"Sinua on häpeällisesti pidelty!" sanoi pikkuinen kuningas, ja hänen silmänsä salamoivat. "Mutta minä tahdon sulle oikeutta — pyhän ristin kautta tahdonkin sen! Kuningas on sen sanonut."
Sitten hän, kiihkossaan Miles'ille tapahtuneista vääryyksistä, päästi kielensä valloilleen ja laski virtana historian omista äsken kärsimistään onnettomuuksista hämmästyneen sanankuulijansa korviin. Kun kuningas oli lopettanut, sanoi Miles itsekseen —
"Mikä kuvitusvoima hällä onkin! Totisesti, tämä ei ole mikään tavallinen taipumus; mielenvikainen tai terve, hän ei olisi voinut tyhjästä kutoa niin suoraa ja koristelematonta kertomusta kuin tämä, jos hän ei olisi ajatellut kokoon tätä kummallista romaania. Pikkuinen pilaantunut pääparka! Hän ei ole ystävää eikä suojelijaa vailla niin kauvan kuin minä olen hengissä. Hän on aina elävä minun rinnallani; hänestä on tuleva mun helmalapseni, mun pikku toverini. Ja hän on parantuva taudistaan! — hän on tuleva terveeksi ja raittiiksi — sitten on hän tekevä nimensä kiitetyksi — ja silloin sanon minä ylpeänä: Niin, hän on minun — minä otin hänet, hänen ollessaan koditonna pienenä ryysymekkona, mutta mä näin mitä oli hänessä ja sanoin hänen kerran tulevan kuuluisaksi — katsokaa häntä, huomatkaa hänet — enkö ollut oikeassa!"
Kuningas puhui — miettivästi ja tarkalleen —
"Sinä olet pelastanut minut rääkkäyksestä ja häpeästä, kenties mun henkenikin ja siten myöskin mun kruununi. Semmoinen palvelus vaatii runsaan palkkionsa. Sano mulle toivomuksesi, ja jos se on kuninkaallisessa vallassani, niin on se samassa suotu."
Tämä pilventakainen kiusaus herätti Hendonin unelmistaan. Hän oli juur kiittämäisillään kuningasta ja heittämäisillään asian sikseen sanomalla, että hän ainoastaan oli tehnyt velvollisuutensa eikä toivonut mitään palkkiota; mutta viisaampi ajatus nousi hänen päähänsä, ja hän pyysi lupaa olemaan vaiti hetkisen ja mietiskelemään tuota jaloa tarjousta — aatos, jonka kuningas varsin vakavasti hyväksyi muistuttaen sen olevan parasta, ettei kiirehtisi ratkaisemalla heti niin tärkeää asiaa.
Miles mietiskeli nyt hetkisen ja sanoi sitten itsekseen: "Niin, se on oikein — toisessa tilassa olisi se mahdotonta ja vissiä on, että tämän tunnin kokemus on mulle opettanut, että jatkaminen tähän tapaan kävisi mulle sangen väsyttäväksi ja epämukavaksi. Niin, minä esittelen sen hänelle, s' oli onnen kauppa, etten heittänyt tätä tilaisuutta menemään." Sitten notkisti hän toisen polvensa sanoen —
"Minun pikkuinen palvelukseni ei ole alamaisen yksinkertaisen velvollisuuden ulkopuolella, ja senpä tähden siinä ei olekkaan mitään ansiokasta; mutta koska teidän majesteettinne suvaitsee sen ansaitsevan palkkiota, niin rohkenen minä anoa teidän armoltanne jotakin, joka selvenee seuraavasta. Noin neljä sataa vuotta sitten oli, kuten teidän armonne tietää, pahaa verta olemassa kuningas Johana Englantilaisen ja Ranskan kuninkaan välillä. Silloin päätettiin, että kahden uroon pitäisi taistella vastatusten kilpakentällä, ja että riita siten ratkaistaisiin Jumalan tuomion kautta, kuten sitä nimittävät. Nämä kaksi hallitsijaa ja Espanjan kuningas kokoontuivat, todistajiksi ja riidan ratkaisijaksi, ja Ranskan uros ilmestyi. Mutta niin hän oli kauhea nähdä, että meidän englantilaiset ritarimme luopuivat mittelemästä miekkoja hänen kanssaan. Ja niinpä asia, joka oli hyvin tärkeä, oli puolustajan puutteessa päättyä Englannin kuningasta vastaan. Nyt istui kuitenkin Tower'issa lord de Courcy, Englannin valtavin sotilas, jotka kaikki arvot ja tilat oli riistetty, riutuneena pitkällisestä vankeudesta. Vedottiin häneen; hän antoi suostumuksensa ja tuli varustettuna taisteluun. Mutta tuskin oli ranskalainen nähnyt hänen jättiläismuotonsa ja kuullut hänen huhutun nimensä, ennenkun suoraa päätä pakeni pois, ja Ranskan kuninkaan asia oli mennyttä kalua. Kuningas Johana antoi takaisin de Courcy'lle kaikki hänen arvonimensä ja tiluksensa ja sanoi: 'Sano mitä sä toivot, ja sinun pitää se saaman, maksakoon se sitten vaikka puolet kuninkuudestani!' Tässä de Courcy polvistui, kuten minä teen nyt, ja vastasi: 'Tämä on siis, valtiaani, mun anomukseni, että minä ja minun jälkeläiseni saisimme oikeuden olla hattu päässä Englannin kuninkaiden läsnäollessa, tästä hetkestä kunnes valtaistuin kaatuu.' Hänen anomuksensa hyväksyttiin, kuten teidän majesteettinne tietää. Eikä näinä neljänä satana vuotena ole kertaakaan puuttunut suvulta perijää. Ja niin on aina, tähän päivään saakka, tämän vanhan suvun päämies pitänyt hattua tai kypärää päässään hänen majesteettinsa edessä, ilman lupaa taikka estettä, eikä uskalla sitä kukaan toinen tehdä.[6] Vedoten tähän mainittuun etuoikeuteen, anomukseni nojaksi, rohkenen minä nyt pyytää kuninkaalta, että myönnettäisiin se armo ja etuoikeus mulle — se on mulle aivan riittävä palkkio eikä siis kellekään muulle, nimittäin: että minä ja minun jälkeläiseni, viimeiseen päivään saakka, saisimme istua Englannin majesteetin läsnä ollessa!"
"Nouskaa ylös, sir Miles Hendon," sanoi kuningas juhlallisesti — antaen ritarilyönnin Hendonin miekalla — "nouskaa ylös ja istukaa. Teidän anomuksenne on myönnetty. Niin kauvan kuin Englanti pysyy ja sen kruunu pysyy, tämä etuoikeus ei ole raukeava."
Hänen majesteettinsa meni mietiskellen tuonnemmas, ja Hendon vaipui tuolille pöydän viereen aprikoiden: "S' oli potra ajatus, ja se on mulle saattanut paljon helpoitusta; sääreni on hirveästi väsyneet. Jos en olisi keksinyt tuota, olisin kai saanut pysyä seisoalla viikottain, kunnes poika raukkani olisi saanut järkensä jälleen." Hetken perästä hän jatkoi: "Ja niin olen minä siis tullut ritariksi unelmain ja varjojen valtakunnassa! Todellakin mitä eriskummallisin ja oudoin asema moiselle järjen ihmiselle kuin minä. En tahdo nauraa — en, Jumala varjelkoon minua siitä, sillä tää asia, jolla ei ole merkitystä mulle, on hänelle todellinen. Tavallaan ei se minullekkaan ole ilman pontta ja perää, sillä se osoittaa mikä lempeä ja ylevä mieli hänessä asuu." Hetken päästä: "Entä, jos hän ihmisten kuullen kutsuisi minua hienolla kunnianimelläni! — mikä naurettava ristiriita syntyisikin kunniani ja vaatteitteni välillä! Mutt' ei siitä mitään, kutsukoon minua millä nimellä hyvänsä. Minä tyydyn siihen."
KOLMASTOISTA LUKU.
Prinssin katoaminen.
Uupumuksen uneliaisuus valloitti nyt molemmat kumppanit. Kuningas sanoi —
"Vetäkää yltäni nämä repaleet" — tarkoittaen vaatteitaan.
Hendon riisui repaleet pojan päältä sanomatta mitään, pani peitteitä hänen ylleen, katseli sitten ympärilleen huoneessa ja lausui surunvoittoisesti itsekseen: "Hän on ottanut vuoteeni taas, kuten ennen — totta tosiaan, mitä minä nyt teen?" Pikku kuningas huomasi hänen ällistyksensä ja hälvensi sen yhdellä sanalla. Hän sanoi näet uneliaasti —
"Tuossa" ja osoitti oven edustaa. Minuutin perästä hän oli unohtanut huolensa sikeään uneen.
"Rakas lapsi, kunpahan olisi syntynyt kuninkaaksi!" mumisi Hendon kummastellen; "hän näyttää osaansa ihmeen hyvin."
Sitten hän ojensihe maata lattialle oven eteen, kuninkaan viittauksesta vartioimaan sitä, ja sanoi lohdullisesti —
"Olen asunut huonommasti koko seitsemän vuotta. Kiittämätön olisin
Luojalle, jos etsisin puutteita tästä."
Hän vaipui uneen päivän hämärtäessä. Puolipäivän aikaan heräsi hän, paljasti peitteistä tiedottoman ja tunnottoman holhottinsa kappale kerrassaan — ja otti hänen mittansa nuoralla. Kuningas heräsi, juur hänen täytettyään toimensa, valitteli vilua ja kysyi mitä hän teki.
"S' on tehty nyt, valtiaani," sanoi Hendon. "Mulla on pikkuisen toimittamista täällä vieressä, mutta tulen kohta takaisin. Nukkukaa te vielä — teille se on tarpeen. Kas niin — antakaa mun peittää päänne myös — sen pikemmin lämpenette."
Kuningas oli jo palannut unelmien valtakuntaan, ennenkun tämä puhe oli päättynyt. Miles hiipi hiljaa ulos ja hiipi yhtä hiljaa takaisin kolmen- tai neljänkymmenen minuutin perästä, tuoden muassaan täydellisen, tosin vähän käytetyn pojan-puvun huokeasta ja hieman kuluneesta kankaasta; mutta hyvin siisti ja vuoden ajalle sopiva se oli. Hän istui alas ja rupesi tutkistelemaan ostoksiaan mumisten itsekseen —
"Täysi kukkaro olisi sallinut parempaa lajia, mutta kun ei ole täyttä kukkaroa, täytyy tyytyä siihen, niitä laihempi sallii —
"Oli vaimo kaupungissa,
Meidän kaupun — —
"Hän liikkui, luulen mä — mun täytyy laulaa vähän hiljemmällä äänellä; ei saa häiritä hänen untansa, kun tää päivä on hänen kestettävänään ja hän on niin uupunut, poika parka — — — Tämä nuttu — se on hyvä kyllä — pistelmä sinne ja pistelmä tänne panee sen pian kuntoon. Tämä toinen on parempi, vaikka yhtäkaikki pari pistelmää ei olisi sillekään haitaksi — — — Nämä on sangen hyvät ja terveelliset ja pitää hänen pienet jalkansa lämpiminä ja kuivina — varmaankin jotain uutta ja kummallista hänelle, joka epäilemättä on tottunut käymään avojaloin sekä talvella että kesällä — — — Kunpahan lanka olisi leipää, kun sitä saa vuoden tarpeeksi parilla pennillä! Ja semmoinen oivallinen silmäneula kun annettiin kaupan päälle! Nyt menee multa pirusti aikaa saada lanka neulan silmään." Ja niin menikin. Hän teki niinkuin miesväki aina tekee ja luultavasti on tekevä viimeiseen päivään asti — - piti neulaa paikallaan ja koki pistää lankaa silmän läpi, mikä on päinvastoin naisten tapaa. Kerta toisensa perään ampui hän väärään, milloin toiselle puolelle neulan silmää, milloin toiselle; välistä taas neulan vartta vastaan; mutta hän oli maltillinen, koska hän sotamiehenä ennen oli monasti tähän tottunut. Viimein onnistui hän kuitenkin, otti ne vaatteet, jotka olit odottaneet häntä, polvelleen ja ryhtyi työhön.
"Ravintola on maksettu — aamiainen myös, jok' on tulossa — ja onpa vielä kylliksi rahaa parin aasin ostoon ja niihin pieniin maksuihin, jotka menee matkalla kahtena tai kolmena päivänä, tästä Hendon Hall'in iloihin —
"Hän lempi miest — — —
"Tuhat tulimmaista! Pistin neulan kynteni alle!… No, vähät siitä — ei s'ollut ensimmäinen kerta — mutt' eipä liioin lystiäkään… Me saadaan hauskaa siellä, ystäväiseni, s'on vissi se. Siellä sun murheesi menevät ja raskas sekamielesi myös —
"Hän lempi miestään armaasti,
Mutt' toinen lempi — —
"Kuinka oivalliset pitkät pistot!" — hän piti kädellään ylhäällä vaatteita ja katseli niitä ihmetellen — "ne näyttävät niin juhlallisilta ja majesteetillisilta, että ne tekee räätälin pienet pistelmät kovin kurjiksi ja kömpelöiksi —
"Hän lempi miestään armaasti,
Mutt' toinen lempi häntä — —
"Tosiaankin, s' on tehty — hyvin tehtyä työtä, ja näppärästi tehty! Nyt minä hänet herätän, puen hänen yllensä, kaadan vettä hänelle, ruokin häntä, ja sitten me riennämme ravintolaan Southwark'in torille ja — tehkää hyvin, valtiaani, ja nouskaa ylös! — hän ei vastaa — kuulkaa valtiaani! — totisesti täytyy mun saastuttaa hänen pyhää persoonaansa pienellä kosketuksella, kun hän nukkuu niin sikeästi, Mitä!"
Hän veti pois peitteen — poika oli kadonnut!
Hän tuijotti ympärilleen hetkisen ällistyksissään. Sitten vasta huomasi
hän, että holhottinsa repaleiset vaatteet myöskin olit kadoksissa.
Silloin hän rajuamaan ja metelöimään ja huutamaan ravintolan isäntää.
Tässä hetkessä astui sisään palvelija, kantaen aamiaista.
"Tunnusta, sinä saatanan sikiö, taikka viimeinen hetkes on käsissä!" pauhasi sotilas ja teki niin hurjan harppauksen palvelijaa kohti, että tämä hetkeksi kadotti kielensä käytön pelosta ja hämmästyksestä. "Miss' on poika?"
Peloissaan ja väräjävin äänin teki mies mitä vaadittiin.
"Te olitte tuskin menneet paikalta, teidän ylhäisyytenne, kun eräs nuorukainen tuli juosten ja sanoi että s'oli teidän ylhäisyytenne tahto, että poika tuli teidän luoksenne heti sillan päähän Southwarkin puolelle. Minä toin nuorukaisen tänne ja kun hän herätti pojan ja toimitti asiansa, niin poika vähän mutisi, kun oli herätetty hänet 'niin aikaisin', kuten hän sanoi; mutta poika pani ryysyt päälleen ja seuras nuorukaista sanoen vain, että s'olis ollut sopivampaa, jos teidän ylhäisyytenne olis tullut itse eikä lähettänyt vierasta — ja sitten — —"
"Ja sitten sinä olet pöllö! — pöllö, jota helposti voi pettää! Menköön koko sukukuntasi hirteen! Mutta kenties ei mitään vahinkoa ole tullut. Kenties ei pojalle ole tahdottu mitään pahaa. Minä menen noutamaan häntä. Laita pöytä kuntoon. Mutta ootappas! Sänkypeite oli pantu niin, kuin joku makaisi sen alla — oliko se sattumuksesta?"
"Sitä en tiedä, hyvä ylhäisyytenne. Näin nuorukaisen töhrivän sitä — hänen ku tuli poikaa hakemaan."
"Tuhat tulimmaista! Sen hän teki minua pettääkseen — voittaakseen aikaa. Kuules nyt! Oliko tämä nuorukainen yksin?"
"Aivan yksin, teidän ylhäisyytenne."
"Onko se vissiä?"
"On, teidän ylhäisyytenne."
"Älä nyt hätäile laisinkaan — mieti asiaa, mieti tarkoin, mies."
Hetkisen aprikoituaan, palvelija sanoi —
"Kun hän tuli, ei ollut kukaan hänen muassaan; mutta mä muistan, että juur kun nuo kaks sekaantuivat väkijoukkoon sillalla, niin eräs hyvin roistomainen mies sukelsi esiin läheisyydestä, ja juur kun kun sai heidät kiinni — —"
"Niin mitä silloin? — puhu suus' puhtaaks!" jyrisi malttamaton
Hendon keskeyttäen.
"Juur silloin nuoli väkijoukko heidät, ja min' en nähnyt enää mitään, varsinkin kun isäntäni kutsui minua. Hän oli aivan raivoissaan, koska oli unohtunut paisti, minkä notarius oli tilannut, vaikka minä voin ottaa kaikki pyhimykset todistajiksi, että se, että syytetään minua tästä hairauksesta, on yhtä väärää kuin jos syytettäisiin luomatonta lasta niistä synneistä, jotka — —"
"Mene matkoihis, pöllö! Sinun lorus tekee minut hulluksi. Seis! mihin sun on kiire? Etkö voi vartoa? Lähtivätkö he Southwark'iin päin?"
"Juur niin, teidän ylhäisyytenne — sillä kuten vasta sanoin tuosta siunatusta paistista, ei luomaton lapsi oo syyttömämpi kuin — —"
"No, joko taas? Ja yhä lörpötyksiä! Mene tiehes taikka mä kuristan sinut!" Palvelija meni. Hendon seurasi häntä, juoksi hänen ohitsensa, sänttäsi rappusia alas kaksi astinta kerrassaan jyristen: "S'on se katala konna, joka väitti häntä pojakseen. Minä olen kadottanut sinut, mun pieni mielivikainen herra raukkani — s'oli katkeraa minun ajatella — ja olin ruvennut pitämään sinusta niin kovasti! Ei! tuhat kertaa ei, sä et ole kadonnut! Et ole kadonnut, sillä mä haen joka sopen tässä maassa, kunnes löydän sun jälleen. Laps raukka, tuolla on hänen aamiaisensa — ja minun myös, mutt' ei oo mulla nälkää nyt — rotat saakoot sen — riennä, riennä! siinä tunnussana!" Kun hän äkkiä raivasi itselleen tietä hälisevän väkijoukon läpi sillalla, sanoi hän useasti itsekseen tarttuen kiinni siihen ajatukseen, ikäänkuin siitä olisi hänelle erityistä huvia: "Tuo hyvä poika, hän murisi vähän, mutta hän meni, — hän meni kuitenkin, sillä hän luuli, että Miles Hendon sitä pyysi — kenenkään toisen tähden ei hän olisi sitä tehnyt, s'on vissi se."
NELJÄSTOISTA LUKU.
"Le roi est mort — vive le roi."
Päivän sarastaessa seuraavana aamuna heräsi Tom Canty raskaasta unestaan ja avasi silmänsä pimeässä. Hetkisen makasi hän hiljaa kokien saada selkoa epäselvistä aatoksistaan ja hämäristä muistoistaan, pusertaen niistä jonkunmoista ajatusta. Sitten hältä yhtäkkiä pääsi ihastunut, vaikka varovainen huudahus —
"Nyt näen sen, näen sen kaikki tyyni! Jumalan kiitos, olen viimeinkin hereillä! Hei, ilo! Hiiteen, suru! No, Nan! Bet! Potkaiskaa oljet pois ja rientäkää tänne, niin minä ajan uskomattomiin korviinne mitä hulluimman unen, minkä koskaan yön henget ovat keksineet ihmissielun kummaksi. No, Nan, sanon mä! Bet!"
Hämärä haamu ilmestyi hänen vuoteellensa ja ääni lausui —
"Mitä suvaitsette armollisesti käskeä?"
"Käskeä? — — — Voi minua, mä tunnen sinun äänesi! Sano — kuka olen minä?"
"Kuka? Totta puhuen olitte te eilen illalla Walesin prinssi; tänään olette te armollisin valtiaani Edward Englannin kuningas."
Tom hautasi päänsä tyynyihin mumisten valittavasti —
"Voi, se ei ollut siis mitään unta! Menkää levolle taas, hyvä sir — jättäkää minut yksin suruineni."
Tom nukahti taas, ja hetken päästä näki hän tämmöisen ihanan unen. Oli olevinaan kesä, ja hän oli leikkivinään sillä kauniilla niityllä, jota sanottiin Kunnon Miehen Kentäksi, kun eräs kääpiö, joka oli jalan pituinen, pitkä- ja punapartainen, kyttyräselkäinen, äkkiä ilmestyi ja sanoi: "Kaiva tämän kannon juurelta." Hän teki niin ja löysi kaksitoista kiiltävää uutta pennyä — ihmeellinen rikkaus! Mutta tämä ei kuitenkaan ollut seikassa parasta; kääpiö sanoi —
"Minä tunnen sinut. Sinä olet hyvä poika ja hyvin ansiokas. Sinun murheesi on loppuva, sillä palkintosi päivä on tullut. Kaiva tästä joka seitsemäs päivä, ja sinä löydät aina saman aarteen, kaksitoista kiiltävää uutta pennyrahaa. Älä kellekään kerro — pidä salaisuutena."
Sitten katosi kääpiö, ja Tom lensi Offal Court'iin saaliinensa sanoen itsekseen: "Joka ilta annan mä isälleni yhden pennyn; hän uskoo minun kerjänneeni sen, se ilahuttaa hänen sydäntään, ja minä en enää saa selkääni. Yhden pennyn saa joka viikko hyvä pappi, joka on opettanut minua. Äiti, Nan ja Bet saavat toiset neljä. Nyt hyvästi nälkä ja repaleet, nyt hyvästi pelko ja pöyhistys ja paha pitely!"
Unissaan saapui hän nyt surulliseen kotiinsa, aivan hengästyneenä, mutta silmät säihkyen kiitollisesta innostuksesta. Hän viskasi neljä kappaletta pennyrahoistaan äidin syliin huudahtaen —
"Ne on sinulle! — kaikki tyyni, jok' ainoa! — Sinulle ja Betille ja
Nanille — ja n' on rehellisesti saatu, ei kerjätty eikä varastettu!"
Onnellinen, hämmästynyt äiti painoi häntä rinnoilleen, huudahtaen —
"On jo kulunut päivää — eikö teidän majesteettinne suvaitse nousta?"
Oi, tämä ei ollut se vastaus, jota hän oli odottanut. Unelma oli haihtunut hajallensa — hän oli vati valveilla.
Hän avasi silmänsä — rikkaasti puettu Ensimmäinen Sänkykamarin Lordi oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä. Ilo tuosta pettelevästä unennäöstä haihtui pois — poika parka huomasi yhä olevansa vanki ja kuningas. Huone oli täynnään hovimiehiä, puettuina purppuramantteleihin — surun väriin —, ja kuninkaan aatelisia palvelijoita. Tom nousi istualle sängyssä ja katseli raskaista silkkiverhoista tätä hienoa seuraa.
Pukemisen tärkeä toimitus alkoi, ja hovimies toisensa perään polvistui ja suoritti kunniaterveisensä ja ilmaisi pienelle kuninkaalle surunsa hänen kärsimänsä kovan vahingon johdosta, sitä mukaa kuin puettiin hänen päällensä. Siunatuksi aluksi otti esille paidan Päivystävä Ylitallimestari, joka ojensi sen Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille, joka ojensi sen Sänkykamarin Toiselle Aatelismiehelle, joka ojensi sen Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, joka ojensi sen Kolmannelle Ylimmäiselle Kamarijunkkarille, joka ojensi sen Kuninkaalliselle herttuakunta Lancaster'in Kanslerille, joka ojensi sen Vaatevaraston Ylitarkastajalle, joka ojensi sen Norroy'lle, Ensimmäiselle Sota-airueelle, joka ojensi sen Tower'in Konnetabelille, joka ojensi sen Ylimmäiselle Talouden Hoitajalle, joka ojensi sen Perinnölliselle Ruokaliinanpitäjälle, joka ojensi sen Ylimmäiselle Englannin Amiraalille, joka ojensi sen Canterbury'n Arkkipiispalle, joka ojensi sen Ensimmäiselle Sänkykamarin Lordille, joka otti ja puki Tomin päälle mitä vielä oli jälellä mainitusta paidasta. Pieni hämmästynyt poika parka, hänen mielestään koko luo toimitus muistutti vesisangon kulkemista kädestä käteen tulipalossa.
Jokainen pukukappale sai vuorostaan kärsiä tämän hitaan ja juhlallisen juoksun. Seuraus oli, että Tom kovasti väsyi juhlamenoon, väsyi niin, että hän melkein tunsi purskuavaa riemastusta, kun viho viimeinkin näki pitkäin silkkipöksynsä alkavan matkansa jonon läpi ja siitä tiesi, että toimitus lähestyi loppuansa. Mutta hän riemastui ennen aikojaan. Ensimmäinen Sänkykamarin Lordi vastaanotti housut ja oli juuri pistämäisillään Tomin sääret niihin, kun äkillinen punastus peitti lordin kasvot, ja hän sukkelasti työnsi pukimet takaisin Canterburyn Arkkipiispan käsiin ja kuiskasi peljästys silmissään: "Katsokaa my lord!" osoittaen samassa jotakin, joka kuului housuihin. Arkkipiispa kalpeni, sitten punastui ja ojensi housut Ylimmäiselle Amiraalille kuiskaten: "Katsokaa my lord!" Amiraali ojensi housut Perinnölliselle Ruokaliinan Pitäjälle ja kähisi kuin henkitoreissaan: "Katsokaa, my lord!" Housut kävi sillä lailla takaisin jonossa, Ylimmäiselle Talouden Hoitajalle, Toweri Konnetabelille, Norroy'lle, Ensimmäiselle Sota-airueelle, Vaatevaraston Ylitarkastajalle, Kuninkaalliselle herttuakunta Lancaster'in Kanslerille, Kolmannelle Ylimmäiselle Kamarijunkkarille, Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, Sänkykamarin Toiselle Aatelismiehelle, Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille — ja housuja saattoi pitkin jonoa peljästynyt kuiskaus: "Katsokaa! katsokaa!" — kunnes ne viimein saapui Päivystävän Ylitallimestarin käsiin, joka hetkisen, kasvot kalman kalpeina, tuijotti siihen, mikä oli ollut syynä koko tähän kauhistukseen, ja sitten käheällä äänellä kuiskasi: "Hyvä Jumala, kun on yksi pistin katkennut selkäsoljesta!" — "Tower'iin Kuninkaan Housujen Pää-Säilyttäjä!" jonka jälkeen hän nojasi Hirvikoirain Ensimmäisen Lordin olkapäille toipuakseen jälleen, sillaikaa kun uudet housut ilman mitään vaillinaista soljenpistintä tuotiin.
Mutta kaikella on loppunsa tässä maailmassa, ja siten Tom Cantykin kerran pääsi nousemaan. Erityinen virkamies kaasi vettä, erityinen virkamies toimitti pesemisen, erityinen virkamies piti varalla käsiliinan, ja vähitellen Tom oli läpäissyt koko puhdistuksen taipaleen ja oli valmiina kuninkaallisen Tukankähertäjän tempuille. Kun hän viimeinkin sukelsi esiin tämän herran kourista, oli hän mitä miellyttävin ilmestys ja nätti kuin tyttö, manttelissaan ja purppurasatiinisissa polvihousuissaan ja hatussaan, jossa purppuratöyhtö leijahteli. Nyt hän juhlatamineissaan lähti liikkeelle aamiaishuoneeseen päin, suoraan läpi kokoontuneen hoviväen; ja sitä mukaa kuin hän eteni, väistyi tämä syrjälle jättäen hälle tietä ja polvistuen.
Aamiaisen perästä saattoivat hänet kuninkaallisessa juhlakulussa hänen suurupseerinsa ja hänen henkivartiansa, joissa oli viisikymmentä aatelista eläkkeenkantajaa kullatut tapparakirveet käsissä, — saattoivat hänet valtaistuinsaliin, jossa hän nyt alkoi käsitellä valtioasioita. Hänen "setänsä" lord Hertford asettui valtaistuimen viereen, avustaaksensa kuninkaallista vast'alkajaa viisailla neuvoilla.
Se virkakunta mainehikkaita miehiä, jonka kuningas vainaja oli asettanut testamenttinsa toimeenpanijaksi, tuli nyt esiin pyytämään Tomin vahvistusta muutamiin tekemiinsä päätöksiin — tyhjä muoto, vaan ei kuitenkaan aivan tyhjä, sillä mitään protektoria eli turvaisäntää ei ollut. Canterbury'n Arkkipiispa luki kertomuksen siitä päätöksestä, jonka testamentin toimeenpanijat olit tehneet mainion majesteettivainajan hautajaismenoista, ja lopetti mainitsemalla näiden toimeenpanijani nimet, jotka olit: Canterbury'n arkkipiispa; Englannin lordkansleri; William St. John'in lordi; John Russelin lordi; Edward Hertford'in kreivi; John Lisle'n viscounti; Cuthbert Durham'in piispa —
Tom ei kuunnellut — aikaisempi pykälä asiakirjassa pani hänet ymmälle.
Sen johdosta kääntyi hän lord Hertfordin puoleen ja kuiskasi —
"Minä päivänä he sanoivat hautauksen tapahtuvan?"
"Tulevan kuun kuudentenatoista, armollinen valtias."
"Se on sulaa hulluutta. Pysyykö hän koossa niin kauvan?"
Poika parka, hän oli vielä liian tuore kuninkaallisiin tapoihin. Hän oli tottunut näkemään Offal Court'in hyljättyjä kuolleita sysättävän pois aivan toisenlaisella sukevuudella. Lord Hertford sai kuitenkin hänen mielensä lauhtumaan parilla sanalla.
Eräs valtiosihteeri toi esiin Neuvostolta säädöksen, jossa ulkomaisten lähettiläiden vastaanotto määrättiin kello yhdeksitoista seuraavana päivänä, ja pyysi siihen kuninkaan vahvistusta.
Tom kysyi silmillään lord Hertford'ilta, joka kuiskasi —
"Teidän majesteettinne antakoon armollisen suostumuksensa. He tulevat lausumaan heidän kuninkaallisten herrainsa myötätuntoisuuden sen syvän onnettomuuden johdosta, joka on kohdannut teidän armoanne ja Englannin valtakuntaa."
Tom teki mitä pyydettiin. Toinen sihteeri rupesi lukemaan silmäystä kuningas vainajan hovinpidon kustannuksiin, jotka nousivat 28,000 puntaan viimeksi kuluneina kuutena kuukautena — summa niin suuri, että se pani Tomin läähättämään. Hän läähätti vielä enemmän kuullessaan, että 20,000 puntaa näistä rahoista vielä oli maksamatta;[7] ja vieläkin yltyi hänen läähätyksensä, kun ilmeni, että kuninkaan aarreaitta oli typö tyhjä ja hänen kaksitoista sataa palvelijaansa hyvin huolestuneina vaillinaisuudesta heille tulevissa palkoissa. Tom ryhtyi puhumaan vilkkaalla ymmärryksellä —
"Tällä laillahan menee meillä päin seinään kaikki tyyni, se on selvää. Ei, näin ei käy laatuun. Hyödyllistä ja tuiki tarpeellistakin on, että pidetään tästä lähin tarkempaa taloutta ja lasketaan palvelijat vapaiksi, varsinkin kun heistä ei ole mitään hyötyä. He vain hidastuttavat kaikki tyyni ja kiusaavat palveluksilla, jotka rasittavat ihmistä ja panevat hänet häpeämään ja ovat sopimattomat kaikille muille kuin nukelle, joll'ei ole aivoja eikä käsiä auttamaan itseään. Mulle muistuu mieleen eräs pikkuinen talo, joka on kalatorin varrella, Billingsgate-kadulla — —"
Aika nipistys Tomin käsivarteen pidätti yhtäkkiä hänen sujuvan kielensä ja sai hänen kasvonsa punastumaan, mutta ei mikään näkyvä hämmästys läsnäolevissa osoittanut, että tämä oudon outo puhe oli tullut huomatuksi eli herättänyt levottomuutta.
Eräs sihteeri luki nyt ilmoituksen, että kuningasvainaja jo eläessään oli aikonut koroittaa Hertford'in kreivin herttuaksi ja hänen veljensä, sir Tuomas Seymour'in, päärin arvoon ja myös antaa Hertford'in pojalle kreivin arvonimen niinkuin myöskin senkaltaisilla arvoilla muistaa hovin muita suuria palvelijoita. Neuvosto oli päättänyt pitää istunnon helmikuun 16 päivänä, näiden arvonimien antamiseksi ja vahvistamiseksi. Koska kuningas vainaja ei kuitenkaan ollut kirjallisesti vahvistanut mitään tiloja näiden arvonimien kannattamiseksi, niin Neuvosto, joka tunsi hänen yksityiset toivomuksensa tässä kohden, oli katsonut soveliaaksi jakaa Seymour'ille "500 puntaa maata" ja Hertford'in pojalle "800 puntaa maata ja 300 puntaa ensimmäisistä piispantaloista, kuin joutuisivat joutilaiksi" — jos näet nykyinen majesteetti siihen suostuisi.[8]
Tom oli jupisemaisillaan julki jotakin, kuinka tarpeellista muka oli maksaa ensin pois kuningasvainajan velat, ennenkun tuhlattaisiin kaikki nuo rahat; mutta kevyt kosketus käsivarteen aprikoivan Hertford'in puolelta pelasti hänet tästä malttamattomuudesta. Hän antoi sentähden kuninkaallisen suostumuksensa puhumatta yhtään halkaistua sanaa, mutta suurella sisällisellä tyytymättömyydellä. Hänen istuessaan hetkisen tuumailemassa, kuinka huolettomasti hän nyt suoritti moisia merkillisiä ja loistavia ihmetöitä, johtui hänen mieleensä myöskin tää ajatus: miksikä ei nyt samalla tehdä äitiänsä Offal Court'in herttuattareksi ja antaa hänelle maatilaa? Mutta surullinen ajatus pyyhkäisi pois tämän tuuman: olihan hän ainoastaan nimeksi kuningas, nämä vakavat, kokeneet vanhukset ja suuret miehet hänen herrojaan; heille oli hänen äitinsä ainoastaan sairaan mielen luoma. He yksinkertaisesti vain kuuntelisivat hänen tuumiaan epäuskoisella korvalla ja lähettäisivät sitten noutamaan tohtoria.
Äitelä työ kului hitaasti. Anomuksia luettiin ja julistuksia ja patentteja ja kaikellaisia pitkäpiimäisiä, toistelevaisia ja väsyttäviä papereita pakistiin valtion asioissa. Ja lopuksi huokaili Tom hyvin haikeasti ja mumisi itsekseen: "Mitä syntiä olin sitten minä tehnyt, kun laupias Jumala otti minut pois kedoilta ja vapaasta ilmasta ja auringon paisteesta ja salpasi minut tänne ja teki minusta kuninkaan, kiduttaakseen minua näin?" Tuosta tuo niin rasitettu pikkuinen pää parka noikkasi hetkisen ja kaatui sitten yhtäkkiä kallelleen hänen hartioilleen; ja valtakunnan asiain meno joutui pysähdyksiin, kun puuttui tuo tarpeellinen toimitusmies, joll' oli vahvistava valta. Hiljaisuus hiipi tuon lepäävän lapsen ympärille, ja kuningaskunnan viisaat lakkasit laskemasta neuvojaan.
Aamupäivällä oli Tomilla, vartiainsa Hertford'in ja St. Johnin suostumuksella, hupaisa hetki yhdessä lady Elisabethin ja pikkuisen lady Jane Grey'n kanssa, vaikka tosin prinsessojen mielet olit masentuneet kovasta iskusta, joka oli kohdannut kuninkaallista huonekuntaa. Ja tämän visiitin lopussa hänen "vanhempi sisarensa" — sittemmin historian tunnettu "verinen Maria" — jäähdytti häntä juhlallisella puhelulla, jolla hänen silmissään oli ainoastaan yksi ansio, sen lyhyys. Hällä oli nyt muutama hetkinen itseään varten, ja sill'aikaa päästettiin hänen luokseen heikollainen poika, noin kahdentoista vuoden vanha, jonka puku — költeri, housut ja kaikki tyyni — oli musta, jos luetaan pois lumivalkoinen jäykkä kaulus ja pitsit lanteilla. Mitään muuta surun merkkiä hällä ei ollut kuin punainen nuora hartialla. Tämä poika astui esiin hyvin epäröivästi, pää kumarassa ja paljaana, ja lankesi polvilleen Tomin eteen. Tom istui hiljaa hetkisen ja katseli häntä vakaasti. Sanoi sitten —
"Nous' ylös, poika. Kuka sä olet? Mitä sä tahdot?"
Poika nousi ja seisoi siinä miellyttävä levollisuus ryhdissään, mutta huolen ilme kasvoissaan. Hän sanoi —
"Varmasti te muistatte minua, herra. Minä olen teidän piiska-poikanne."
"Minun piiska-poikani?"
"Sama poika, teidän armonne. Olen Humphrey — Humphrey Marlow."
Tom käsitti tässä olevan jotain, josta hänen vartiansa olisi pitänyt ilmoittaa hälle. Asema oli arka luonnoltaan. Mitä hän tekisi? — Olettaako tuntevansa pojan ja sitten joka kerta hänen haastaessaan ilmaista, ettei hän ikinä ollut kuullut piiska-pojasta tuon enempää? Ei, se ei käynyt laatuun. Tulipa aate hänen avukseen. Tämmöisiä tapauksia saattaisi näet, tulla hyvinkin usein, kun tärkeät asiat vetäisivät Hertford'in ja St. John'in hänen luotaan, heidän ollessaan jäseninä testamentin toimeenpanijain komiteassa. Siispä kenties olisi hyvä tehdä itseään varten suunnitelma, miten kohdata semmoisten odottamattomain tapausten vaatimuksia. Niinpä kyllä, sehän olisi varsin viisasta — hän tekisi kokeen tämän pojan kanssa ja näkisi sitten, millaisen menestyksen hän saavuttaisi. Siispä hän pyyhkäisi kädellään otsaansa kerran kaksi, ikäänkuin hämillään, ja sanoi sitten kohta —
"Huomaan nyt muistavani sinua hiukan, mutta mun mieleni on raskas ja surun hämmentämä — —"
"Voi, rakas herra parkani!" huudahti piiskapoika säälien, lisäten sitten itsekseen: "Totta tosiaankin onkin niin, kuin he sanovat — hänen järkensä on mennyttä kalua — voi, sitä sielu parkaa! Mutta hitto periköön minut, kuinka oon saattanut sen unohtaa! Sanoivathan, ellei sovi olla näkevinään, että mitään on hullusti hänen kanssaan."
"Merkillistä on, kuinka mun muistini on näinä päivinä pettänyt minua," sanoi Tom. "Mutt' älä ole siitä milläsikään — mä paranen pian — pieni langanpätkä on usein kylliksi yhdistämään minut jälleen asioihin ja nimiin, jotka on luistanut multa tiehensä. (Eikä ainoastaan niihin, vaan totta tosiaan semmoisiinkin, joista en ikinä ole kuullut sanaakaan, kuten tää poika on näkevä.) Sano mulle asiasi."
"Asia ei ole kovin tärkeä, valtiaani, mutta tahdon kuitenkin siihen koskea, jos teidän armonne siihen suostuu. Kaksi päivää on kulunut siitä, kun teidän majesteettinne teki kolme virhettä Kreikan kielessä — aamupäivätunnilla — muistatteko sen?"
"Kyllä — luulen muistavani. (Siin' ei ole paljo valhetta — jos olisin puuttunut Kreikkaan ensinkään, niin en olisi jäänyt kolmeen virheeseen, vaan kyllä niitä olisi multa tullut neljäkymmentäkin.) Niin, muistuneepa mieleen nyt — mutta jatka sinä."
"— — Opettaja, äkästyneenä laiskasta ja huolimattomasta työstä, kuten hän sitä nimitti, lupasi antaa minulle aika selkäsaunan — ja — —"
"Antaa sinulle selkäsaunan!" huudahti Tom, hämmästyneenä niin, että menetti malttinsa. "Minkä tähden hän löylyttäisi sinua minun virheistäni?"
"Voi, kuinka teidän armonne muisti pettääkin taas. Hänhän aina löylyttääkin minua, kun teidän armonne tekee virheitä oppitunneilla."
"S' on tosi — minä unhotin. Sinä annat mulle opetusta yksityisesti — jos minä sitten teen virheitä, niin hän arvaa, että sinä olet hoitanut virkaasi laimeasti, ja — —"
"Voi, mun valtiaani, mitä laskettekaan? Minä, nöyrin ja alhaisin palvelijanne, minäkö uskaltaisin antaa teille opetusta?"
"Mutta missä sitten on sun vikasi? Mikä arvoitus on tämä? Oonko minä siis todellakin käynyt hulluksi, vai oletko sinä? Selitä se asia puhu suus' puhtaaks."
"Mutta, hyvä majesteetti, tässähän ei ole mitään, joka kaipaa selitystä. Eihän kukaan saa lyödä pyhää Walesin prinssiä; sentähden kun hän erehtyy, niin minä otan selkääni. Sehän on toimeni, ja siitä saan minä maksun".[9]
Tom tuijotti levolliselta näyttävään poikaan ja sanoi itsekseen: "Mutta tämäpä on mitä kummallisin asia, — mitä merkillisin, mitä erinomaisin seikka maailmassa. Kumma vain, ettei he myöskin ole hyyränneet eri poikaa, jota kammattaisiin ja puettaisiin minun sijastani — taivas suokoon, ett' olisivat sen tehneet! — Jospa he tämän tekisivät, niin minä ottaisin itse löylytykset ja kiittäisin vielä Jumalaa vaihtokaupasta." Sitten sanoi hän ääneensä —
"Ja olet kenties saanut selkääsi ystävä parka, kuten sulle luvattiin."
"Ei, teidän hyvä majesteettinne, minun rangaistukseni oli päätetty täksi päiväksi, ja se kenties jääpi nyt sikseen, koska se ei oikein sovi siihen murheen aikaan, jossa nyt eletään. Kuitenkaan en tiedä tästä mitään, ja niin olen siis rohjennut tulla tänne muistuttamaan teidän armoanne jalosta lupauksestanne, että ryhtyisitte toimiin minunkin avukseni."
"Opettajan luonako? Pelastaakseni sinut selkäsaunasta?"
"Voi, te muistatte siis sen?"
"Muistini paranee paranemistaan, kuten näet. Ole sinä rauhassa vain — sun selkäsi pääsee pöllytyksestä — minä pidän siitä huolen."
"Oi, kiitos, mun valtiaani!" huudahti poika ja pani taas polvilleen.
"Kenties olen rohjennut käydä liian pitkälle, ja kuitenkin — — —"
Nähdessään herra Humphreyn epäröivän, Tom rohkaisi häntä jatkamaan, sanoen olevansa "suopealla tuulella."
"Sitten puhun mä suuni puhtaaks, sillä asia painaa sydäntäni. Sittenkun te ette enää ole Wales'in prinssi, vaan kuningas itse, niin voitte te asettaa asiat ja seikat, niinkuin mielenne tekee, eikä kukaan voi nousta jupisemaan teitä vastaan. Sentähden ei olekkaan kohtuullista, että te kauvemmin kiusaatte itseänne kuivalla lukemisella, vaan että ennen poltatte kirjat ja käännätte mielenne vähemmän suututtaviin seikkoihin. Jos niin nyt käy, olen minä hukassa ja mun orpo sisareni samassa."
"Hukassa? Kuinka niin?"
"Minun selkäni on leipäni, armollinen herra! Jos minä jään työttömäksi, niin kuolen mä nälkään. Jos te lakkaatte lukemasta, on minun virkani mennyttä kalua, sillä te ette enää tarvitse piiskapoikaa. Älkää ajako minua pois!"
Tom oli liikutettu tästä haikeasta huolesta. Oikein jalomielisellä puuskalla, kuten kuninkaan tulee, haastoi hän —
"Älä huoli hätäillä enään, poikaseni. Sinun virkasi on jäävä pysyväiseksi sinussa ja sinun suvussasi ijankaikkiseen päivään asti." Sitten antoi hän pojalle lämpimän läimäyksen miekkansa litteällä puolella olkapäähän ja lausui: "Nous ylös, Humphrey Marlow, Englannin Kuninkaallisen Huonekunnan Perinnöllinen Yli-Piiska-poika! Hiiteen kaikki surut — minä rupeen taas lukemisiin ja harjoittelen niitä niin huonosti, että heidän täytyy oikeuden mukaan maksaa sinulle kolmenkertainen palkka. Siihen määrään sinun virkatoimesi lisääntyy."
Kiitollinen Humphrey vastasi innostuksen tulessa —
"Kiitokset sulimmat, jaloluontoinen herra! Tämä kuninkaan anteliaisuus
nousee yli kaiken sen, mitä unissanikaan koskaan olen nähnyt onnesta.
Nyt tulen minä totisesti onnen myyräksi kaikkina päivinäni, ja koko
Marlowin perhe mun jälkeeni."
Tomilla oli kyllin ymmärrystä käsittämään, että tässä oli poika, joka voi tulla hänelle hyödyksi. Hän siis rohkaisi poikaa puhumaan, ja Humphrey oli ihastunut uskossaan, että hän auttoi Tomia "paranemaan"; sillä joka kerta kun hän oli palauttanut Tomin hämärään muistiin jonkun tapauksen Wales'in prinssin monenmoisista kokemuksista ja seikkailuista kuninkaallisessa kouluhuoneessa taikka muualla palatsissa, huomasi Humphrey, että Tom oli kykenevä "palauttamaan muistiinsa" tapauksen aivan selvästi. Tunnin kuluttua huomasi Tom olevansa hyvin lastattuna todellisilla tiedoilla henkilöistä ja asioista hovissa. Niin että hän päätti joka päivä ammentaa tietoja tästä lähteestä, ja tätä varten aikoi hän antaa käskyn, että Humphrey milloin hyvänsä päästettäisiin kuninkaan luo, jos nimittäin Englannin majesteetin puheilla ei sattuisi olemaan muuta väkeä. Humphrey oli tuskin laskettu ulos, ennenkuin lordi Hertford astui sisään, tuoden lisää rettelöitä Tomille.
Hän sanoi, että Neuvoston lordit, jotka pelkäsit, että mahdollisesti joku liioiteltu kertomus Kuninkaan muka turmeltuneesta terveydentilasta oli hiipinyt ulos ja kierteli kansassa, että nämä lordit pitivät viisaimpana ja paraimpana, että hänen majesteettinsa parin päivän päästä rupeisi syömään päivällistä julkisesti. Hänen terve ihonsa ja reippaat askeleensa, jota avustaisi tarkasti noudatettu tapojen maltti ja käytöksen levollisuus ja alentuvaisuus, silloin varmemmasti vaientaisivat yleisen valtasuonen — jos nimittäin pahat huhut olisit liikkeellä — kuin jos joku muu neuvo keksittäisiin.
Sen perästä jatkoi kreivi, hyvin hienotunteisesti, opetustaan Tomille niistä vanhoista tavoista, joita noudatettiin muutamissa juhlallisissa tiloissa — tuolla jotensakin ohuella valhemuodolla, että vain tahdottiin "palauttaa muistiin" hänelle asioita, jotka hän jo tunsi. Mutta hänen suureksi tyytyväisyydekseen kävi pian ilmi, että Tom töin tuskin tarvitsi mitään apua tällä alalla. Hän oli käyttänyt hyväkseen Humphreytä tässä kohden, sillä Humphrey oli ilmoittanut hälle, että muutaman päivän perästä hänen tuli alkaa julkisia päivällisiä, jonka uutisen hän oli kiristänyt nopeasiipiseltä hovin juoruttarelta. Tom kuitenkin piti nämä tositiedot itsekseen.
Nähden kuninkaallisen muistin siksi parantuneen, uskalsi kreivi vielä tehdä muutamia kokeita sillä, nähdäksensä, näköjään vähäpätöisten kysymysten kautta, kuinka pitkälle hänen parantumisensa oli käynyt. Tulos oli onnellinen, vaikka siellä täällä täpliä löytyi — täpliä, joissa Humphreyn jäljet ilmestyi, mutta ylimalkaan oli my lord suuresti tyytyväinen ja iloinen. Niin rohkaistuna hän totta todellaan oli, että hän lausui ja sanoi toivovalla äänellä —
"Nyt olen minä varma siitä, että jos teidän majesteettinne vain tahtoo vielä vähäsen ponnistaa muistiansa, niin tulee ongelma valtiosinetistäkin ratkaistuksi — tappio, jolla vielä eilen oli merkitystä, mutta joka tänään ei merkitse mitään, sittenkun sen virka-aika kului umpeen korkean valtiaamme elämän loppuun. Ehkä teidän armonne nyt tahtoo tehdä kokeen?"
Tom oli ällistyksissään — valtiosinetti oli jotakin hänelle peräti tuntematonta. Hetken mietittyään silmäili hän ylöspäin hyvin viatonna ja kysyi —
"Millaisella se näytti, my lord?"
Kreivi säpsähti, tuskin havaittavasti, ja mumisi itsekseen: "Voi, hänen järkensä on taas mennyt menoaan! — se oli typerästi multa tehty, kun koetin saada hänet jännittämään sitä." Sitten hän sievästi käänsi puheen toisille tolille, pyyhkäistäkseen tuon onnettoman sinetin Tomin mielestä — ja hän luonnistuikin helposti yrityksessään.
VIIDESTOISTA LUKU.
Tom kuninkaana.
Seuraavana päivänä tulit ulkomaiset lähettiläät loistavine seurueineen, ja Tom vastaanotti heidät, istuen valtaistuimellaan kunnianarvoisessa prameudessaan. Näytelmän loisto hurmasi tosin ensimmältä hänen silmänsä ja kiihoitti hänen kuvitusvoimansa; mutta audienssi oli ikävä ja pitkäpiimäinen, ja niin olit enimmäkseen lausutut tervehdyksetkin — jonka lähden huvi alussa vähitellen vääntyi väsymykseen ja koti-ikävään. Tom lausui ne sanat, jotka Hertford tämän tästäkin pisti hänen suuhunsa, ja koki kovasti saada käytöksensä tyydyttäväksi; mutta hän oli tietysti liian uusi senkaltaisiin seikkoihin ja liian levoton, saavuttaakseen muuta kuin hyvin keskinkertaisen tuloksen. Hän oli tosin aivan kylliksi kuninkaan näköinen, mutta hänen oli vallan vaikea tuntea kuin kuningas. Siksipä hän sydämmestänsä ilostuikin, kun tuo juhlallinen äksänpäksä oli lopussa.
Suurin osa tästä päivästä "tuhlattiin" — kuten hän sitä ajatuksissaan nimitti — - töihin, jotka kuuluivat hänen kuninkaalliseen arvoonsa. Myös ne kaksi tuntia, jotka oli aiottu ruhtinaalliseen rattoisuuteen ja reipastukseen, kävit hänelle tavallista enemmän tukalaksi taakaksi; niin ne olit kahlehditut kaikellaisilla rajoituksilla ja vanhoilla tavoilla. Kuitenkin kaikitenkin hällä oli yksityinen tunti piiskapoikansa kanssa, jonka hän luki itselleen sulaksi voitoksi, koska hän siitä sai sekä huvitusta että tarpeellisia hovitietoja.
Kolmas päivä Tomin kuninkuudesta tuli ja meni miltei niinkuin edellisetkin, mutta olihan kuitenkin ikääskuin hänen pilvensä nyt tahtoisi kohota muutamassa suhteessa — hän ei tuntenut oloansa niin kankeaksi kuin ensimmältä. Hän oli käynyt hiukan tottuneeksi oloihin ja ympäristöön. Hänen kahleensa kiusasit vielä, mutt' ei kaiken aikaa; hän huomasi, että maailman suurten läsnäolo ja kunnioitus painoi ja tuskastutti häntä yhä vähemmän joka tunnilla, joka meni menoaan.
Mutt' oli olemassa kammo, jota ilman hän olisi voinut katsoa neljättä päivää kasvoihin ilman anottavaa murhetta — nuo julkiset päivälliset. Oli muita suurempia asioita ohjelmassa — niinpä hänen piti tänä päivänä pitää esimiehyyttä Neuvostossa, jonka tuli ottaa varteen hänen katsantotapansa ja käskynsä sen politiikin suhteen, jota vastedes noudatettaisiin ulkomaan valtoja vastaan, hajallansa siellä täällä yli koko maapallon. Samana päivänä oli myöskin Hertford lopullisesti valittava suureen Lord Protektor'in virkaansa. Toisia tärkeitä asioita oli niinikään määrätty samaksi neljänneksi päiväksi, mutta Tomille oli ne kaikki tyyni mitättömiä pikkuseikkoja tuon tulikoetuksen rinnalla: syödä päivällistä ypö yksinään pöydässä, samassa kun häntä katsoa tuijotti koko joukko uteliaita silmiä, ja koko joukko suita oli kuiskimassa muistutuksia hänen menettelytavastaan.
Mutta mikään ei voinut pidättää tätä neljättä päivää, ja niin se siis tuli. Se tapasi Tom raukan hyvin alakuloisena ja hajamielisenä, ja tätä pahaa tuulta jatkui; hän ei kyennyt ravistamaan sitä pois. Tavalliset aamutouhut vetivät pitkään ja väsyttivät häntä. Taaskin tunsi hän vankeuden raskauttavan ikeen.
Myöhään aamupäivällä oli hän, kun oletettiin, isossa audienssisalissa, puhellen kreivi Hertfordin kanssa ja vetelästi vartoen sen hetken lähenemistä, joka oli määrätty lukuisain suurien virkamiesten ja hoviherrain juhlallista vastaanottoa varten.
Hetken päästä näki Tom, joka oli mennyt ikkunalle ja harrastunut tavattomaan menoon ja elämään suurella maantiellä palatsin portin ulkopuolella — eikä ainoastaan harrastunut, vaan alkanut, koko sydämen pohjasta ikävöidä tuonne vapaiden ihmisten meluun ja pauhuun — näki Tom, miten lähestyi tietä pitkin etujoukko huutavaa ja rähisevää rahvasta, jossa oli sekaisin miehiä, naisia ja lapsia alimmista ja köyhimmistä kansankerroksista. "Mitähän tuolla on?", huudahti hän oikealla pojan uteliaisuudella semmoisissa seikoissa.
"Tehän olette kuningas", vastasi kreivi juhlallisesti, syvään kumartuen. "Onko mulla teidän armonne lupa toimia?"
"On, kernaimmasti! Mitä suurimmalla ilolla!" huudahti Tom kiihtyneenä ja lisäsi sitten itsekseen hilpeällä tyytyväisyydellä: "Totta tosiaan, ei ole aina niin hullua olla kuninkaana — välistä saapi hyvityksensä ja korvauksensa."
Kreivi kutsui hovipojan ja lähetti hänet vahtiväen päällikölle tällä käskyllä —
"Antakaa pysäyttää rahvas ja tutkikaa syyt sen kulkuun. Kuningas käskee".
Muutama sekunti perästäpäin marssi pitkä jono kuninkaallista kaartia, kiiltävässä teräsvarustuksessa, ulos portista ja asettui suoraan maantien poikki vastapäätä joukkoa. Eräs sanansaattaja palasi kertoen, että väkijoukko saattoi erästä miestä, erästä naista ja erästä nuorta tyttöä mestaukseen rikoksista, joita oli tehty valtakunnan rauhaa ja korkeutta vastaan.
Kuolemaa — siis vieläpä väkivaltaista kuolemaa — näille onnettomille! Tämä ajatus sai Tomin sydämmen jänteet väräjämään. Säälin henki valloitti hänet eikä jättänyt sijaa millekään muulle miettimiselle. Hän ei ajatellut loukattuja lakeja taikka sitä surua tai vahinkoa, jonka nämä kolme rikoksentekijää olit saattaneet uhreilleen. Hän ei voinut ajatella muuta kuin mestauslavaa ja sitä kauheaa kohtaloa, joka odotti tuomituita. Hänen huolensa sai hänet hetkeksi unohtamaan, että hän ainoastaan oli kuninkaan väärä varjo eikä mikään todellinen kuningas. Ennenkun hän tiesikään, oli hän löpissyt julki komennon —
"Tuokaa ne tänne!"
Samalla nousi tulipuna hänen poskilleen, ja jonkunmoinen puolustus oli jo hänen huulillaan. Mutta huomattuaan, että hänen käskynsä ei ollut kummastuttanut kreiviä eikä palvelevaa hovipoikaa, tukehutti hän ne sanat, jotka oli lausumaisillaan. Hovipoika suoritti mitä luonnollisimmalla tavalla syvän kumarruksen ja vetäytyi selkä edellä ulos huoneesta, pannaksensa toimeen tuon tehtävän. Tom tunsi ylenpalttista ylpeyttä, sai kun saikin uuden tunnelman kuninkaallisen asemansa eduista. Hän sanoi itsekseen: "Tämä tuntuu todellakin siltä, kuin mitä tunsin lukiessani vanhan papin kertomuksia ja kun luulottelin itseäni prinssiksi, joka antoi lakeja ja komentoja kaikkialle ja sanoi: 'tehkää se tai se', eikä kukaan uskaltanut panna vastaan tahtoani".
Nyt lensit ovet selälleen. Toinen korkea arvonimi toisensa perästä ilmoitettiin, ihmiset, joiden omia ne olit, seurasit, ja paikka oli pian puolinaan aatelisväkeä ja hienostoa. Mutta Tom oli tuskin tietävinään tämän seurueen läsnäolosta, niin hän oli takertunut kiinni tuohon toiseen ja harrastavampaan asiaan. Hän istui hajamielisenä kuninkaalliselle tuolilleen ja käänsi silmänsä oveen päin, osoittaen siten pingoitettua odotuksen ahdistusta. Nähtyään tämän, lakkasi seurue häntä vaivaamasta ja rupesi jaarittelemaan keskenään kaikellaisia yleisiä asioita ja hovijuoruja.
Hetkisen mentyä kuului lähestyvän sotamiesjoukon tasaiset askeleet, ja rikoksentekijät astuivat sisään, alasheriffin vartioimina ja kuninkaallisen kaartinosaston seuraamina. Siviilivirkamies polvistui Tomin edessä ja meni sitten sivullepäin; kolme tuomittua henkilöä polvistui myös ja pysyi kaiken aikaa polvillaan. Kaarti asettui Tomin tuolin taakse. Tom tähysteli vankeja uteliaasti. Jotakin oli tuon miehen puvussa tai esiintymisessä, joka herätti hämärän muiston Tomin mielessä. "Varmaankin oon nähnyt tuon miehen ennen — — — mutta en muista missä tai milloin" — niin ajatteli hän. Juuri silloin katsahti mies äkkipikaa ylös ja laski silmänsä äkkipikaa taasen alas; hän ei kestänyt yksinvaltiaan kunnianarvoisaa katsetta. Mutta tämä ainoa silmäys miehen silmään, jonka Tom oli saanut, oli hänelle kylliksi. Hän sanoi itsekseen: "Nyt on asia selvillä; tämä on se tuntematon mies, joka vetäisi Giles Witt'in Thames'istä ja pelasti hänen henkensä tuona tuulisena, kylmänä uuden vuoden päivänä — hyvä ja rohkea työ — vahinko vain, että hän sittemmin on tehnyt pahempia töitä ja joutunut tähän surulliseen asemaan — — — En ole unohtanut sitä päivää enkä sitä tuntia; ja juuri siitä syystä, että minä tuntina perästäpäin sain Gammer eukolta niin perinpohjaisesti selkääni, että kaikki edelliset tai jälkimmäiset pieksiäiset ovat pelkkää lellittelemistä sen suhteen".
Tom antoi käskyn, että vaimo ja tyttö saatettaisiin saapuvilta vähäksi aikaa. Sitten kääntyi hän alasheriffin puoleen kysyen —
"Hyvä sir, minkä rikoksen on tämä mies tehnyt?"
Virkamies polvistui ja vastasi — "Teidän majesteettinne suostumuksella saan kunnian ilmoittaa, että hän on ottanut hengen eräältä alamaiselta myrkyttämällä hänet."
Tomin säälintunne vankia kohtaan ja hänen ihastuksensa mieheen, joka oli ollut hukkuvan pojan peloton pelastaja, sai oikein kovan iskun.
"Onko se seikka toteen näytetty?" kysyi hän.
"On, aivan selvästi, sire".
Tom huokaili sanoen —
"Viekää hänet pois — hän on ansainnut kuolemansa. Sääli häntä, sillä hällä oli sydän paikallaan — hm — hm — tarkoitan että hän näyttää siltä."
Äkkinäisellä tahdon tarmolla löi vanki kämmenensä yhteen, väänteli niitä epätoivoisasti ja kääntyi samalla "kuninkaan" puoleen, rukoillen poikkinaisilla sanoilla —
"Voi herra kuninkaani, jos voitte sääliä hukkaantunutta, säälikää sitten minua! Minä olen viaton eikä olekkaan sitä, josta minua on syytetty, todistettu muuten kuin hyvin vaillinaisesti — mutta en puhu siitä nyt; tuomio on langennut minua vastaan eikä liene kumottavissa. Mutta mun tulisessa tuskassani minä rukoilen yhden rukouksen, sillä mun tuomioni on kovempi kuin voin kestää. Armoa, armoa, herra kuninkaani! Kuninkaallisesta säälistänne kuulkaa rukoukseni — käskekää että minut hirtetään!"
Tom hämmästyi. Semmoista kääntymistä hän ei ollut odottanut. "Totta tosiaankin, sepä kummallinen rukous. Eikö sitten tämä kohtalo sinua odottanut?"
"Ei, ei suinkaan, armollinen herra. Minä olen tuomittu elävänä keitettäväksi".
Tom oli juosta tuoliltaan säpsähdyksestä. Niin pian kun jälleen tointui, huudahti hän:
"Sinun pyyntöösi on myönnytty, ihmisparka! Jos olisitkin myrkyttänyt vaikka sata henkeä, ei sinun kuitenkaan tarvitsisi kärsiä niin kauheaa kuolemaa".
Vanki kumarsi päänsä lattiata vastaan ja kevensi sydäntään kiitollisuuden kiihkolla, lopettaen —
"Jos jolloinkin te joutuisitte onnettomuuteen — josta Jumala teitä varjelkoon! — niin tulkoon teidän hyvyytenne minua kohtaan tänä päivänä muistetuksi ja palkituksi."
Tom kääntyi kreivi Hertfordin puoleen sanoen —
"My lord, onko mahdollista, että oli olemassa oikeita todistuskappaleita tämän miehen kauheaan tuomioon?"
"Se on laki, teidän armonne, myrkyttäjille. Saksassa keitetään vääränrahantekijät kuoliaaksi öljyssä, mutta heitä ei heitetä siihen yhdellä kertaa, vaan vähitellen vajotetaan he alas ja hitaasti, köyden päässä, ensin jalat, sitten sääret ja sitten —"
"Oi, älkää sanokkokkaan, my lord, en kestä sitä kuulla!" huudahti Tom peittäen kasvonsa käsillään, ikääskuin varjellaksensa silmänsä kuvalta. "Pyydän teitä, lordi hyvä, ryhtymään toimiin lain muuttamiseksi — ooh, älkää antako kurjain luomain enää tulla kiusatuksi mokomalla rääkkäyksellä".
Kreivin kasvoissa näkyi syvän kiitollisuuden ilme, sillä olipa hän jalo ja laupias mies luonnollaan — mikä ei suinkaan ollut tavallista hänen luokassaan tähän kovakouraiseen aikaan. Hän sanoi —
"Nämä teidän majesteettinne jalot sanat ovat lempeyttäneet hänen tuomionsa. Historia on muistava ne teidän kuninkaallisen huonekuntanne kunniaksi".
Alasheriffi oli juuri viedä vangin ulos. Tom antoi silloin hälle merkin odottaa sanoen —
"Hyvä sir, tahdonpa vielä vähä tutkia tätä asiaa. Mies on sanonut, että hänen tekonsa on ainoastaan pintapuolisesti todistettu. Kertokaa mulle mitä tiedätte jutusta".
"Jos teidän majesteettinne suvaitsee, niin tahdon sanoa, että oikeudessa kävi ilmi, että tämä mies oli tunkeutunut erääseen taloon Islington'in pienessä kylässä, jossa eräs mies makasi sairaana — kolme todistajaa sanoo sen tapahtuneen kello kymmenen edellä puolenpäivän, kaksi muutamia minuutia myöhemmin — kipeä mies oli yksinään sinä aikana ja nukkui — ja syytetty mies tuli ulos jälleen ja meni tiehensä. Kipeä mies kuoli tunnin kuluttua, väännettyään itseään värveissä ja tulisissa tuskissa".
"Onko kukaan nähnyt myrkkyä annettavan miehelle? Onko löydetty hänessä myrkkyä?"
"Ei tosin, teidän majesteettinne?"
"Kuinka sitten tiedetään, että mitään myrkkyä yleensä on annettu?"
"Jos teidän majesteettinne suostuu, niin tohtorit todistavat, ellei kukaan kuole semmoisilla oireilla muu kuin myrkytetty".
Tärkeä todistus tämä — moisena yksinkertaisena aikana. Tom tunsi sen kauhean merkityksen ja sanoi —
"Tohtorit tuntevat ammattinsa — kenties ovatkin he oikeassa. Asia näyttää pahalla tälle miesraukalle".
"Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, teidän majesteettinne; löytyy enemmän ja pahempaa. Monet ovat todistaneet, että eräs noita-akka, joka sittemmin jätti kylän ja meni kukaties minne, on ennustanut ja kuiskannut sen salaisesti ihmisten korviin, että kipeä mies olisi kuoleva myrkystä. — vieläpä lisäksi, että joku vieras olisi antava hälle sitä — ruskeahiuksinen vieras ja puettu kuluneeseen ja huonoon pukuun; ja tämä vanki sopii nyt ihan karvalleen tuon noidan kertomukseen. Teidän majesteettinne on varmaankin antava tälle asianhaaralle sen tärkeyden, joka sille tulee, nyt nähtyänne, että se oli ennustettu."
Tämä oli polttavan tärkeä todistus näinä taikauskoisina päivinä. Tom tunsi asian olevan hukassa; jos todistuskappaleilla yleensä oli mitään voimaa, niin tään miesraukan syy oli näytetty toteen. Mutta yhtäkaikki tarjosi hän vangille vielä yhden mahdollisuuden sanoen:
"Jos voit lausua jotakin puolestasi, niin puhu".
"En mitään, joka auttaisi minua, kuninkaani. Minä olen syytön, mutt'en voi sitä näyttää toteen. Mulla ei ole mitään ystäviä; muuten voisin minä todistaa, etten ollut Islington'issa sinä päivänä. Niinpä voisin näyttää todeksi, että minä mainittuun aikaan olin kolmen penikulman päässä sieltä. Minä olin, näetten, Wipping'in vanhoilla rapuilla, ja minä voisin, jos olisi ystäviä, todistaa, oi kuninkaani, että sen sijasta kuin otin ihmishengen, kuten he sanovat, niin minä samaan aikaan pelastin ihmisen. Eräs hukkuva poika — —"
"Älkääppäs nyt! Sanokaa päivä, sheriffi, milloin rikos tehtiin!"
"Kymmenen aikana aamulla taikka muutamia minuutteja myöhemmin uuden vuoden päivänä, kaikkein mahtavin —"
"Laskekaa vanki vapaaksi — se on kuninkaan tahto".
Hänen poskensa punastuivat jälleen tämän jokseenkin epäkuninkaallisen purkauksen perästä, ja hän koki voitavansa peitelläkseen säädyttömyyttään lisäämällä sanat —
"Se suututtaa minua, kun ihminen hirtettäisiin niin mitättömistä, mahdottomista syistä."
Hiljainen ihmettelyn kuiskutus kulki kokouksen läpi. Tämä ei ollut ihmettelyä siitä määräyksestä, jonka Tom oli antanut, sillä "syylliseksi näytetyn" myrkyttäjän anteeksi antaminen oli jotakin, jota harvat olisivat voineet tunnustaa, saatikka ihmetellä — ei, vaan ihmettely koski sitä ajatuksen terävyyttä ja vilkkautta, jota Tom oli osoittanut. Muutamat hiljaa lausutut muistutukset kävivät tähän tapaan —
"Tämä ei ole mikään mielenvikainen kuningas — hän on täydessä tolkussaan."
"Kuinka mukavasti hän teki kysymyksensä — kuinka yhtäläinen hänen entisen tapansa kanssa olikin tämä hänen nopea ja käskevä päätöksensä asiassa!"
"Jumalan kiitos, hänen sairautensa on ohi! Hän ei ole mikään pehmeä raukka, vaan kuningas. Hän on käyttäytynyt juuri kuin hänen oma isänsä".
Kun ilma oli niin täynnään suostumuslauseita, niin aivan luonnollisesti Tominkin korvaan osa niistä tunkeutui. Ja se vaikutus, jonka ne tekivät häneen, oli että hän tunsi itsensä vapaaksi ja riippumattomaksi ja että hänen hermostonsa täyttyi miellyttävillä tunteilla.
Kuitenkin nousi pian hänen nuorukaisuteliaisuutensa ja voitti nämä mielistelevät ajatukset ja tunteet. Hän oli kärkäs tietämään mitä lajia kuoleman syntiä vaimo ja pikkuinen tyttö olit tehneet; niinpä hänen käskystänsä nuo kaksi pelästynyttä ja nyyhkyttävää olentoa tuotiin hänen eteensä.
"Mitä nämä ovat tehneet?" kysyi hän sheriffiltä.
"Teidän majesteettinne, heidän niskoillaan lepää synkkä rikos, ja se on selvästi todistettu, jonkatähden tuomarit ovatkin määränneet heidät lain mukaan hirtettäväksi. He ovat myyneet itsensä saatanalle — moinen on heidän rikoksensa."
Tommia pöyristytti. Häntä oli opetettu inhomaan ihmisiä, jotka tekivät moisen jumalattoman työn. Kuitenkaan hän ei voinut kieltää itseltään sitä iloa, jonka uteliaisuuden tyydyttäminen tuottaa tällä ijällä, ja sentähden hän kysyi —
"Missä tämä tapahtui — ja milloin?"
"Eräänä yösydännä joulukuussa — eräässä kirkkorauniossa, teidän majesteettinne."
Tommia pöyristytti taasen.
"Kuka oli siellä läsnä?"
"Ainoastaan nämä molemmat, teidän armonne — ja se toinen".
"Ovatko he tunnustaneet?"
"Ei, ei suinkaan, sire — he kieltävät ykspänttäisesti".
"No, sanokaa sitten, kuinka se tuli tiedetyksi?"
"Taatut vieraat miehet ovat nähneet heidän kääntyvän sinne, hyvä majesteetti. Tämä synnytti epäluuloa, ja surulliset asianhaarat ovat sittemmin vakuuttaneet ja vahvistaneet sen. Erittäinkin on se todistettu, että he saamansa jumalattoman vallan avulla ovat nostaneet ja panneet liikkeelle myrskyn, joka vuorostaan pani autioksi koko seutukunnan. Viidettäkymmentä vierasta miestä on vakuuttanut valallansa, että tämä hirveä myrsky todellakin on raivonnut; ja siihen olisi helposti saanut vaikka tuhat todistajaa, sillä kaikilla oli syytä muistaa sitä, kun he kaikki kärsivät siitä."
"Tämä on tosiaankin vakava asia."
Tom mietti hetken mielessään tätä katalaa konnuutta ja kysyi sitten —
"Tuliko vaimokin kärsimään tästä myrskystä?"
Useat vanhat päät kokouksessa nyökkäsivät myöntymystä sille viisaudelle, joka ilmeni tästä kysymyksestä. Sheriffi kuitenkaan ei huomannut mitään kietoavaa kuulustelussa, vaan vastasi yksinkertaisella suoruudella —
"Tuli tosiaankin, teidän majesteettinne, ja hän kärsi hyvinkin paljon, kuten kaikki muutkin. Hänen talonsa lensi kumoon, ja hän itse ja lapsi jäivät, kun jäivätkin suojatta."
"Minusta näyttää, kuin tuo kyky tehdä itselleen niin paljon pahaa olisi ollut liian kalliilla hinnalla ostettu. Hän olisi tullut peijatuksi, vaikka hän olisikin maksanut ainoastaan yhden ainoan rovon moisesta kyvystä. Kun hän nyt on antanut siitä sekä oman että lapsensa sielun, niin todistaa se, ettei hän ole viisas. Jos hän taas ei ole viisas, niin hän ei tiedä mitä hän tekee eikä siis myöskään voi tehdä syntiä."
Vanhat päät nyykyttivät tunnustustaan Tomin viisaudelle vieläkin enemmän, ja yksi heistä mumisi: "Jos kuningas on hullu, kuten sanovat, niin on tää hulluus sitä lajia, että se voisi parantaa ymmärrystä muutamissa ihmisissä, jotka tunnen, jos he Jumalan armollisella avulla saataisiin vain niin kauvas."
"Kuinka vanha on lapsi?" kysyi Tom.
"Yhdeksän vuotta, majesteetti."
"Onko lapsella Englannin lain mukaan oikeutta tehdä sopimusta ja myymään itseänsä, my lord?" kysyi Tom kääntyen erään oppineen tuomarin puoleen.
"Laki ei salli, että lapsi yhtyy mihinkään tärkeään asiaan, armollinen herra, koska se on sitä mieltä, ettei lapsen lapsekas ymmärrys sovi kilvoittelemaan niiden kypsyneempäin ymmärryksen ja pahojen aikeiden kanssa, jotka ovat vanhemmat kuin se. Saatana voi kyllä ostaa lapsen, jos niin tahtoo ja lapsi siihen suostuu, mutt'ei englantilainen — tässä viime tapauksessa julistettaisiin sopimus mitättömäksi."
"Silloin se minusta on törkeää epäkristillisyyttä ja hyvin tyhmästi tuumittu, että Englannin laki kieltää oikeuksia englantilaisilta, tuhlatakseen niitä saatanalle!" huudahti Tom vilpittömällä kiivaudella.
Tämä uuden uutukainen tapa katsella asiaa herätti paljon hymyilyä, ja monet päät panivat sen muistiin, kertoakseen sitä hovissa todistuksena Tomin omituisuudesta ja edistyksestä henkiseen terveyteen.
Vanhempi "pahantekijä" oli herennyt nyyhkyttämästä ja tarttunut kiinni Tomin sanoihin pingoitetulla pirteydellä ja kasvavalla toivolla. Tom huomasi seikan, ja sepä lujasti vahvisti hänen myötätuntoisuuttaan vaimo parkaa kohtaan tässä vaarallisessa ja turvattomassa asemassa. Hetkisen päästä hän kysyi —
"Millä lailla ovat he menetelleet, nostattaaksensa myrskyn?"
"He ovat riisuneet sukkansa, sire."
Tämä kummastutti Tomia ja kiihoitti samalla hänen uteliaisuuttaan kuumeen helteesen. Hän sanoi innoissaan —
"Se on ihmeellistä! Onko sillä aina tuo hirveä vaikutus?"
"On, aina, armollinen herra — vähintäänkin, jos vaimo sitä tahtoo ja lausuupi tarpeelliset sanat, joko mielessään tai kielellään."
Tom kääntyi vaimoon ja sanoi kiihkeällä innolla —
"Käytä valtaasi — minä tahdon nähdä myrskyn."
Siellä nähtiin yhtäkkiä monen posken kalpenevan, tuossa taikauskoisessa seurassa, ja yleinen, vaikka hiljainen toivo oli, että päästäisiin pois tästä paikasta. Tää kaikki jäi kuitenkin huomaamatta Tomilla, joka oli kun olikin kuin kuollut kaikelle muulle, paitsi tuolle odotetulle hävitykselle. Kun hän yhtäkkiä näki nolatun ja hämmästyneen ilmeen vaimon kasvoissa, lisäsi hän puhettaan innokkaammasti —
"Älä pelkää mitään — ei kukaan tee sulle pahaa. Vieläpä oot sinä pääsevä vapaaksi — ei kukaan saa sinuun koskea. Käytä siis valtaasi."
"Oi, herra kuninkaani, minulla ei ole semmoista valtaa — minua on väärin syytetty."
"Pelkosi sinua pidättää. Multa älä ole milläsikään; ei mikään vaara sua kohtaa. Kutsu tänne myrsky — vähät siitä, kuinka vähäpätöinen se onkin — minä en toivo mitään hurjaa rajuilmaa, vaan paras on vain kohtuullinen tuuli — tee se, ja sun henkesi on säästetty — sinä olet menevä vapaana täältä lapsesi kanssa, kuninkaan armo muassasi, eikä kukaan koko valtakunnassa uskalla tehdä sulle vähintäkään pahaa tai soimata sinua."
Vaimo parka lankesi polvilleen ja vakuutti vakuuttamistaan, kyynelien tulviessa, ettei hällä ollut mitään valtaa tai voimaa suorittaakseen tuota ihmetyötä. Muuten hän olisi iloinen voidaksensa pelastaa yksinään lapsensa hengen ja uhrata omansa jos hän tottelemalla kuninkaan käskyä voisi saavuttaa niin kallisarvoisen armon.
Tom pysyi vaatimuksessaan — vaimo yhä vakuutuksissaan. Viimein sanoi
Tom —
"Minä uskon vaimon puhuneen totta. Jos minun äitini olisi hänen sijassaan ja olisi saanut tuon voiman saatanalta, niin hän ei tuumaisi hetkeäkään, vaan kutsuisi myrskynsä ja saattaisi koko maan raunioihin, jos hän sillä voisi pelastaa minun menetetyn henkeni! Tämä todistaa, että muut äidit on tehty saman mallin mukaan. Sinä olet vapaa, vaimo hyvä — sinä ja sinun lapsesi — sillä minä uskon sinut viattomaksi. Nyt ei sulla ole mitään pelkäämistä, kun olet anteeksi saanut — vedä siis sukat jalastasi! — ja jos voit tehdä mulle myrskyn, niin tulet sinä rikkaaksi!"
Pelastettu vaimo kävi äänekkääksi lausuessaan kiitollisuuttaan ja valmistautui tottelemaan, samalla kun Tom katsoi häneen pingoitetulla, vähän pelon sekaisella odotuksella. Hovimiehet osoittivat selvästi hätäisyyttä ja levottomuutta. Vaimo paljasti oman jalkansa ja pikku tyttönsäkin ja koki silminnähtävästi parastansa palkitakseen kuninkaan jalomielisyyttä maanjäristyksellä, mutta se oli kokonaan turhaa työtä ja pettymystä. Tom huokaili ja sanoi —
"Kas niin, vaimo parka, älä huoli siitä enää; sinun kykysi on jättänyt sinut. Mene matkaasi rauhaan; ja jos tuo kyky kenties kerran maailmassa palajaa, niin älä unohda mua silloin, vaan hanki mulle aika myrsky."