XI.
ONTUVA SAKSALAINEN.
"Siis on tuo roisto Leo Carsten esittänyt kahtalaista osaa", ajatteli
Asbjörn Krag hiukan vavahtaen.
Aamulla oli tilanne ollut selvä hänelle. Hän oli aprikoinut seuraavaan tapaan:
Oli suunniteltu murhayritys prinssiä vastaan.
Tämän murhayrityksen tulisi tehdyn suunnitelman mukaan tapahtua Krokklevenillä prinssin käydessä siellä. Nuori, kaunis anarkisti Rosa Brenner oli hänen kotimaansa keskuskomitean toimesta valittu tekemään murha. Mutta hänen toverinsa eivät luottaneet häneen ja senvuoksi olivat he lähettäneet nuo molemmat itävaltalaiset vakoilemaan häntä.
Tällä edellytyksellä oli Asbjörn Krag ryhtynyt toimenpiteisiinsä. Saamalla prinssin poistamaan retken ohjelmastaan oli hän estänyt koko murhayrityksen. Mutta nyt olivat viimeiset tapaukset sekoittaneet kaikki kortit ja aikaansaaneet täydellisen häiriön hänen johtopäätöksissään. Prinssin poisjääminen ei ollut tehnyt mitään erittäin syvää vaikutusta kumpaankaan puoleen. Sensijaan että olisi tehnyt murhayrityksen, joutui kaunis Rosa itse hyökkäyksen alaiseksi.
Kragin suunnitelmat olivat todellakin särkyneet. Minkä tähden neidin kimppuun hyökättiin? Oli mahdotonta, että se tapahtui hänen rahojensa tai arvopapereittensa varastamisen tarkoituksessa. Olisivatko nuo hävyttömät itävaltalaiset ryhtyneet tähän päättömään anastukseen saadakseen teräslaukun? Mitä mahtoi olla teräslaukussa?
Kaikkea tätä pohti Asbjörn Krag onnistumatta keksimään ainoatakaan tyydyttävää vastausta. Kuitenkin asetti hän muutamia miehiään vastaanottamaan Leo Carstenia. Länsiradan asemalla vilisi valepukuisia salapoliiseja.
Leo Carsten ja toinen itävaltalainen lähtivät aivan tyyninä asemalta, ja Asbjörn Kragin miehet eivät päästäneet heitä sekunniksikaan näkyvistään. Molemmat herrat menivät hotelli Europaan ja astuivat huoneisiinsa. Pari tuntia myöhemmin saapuivat myöskin Rosa ja hänen veljensä. Herra Brenner ontui hiukan toista jalkaansa. Prinssi oli nyt suojattu kaikelta vaaralta, niin että Asbjörn Krag voi olla tyyni tässä suhteessa.
Prinssi tulisi oleskelemaan koko illan aina matkaansa saakka linnassa.
Krag keskusteli päällikkönsä kanssa, ja he sopivat siitä, että pitäisivät arvossa prinssin toivomusta ja lykkäisivät vangitsemisen siksi, kunnes prinssi oli matkustanut. Sitävastoin päättivät he oitis ryhtyä toimeen siinä tapauksessa, että kuka hyvänsä noista epäillyistä henkilöistä tekisi yrityksen poistua hotellista lähestyäkseen prinssiä.
Asbjörn Krag ja Harald Brede pysyttäytyivät uskollisesti joko hotellissa tahi sen välittömässä läheisyydessä. Ei mitään erinomaista tapahtunut. Mutta Krag oli kuitenkin kummissaan siitä, että Leo Carsten tunsi itsensä niin tyyneksi ja huolettomaksi omaan turvallisuuteensa nähden. Sellainen rikollinen kuin hän, joka oli paennut sähkötuolin kuolettavasta syleilystä, voi tuskin tuntea olevansa missään paikassa turvassa.
Ja kuitenkin tuntui, kuin ei poliisi olisi ollut olemassa häntä varten. Hän ei huolinut noudattaa edes kaikkein yksinkertaisinta varovaisuutta. Varmaankin oli hän tuntematon tässä maassa, mutta hänen olisi pitänyt kuitenkin tietää, että maailma on pieni ja että kaikki sen poliisimiehet ovat raporttien kautta yhteydessä keskenään. Hänen valepukunsa oli miltei suorastaan kehno.
Päivä kului. Alkoi tulla pimeä. Oli vielä niin aikainen kevät, että illat eivät olleet aivan valoisia. Jo kello puoli kahdeksan sytytettiin valot hotellin huoneissa ja käytävissä.
Asbjörn Krag pukeutui tarjoilijaksi, ja kun noin kello kahdeksan aikaan itävaltalaisten huoneesta soitettiin, meni hän sinne sisään.
Hän jäi seisomaan ovelle, missä oli pimeintä, ja kysyi mitä herrat halusivat.
He tilasivat whiskyä.
Taaskin kummastutti Asbjörn Kragia heidän harvinainen tyyneytensä. Heidän huoneensa oli täynnä sikarin savua. Pöydällä oli heillä joukko muistiinpanoja ja papereita. Kun Asbjörn Krag tuli sisälle, istui vanhempi nappaillen kuten ennenkin bassoviulua ja Leo Carsten sormieli torvea.
"Tahdotteko olla ystävällinen ja kysyä ovenvartijalta", sanoi lihava herra, "emmekö me pian saa aloittaa uudelleen soitannollisia harjoituksiamme?"
"Kyllä", vastasi Asbjörn Krag, "sen minä teen."
"Kuinka kauan tulee tuo nuori herrasväki asumaan hotellissa?"
"Sitä en tiedä."
Tämä vastaus oli tietoinen valhe, sillä neiti Brenner oli juuri ilmoittanut ovenvartijalle matkustavansa seuraavana päivänä.
Krag oli erityisesti kiinnittänyt huomiota neliskulmaiseen, tummaan laatikkoon, joka oli pöydällä. Hän ei ymmärtänyt, mihin sitä käytettiin. Oliko se mahdollisesti joku kansainvälisten rikollisten kehuttuja helvetinkoneita? Samalla hän tarjosi whiskyn. Tämä oli ainoa tilaus, minkä itävaltalaiset illan kuluessa tekivät.
Asbjörn Krag istui nyt ovenvartijan huoneessa ja odotti.
Brenner-sisarusten huoneista ei kuulunut mitään. Olisi melkein voinut luulla, että he jo olivat menneet levolle. Sitten hiljeni vähitellen hotellin käytävissä. Mutta etempänä olevasta kahvilasta kuuli Asbjörn Krag kaukaista hillittyä erilaisten äänten melua, hälinää ja soittoa. Oli alettu soittaa Baijerin kansallislaulua, ja yleisö lauloi mukana. Kaupungissa vallitsi juhlatunnelma.
Kello puoli kymmenen kulki eräs korkeakauluksiseen, isoruutuiseen viittaan puettu olento ovenvartijan huoneen ohi. Se oli herra Brenner. Hänellä oli hoikka keppi kädessä, johon hän nojautui. Hän ontui hiukan toista jalkaansa. Oli selvää, että revolverin kuulan tekemä haava vaivasi häntä.
Asbjörn Krag oli riisunut päältään tarjoilijan takin ja pysäytti hänet sanoen:
"Anteeksi, herra, mutta ettekö ole herra Brenner?"
Baijerilainen katsoi hämmästyneenä häneen. "Kyllä. Mitä tahdotte?"
"Minä tahtoisin mielelläni puhua sisarenne kanssa", sanoi Asbjörn Krag, "olen poliisi."
Herra Brenner pelästyi suuresti, kun hän kuuli poliisia mainittavan — seikka, jonka Asbjörn Krag heti huomasi.
"Eikö teistäkin ole hiukan liian myöhäistä häiritä nyt neitiä?" sanoi hän. "Enkö minä voi palvella teitä?"
"Asia koskee hyökkäystä Kuninkaan näköalapaikalla."
Herra Brenner hymyili.
"Vai niin, tuota vähäpätöistä seikkaa."
"Se ei ole ollenkaan vähäpätöinen seikka, hyvä herra. Se on hyvin vakava ryöstötapaus. Kaiketikin haluatte, että poliisi ryhtyy asiaan?"
"Ei, sitä emme halua, en minä eikä minun sisareni. Rahamäärä, jonka menetimme, oli vain vähäpätöinen, kaiken kaikkiaan ainoastaan muutamia satoja kruunuja. Sellainen vahinko ei haittaa meitä vähintäkään. Ja koska me aiomme lähteä huomenna, emme välitä olla missään tekemisissä poliisin kanssa."
"Hyvä, ettekö tahdo antaa meille rosvojen tuntomerkkejä?"
"En, sitä en todellakaan voi. Kaikki tapahtui niin äkkiä. En edes tiedä, oliko niitä kaksi vai kolme. Kaikissa tapauksissa olivat he hyvin puettuja ja naamioituja. Toisella oli vaalea parta. Siinä on kaikki mitä minä voin teille ilmoittaa."
"Se ei ole paljon."
"Olette oikeassa, siinä ei ole paljon."
"Mitä esineitä on varastettu?"
Herra Brenner näytti hämmästyvän.
"Se on jokseenkin samantekevää", sanoi hän, "kun emme missään tapauksessa halua poliisin sekautumista."
"Eikö teidän sisarenne teräslaukku ole varastettu?"
Herra Brenner vavahti. Hän kiivastui äkkiä.
"Tahdon sanoa teille kerta kaikkiaan", huudahti hän, "että se ei koske teitä vähintäkään. Te teette viisaimmin, ettette sekaannu siihen, mitä minä ja sisareni teemme. Tunnen kyllä teidät. Te juuri pysähdytitte hänen kuninkaallisen korkeutensa vaunut eilen iltapäivällä."
Asbjörn Krag harmistui hiukan toisen epähienosta esiintymisestä.
"Luulen", vastasi kristianialainen salapoliisi, "että hänen kuninkaallisella korkeudellaan on syytä olla tyytyväinen menettelyyni."
"Vai silleen, luuletteko niin", sanoi herra Brenner samassa mennen ovelle.
Hän poistui jäähyväisiä sanomatta.
Asbjörn Krag riensi nopeasti ovenvartijan huoneeseen, heitti olkapäilleen keltaisen viitan, vaihtoi hatun ja kiinnitti nopeasti leukaansa täysiparran. Senjälkeen hän syöksyi ulos kadulle.
Herra Brenner ei ollut ennättänyt kovin pitkälle. Krag näki hänen edellään. Baijerilainen ontui hiukan, mutta koetti salata sitä nojautuen keppiinsä.
Valepuku, minkä Asbjörn Krag noin ohimennen oli voinut hankkia, oli tietysti huono, mutta menetteli kyllä pimeässä.
Hän seurasi herra Brenneriä sopivan matkan päässä. Tämä kääntyi pari kertaa ympäri, mutta ei tuntenut häntä. Asbjörn Kragin suureksi kummastukseksi ohjasi herra Brenner askeleensa suoraan linnaa kohden.
Asbjörn Krag tunnusteli, oliko hänellä revolveri mukanaan. Oli… Saattoiko hävyttömän hyväkkään tarkoitus todellakin olla linnaan tunkeutuminen ja murha? Kristianialainen salapoliisi joudutti askeleitaan ja onnistui pääsemään lähemmäksi Brenneriä. Tänä iltana oli paljon väkeä liikkeellä, mutta Kragin oli helppo tuntea herra Brenner hänen isoruudukkaisesta takistaan ja liikkaavasta käynnistään.
Ennenkuin Asbjörn Krag oli ennättänyt selvästi käsittää, miten se tapahtui, oli Brenner mennyt linnanportista sisälle. Hän näytti linnan vahdille käyntikorttinsa, jolloin tämä kunniaa tehden laski hänet sisälle. Myöskin Asbjörn Krag päästettiin sisälle, kiitos poliisipiletin, mikä hänellä oli. Mutta nyt hän oli kadottanut herra Brennerin näkyvistään. Hänelle ilmoitettiin, että Brenner oli mennyt linnan itäiseen kylkirakennukseen, missä prinssi asui. Luultiin, että hän jo oli päässyt prinssin puheille.
Kalpeana tuskasta ja mielenliikutuksesta riensi Asbjörn Krag käytävien lävitse.
XII.
MITÄ SALAPOLIISI NÄKI.
Vastaanottohuoneen ovella Krag tapasi päivystävän ajutantin — saman herran, jonka kanssa hän oli puhunut edellisenä päivänä.
Asbjörn Krag tahtoi tunkeutua sisälle, mutta upseeri pidätti hänet hymyillen ja sanoi:
"Ei, hyvä herra, meidän täytyy kuitenkin hiukan pitää kiinni hovitavoista. Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ota vastaan näin myöhään."
"Anarkisti!" kuiskasi Asbjörn Krag, "ettekö ole nähnyt anarkistia!"
Upseeri suhtautui salapoliisin huudahdukseen hyvin tyynesti.
"En, minun täytyy todellakin tunnustaa, etten ole nähnyt", sanoi hän.
"Ettekö ole nähnyt erästä herraa isoruutuisessa viitassa, herraa, joka hieman ontui?"
"Ontuiko hän hiukan?" kysyi upseeri rypistäen keveästi silmäkulmiaan.
"Kyllä, hän on tunkeutunut linnaan väärällä passilla."
"Luuletteko niin?"
"Älkää ottako sitä seikkaa niin tyynesti!" huudahti Asbjörn Krag, joka odotti joka silmänräpäys saavansa kuulla laukauksen pamahtavan prinssin huoneessa. "Viittaan puettu mies on sen nuoren naisen veli, johon Münchenin poliisi on kiinnittänyt meidän erikoista huomiotamme."
"Todellakin? Mikä on nuoren naisen nimi?"
"Rosa Brenner."
Mitä tuo oli? Eikö upseeri vavahtanut? Asbjörn Krag tarkasteli häntä terävästi.
"Rosa Brenner", mumisi ajutantti, "sitä nimeä en voi muistaa aikaisemmin kuulleeni."
Asbjörn Kragin piti juuri vastata, kun hän samassa silmänräpäyksessä kaukana käytävässä näki etsimänsä miehen — herra Brennerin.
Hän meni aivan tyynesti poispäin leveää rappukäytävää kohden. Hän oli ulosmenossa. Hän oli toimittanut asiansa. Mutta minkä asian?
Asbjörn Krag seurasi hänen perässään. Kun herra Brenner tuli ulos linnanportista, nosti hän ylös takinkauluksensa. Hän nyökäytti vahtisotilaalle ja käveli reippain askelin alas linnanmäkeä.
Mutta nyt huomasi Asbjörn Krag omituisen seikan. Herra Brenner ei enää ontunut. Muutoin oli hän samanlainen. Isoruutuinen viitta oli sama, keppi ja hattu niinikään. Mutta hän ei ontunut. Hän päinvastoin käveli notkeasti kuin koulupoika. Miten kaikki tämä soveltui yhteen?
Mies kulki aivan samoja katuja kuin oli tullut katsomatta oikealle tai vasemmalle. Hänellä oli selvästi määrätty päämaali.
Asbjörn Krag seurasi häntä tarkkaavaisesti ja suurimmalla jännityksellä. Viimeisten minuuttien elämykset olivat saattaneet hänen ajatuksensa täydelliseen sekasortoon.
Herra Brenner meni hotelliin. Asbjörn Krag seurasi aivan kantapäillä. Brenner pysähtyi ensin itävaltalaisten huoneen ulkopuolelle. Tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut kuulla, mitä nämä siellä sisällä tekivät. Sen jälkeen riensi hän äkkiä omalle ovelleen ja naputti.
Selvä ja kirkas "astukaa sisään!" kuului sisäpuolelta. Ja herra Brenner avasi oven ja astui huoneeseen. Asbjörn Krag jäi seisomaan kokonaan hämmentyneenä.
"Hänhän ei ontunut! Hänhän ei ontunut! Hänhän oli reipas kuin reippain voimistelija!"
Hänen päänsä meni pyörälle. Mitä saattoi kaikki tämä merkitä? Kuinka uskalsi tuo anarkisti myöhään illalla mennä linnaan? Miksi hän ei ontunut? Kenties oli hyökkäys Kuninkaan näköalapaikalla vain teeskenneltyä? Teeskenneltyä! Krag raapi päätään. Mutta minkä vuoksi… minkä vuoksi? Joka tapauksessa saattoi sillä tavoin selittää sen seikan, ettei Brenner tahtonut ilmaista ryöstöhistoriaa poliisille. Oliko se teeskenneltyä, sen seikan hän pian ottaisi selville.
Kragin täytyikin myöntää itselleen, että koko ryöstöjuttu tuntui hyvin seikkailumaiselta ja uskomattomalta. Jo niissä selityksissä, joita hänen oli onnistunut viekoitella herra Brenneriltä, oli silminnähtäviä ristiriitaisuuksia. Mutta mitä hyödytti sitten lainkaan sepustaa jotakin tuollaista?
Silloin tuli hotellin ovenvartija ja herätti hänet mietteistään.
"Kuulkaahan nyt", kuiskasi hän loistavin silmin, "enkö minä ole ollut kunnon mies?"
"Kuinka sitten? Oletteko tehnyt joitakin uusia havaintoja?"
"En, mutta voin päästää teidät itävaltalaisten huoneisiin."
"Sen kyllä uskon. Olen itse ollut siellä tarjoilijana, mutta se ei ole minua vähääkään hyödyttänyt."
"Mutta minä järjestän asiat niin, että te saatte olla siellä näkymättömänä."
"No, sitä sopii kuulla. Kuinka olette ajatellut sen järjestää?"
"Te tiedätte, että itävaltalaisilla on hallussaan huoneet numero 21 ja 22?"
"Kyllä."
"Tällä kertaa he oleskelevat huoneessa numero 21, siinä, jonka seinän takana on neiti Brennerin huoneisto. Toiseen huoneeseen voin päästää teidät. Ovi on avoinna. Sieltä voitte kuulla, mitä itävaltalaiset puhuvat."
"Erinomaista! Menkäämme heti sinne sisälle!"
Ovenvartija seurasi Asbjörn Kragia siihen huoneeseen, missä tämä itse oli asunut viime yön. Siitä johti ovi numeroon 22. Tämä ovi oli tähän saakka ollut lukittuna. Avain oli itävaltalaisten huoneessa. Mutta nyt oli ovenvartijan onnistunut saada oven raolleen.
Jo Asbjörn Kragin huoneesta he voivat kuulla itävaltalaisten puhelua.
Salapoliisi voi selvästi erottaa Leo Carstenin terävän äänen.
"Olkaa varovainen, olkaa varovainen", kuiskasi ovenvartija, "jos he saavat kuulla teidän olevan täällä, on sekä teidän että minun loppuni lähellä."
"Menkää pois", vastasi Krag, "ja sallikaa minun jäädä yksin heidän kanssaan."
Ovenvartija hiipi pois äänettömästi kuin kissa. Kristianialainen salapoliisi oli nyt sisällä itävaltalaisten toisessa huoneessa. Hän puristi revolveriaan suonenvedontapaisesti. Myöskin toiseen huoneeseen vievä ovi oli raollaan. Sieltä tulvehti kirkas valo. Asbjörn Krag hiipi hiljaa aina oven rakoselle asti. Hän saattoi selvästi nähdä molemmat itävaltalaiset. He seisoivat sen seinän vieressä, joka erotti heidän huoneensa Rosa Brennerin huoneesta. Iso vaatekaappi oli työnnetty sivulle. Siitä kohden, missä tämä kaappi oli seissyt, oli suuri kappale seinää sahattu pois. Ainoastaan seinäpaperi Rosa Brennerin huoneessa peitti aukon.
"Niinpä ainakin yhteen seikkaan nähden olin oikeassa", tuumi Asbjörn Krag ojentautuen samalla eteenpäin ja kuunnellen. "Roistot ovat repineet seinän. Mutta mitähän kummaa heillä oikeastaan on tekeillä?"
Molemmat itävaltalaiset kävelivät varpaisillaan edestakaisin huoneessa, innokkaasti puuhaten jotakin. He olivat luultavasti aivan äskettäin siirtäneet kaapin, sillä he alkoivat nyt puhella kuiskaamalla peläten että Rosa ja hänen veljensä kuulisivat.
Mutta Asbjörn Kragin onnistui kuitenkin kuulla yhtä ja toista siitä mitä he sanoivat. Leo Carsten oli selvästi heistä toimeliaampi. Asbjörn Krag kuuli hänen kuiskaavan:
"Parissa minuutissa on kaikki selvänä. Onko sinulla tulitikkuja?"
"Kyllä", vastasi toinen tulitikkulaatikkoa helistellen.
Carsten otti sen mustan laatikon, minkä Asbjörn Krag aikaisemmin oli huomannut, ja asetti sen seinässä olevaan aukkoon.
"Nyt laukaisemme", kuiskasi hän, "ajattelehan miten säälittäviltä he näyttävät siellä sisällä…"
Asbjörn Krag vapisi jännityksestä. Mitä tehdä? Jos laatikko sisälsi helvetinkoneen, olisi siitä, että hän hyökkäisi itävaltalaisten kimppuun, vähän hyötyä. He saisivat sen kuitenkin räjähtämään heittämällä sen suoraan tapetin lävitse. Mutta jotakin täytyi hänen tehdä. Ja se salamannopeasti. Hän piti parhaimpana varoittaa molempia nuoria ihmisiä siitä vaarasta, joka uhkasi heitä.
Hän juoksi sen tähden takaisin samaa tietä kuin oli tullut, riensi Rosa
Brennerin ovelle ja hyökkäsi sisään.
Revolveria piti hän valmiina kädessään, mutta samassa silmänräpäyksessä kun hän astui huoneeseen, putosi se kilahtaen lattialle. Niin suuresti hämmästyi hän sitä näkyä, mikä häntä kohtasi.
Tuolla — vastapäätä häntä, istui müncheniläinen kaunotar komeassa iltapuvussa. Ja polvillaan hänen edessään, pää neidin sylissä — oli hänen kuninkaallinen korkeutensa, prinssi.
XIII.
SELVITYS.
Silloin kuului äkkiä sähisevä ääni, jota seurasi heikko paukaus. Sekunnin ajan valaisi huonetta loistava valo. Senjälkeen sammui se taas. Kragin silmiä aluksi häikäisi. Mutta nyt hän myöskin ymmärsi, mitä oli tekeillä. Tilanne oli valokuvattu. Salamannopeasti käsitti hän, kuinka väärin oli arvostellut tilannetta.
Mutta nyt hän ymmärsi…
Prinssi syöksyi ylös, hyvin säikähtyneenä ja nuori nainen kiiruhti kovasti huutaen toiseen huoneeseen. Hänen kuninkaallinen korkeutensa tahtoi syöksyä Asbjörn Kragin kimppuun, mutta salapoliisi esti hänet siitä.
"Mitä tämä merkitsee!" huudahti prinssi. "Tämä on nyt jo kolmas kerta, kun te sekaannutte minun asioihini. Ettekö siis koskaan saata lakata tuosta ikuisesta murhayritys-lorusta!"
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", vastasi Asbjörn Krag, "valitan suuresti, että olen aikaansaanut tämän kiusallisen näytelmän. Mutta voin vakuuttaa teille, että se olisi tapahtunut ilmankin minun sekaantumistani asiaan."
"Mitä te tarkoitatte?"
Prinssi käveli kiivaasti edestakaisin, kuohuen raivosta.
"Tarkoitan paukausta ja valoa."
"Niin, mitä se oli? Ammuttiinko revolverilla?"
"Ei", vastasi Asbjörn Krag, "mutta täällä oli valokuvaajia."
Hän juoksi siihen paikkaan, mistä seinä oli sahattu auki ja repäisi pois seinäpaperin. Aukon takana seisoivat molemmat itävaltalaiset. Leo Carsten piti vielä kameraa kädessään. Hän hymyili ivallisesti ja ylimielisesti. Asbjörn Krag koetti temmata koneen häneltä, mutta Carsten esti hänet siitä uhaten revolverillaan.
Myöskin kristianialainen salapoliisi kohotti revolverinsa.
Luultavasti olisivat he molemmat seuraavassa silmänräpäyksessä ampuneet, jollei hänen kuninkaallinen korkeutensa olisi itse suurella kylmäverisyydellä asettunut molempien revolverinsuiden väliin. Krag ja Carsten antoivat aseiden vaipua. Prinssi oli käynyt hyvin kalpeaksi, mutta kaikesta huolimatta oli hän se, joka nyt hallitsi tilannetta.
Hän katsoi kelloaan.
"Minun matkani tapahtuu tunnin kuluttua", sanoi hän, "siihen mennessä täytyy tämän asian olla järjestyksessä."
Kääntyen itävaltalaisten puoleen hän jatkoi: "Olkaa hyvät, herrat vintiöt, ettekö tahdo tulla lähemmäksi…"
Hän katsahti Leo Carsteniin ja vavahti ankarasti.
"Te!" huudahti hän. "Oletteko te nyt täällä!"
Leo Carsten kumarsi.
"Elämä, teidän korkeutenne, elämä on muuttuvainen kuin ilma ja tuuli."
"Sulkekaa kaikki ovet!" jatkoi prinssi.
Käskyä toteltiin.
Itse meni hän senjälkeen Rosa Brennerin luo. He kuiskailivat hetkisen keskenään. Kun hän tuli jälleen takaisin, oli hän, jos mahdollista vielä kalpeampi. Hän sulki huolellisesti oven jälkeensä ja veti eteen paksut silkkiverhot, niin ettei neiti Brenner kuulisi mitä he puhuivat.
Siinä seisoivat nyt nuo neljä miestä ja mittailivat toisiaan silmillään ikäänkuin kaksintaistelijat ennen taistelua. Leo Carsten oli mahtavin. Hän nojasi rentona tuolinselkämystä vastaan. Kamera roikkui edelleen hänen kädessään. Asbjörn Kragin kasvoilla oli raivon ilme. Prinssi näytti epätoivoiselta. Ja mitä paksuun itävaltalaiseen tuli, ei hän käsittänyt paljoakaan koko jutusta. Hän muistutti kiukkuista härkää, joka siinä vihaisesti mulkoillen katseli Asbjörn Kragia.
"Vai niin, te aioitte ampua, herrani", huudahti prinssi lopuksi, "tiedättekö te, mitä seurauksia siitä olisi ollut…"
"Omasta puolestani tiedän ainakin", vastasi Asbjörn Krag, osoittaen Leo Carstenia, "että tuo mies ei sen jälkeen enää kauempaa olisi ollut elävien joukossa."
Hänen kuninkaallinen korkeutensa kohautti olkapäitään.
"Se ei minua ollenkaan liikuta", vastasi hän.
"Mutta jos te olisitte ampunut, olisivat luonnollisesti hotellin palvelijat heti saapuneet juoksujalkaa — ja mitä he olisivat löytäneet! Minut, prinssin, naisen kammiossa parin roiston ja poliisimiehen seurassa. Sepä olisi ollut hieno häväistysjuttu! Ei, sopikaamme, herrat. Kun me hetkisen perästä jätämme tämän huoneen, ei kellään saa olla tietoa siitä, mitä on tapahtunut."
Kääntyen Leo Carstenin puoleen kysy hän:
"Kuinka paljon te siis pyydätte?"
"Erikseen vai kaikesta yhteensäkö?"
Prinssi puristi kätensä nyrkkiin.
"Kaikesta yhteensä!" sanoi hän.
"Vaitiolosta, varastetuista papereista, valokuvista, kaikesta!"
Leo Carsten hymyili.
"Sitä on vaikea yht'äkkiä sanoa", sanoi hän, "liikeyritys on hyvin suuri. Minulla on aina tapana myydä sellaisia asioita enimmän tarjoaville."
Prinssi tahtoi hyökätä hänen kimppuunsa, mutta nyt oli Asbjörn Krag kylmäverisin. Hän astui väliin.
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi kristianialainen salapoliisi, "olen aina tähän saakka ollut väärässä, mitä tähän juttuun tulee. Mutta nyt on kaikki minulle päivänselvää. Saanko luvan tehdä erään ehdotuksen?"
Prinssi katseli häntä tutkivin silmäyksin. Leo Carsten ei suonut hänelle edes silmäystä.
"Mutta ensin täytyy minun saada vastaus muutamiin kysymyksiin", jatkoi
Krag.
"Kysykää! Me voimme vastata kaikkeen", sanoi Leo Carsten.
"Ei voida auttaa, että minun on oltava epähieno", sanoi salapoliisi, "se on aivan välttämätöntä. Ensinnäkin tahdon kysyä teidän kuninkaalliselta korkeudeltanne, tiesittekö, että Rosa Brenner tulisi Kristianiaan samaan aikaan kuin tekin."
"Sen kyllä tiesin. Olimme sopineet siitä, että kohtaamme toisemme täällä ja — eroamme. Niinkuin te kenties tiedätte neuvotellaan parhaillaan minun ja erään suuren valtakunnan prinsessan avioliitosta. Oli välttämätöntä katkaista minun ja neiti Rosan välinen suhde. Ja nyt olemme sekä neiti Rosa että minä sopineet keskenämme. Hän oli itse esittänyt, että hän jättäisi minulle takaisin muutamia kirjeitä, jotka voisivat saattaa minut huonoon valoon siinä tapauksessa, että ne joutuisivat tunnottomien henkilöiden käsiin."
"Ja nämä kirjeet olivat hänen teräslaukussaan?"
"Niin", vastasi prinssi, "vahvassa teräslaukussa, jota hän kantoi olkahihnassa. Varmemmaksi vakuudeksi olin kehoittanut häntä sallimaan veljensä matkustaa seurassaan."
"Tiesikö joku muu noista kirjeistä?"
"Otaksun", vastasi prinssi, "että hänen majesteettinsa tiesi, että neidillä oli hallussaan muutamia kirjeitä."
Nyt yhtyi Leo Carsten puheeseen.
"Pidän sopimattomana", sanoi hän ylimielisesti, "että minun päämieheni yksityisasioista keskustellaan tällä tavalla."
Prinssi hätkähti.
"Ajattelin juuri sitä", mutisi hän.
Asbjörn Krag kääntyi nyt Leo Carstenin puoleen.
"Siis kuningas on ottanut teidät palvelukseen?" kysyi hän.
"Niin, meidät molemmat", jatkoi Carsten samalla osoittaen seuralaistansa, tyhmää, lihavaa itävaltalaista.
"Voin selittää sen siten", sanoi prinssi, "että hänen majesteettinsa epäluuloisuuteen taipuvaisuudessaan on pelännyt, ettei minun onnistuisi saada kirjeitä neiti Brenneriltä. Hän nauroi, kun kerroin, että neiti Brenner itse oli esittänyt tällaista menettelyä, koska hän pelkäsi, että kirjeet joutuisivat tunnottomien ihmisten käsiin. Senvuoksi on hän omasta aloitteestaan ryhtynyt toimiin saadakseen kirjeet haltuunsa. Hän on sitä varten ottanut nämä molemmat roistot palvelukseensa. Siinä on hänen majesteettinsa iskenyt kirveensä kiveen, hän, joka muutoin on sangen viisas ja selväjärkinen mies."
Kääntyen Leo Carsteniin sanoi prinssi:
"Mutta eihän hänen majesteettinsa ole kehoittanut teitä seuraamaan minua voidaksenne sopivassa tilaisuudessa valokuvata minut jossakin mieltäkiinnittävässä tai harmillisessa tilanteessa."
"Ei suinkaan", vastasi Leo Carsten häikäilemättömästi hymyillen, "se on meidän omaa keksintöämme."
"Arvelimme, että valokuvasta voisi olla meille hyötyä."
"No hyvä", jatkoi prinssi, "kun arvoisain herrain onnistui Krokklevenin matkalla ryöstää neiti Brenneriltä tuo kallisarvoinen teräslaukku, tuli tapaamisemme vielä välttämättömämmäksi kuin muuten. Neiti kirjoitti minulle siitä. Päätin heti tulla hänen luokseen osaksi sanoakseni hänelle jäähyväiset, osaksi puhuakseni varastetuista kirjeistä. Minähän en voinut tehdä tätä vierailua koko maailman nähden, ja senvuoksi tulin pakotetuksi järjestämään sen toisella tavalla. Hänen veljensä tuli linnaan. Minä otin hänen viittansa ja hattunsa ja onnistuin sillä tavalla hiipimään pois linnasta."
"Siksi hän ei siis ontunut", mutisi Asbjörn Krag.
"Mitä sanoitte?"
"Ah, en mitään."
"Saadaksemme asian nopeasti ratkaistuksi", jatkoi prinssi, "paljonko vaaditte, herrat?"
"Päämiehemme…", aloitti Leo Carsten.
Prinssi keskeytti hänet.
"Niin, jos te todellakin aiotte antaa kirjeet hänen majesteetilleen, niin onhan se hyvä. Onko palkkio tuosta kepposesta määrätty etukäteen?"
"On."
"Ja te tahdotte antaa hänen majesteetilleen kirjeet tuosta hinnasta?"
Leo Carsten alkoi nauraa.
"Mitä nauratte?" kysyi prinssi kärsimättömänä.
"Nauran vain ajatukselle, että luovuttaisimme kirjeet tuohon naurettavaan hintaan."
"Ajattelin juuri sitä", sanoi prinssi, ottaen samalla hattunsa ja vetäen hansikkaat käteensä.
"Silloin ei teillä, herra salapoliisi, ole muuta tehtävää kuin täyttää velvollisuutenne. Nämähän ovat kaksi katalaa rahojenkiristäjää, jotka ansaitsevat mitä ankarimman rangaistuksen."
"Epäilemättä, teidän kuninkaallinen korkeutenne", vastasi Leo Carsten, "mutta, onnettomasti kyllä, olemme nyt hänen majesteettinsa suojeluksessa. Meillä on paperit siitä. Meidän tarvitsee vain kääntyä konsuliviraston puoleen."
"Konsulivirasto ei toimi vastoin minun käskyjäni."
"Vai niin, silloin saamme heti kuulla häväistysjutun, teidän kuninkaallinen korkeutenne, verrattoman häväistysjutun, oikean maailmanskandaalin."
Prinssi puri huultaan.
"Mitä siis tahdotte minun tekevän?" lausui hän.
"Kirjeitä ei toistaiseksi julkaista. Ainakaan ei ennenkuin kaikki mahdolliset neuvottelut ovat rauenneet. Mehän voimme jatkaa neuvottelujamme Münchenissä, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Siellä meidän ei tarvitse pelätä nokkaviisaan poliisin sekaantumista."
"Luonnollisesti en tahdo enempää puhua kanssanne", sanoi prinssi, "tahdotteko olla hyvä ja heti lähteä tästä huoneesta."
Asbjörn Krag oli nyt äkkiä kuullut virkaveljensä Harald Breden äänen oven takaa. Hän tiesi, että ovenvartija oli ilmoittanut asiasta Harald Bredelle. Hän sekaantui nyt keskusteluun tavalla, joka vaikutti yhtä yllättävästi itävaltalaisiin kuin prinssiinkin.
"Peli ei vielä ole voitettu, herrani", sanoi Asbjörn Krag, kääntyen molempiin roistoihin päin. "Minulla on ollut onni seurata herrojen tekemisiä ja jättämisiä näinä päivinä. Ja minun on muun muassa onnistunut saada tietooni erinäisiä lausuntoja, joita herrat, varomattomasti kyllä, ovat suustaan päästäneet, kuten esim. että te tulisitte lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla j.n.e. Sillä te kaiken todennäköisyyden mukaan tarkoititte sitä, että ensin kiristäisitte rahoja hänen majesteetiltaan ja sitten prinssiltä, myydäksenne lopullisesti kirjeet jollekin kolmannelle henkilölle, joka tarjoaisi niistä enimmän."
"Olette oikeassa", sanoi Leo Carsten häikäilemättömästi, "mutta riippuuhan kaikki tuo meidän vastaisista neuvotteluistamme. Eihän ole mahdotonta, että pääsemme sovintoon. Mutta tunnustan, että vaatimuksemme eivät ole pienet."
"Muista lausunnoistanne", jatkoi Asbjörn Krag levollisena, "voin esimerkiksi mainita yhden: että prinssin veri tulee vuotamaan…"
Carsten nyökkäsi taasen myöntävästi.
"Kaiken tämän", sanoi Krag, "olisi pitänyt kauan ennen herättää minun epäluuloani, myönnän sen. Kenties minun olisi silloin onnistunut tehdä tyhjäksi näiden herrojen häpeämätön yritys. Kuitenkin olen siten saanut tilaisuuden koota molempia herroja vastaan joukon aineksia, joista voi koitua yhtä ja toista hyötyä."
Prinssi oli ottanut viittansa hartioilleen.
Krag saattoi nyt kuulla useampien salapoliisien keskustelevan oven takana ja puhui senvuoksi tahallaan niin kovasti, että sekä Harald Brede että muut kuulisivat. Hän sanoi:
"Mikäli voin ymmärtää, on tällä kertaa viisi — kuusi salapoliisia ovien ulkopuolella."
Prinssi rypisti otsaansa.
"Pysykää tyynenä, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Lähtiessänne tästä huoneesta, lähdette herra Brennerinä. Ei kukaan saa tietää, että olette ollut täällä."
Leo Carsten tokaisi väliin:
"Unohdatte meidät, herra salapoliisi. Ajatelkaahan, jos mieleemme johtuisi salaisuuden paljastaminen."
"Siihen te ette koskaan tule saamaan tilaisuutta", sanoi Asbjörn Krag, "koska tuumin vangita teidät."
"Minä toivon, ettei sitä tapahdu", keskeytti prinssi, "en halua mitään häväistysjuttua."
Leo Carsten nauroi.
"Siitä voitte itse nähdä", virkkoi hän. "Prinssikin on eronnut teistä. Varmemmaksi vakuudeksi tahdon vielä kerran huomauttaa teitä siitä, että olemme mahtavan kuninkaan suojeluksessa. Me olemme täällä hänen toimestaan. Paperimme osoittavat sen. Vangitseminen ainoastaan häpäisisi teitä itseänne."
"Paperit, jotka teillä ovat", sanoi Krag, "ovat varmaankin annetut herroille Bleibille ja Wilkensille."
"Niin, ne ovat nimemme."
Asbjörn Krag katsoi Leo Carstenia.
"En tiedä, mikä lihavan toverinne nimi on", sanoi hän, "mutta teidän nimenne kaikessa tapauksessa on kokonaan toinen kuin miksi sen sanotte."
Näin sanoen hän riisti vale-itävaltalaisen päästä peruukin.
"Leo Carsten!" huudahti hän. "Ettekö nyt näe, ettette olekaan kokonaan voittanut peliä? Mitä vielä, kas niin, olkaa nyt hypistelemättä revolverianne. Jos ammutte, ampuvat salapoliisit teidät silmänräpäyksessä kuin koiran. Ei, rakas Leo Carsten, kuinka suuri kansainvälinen rikoksellinen lienettekin, esiinnyitte te aivan liian rennosti Kristianiassa."
Tuo niin äkkiä paljastettu Leo Carsten tuli kalpeaksi kuin ruumis. Hän nojautui raskaasti tuolinselkämykseen.
"Joskin sihteeri Wilkens on kuninkaallisen suojeluksen alainen, niin ei kuitenkaan suurrikollinen Leo Carsten. Ettehän voine luulla, että hallitsijalla olisi sellaisia tuttavuuksia. — Teillä on nyt kaksi vaihtoehtoa: joko heti luovuttaa kirjeet ja kamera — tai myöskin heti joutua vangituksi. Ja tiedätte itse, mikä teitä silloin odottaa. Saatte puolen minuutin miettimisajan."
"Kuinka paljon olette saanut hänen majesteetiltaan?" kysyi prinssi.
"Kymmenentuhatta", vastasi Leo Carsten.
"Minä annan teille kaksitoista lisää. Tuokaa vain tänne kirjeet."
Tuli silmänräpäyksen hiljaisuus. Krag teki sellaisen liikkeen, kuin olisi hän aikonut kutsua ulkopuolella olevat salapoliisit, mutta silloin veti Leo Carsten esiin lompakkonsa ottaen siitä pienen vaaleanpunaisella silkkinauhalla kiedotun kirjepakan.
Hän heitti sen pöydälle ja asetti kameran viereen.
Prinssi tarttui innokkaasti kirjeisiin ja selaili niitä.
"Hyvä on", sanoi hän, "ne ovat tässä kaikki."
Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti maksumääräyksen kahdelletoistatuhannelle markalle.
Kun hän oli kirjoittanut numerot, kysyi hän:
"Markoissako vai kruunuissa?"
"Kruunuissa", vastasi seikkailija nopeasti.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa kirjoitti hymyillen sanan. Kun hän ojensi shekin Leo Carstenille, sanoi hän:
"Kuinka paljon olette oikeastaan ajatellut pyytää?"
Leo Carsten, joka taas oli alkanut esiintyä hävyttömänä ja välinpitämättömänä, vastasi:
"Olisiko teidän kuninkaallisen korkeutenne mielestä satatuhatta ollut liian paljon?"
Prinssi pyysi lainata salapoliisin revolveria.
Saatuaan sen, löi hän revolverinpäällä kameran palasiksi. Senjälkeen hän nosti palttoonkauluksen pystyyn.
"Niin, sitten olemmekin valmiita", sanoi hän.
"Minulla on vielä eräs ehto esitettävänä", sanoi Asbjörn Krag, kääntyen Leo Carsteniin, "se, että te ja teidän ystävänne silmänräpäyksessä jätätte Kristianian. Lupaukseni hänen kuninkaalliselle korkeudelleen estää minua vangitsemasta teitä, koska sellainen toimenpide aivan varmasti herättäisi uudelleen häväistysjutun, jonka me nyt onnellisesti olemme saaneet maailmalta peitetyksi. Siis…!"
"Mutta", keskeytti prinssi, "minä matkustan varsinaisessa junassa klo 11:10. Pyydän, ettette antaisi näiden herrojen matkustaa samassa junassa."
"Hyvä, mutta jo huomisaamuna täytyy teidän olla poissa kaupungista ja tästä maasta. Pakoyritys ei auta mitään. Hotelli on salapoliisien ympäröimä, viereisissä huoneissa on poliisivahteja, samoin käytävässä ja ulkona kadulla. Herrat voivat siis olla levollisia. Jos nyt olisi keskipäivä, olisitte voineet ajan kuluksi puhaltaa torvea tai poruttaa bassoviulua. Nyt, ikävä kyllä, on tuo liian myöhäistä."
Leo Carsten katsahti uhkaavasti Asbjörn Kragiin ja sähisi:
"Kirottu vainukoira, minä kyllä koetan tavata teitä vielä kerran. Ja silloin!"
"Niin, kaikin mokomin", vastasi kristianialainen salapoliisi, "olisi todellakin erinomaisen hauskaa saada tavata teitä vielä kerran — kun kaikki edut eivät ole niin ehdottomasti minun puolellani kuin tällä kertaa ja kun meitä eivät sido niin monet arveluttavat seikat."
Molemmat seikkailijat vietiin nyt huoneisiinsa ja heille annettiin sen lisäksi ankara käsky pysyä sisällä. Jokainen pakoyritys aiheuttaisi heti vangitsemisen. Sen jälkeen meni Asbjörn Krag ulos salapoliisien luo.
Prinssi viipyi tuokion ottaakseen jäähyväiset neiti Brenneriltä.
Krag toimitti niin, että siviilipukuiset poliisit menivät hiukan syrjään.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Harald Brede innostuneena.
"Paljon", vastasi Krag. "Mutta kaikki on nyt selvillä, kaikkeen on saatu vastaus. Nyt ymmärrän Münchenin poliisilaitoksen ihmeellisen käytöksen, ajutantin välttelevän esiintymisen, kaiken."
"Mutta anarkistit?" kysyi Brede.
"Ne ovat kadonneet."
"Sitä en voi ymmärtää."
"Ja parasta on, ettet yritäkään ymmärtää", vastasi hänen virkaveljensä.
Brede heitti Kragiin nopean katseen ja mutisi:
"Hyvä… Minä olen vakuutettu siitä, etten koskaan saa tietää, kuinka kaikki kävi."
Samassa silmänräpäyksessä lähti prinssi neiti Brennerin huoneesta kulkien käytävän läpi.
"Mutta tuollahan menee nuori Brenner", lausui Harald Brede.
"Niin", vastasi Krag, "siellä hän menee."
"Saako hän todellakin lähteä hotellista?"
Krag nyökkäsi.
Äkkiä tarttui Brede virkaveljensä käsivarteen.
"Mutta hänhän ei onnu", huudahti Brede.
"Ei, hän on jo tullut terveeksi", vastasi Krag hymyillen.
"No", sanoi Harald Brede, "silloin en enempää kysele."
— — —
Hänen kuninkaallinen korkeutensa matkusti klo 1:10 lähtevässä junassa. Hän tervehti ystävällisesti läsnäolevia hallitusviranomaisia. Hän oli tyyni ja ystävällinen kuten tavallisesti.
Ainoastaan muutamat tarkat huomioidentekijät väittivät, että prinssi oli kalpeampi kuin tullessaan.
Ja kokoontuneessa kansanjoukossa havaitsi Asbjörn Krag nuoren, kauniin naisen, jolla oli vihreä sulka hatussa.
End of Project Gutenberg's Prinssi ja kaunis näyttelijätär, by Sven Elvestad