullessaan signorina hätkähti ylös.
"Älkäähän häiriytykö", virkkoi presidentti kohteliaasti. "Annoin erityisen määräyksen, että minä en ole tänä iltana tavattavissa. Mutta ajattelin, voisiko siellä olla Johnny Carr. Haluaisin puhua hänelle jonkun sanan ja kierränkin kuistilta katsomaan, onko se hän."
Samassa koputettiin hiljaisesti kamarin oveen.
"No?" kysyi presidentti.
"Mr. Carr on ovella ja tahtoo välttämättömästi tavata teidän ylhäisyyttänne. Sanoo asiansa olevan kiireellinen."
"Ilmoittakaa tulevani kuistille puhumaan hänen kanssaan", vastasi presidentti.
Hän kääntyi ikkunaan ja työnsi sen auki, astuakseen ulos.
Kerron signorinan omilla sanoilla, mitä sitten tapahtui. —
"Juuri silloin kuulimme nelistävien ratsujen töminää. Presidentti pysähtyi ja virkahti:
"'Kas, mitä nyt?'
"Sitten kajahti huuto ja yhteislaukaus, ja minä kuulin everstin äänen luikkaavan:
"'Aseet alas, nopeasti, sanon minä, taikka olette kuoleman omat!'
"Presidentti astui vikkelästi lattian yli kirjoituspöytänsä ääreen, sieppasi revolverin, meni jälleen ikkunan luo, astui siitä ulos ja hävisi sanaakaan virkkamatta. En eroittanut edes hänen askeleitaan kuistilta.
"Kuulin vieläkin laukauksen — sitten miehiä ryntäämässä ovelle. Eversti syöksyi sisään miekka ja revolveri käsissään. Häntä seurasi kymmenkunta muuta.
"Juoksin kauhistuneena hänen luokseen ja huudahdin:
"'Oi, onko ketään haavoittunut?'
"Hän ei kuunnellut sanojani, vaan kysyi hätäisesti:
"'Missä hän on?'
"Osoitin kuistille ja sopersin:
"'Hän meni tuosta ulos.' Sitten käännyin erään miehen puoleen ja kysyin taas:
"'Onko ketään haavoittunut?'
"'Ainoastaan mr. Carr', vastasi hän. 'Muut heistä pitivät liiaksi hyvää huolta itsestään.'
"'Ja onko hän saanut surmansa?'
"'En luule hänen kuolleen, neiti', sanoi mies. 'Mutta pahasti häneen kävi.'
"Jälleen kääntyessäni näin presidentin aivan tyynenä seisovan ikkunan luona. Hänet havaitessaan eversti kohotti revolverinsa ja sanoi:
"'Antaudutteko, kenraali Whittingham? Meitä on kaksitoista yhtä vastaan.'
"Nämä sanat kuullessaan jokainen mies tähtäsi presidenttiin. Tämä seisoi kasvot käännettyinä noita kahtatoista revolveria kohti, oman aseensa riippuessa veltosti hänen vasemmassa kädessään. Sitten hän hymyillen virkkoi hiukan katkerasti:
"'Sankarityöt eivät kuulu minun alaani. Otaksun tämän olevan kansalliskapinaa — olette toisin sanoen lahjoneet mieheni, murhanneet parhaan ystäväni ja panneet viekoitteluillaan minua kiehtomaan tuon —'
"En kestänyt kuulla sanaa, joka oli kirpoamassa hänen huuliltaan; nyyhkyttäen viskausin sohvalle ja kätkin kasvoni.
"'No, älkäämme käyttäkö ankaria nimityksiä', jatkoi hän leppeämmin.
'Olemme kaikki sellaisia, miksi Jumala on meidät luonut. Minä
antaudun.' Ja viskaten pois aseensa hän kysyi: 'Oletteko ottaneet
Carrin ihan hengiltä?'
"'En tiedä', vastasi eversti selvästi ilmaisten, ettei hän välittänytkään.
"'Te itse kai ammuitte?'
"Eversti nyökkäsi.
"Presidentti haukotteli ja katsahti kelloonsa.
"'Koska minulla ei ole mitään osaa tämänöisessä hommassanne', sanoi hän, 'niin saanenkin lähteä levolle?'
"'Missä on makuuhuone?' kysyi eversti lyhyeen.
"'Tuolla', lausui presidentti viitaten oveen, joka oli vastapäätä sitä, mistä eversti oli tullut.
"'Sallikaa minun', lausui viimemainittu ja meni siitä sisälle, kaiketi tarkastaakseen, oliko sieltä mitään muuta pääsyä. Hän palasi pian ja sanoi:
"'Miesteni on jäätävä tänne vartioimaan, ja teidän tulee jättää ovenne auki.'
"'Minulla ei ole mitään sitä vastaan', mukautui presidentti.
'Varmaankin he pitävät arvossa kainoudentunnettani.'
"'Kaksi teistä jää tähän huoneeseen. Kaksi asettuu verannalle vartioimaan, toinen tämän ikkunan ja toinen makuuhuoneen ikkunan kohdalle. Kolme vartijaa asetan vielä ulkopuolelle. Kenraali Whittingham ei saa lähteä huoneestaan. Jos kuulette tai näette sieltä mitään erikoista, niin menette sisään ja pakoitatte hänet pysymään alallaan. Muuten kohdelkaa häntä kunnioittavasti.'
"'Kiitän teitä kohteliaisuudestanne', virkkoi presidentti, 'sekä myöskin siitä imartelusta, mitä nämä varokeinonne ilmaisevat. Se velkakysymyskö on kuohauttanut isänmaallisuutenne kapinaan?'
"'Ei nähdäkseni hyödytä tällä hetkellä keskustella yleisistä asioista', vastasi eversti. 'Ja läsnäoloani kaivataan toisaalla. Olen pahoillani, etten voi poistaa näitä miehiä luotanne, mutta minä en mielestäni menettelisi oikein, jos hyväksyisin vakuudeksi kunniasananne.'
"Presidentti ei näkynyt tästä loukkauksesta suuttuvan.
"'En ole sitä tarjonnutkaan', sanoi hän vaatimattomasti. 'On parempi, että itse huolehditte tehtävistänne. Minun ei tarvinne kauemmin viivyttää teitä, eversti?'
"Tämä ei vastannut, vaan kääntyi minuun ja sanoi:
"'Signorina Nugent, odotamme vain teitä, ja aika on kallista."
"'Tulen ihan hetimiten', vastasin minä, pääni vieläkin sohvapieluksessa.
"'Ei, tulkaa nyt', komensi hän.
"Katsahtaen ylös näin presidentin hymyilevän. Kohoutuessani vastahakoisesti nousi hänkin tuolilta, jolle oli heittäytynyt, ja pidätti minut kädenliikkeellä. Pelkäsin hirveästi, että hän lausuisi minulle jotakin tuimaa, mutta hänen äänensä ilmaisi vain jonkunlaista huvitettua sääliä.
"'Rahako tämän teki, signorina?' sanoi hän. 'Nuoret ihmiset ja kauniit ihmiset eivät saisi olla ahneita. Lapsi-raukka, teidän olisi ollut parempi olla minun puolellani.'
"Mitään vastaamatta läksin everstin kanssa ulos, jättäen hänet jälleen istumaan tuolilleen ja näköjään huvitettuna silmäilemään ovella seisovia kahta uhkaavannäköistä vartijaa. Eversti hoputti minut ulos talosta, selittäen:
"'Meidän täytyy ratsastaa kasarmille. Jos uutinen ehtii sinne ennen meitä, niin ne saattavat raivostua. Te saatte mennä kotiin. Teidän työnne on tehty.'
"He nousivat hevostensa selkään ja karauttivat pois, jättäen minut tielle. Ei näkynyt mitään muita jälkiä rymäkästä kuin saranoillaan vinossa riippuva ovi ja pari veritahraa portailla, missä he olivat ampuneet Johnny Carr-parkaa. Menin suoraan kotiin, enkä tiedä, mitä tapahtui Kultaisessa talossa aamuhetkien kuluessa, ja tuntien ne olosuhteet, joihin jätin presidentin, en myöskään kykene selittämään, miten se tapahtui. Kotiin päästyäni itkin niin, että sydämeni oli pakahtua? —"
Näin signorina. Pyydän erityisesti omistamaan huomiota hänen kertomuksensa viimeisille sanoille. Mutta ennenkuin kerron sen hämmästyttävän tapauksen, johon hän viittaa, on meidän palattava kasarmille, missä lukija muistanee asiain ehtineen jokseenkin täpärään käänteeseen.
Kun upseerit näkivät huoneen äkkiä täyttyvän aseellisista miehistä ja kuulivat everstin hälyttävän käskyn, kääntyi heidän huomionsa pois minusta. He kerääntyivät pöydän toiselle puolen, vastapäätä everstiä ja hänen väkeänsä. Avukseni lähetettyjen kahden miehen tukemana käytin tilaisuutta työntyäkseni edellisten välitse, asettuen päällikköni viereen. Hetkisen vaiti oltuaan alotti eversti:
"Kaikkein viimeisenä keinona, hyvät herrat, haluaisimme käyttää väkivaltaa. Mutta aika on lyhyt selittelyyn. Aureata-maan asukkaat ovat vihdoinkin nousseet kauan kestämäänsä sortovaltaa kukistamaan. Kenraali Whittingham on paljastunut vapauden asian pettäjäksi; hän saavutti asemansa vapauden nimessä, mutta hän on käyttänyt sitä vapauden hävittämiseksi. Kansan ääni on julistanut hänen menettäneen korkean virkansa. Kansa on asettanut koston miekan minun käteeni. Tällaisin pyhin valtuuksin olen vedonnut armeijaan. Sotajoukko on osoittautunut entisyydelleen uskolliseksi — se tuntee velvollisuutensa olla kansan suojelijana, ei sen sortajana. Hyvät herrat, tahdotteko te, jotka johdatte armeijaa, omaksua oikean sijanne?"
Tähän liikuttavaan vetoomukseen ei kuulunut mitään vastausta. Eversti astui lähemmäksi ja jatkoi:
"Ei ole mitään keskitietä. Olette isänmaanmiehiä tai kavaltajia — vapauden ystäviä tai sortovallan puoltajia. Tarjoan teille joko petturin kuoleman tai, jos tahdotte, elämän, kunnian ja kaikkien oikeutettujen vaatimustenne tyydytyksen. Ettekö luota kansaan? Sen edustajana tarjoan teille tässä kaiken, mitä se on teille velkaa — saatavat, jotka tuon suuren petturin ahneus on teiltä näin kauan pidättänyt?"
Näin sanoen otti hän miehiltään muutamia rahasäkkejä ja viskasi ne pöydälle jotta helisi.
Majuri de Chair silmäsi pusseja ja sitten tovereitansa, lausuen lopuksi:
"Jumala varjelkoon, että epäröitsisimme vapauden asiassa. Alas tyranni!"
Ja koko liuta luskutti samaa yhteen suuhun!
"Oikein, hyvät herrat. Asettukaa siis johtamaan miehiänne", sanoi eversti, ja astuen ikkunan luo hän huusi joukolle:
"Sotilaat, teidän uljaat upseerinne ovat mukanamme?"
Riemuhuuto kajahti vastaukseksi. Pyyhkäisten hikeä otsaltani virkoin itsekseni: "Nyt on siis siitä päästy?"
En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla enemmistö toimenpiteistämme. Riittää mainita, että järjestettyämme sotajoukon riveihin marssitimme sen Piazzalle. Uutinen oli jo ehtinyt levitä, joten hämärässä aamunkoitteessa näimme torin täynnä väkeä — miehiä, naisia ja lapsia. Saapuessamme paikalle kohotettiin meille eläköön-huuto, ei kovinkaan innokas — vain lepyttimeksi, sillä he eivät tienneet, mitä aioimme tehdä. Eversti piti lyhyen puheen, luvaten rauhaa, turvallisuutta, vapautta, yltäkylläisyyttä ja kaikkia taivaan antimia. Parilla ankaralla sanalla hän varoitti heitä "kavalluksesta", ilmoittaen että kapinanyritykset väliaikaista hallitusta vastaan saisivat nopean rangaistuksen. Sitten hän asetti armeijansa komppanioittain pitämään vartiota, kunnes kaikki oli rauhallista. Minuun kääntyen hän lopuksi lausui:
"Nyt, Martin, lähtekäämme taas Kultaiseen taloon ja toimittakaamme se herra turvalliseen talteen."
"Niin", tuumasin minä, "ja penkokaamme rahat". Sillä näyttipä tosiaan siltä, että kiihdyksissä olimme olleet unohtaa tärkeimmän.
Päivä oli jo melkein valjennut, joten Piazzalta poistuessamme kykenimme puistokäytävän toisesta päästä eroittamaan Kultaisen talon. Kaikki näytti rauhalliselta, ja vartijat astelivat hiljaa edes takaisin. Lähemmäksi päästyämme näimme pari kolme presidentin palvelijaa tavallisissa hommissaan. Muuan vaimo vesikiulu vieressään ja rätti kädessä jo kahnasi Carrin verta rappusista, ja puuseppä oli korjaamassa etuovea. Sen edustalla seisoivat tohtorin kääsit.
"Tullut varmaankin Carria hoivaamaan", huomautin.
Jättäen hevosemme mukanamme saapuneiden miesten huoataan astuimme sisään. Täällä tapasimme ensimäiseksi itse lääkärin. Hän oli ovela, pieni mies, nimeltään Anderson, yleisesti suosittu, ja presidentin mieskohtaisena ystävänäkään ei häntä katsottu suoranaisesti kumpaankaan puolueeseen kuuluvaksi.
"Minulla on teille pyyntö mr. Carriin nähden, sir", virkkoi hän
McGregorille.
"Vai niin; onko hän kuollut?" vastasi eversti. "Siinä tapauksessa hän saa kiittää itseään."
Tohtori viisaasti vältti puuttumasta tähän asiaan, tyytyen ilmoittamaan, että Johnny ei ollut hengetön. Päinvastoin hän oli toipumassa.
"Mutta", jatkoi lääkäri, "hän tarvitsee hiljaisuutta, ja haluaisin viedä hänet pois tästä hälinästä omaan kotiini. Tosinhan täällä nykyisin on hyvinkin rauhallista, mutta —"
Eversti keskeytti:
"Antaako hän kunniasanansa, että hän ei pakene?"
"Hyvä herra eversti", lausui lääkäri, "mies ei voisi liikahtaa, vaikka henkeä uhattaisiin — ja tällä hetkellä hän on sikeässä unessa."
"Täytyneehän teidän herättää hänet siirtoa varten", huomautti eversti. "Mutta viekää vain. Ilmoittakaa minulle, kun hän on kylliksi toipunut voidakseni häntä puhutella. Sillaikaa olette vastuussa hänen käyttäytymisestään."
"Kernaasti vastaan mr. Carrista", vakuutti tohtori.
"Hyvä on; ottakaa hänet ja lähtekää. Nyt Whittinghamin pakeille!"
"Eikö olisi parasta etsiä rahat ensin?" huomautin minä.
"Hiiteen rahat!" murahti eversti. "Mutta haukata sentään täytyykin ensin hiukan. En ole maistanut palaakaan kahteentoista tuntiin."
Muuan palvelija, joka oli kuulemassa, ilmoitti:
"Aamiainen voidaan tarjota hetimiten." Ja hän osoitti meidät avaraan ruokasaliin, missä pian saimme oivallisen aterian.
Pahimman hiukaisun mentyä katkaisin äänettömyyden kysymällä:
"Mitä aiotte tehdä hänelle?"
"Tahtoisin ampua hänet", vastasi eversti.
"Millä syyllä?"
"Valtiopetoksesta", selitti hän.
Minä hymyilin.
"Se tuskin kelpaisi, vai mitä?"
"No sitten valtiovarojen kavaltamisesta."
Keskustelimme jonkun aikaa presidentin kohtalosta, ja minä yritin taivuttaa everstiä leppeämpään menettelyyn. Olin todella päättänyt estää sellaisen murhatyön, jos vain kykenin itseäni turmioon saattamatta.
"No niin, mietimme asiaa, kun olemme hänet ensin tavanneet", myönteli eversti, nousten ja sytyttäen savukkeen. "Saakeli soikoon, olemme tuhlanneet kokonaisen tunnin aamiaiseen! Kello on seitsemän."
Seurasin häntä käytävää pitkin, ja yhdessä astuimme siihen pieneen huoneeseen, johon presidentti oli jätetty. Vartijat olivat vielä paikoillaan, kumpikin istuen nojatuolissa. He eivät nukkuneet, mutta näyttivät hiukan unisilta.
"Kaikki hyvin?" kysyi eversti.
"On, teidän ylhäisyytenne", sanoi toinen heistä. "Hän on tuolla vuoteessaan."
Eversti astui sisimpään kammioon ja alkoi avata ikkunanluukkuja.
Aamuauringon säteet virtasivat sisälle.
Me astuimme sisään puoliavoimesta ovesta ja näimme rauhallisen olennon heikosti kuorsaten lepäävän vuoteella.
"Hyvät hermot, eikö olekin?" sanoi eversti.
"Tosiaankin; mutta siinäpä merkillinen yömyssy", lausuin minä, sillä presidentin pää oli kääritty valkoiseen aivinaan.
Eversti harppasi nopeasti vuoteen ääreen.
"Petetty! Saatana!" kiljahti hän. "Se on Johnny Carr!"
Johnny siinä todellakin lepäsi. Hänen ylhäisyyttään ei näkynyt missään.
Eversti ravisti Johnnyä kiivaasti käsivarresta.
Tämä avasi silmänsä ja sanoi unisesti:
"Vähempi riittää! Muistakaa sentään, että olen hiukan raihnas."
"Mikä pirun juoni tässä piileekään? Missä Whittingham on?"
"Ka, McGregorhan se onkin", lausui Johnny leppeästi hymyillen, "ja
Martin. Miten voitte, vanha veikko? Joku ruotas on ruhjonut pääni."
"Missä Whittingham on?" toisti eversti, pudistaen Johnnyä vimmaisesti käsivarresta.
"Tyyntykää!" sanoin minä; "onhan hän todella sairas mies."
Eversti päästi Johnnyn käsivarren, mutisten kirouksen, ja jälkimäinen virkkoi säyseästi:
"Olemme tasoissa, vai kuinka, eversti?"
Tämä kääntyi hänestä ja sanoi ankarasti vartijoille:
"Onko teillä jotakin osaa tässä?"
Nämä vakuuttivat pontevasti olevansa yhtä pahasti ymmällä tapahtumasta kuin mekin, — ja niin he tosiaankin olivat, elleivät he olleet mitä mainioimpia näyttelijöitä. He kielsivät kenenkään tulleen etuhuoneeseen tai kuulleensa mitään ääntä sisemmästä kammiosta. He vannoivat vartioineensa valppaasti, joten ketään ei ollut voinut tunkeutua presidentin luo. Molemmat sisäpuolella vartioineet miehet olivat everstin omia palvelijoita, ja hän uskoi heidän rehellisyyteensä; mitenkä sitten lienee ollut heidän valppautensa laita?
Carr kuuli hänen kovistelevan heitä ja sanoi:
"Niitä miehiä ei voi moittia, eversti. En minä sitä tietä tullut. Jos vilkaisette sängyn taakse, niin huomaatte toisen oven. Minut tuotiin siitä. Olin puolittain pökerryksissä enkä oikein tiennyt, mitä oli tekeilläkään."
Katsoessamme huomasimme hänen mainitsemansa oven. Työntäen vuoteen syrjään avasimme sen ja saavuimme talon takaportaille. Ilmeisesti oli presidentti hiljaa avannut tämän oven ja hiipinyt ulos. Mutta miten oli Carr joutunut tänne yhtä äänettömästi?
Vartija astui esille lausuen:
"Joka viides minuutti minä katsahdin sisään ja näin hänet vuoteellaan. Ensimäisen tunnin hän lepäsi vaatteissaan. Kun taas katsoin, oli hän riisuutunut. Hän oli mielestäni tehnyt sen perin nopeasti ja hiljaa, mutta en sitä sen enempää ajatellut."
"Varmastikin oli puettu mies presidentti ja riisuutunut Carr! Milloin tuo muutos tapahtui?"
"Noin puoli kolmelta, heti sen jälkeen kun tohtori oli tullut."
"Tohtori!" huudahdimme.
"Niin, tohtori Anderson."
"Ette ole sanonutkaan, että hän kävi täällä!"
"Ei hän mennytkään presidentin… kenraali Whittinghamin huoneeseen; mutta hän pistäysi tänne viideksi minuutiksi noutamaan hiukan konjakkia ja jutteli kanssamme tuokion aikaa. Puolta tuntia myöhemmin hän tuli noutamaan lisää."
Aloimme käsittää, miten kaikki oli tapahtunut. Pikku tohtorin riiviö oli mukana juonessa. Tavalla tai toisella oli hän päässyt yhteyteen presidentin kanssa; luultavasti hän tiesi salaoven. Sitten he kaiketi olivat menetelleet seuraavaan tapaan: Tohtori tulee sisään, kääntääkseen itseensä vartijain huomion; sillaikaa hänen ylhäisyytensä siirtää vuoteen. Huomattuaan miesten kurkistavan makuusuojaan joka viides minuutti hän ilmoittaa sen presidentille. Sitten hän menee laittamaan Johnny Carrin valmiiksi. Palatessaan asettuu hän presidentin sijaan vuoteelle seuraavaa tarkastusta varten. Heti kun tämä on ohitse, hyppää hän vuoteelta ja luiskahtaa ulos. Kaksin tuovat he Carrin sisälle, laskevat hänet vuoteelle ja livahtavat ulos sängyn takaa, kun ovi mahtuu juuri sen verran raolleen. Kun kaikki oli valmista, oli tohtori palannut katsomaan, oliko mitään epäluuloa herännyt.
"Nyt sen ymmärrän!" huudahti eversti. "Tuo lääkärin hylky on pettänyt meidät. Hän ei voinut luvatta kuljettaa Whittinghamia talosta, ja siksi on hän vienyt hänet Carrina! Puijasi minut antamaan luvan siihen! Haa, varo nahkaasi, tohtorin pahus, jos vielä tapaamme!"
Ryntäsimme ulos talosta, vain todetaksemme, että tämä oletus oli oikea. Luuloteltu Carr oli villapeitteisiin käärittynä kannettu ulos juuri kun me istuuduimme aamiaispöytään. Tohtori oli asettanut hänet ajopeleihin, noussut niihin itsekin ja ajanut nopeasti pois.
"Mihin päin he menivät?"
"Satamaa kohti, sennor", vastasi vartija.
Satamaan pääsi kahdenkymmenen minuutin kovalla ajolla. Sanaakaan virkkamatta hypähti eversti ratsulleen; minä seurasin esimerkkiä, ja me karautimme hurjasti eteenpäin, saaden kaikki kulkijat kaikkoamaan tieltämme. Mutta voi! tulimme liian myöhään! Pysähtyessämme rantasillalle näimme Johnny Carrin pienen huvialuksen puolen penikulman päässä merellä purjehtimassa vinhaan myötätuuleen, Aureata-maan lippu uhmailevasti liehumassa maston huipusta.
Tähystimme sitä nolostuneina, sanattomina, kääntäen sitten hevosemme. Huomiomme kääntyi pieneen miesryhmään, joka seisoi myrskymerkkipylvään ympärillä. Lähestyessämme he hajosivat nopeasti, ja me näimme, että pylvääseen oli kiinnitetty arkki kirjepaperia, johon oli piirretty tutulla käsialalla:
"Minä Marcus W. Whittingham, Aureatan tasavallan presidentti, tarjoan täten viidentuhannen dollarin palkinnon ja täyden anteeksiannon sille tai niille, jotka avustavat George McGregorin (Aureata-maan entisen everstin) ja pankinjohtaja John Martinin ottamisessa kiinni elävinä tai kuolleina, ja julistan edelleen, että mainitut George McGregor ja John Martin ovat tasavallan kavaltajia ja kapinallisia, sekä henkipattoina kohdeltavia. Tätä päätöstä jokainen lainkuuliainen kansalainen rangaistuksen uhalla noudattakoon.
Marcus W. Whittingham, presidentti."
Tämä oli tosiaan mieluista!
YHDESTOISTA LUKU.
Saalista jakamassa.
Kun lukuhalun sanotaan levinneen kaikkiin kansankerroksiin, voinen toivoa, että jokunen niistä, jotka silmäilevät tätä kertomusta, kykenee omasta kokemuksestaan ymmärtämään sen henkilön tunteet, joka ensi kertaa näkee palkinnon luvatuksi kiinniottamisestaan. Tosin ei meidän järjestysvaltamme tapana ole jäljitellä presidentin verhoamatonta raakuutta ninenomaan lisäämällä "elävänä tai kuolleena", mutta tiedän lain hätätilassa jättävän tämänkin vaihtoehdon oikeudenpalvelijoille. En häpeä tunnustaa, että sydäntäni melkolailla hypähdytti hänen ylhäisyytensä lähtölaukaus, ja huomasinpa itse everstinkin käyvän levottomaksi. Fleancen pakoonpääsy näytti Macbethista tekevän koko hänen asemansa epävarmaksi, ja kenraali Whittinghamia oli epäilemättä pidettävä vaarallisempana vastustajana meille kuin Fleance saattoi olla tuolle skotlantilaiselle vallantavoittelijalle.
Me tosiaan tunsimme kumpikin heti, kun näimme valkopurjeisen "Songstressin" kuljettavan vihollisemme pois ulottuvistamme, että vallankumousta ei vielä saattanut pitää turvallisesti loppuun suoritettuna. Mutta valta-asemamme epävarmuus ei herpaannuttanut tarmoamme. Päinvastoin päätimme takoa raudan ollessa kuumana, ja jos Aureata-maa oli tuomittu vieläkin joutumaan sortovallan kahleisiin, olin ainakin minä puolestani täysin selvillä siitä, että sen nykyistä vapautta saattoi käyttää edullisesti.
Saapuessamme jälleen Kultaiseen taloon emme siis menettäneet hetkeäkään, vaan aloimme perusteellisesti tutkia valtion raha-asiain tilaa. Käänsimme talossa kaikki mullinmallin, mutta mitään löytämättä! Oliko mahdollista, että presidentti oli korjannut mukanaan kaikki ne aarteet, jotka olivat innostaneet meidät isänmaalliseen yritykseemme? Se ajatus oli liian kamala. Mutta eivät hänen kirjoituspöytänsä laatikot enempää kuin kirjastohuoneen kassakaappikaan paljastaneet kiihkeille silmillemme mitään. Tutkimusmatkue, jonka olimme lähettäneet rahaministeriöön (missä se sivumennen sanoen ei tavannut don Antoniota eikä hänen kaunista tytärtään), toi sen masentavan tiedon, että siellä ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin tilikirjoja ja suorittamattomia laskuja.
Ihan lannistuneena viskausin hänen ylhäisyytensä tuoliin ja sytytin yhden hänen oivallisia sikaarejaan, apeasti ajatellen, että tämä nautinto näytti jäävän ainoakseni koko puuhasta. Eversti seisoi tuimana selin tulisijaan ja katseli minua niinkuin olisin ollut syypää tähän asiaintilaan.
Tällä hetkellä astui signorina huoneeseen. Tervehdimme häntä synkkinä, ja hän hämmästyi yhtä paljon kuin mekin kuullessaan uutisen presidentin paosta. Samalla luulin silti huomaavani hänen huoahtavan helpoituksesta, mikä ei olisikaan ollut ihmeellistä, kun ajattelee hänen yksityistä suhdettaan kukistettuun valtiaaseen. Mutta kun ryhdyimme selittämään, miten karuille laitumille olimme joutuneet, keskeytti hän meidät heti.
"Voi teitä typeriä miehiä, ette ole etsineet oikeasta paikasta. Odotitte kai rahojen olevan valmiiksi levitettyinä teitä varten ruokasalin pöydälle. Tulkaa minun kanssani."
Seurasimme häntä siihen huoneeseen, missä Carr lepäsi. Hän oli valveilla, ja signorina meni kysymään hänen vointiaan. Sitten hän jatkoi:
"Meidän täytyy hetkiseksi häiritä teitä, mr. Carr. Ettehän pahastu?"
"Täytyykö minun nousta vuoteestani?" kysyi Johnny.
"Eihän toki, niin kauan kuin minä olen täällä", vastasi signorina. "Teidän on vain suljettava silmänne ja pysyttävä hiljaa; mutta me aiheutamme hiukan melua."
Huoneessa oli pesukaappi, kuten odottaa sopikin. Tämä oli usein käytettyä mallia: itse kaapin yläpuolella kohosi puolenkolmatta jalan korkuinen korutiilillä päällystetty puusuojus, jonka oletettu tarkoitus oli suojella seinäpapereita. En koskaan ole tavannut viattomamman näköistä laitetta; se olisi sopinut naisen pukuhuoneeseen. Signorina astui suojuksen luo ja työnsi sen hiljaa syrjään; se luisui uurretta myöten! Sitten hän painoi takana olevaan seinään, josta palanen pyörähti sivulle, paljastaen avaimenreiän.
"Hän on tietysti ottanut avaimen", sanoi tyttö. "Meidän täytyy murtaa lukko. Onko kellään vasaraa?"
Työkaluja tuotiin, ja uurastaen signorinan johdolla me melkoisen työn jälkeen pääsimme käsiksi siroon pieneen kassakaappiin joka oli muurattu seinään. Säiliön ulkopintaan oli selvästi piirretty: "Murtovarkaalta turvassa". Mutta meitä ei röykyttämisen melu peloittanut, joten sen sisältö ei ollut meiltä turvassa kymmentä minuuttia enempää.
Avattuna se tarjosi katseillemme kultakaivoksen! Siinä oli rahassa ja arvopapereissa puoli miljoonaa dollaria!
Katsahdimme toisiimme hymyillen. "Murheellinen paljastus", huomautin minä.
"Sitä vanhaa kettua!" sanoi eversti.
Eipä ihme, että satamatyöt alkuasteellaan osoittautuivat tuottamattomiksi. Presidentin oli täytynyt pidättää niitä hyvin alkeellisella asteella.
"Mitä te siellä puuhaattekaan, hyvät ihmiset?" huusi Carr.
"Selvää murtovarkautta, veikkonen", vastasin minä, "ja saalis on jo kynsissämme".
"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin sitten everstiltä.
"Senhän arvaattekin, mr. Martin", ehätti Signorina. "Hän antaa teille rahanne ja jakaa loput uskollisen ystävänsä Christina Nugentin kanssa."
"Niinpä kai", virkkoi eversti. "Mutta mielestäni te, mr. Martin, vedätte tässä aimo apajan."
"Hyvä eversti", huomautin minä, "kauppa on kauppa, ja mitäpä olisitte voinut ilman minun rahojani?"
Eversti ei sanonut enää mitään, vaan ojensi minulle rahat, mikä minusta olikin paljoa mieluisampaa. Otin nuo 320,000 dollaria lausuen:
"Nyt voin rehellisenä miehenä katsoa maailmaa silmiin."
Signorina nauroi.
"Minä iloitsen etupäässä Jones-paran tähden", sanoi hän. "Se kirvoittaa kuorman hänen sydämeltään."
Eversti jakoi jäännöksen kahtia, työntäen toisen kasan signorinalle.
Tämä otti sen iloisesti ja virkkoi:
"Nyt käytänkin puolet velakkeistani käherryspapereiksi, ja toivoakseni teidän miksi sitä sanottekaan? — väliaikainen hallituksenne lunastaa loputkin. Muistattehan huvilan?"
"Sen kyllä pian saatte", vastasi eversti kärsimättömästi. "Te kaksi ette näy luulevan mitään muuta tekemistä jääneenkään kuin korvauksenne' turvaamisen Unohdatte että meidän on varmennettava asemamme."
"Aivan oikein. Everstin hallitusta on tuettava", lausuin minä.
Signorina ei oivaltanut viittaustani. Hän haukotteli ja sanoi:
"No niin, minä siis lähden. Saatte luottaa uskollisuuteeni, teidän ylhäisyytenne."
Kumartaen everstille astui hän ovelle. Avatessani sen hänelle kuiskasi hän: "Hirvittävä vanha karhu! Käyhän katsomassa, Jack." Ja niin poistui hän dollareineen.
Minä palasin ja istuuduin vastapäätä everstiä.
"Ihmettelenpä, miten hän tiesi tuon salaisuuden", huomautin.
"Whittingham oli kai ollut kylliksi hupsu kertoakseen siitä hänelle", murahti eversti ikäänkuin haluttomana puhumaan tästä seikasta.
Sitten kävimme käsiksi asioihin. Tämä vaatimaton kertomus ei ole tarkoitettu miksikään Aureata-maan historiaksi, enkä tahdo väsyttää lukijoitani kertomalla keskustelustamme. Pääsimme vihdoin yksimielisyyteen siitä, että presidentin paon tähden oli asema vielä niin häilyväinen, jotta oli välttämätöntä toistaiseksi lakkauttaa perustuslaillisen hallituksen tavalliset muodot. Kamarilla ei nykyisin ollut istuntokautta, ja tämä suuresti helpoitti sellaista menettelyä. Eversti oli julistettava presidentiksi, ja sotalain nojalla piti hänen ottaa muutamiksi viikoiksi ylin valta käsiinsä, kunnes ehtisimme silmäillä ympärillemme. Katsoimme parhaaksi, että minun nimeni ei esiintyisi julkisuudessa, mutta suostuin hänen valvontansa alaisena hoitamaan kaikki raha-asioita koskevat kysymykset.
"Me emme voi maksaa todellisen velan korkoa", virkkoi eversti.
"Emme kyllä", myönsin minä; "teidän tulee julkaista sellainen tiedonanto, että kenraali Whittinghamin väärinkäytösten vuoksi täytyy maksut toistaiseksi lakkauttaa. Luvatkaa, että kaikki järjestetään myöhemmin."
"Hyvä niin", sanoi hän. "Ja nyt minun täytyy mennä katsomaan noita upseereja. Minun on pidettävä heitä hyvällä tuulella, ja miehistöä myöskin. Annan heille vielä toiset kymmenentuhatta."
"Jalomielinen sankari!" sanoin minä. "Ja minä lähden toimittamaan nämä rahat takaisin isännilleni."
Kello oli kaksitoista, kun lähdin Kultaisesta talosta, verkalleen astellen alas Vapaudenkatua. Suurempi osa sotaväkeä oli jo siirretty pois, mutta jokunen komppania piti vielä vartiota Piazzalla. Tavallisia arkitehtäviä hommailtiin sekavan kiihtymyksen kuhinassa, ja ilmestymisen! herättämästä mielenkiinnosta huomasin, että osuuteni yön tapahtumiin oli ainakin jossain määrin tullut tietoon. Virallinen lehti oli julkaissut erityisnumeron, jossa se tervehti vapauden koittoa, ja ylistellessään McGregoria maasta taivaaseen antoi se myös lämpimän kiitoslauselman "sille jalolle englantilaiselle, joka synnynnäisellä vapaudenrakkaudella oli ottanut kantaakseen Aureata-maan synnytystuskain kuorman". Vertaus oli minusta soveltumaton, mutta teki terveellisen vaikutuksen; ja kun lopuksi näin kaksi poliisikonstaapelia mukiloimassa päihtynyttä miestä, koska tämä oli hurrannut kukistuneelle hallitukselle, saatoin pankkiin kääntyessäni lausua itsekseni: "Järjestys vallitsee Warsovassa".
Kuin yhteisestä sopimuksesta oli kaikki liike-elämä pysähtynyt täksi kohtalokkaaksi päiväksi, ja minä tapasin Jonesin istumassa jouten ja rauhattomana. Selitin hänelle asiain tilan, esittäen millä tavoin presidentin häpeällinen juoni oli pakoittanut minut pankin etuja valvoakseni ottamaan enemmän tai vähemmän välittömästi osaa vallankumoukseen. Oli liikuttavaa kuulla hänen voivottelevan uskomansa miehen konnuutta, ja hän siunasi minua hartaasti, näyttäessäni hänelle rahat, ja tarjoutui heti kirjoittamaan johtokunnalle täydellisen selostuksen asiasta.
"Niiden velvollisuutena on myöntää teille erityinen lahjapalkkio, sir", sanoi hän.
"Enpä tiedä, Jones", vastasin minä; "pelkäänpä, että minua vastaan on ilmennyt eräänlaista ennakkoluuloisuutta päämajassa. Mutta joka tapauksessa olen päättänyt uhrata kaiken omakohtaisen hyödyn mitä menettelystäni saattaisi minulle koitua. Presidentti McGregor on valaissut minulle, että jos kenraali Whittinghamin juonet tulisivat yleisesti tunnetuiksi, ne aiheettomastikin vahingoittaisivat Aureatan luottoa, ja hän pyysi minua olemaan julkaisematta yksityiskohtia. Tällaisissa asioissa, Jones, emme saa antaa pelkkien itsekkäiden vaikuttimien johtaa toimintaamme."
"Jumala varjelkoon, sir!" huudahti Jones hyvin liikutettuna.
"Olen siis päättänyt tyytyä tekemään vain yksityisen ilmoituksen johtajille; heidän asiakseen jääköön, missä määrin he uskovat sen myöskin osakkaille. Suurelle yleisölle en virka sanaakaan jälkimäisestä lainasta, ja te minun mielikseni tietenkin käsittelette näitä rahoja vain tavallisten sijoitusten perimisen tuloksena, Äskeiset selkkaukset riittävät hyvin selittämään, miksi niin suuri summa on vaadittu takaisin pankin käyttövaroiksi."
"En oikein käsitä, miten tämän seikan järjestäisin."
"Oh, te olette rasittunut", sanoin. "Jättäkää se minun huolekseni,
Jones."
Ja tämän minä sainkin hänet tekemään. Hän tosiaan tunsi niin suurta helpoitusta, nähdessään rahat saaduiksi takaisin, että hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen, ja jos hän epäilikin jotain, herätti nykyinen korkea asemani hänessä pelonsekaista kunnioitusta. Hän näkyi unohtavan, mitä minä itse en voinut unohtaa, — nimittäin että presidentin hallussa epäilemättä yhä oli tuo turmiota uhkaava sähkösanoma!
Puolipäivällisen jälkeen muistin lupaukseni signorinalle, ja ottaen hattuni olin juuri jättämäisilläni jäähyväiset liikeasioille, kun Jones sanoi:
"Teille tuli juuri äsken kirje, sir. Pieni poika toi sen ollessanne puolisella."
Hän ojensi sen minulle — pienen, likaisen kirjekuoren, johon oli osote töherretty kankeasti. Avasin sen huolettomasti, mutta säpsähdin hämmästyneenä, nähdessäni presidentin käsialan. Kirjelappu oli päivätty "lauantaina Songstress-purressa" ja kuului näin:
"Hyvä mr. Martin! — Minun täytyy tunnustaa, että olen pitänyt rohkeuttanne ja kykyjänne liian huonossa arvossa. Jos tahdotte jättää ne minun käytettävikseni nyt, niin otan vastaan suostumuksenne. Muussa tapauksessa on minun viitattava julkiseen kuulutukseeni. Joka tapauksessa saattaa Teille olla hyödyllistä tietää, että McGregor aikoo naida signorina Nugentin. Pelkään että palatessani henkenne säästäminen tuskin soveltuu velvollisuuksiini yhteiskuntaa kohtaan (ellette vastaanota nykyistä tarjoustani), mutta mielihyvällä aina muistelen tuttavuuttanne. Sallikaa minun tunnustaa, että olen harvoin tavannut miestä, jolla on sellaiset luontaiset lahjat raha-asioihin ja politiikkaan. Lasken ensi yöksi ankkurini viiden penikulman päähän Whittinghamista (tiedänhän, että teillä ei ole laivoja), ja jos yhdytte minuun, on kaikki hyvin. Ellette sitä tee, pidän päätöstänne peruuttamattomana. — Uskokaa, mr. Martin, vilpittömään kunnioitukseeni.
Marcus W. Whittingham,
Aureatan tasavallan presidentti."
Joku on aivan oikein huomauttanut, että on mieluisaa laudari a laudato viro [saada kiitosta kiitetyltä mieheltä], ja niinpä presidentinkin ylistyspuhe hiveli minun mieltäni. Mutta minä en nähnyt mitään mahdollisuuksia yhtyäkseni häneen. Rahoista hän ei maininnut mitään, mutta tiesin hyvin, että niiden palauttamisen olisi täytynyt olla liittomme ehtona. Sitäpaitsi olin varma, että hänkin aikoi naida signorinan, ja jos minulla täytyi olla kilpakosija paikalla, valitsin siksi mieluummin McGregorin. Lopuksi ajattelin, että tavallinen kunniantuntokin pakoitti minut pysymään puolueelleni uskollisena. En kuitenkaan kertonut kirjeestä McGregorille, vaan lähetin hänelle ainoastaan pari riviä, ilmoittaen kuulleeni "Songstressin" luovailevan muutaman penikulman päässä rannikolla, joten hänen tuli olla varuillaan.
Tämän tehtyäni panin täytäntöön keskeytetyn aikeeni ja läksin signorinaa tervehtimään. Kun minut ohjattiin sisälle, tuli tämä ystävällisesti hymyillen vastaani.
"Olen saanut kirjeen presidentiltä", alotin minä
"Niin", lausui tyttö, "hän ilmoitti kirjoittaneensa sinulle."
"Mitä! Oletko sinäkin saanut tietoja häneltä?"
"Kyllä, vain muutaman rivin. Hän on jokseenkin vihoissaan minulle."
"Sen arvaan. Haluaisitko nähdä kirjeeni?"
"No, kyllä", vastasi hän huolettomasti.
Luettuaan sen kysyi hän:
"No, aiotko siirtyä hänen puolelleen — jättää minut?"
"Miten saatat sellaista kysyä? Sällitkö minun lukea oman kirjeesi,
Christina?"
"En, Jack", vastasi hän matkien kiihkeätä äänensävyäni. "Voin varastaa presidentin säästöt, mutta pidän kunniassa hänen luottamustaan."
"Näitkö, mitä hän kirjoittaa minulle McGregorista?"
"Kyllä", vastasi signorina. "Tiedäthän, että se ei ole minulle uutta. Mutta on omituinen sattuma, että eversti on juuri itse käynyt täällä kertomassa minulle samaa. Everstin kosimistapa ei ole sievää — ei läheskään niin sievää kuin sinun, Jack."
Täten rohkaistuna istuuduin hänen viereensä. Luullakseni tartuin hänen käteensä.
"Ethän sinä rakasta häntä?"
"En laisinkaan", vastasi hän.
Pyydän saada olla kertomatta, miten tarjosin sydämeni signorinalle. Olin järjettömyyteen asti kiihtynyt, mutta hän ei näyttänyt panevan sitä pahakseen.
"Pidän sinusta hyvin paljon, Jack", lausui hän, "ja teit hyvin ystävällisesti ryhtyessäsi vallankumoukseen minun tähteni. Tapahtuihan se minun tähteni, Jack?"
"Tietysti, rakkaani", vastasin kerkeästi.
"Mutta tiedätkös, Jack, me emme mielestäni ole paljoakaan paremmassa asemassa. Tavallaan ovat asiat pahemmallakin kannalla. Presidentti ei tahtonut sallia kenenkään muun naida minua, mutta hän ei ollut niin omavaltainen kuin eversti. Eversti vakuuttaa naivansa minut viikon kuluttua tästä päivästä!"
"Saammepa nähdä", sanoin minä karmeasti.
"Uusi vallankumousko, Jack?" kysyi signorina.
"Älä ivaile", lausuin pahantuulisesti.
"Poika-parka! Mikäpä meille ihanteellisille rakastavaisille tulee eteen?"
"En usko olevasi ollenkaan tosissasi."
"Kyllä, Jack, minä olen — nyt." Sitten hän jatkoi jonkunlaisella leikkisällä säälillä: "Kas minun raivostunutta, mustasukkaista, murtunutta Jackiani!"
Suljin hänet syliini ja suutelin häntä, kuiskaten kiihkeästi:
"Pysythän uskollisena minulle, armas?"
"Päästä minut", sanoi hän. Viskauduttuani takaisin tuolille hän sitten kumartui ylitseni, lausuen: "Tämä on ihanaa niin kauan kuin sitä kestää; älä anna mielesi murtua, jos se loppuu."
"Jos rakastat minua, niin mikset lähde kanssani pois tästä kehnouden kuilusta?"
"Pakenisinko kanssasi?" kysyi hän teeskentelemättömän hämmästyneenä. "Luuletko olevamme sellaista väkeä, jolle soveltuu haaveellinen karkaaminen? Minä olen hyvin maailmallinen. Samoin olet sinäkin, rakas Jack — miellyttävästi maailmallinen, mutta pelkkä maailman orja kuitenkin."
Tässä huomautuksessa oli paljon totta. Emme olleet ihannepari mökissä kuherrellaksemme.
"Niin", virkahdin, "minulla ei ole rahaa."
"Minulla on hiukan, vaan ei paljoa. Olen maksellut velkojani", hän lisäsi ylpeästi.
"Minä en ole sitäkään tehnyt. Eikä minussa ole oikein miestä puhaltamaan noita kolmeasataatuhatta dollariakaan."
"Meidän täytyy odottaa, Jack. Mutta yhden asian lupaan. En ikinä mene naimisiin everstin kanssa. Jos ainoaksi keinoksi jää tosiaan pako, niin me karkaamme yhdessä."
"Entä Whittingham?"
Kerrankin näytti signorina vakavalta.
"Sinä tunnet hänet", hän sanoi. "Ajattele, mitä hän sinulla teetti — ja sinä et ole heikko mies, muutoin en sinusta pitäisikään. Jack, sinun on pidettävä hänet loitolla minusta."
Hän oli aivan kuohuksissaan, ja oli uusi todiste presidentin voimasta, että hänellä saattoi olla niin merkillinen vaikutusvalta sellaiseen luonteeseen. Kiihkeästi halusin kysyä häneltä enemmän hänen suhteestaan presidenttiin, mutta sitä en voinut tehdä nyt kun hän oli tuskassa. Ja rauhoitettuani hänet hän päättäväisesti kieltäytyi palaamasta tähän asiaan.
"Ei, mene pois nyt", sanoi hän. "Koeta keksiä keinoja molempien presidenttiemme pelin sotkemiseksi. Ja mitä tapahtuneekin, Jack, olen joka tapauksessa hankkinut sinulle takaisin rahasi, tehnyt sinulle jotakin hyvää. Älä siis minua tuomitse. En suurestikaan pelkää sydämesi murtuvan. Toden totta, Jack, me emme kumpikaan ole kilttejä nuoria ihmisiä. Ei, ei, tyynny ja mene nyt kotiisi. Sinulla on paljon hyödyllistä hommattavaa ajatustesi kääntämiseksi muuhun."
Suostuin vihdoin lähtemään ja kävelin pois, tuntien kiusallisen asemamme melkoisesti häiritsevän onneani. Ilmeisesti oli McGregorilla tosi mielessä, ja tällä hetkellä McGregor oli kaikkivoipa. Jos hän pysyi ohjaksissa, menettäisin minä armaani. Jos entinen presidentti palaisi, uhkaisi minua vieläkin pahempi kohtalo. Jos olisikin mahdollista viedä pois signorina, mitä suuresti epäilin, niin minne sitten menisimme? Ja tulisiko hän mukaani?
En ylipäätään luullut, että hän tulisi.
KAHDESTOISTA luku.
Kahden tulen välissä.
Monista kiusoistani huolimatta nukuin tämän vaiherikkaan päivän jälkeen yöni kunnollisesti ensi kerran kokonaiseen viikkoon. Tarpeettoman ylimielisesti vakuuttaen sellaista varokeinoa halveksivansa epäsi eversti isänmaallisen tarjoukseni pitää silmällä kaupunkia, ja senvuoksi minä kevyen illallisen nautittuani ja mietteissäni poltettuani piipullisen tupakkaa menin levolle kello yhdeltätoista, koska tunsin itseni perin raukeaksi. Minulla oli mielestäni jonkun verran syytä onnitellakin itseäni, sillä vaikka vaikeuteni nytkin olivat melkoiset, oli asemani kieltämättä toivorikkaampi kuin ennen vallankumousta. Nyt olin päättänyt toimittaa rahani turvallisesti pois maasta, ja toisessa suuressa asiassani taasen toivoin vielä lyöväni laudalta McGregorin.
Valjetessaan toi seuraava päivä kuitenkin uusia huolia. Minut herätti hyvin varhain itse eversti pistäytymällä puheilleni. Hän toi kovin hälyttäviä tietoja. Yöllä oli kaikki meidän julistuksemme revitty pois tai töherretty täyteen herjauksia; niiden päällä tai vieressä riippui nyt lukuisia suurennettuja jäljennöksiä presidentin loukkaavasta kuulutuksesta. Miten ja kenen toimesta tämä kiihoitus oli pantu alkuun, sitä emme kyenneet arvaamaan, sillä sekä upseerit että sotamiehet vakuuttivat valppauttaan. Aivan Piazzan keskelle oli presidentin muistopatsaan jalustaan kiinnitetty mahdottoman suuri paperi, johon oli piirretty: "Muistakaa vuotta 1871! Kuolema kavaltajille!"
"Miten on tuo kaikki voinut tapahtua, elleivät sotamiehet ole olleet juonessa?" kysyi eversti synkkänä. "Olen lähettänyt nuo kaksi komppaniaa takaisin kasarmiin ja komentanut toisia sijalle. Mutta mistä tiedän, ovatko he sen parempia? Tapasin de Chairin juuri äsken ja kysyin häneltä armeijan mielialaa. Se pikku vintiö irvisti ja sanoi: 'Ah, mon president, olisi parempi, jos kunnon sotilaat saisivat vähän enemmän rahaa'."
"Niin kai", lausuin minä; "mutta teillä ei ole enää paljoakaan jäljellä".
"Mitä minulla on, sen aion jo pitää", vastasi eversti. "Jos tämä homma menee myttyyn, en tahdo tulla potkituksi nälkiintymään. Sanonpa teille, Martin, teidän täytyy antaa minulle takaisin osa siitä rahasummastanne."
Tämän pyynnön häikäilemättömyys tyrmistytti minut. Olin juuri vetämässä toista housunlahetta jalkaani (sillä vuoteessa lojuminen ei ollut hauskaa tuon ison otuksen siinä edessä reuhatessa) ja pysähdyin koipi koholla tuijottamaan häneen.
"No, mikä tuli? Miksi pitäisi teidän saada tanssia tiehenne koko saaliin kanssa?" kysyi hän.
Miehen puutteellisuus alkeellisimmissa siveellisyyskäsitteissä teki hänet inhoittavaksi. Eikö hän varsin hyvin tiennyt, että rahat eivät olleet minun? Enkö ollut antanut hänelle apuani juuri sillä nimenomaisella ehdolla, että saisin nuo rahat maksaakseni takaisin pankille? Päätin pukeutumiseni ja vastasin sitten:
"En anna penniäkään, eversti, en jumaliste penniäkään! Sopimuksemme mukaan ne rahat kuuluivat minulle; muussa tapauksessa en olisi vallankumoukseenne edes pihdeillä kajonnut."
Hän näytti hyvin raivostuneelta ja mutisi jotain partaansa.
"Olettepa jo korskealla tuulella", sanoi hän sitten.
"En suostu varastamaan teidän mieliksenne", vastasin minä.
"Aina ette ole ollut yhtä tunnontarkka", — härnäsi hän.
Tästä loukkauksesta välittämättä toistin päätökseni.
"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän siihen, "annan teille vuorokauden miettimisajan; neuvon teitä siksi muuttamaan mielenne. En halua riidellä, mutta osan noista rahoista minä aion saada."
Hän oli ilmeisesti oppinut valtiotaitoa edeltäjänsä koulussa! "Kaksikymmentäneljä tuntia on aikaa sekin", ajattelin, ja päätin koettaa käärmeen viekkautta.
"All right, eversti, minä tuumin asiaa. En sellaiseen tietenkään mielelläni suostu, mutta olemmehan astuneet samaan ruuheen ja yhdessä meidän on soudettava. Odottakaamme miltä tilanne näyttää huomenaamulla."
"On toinenkin seikka, josta aioin puhua kanssanne", jatkoi hän.
Olin nyt täysissä pukimissa; kutsuin hänet toiseen huoneeseen, johon aamiaispöytä oli katettu, tarjosin hänelle kupin kahvia (jota suureksi ansiokseni en myrkyttänyt) ja kävin käsiksi omaan eineeseeni.
"Antakaa kuulua", sanoin lyhyeen.
"Varmaankin tiedätte, että aion mennä naimisiin?" virkkoi hän.
"Ei, en ole kuullut", vastasin yrittäen olla kokonaan kiintynyt munan kuorimiseen. "Hieman hoppuinen aika naimapuuhiin, eikö olekin? Kuka hän on?"
Hän naurahti raskaasti.
"Älkää huoliko näytellä noin peräti osatonta; luullakseni voitte sen hyvinkin arvata?"
"Ehkä madame Devarges?" lausuin huolettomasti. "Sopiva liitto, jokseenkin teidän ikäisenne —"
"Älkää hitossa yritelkö sukkeluuksianne!" huudahti eversti. "Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se on signorina?"
"Niinkö?" vastasin. "No no, kyllähän otaksuinkin olleenne häneen hieman erityisemmin kiintynyt. Ja hän on suostunut tekemään teidät onnelliseksi?"
Olin utelias näkemään, mitä hän vastaisi. Tiesin hänet suureksi valehtelijaksi, mutta uskon hänen puhuneen totta tässä tilaisuudessa, kun hän vastasi:
"Sanoo, että hän ei koskaan ole välittänyt rahtuakaan kenestäkään muusta?"
Ooh, signorina!
"Eikö edes Whittinghamista?" kysäisin häijysti.
"Hän vihaa sitä vanhaa lurjusta!" vastasi eversti. "Yhteen aikaan luulin hänen pitävän teistä, Martin, mutta hän nauroi koko ajatukselle. Olen hyvilläni siitä, sillä muutoin olisimme joutuneet rettelöön."
Hymyilin hiukan äitelästi ja kätkien kasvoni kahvikupin taa.
Laskiessani sen kädestäni kysyin:
"Ja milloin häät vietetään?"
"Ensi lauantaina?"
"Niinkö pian?"
"Niin", vastasi hän. "Meidän keskemme sanottuna, Martin, tyttö on hyvinkin halukas kiirehtimään?"
Tämä jo ellotti liiaksi. Mutta minä en tiennyt, pettikö eversti minua vai oliko signorina pettänyt häntä — luultavasti oli siinä osa kumpaakin. Käsitin kuitenkin selvästi, että eversti tällä kömpelöllä pelillään tarkoitti hätistää minut pois metsästysmailtaan, sillä tietysti olivat toiveeni hänelle tunnetut, samoin kuin hän luultavasti tiesi, että olin signorinan tunteissa saavuttanut jotakin menestystä, — enkä kai nytkään suuresti eksyttänyt häntä. Mutta minä tahdoin välttää suoranaista kiistaa, voittaakseni aikaa.
"Minun pitää käydä onnittelemassa häntä", sanoin.
Eversti ei kernaasti voinut sanoa vastaan, mutta hän ei pitänyt siitä.
"Hm, Christina sanoi olevansa kovin kiireissään, mutta kaiketi hän voi ottaa teidät vastaan muutamiksi minuuteiksi?"
"Kyllä kai", toistin kuivasti.
"Minun täytyy nyt lähteä. On oltava liikkeellä pitkin päivää yrittämässä, enkö saa napatuksi noita hylkyjä, jotka hävittivät julistuksemme?"
"Ettekö siis aio ryhtyä mihinkään toimiin tänään?"
"Hallituksen järjestämiseenkö?" kysyi hän virnistäen. "En juuri vielä. Odottakaa, kunnes olen saanut signorinan ja rahat, ja sitten alamme tuumia niistä asioista. Ajatelkaa te nyt niitä rahoja, veikkonen!"
Suureksi huojennuksekseni hän sitten läksi, ja hänen poistuessaan minä vannoin, että hän ei koskaan saisi signorinaa sen paremmin kuin rahojakaan. Vuorokauden kuluessa oli minun keksittävä keino hänen ehkäisemisekseen.
"Hiukan aikaista mennä vierailulle", ajattelin, "mutta minun täytyy tavata signorina."
Matkallani tapasin useita henkilöitä ja kuulin yhtä ja toista mielenkiintoista. Ensiksikään ei ollut tavattu jälkeäkään don Antoniosta eikä hänen tyttärestään; huhu tiesi heidän menneen purteen yhdessä presidentin ja tämän uskollisen lääkärin kera. Toiseksi, Johnny Carr lepäsi yhä vuoteessaan Kultaisessa talossa (tämän kuulin madame Devargesilta, joka oli ollut häntä katsomassa); mutta hänen miehensä olivat hävinneet, tehtyään ensin juhlallisen uskollisuudenvalan uudelle hallitukselle. Kolmanneksi, sotaväki oli vastaanottanut everstin äänettömänä ja synkin katsein, ja kaksi upseeria oli kadonnut teille tietämättömille; nämä olivat molemmat ameriikkalaisia ja ainoat, joilla oli taistelukuntoisuutta.
Asemassa ilmeni siis pahoja enteitä, ja minä aloin ajatella, että minunkin olisi hyvä kadota, kunhan vain saisin rahani ja rakastajattareni mukaani. Puolueuskollisuuden arvelukset oli everstin röyhkeä käytös häivyttänyt, ja minä tunsin olevani valmis toteuttamaan omia aikeitani millä keinoin hyvänsä. Oli jo ilmeistä, ettei McGregorin kanssa voinut tulla toimeen hänen nykyisessä mielentilassaan ollessaan, ja olin vakuutettu siitä, että minun oli paras poistua koko näyttämöltä tai sen käydessä mahdottomaksi yrittää jotakin sopimusta entisen presidentin kanssa. Tietysti kaikki kävisi sileästi, jos luovuttaisin tälle sekä dollarit että naisen; samanlainen uhraus sovittaisi McGregorin. Mutta sitä en tahtonut tehdä.
"Jommankumman tahdon pitää", tuumasin itsekseni koputtaessani Mon
Repos'n ovelle, "ja molemmat, jos mahdollista."
Signorina näytti tuskaantuneelta, hän näytti itkeneenkin.
"Tapasitko tätiäni tänne tullessasi?" kysäisi hän heti kun minut oli osoitettu sisään.
"En", vastasin.
"Olen lähettänyt hänet pois", jatkoi hän. "Tämä hälinä peloittaa häntä, ja senvuoksi hankin hänelle everstiltä matkaluvan (sillä tiedäthän, että me emme saa luvatta liikahtaa minnekään nyt kun vapaus on päässyt voitolle), vaimo-parka kaipaa ilmaston muutosta."
"Mihin hän matkustaa?" kysyin.
"Kotiin", vastasi signorina.
En tiennyt missä "koti" oli, mutta minä en koskaan kysele sellaista, mitä ei ole aiottu tiedettäväkseni.
"Oletko jäänyt tänne yksin?"
"Olen. Tiedän että se ei ole sopivaa, mutta näetkös, Jack, minun oli valittava joko huolenpito rahoistani tai maineeni varjeleminen. Jälkimäinen on aina turvattu omassa tallessani, edellisestä en ollut yhtä varma."
"Vai niin, olet siis jättänyt ne Mrs. Carringtonille?"
"Kaikki, paitsi viisituhatta dollaria."
"Tietääkö eversti siitä?"
"Hyväinen aika, eihän toki. Muutoin ei hän olisi sallinut tätini lähteä."
"Sinä olet hyvin ymmärtäväinen", sanoin minä. "Soisinpa vain, että minäkin olisin voinut lähettää rahani hänen kanssaan."
"Pelkään että rakas tätini olisi siitä paisunut kovin leveäksi", sanoi signorina tirskuen.
"Niin, paljonhan on hallussani käteistä", vastasin pahoitellen. "Mutta eivätkö ne keksi tätisi rahoja?"
"Eivät, jos he ovat säädyllisiä herrasmiehiä", vastasi signorina hämärästi.
Nähtävästi ei sopinut kysellä tarkemmin. Enemmittä mutkitta ilmaisin siis oman vaaranalaisen tilani ja everstin kerskaukset signorinasta itsestään.
"Mikä lurjus se mies onkaan!" huudahti hän. "Tietysti olin hänelle kohtelias, mutta minä en puhunut puoliakaan tuosta kaikesta. Ethän sitä minusta uskonutkaan, Jack?"
Ei koskaan hyödytä heittäytyä epämieluisaksi ihmisille; sanoin siis, etten ollut voinut alentua kuvittelemaan sellaista mahdolliseksi.
"Mutta mitä on tehtävä? Jos viivyn täällä huomiseen, ottaa hän rahat ja voi leikata minulta kurkun poikki, mikäli yritän häntä vastustella."
"Niin, ja nai minut", säesti signorina. "Jack, meidän täytyy panna toimeen vastavallankumous."
"En näe siitä mitään hyötyä", vastasin alakuloisesti. "Presidentti ottaa rahat aivan yhtä varmasti ja kaiketi myös sinut samaten."
"Heistä kahdesta mieluummin valitsisin hänet. Älä nyt raivostu, Jack! Minähän vain sanoin: heistä kahdesta. Mutta oletpa oikeassa; paljoa ei meitä auttaisi kenraali Whittinghamin toimittaminen takaisin."
"Puhumattakaan siitä, että minä hyvin luultavasti saisin surmani sellaisessa yrityksessä."
"Annahan, kun ajattelen", virkkoi signorina, rypistäen kulmakarvojaan.
"Saanko sytyttää savukkeen ja auttaa sinua?"
Hän nyökkäsi myöntymykseksi, ja minä jäin odottamaan hänen mietiskelynsä tulosta.
Signorina istui kotvan ajatuksissaan ja tuskallisin ilmein. Minusta kuitenkin näytti siltä, että hän pikemmin kamppaili ristiriitaisten tunteiden kanssa kuin harkitsi toimintasuunnitelmaa. Kerran vilkaisi hän minuun, mutta kääntyi sitten pois levottomin elein ja huoahtaen.