Produced by Tapio Riikonen

PRINSSI JA KAUNIS NÄYTTELIJÄTÄR

Salapoliisikertomus

Kirj.

STEIN RIVERTON

Suomentanut

Julius Varmanen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

SISÄLLYS:

    I. Muistopuhe ja kirje.
   II. Bassoviulu.
  III. Itävaltalaiset.
   IV. Kaunis anarkisti.
    V. Ensimmäiset turistit.
   VI. Nainen, jolla oli vihreä hatunsulka.
  VII. Huvinäytelmä ruokasalissa.
 VIII. Prinssin vaunut.
   IX. Audienssi.
    X. Puhelimessa.
   XI. Ontuva saksalainen.
  XII. Mitä salapoliisi näki.
 XIII. Selvitys.

I

MUISTOPUHE JA KIRJE.

Harald Brede haukotteli.

"Mitä uutta?" kysyi hän.

"Ei ollenkaan mitään", vastasi hänen ystävänsä ja virkaveljensä, kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag, selaillen sanomalehteä.

Oli aamupäivä. Molemmat etevät salapoliisit, jotka istuivat Kragin virkahuoneessa, olivat päättäneet "raataa koko kesän." Oli hiljaista, ei mitään tekemistä, tapahtui vain taskuvarkauksia ja tuollaista joutavaa. Ei yhtään arvoitusta, ei salaisuutta, ei rikosta — ei edes nimetöntä kirjettä.

"Tämä on miltei sietämätöntä", sanoi Harald Brede haukotellen toistamiseen.

Viheriällä pöydällä hänen edessään oli sikin sokin joukko kirjeitä ja lattialla hänen jaloissaan mahtava pino vanhoja sanomalehtiä huolimattomasti päällekkäin heiteltyinä.

Harald Brede sytytti sikarin ja sanoi, että hän kaikesta huolimatta tahtoi mennä kaupungille, nähdä katuja ja ihmisiä — ja tuntea tuulahduksen keväästä, joka juuri nyt oli todella tullut Kristianiaan. Sillä vuono oli peilikirkas ja vilisi jo valkoisia purjeita, ja Studenterrundenin puut olivat pukeutuneet vihreihin harsoihin ja levittivät ylt'ympäri vienoa keväistä tuoksua.

Asbjörn Krag ei vastannut, vaan ratisteli harmistuneena sanomalehteä.

"Kun ajattelen", sanoi Harald Brede, mennen samalla ikkunaan ja tirkistellen Yong-torille — "kun ajattelen, mikä jännittävä ja mielenkiintoinen aika meillä oli silloin kun Thomas Busch toimiskeli tässä kaupungissa, niin mieltäni kaivelee tämä torkkuva elämä, jota meidän nyt täytyy viettää. Täällähän ei ole mitään, mihin tarttua. —"

"Sitä tulee kyllä, tulee kyllä", mutisi Asbjörn Krag.

"Niin, luonnollisesti, luonnollisesti, mutta sen miehen ympärillä oli aina elämää ja liikettä. Oli synti, että hänen piti päättää päivänsä sillä tavalla."

"Niin", vastasi Asbjörn Krag, puoleksi vakavasti, puoleksi ivallisesti. "Oikeastaan pitäisi minun kaupungin puolesta olla iloinen, että olemme päässeet siitä rikoksellisesta ainiaaksi, mutta oli miten oli, niin en voi olla huoahtamatta joka kerta kun ajattelen tuota vanhaa, kunniallista veijaria."

Harald Brede nauroi.

"Niin, rauha hänen muistollensa, — sitä hän hyvin tarvitsee."

Asbjörn Krag jatkoi ikäänkuin ei olisi kuullut virkaveljensä äänekästä iloa:

"Me miehet", hän pani erikoisen painon sanalle miehet, "tunnemme kuitenkin lopuksi vissiä, omituista rakkautta pahimpia ja kiukkuisimpia vihollisiamme kohtaan. Etkö ole huomannut, miten vähän viha meidän elämässämme merkitsee. Kaksintaistelijat tervehtivät toisiaan, ennenkuin miekat kalskahtavat vastakkain, ja kun vastustaja on kuollut, laskee toinen taistelija miekkansa ja tervehtii uudelleen. Hän ei kumarra vain kuolleen vihollisensa edessä, vaan koko olemassaolon arvoituksen edessä. Pohjimmalta emme vihaa ihmisiä, vaan heidän pahoja tekojaan…"

"Anteeksi", lausui Harald Brede, "mutta se näyttää minusta olevan miltei samaa."

"Ei aivan", virkkoi Asbjörn Krag hetkisen perästä. "Meidän tulee ensinnäkin muistaa, ettei vielä kukaan ole vetänyt rajaa hyvän ja pahan välille. Vain yhteiskunnalliset lait ovat asettaneet rajamerkit yhteiskunnan suojaksi ja mukavuudeksi. Tämä luonnollisesti on oikein, koska yhteiskunnan on oltava yksilöä korkeammalla, ja sen vuoksi täytyy sinun ja minun yhteiskunnan edustajina käydä sotaa elämästä ja kuolemasta jokaista yksilöä vastaan, joka menee noiden rajojen ylitse."

"No niin?"

"Niin, meidän on kuitenkin muistettava, että on ihmisiä, jotka jo syntymästään saakka ovat joutuneet lain rajojen ulkopuolelle, onnettomia ihmisiä, jotka heti alusta alkaen ovat meidän luonnollisia vihollisiamme."

"Kenties… kenties", myönsi Harald Brede vetäen samalla syvin henkäyksin raikasta kevätilmaa keuhkoihinsa. "Kenties on!"

"Ei kenties… on varmasti. Ja nämä ihmiset ovat kaikista traagillisimpia. Me voimme heidän joukossaan tavata ihmisiä, joita voimme vain surkutella, ihmisiä, jotka olisivat saattaneet kohota korkealle, ellei heidän elämänsä olisi mennyt vinoon. Thomas Busch esimerkiksi. Mikäli miehuus ja nero vielä luetaan hyveisiin elämässä, oli Thomas Busch…"

"Hyvä ihminen kenties?" virkkoi Harald Brede hymyillen.

Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.

"Niin, niin, saat kernaasti nauraa, ellet tahdo seurata ajatusjuoksuani. Hänen kohtalossaan oli tragiikkaa. Mitä olisikaan hän saanut aikaan, jos hän olisi työskennellyt kanssamme, sen sijaan että hän työskenteli meitä vastaan. Sen vuoksi, rakas Harald Brede, voimme kernaasti kaivata häntä. Hän ansaitsi paremman kohtalon kuin alinomaa joutua kynsiimme ja taas paeta lopuksi kuollakseen joutavassa rautatieonnettomuudessa."

"Niin… mikäli hän nyt todellakin kuoli."

Asbjörn Krag naurahti.

"Sen hän teki, tällä kertaa ei meidän tarvitse pelätä nenästä vetämistä. Ja vanha ystävämme Stein Riverton on itse piirtänyt viimeiset sanat hänen hautakiveensä: Rauha hänen muistollensa."

Harald Brede jätti paikkansa ikkunassa, asteli hitaasti edestakaisin huoneessa ja haukotteli kolmannen kerran.

"No niin", sanoi hän lopuksi, "tulokseksi keskustelustamme jää kuitenkin, että saan istua paikallani ja lihoa."

Asbjörn Krag nauroi sydämellisesti. Ensimmäisen kerran hän oli kuullut ystävänsä itse koskettelevan tätä arkaluontoista aihetta, josta toverit usein olivat tehneet viatonta pilaa.

"Rakas ystävä", sanoi hän samalla lyöden virkaveljeänsä olkapäähän, "siitä seikasta ei sinun tarvitse olla huolissasi. Täällä on minulla jotakin, joka kenties voi olla sinusta mielenkiintoista."

Harald Brede tukahutti äkkiä neljännen haukotuksensa ja kumartui ystävänsä käsivarren yli. Asbjörn Krag oli sangen verkkaisesti ottanut povitaskustaan kirjeen. Kuori oli varustettu amerikkalaisilla postimerkeillä, ja salapoliisi aukaisi hitaasti sinisen, täyteenkirjoitetun kirjepaperin ja jatkoi:

"Se tuli juuri tänään. Se on ystävältäni ja virkatoveriltani James Cliffordilta, joka on New-Yorkin kelvollisimpia salapoliiseja. Tapasin hänet Amerikanmatkallani ja tulimme heti hyviksi ystäviksi. Clifford on tarmokkaimpia henkilöitä mitä tunnen, mutta laiska kirjeenkirjoittaja, ja ymmärsin heti, niin pian kuin näin hänen nimensä kirjeen alla, että vain ammattitoimet ovat voineet pakottaa kynän hänen vastahakoiseen käteensä…"

Salapoliisi vaikeni hetkeksi, ja Harald Brede kumartui innostuneena kirjettä katsomaan.

"No?" sanoi hän vihdoin.

Asbjörn Krag jatkoi:

"Otaksumiseni osoittautuikin oikeaksi. Kuulehan nyt, mitä oivallisella virkaveljellämme on ilmoitettavana."

Ja hän luki:

"Rakas Asbjörn Krag!

Ensinnäkin sydämellinen kiitos yhdessäolostamme New-Yorkissa, yhdessäolosta, jonka aina olen lukeva hauskimpiin muistoihini. Ei ollut ainoastaan harvinainen onni saada tavata niin älykästä ja kuuluisaa virkaveljeä…"

"No niin", keskeytti Asbjörn Krag hiukan hämillään, "hyppäämme alkulauseen yli, mutta täällä alempana on jotakin, joka mahdollisesti voi olla mielenkiintoista."

Ja hän jatkoi:

"Se että nyt otan vapauden kirjoittaa Teille, rakas virkaveli, johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että eräs kuuluisimmista ja pelätyimmistä rikoksellisistamme, Leo Carsten, kaksi päivää sitten pääsi murtautumaan ulos 'Mustasta tähdestä', mihin hänet oli suljettu odottamaan sähkötuolia. Todellakin onnistui Teidän, rakas virkaveljeni, kerran tehdä sama manööveri, ja Te olitte kyllin rakastettava ilmoittaaksenne minulle, kuinka siinä menettelitte. Miten Leo Carsten on toiminut, on minulle sitävastoin täydellinen arvoitus. Hiljaa ja jäljettömästi, kuten hänen tapansa on, on hän kadonnut ja lienee jo aikoja sitten pudistanut Amerikan tomut jaloistaan. Syy, minkä vuoksi tahdon ilmoittaa tästä Teille, on aivan yksinkertaisesti se, että me hyvällä syyllä epäilemme Leo Carstenin paenneen Norjaan. Norja on nimittäin hänen varsinainen isänmaansa, jos nyt ylipäänsä käy sanominen, että hänenlaisellaan kansainvälisellä rikoksellisella on isänmaata tahi edes halua omistaa sellainen. Leo Carsten on maailmankansalainen sormenpäitä myöten, enkä varmaankaan liioittele, kun väitän, että hän on vaarallisin rikollinen, joka viimeisellä vuosikymmenellä on esiintynyt. Hän näyttää osaavan kaikki, tietävän kaikki ja vielä enemmän: oikeassa silmänräpäyksessä käyttävän hyväkseen kaikkea rohkeasti ja julkeasti. Hän on sukkela kuin orava, vahva kuin karhu, viekas kuin kettu ja rohkea kuin leijona.

Kaikkialla on hänellä ystäviä ja suosijoita, jotka mieluummin menisivät hänen puolestaan kuolemaan kuin pettäisivät hänet.

Sillä Leo Carstenilla on kolme ominaisuutta, jotka roistoväen silmissä tekevät hänen vastustamattomaksi: hän kostaa julmasti ja henkilöön katsomatta, jos joku häntä vastustaa, hän ei petä väkeään, jos he hänen tähtensä joutuvat onnettomuuteen, ja ennen kaikkea hän tuhlaa kultaa kuin ruhtinas.

Ylt'ympäri Europan pääkaupungeissa on hän toiminut: Lontoossa, Pariisissa, Berliinissä, Pietarissa, Wienissä ja Madridissa, kunnes hän kunnioitti Amerikkaa korkealla läsnäolollaan. Hänen kepposensa eivät ole tavallisia rikoksia, ne ovat taidetekoja, näytelmiä, älykkäästi ajateltuja ja mestarillisesti näyttämölle asetettuja. Mikä näytelmäkirjailija hänessä onkaan mennyt hukkaan! Sen ohessa hän näyttelee kuin vain harvat. Kaikissa mahdollisissa hahmoissa on hän esiintynyt ja viime vaalitaistelussa hän teki todellakin tasavaltalaisille ruman kepposen esiintymällä eräässä tilaisuudessa Theodor Rooseveltina ja pitämällä tulisen puheen sekä senjälkeen ryöstämällä vieraanvaraisen isäntänsä kassakaapin. Samalla oli entisen presidentin juna pysäytetty erään pienen rautatieaseman sivuraiteille ja asema huolellisesti eristetty kaikesta sähkösanomayhteydestä ulkomaailman kanssa. Asia kyllä saatiin selville ja painettiin villaisella, mutta siitä huolimatta sitä siellä täällä käytettiin vaalitaistelutarkoitukseen. Että Leo Carsten on mennyt Europaan, siitä olemme miltei vakuutetut. Luulemme näet saaneemme selville, että hän oli matkustanut 'Oceanicilla', ja olimme sen vuoksi miltei varmat hänen kiinnijoutumisestaan. Lähetimme langattomalla sähkösanoman kapteenille ja käskimme häntä toimeenpanemaan perusteellisen tutkinnon kaikkiin matkustajiin nähden. Kahdeksan tunnin perästä saimme kuitenkin vastauksen: Carsten ei ole laivalla. Se seikka, että hän mahdollisesti on ajatellut tehdä 'visiitin' entiseen isänmaahansa, on todellakin vain arvelua, mutta luulen olevani varma siitä, että hän monista syistä nykyisin välttää vanhoja toimintakeskuksiaan. Joka tapauksessa olen tahtonut varoittaa Teitä, rakas virkaveljeni.

Jos Te kysyisitte minulta hänen ulkonäköään, niin minä luultavasti joutuisin neuvottomaksi, sillä hänen ulkomuotonsa vaihtelee kuin huhtikuun ilma. Itse olen yksi niitä harvoja, joiden oikeudenkäynnin aikana on onnistunut vilahdukselta nähdä Leo Carstenin 'siviilinaama'. Minun täytyy tunnustaa, että hämmästyin, sillä sileämpää ja jokapäiväisempää ulkonäköä on tuskin yksinkertaisimmalla ravintolatarjoilijalla. Hän on keskikokoinen, jäntevä, kasvot soikeat, puoleksi germaanin, puoleksi etelämaalaisen. Tukka on musta ja lyhyeksileikattu; ihmeelliset ovat ainoastaan silmät, jotka loistavat kuin mustat timantit ja joskus voivat hehkua kuin kissan silmät pimeässä.

Lähetän tässä piirustuksen, minkä 'New York Heraldin' piirtäjä samassa tilaisuudessa teki kuuluisasta rikoksellisesta. Se on todellinen, pieni mestariteos, hetken innostuksessa syntynyt, ja vain kaipauksella siitä eroan. Se puhuu paljon voimakkaammin kuin mitä minä jäykillä sanoilla voin ilmaista…

Vastaanottakaa sydämelliset terveiseni, rakas virkaveli. Jos kohtalo soisi Teidän toimittaa tuo uskalias rikoksellinen häntä odottavalle kunniaistuimelle: sähkötuoliin, ei kukaan olisi iloisempi kuin Teidän

uskollinen James Clifford."

Kun salapoliisi oli lopettanut lukemisen, olivat molemmat ystävykset hetkisen hiljaa ja Krag katseli hymyillen Harald Breden tarmokkaita ja ällistyneitä kasvoja. Sen jälkeen tarttui hän ääneti vielä kerran kirjekuoreen ja veti siitä kokoontaitetun lyijykynäpiirustuksen. Hän pani sen eteensä pöydälle, ja molemmat poliisimiehet kumartuivat katsomaan amerikkalaisen sanomalehtimiehen mestariteosta.

James Clifford oli oikeassa. Tuo yksinkertainen piirustus ansaitsi todellakin sen ylistävän mainesanan, minkä amerikkalainen salapoliisi oli sille antanut, ja Asbjörn Krag oli ensisilmäyksellä näkevinään Leo Carstenin yhtä ilmielävänä kuin tämä olisi seisonut hänen edessään. Rohkeapiirteinen, soikea pää miltei lapsellisine kasvoineen. Puoliavoimet huulet paljastivat valkoisen hammasrivin, musta tukka ympäröi matalaa, kaunismuotoista otsaa, mutta mustat, levottomat silmät muodostivat ihmeellisen vastakohdan kasvojen pehmeille piirteille, antaen Cliffordin ulkomuodolle niin erikoisen sävyn, että Asbjörn Krag tunsi pelkästään tämän piirustuksen avulla voivansa keksiä hänet tuhansien joukosta.

II.

BASSOVIULU.

Harald Brede nousi ensiksi paikaltaan.

"Kyllä", sanoi hän, "kaikki tämä oli hyvin mielenkiintoista, mutta en käsitä, että siitä voi olla meille apua."

"Mitä tahdot sanoa?" kysyi Asbjörn Krag samalla kun hän huolellisesti kääri kokoon kirjeen ja piirustuksen ja pani ne takaisin lompakkoonsa.

"Tahdon sanoa", jatkoi Harald Brede, "että tuo erittäin oivallinen herra Carsten kaiken todennäköisyyden mukaan ei ole auttava meitä kuluttamaan tätä ikävää aikaa. Mies, jolla on maailma toimintakenttänään, ei luultavasti asetu tähän maailman kolkkaan. Onhan se vain yksi mahdollisuus miljoonista muista ja…"

Harald Brede kohautti olkapäitään.

"Olet oikeassa", vastasi Asbjörn Krag, "en minäkään olisi kiinnittänyt erikoisen suurta huomiota juttuun, ellei olisi tullut toista tiedonantoa."

Harald Brede teki voimakkaan liikkeen.

"Mitä sanot, uusi kirjekö?"

"Ei, sähkösanoma. Katsohan tänne! Se tuli miltei yht'aikaa kuin kirje."

Krag vetäisi taskustaan esille kokoonrypistetyn sähkösanoman ja suoristi sen.

Se kuului;

"Olkaa varuillanne. On syytä epäluuloihin.

J.C."

Harald Breden silmät suurenivat.

"Kyllähän", jatkoi Asbjörn Krag, "nämä oraakkelimaiset sanat eivät sano juuri paljoa. Mutta tunnen Cliffordin ja tiedän, että hän on mies, joka harvoin liioittelee. Kun hän on poikennut niin paljon tavoistaan, että on lähettänyt sekä kirjeen että sähkösanoman, niin on hänellä myös pätevät syyt siihen."

Hän rypisti sähkösanoman jälleen kokoon ja pisti sen takaisin taskuunsa.

"No niin", jatkoi hän sitten, "on vain yksi, joka voi antaa vastauksen."

"Ja se on?"

"Aika, rakas ystävä", huomautti Asbjörn Krag hyväntuulisena.

"Ja mitä ajattelet tehdä?"

"Mahdollisesti kävelyretken kauniissa kevätilmassa, jos sinä tahdot tulla mukaan."

"Mutta", jatkoi Harald Brede, ajatuksissaan kynsien korvantaustaansa, "eikö kuitenkin olisi varminta asettaa muutamia ylimääräisiä vahteja rautatieasemalle ja laivasilloille?"

Asbjörn Krag naurahti sydämellisesti.

"Ei, rakas ystäväni, mitä sinä ajattelet", sanoi hän leikillisesti. "Sinulla oli äsken muutamia täysin oikeita vastaväitteitä, jotka tekivät epäilyksenalaiseksi kuuluisan vieraan tänne tulon. Ja sinä olet kuitenkin mielikuvituksen mies… mutta nuo muut!" Krag kohautti olkapäitään. "Luuletko, että minä asettuisin alttiiksi vaaralle tulla nauretuksi vasten kasvoja. Ei, tällä kertaa saamme tyytyä olemaan vailla seikkailuja."

Harald Brede nyökkäsi miettivästi.

"Mutta", lausui Asbjörn Krag äkkiä, "jättäkäämme koko juttu syrjään.
Puhuimme uutisista. Minä olen kertonut omani, nyt on sinun vuorosi.
Onko sinulla mitään sydämelläsi?"

"Ei, ei mitään… Kyllä, tosiaankin, taskuvarkaus eilen illalla. Varomaton nainen menetti tungoksessa laukkunsa ja siinä olleet 17 kruunua 20 äyriä."

"Ajattelepas miten mielenkiintoista!"

"Muutoin olemme jo saaneet varkaan kiinni. Kolmentoistavuotias katupoika. Hänet on lähetetty kasvatuslaitokseen."

"Ajattelehan, niin hirveän mielenkiintoista."

Harald Brede haukotteli vieläkin kerran.

"Ei", sanoi hän, "nyt luulen, että minä seuraan sinun neuvoasi ja teen kävelyretken auringonpaisteessa. On ihana kevätilma."

Hän oli jo pannut kätensä ovenripaan, kun virkatoverinsa huudahdus äkkiä pidätti hänet.

Harald Brede kääntyi.

"Halloo", huudahti Asbjörn Krag pää melkein sanomalehden peitossa, "sehän on merkillistä."

"Mikä niin merkillistä?"

"Eräs ilmoitus", vastasi Krag, "jonka nyt olen nähnyt kolmena päivänä peräkkäin."

"Niin, mutta olenkin nähnyt, että sinä useampia päiviä peräkkäin olet istunut ja leikellyt sanomalehdistä epäiltäviä ilmoituksia voimatta löytää pienintäkään lähtökohtaa, mistä aloittaa."

"No niin, mutta tämä on oikein merkillistä."

"Mitä se siis on?"

"Ilmoitus jostakin löydetystä bassoviulusta."

"Kas, eihän tuo ole niin omituista, rakas virkaveli, tässä eräänä päivänä havaitsin minä ilmoituksen kadonneesta lyhtypatsaasta."

"Mutta tämä ilmoitus on ollut lehdessä kolmena päivänä peräkkäin ja nyt on bassoviulu löydetty — merestä. Näyttää siltä, kuin se olisi tarttunut ankkuriin ja sen mukana vedetty ylös."

Harald Brede istuutui jälleen ja otti sikarin suustaan.

"Sallihan minun kuulla mitä ilmoitus sisältää", sanoi hän, "onhan mahdollista, että siinä piilee jotakin."

Asbjörn Krag luki:

"Melkein uusi hieman hiekkautunut bassoviulu on löydetty merestä
Vippetangenin luona. Voidaan periä Pedersenin laivakonttorista, Iso
Rantakatu."

Harald Brede naurahti.

"Mutta sehän on täysin naurettavaa", sanoi hän, "sehän kuulostaa salakähmäiseltä."

"Ilmoitus on, kuten sanottu, ollut kolmena päivänä peräkkäin. Näyttää siltä, kuin ei kukaan tahtoisi ilmoittautua omistajaksi."

Asbjörn Krag otti puhelinluettelon ja etsi siitä Pedersenin numeron.

Hän tapasi Pedersenin itsensä puhelimessa. Krag esittelihe ja kysyi häneltä, miten oli tuon kummallisen löydön laita.

"Niin, olen yhtä kummastunut kuin tekin", vastasi laivatarpeidenkauppias, "en todellakaan tiedä, mitä minun on tehtävä bassoviululle. Tahtoisin mielelläni päästä siitä, sillä se on iso kapine, sanon, ja se on vain tiellä liikehuoneessani."

"Kuinka sen löysitte?" kysyi salapoliisi.

"Höyrylaiva Liverpoolin miehistö löysi sen. Kun he haalasivat ylös ankkuriköyttä, seurasi bassoviulu mukana. He jättivät sen minulle, koska heidän oli lähdettävä matkalle samana päivänä."

"Oliko se meren pohjassa?"

"Kyllä se oli varmasti pohjassa. Se on ylt'yleensä pohjasaven tahraama."

"Mutta luulisi kuitenkin, että bassoviulun pitäisi uida pinnalla kuin korkki."

"Niin kyllä tavallisen bassoviulun. Mutta tämä on aivan epätavallinen."

"Mitä suvaitsette sanoa? Mitä se merkitsee? Epätavallinen bassoviulu!"

"Niin, se on raskas. Sitä ei juuri jaksa nostaa."

"Kenties se on tehty jostakin kovasta puulajista?"

"Ei, sen sisässä on jotakin."

"Onko jotakin sisässä?"

"Kyllä, koska se kolisee, kun sitä ravistelee."

"Te saatte lähettää bassoviulun löytötavaravarastoon", sanoi Asbjörn
Krag, "niin tulemme tutkimaan sitä lähemmin."

"Sydämellisellä mielihyvällä. Siten pääsemme vapaaksi siitä hirviöstä.
Minä annan heti kuljettaa sen rattailla pois."

"Kuljettaa rattailla? Onko se niin painava, ettei sitä voi kantaa?"

"Suuri ja vahva mies voisi mahdollisesti kantaa sen, mutta minun juoksupoikani ei siihen mitenkään pysty."

"Hyvä, tuleepa olemaan hauska saada tarkastaa vähän lähemmin tuota merkillistä bassoviulua", sanoi Krag.

"Neljännestunnin kuluttua se on poliisiasemalla. Hyvästi."

Puhelinkeskustelu päättyi.

Asbjörn Krag kääntyi Harald Breden puoleen.

"No, mitä sanot?" lausui hän.

"Juttu näyttää kieltämättä merkilliseltä."

"Niin", vastasi Asbjörn Krag, "ja kaikkein merkillisintä on, että kauppias sanoi bassoviulun sisässä olevan jotakin."

III.

ITÄVALTALAISET.

Molemmat salapoliisit odottivat suurella jännityksellä bassoviulua, vaikk'ei kumpikaan heistä voinut olla ajattelematta, että tilanne oli hiukan koomillinen.

"Siinä se on", virkkoi äkkiä Harald Brede, joka oli seisonut ikkunan vieressä ja uteliaana tirkistellyt kadulle.

Eräs poika toi kärryillä bassoviulua.

Asbjörn Krag antoi parille konstaapelille määräyksen kantaa viulun salapoliisikonttoriin.

Oli sangen hupaista nähdä kahden konstaapelin retuuttavan esinettä, jonka soittajat tavallisesti kantavat kainalossaan. Viulu asetettiin lattialle, ja Harald Brede koetti sitä nostaa.

"Niin, kyllä jaksan sitä kantaa", sanoi hän, "mutta tuhat tulimmaista, miten raskas se on."

Niin pian kuin viulua liikutettiin, kolisi sen sisällä jokin raskas esine.

Liitospaikat olivat vielä kuivan saven peitossa, mutta muutoin oli viulu täysin vahingoittumaton. Ankkurin mukana oli se noussut tasaisesti ja hiljalleen vedenpintaan.

Kaikki kielet olivat ehjät. Asbjörn Krag näppäsi niitä, jolloin niistä lähti vääriä ja teräviä säveliä.

Läsnäolevat konstaapelit hymyilivät. He eivät olleet milloinkaan edes ajatelleet mahdollisuutta, että sellainen esine voisi löytyä meren pohjasta.

Niin pian kuin Asbjörn Krag ja Harald Brede olivat jääneet kahden kesken, haki edellinen murtoraudan työkalukaapistaan.

Heidän täytyi sahata pari minuuttia, ennenkuin saivat kannen irti.

Soittokoneen sisällys oli sangen hämmästyttävä.

Ensin nostivat he sieltä suuren kiven. Se oli ilmeisesti pantu sinne, jotta viulu pikemmin uppoaisi.

Sitten he saivat käsiinsä muutamia neliskulmaisia puupalasia.

Ne olivat toiselta puolen maalatut. Ei kumpikaan salapoliiseista voinut ymmärtää, mihin niitä oli käytetty. Ne näyttivät eniten jostakin seinästä sahatuilta.

Edelleen löysivät he koko joukon rojua, halonkappaleita y.m.s., mikä kaikki oli saven peitossa samoinkuin koko viulun sisus.

Kun salapoliisit olivat tyhjentäneet viulun sisustan ja panneet löydetyt esineet eräälle tuolille, nousivat he pystyyn ja katsoivat toisiinsa.

Ensin puhkesi aina iloinen Harald Brede leveään nauruun.

Sen perästä alkoi Asbjörn Krag nauraa. Mutta äkkiä hän tuli vakavaksi.

"Kuitenkaan tämä ei ole yksinomaan naurettavaa. Selvästi piilee tässä jotakin."

"Joka tapauksessa en käsitä mitä se voisi olla", vastasi Harald Brede. "Toivon, että se mies, joka heitti viulun mereen, olisi täällä. Silloin parissa minuutissa muutamin valituin sanoin opettaisin hänelle, miten tällaisia hienoja soittokoneita käsitellään."

Asbjörn Krag yritti vastata, kun äkillinen naputus ovelle keskeytti hänet.

Eräs alemmista virkamiehistä ilmoitti, että muuan mies seisoi ulkona ja halusi puhutella Asbjörn Kragia.

"Nimi?" kysyi Krag.

"Hän sanoi nimensä olevan Salvesen ja olevansa Hotelli Europan ovenvartija."

"Vai niin. Anna hänen tulla sisään."

"Ehkä hän tietää jotakin uutta", virkkoi Harald Brede silmäillen vihaisin katsein viulua, "sillä onhan kaikki tämä vain pilaa."

"Sitä en usko", vastasi Krag, "sillä kuten tiedät, olen hotellien suosiossa. Niin pian kuin vähänkin epäiltävää tapahtuu, kertovat ovenvartijat sen heti minulle. Tämä Salvesen on käynyt täällä monta kertaa, vaikka hänellä ei olekaan ollut mitään mielenkiintoista kerrottavana. Mutta saammepa nähdä. Tässähän mies on."

Ovenvartija Salvesen astui sisälle syvään kumartaen. Hän pysähtyi ovelle kultareunainen lakkinsa kädessään.

"No", kysyi Asbjörn Krag, "mikä tuo teidät tänään tänne?"

Ovenvartija, joka hetken merkityksen tähden oli hyvin salaperäisen näköinen, aikoi juuri ruveta selittämään asiaansa, kun hän nähdessään kiillotetun viulun äkkiä silminnähtävästi muuttui.

Hän pudotti univormulakkinsa lattialle ja alkoi tuijottaa viuluun, ikäänkuin se olisi ollut joku merkillinen eläin.

"Mutta tämähän on todellakin ihmeellinen tapaus elämässäni", huudahti hän.

"Onko siinä sitten jotakin kummasteltavaa?" kysyi Asbjörn Krag. "Ettekö ole koskaan tullut ajatelleeksi mahdollisuutta, että viulu voidaan rikkoa?"

"Kyllä… mutta tämä viulu… Olen nähnyt sen aikaisemmin. Tunnen sen vaaleasta, kauniista väristään ja tallasta…"

"Todellako!"

Molemmat salapoliisit tulivat äkkiä erittäin kohteliaiksi.

"Olkaa hyvä ja istuutukaa…"

"Selittäkää tarkemmin", sanoi Asbjörn Krag, "juuri tuota viulujuttua me pohdimme. Tulitteko kenties tänne samasta syystä?"

"En, mutta se on tavallaan yhteydessä minun asiani kanssa."

"Katsopas vaan! Sehän oli onnenpotkaus. Sanotteko nähneenne viulun aikaisemmin? Milloin?"

"Keskiviikkona näin sen viimeksi. Tänään on meillä lauantai. Siitä on siis kolme päivää."

"Siinä tapauksessa on sen täytynyt löytyä vedestä heti sen jälkeen kuin se oli sinne heitetty", huomautti Harald Brede.

"Vedestä!" huudahti ovenvartija, "voiko olla mahdollista, että se on ollut vedessä!"

"Kyllä", vastasi Krag, "se vedettiin ylös ankkuriketjun mukana. Luultavasti on se pudonnut suoraan ankkurin päälle. Mutta selittäkää nyt. Näitte sen viimeisen kerran keskiviikkona. Olette siis nähnyt sen useampia kertoja? Milloin muulloin?"

"Maanantaina, kun itävaltalaiset tulivat."

"Itävaltalaiset?" huudahtivat Krag ja Brede yht'aikaa.

"Niin, maanantaina tuli junassa kaksi itävaltalaista. He asettuivat asumaan hotelli Europaan, ja oli heillä paitsi muita soittokoneita myöskin tämä viulu mukanaan."

"Mitä muita soittokoneita heillä oli?"

"Toinen bassoviulu."

Harald Brede naurahti.

"Ynnä torvi ja pieni rumpu."

Nyt nauroivat molemmat salapoliisit, ja ovenvartija joutui aivan pois suunniltaan.

"Niin — se on hyvin merkillistä", sanoi hän. "Juuri niiden itävaltalaisten takia olen täällä. Tehän, herra Krag, olette sanonut, että minä ilmoittaisin, jos näkisin jotakin epäiltävää. Ja tämä juttu tuntui minusta epäilyttävältä. Luulen että toinen itävaltalaisista on hullu."

"Silloin ei hän voi olla meille mielenkiintoinen."

"Mutta samalla hän näyttää olevan erittäin viisas. He ovat molemmat kunnon ihmisiä, kunhan vain ei olisi tuota kirottua soittoa."

"Soittoa?"

"Niin, he soittavat bassoviulua ja torvea tunnin joka päivä. Se ei ole juuri suloista kuulla. Toinen puhaltaa torvisooloa, toinen soittaa sitten soolon bassoviululla."

"Eivätkö he koskaan soita yht'aikaa?"

"Eivät, sitä en tiedä heidän tehneen. Mutta mitä kummaa tuo on?"

Ovenvartija oli havainnut ne eri esineet, jotka salapoliisit olivat viulun sisästä löytäneet.

Hän otti puupalasen kumpaankin käteensä ja katseli niiden maalauksia ilmeisellä mielenkiinnolla.

"Tunnetteko kenties myöskin ne?" kysyi Asbjörn Krag.

"Luulenpa tuntevani", vastasi ovenvartija. "Nämä puupalaset ovat maalatut aivan samanlaisiksi kuin seinät meidän huoneissamme. Ja katsokaahan tänne" — sanoi ovenvartija näyttäen toista puupalasta — "voisin vannoa, että tämä on otettu itävaltalaisten asuman huoneen laudoituksesta. Se on samanvärinen ja muodoltaan samanlainen. Mitä enemmän sitä katselen, sitä enemmän siinä suhteessa varmistun. Ei voi olla epäilystäkään siitä, herrat salapoliisit, että nuo puupalaset ovat sahatut hotelli Europan seinästä. Siitä olen aivan selvillä, mutta en siitä sen enempää viisastu."

"Antakaa puupalasten olla", sanoi Asbjörn Krag, "istukaahan ja rauhoittukaa. Ymmärtääkseni", jatkoi hän, "teidän täytyy selittää tämä asia juurta jaksaen."

IV.

KAUNIS ANARKISTI.

"Ensinnäkin", sanoi Asbjörn Krag, "tiedättekö itävaltalaisten nimiä?"

"Toisen nimi on Bleib ja toisen Wilkens. Bleib on tilanomistaja ja mikäli voin ymmärtää hyvin rikas. Wilkens on hänen sihteerinsä. Molemmat saapuivat mannermaajunassa kello kolme iltapäivällä. He ajoivat ajurilla hotelli Europaan. Niin pian kuin he olivat saapuneet, huomasin heti että tilanomistaja Bleib hyvin tunsi hotellin, vaikk'en minä voi muistaa nähneeni häntä aikaisemmin."

"Miten sen huomasitte?" kysyi Asbjörn Krag.

"Hän pyysi kaksi eri huonetta, numerot 21 ja 22, toisessa kerroksessa kadun puolella. Nyt sattui kuitenkin niin, että nämä huoneet olivat käytännössä, joten minun täytyi ilmoittaa hänelle, että hänen oli mahdotonta saada niitä.

"'Siinä tapauksessa en halua asua täällä', sanoi hän. Kun nyt ei kuitenkaan ollut mikään 'sesonki', emme me halunneet päästää luotamme niin hienoja vieraita kuin nämä näyttivät olevan. Minä menin siis niiden vieraiden luo, joilla oli nuo molemmat huoneet, ja pyysin heitä muuttamaan kahteen muuhun huoneeseen. Käytin tekosyynä sitä, että herra Bleib ja hänen sihteerinsä jo kauan sitten olivat tilanneet huoneet.

"Sillä tavoin saivat molemmat itävaltalaiset asua missä halusivat, ja herra Bleib kiitti minua avusta.

"Tavarat kannettiin huoneisiin. Niitä ei näyttänyt olevan erittäin paljoa. Molemmat bassoviulut ja torvi herättivät heti huomiotani.

"Herra Bleib antoi minun ymmärtää, että hän oli intohimoinen bassoviulun soittaja ja että hänen täytyi harjoittaa sitä tunnin verta joka päivä. Minä saisin määrätä, milloin katsoin ajan sopivimmaksi.

"Koetin turhaan selittää hänelle, että niin hyvin bassoviulun soittaminen kuin torven puhaltaminen häiritsisi muita vieraita, mutta silloin hän alkoi taas puhua muuttamisesta.

"Miltei olin taipuvainen antamaan noiden kiusallisten vieraiden mennä menojaan, mutta samalla ajattelin, että jos on sanonut A:n, pitää myöskin sanoa B.

"Sitäpaitsi katosivat kaikki epäilykset, kun itävaltalainen selitti, että hän mielellään maksoi huoneista kaksinkertaisen vuokran.

"Sen lisäksi tuli, että tänä aikana ei ollut juuri paljon vieraita. Minä määräsin siis, että he saisivat pitää soitannolliset harjoituksensa puoli kahden ja puoli kolmen välillä päivällä. Tuona aikana olisi soittaminen vähimmin haitallista.

"Nyt ovat molemmat herrat pitäneet soittoharjoituksiaan koko viikon. Aluksi se ei tuntunut niinkään pahalta, mutta nyt olen väsynyt soittoon. Se on miltei sietämätöntä. Sen lisäksi ovat hotellin muut vieraat alkaneet valittaa…"

"Mutta eikö tuo melu keskiviikkona loppunut?" kysyi Asbjörn Krag.
"Silloinhan näitte bassoviulun viimeksi?"

"Kaukana siitä. Olenhan jo sanonut, että itävaltalaisilla oli mukanaan kaksi bassoviulua. Keskiviikkoiltana näin, että sihteeri, herra Wilkens tuli huoneestaan raahaten bassoviulua."

"Raahaten?"

"Niin, raahaten. En ole milloinkaan luullut että bassoviulu voisi olla niin raskas. Hän meni kadulle se mukanaan. Puoli tuntia myöhemmin hän tuli taas kotiin ja silloin ei hänellä ollut viulua.

"Kysyin häneltä, mihin hän oli jättänyt soittokoneen. Sen sijaan, että olisi vastannut, teki hän minulle puolestaan kysymyksen: 'Sanokaa minulle herra ovenvartija, onko soittokoneiden ja eritoten bassoviulujen rakenne teille tunnettu?'

"'Ei vähääkään', vastasin minä.

"'No', jatkoi hän, 'silloinhan ette paljoa kostu jos ilmoitan, että sointisävy on särkynyt ja että G-kieli on mennyt poikki'."

(Molemmat salapoliisit tulivat hyvin iloisiksi.)

"'Ei', vastasin, 'siitä en juuri viisastu'.

"'Sen uskon', vastasi itävaltalainen. 'Niin, bassoviulu on lähetetty korjattavaksi. On hyvin tärkeätä saada sointisävy kuntoon.'

"Torstaina, perjantaina ja tänään ovat itävaltalaiset soittaneet varaviulua. Mikäli voin ymmärtää, soittaa tilanomistaja itse viulua, kun taas sihteeri käsittelee torvea."

"Oletteko milloinkaan saanut tilaisuutta olla läsnä jossakin herrojen harjoituksessa?"

"En, he ovat hyvin varuillaan pitääkseen kaikki asiaankuulumattomat loitolla."

Asbjörn Krag hymyili.

"Onhan olemassa avaimenreikä", sanoi hän.

"Kyllä", vastasi ovenvartija, "olenkin tutkinut avaimenreikää, mutta tuloksetta. Osoittautui näet, että itävaltalaiset ovat tukkineet avaimenreiän. — Kun havaitsin sen, päätin kääntyä teidän puoleenne, herra salapoliisi. Suljetut avaimenreiät ovat aina epäilyttäviä. Sitäpaitsi on itävaltalaisten esiintyminen ylipäänsä tuntunut minusta kummalliselta. Heillä ei näytä olevan mitään asioimistoimia, eivätkä he välitä kaupungin tai sen ympäristöjen katselemisesta. Näyttää miltei siltä, kuin he olisivat matkustaneet aina Wienistä asti tänne saakka suututtaakseen hotelli Europan ovenvartijaa bassoviulullaan ja torvellaan…"

"Se on aivan käsittämätöntä…"

"No entä lasku?" kysyi Krag. "Miten mahtaa olla sen maksamisen laita?"

"Sitähän minäkin pelkäsin alussa, mutta siinä suhteessa ei ole mitään hätää. Kun tänään esitettiin lasku koko viikolta, maksoi herra Bleib heti välittämättä edes katsoa oliko se oikea. Sitäpaitsi antoi hän laskun tuojalle runsaasti juomarahoja. Mutta päätin joka tapauksessa etsiä teidät, herra Krag, ja varoittaa teitä, mutta en odottanut tapaavani sihteerin bassoviulua täällä — ja lisäksi tuollaisessa kunnossa."

"Sen voin aivan hyvin ymmärtää. Kiitän teitä antamistanne tiedoista. Menkää nyt takaisin hotelliin, niin tulen perästä tutkiakseni tilannetta lähemmin."

Ovenvartija meni ovelle.

"Mutta eräs asia täytyy teidän luvata minulle", sanoi Krag.

"Ja se on?"

"Ette saa kenellekään ilmaista mitään huomioistanne, joita olette tehnyt itävaltalaisista. Ja ennen kaikkea: älkää antako näiden tietää, että teillä on epäluuloja heitä kohtaan."

"Luonnollisesti en."

"Kiitos, nyt voitte mennä."

Kun ovenvartija oli mennyt, sanoi Harald Brede:

"Minä puolestani luulen, että itävaltalaiset aivan yksinkertaisesti ovat hulluja."

"Ja minä olen vakuutettu, että he ovat aivan täysijärkisiä. Heidän toiminnassaan on huomattavissa eräänlaista logiikkaa. — He tulevat Kristianiaan päämääränään vuokrata huoneet numero 21 ja 22 hotelli Europasta. Minkätähden? — He pitävät joka päivä tunnin pirullista meteliä. Miksi? Tuskinpa huvin vuoksi. He sahaavat reiän hotellin seinään. Mitä varten? — Tässä jutussa on koko joukko salaperäisyyttä. Luulen, että siihen kätkeytyy joku arvoitus. Niin, rakas Harald Brede, nyt olemme vihdoinkin saaneet työtä…"

Harald Brede aikoi juuri vastata, kun ovi äkkiä avautui ja salapoliisipäällikkö astui sisään. Hänellä oli muutamia papereja kädessä.

"Herrat", sanoi hän, "tuon teille tärkeän tiedon. Olette luonnollisesti nähneet sanomalehdissä, että Baijerin prinssiä Friedrichiä odotetaan Kristianiaan lähipäivinä."

Molemmat salapoliisit olivat kyllä sen lukeneet.

"Ja tämän johdosta", jatkoi salapoliisipäällikkö, "olen saanut nämä kirjeet ministeriöstä. — Ensimmäisessä ilmoitetaan päivä ja tunti, jolloin prinssi saapuu Kristianiaan, ja meitä muistutetaan ryhtymään kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka ovat tavallisia ulkomaisten ruhtinasten vieraillessa. Mutta sen ohessa lähetetään meille Münchenistä ihastuttavan nuoren naisen valokuva ja seuraava huomautus:

"'Mikäli olemme saaneet tietää, pitäisi nuoren entisen näyttelijättären, Rosa Brennerin, oleskella Kristianiassa samaan aikaan kuin prinssi. Pyydämme Teitä tarkasti pitämään mainittua naista silmällä. On erittäin tärkeätä, ettei hän millään tavalla joudu ikävyyksiin, vaikkakin jokaista hänen askeltaan on vakoiltava. Olisimme Teille kiitolliset, jos antaisitte meille yksityiskohtaisia tietoja hänen oleskelustaan Kristianiassa.'"

"Pieni naisanarkisti siis", virkkoi Harald Brede innostuneena, "sehän kuulostaa aivan suurenmoiselta."

Salapoliisipäällikkö pani asiapaperit ja valokuvan pöydälle ja jätti konttorin samalla lausuen, ettei tuntenut ketään muuta, jolle hän turvallisemmin voisi uskoa tämän arkaluontoisen tehtävän.

Valokuva esitti nuorta, erittäin kaunista naista, jolla oli suuret, uneksivat silmät.

"Hänhän näyttää enkeliltä eikä rikolliselta", sanoi Harald Brede.

"Miltei kaikki naisanarkistit ovat kauniita", vastasi Asbjörn Krag, "heissä on jotakin mielikuvituksellisen haaveellista. — No niin", jatkoi hän, "kunnes kaunis Rosa saapuu, voimme ottaa urakallemme herrat bassoviulunsoittajat."

Hän otti hattunsa.

"Kello kolmelta tulee juna", sanoi hän virkaveljelleen, "tahtoisitko varmuuden vuoksi mennä rautatieasemalle siltä varalta, että tuo nainen tulisi, jolla aikaa minä tarkastan hiukan hotellia ja käyn tervehtimässä ystävääni ovenvartijaa."

Harald Brede suostui ehdotukseen, ja Asbjörn Krag lähti.

Kun hän tuli ovenvartijan huoneeseen, kuuli hän ihmeekseen äkkiä kaukaista parkumista jostakin hotellin ylemmistä kerroksista. Se kuulosti ikäänkuin lapsen kirkunalta.

"Eikö nyt tuollaisesta voi joutua epätoivoon", sanoi ovenvartija ja ravisti alakuloisena päätään. "Se on sihteeri, joka harjoittelee torvellaan."

Asbjörn Krag meni toiseen kerrokseen ja pysähtyi numero 21:n oven kohdalle. Hänen täytyi tunnustaa, ettei itävaltalaisen torvensoitto läheltä kuulunut niin hirveältä. Hän osasi joka tapauksessa soittaa.

Niin pian kuin torvisoolo oli tauonnut, aloitti bassoviulu esityksensä.
Sen ääni kuului jylhemmältä.

Melu, minkä nämä molemmat soittokoneet saivat aikaan, oli sangen vahva.
Asbjörn Krag kumartui ovea kohti ja kuunteli, saadakseen selville
kuuluisiko mahdollisesti jotain muuta ääntä kuin tuo hirveä musiikki.
Hän seisoi ja kuunteli kauan.

Sen jälkeen hän tarttui ovenvartijaa käsivarteen ja seurasi häntä hänen huoneeseensa.

"Kuulkaahan nyt", lausui hän, "asuuko ketään noiden sukkelain soittoniekkain huoneen vieressä?"

"Ei, ei vielä!"

"Silloin on kenties viereinen huone tilattu? Onko sen numero 23?"

"Ei", vastasi ovenvartija, "tilattu on se pieni, kaunis huoneisto, jonka vastapäätä itävaltalaisten huoneet ovat."

"Vai niin! Kokonainen huoneisto! Kuinka monta huonetta siinä on?"

"Kolme huonetta, salonki ja kaksi makuuhuonetta. Salonki on keskellä."

"Miten kauan on siitä, kun huoneet tilattiin?"

"Ei täyttä kahta viikkoa", vastasi ovenvartija.

"Ja kuka tilasi ne?"

"Eräs pari Münchenistä. Veli ja sisar."

Asbjörn Krag kävi vähitellen tarkkaavaiseksi.

"Eräs pari Münchenistä", sanoi hän, "mikä on heidän nimensä?"

Ovenvartija vastasi:

"Herran nimi on Fritz Brenner ja naisen Rosa Brenner…"

Salapoliisi säpsähti.

"Anarkisti", mumisi hän itsekseen.

V.

ENSIMMÄISET TURISTIT.

Samassa silmänräpäyksessä ajoivat kahdet vaunut hotellin pääsisäänkäytävän eteen, ja ovenvartijalle tuli kiire.

"Mannermaajuna on saapunut", sanoi hän, "täytyy heti ryhtyä toimeen."

Useampia vieraita saapui.

Asbjörn Krag seisoi sisäänkäytävällä välinpitämättömän näköisenä ja kädet selän takana, kuin joku hotellin vieras.

Kadun toisella puolella hän näki kummastuksekseen Harald Breden, joka nousi ajurin rattailta ja meni sisälle läheiseen puotiin.

"Nyt on tullut kaupunkiin joku, jota hän tahtoo pitää silmällä. Se on tuskin kukaan muu kuin tuo pieni, kaunis anarkisti."

Ja aivan oikein. Toisesta vaunusta nousi nuori, kaunis pari. Herralla oli yllään matkapuku ja kiikari keltaisessa nahkaremmissä olkapäällä.

Naisen Asbjörn Krag tunsi valokuvasta. Se ei ollut kukaan muu kuin anarkisti, entinen näyttelijätär Rosa Brenner.

Ovenvartija kumarsi syvään ylhäiselle parille.

"Ovatko huoneeni kunnossa?" kuuli hän naisen kysyvän saksaksi.

"Kyllä, neiti", vastasi ovenvartija, "huoneet ovat täysin kunnossa."

Hän riensi edellä ja ohjasi heidät pieneen, kauniiseen toisen kerroksen huoneeseen.

Nyt olivat itävaltalaiset lakanneet soittamasta.

Asbjörn Krag kulki viistoon kadun poikki puotiin, mihin hänen virkatoverinsa Harald Brede oli mennyt sisälle. Se oli hedelmäliike. Krag tapasi todella ystävänsä siellä. Brede seisoi hyvin tyynenä ikkunan ääressä ja pureskeli viinirypäleitä.

"Nyt olemme siis päässeet käsiksi seikkailuun", puheli Krag, kun he olivat tulleet kadulle.

"Seikkailuun? Minä en ainakaan vielä saata nähdä, että on kysymys mistään seikkailusta."

"On, epäilemättä. Olen tehnyt keksinnön."

"Ja mitä sinä olet keksinyt?"

"Että on olemassa yhdysside bassoviulun ja kauniin anarkistin välillä."

"Uskomatonta", virkkoi Harald Brede. "Tuolla naurettavalla bassoviulujutulla ja pienen anarkistin traagillisella kohtalollako olisi muka yhteyttä! Sinun on myönnettävä, että se on mahdotonta."

"Mutta usein onkin vain kukonaskel vakavan ja naurettavan välillä", vastasi Asbjörn Krag. "Tässähän on ravintola. Asettukaamme täällä johonkin nurkkaan, niin selitän asian sinulle."

Kun he olivat saaneet kumpikin lasinsa, aloitti Asbjörn Krag:

"Ensinnäkin hylkään mahdollisuuden, että itävaltalaiset olisivat mielenvikaisia."

"Sitä ei sinun tule tehdä liian pikaisesti."

"Teen sen kaikesta huolimatta. Mielenvikaiset eivät koskaan keksi sellaisia hullutuksia, joilla nämä herrat huvittelevat itseään. Siis: itävaltalaiset ovat täysin normaaleja. He ovat mikäli ymmärrän hyvinkin viisaita, jopa älykkäitä."

"Merkillistä älykkyyttä!"

"Kaikenkaikkiaan minulle selvisi heti, että viisaat ihmiset eivät ryhdy niin suureen puuhaan hotellissa ilman että heillä on joku tarkoitus. — Ensinnäkin muistui mieleeni, että he tahtoivat asua määrätyissä huoneissa, joiden numerot he tiesivät, vaikk'eivät koskaan ennen olleet hotellissa asuneet. Heillä oli siis jotakin etua näissä huoneissa asumisesta, mutta mitä? — Nyt olen saanut selville, että tuo kaunis anarkisti, joksi häntä sanomme, on jo kaksi viikkoa sitten oleskeluansa varten Kristianiassa tilannut pienen, komean kolmen huoneen huoneiston. Itävaltalaisten huoneet erottaa tästä huoneistosta vain seinä."

Harald Brede heristi nyt korviaan.

"Ymmärrän, mihin tahdot pyrkiä", sanoi hän. "Arvelet että itävaltalaiset ovat valinneet nuo huoneet määrätyssä tarkoituksessa."

"Niin."

"Mutta missä tarkoituksessa?"

"Luultavasti vakoillakseen kaunista anarkistia."

"Siis eivät itävaltalaiset olisi soittotaiteilijoita, vaan poliisiurkkijoita?"

"Se ei ole juuri luultavaa", keskeytti Asbjörn Krag. "Poliisiurkkijain ei todellakaan olisi tarvinnut käyttää sellaisia kiertoteitä saadakseen tilaisuuden vakoilla tuota kaunista naista."

"Mutta elleivät he ole poliisiurkkijoita", sanoi Harald Brede, "niin en voi käsittää, mikä heitä voisi kannustaa anarkistia urkkimaan."

"Silloin et ajattele, kuinka anarkistit ja kaikki vallankumoukselliset työskentelevät. He ovat toveriensa alituisen valvonnan alaisina. He pitävät toisiaan silmällä. Toistaiseksi olen siinä käsityksessä, että itävaltalaiset myöskin ovat anarkisteja. Luulen, että neiti Brenner on tullut Kristianiaan erikoisessa tarkoituksessa, mahdollisesti murhatakseen nuoren prinssin. Ettei hän voisi pelata kaksoispeliä, ovat he lähettäneet molemmat itävaltalaiset Kristianiaan valvomaan häntä."

Harald Brede tuumi hetken.

"Minä edellytän, että loppupäätelmäsi ovat oikeat", sanoi hän, "ne tuntuvat ainakin hyvin todenmukaisilta. Mutta kuinka voit selittää tuon naurettavan musiikin, pasuunansoittamisen ja bassoviulun poruuttamisen?"

"Jos ajattelet bassoviulusta tekemiämme löytöjä, niin on siinä kyllä selitystä."

"Tekemiämme löytöjä? Nehän supistuivat aikamoiseen annokseen merenpohjasavea, isoon kiveen ja joukkoon puupalasia."

"Kiven voimme jättää pois laskuista", sanoi Asbjörn Krag, "se on pantu sinne vain painolastiksi. Savi ei myöskään näyttele mitään osaa. Mutta puupalaset! Ne olivat verrattain suuret ja lisäksi maalatut samalla maalilla kuin hotellihuoneen seinät. Jopa väitti ovenvartija, kuten muistat, että hän tunsi panelin eräässä noista puupalasista. Minusta näyttää senvuoksi enemmän kuin luultavalta, että nämä puupalaset ovat aivan yksinkertaisesti sahatut itävaltalaisten huoneen seinästä — juuri sen huoneen, joka on seinätyksin anarkistin huoneiston kanssa. Minua ei ihmetyttäisi, jos seinästä olisi sahattu pois kokonainen suuri kappale, niin että on aukko esim. vaatekaapin takana. Naisen huoneessa salaa aukon seinäpaperi, jota ei luonnollisesti ole otettu pois. Sillä tavalla voivat itävaltalaiset kuulla kaiken, mitä tapahtuu hänen huoneessaan ja kenties tunkeutua sinne sisälle, jos niin tarvittaisiin."

"Mutta kuinka he ovat voineet saada aukon seinään huomiota herättämättä?" virkkoi Harald Brede. "Heidänhän täytyi joka tapauksessa sahata, murtaa ja hakata aukkoa."

"Siinä meillä on juuri selitys tuohon naurettavaan musiikkiin, jota muutoin tämän jälkeen en pidä ollenkaan naurettavana. Vieväthän sekä torvi että bassoviulu korviasärkevällä melullaan miltei kuulon läheisyydessä olevilta. Mikäli ovenvartija on kertonut, on itävaltalaisilla sitäpaitsi mukanaan pieni rumpu, ja heidän tarkoituksensa oli varmaankin käyttää sitäkin. Eikö sinusta tunnu merkilliseltä, että molemmat herrat käyttävät vain niin meluavia soittokoneita?"

"Minä arvelen sen juuri osoittavan, etteivät kaikki ruuvit heidän päässään ole paikoillaan."

"Sitä se ei osoita, vaan molemmat herrat ovat käyttäneet soittokoneiden hirmuista melua ainoastaan vaimentaakseen ne äänet, joita he itse olivat pakotetut aikaansaamaan murtaessaan aukkoa seinään."

Harald Brede tuijotti virkaveljeensä ja huokasi.

"Näyttää siltä, kuin sinä sittenkin olisit oikeassa", sanoi hän.

"Lopuksi on rikkisahatusta seinästä tullut aivan liian paljon puupalasia. He eivät ole voineet piilottaa kaikkea huoneistoonsa eivätkä matkatavaroihinsa. He ovat aivan yksinkertaisesti olleet pakotettuja viemään pois rojua. Sen vuoksi he panivat kaikki nuo epämieluisat esineet ynnä kiven bassoviuluun ja heittivät ne yhdessä mereen. Siten onnistui heidän poistaa roju herättämättä ovenvartijan epäluuloja. — Jos minun luuloni ovat oikeat", päätti Asbjörn Krag, "on kaunis neiti Rosa Brenner tullut tänne Kristianiaan jollekin salaperäiselle asialle. Ja kun hänen toverinsa Saksassa eivät voi luottaa häneen, ovat he lähettäneet kaksi vakoojaa — itävaltalaiset — valvomaan häntä. On siis selvää, että meidän tarkkaavaisuutemme täytyy kohdistua yhtä paljon itävaltalaisiin kuin tuohon viehättävään naiseen."

Molemmat salapoliisit palasivat poliisiasemalle.

Siellä he kohtasivat salapoliisipäällikön.

"No niin, oli hyvä, että tulitte", sanoi hän. "Katsokaahan, tässä on minulla uusi sähkösanoma."

Hän antoi sähkösanoman Asbjörn Kragille, joka luki:

    "Prinssin matkaa Kristianiaan on kiirehditty. Hän matkustaa
    Norjan pääkaupunkiin huomenna iltapäiväjunassa. Huomaa kirje." —

"Siis matkasuunnitelman äkillinen muutos", sanoi Asbjörn Krag. "Se tuskin merkitsee muuta kuin että prinssi pelkää. Niin tekevät ruhtinaalliset henkilöt aina kun he epäilevät murhayritystä. No niin, nythän olemme jo päässeet selville prinssin vihollisista, niin että siihen nähden ei matkasuunnitelman muutto merkitse mitään."

Molemmat salapoliisit istuivat sen jälkeen puoli tuntia keskustellen tilanteesta, kun yht'äkkiä eräs konstaapeli uudelleen ilmoitti hotelli Europan ovenvartijan saapumisesta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui tuo kunnon mies sisälle.

"Katsopas vain! Miten voivat kaunis neiti Brenner ja molemmat soittoaharrastavat itävaltalaiset?" kysyi Asbjörn Krag.

"Aivan erinomaisesti", vastasi ovenvartija. "Niin pian kuin neiti Brenner ja hänen veljensä olivat muuttaneet huoneisiinsa, huomautin minä itävaltalaisille, että heidän oli lopetettava soittonsa vastaiseksi. Elleivät he tahtoisi siihen tyytyä, olisi parasta, että molemmat heti muuttaisivat hotellista."

"Ja mitä he vastasivat? He eivät luonnollisesti tahtoneet muuttaa?"

"Eivät, he halusivat mieluummin jäädä paikoilleen. He olivat sovinnollisempia kuin luulinkaan. He sanoivat, että jos asian laita on niin, tahtoivat he mieluummin lopettaa harjoituksensa. Ja muuten, sanoi sihteeri, eivät he kuitenkaan voisi aloittaa uudelleen, ennenkuin viulun häiriintynyt sointisävy oli korjattu."

Harald Brede naurahti.

"Noissa anarkisteissa on ainakin huumoria", mutisi hän.

"Kuuluuko muuten mitään uutta?" kysyi Asbjörn Krag. "Minkä vaikutuksen olette saanut neiti Brenneristä ja hänen veljestään?"

"He ovat", lausui ovenvartija, joka selvästi tuumi, ettei ollenkaan voinut olla puhetta heidän sekoittamisestaan itävaltalaisiin puuhiin, — "erinomaista ja rakastettavaa väkeä. Erittäinkin veli on hyvin kohtelias ja puhelias. Hän kysyi minulta miltei heti, oliko tilaisuutta lyhyihin, virkistäviin huvimatkoihin kaupungin ympäristössä, ja minä mainitsin silloin Krokklevenin ja näytin hänelle valokuvan kuninkaan näköalapaikasta. Hän tuli heti hyvin innostuneeksi ja kutsui kohta sisarensa.

"'Sinne meidän täytyy matkustaa', sanoi hän. 'Itse rakas Rosa voit valokuvasta nähdä miten kaunista siellä on.'

"Myöskin neiti Rosa ihastui viehättävään maisemaan, ja he sopivat siitä, että matkustaisivat sinne ensi maanantaina, s.o. ylihuomenna."

Brede ja Krag vaihtoivat silmäyksiä.

"Siis sinä päivänä, jolloin prinssi saapuu", mutisi Asbjörn Krag.

Sitten lausui hän ääneensä:

"Missä tämä puhelu tapahtui? Ovenvartijahuoneessako?"

"Ei, kuinka voitte luulla jotakin sellaista… Ei, me puhelimme hotellin lukusalissa."

"Olitteko yksin uusien vieraiden kanssa?"

"En, toinen itävaltalaisista oli myöskin huoneessa, mutta hän istui niin kaukana ja oli niin syventynyt sanomalehteen, että hänen oli mahdotonta kuulla mitään. Hän muuten myöskin aikoo Krokklevenille — varsinaisesti juuri siitä tulinkin tänne teille puhumaan."

"Matkustaako hän yksinään?"

"Ei, tilanomistaja seuraa mukana."

"Huvimatka", mutisi salapoliisi. "Ja se herättää epäilyksiä… Kuinka saitte siitä tietää?"

"Sihteeri tuli aivan äskettäin minun luokseni ja kysyi, olinko tilannut ne vaunut.

"'Vaunut', hämmästyin minä. 'En minä ole kuullut puhuttavan mistään vaunuista.'

"'Varmasti', vastasi hän, vaikkakin hiukan hapuillen. 'Minähän olen tilannut vaunut Ringerikeen. Vai olisiko mahdollista, että olen unohtanut sen…? No niin, eihän vieläkään ole liian myöhä. Tahdotteko siis tilata vaunut kello viideksi Sandvikin asemalle?'

"'Kyllä', vastasin, 'sen teen mielelläni'. Ja nyt olen tilannut vaunut Sandvikiin. Herrat ovat jo matkustaneet junassa Kristianiasta. Vaunut ovat Sandvikissa."

"Milloin sihteeri puhui vaunuista?" kysyi Asbjörn Krag. "Oliko se sen jälkeen kuin te olitte puhellut Brenner-sisarusten kanssa?"

"Kyllä, se oli heti sen jälkeen."

"Eivätkö itävaltalaiset maininneet mitään siitä, että hekin aikoivat poiketa Krokklevenille?"

"Eivät, se olin minä, joka puhuin siitä."

"Kuinka sitten?"

"Kun sihteeri, herra Wilkens, mainitsi, että he aikoivat käydä katsomassa Norderhovin vanhaa kirkkoa Ringerikessä, sanoin minä, ettei heidän siinä tapauksessa olisi laiminlyötävä käyntiä Krokklevenillä. Kun hän sai nähdä valokuvan, näytti hänkin tulevan aivan haltioihinsa. Joka tapauksessa, sanoi hän, tahtoivat he ehdottomasti matkustaa Kuninkaan näköalapaikalle… Niin, tämän vain tahdoin teille sanoa."

"Oikein hyvä", sanoi Asbjörn Krag, "meille ovat kaikki tiedot arvokkaita."

Ovenvartija meni.

Krag pyysi puhelimitse heti automobiilin.

"Mihin ajattelet matkustaa?" kysäisi Harald Brede.

"Krokklevenille", vastasi hänen ystävänsä ja virkaveljensä. "Kiiruhda ja pue yllesi, niin että ennätämme sinne ennen noita molempia itävaltalaisia musiikinharrastajia."

Harald Brede nousi puoleksi vastenmielisesti.

"Pukeudu. Miksi minun on pukeuduttava?"

"Kotiin matkustavaksi pohjois-amerikkalaiseksi", vastasi Asbjörn Krag.
"Me tulemme olemaan tänä vuonna ensimmäiset turistit Krokklevenillä."

"Ja älä unohda revolveria", lisäsi hän Harald Breden vetäytyessä yksityishuoneeseensa.