VI.
NAINEN, JOLLA OLI VIHREÄ HATUNSULKA.
Juuri kun molempain itävaltalaisten vaunut vierivät Sundvoldenia kohden, ajoi eräs automobiili kovaa vauhtia heidän ohitseen. Automobiilissa istuivat Asbjörn Krag ja Harald Brede valepukuisina.
Krag ennätti silmäillä noita molempia miehiä. Tilanomistaja saattoi olla noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänellä oli jo jokseenkin kalju pää ja punertavat kasvot. Hänen sihteerinsä Wilkens oli vähintään kymmenen vuotta nuorempi. Hän näytti miltei taiteilijalta koreasti kierrettyine viiksineen ja tuuheine kähärine hiuksineen. Päässään oli hänellä tavattoman leveälierinen hattu.
Asbjörn Kragin täytyi hymyillä, kun hän ajatteli, mitä lajia "taitelijoita" nuo molemmat herrat olivat. Toisen erikoisalana oli torven puhaltaminen, toisen mereen viskatun bassoviulun vinguttaminen.
Kun he saapuivat Sundvoldenin hotelliin, olivat salapoliisit vähintäänkin tunnin matkan itävaltalaisten edellä.
Kuten Asbjörn Krag heti oli epäillyt, osoittautui, etteivät nuo molemmat itävaltalaiset musiikinharrastajat ollenkaan kiirehtineet matkaansa vanhalle mielenkiintoiselle kirkolle, josta olivat puhuneet ovenvartijan kanssa. Päinvastoin jäivät he levollisina hotelliin, ihailivat näköaloja ja joivat samppanjaa.
Vahtimestari neuvoi heille tien Krokklevenille, mutta he vain nyökkäsivät ja vastasivat, että he luultavasti tulisivat uudelleen jo ensi maanantaina ja silloin kävisivät he Kuninkaan näköalapaikalla. Sitävastoin olivat he hyvin halukkaita tietämään, olisiko mahdollisesti joku pieni huvila vuokrattavana kesäksi tai vielä pitemmäksikin ajaksi, — mieluimmin sellainen, joka oli hiukan tiestä syrjässä.
"Kyllä, on tosiaankin", sanoi vahtimestari. He saisivat vuokrata aivan pienen kalustetun talon, joka juuri oli vapaana, mutta se oli sangen kallis ja heidän täytyi maksaa hyvin. Se oli ihanalla paikalla ja siellä voisi elää vapaasti ja kenenkään häiritsemättä.
Itävaltalaiset asettuivat sen jälkeen vaunuihin, tuumivat hintaa sekä tahtoivat heti lähteä katsomaan tuota taloa.
Vahtimestari seurasi heitä.
Kun he vajaan kahdenkymmenen minuutin perästä palasivat, oli kaikki ratkaistu. He eivät olleet tinkineet, vaan olivat suostuneet maksamaan vaaditun vuokran. He muuttaisivat rakennukseen maanantaina iltapäivällä.
Itävaltalaiset nousivat sitten vaunuihin ja ajoivat jälleen takaisin ehtiäkseen ajoissa Kristianiaan menevälle iltajunalle.
Kun he olivat matkustaneet, sai Asbjörn Krag vahtimestarilta kaikki ne tiedot, joita hän halusi rakennuksen asemasta j.n.e.
Kello kymmenen olivat molemmat salapoliisit taas automobiileineen
Kristianiassa.
"Näyttää siltä, kuin ei ryhdyttäisi mihinkään toimiin prinssin tulon vuoksi huomenna", sanoi Asbjörn Krag. "Mutta maanantaina tulee selvästi tapahtumaan jotakin. Mitä tulee tapahtumaan, on vaikea sanoa. Krokkleven näyttää kuitenkin valitun toimintakeskustaksi."
"Kenties on prinssin tarkoituksena tehdä matka Krokklevenille", puuttui Harald Brede puheeseen, "ja siinä tapauksessa on anarkisteilla varmaankin siitä tieto."
Vaikka oli jo hyvin myöhäinen, hankki Asbjörn Krag kuitenkin linnansihteeristön kautta tietoja valmistuksista, joihin oli ryhdytty prinssin matkan johdosta.
Hän sai tietää, että prinssi todellakin kävisi Krokklevenillä maanantaina.
Salapoliisit perustivat nyt koko sotasuunnitelman siihen edellytykseen, että sinä aikana tehtäisiin joku murhayritys ruhtinaallista vierasta vastaan.
Yönsä vietti Asbjörn Krag hotelli Europassa eräässä huoneessa, itävaltalaisten asunnon vieressä, vastapäätä neiti Rosan huoneistoa. Hän istui ja valvoi suurimman osan yöstä, mutta ei huomannut mitään merkillistä.
Koko seuraavan aamupäivän hän piti tarkkaan silmällä kaikkea, mitä nuoret müncheniläiset sisarukset tekivät.
He näyttivät olevan rakastettavia, nuoria ihmisiä. Heidän sukulaisuuttaan ei ensinkään voinut epäillä. He olivat niin toistensa näköiset kuin veli ja sisar ylipäänsä voivat olla.
Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä he tekivät retken kaupungille, käyden muutamissa kauppaliikkeissä. Muun muassa kävivät he eräässä jalokiviliikkeessä, mistä nuori nainen osti kaksi vanhanaikaista norjalaista hopeasolkea.
"En voi muuta kuin ihmetellä, jos nämä tulevat hänen veljelleen", ajatteli eräs herra, joka sattumalta oli samalla kertaa astunut puotiin. Se oli eräs Asbjörn Kragin vakoojista.
Mutta ne eivät ilmeisesti olleetkaan tarkoitetut hänen veljelleen, sillä juuri kun kauppa-apulainen oli panemassa niitä kääröön, tuli veli itse sisarensa luokse ja sanoi:
"Niistä hän varmaankin tulee iloiseksi."
Ylipäänsä he näyttivät kaikelta muulta kuin julmia murha-aikeita hautovilta anarkisteilta, se täytyi poliisimiesten vasten tahtoaankin tunnustaa. He esiintyivät tyynesti ja tottuneesti, he juttelivat ja nauroivat sekä katselivat silminnähtävällä mielenkiinnolla kaupungin harvoja nähtävyyksiä.
Herra oli matka-asussa ja nainen yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti puettu. Hänellä oli erinomaisen kaunis hattu, jossa oli komea, vihreä sulka. Olkapään yli kulkevassa huomattavan paksussa nahkaremmissä riippui teräksinen matkalaukku. Useat vakoilevista poliiseista huomasivat, että hän erityisellä huolella vartioitsi tätä matkalaukkua, ikäänkuin se olisi sisältänyt suuria kalleuksia. Koko ajan hän piti pientä hansikoitua kättään sen päällä.
Molemmat itävaltalaiset pysyttelivät huoneissaan koko päivän. Vasta kello kolmen aikaan, kun kansaa alkoi kokoontua kadulle katsomaan prinssin kulkua linnaan, menivät molemmat musikaaliset herrat ulos.
Vähän sen jälkeen näkyivät myöskin Rosa Brenner ja hänen veljensä kansanjoukossa.
Asbjörn Kragin täytyi sisimmässään myöntää olevansa hyvin hermostunut.
Hänen hartioillaan lepäsi koko edesvastuu korkean matkustajan turvallisuudesta, ja vaikka hän tiesikin, että kaikkiin toimenpiteisiin oli ryhdytty viisaasti ja harkitusti, tunsi hän itsensä kuitenkin levottomaksi. Häntä vaivasi se, ettei hän voinut samalla kertaa valvoa kaikkia.
Kaukana kansan vilinässä Karl-Johaninkadulla saattoi hän erottaa kauniin anarkistin ja hänen seuralaisensa… No niin, niiden vuoksi ei hänen tarvinnut olla huolissaan. Heitä ympäröi neljä herrasmiestä, jotka näön vuoksi astuskelivat välinpitämättöminä edestakaisin — kaikki siviilipukuisia poliiseja.
Kauempana hän näki itävaltalaisen tilanomistajan punertavat kasvot.
Hänenkin kävelyään ja pysähtelyään seurasivat salapoliisit.
Mutta sihteerin, pitkätukkaisen Wilkensin, oli hän kadottanut näkyvistään. No niin, hänhän kyllä tiesi, että Harald Brede seurasi Wilkensiä, hän saattoi olla levollinen, mutta sitä hän ei ollut.
Nyt kuului kaukaa hurraahuutoja, ja Asbjörn Krag tunkeutui nopeasti väenpaljouden läpi suoraan sitä paikkaa kohden, missä kaunis anarkisti seisoi. Hän saattoi kaukaa nähdä tämän vihreän hatunsulan loistavan auringossa.
Hän asettui aivan neidin viereen.
Nyt kuuluivat hurraahuudot lähempää. Nuori neiti koetti tunkeutua lähemmäksi ajorataa, mutta se ei hänelle onnistunut. Alituisesti oli edessä muutamia epäkohteliaita herroja, jotka sulkivat pääsyn. Ei auttanut sekään, että muutamat nuoret miehet huusivat: "Tulkaa vain, neiti!" Hänen oli mahdotonta raivata tietä itselleen kansanjoukon lävitse.
Hänen kasvonsa saivat tyytymättömän, miltei vihaisen ilmeen.
Asbjörn Krag seurasi kuten haukka kaikkia hänen liikkeitään.
Nyt näkyivät kuninkaalliset vaunut, ja lakeijoiden kiiltävät hopeanapit välkkyivät auringon valossa.
Prinssi istui kuninkaan vieressä ja tervehti kansanjoukkoja rakastettavasti hymyillen. Hurrattiin ja heiluteltiin nenäliinoja.
Samassa silmänräpäyksessä kun vaunut kulkivat ohitse, teki neiti
Brenner viimeisen epätoivoisen ponnistuksen työntyäkseen esiin, mutta
Asbjörn Krag tarttui varovasti hänen käsivarteensa ja sanoi
kohteliaasti, mutta varmasti:
"Neitiseni, älkää tunkeko sillä tavalla!"
Silloin viittasi neiti kädellään prinssiä kohden ja huudahti kovalla äänellä: "Vivat!"
Prinssi kääntyi ja huomasi hänet.
Ihmeekseen huomasi Asbjörn Krag että hänen kuninkaallinen korkeutensa äkisti säpsähti ja tuli vakavaksi. Tunsiko hän anarkistin? Pelkäsikö hän pommia tahi revolverinlaukausta?
Samassa silmänräpäyksessä tuli Asbjörn Krag koskettaneeksi Rosa
Brennerin teräslaukkua.
Neiti kääntyi heti, ja hänen silmänsä leimahtivat samalla kun hän tarttui lujasti laukkuun ikäänkuin suojellakseen sitä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Asbjörn Krag kadonnut ja sekaantunut kansanjoukkoihin, jotka nyt, prinssin ohiajettua, olivat muodostuneet kaaosmaiseksi joukoksi.
Nainen, jolla oli vihreä hatunsulka, palasi hotelliin veljensä seurassa.
Hotellin isossa ruokasalissa oli järjestetty juhlapäivälliset ruhtinaan käynnin johdosta.
Kun suuri orkesteri päivällisen aloittajaisiksi soitti Baijerin kansallishymnin, olivat neiti Rosa Brenner ja hänen veljensä jo asettuneet erääseen pöytään. He juttelivat innokkaasti. Nuori mies tilasi samppanjaa. He kilistivät keskenään ja hymyilivät kuin hyvät sisarukset ainakin. Nuoren naisen kasvot aivan loistivat ihastuksesta, ja hän oli erinomaisella tuulella.
Eräässä viereisessä pöydässä istui kaksi norjalais-amerikkalaista — molemmat salapoliisit.
"Katsohan kuinka tuo pieni piru osaa teeskennellä", kuiskasi Harald
Brede.
"Niin, jos hän nyt teeskentelee", huomautti Asbjörn Krag.
"Luonnollisesti hän niin tekee. Tuollaiseksi olen aina ajatellut naisanarkistin: hymyilevä, rakastettava, uskolliset ja viattomat silmät. Oliko häntä vaikea pitää silmällä, kun prinssi kulki ohitse?"
"Ei ollenkaan, meidän miehemmehän olivat hänen ympärillään ja he pitivät hänet alallaan… Mutta hän koetti tunkeutua esille."
"Sen kyllä uskon. Katso, tuolla istuu hän edelleenkin teräslaukkuineen.
Ihmettelen, mitä hänellä siinä on. Se näyttää kovin epäilyttävältä…
Pommiko, vai?"
Asbjörn Krag hymyili.
"Sitä en usko. Pikemmin suurehko summa rahaa."
"Etkö usko veljen hoitavan raha-asioita?"
"No niin, joka tapauksessa on siinä jotakin hyvin arvokasta, jota hän ei mielellään tahdo päästää näkyvistään. Kun seisoin hänen vieressään juuri silloin kun prinssi ajoi ohitse, jouduin sattumalta koskettamaan hänen laukkuaan."
"Haha! Sattumalta!"
"Niin kyllä! Sattumalta, joka tuntuu ajatellulta! Mutta silloin kääntyi hän heti ympäri ja hänen silmäystään en hevillä unohda. Samalla puristi hän kovasti laukkua."
"Sen uskon", sanoi Harald Brede. "Saat nähdä, että se on pommi kaikessa tapauksessa."
"Ei", väitti Asbjörn Krag.
Hän istui ajatuksissaan ja söi soppaansa.
"Mitä ajattelet?" kysyi Harald Brede, kun enemmän kuin viisi minuuttia oli kulunut hänen sanomatta sanaakaan. "Voisi melkein luulla, että olet tekemisissä uuden ja hämmästyttävän probleemin kanssa. No kuinka on?"
"Olet oikeassa", vastasi Asbjörn Krag vakavasti, "olen todellakin saanut jotakin ajattelemista viime hetkinä."
Tässä silmänräpäyksessä astui kaksi uutta vierasta ruokasaliin. Ne olivat molemmat itävaltalaiset. He olivat juhlapuvussa. Tilanomistajan frakin rintapielessä oli punainen ritarinauha.
Sihteeri, herra Wilkens, pyyhkäisi kädellään pitkää taiteilijantukkaansa ja tirkisteli kattoon kasvoillaan soitannollisen ihastuksen ilme. Sillä näkymättömissä oleva orkesteri oli juuri alkanut soittaa "Don Juan"-fantasiaa.
VII.
HUVINÄYTELMÄ RUOKASALISSA.
Itävaltalaiset istuutuivat erään pöydän ääreen, joka oli aivan lähellä molempia salapoliiseja.
Asbjörn Krag huomasi, että nuori sihteeri koko ajan tarkasti piti silmällä neiti Rosa Brenneriä ja hänen veljeään. Mutta niin pian kuin neiti Brenner sattui katsomaan heidän pöytäänsä päin, loi hän silmänsä alas ja alkoi hypistellä ruokalistaa.
"Nyt näemme, ymmärtääkö nuori ystävämme hoitaa asiansa", kuiskasi
Asbjörn Krag virkaveljelleen.
Ketä hän tarkoitti "nuorella ystävällä", selvisi heti, kun eräs vahtimestareista kumartaen riensi itävaltalaisten pöydän luo vastaanottaakseen heidän tilauksiaan.
"Jotakuinkin", sanoi Asbjörn Krag ja nyökäytti päätään, "hänhän on oikein sukkela. Hän on käsittänyt tilanteen."
Vahtimestari, joka nyt parhaillaan vastaanotti itävaltalaisten tilauksia, oli sama henkilö, joka tarjoili tämän vuoden ensimmäisille matkailijoille, s.o. Asbjörn Kragille ja Harald Bredelle. Sitäpaitsi oli hän palvelemassa neiti Rosa Brenneriä ja tämän veljeä.
Mutta tuo vahtimestari oli vain yksi Asbjörn Kragin avustajia.
Hän oli tosin yksi nuorimmista, mutta Krag oli erityisesti kiintynyt häneen hänen rohkeutensa, viekkautensa ja näyttelijäkykyjensä takia.
Itävaltalaiset tarkastelivat viinilistaa, mainitsivat erään numeron, jolloin vahtimestari kumarsi ja meni pois. Hän palasi suurikupuinen pullo mukanaan.
Asbjörn Krag koputti.
"Tulen heti", sanoi vahtimestari. Kun hän vihdoin tuli salapoliisien pöydän luo, pyysi Asbjörn Krag heti viinilistaa, mikä hänelle kohta ojennettiin. Hän silmäili viinilistan lävitse, samalla kun hän koko ajan puheli vahtimestarin kanssa, niin että näytti siltä, kuin hän vain olisi keskustellut tämän kanssa viineistä.
"Oletko kuullut, mistä neiti Rosa ja hänen veljensä puhuivat?" kysyi Asbjörn Krag samalla kun hän osoitti sormellaan numeroa 12, Bual, madeiraa.
Vahtimestari pudisti päätään ikäänkuin ei olisi hyväksynyt tätä viinilajia ja vastasi:
"Kyllä, olen kuullut osan keskustelusta."
"Mistä he puhuvat?" kysyi Krag edelleen ja osoitti numeroa 17, hyvin hienoa, vanhaa madeiraa, joka maksoi 8 kruunua puolikas.
"He puhuvat prinssistä…"
Eräs vieras kulki ohitse. —
"Tätä viiniä voin todellakin suositella."
"Kiitos, mutta minä luulen kaikessa tapauksessa, että valitsen tuota toista. (Vieraan mentyä.) Mitä neiti sanoi prinssistä?"
"Hän sanoi, että prinssi oli tavallista kalpeampi. Mutta hänen veljensä väitti, että prinssi oli samannäköinen kuin yleensä. Kun seuraavalla kerralla kuljin pöydän sivu, kuulin selvästi, että nuori nainen sanoi: 'Prinssi raukka, on sääli, että hänen on kärsittävä niin paljon vain korkean asemansa vuoksi'."
Samassa silmänräpäyksessä kumartui vahtimestari viinilistan ylitse niinkuin olisi tahtonut esittää jotakin erikoista merkkiä. Hänen sormensa osui sattumalta aivan sivulle. Siinä oli nimi: P.A. Larsen, viinikauppias.
"Hän on kaikessa tapauksessa anarkisti, jolla on hiukan sydäntä", mumisi Harald Brede, "hän tuntuu ikäänkuin säälivän uhriaan."
"Mitä muuta he ovat puhuneet?" kysyi Asbjörn Krag, samalla innokkaasti nyykäyttäen päätään ja pannen pois viinilistan, ikäänkuin olisi hyväksynyt vahtimestarin ehdotuksen.
"Neiti lausui jotakin sellaista, että jos prinssillä olisi toinen asema yhteiskunnassa, ei hän olisi joutunut sellaisen kohtelun alaiseksi. Edelleen puhuivat he Krokklevenistä ja mainitsivat useampia kertoja sanan 'huomenna'. Mitään muuta en kuullut."
"Hyvä on. Tuokaa siis meille puolikas madeiraa ja pitäkää tarkkaan silmällä itävaltalaisia."
Vahtimestari kumarsi, pisti servietin käsivarrelleen ja sipsutteli kuin tottunut tarjoilija ainakin matoilla peitetyn ruokasalin lattian yli. Hetkistä myöhemmin hän tuli tuoden tilatun viinin.
Kun hän seuraavalla kerralla tuli salapoliisien pöydän ääreen, uudistui hänen ja Asbjörn Kragin välillä sama huvinäytelmä.
"Mistä itävaltalaiset puhuivat?"
"Prinssistä."
"He myöskin?"
"Niin ja he puhuivat hyvin epäkunnioittavasti."
"Mitä he sanoivat?"
"He sanoivat, että he nyt Jumalan kiitos saavat aiheen musertaa hänet."
"Niin, sen kyllä tiesin", huomautti Harald Brede, samalla kun hän leikkasi kotlettia. "He ovat anarkisteja kaikki tyynni."
"Niin ja sitäpaitsi sain kuulla jotakin, minkä nuorempi herroista lausui, mutta jota minä en oikein voi sanoiksi pukea. He puhuivat nimittäin hirveää, miltei käsittämätöntä saksalaista murretta. Mutta ymmärsin jotakin sellaista kuin tulisi prinssin veri vuotamaan."
"Hyi toki", virkkoi Harald Brede, "tarttukaamme heti heidän tukkaansa."
"Itävaltalaiset puhuivat myöskin Krokklevenistä", jatkoi vahtimestari, "he aikovat varmasti mennä sinne huomenna."
"Niin, sehän on selvää", mumisi Asbjörn Krag, "että itse murhenäytelmä näyteltäisiin prinssin käydessä tässä luonnonkauniissa paikassa. Ymmärsitkö jotakin muuta siitä, mitä itävaltalaiset sanoivat?"
"Kyllä, he mainitsivat jotakin siitä, että löisivät kaksi kärpästä yhdellä iskulla."
"Ohoh — tuhat tulimmaista, mitä se tahtoo sanoa?"
Harald Brede tuli aivan kalpeaksi.
"Kuningas tulisi seuraamaan prinssiä Krokkleveniin", kuiskasi Asbjörn Krag, samalla kun hän hermostuneesti hypisteli serviettiä. "Kuulitko vielä jotakin?"
"Nuorempi sanoi, että hän on laajalti matkustellut, mutta ettei missään ole hänelle käynyt niin hyvin kuin hänen vanhassa kotimaassaan."
"Hm."
Asbjörn Kragin päättävät, voimakkaat kasvot saivat miettivän ilmeen.
"No edelleen… Puhuivatko he neiti Rosasta?"
"Hiukkasen kyllä. Mutta silloin tehtiin juuri tilaus ja minun täytyi juosta tieheni."
"Mitä he sanoivat hänestä?"
"Vanha tilanomistaja puhui ilkkuen hänestä. Hän sanoi, että neiti penäsi liian paljon vastaan. Mutta nuori mies, tuo sihteeri, jolla on taiteilijatukka, arveli, että häneen voitiin luottaa. Hän sanoi, että pikku neiti kyllä hoitaa itsensä."
"Mitä tilanomistaja siihen vastasi?"
"Että hän toivoi parasta, mutta ettei hän pitänyt sitä mahdottomana, että neiti jollakin ajattelemattomalla tekosella 'turmelisi kaikki'. Siinä on kaikki, mitä tähän asti olen voinut siepata tietooni."
"Hyvä on. Jatkakaa työtänne."
Vahtimestari poistui taas. Ei kukaan ollut huomannut heidän salaperäistä keskusteluaan.
"No, onko olemassa epäilystä?" kysyi Harald Brede ja katsahti virkatoveriinsa.
Asbjörn Krag ravisti päätään.
"Olemme selvästikin vaarallisessa tilanteessa", sanoi hän, "meidän täytyy olla erittäin varovaisia, mutta vielä ei ole aika vangita heitä."
"Mitä ajattelet siis tehdä?"
"Pyytää audienssia."
"Minkä tähden?"
"Menen heti päivällisen jälkeen prinssin luo ja varoitan häntä", sanoi
Asbjörn Krag.
Hän pyysi eräältä ohirientävältä vahtimestarilta sähkösanomakaavaketta.
"Sähkötätkö?" kysyi Harald Brede.
"Kyllä."
"Mihin?"
Asbjörn Krag ei vastannut.
Sen sijaan kirjoitti hän nopeasti sähkösanoman ja ojensi sen sitten virkaveljelleen.
Brede luki:
"Salapoliisilaitos
München.
Mainitun naisen käytös on epäilyttävä. Onko hänet vangittava?
Pikavastaus.
Krag, salapoliisi."
Harald Brede nyökkäsi.
"Se on kenties varminta", sanoi hän.
Asbjörn Krag kutsui sitä salapoliisia, joka oli puettu vahtimestariksi, ja sanoi:
"Minulla on sähkösanoma, joka on lähetettävä. Onko joku meidän miehistämme ulkopuolella?"
"Kyllä, eräs siviilipukuinen salapoliisi istuu ovenvartijan huoneessa."
"No, jättäkää hänelle tämä sähkösanoma. Se on lähetettävä pikasähkösanomana. Älkää antako kenenkään nähdä sitä."
"Luonnollisesti en."
Vahtimestari riensi pois sähkösanoma mukanaan. Salapoliisit ottivat kahvia ja jäivät istumaan, jos mahdollista, tehdäkseen lisää huomioita.
Itävaltalaiset puhelivat innokkaasti hiljaisella äänellä. Neiti Rosa ja hänen veljensä olivat nyt lopettaneet päivällisensä ja poistuivat ruokasalista. He näyttivät niin tyyniltä ja varmoilta, että salapoliiseja ihmetytti. Mutta nyt oli heidät, kiitos vahtimestarin vakoilun, todistettu osallisiksi suunniteltuun salaliittoon. Muussa tapauksessa he olisivat epäilleet sitä, että tämä nuori kaunis nainen viattomine hymyineen todellakin hautoi niin hirvittäviä aikeita.
"Prinssin veri on vuotava", mumisi Asbjörn Krag… "lyödään kaksi kärpästä yhdellä iskulla… mitä he voivat sillä tarkoittaa?"
Hän ajatteli, että Harald Brede ja hän vielä eilen iltapäivällä olivat istuneet ja harmitelleet ikäviä, työttömiä aikoja. Ja nyt! Nyt olivat he jo suuren murhenäytelmän kynnyksellä. Murhenäytelmän sellaisen, että siitä voi kehittyä jotakin hirvittävää, jotakin ennenkuulumatonta. Näytelmän, joka täyttäisi koko maan vavistuksella… Asbjörn Krag tuli merkillisen levottomaksi. Hänestä yksinään riippui, voitaisiinko kaikki tämä hirveä estää. Vihdoinkin olivat itävaltalaiset — miltei kaikista viimeisinä — lopettaneet päivällisensä, ja tämä oli merkkinä molemmille norjalais-amerikkalaisille eli salapoliiseille lähtöön.
Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Itävaltalaiset menivät ruokasalin lävitse suoraan sisäänkäytävää kohti ja salapoliisit seurasivat heidän kintereillään. Äkkiä kääntyi toinen itävaltalaisista takaisin noutaakseen nimikorttinsa, minkä hän oli unohtanut ruokasalin pöydälle. Hän oli nuorempi, sihteeri. Samassa silmänräpäyksessä sattui valo suoraan hänen kasvoilleen. Asbjörn Krag kääntyi silmänräpäyksessä ympäri, ja Harald Brede näki, että hän tarttui tuolin selkämykseen puristaen sitä niin kovasti, että rystyset vaalenivat. Hän ymmärsi, että Asbjörn Krag oli tehnyt hirvittävän havainnon, ja riensi nopeasti hänen luokseen.
Hän näki nyt, että Asbjörn Krag oli kalvennut.
Samassa silmänräpäyksessä menivät itävaltalaiset ulos käytävään. Ei kumpikaan heistä ollut huomannut Asbjörn Kragin mielenliikutusta.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Harald Brede hämmästyneenä. Asbjörn Krag kääntyi hänen puoleensa.
"Nyt tiedän, kuka toinen itävaltalaisista on", vastasi hän.
"Sihteeri… Kuka hän on?… Sinä et tarkoittane… Suuri Jumala, eihän se vain ole…"
"Kyllä", sanoi Asbjörn Krag pannen painoa joka sanalle, "se on juuri sama mies, jonka New-York Heraldin piirtäjä niin mestarillisesti on meille hahmoitellut. Hän on suurrikoksellinen Leo Carsten…"
VIII.
PRINSSIN VAUNUT.
Ruokasali oli tällä hetkellä miltei tyhjänä vieraista, minkä vuoksi tuo tuskallinen näytelmä ei herättänyt mitään huomiota. Harald Brede oli yhtä kuohuksissa kuin hänen ystävänsä ja virkaveljensä.
"Miten tiedät, että hän on Leo Carsten?" kysyi hän kiivaasti.
"Tunsin hänet, kun valo sattui hänen kasvoihinsa", vastasi Asbjörn Krag. "Tunsin hänet silmistään, noista tuikkivista, sysimustista silmistä…"
"Mutta nyt tulee tilanne vielä vaarallisemmaksi", jatkoi Brede, "kun sellainen mies kuin tämä rohkea, kansainvälinen seikkailija on toisella puolella."
"Niin, mutta se tekee meidät samalla varovaisemmiksi… Luuletko, että hän huomasi jotakin?"
"Sitä en luule. Hän näytti ainakin aivan välinpitämättömältä."
"Sellaisen ihmisen kasvoista ei voi koskaan havaita mitään", vastasi Asbjörn Krag. "Miehen, joka Teddy Rooseveltin tavoin voi silmää räpäyttämättä esiintyä kiihtyneen amerikkalaisen valitsijajoukon edessä, täytyy olla kylmä ja tunnoton. Mutta tässä tulee meille kuitenkin jotakin uutta voimien koetusta. Emme saa kadottaa häntä näkyvistämme. Jos hän tekee jotakin kuinka vähän epäilystä herättävää tahansa, vangitsemme hänet heti. Kaikeksi onneksi näyttää hänellä olevan niin paljon omallatunnollaan, ettei meidän tarvitse pelätä toimeenpanevamme mitään aiheetonta pidätystä."
Myös molemmat salapoliisit lähtivät nyt ruokasalista. Harald Brede mutisi:
"Vai on mr. Carstenista myöskin tullut anarkisti. Sitä olisi tuskin voinut uskoa…"
Asbjörn Krag, johon hänen sanansa näkyivät vaikuttaneen, kääntyi häneen päin ja sanoi:
"Olet oikeassa. Ei ole juuri suuresti luultavaa, että Leo Carstenista olisi tullut anarkisti."
Molemmat salapoliisit jatkoivat matkaansa. Kun he saapuivat alas toiseen kerrokseen, pysähtyi Asbjörn Krag numero 21:n ulkopuolelle, jossa molemmat itävaltalaiset asuivat. Hän tarttui kädensijaan mennäkseen sisälle. Ovi oli lukittu. Sen jälkeen hän yritti numeroon 22. Myöskin tämän ovi oli lukossa.
"Ovatko molemmat itävaltalaiset menneet ulos?" kysyi hän ovenvartijalta, kun he kulkivat hänen huoneensa ohitse.
"Kyllä", vastasi hän, "he menivät aivan äskettäin. Ja minusta tuntui, kuin olisi heillä ollut jokseenkin kiire."
"Eivätkö he sanoneet, milloin he tulisivat takaisin?"
"Ei, siitä he eivät virkkaneet mitään."
Salapoliisit riensivät ulos kadulle.
"Heillä oli kiire", mutisi Krag rypistäen silmäkulmiaan. "Olisikohan tuo roikale kuitenkin huomannut jotakin ja alkanut epäillä?"
"Siinä tapauksessa ovat linnut kyllä lentäneet tiehensä."
He kävelivät pitkin katua.
"Mutta kaunein lintu on meillä kuitenkin jäljellä", jatkoi Harald Brede osoittaen kädellään hotellin ikkunaan päin.
Asbjörn Krag katsoi ylös.
Siellä ylhäällä toisen kerroksen ikkunassa seisoi neiti Rosa Brenner ja katseli onnellisena hymyillen kaupunkia. Äkisti viittasi hän jollekin, joka ilmeisesti oli kauempana huoneessa, ja vähän myöhemmin näkyi myöskin hänen veljensä. He varjostivat silmiään kädellään ja tirkistivät kadulle.
"Mitähän ihmettä he katsovat?" ihmetteli Harald Brede.
Mutta samassa silmänräpäyksessä hän huomasi komeat vaunut, jotka vierivät pitkin katua esiin. Liveriinpuetusta palvelijasta kuskipukilla saattoi päättää mitä lajia valjakko oli. Ne olivat kuninkaan vaunut, ja vaunuissa istui — prinssi.
Asbjörn Kragilla oli tilanne heti selvillä. Kaunis anarkisti seisoi hotellinikkunassa ja odotti, että prinssi tulisi kohdalle. Jollakin salaperäisellä tavalla oli hän luultavasti saanut tietää, että tämä juuri siihen aikaan ajaisi siitä ohi. Hänellä oli komea kukkavihko kädessään valmiina alas heitettäväksi.
Krag meni keskelle katua ja ojensi kätensä merkiksi kuskille, ettei tämä ajaisi tätä tietä.
Kuski käsittikin heti varoituksen ja seisautti hevoset.
Krag viittasi nopeasti eräälle poikkikadulle, ja kuninkaallinen kuski totteli viittausta. Sen sijaan että olisi ajanut hotelli Europan ohitse, kääntyi hän sille poikkikadulle, jonka Asbjörn Krag oli osoittanut, ja ajoi sen jälkeen linnaan päin.
Enimmän ihmeissään suunnanmuutoksesta näytti olevan prinssi, joka istui yksinään vaunuissa. Hän kohosi puolittain ylös ja tirkisteli Asbjörn Kragia suurimmalla kummastuksella. Poliisimies tervehti kunnioittavasti, mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa ei vastannut tervehdykseen. Näytti miltei siltä, kuin hän olisi loukkaantunut salapoliisin sekaantumisesta hänen ajeluunsa.
Ja kun Asbjörn Krag silmäsi hotellin toisen kerroksen ikkunoita kohden, huomasi hän, että muutoin niin rakastettavan ja hymyilevän pienen naisen kasvoilla niinikään oli syvimmän suuttumuksen ilme. Hän näytti olevan aivan raivoissaan, katsellen Asbjörn Kragia uhkaavin silmin ja laskien sitten alas ikkunan kaihtimet. Mutta sitä ennen osoitti hän veljelleen, kuka tuo julkea oli, joka oli pysäyttänyt prinssin vaunut ja saanut ne kääntymään toiselle suunnalle.
"Niin käypi aina", sanoi Harald Brede pilkallisesti hymyillen ja samalla puristaen ystävänsä kättä. "Luullessaan tekevänsä hyvää saa kiitokseksi lisää vihollisia. Huomasitko, kuinka hänen kuninkaallinen korkeutensa katsoi sinuun, ja millaisia silmäyksiä ikkunan ääressä oleva nainen sinuun heitti?"
"Huomasin kyllä. Olen selvästi joutunut prinssin epäsuosioon."
"Mutta eihän hän tiedä, kuka sinä olet."
"Ei, mutta kuninkaallinen kuski tietää. Minä annoin hänelle tavallisen poliisisignaalin käsillä ja hän luonnollisesti puhuu prinssille, kuka minä olen."
"Viis siitä", virkkoi Harald Brede, "se oli kaikessa tapauksessa reippaasti tehty, rakas ystävä. Itse hämmennyin enkä tiennyt, miten voisin saada hevoset seisahtumaan tuona turmiollisena hetkenä. Se oli todellakin reippaasti tehty. Sellainen mielenmaltti! Nuoren ruhtinaan epäsuosion sijasta olet todellakin ansainnut briljanteilla koristetun baijerilaisen rintatähden. On enemmän kuin todennäköistä, että sinä olet pelastanut prinssin hengen."
"Minä alan todellakin epäillä sitä", lausui Asbjörn Krag, "mutta se on samantekevää, ja jos hänen kuninkaallinen korkeutensa vieläkin kerran ajaisi näiden ikkunain ohi, pysäyttäisin minä hevoset. Ei voi tietää, mitä nuori nainen tuumii heittää hänelle… Mutta menkäämme nyt takaisin poliisiasemalle. On aika järjestää taistelu Leo Carstenia vastaan. Tällä kertaa on hän päässyt meidän käsistämme."
Kohtausta eivät kadullakävelijät olleet huomanneet, sillä heidän huomionsa oli ollut yksinomaan kiinnitettynä kuninkaallisiin vaunuihin. Muutamat kylläkin arvelivat, että ajoneuvot olivat tehneet tavattoman rohkean käännöksen, mutta siihen ei kiinnitetty erityistä huomiota. Ainoat, jotka olivat huomanneet Asbjörn Kragin sotaliikkeen, olivat Harald Brede, kaunis nainen hotellinikkunassa, prinssi itse sekä eräs yksinäinen kävelijä, joka nyt kummastellen katseli molempia norjalais-amerikkalaisia, kun he innokkaasti puhellen jatkoivat kulkuaan katua pitkin. Poliisiasemalla oli kaikki ylösalaisin. Salapoliisipäällikkö oli tuskasta ja hermostumisesta aivan hiessä. Poliisikonttoria oli koko iltapäivä pommitettu sähkösanomilla.
Useimmat sähkösanomat olivat Münchenin poliisilaitokselta.
Näytti siltä, kuin olisi siellä etelässä äkkiä aavistettu, että jotakin tapahtuisi Kristianiassa, ja kerta kerran perästä teroitettu, että Norjan poliisi tarkasti valvoisi prinssin turvallisuutta. Sitäpaitsi oli salapoliisipäällikkö harmissaan hänen kuninkaallisen korkeutensa varomattomuuden vuoksi. Nyt esim. oli hän lähtenyt ajelulle ilmoittamatta siitä edeltäpäin poliisille.
Asbjörn Krag lisäsi hänen kauhuaan kertomalla kohtauksesta hotelli
Europan ulkopuolella. Salapoliisipäällikkö sanoi:
"Kuten monet muut ihmiset, jotka ovat vaaroille alttiina, vihaa hän poliisia ja jokaista, joka on asetettu valvomaan hänen turvallisuuttaan. Jopa hän koettaa petkuttaakin meitä. Jos poliisille on ilmoitettu, että johonkin on ryhdyttävä, että on kuljettava niitä ja niitä katuja, heti saapi hän voittamattoman halun tehdä aivan päinvastoin. Meidän asemamme tulee luonnollisesti sen kautta vielä vaikeammaksi."
Salapoliisipäällikkö sai nyt yksityiskohtaisen selonteon seikkailusta kauniin neiti Rosan kanssa ja hänen esiintymisestään hotellinikkunassa juuri samassa silmänräpäyksessä kun prinssin piti kulkea ohi.
"Eräs asia tuntuu minusta sangen kummalliselta", sanoi salapoliisipäällikkö. "Kuinka saattoi anarkisti tietää, että hänen kuninkaallinen korkeutensa juuri silloin ajaisi sitä katua? Jos onnettomuuden kukkuraksi olisi vakoilijoita prinssin välittömässä läheisyydessä, niin silloin on kaikki miltei toivotonta. Hyvät herrat, pelkään, että olemme pakotetut ilmoittamaan prinssille, että ellei hän kaikessa mukaudu meidän neuvoihimme, niin emme voi kauempaa vastata hänen turvallisuudestaan… No, katsohan vain, siellä on jo uusi sähkösanoma…"
Päällikön pöydälle oli heitetty sähkösanoma.
Hän luki osoitteen ja ojensi sen sitten Asbjörn Kragille.
"Se on teille", sanoi hän; "näyttää siltä, kuin se olisi tullut ulkomailta."
Asbjörn Krag mursi sähkösanoman. Hän luki sen kerran. Hän luki sen kaksi kertaa ja kuitenkaan ei hän näyttänyt tulevan sen viisaammaksi.
Se kuului:
"Välttäkää joka tapauksessa Rosa Brennerin vangitsemista."
"Nyt on minun järkeni pysähdyksissä", sanoi hän, "eli oikeammin sanottuna, nyt alan saada tilanteesta toisen käsityksen."
Samassa silmänräpäyksessä soi telefoni.
Kysyttiin Kragia, ja salapoliisi tarttui kuulotorveen. Se oli hotelli
Europan ovenvartija.
"Nyt tiedän, mihin itävaltalaiset ovat menneet", sanoi tuo kunnon mies.
"Se ilahduttaa minua. Missä he sitten ovat?"
"He ovat matkustaneet pois."
"Mitä! Mihin päin sitten?"
"Samaan paikkaan, missä he olivat eilen — Krokklevenille. Olen saanut kortin heiltä, missä he kirjoittavat, etteivät tule takaisin tänä iltana, vaan jäävät yöksi Sundvoldenin hotelliin."
Krag sulki puhelimen ja ilmoitti päällikölle ja Harald Bredelle, mitä ovenvartija oli puhunut.
"Mutta yhden asian ymmärrän", sanoi Asbjörn Krag puhuen ikäänkuin selvittääkseen omia ajatuksiaan, "että Leo Carstenia me emme saa päästää näkyvistämme."
Päällikkö kalpeni ja tirkisteli häntä suurin, kauhistunein silmin.
"Mitä sanotte! Leo Carsten? Tuo kansainvälinen seikkailija?"
"Niin."
"Mutta hänethän vangittiin New-Yorkissa kaksi kuukautta sitten."
"Mutta hänen onnistui paeta", huomautti Krag ojentaen hermostuneelle päällikölle amerikkalaisen salapoliisin kirjeen. Päällikkö luki sen nopeasti, ja hänen kätensä aivan vapisivat jännityksestä.
"Leo Carsten", mutisi hän, "onko nyt sekin seikkailija sukeltautunut rauhalliseen kaupunkiimme!"
"Epäilemättä", vastasi Krag, "ja pelkään, että juuri hän on prinssiä vastaan suunnatun murhayrityksen takana."
"Mutta Rosa?"
"Rosa on myöskin mukana murhenäytelmässä. Hän pelaa rohkeata peliä, kuten kauniit ja älykkäät naiset tavallisesti. Mutta —"
"Mutta?" Päällikkö katsoi uteliaana salapoliisiin.
"En ole oikein varma, onko hän ystävä vaiko vihollinen", vastasi
Asbjörn Krag.
IX.
AUDIENSSI.
Tuntia myöhemmin oli Asbjörn Krag linnassa. Hän pyysi päästä prinssin puheille tärkeän asian tähden. Palveleva ajutantti meni hänen kuninkaallisen korkeutensa luokse ja ilmoitti hänet. Hän palasi pian ja kysyi, oliko herra Krag sama poliisi, joka oli pysäyttänyt hänen kuninkaallisen korkeutensa vaunut ja antanut niiden mennä toista tietä.
"Kyllä", vastasi Krag, "se olin minä."
"No hyvä, prinssi haluaisi tietää, eikö puheillepääsyä voisi lykätä tiistaihin, jolloin hänellä on suuri vastaanottonsa."
Asbjörn Krag ymmärsi, että tämä kysymys merkitsi samaa kuin kieltäminen ja vastasi siis:
"En ollenkaan tahdo tuppautua hänen kuninkaallisen korkeutensa luokse. Tulen aivan yksinkertaisesti varoittamaan häntä ja pyytämään häntä noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta. Kaupungissa on anarkisteja."
"Mitä sanotte", lausui ajutantti, "onko kaupungissa anarkisteja! Siitä täytyy minun heti puhua prinssille." Mutta samassa silmänräpäyksessä avautui sisemmän huoneen ovi ja Asbjörn Krag seisoi hänen kuninkaallisen korkeutensa edessä. Prinssi astui esiin ja puristi hänen kättään.
"Paras herra", sanoi hän, "luonnollisesti en aio tehdä mitään moitteita, mutta minulla voi kuitenkin olla syytä olla hiukan harmissani siitä tavasta, millä poliisi sekoittautuu minun yksityisasioihini."
"Yksityisasioihin!" huudahti Asbjörn Krag. "Poliisi on ottanut vastatakseen teidän kuninkaallisen korkeutenne turvallisuudesta. Ja epäilemättä te esteettä voitte ajella missä tahansa kaupungissa, mutta hotelli Europan ohitse johtavaa katua pidämme erittäin vaarallisena."
"Minä ymmärrän sen. Mutta olin juuri aikonut ajaa tuon kauniin hotellin sivuitse. Minkävuoksi olisi se katu vaarallisempi kuin muutkaan kadut Kristianiassa?"
"Sentähden että poliisi on saanut selville, että anarkisteja on kaupungissa."
"Niinkö!"
Ilmoitus ei näyttänyt vähimmälläkään tavalla tekevän prinssiä levottomaksi.
"Näiden anarkistien joukossa", jatkoi Asbjörn Krag, "on nuori nainen, joka seisoi hotellin ikkunan ääressä, samassa silmänräpäyksessä, kun kuninkaallisen vaunun piti kulkea sivuitse. Huomasin sen, ja minun onnistui, kuten teidän kuninkaallinen korkeutenne havaitsi, viime silmänräpäyksessä saada ajopelit kääntymään toiselle kadulle."
"Nuori nainen, sanotte?"
"Niin. Hän oli myöskin läsnä, kun teidän kuninkaallinen korkeutenne ajoi rautatieasemalta linnaan. Minusta tuntui, kuin olisi teidän kuninkaallinen korkeutenne huomannut hänet ja että hänen läsnäolonsa olisi vaikuttanut epämiellyttävästi."
"Sitä en voi muistaa. Kuinka hän oli puettu?"
"Harmaaseen kävelypukuun. Hänellä oli teräksinen matkalaukku, joka riippui olkapään yli kiinnitetyssä nahkahihnassa, ja vihreällä sulalla varustettu hattu päässä."
Prinssin kasvot vavahtivat.
Sitten hän kysyi:
"Seisoiko tuo sama nainen hotelli Europan ikkunassa?"
"Kyllä."
"En tunne häntä", sanoi prinssi, "mutta myönnän, että ohi ajaessani huomasin hänet, koska hänen pukunsa muistutti erään müncheniläisen hovinaisen pukua. Siinä kaikki. Hän näytti muutoin aivan viattomalta. Eikö teillä ole tiedossanne vaarallisempia anarkisteja?"
Asbjörn Krag kertoi nyt prinssille viime päivien näkemiään. Hän ei laiminlyönyt puhua Leo Carstenista, jota hän kuvaili erääksi mannermaan rohkeimmista ja vaarallisimmista rikollisista.
Prinssi kuunteli tarkkaavaisesti. Kun Krag oli lopettanut, sanoi prinssi:
"Kiitän teitä työstänne ja huolenpidostanne. Kuitenkin ymmärrätte itse, että anarkistien vangitseminen juuri nyt olisi sekä epämiellyttävää että vaarallista. Lisäksi ei ole ollenkaan varmaa, että nämä ihmiset ovat anarkisteja. Voihan olla muita seikkoja, jotka ovat saattaneet heidät tänne. Ylipäänsä ei pidä liian hätäillen tehdä anarkistia jokaisesta, joka esiintyy hiukan muista eroavalla tavalla tahi äkisti ilmaantuu jonkun ruhtinaskäynnin aikana. Me kuninkaalliset henkilöt olemme tottuneet siihen, että kaikkialla ympärillämme on yhden- tai toisenlaatuisia vakoojia. Jokaista astumaamme askelta valvotaan. Voimme tuskin tehdä mitään niin ettei se tulisi yleisön tietoon. Pieninkin kasvojen liike, jonka teemme, on luonnollisesti valokuvattava. Te tekisitte minulle suuren palveluksen, jos tahtoisitte suhtautua tähän asiaan levollisesti. Pitäkää kernaasti silmällä heitä kaikkia, erittäinkin tuota Leo Carstenia, josta mainitsitte, mutta välttäkää jos mahdollista huomion herättämistä. Minä kyllä itsekin tiedän olla varuillani ja suostun mielelläni mukaantumaan poliisin toivomuksiin mitä matkoihini ja retkiini tulee."
"Ellemme heti tule pakotetuksi toimittamaan vangitsemista", sanoi Asbjörn Krag, "täytyy teidän kuninkaallisen korkeutenne suostua erääseen toimenpiteeseen."
"Ja se on?"
"Suunniteltu retki Krokklevenille täytyy peruuttaa."
"Krokklevenille?" toisti hänen kuninkaallinen korkeutensa. "Onko se tuo suurenmoinen näköalapaikka, josta minulle on näytetty valokuva?"
"On."
Prinssi meni hymyillen Kragin luo ja taputti häntä sangen rakastettavasti olkapäälle.
"Kiitos teille", sanoi hän.
Asbjörn Krag katsahti kummastuneena häneen.
"Kiitos teille", lausui hänen kuninkaallinen korkeutensa uudelleen.
"Nyt olen saanut pätevän syyn pyyhkiäkseni tämän retken ohjelmastani."
Asbjörn Krag kumarsi.
"Ei ole nimittäin mitään maailmassa, jota minä kammoksun niin paljon kuin sellaisia näköalapaikkoja", jatkoi prinssi, "erittäinkin kun niille on niin vaikea kiivetä kuin tälle lienee. Siis mielihyvällä suostun luopumaan Krokklevenin matkasta."
"Kiitos. Mutta älkää mainitko mitään matkan sikseen jättämisestä ennenkuin viimeisessä silmänräpäyksessä."
"Luonnollisesti en."
"Silloin voi teidän kuninkaallinen korkeutenne olla rauhallinen", sanoi Asbjörn Krag. "Puhumattakaan meistä", lisäsi hän, kuivaten hikeä otsaltaan.
Prinssi hymyili rakastettavasti, puristi vieläkin kerran hänen kättään, sanoi, ettei hän unohtaisi Kragia, ja vetäytyi sitten takaisin huoneisiinsa. Asbjörn Krag lähti linnasta huomattavasti keveämmällä sydämellä kuin oli sinne tullut.
Hän meni suoraa tietä hotelliin, missä hän tapasi Harald Breden vilkkaasti puhelemassa ovenvartijan kanssa. Ovenvartija kertoi, että neiti Brennerille oli tullut kirje, joka oli saanut sekä hänet että hänen veljensä kovin kiihdyksiin. Keneltä tuo kirje oli tai mitä se sisälsi, sitä ei ovenvartija tietänyt. Molemmat salapoliisit puhelivat kahden kesken hotellin lukusalissa. Täällä kertoi Asbjörn Krag virkaveljelleen audienssista ja sen erittäin tyydyttävästä tuloksesta. Salapoliisi ei voinut kyllin ylistää prinssin myöntyväisyyttä ja rakastettavuutta.
"On aivan kuin olisi kivi pudonnut sydämeltäni", sanoi hän. "Nyt annamme neidin, hänen veljensä ja molempain itävaltalaisten rauhassa matkustaa Krokklevenille. Viime hetkessä jättää prinssi matkansa sikseen. Anarkistit tulevat petetyiksi ja saavat seisoa ja odottaa Kuninkaan näköalapaikalla jokseenkin pitkänenäisinä. Kun sitten herrat itävaltalaiset kääntyvät takaisin, on prinssi jo matkustanut tiehensä, ja me voimme vallan tyynesti vangita heidät ilman että tämä vangitseminen voitaisiin asettaa ruhtinaan käynnin yhteyteen."
Päivä kului. Itävaltalaisia ei kuulunut. Neiti Rosa ja hänen veljensä pysyttäytyivät enimmäkseen huoneissaan.
Asbjörn Krag istui koko yön valveilla ja vahti hotellia.
Jo aikaisin seuraavana aamuna oli hän jalkeilla.
Mutta müncheniläiset sisarukset olivat olleet vielä aikaisemmin ylhäällä. Kun Asbjörn Krag aamulla tuli alas salonkiin, sai hän tietää, että neiti ja hänen veljensä aivan äsken olivat matkustaneet Sandvikiin matkustaakseen sieltä edelleen Sundvoldeniin ja Krokklevenille.
Silloin Asbjörn Krag hymyili. Sillä hän luuli nyt, että peli oli voitettu.
Jos hän olisi tiennyt mitä yllätyksiä päivä toisi mukanaan, ei hän varmaankaan olisi hymyillyt.
X.
PUHELIMESSA.
Asbjörn Krag tunsi itsensä nyt paljoa tyynemmäksi kuin päivää ennen. Anarkisteja oli petetty. Prinssi oleskeli koko päivän Kristianiassa ja hän lähtisi kaupungista jo iltajunassa, ja siihen mennessä ei kaiken todennäköisyyden mukaan kukaan noista epäillyistä henkilöistä ennättäisi takaisin ihanalta huviretkeltään Kuninkaan näköalapaikalle.
Luonnollisesti oli Asbjörn Kragilla vakoojiaan Sundvoldenilla. Eräältä läheisyydessä olevalta puhelinasemalta antoi eräs hänen miehistään — sama, joka oli edellisenä päivänä esiintynyt vahtimestarina — tietoja tilanteesta ja miten se hetki hetkeltä kehittyi.
Ensimmäinen ilmoitus:
"Nuo molemmat itävaltalaiset eivät ole vielä nousseet. Hotellin omistaja on kertonut, että he aamupäivällä aikovat käydä uudessa huvilassaan, mutta ettei heillä ole aikomusta muuttaa sinne ennenkuin parin päivän päästä. (Se tahtoo sanoa, etteivät he koskaan tule muuttamaan sinne, ajatteli Asbjörn Krag.)
"Nuori kaunis müncheniläinen nainen ja hänen veljensä ovat juuri saapuneet. He istuvat verannalla aamuauringon ihanassa paisteessa ja juovat kahvia. He molemmat ovat loistavalla tuulella. He puhuvat tekevänsä pienen kävelyretken aamupäivällä. Minun on onnistunut kaapata eräs neiti Rosan lausunto. Hän sanoi: 'Prinssihän ei tule ennenkuin kello kolme!'…"
Toinen ilmoitus:
"Nyt ovat neiti Rosa ja hänen veljensä juoneet kahvin. He kävelevät juuri käsikkäin. Molemmat ovat haltioissaan ihanasta ilmasta ja ihastuttavasta paikasta. Olen saanut tarjoilijan paikan hotellissa. Erinomainen paikka, huonot juomarahat. Itävaltalaisia ei ole vielä näkynyt."
Kolmas ilmoitus:
"Nyt ovat molemmat itävaltalaiset syöneet aamiaisen. He näyttävät olevan oikeita juomaratteja, joka tapauksessa ovat he jo aamuhetkellä tyhjentäneet koko pullon samppanjaa.
"Luonnollisesti oli minulla kunnia heitä palvella. Sen pahempi puhuvat he yhtämittaa hirvittävää saksalaista murrettaan. Nyt he sitäpaitsi ovat alkaneet puheessaan venytellä sinne tänne, joka vaikuttaa, että se on minulle miltei mahdotonta ymmärtää. Niinpä sanoi heistä nuorempi, siis Leo Carsten, samalla kun hän kohotti samppanjalasinsa:
"'Juon pelin onnistumiseksi, vanha hallintoneuvos.'
"'Niin, kippis', vastasi tilanomistaja.
"Vähän sen jälkeen hän lisäsi:
"'Niin, nyt olemme sekoittaneet kortit hänen kuninkaalliselle korkeudelleen."
"Toinen lausunto, joka minua suuresti kummastutti, kuului:
"'Luulen, että hän tulee viheriäksi kiukusta, kun hän on taas kotona
Saksassa.'
"He eivät todellakaan nimenomaan maininneet prinssin nimeä, mutta minulla oli se tunne, että he puhuivat hänestä koko ajan.
"Myöhemmin aterian aikana huomautti lihava mies kuinka oivallista oli 'ensin poimia vanhus, sitten nuori mies ja lopuksi kaunotar'.
"Kaikki tämä tuntuu minusta yhä enemmän ja enemmän salaperäiseltä.
"Kun herrat olivat lopettaneet aamiaisensa, antautuivat he puheisiin kanssani. Erittäinkin nuori herra oli utelias. Olen saanut sen vaikutelman, että hän juuri on todellinen päällikkö ja sehän on hyvin luultavaa, koska hän on Leo Carsten.
"'Tähän aikaan vuodesta ei liene monta vierasta?' lausui hän.
"'Ei', vastasin minä, 'ei tavallisissa oloissa, mutta tänään kyllä tulee, kun prinssi saapuu'.
"'Luuletteko niin', jatkoi hän. 'Voitteko te saada tilaa kaikille?'
"'Kyllä, niin toivomme.'
"'Me kai olemme ensimmäiset täällä?' lausui tilanomistaja.
"'Ette', vastasin, 'te olette toiset järjestyksessä'. 'Vai niin, ketä on tullut ennen?' 'Eräs nuori saksalainen pari.' Vasta nyt heräsi Leo Carstenin mielenkiinto. 'Mitä sanotte', virkkoi hän, 'nehän ovat maanmiehiämme, mitä väkeä he ovat?' 'He ovat Münchenistä.'
"Molemmat itävaltalaiset tirkistivät kummastellen minua, ja lihavalta herralta pääsi huudahdus: 'Johan nyt! Sehän on merkillistä.'
"'Niinkö arvelette?' kysyin. 'Mitä merkillistä siinä on?' 'Ei mitään, minä vain ajattelin jotakin', vastasi hän. 'Mistä he viimeksi saapuivat?' kysyi Leo Carsten. 'Kristianiasta aamujunassa. He ovat asuneet hotelli Europassa.'
"'Vai niin, silloin täytyy heidän olla niitä', kuulin Leo Carstenin mutisevan. Sitten hän kysäisi:
"'Tiedättekö heidän nimensä?'
"'Kyllä, sillä he ovat jo kirjoittaneet nimensä matkustajakirjaan.'
"'Tuokaa kirja tänne', huusi hän kärsimättömästi. Annoin hänelle kirjan, mihin müncheniläinen herra oli kirjoittanut omansa ja sisarensa nimen.
"Leo Carsten luki ja ojensi kirjan senjälkeen merkitsevin liikkein vastapäätä istuvalle toverilleen.
"Senjälkeen he kysyivät minulta, tiesinkö, missä herrasväki nyt oli. Sanoin, että he olivat ulkona kävelemässä. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. 'Luuletko sinä?' kysyi toinen. 'Menisimmekö?' vastasi toinen.
"Ja äkkiä molemmat nousivat ja ottivat hattunsa. Carsten pyysi minut luokseen ja kysyi: 'Miten kauan siitä on, kun he lähtivät hotellista?' 'Kaksikymmentä minuuttia, luulisin.' 'Kulkivatko he nopeasti?'
"'Mitä vielä — tavallisessa kävelytahdissa. Ei näyttänyt siltä, kuin heillä olisi ollut kiire.'
"Kun hän oli saanut tietää kaiken tämän, antoi hän minulle runsaasti juomarahoja ja sanoi:
"'Katsokaahan, me miltei luulemme että ne ovat wieniläisiä tuttaviamme. Tahdomme päästä siitä selvyyteen. Mutta se on tuleva yllätyksenä, käsittänette, ja senvuoksi ette saa puhua, että me olemme seuranneet heitä.'
"Minä ymmärsin, kumarsin ja pistin rahat taskuuni.
"Senjälkeen lähtivät itävaltalaiset, kiiruusti kulkien samaa tietä kuin molemmat müncheniläiset sisarukset. Ja nyt olen aivan yksin hotellissa. Kuljen ympäri pitkin verantaa servietti kädessä ja haukottelen."
Neljäs ilmoitus:
"Itävaltalaisilla ei ollut tänään onnea. Neljännestunti sen jälkeen kuin molemmat herrat olivat lähteneet hotellin verannalta, tulivat müncheniläiset sisarukset takaisin toista tietä.
"He varustautuvat nyt tekemään kävelymatkan Krokklevenille. Kysyin eivätkö he odottaisi, kunnes prinssi tulisi. Pantaisiin toimeen joukko juhlallisuuksia, liputus ja muuta sellaista. Nuori nainen vastasi, että hän mieluummin halusi nähdä prinssin Kuninkaan näköalapaikalla.
"Kysyin vielä eivätkö he halunneet saada seuraa. Täällä oli nimittäin pari itävaltalaista, jotka myöskin ajattelivat tehdä tuon hankalan vuoristomatkan. Mutta silloin vastasi herra Brenner nopeasti ja varmasti:
"'Ehdottomasti emme. Me menemme mieluummin yksinämme.'
"Juuri nyt he valmistautuvat lähtemään."
Viides ilmoitus:
"Neiti Brenner ja hänen veljensä ovat nyt lähteneet Krokklevenille.
"Itävaltalaiset tulivat takaisin hotelliin hengästyneinä ja harmissaan siitä, etteivät olleet tavanneet saksalaisia. Kerroin silloin, että molemmat sisarukset äskettäin olivat olleet täällä, mutta menneet taasen ulos.
"'Mihin?'
"'Krokklevenille!'
"'Jopas jotakin!' virkkoi sihteeri, alias Leo Carsten. 'Se oli merkillistä.'
"Myöskin lihava herrasmies ilmaisi kummastuksensa.
"'Niin, silloin ei meillä ole muuta neuvoa, kuin seurata perässä', sanoi hän. 'Milloin prinssi saapuu?'
"'Tunnin kuluttua.'
"'Se on hyvä. Silloin voimme olla siellä ylhäällä, kun hän tulee.'
"Neuvoin heitä ottamaan ratsuhevoset, ja he pitivät tätä ehdotusta oivallisena. Kummastuksekseni he ottivat mukaansa suuren matkakirstun. He sanoivat, että siinä oli ruokaa ja juomatavaroita, mutta en voi käsittää, kuinka asian laita on. Kaikessa tapauksessa eivät he ole saaneet näitä ruokatavaroita täältä hotellista… (Eikä täältäkään ajatteli Asbjörn Krag.)
"Nyt ovat ratsuhevoset saapuneet ja he valmistautuvat retkelle. Kansaa on jo alkanut saapua katsellakseen prinssin tuloa."
Kuudes ilmoitus:
"Aivan äsken naulattiin nähtäväksi ilmoitus, että prinssi on jättänyt Krokklevenille aikomansa matkan sikseen. Tieto herättää monenmoista tyytymättömyyttä. Kansa kääntyy kotiinpäin. En ole vielä nähnyt itävaltalaisia enkä müncheniläisiä sisaruksia. Luultavasti he istuvat parhaillaan Kuninkaan näköalapaikalla, kärsimättömästi odottaen kuuluisan prinssin tuloa."
Sitten kului pitkä tovi, ennenkuin Asbjörn Kragin vakoilija soitti uudelleen. Vasta myöhemmin iltapäivällä tuli seuraava puhelintieto:
"Itävaltalaiset ovat juuri nyt palanneet hotelliin. He ovat aivan haltioissaan retkensä johdosta. Leo Carsten kysyi minulta, minkä vuoksi prinssi ei ollut tullut. Voin vain viitata ilmoitukseen muutetusta matkasuunnitelmasta.
"'No niin', sanoi hän, 'sehän on yhdentekevää. Meillä on ollut ihana matka ilman prinssiäkin.'
"Itävaltalaiset ovat tilanneet joukon ruokaa, niin että heidän eväänsä eivät näytä olleen niin suuret kuin olisi saattanut luulla heidän matka-arkkuunsa katsoen. Matka-arkku on nyt kannettu ylös heidän huoneeseensa. Kysyin heiltä olivatko he tavanneet müncheniläistä herrasväkeä.
"Leo Carsten katsoi kummastuneena minuun.
"'Mitä te tarkoitatte?' kysyi hän. 'Müncheniläistä herrasväkeäkö?'
"'Niinpä kyllä', vastasin minä, 'herrathan menivät ulos tapaamaan neiti
Brenneriä ja hänen veljeään'.
"'Vai heitä te tarkoititte', sanoi hän välinpitämättömästi. 'Luulimme, että tarkoititte joitakin meidän tuttaviamme. Emme todellakaan ole heitä ajatelleet senjälkeen. Olemme tyytyneet katselemaan näköalaa ja ihanaa luontoa. Emme ole heitä nähneet.'
"'Ettekö?' sanoin. 'Se on merkillistä.'
"'He ovat kenties matkustaneet', sanoi Leo Carsten.
"'Varmasti eivät', vastasin, 'he eivät edes ole tulleet takaisin Krokklevenin retkeltä. Ja kuitenkin lähtivät he matkaan paljon ennen teitä, herra.'
"'Olivatko hekin ratsain?'
"'Eivät, he menivät jalkaisin.'
"'Vai silleen. Silloin he ovat menneet metsään. Kaikessa tapauksessa emme ole nähneet heitä!'
"Minä tulen tarjoilemaan päivällistä molemmille herroille."
— — —
Tietämättä itse oikein siihen syytä, tuli Asbjörn Krag hiukan levottomaksi tämän puhelinkeskustelun jälkeen.
Minkä vuoksi olivat molemmat seikkailijat niin välinpitämättömiä siitä, että prinssi oli muuttanut suunnitelmaansa, kun he kuitenkin olivat tulleet hänen tähtensä?
Ja miksi he eivät olleet tavanneet müncheniläisiä sisaruksia?
Seuraava puhelinilmoitus tuli kuin pommi:
— — —
"Täällä on tapahtunut hirvittävä tapaus", huusi puhelimessa Asbjörn Kragin vakoilija vapisevalla äänellä. "Müncheniläinen herrasväki on tullut takaisin, mutta he ovat retkellään Kuninkaan näköalapaikalle joutuneet hyökkäyksen alaisiksi. Nuorta herra Brenneriä on revolverinkuula haavoittanut toiseen jalkaan, ja hänen sisarensa on vielä aivan mielettömänä kiihtymyksestä ja pelosta. Mutta kaikkein merkillisintä on, että he vain hyvin vastenmielisesti tahtovat puhua hyökkäyksestä ja että he ehdottomasti kieltäytyvät ilmoittamasta asiaa poliisille."
"Millainen oli tapauksen kulku?" kysyi Asbjörn Krag.
"Minulla oli lyhyt keskustelu herra Brennerin kanssa. Hänen haavansa on nyt sidottu eikä se ole paha, niin että hän voipi liikkua kutakuinkin esteettömästi."
"No, mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi seisoneensa yhdessä sisarensa kanssa Kuninkaan näköalapaikalla, kun hyökkäys tapahtui. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että hän tuskin voi muistaa sitä. Kaksi tai kolme naamioitua miestä hyökkäsi äkkiä esiin. Ne tarttuivat hänen sisareensa. Hän koetti puolustaa sisartaan ja veti esiin revolverinsa, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt sitä käyttää, ampui toinen rosvoista laukauksen, niin että hän kaatui selälleen. Hän oli saanut sen varman käsityksen, että miehellä, joka ampui, ei ollut aikomusta tappaa, vaan ainoastaan haavoittaa häntä, ettei hän olisi voinut tulla sisarellensa avuksi tämän vaarallisessa tilanteessa.
"Toinen rosvoista otti neiti Rosan käsivarsilleen ja kantoi hänet alas tielle. Siellä he ryöstivät häneltä kaikki arvoesineet, rahat, sormukset ja muut kalleudet. Koko kohtaus kesti tuskin viisi minuuttia. Niin pian kuin olivat ryöstäneet nuoren naisen, katosivat rosvot. Herra Brenner oli lisäksi saanut tainnuttavan nyrkiniskun päähänsä. Kesti hetkisen, ennenkuin hän taas tuli tuntoihinsa. Rosvoista ei silloin näkynyt jälkeäkään. Herra Brenner väitti, ettei heillä ollut ratsuhevosia."
Asbjörn Krag kysyi:
"Huomasitteko, oliko nuorella naisella teräslaukkunsa, kun hän tuli takaisin hotelliin hyökkäyksen jälkeen?"
"Emme, teräslaukku oli varastettu. Siitä minä huomautin myöskin herra Brennerille, ja hän tuntui hiukan kummastuneelta, että minä mainitsin teräslaukusta.
"'Se ei ole arvokkainta', sanoi hän."
"Minkätähden hän ei tahdo ilmoittaa asiaa poliisille?"
"Sitä en tiedä. Hän sanoi, etteivät hän eikä hänen sisarensa halua mitään rettelöitä, mutta hän matkustaa takaisin Kristianiaan niin pian kuin mahdollista. Itävaltalaiset ovat jo lähteneet."
"Keitä luulette rosvojen olevan?" kysyi Asbjörn Krag.
"Itävaltalaisiako?"
"Niin", vastasi hänen vakoojansa, "he voivat tuskin olla keitään muita. Rosvot olivat kertomuksesta päättäen hyvin puettuja. Mutta vaatteet, parran väri ja moni muu seikka eivät sovellu yhteen. Mutta he ovat luonnollisesti muuttaneet vaatteita."
"Niin, se on selvää. Matkalaukku —"
"Niinpä juuri, matkalaukku. Siinä ei luonnollisesti ole ollut ruokaa, vaan tekopartoja, peruukkeja, vaatekappaleita ja sen sellaista."
"Luonnollisesti."
Viimeinen puhelinilmoitus:
"Juuri nyt matkustivat müncheniläiset sisarukset asemalle.
"Sekä herra että neiti — erittäinkin neiti — näyttivät hyvin alakuloisilta. Neiti itki…"