KUUDESTOISTA LUKU.
Juhlapäivälliset.
Päivällistunti lähestyi — ja kummallista kyllä, tuotti ajatus niistä hyvin vähän mielihaikeaa Tomille, pelkoa tuskin ollenkaan. Aamupäivän tapaukset olit ihmeellisesti kärjentäneet hänen luottamustaan itseensä. Tuo pieni tuhkapöperö oli jo, neljän päivän tottumuksen perästä, paremmin perehtynyt vieraaseen ylistupaansa, kuin täysikasvanut ihminen olisi sen tehnyt kuukaudessa. Lapsen mukautuvaisuus vieraisiin oloihin ei ole koskaan sattuvammin todistettu.
Rientäkäämme nyt yhdessä muutamien valittujen kanssa suureen juhlasaliin ja heittäkäämme silmäys ympärillemme siellä, sillaikaa kuin Tom tehdään valmiiksi upeaa toimitusta varten. Se on lavea sali kullatuine patsaineen ja seinäpylväineen ja maalatuine seinineen ja kattoineen. Oven pielessä seisoo pitkiä kaartilaisia, jotka ovat liikkumattomat kuin patsaat ja puetut rikkaisiin ja koreihin pukuihin, käsissä partuskat. Korkealla parvella, joka ympäröi koko salin, sijaitsee soittokunta sekä sullottu joukko porvareja, molempia sukupuolia, loistavissa puvuissa. Keskellä huonetta, kohoitetulla lavalla, on Tomin pöytä. Mutta nyt jätämme sananvuoron vanhalle kronikoitsijalle:
"Eräs herra astuu saliin, kantaen sauvaa, ja heti hänen perästään toinen herra, kantaen pöytäliinaa, jonka he, polvistuttuansa kolme kertaa syvimmällä kunnioituksella, levittivät pöydälle ja laskeuduttuansa taasen polvilleen, vetäytyvät takaisin; sitten tulee kaksi muuta; toisella on taasen sauva toinen kantaa suolasalkkaria, tallrikkia ja leipää; polvistuttuansa, niinkuin edellisetkin tekivät, ja asetettuansa pöydälle mitä heillä oli muassaan, vetäytyvät hekin takaisin samoilla juhlamenoilla kuin ensimmäiset; lopuksi tulee kaksi aatelismiestä, loistavissa puvuissa, toinen kantaen makuveistä kädessään; ja nämä, kumarrettuaan kolme kertaa miellyttävimpään tapaan, lähestyvät pöytää ja hierovat sitä leivällä ja suolalla, aivan yhtä suurella kunnioituksella kuin jos kuningas olisi läsnä".[10]
Tähän päättyivät juhlalliset valmistukset. Nyt kuuluu kaukaa kaikuvista käytävistä torven ääni ja hämärä huuto: "Tie auki kuninkaalle! Tie auki kuninkaan ylhäiselle majesteetille!" Nämä äänet toistetaan monta kertaa — tulevat yhä lähemmälle — lopuksi kajahtaa torvensoitto melkein vasten silmiämme, ja huuto heläjää yltympäri salin: "Tie auki kuninkaalle!" Tällä hetkellä ilmestyy luo loistava joukko ja astuu ovesta sisään tahtimarssissa. Mutta jatkakoon taasen kronikoitsija —
"Ensiksi tulee suuret herrat, paroonit, kreivit, ja sukkarihman ritarit, kaikki rikkaassa puvussa ja paljain päin; sitten tulee kansleri kahden muun virkamiehen välissä, joista toinen kantaa kuninkaallista valtikkaa, toinen valtion miekkaa punaisessa huotrassa, joka on koristettu kultaisilla liljoilla; sitten tulee kuningas itse — jota, niin pian kuin hän näkyy, tervehtii kaksitoista torvea ja joukko rumpuja suurella jyrinällä, samalla kuin kaikki parvella olijat nousevat seisomaan, huudahtaen: 'Jumala siunatkoon kuningasta!' Hänen perästään tulee aatelismiehiä, jotka kuuluvat hänen lähimpään palveluskuntaansa, ja hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan marssii kunniakkaasti hänen viisikymmentä herraa eläkkeen-nauttijaansa kullatuine sotatapparoineen."
Tämä kaikki oli kaunista ja hupaista. Tomin valtasuoni sykytti kovasti, ja hänen silmänsä säihkyi. Hän menetteli hyvin miellyttävästi, ja siksipä juuri, ettei hän ajatellut ollenkaan miten menetellä; hänen sielunsa oli siihen määrään lumottuna kaikesta, mitä näkyi ja kuului hänen ympärillään eikä muuten voine kukaan näyttää epämiellyttävältä kauneissa ja sievästi-sovelluvissa vaatteissa, kun hän vain on hieman tottunut näihin, ja varsinkin, jos hän sinä hetkenä ei tiedä niistä. Tom muisti nuo saamansa opetukset ja vastasi tervehdykseensä hienolla, töyhtöisen päänsä kumarruksella ja sävyisillä sanoilla: "Minä kiitän teitä, hyvät kansalaiset".
Hän istui pöytään ottamatta hattua päästään ja teki sen ilman vähintäkään nolostumista. Sillä syöminen lakki päässä oli ainoa kuninkaallinen tapa, joka kuninkaan ja Cantyn perheillä oli yhteinen ja jossa ei kumpikaan puoli voittanut toista, jos kysyttiin vanhaa tottumusta siihen. Saattoväki siirtyi nyt taaemmaksi ja järjestyi ihailtavasti ympärille, ja pää oli heillä paljaana yhä.
Nyt astuit sisään iloisen soiton soidessa kuninkaalliset henkisoturit — "isoimmat ja mahtavimmat miehet Englannissa, jotka erinomaisella huolella oli valittu tähän toimeen" — mutta kronikoitsija kertokoon niistä: —
"Kuninkaalliset henkisoturit tulivat paljaspäisinä, tulipunaisissa puvuissa, jotka olit selästä koristetut kultaisilla ruusuilla; he tulit ja menit, joka kerta tuoden muassaan annokset eri ruokalajia, hopealautasille asetetut. Ruokalajit otti vastaan eräs hovimies samassa järjestyksessä kuin ne tuotiin ja asetti ne pöydälle, samalla kuin kuninkaallinen maistaja antoi jokaiselle henkisoturille suullisen syödä sitä lajia, kuin hän oli tuonut, myrkyn pelosta, näetkös".
Tom söi hyvällä maulla päivällisensä, vaikka hän kyllä tiesi, että sadottain silmiä seurasi jokaista suupalaa ja odotti hänen nielevän sitä hartaudella, joka ei olisi ollut kiivaampi, jos hän olisi syönyt kuolettavia räjähtäviä aineita ja jos olisi odotettu, että hän halkeisi ilmaan ja sirpaleina varisisi alas. Hän oli hyvin tarkka, ettei pitäisi liikaa kiirettä, ja yhtä tarkka, ettei tekisi mitään itse, vaan odottaisi kunnes asianomainen virkamies polvistuen suorittaisi sen hänelle. Hän läpäisi päivälliset ilman vähintäkään virhettä — suuremmoinen ja valtava voitto.
Kun ateria viimein oli päättynyt ja Tom marssi pois keskellä loistavaa joukkoa kuullen miekkoista melua toitotustorvien tärinästä, rumpujen rämmytyksestä ja kumajavista hurraahuudoista, niin tunsi hän, että jos hän nyt olikin kokenut pahimmat mitä julkisiin päivällisiin tuli, niin oli kuitenkin olemassa tulikoetus, jonka alaisena hän mielellään olisi monta kertaa päivässä, jos hän vain sen kautta voisi ostaa itsensä vapaaksi muutamista kuninkaallisen virkansa tukalammista vaatimuksista.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kuningas Hupsu Ensimmäinen.
Miles Hendon kiirehti eespäin siltaa Southwarkiin päin pitäen tarkasti silmällä, eikö näkyisi niitä, joita hän etsi, ja toivoen ja odottaen pian saavuttavansa heidät. Kuitenkin oli hän tässä pettynyt. Kyselemällä onnistui hän tosin seuraamaan heitä vähän matkaa Southwarkiin sisään, mutta silloin loppuivat kaikki jäljet, ja hän oli aivan ymmällään mitä nyt tehdä. Kuitenkin hän jatkoi etsiskelyään sinä päivänä minkä suinkin voi. Hämärän tullen oli hän uupuneena ja nälistyneenä ja hänen toivonsa maali yhtä kaukana kuin ennen; hän söi silloin illallisensa ravintolassa ja meni maata tehden sen päätöksen, että aamulla aikaisin alkaisi työ uudestaan ja koko kaupunki perin pohjin tulisi nuuskituksi. Maatessaan ja miettiessään hän kuitenkin äkkiarvaamatta tuli tuumineeksi näin: Poika on karkaava ryöväriltä, vale-isältään, jos mahdollista; onko hän palaava Londoniin ja etsivä entiset luolansa? Ei, sitä ei hän tee; päinvastoin välttänee hän joutumista petojen kynsiin jälleen. Mitä hän sitten tekee? Kun hällä ei koskaan ole ollut yhtään ystävää maailmassa tai mitään suojelijaa, kunnes tapasi tämän Miles Hendonin, niin hän tietysti kokee löytää tään ystävänsä jälleen, varsinkin jos hän siten pääsee lähestymästä Londonia ja vaaraa. Hän on karkaava Hendon Halliin, sen hän on tekevä, sillä hän tiesi, että Hendon oli menossa kotiinpäin ja että hän voi löytää hänet sieltä. Niin, se asia oli selvillä Hendonille — hän ei saanut hukata enemmän aikaa Southwarkissa, vaan lähteä matkalle Kentin kautta Monk Holmiin päin tutkiskellen maat ja metsät mennessään. Mutta palatkaamme nyt hävinneeseen pikku kuninkaaseen.
Ryöväri, jonka tarjoilija ravintolassa illalla näki yhdistyvän nuorukaiseen ja kuninkaaseen, ei yhdistynytkään heihin suoraa päätä, vaan pysytteli heidän kintereillään ja seurasi heitä. Hän ei hiiskunut sanaakaan. Vasen käsi oli hänellä siteessä ja vasemmassa silmässään iso, vihreä tilkku; hän ontui hiukan ja piti tammisauvaa nojakseen. Nuorukainen vei kuninkaan hyvin mutkaista tietä Southwarkin läpi ja tuli viimein suurelle maantielle kaupungin ulkopuolella. Kuningas oli nyt suuttunut ja sanoi tahtovansa jäädä tähän — oli muka Hendonin asia tulla hänen luokseen, eikä hänen käydä Hendonin. Hän ei aikonut kärsiä mokomaa häpeemättömyyttä; hän aikoi jäädä paikalleen. Nuorukainen sanoi —
"Aiotko todellakin jäädä tähän, ja sun ystäväsi makaa haavoitettuna tuolla metsässä. Niin jää sitten."
Kuninkaan käytös muuttui heti. Hän huudahti —
"Haavoitettuna? Ja kuka on uskaltanut? Mutta se on toinen asia. Vie minut sinne! Vie sinne! Lujemmin, hyvä mies! Onko sulla lyijyä jalassa? Haavoitettu? Onko hän? Jos tekijä olisi vaikka herttuan poika, saa hän katua tekonsa!"
Metsä oli vielä hyvän matkan päässä, mutta tie sinne kuljettiin pian. Nuorukainen katseli nyt ympärilleen ja äkkäsi maahan pistetyn oksan, johon oli pikkuinen repale ripustettu. Sitten mentiin metsän sisään, ja nuorukainen etsiskeli samallaisia oksia, joita löytyikin aina tavan takaa. Ne oli selvästi merkkiä, jotka johtivat haluttuun paikkaan. Viimein tulit he avonaiselle paikalle, jossa oli hajanaisia jätteitä talonpojan talosta ja lähellä niitä mätä ja ränstynyt lato. Täällä ei ollut elävän merkkiäkään, ja täysi tyhjyys vallitsi. Nuorukainen astui latoon, ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Ei ketään sielläkään! Kuningas ampui hämmästyneen ja epäilevän silmäyksen nuorukaiseen ja kysyi —
"Missä hän on?"
Ivallinen irvinauru oli ainoa vastaus.
Kuningas raivostui hetkeksi; hän sieppasi puuhalon ja oli karkaamaisillaan nuorukaisen kimppuun, kun toinen ivanauru koski hänen korvaansa. Se lähti tuosta ontuvasta rosvosta, joka jonkun matkan päässä oli heitä seurannut. Kuningas kääntyi sinneppäin ja sanoi suutuksissaan —
"Kuka olet sinä? Mitä on sulla täällä tekemistä?"
"Jätä nuo hulluudet", sanoi mies, "ja tule järkiis. Minun valepukuni ei ole niin hyvä, ettet tuntis omaa isääsi sen alla."
"Sinä et ole mun isäni. En tunne sinua. Minä olen kuningas. Jos sinä olet kätkenyt palvelijani, niin luo hänet eteeni. Muuten saat sinä maistaa mitä olet tehnyt."
John Canty vastasi ankarin äänin —
"Selvää on, että olet hullu, ja minä en mielelläni rankaise sinua; mutta jos sinä ärsytät minua, niin mun täytyy. Sun lorusi ei tee vahinkoa täällä, kun ei ole korvia, jotka kuuntelisit noita hullutuksia; mutta kuitenkin on hyvä, jos harjotat kieltäs varovaisuuteen, ettei se tee meille mitään vahinkoa, kun muutamme majaa. Minä tekaisin murhan enkä voinut jäädä kotiin — etkä sinäkään jää, koska sinut tarvitaan täällä. Minä oon muuttanut nimeni, muutamista syistä; s' on nyt Hobbs — John Hobbs; sinä oot Jack — muista se. Ja nyt, puhu suus puhtaaks. Missä on äitis? Missä sisares? He eivät tulleet määräpaikkaan — tiedätkö sä, mihin he ovat joutuneet?"
Kuningas vastasi hyvin myrryisenä —
"Älä vaivaa minua umpipuheillas. Mun äitini on kuollut; sisareni ovat palatsissa."
Nuorukainen oli purskahtamaisillaan ramanauruun, ja kuningas olisi karannut hänen päällensä, mutta Canty — eli Hobbs, kuten nyt hänen nimensä oli — kävi väliin ja sanoi —
"Hiljaa, Hugo, älä ärsytä häntä. Hänen järkensä on pimitetty, ja sun tapas harmittaa häntä. Istu maahan, Jack, ja älä ole milläskään; pian saat vähän syödäkses!"
Hobbs ja Hugo rupesivat keskenään haastelemaan matalalla äänellä, ja kuningas poistui niin kauvas kuin suinkin heidän epämiellyttävästä seurastaan. Hän peräytyi hämärässä ladon perimmäiseen nurkkaan, jossa hän tapasi maan peitettynä oljilla jalan syvältä. Tähän pani hän makaamaan, veti oljet yllensä sänkytäkin sijasta ja oli pian vaipuneena ajatuksiinsa. Hällä oli paljon suruja, mutta pienemmät melkein unohtuivat hältä tuon suurimman surun tieltä, hänen isänsä kuoleman. Muulle maailmalle toi Henrik VIII:n nimi väristystä ja luuloittelun ihmissudesta, jonka sieraimista sinkoili hävitystä ja jonka käpälä jakoi kauhistusta ja kuolemaa; mutta tälle pojalle saattoi sama nimi ainoastaan mielihyvän tunteita, ja sen herättämä kuva oli täynnään lempeyttä ja hellyyttä. Hän kutsui sielunsa silmän eteen pitkän jonon rakkaita kohtauksia isänsä ja itsensä välillä ja viipyi lellitellen niissä, ja hänen hillitsemättömät kyyneleensä todistivat, kuinka tosi ja täysi oli se suru, joka vaivasi hänen sydäntään. Pitkän iltapäivän kuluessa väsähtyi poika murheisiinsa ja vaipui vähitellen levolliseen ja virkistävään uneen.
Hyvän ajan perästä — hän ei tiennyt kuinka pitkän — heräsivät hänen aistimensa puoleksi tuntoon, ja hän lepäsi silmät ummessa, ihmetellen missä hän oli ja mitä oli tapahtunut; hän kuuli meluavaa ääntä läheltä ja sateen ikävää pärinätä katolle. Lämmin tunne tyytyväisyyttä valtasi hänet, mutta tämä tunne katosi seuraavassa hetkessä — melun ja rähinän ja irstaan irvinaurun kautta. Se vaikutti ilkeästi häneen, ja hän nosti päätään nähdäksensä mistä tämä häiriö tuli. Ruma ja inhoittava näky kohtasi hänen silmänsä. Kirkas tuli paloi keskellä lattiaa, toisessa päässä latoa; ja sen ympärillä, punaisen liekin valossa, mateli ja loikoi mitä kirjavin joukkio hurjaa roistoväkeä ja ryövärejä molempaa sukupuolta, josta hän koskaan oli lukenut tai uneksinut. Siinä oli väkeviä, karaistuja miehiä, ruskeita, ahavoittuneita, pitkätukkaisia ja puettuja haaveellisiin repaleisiin; siinä oli puolikasvuisia nuorukaisia ränstyneine kasvojen piirteineen ja samaan malliin puettuja; siinä oli sokeita kerjäläisiä side tai laastari silmillä; raajarikkoja puujalkoineen ja kainalosauvoineen; kurjia olentoja, joiden mätähaavat näkyivät riepujen välistä; siinä oli konnamaiselta näyttävä kulkukauppias tavarapakkoineen; teroittaja, kattilanpaikkuri ja puoskari heidän ammattiinsa kuuluvine kaluilleen; muutamat naisista olit puolikasvuisia, toiset vasta kypsyneitä, toiset taas olit vanhoja, kurttuisia akkoja, mutta kaikki olit rähiseviä, julkeita ja rietassuisia; ja kaikki olit likaisia ja siivottomia; siinä oli kolme kapalolasta, joilla oli haavoja kasvoissa; siinä pari nälistynyttä koiraa, joiden kaulassa oli rihmat; ne olit harjoitetut sokeiden talutukseen.
Yö oli tullut, joukko oli juur lopettanut syömingit ja alkanut juomingit; ilokannu kävi suusta suuhun. Yleinen huuto kuului —
"Laula! Lepakon ja Nopsakengän laulu!"
Yksi sokeista miehistä nousi pystyyn ja viskasi pois ne laastarilaput, jotka peittivät hänen oivalliset silmänsä, ja sen juhlallisen kuulutuksen, joka kertoi syyt hänen onnettomuuteensa. Nopsakenkä potki pois puujalkansa ja kävi, terveillä ja reippailla raajoillaan, toisen lurjuksen viereen. Sitten he virittivät juomalaulun varkaiden kielellä, ja koko joukkue säesti kaikin voimin viimeisen säkeen loppua. Kun sitten päästiin viimeiseen värssyyn, oli puolijuopunut ihastus noussut niin korkealle, että jokikinen yhtyi laulamaan värssyn alusta asti, ja siitä nousi melu semmoinen, että katotkin tärisivät.
Puhelua jatkettiin, ei kuitenkaan varkaiden murteella, sillä tätä käytettiin vain silloin, kun ystävälliset korvat sattui kuulemaan. Sen kestäessä kävi ilmi, että "John Hobbs" ei ollutkaan niin aivan uusi sakissa, vaan että hän päinvastoin menneinä päivinä oli kuulunut siihen. Hänen viimeinen historiansa pyydettiin kuulla, ja kun hän sanoi, että hän "tapaturmassa" oli tappanut miehen, niin siihenkös yleisesti tyydyttiin. Kun hän lisäsi, että se mies oli pappi, niin hälle vielä yleisemmästi käsiä taputettiin, ja hänen piti juoda jokaisen kanssa erikseen. Vanhat tutut tervehtivät häntä iloisesti ja nuoremmat ylpeilivät, kun saivat ravistaa hänen kättänsä. Hältä kysyttiin, missä hän oli viipynyt niin monta kuukautta. Hän vastasi —
"Londoni on parempi kuin maaseutu ja varmempi myös, näinä viime vuosina; lait on tulleet niin ankariksi ja niitä valvotaan niin visusti. Ja jos ei mulle olis tapahtunut tuo onnettomuus, niin olisin minä jäänyt Londoniin. Minä olinkin päättänyt jäädä enkä koskaan enää astua maantielle — mutta sattumus teki siitä päätöksestä lopun."
Hän kysyi kuinka monta henkeä oli liittokunnassa nyt. Päämies eli pääroisto vastasi —
"Viiskolmatta vahvaa nyrkkiä, valmiit murtoon, näpistykseen, petokseen ja kerjäämiseen; sitä paitsi lapsia, tyttöjä, ja muuta vaimoväkeä.[11] Enin osa on täällä, ja muut on matkalla itäänpäin, talviretkellä. Mekin lähetään huomisaamuna perästä."
"Minä en näe Pahkaa kunniakkaassa joukossa. Missä hän lienee tällä haavaa?"
"Poika raukka, hänen ruokanaan on tulikivi nyt, joka lienee liian lämmintä hänen hienolle maulleen. Hänet tapettiin eräässä kahakassa mennyt vuonna mehtumaarian aikana."
"Surullista kuulla, sillä Pahka oli kelpo mies ja uljas mies."
"Sitä hän oli, kun olikin. Musta Bess, hänen siippansa, on luonamme vieläkin, vaikka tällä haavaa matkalla itäänpäin; hän on korea naamaltaan, nätti varrellaan ja käyttää itseään niin, että hän kelpaa esikuvaksi muillekin. Kukaan ei voi hänestä sanoa, että hän olis ollut päissään enemmän kuin neljä päivää viikossa."
"Hän oli aina moitteeton — muistan sen hyvin — oli hyvä nassikka ja kaiken kiitoksen oma. Hänen äitinsä oli enemmän vapaamielinen eikä pitänyt lukua saivarruksista; hän oli ikävä ja hänen hoivansa hankala, mutta mieltä päässä oli hällä enemmän kuin ihmisillä tavallisesti on."
"Me kaotimme hänet juur sentähden. Hänen taitonsa katsella kämmeniä taikka muu ennustaminen ja povaaminen hankki hälle lopulta noita-akan nimen ja maineen. Laki paisti hänet kuoliaaksi hiljaisella tulella. Se liikutti minut jonkunmoiseen pehmeyteen, kun näin hänen rohkean tapansa käydä kuolemaan — hän kirosi, näet, ja haukkui pahanpäiväiseksi koko joukkion, joka töllisteli häntä, kun liekit ja roihut leimusit hänen naamaansa ja ottivat hänen harvoihin hiuksiinsa ja kiertelit hänen vanhan, harmaan päänsä — kirosi heitä, sanoinko? hän kirosi ja sadatteli heitä niin, että vaikka eläisitkin tuhatvuotiseksi, et ikinä kuulis semmoista mestaria sa'attelemaan. Oi, hänen konstinsa kuoli hänen kanssaan. Moni nahjus on kokeva häntä matkia, mutta tyhmällä tavalla, jost' ei tuu mitään."
Päämies huokaili, toiset huokailivat myötätunnosta. Yleinen alakuloisuus valtasi koko lauman hetkeksi, sillä jopa paatuneetkin hylkiöt, kuten nämä, eivät ole ihan vailla tunnetta, vaan pystyvät pysymättömästi oivaltamaan haaksirikon ja suremaan sitä joskus ja erittäin soveliaissa tiloissa kuten tässä nyt mainitussa, jolloin äly ja viisaus katoaa jättämättä mitään perillistä. Kuitenkin syvä kulaus kannusta miehestä mieheen ja naisesta naiseen palautti jälleen surevien henget.
"Onko muitakin ystävistä tavannut paha onni?" kysyi Hobbs.
"On — muutamia. Erittäinkin vastatulleita — kuten pieniä mäkitupalaisia, jotka oli saatettu onnettomiksi ja mätätty nälkäisinä maailmalle, sitten kun heidän tupansa oli tehty lammaslääväksi ja pieni turpeensa karsinaksi. He kerjäsit, — ruoskittiin pyövelinrattailla, paljaina vyötäreistä ylös, kunnes veri räiskyi. Sitten sidottiin he'iät häpeäpaaluun; sitten he kerjäsit taas, ruoskittiin uudestaan, ja toinen korva heiltä hakattiin. Sitten he kerjäsit kolmas kerta — köyhät saatanat, mikä oli heillä neuvona? — ja poltettiin poskelle hehkuvalla rau'alla ja myytiin orjiksi. He karkasit tiehensä, kaapattiin kiinni ja hirtettiin. Se on lyhyt juttu ja pian kerrottu. Toiset meistä on päässyt vähemmällä. Tulkaa tänne, Yokel, Burns ja Hodge — näyttäkää kunniamerkkinne!"
Nämä nousit ylös ja vetivät pois vähä rievuistaan paljastaen selkänsä, jotka olit ristin rastin kaunistettu sitkeillä, vanhoilla päärmeillä ruoskaniskujen jälkeen. Toinen pyyhkäsi hiukset pois ja näytti sen paikan, niissä hänen vasempi korvansa kerran maailmassa oli ollut; toinen osoitti poltinmerkkiä hartiassaan — V-kirjainta — ja typistettyä korvaansa. Kolmas sanoi —
"Minä olen Yokel, kerran maanmies ja onnellinen, rakastavine vaimoineni ja lapsineni — nyt olen mä vähän toista maata ammatilta ja ololta. Vaimo ja lapset on olleet ja menneet; kenties ovat ne taivaassa, kenties sillä toisella taholla, mutta hyvä Jumala olkoon kiitetty, he ei toki enää oo Englannissa! Mun hyvä, vanha ja rehellinen äitini koki ansaita leipänsä sairaanhoitajana; yks potilas kuoli, tohtorit ei tienneet syytä, ja äitini poltettiin noita-akkana. Lapseni saivat katsoa päältä ja ulvoa. Englannin laki! — nostakaa kuppinne ja juokaa sen kunniaksi! — juokaa tuolle laupiaalle Englannin laille, joka pelasti hänet elämästä Englannin helvetissä! Kiitoksia, toverit, kaikki yhteensä ja jokainen erikseen. Minä kerjäsin! talosta taloon, — minä ja vaimoni — laahaten muassa nälkäiset lapset, mutta s' oli rikos olla nälissään Englannissa — ja niin meiät ruoskittiin ja piiskattiin kolmen kaupungin halki. Juokaa kerta vielä laupiaalle Englannin laille! — sillä sen ruoska joi pohjaan Maryni veren, ja hänen siunattu pelastuksensa tuli pian. Hän lepääpi nyt tuolla, Herran pellolla, lukittuna kaikelta pahalta ja vaaralta! Ja lapset — no, kun minua ruoskittiin kaupungista kaupunkiin, sillaikaa he kuolivat. Juokaa, pojat — tippanen vielä vain tippanen pikku lapsi paroille, jotka ei koskaan tehnyt kärpäsellekään pahaa. Minä kerjäsin taas — kerjäsin leipäpalaa, sidottiin häpeäpaaluun ja menetin toisen korvani — katsokaahan tynkää tässä. Kerjäsin taaskin, ja tässä on toinen tynkä muistuttamassa minua siitä korvasta. Ja kuitenkin kerjäsin minä jälleen ja myytiin nyt orjaksi — tässä poskellani tämän pilkun alla, jos sen pesisin pois, näkisitte tuon punaisen S:än, jonka poltinrauta on siihen jättänyt. Orja! Tokkohan käsitätte tuon sanan! Englantilainen orja! — semmoinen on mies, joka seisoo eessänne. Olen karannut herraltani, ja jos saavat minut käsiinsä — taivahan kirous sille maalle, jonka laki on sen keksinyt! — niin hirtetään minä!"
Eräs terävä ääni kuului hämärästä —
"Eipä hirtetäkään! — tänä iltana on tuo laki kumottu!"
Kaikki kääntyivät ja näkivät pienen kuninkaan haaveellisen muodon äkkiä lähestyvän. Kun hän oli tullut valoon ja selvästi näkyviin, niin seurasi yleinen pamahdus kysymyksiä ja ihmettelyä —
"Kuka se on? Mitä tämä tietää?"
"Ken oot sinä, pieni pentele?"
Poika seisoi joutumatta hämilleen keskellä noita ihmetteleviä ja kyseleviä silmiä ja vastasi, ruhtinaallisessa ryhdissä seisten —
"Minä olen Edvard, Englannin kuningas."
Oikein rämäkäs naurun purskaus seurasi, ja siinä oli sekä ivaa että iloa oivallisesta pilapuheesta. Kuningas tunsi pistoksen sydämmessään.
Hän sanoi hyvin jyrkästi —
"Te sivistymättömät maankiertäjät, tällä laillako te kiitätte kuninkaallisesta hyvästä, jonka olen teille luvannut?"
Hän puhui vieläkin katkeralla äänellä ja kiihkeitä liikenteitä tehden, mutta kaikki hävisi naurun ja ivahuutojen huilakkaan. "John Hobbs" teki useita yrityksiä saadaksensa suunvuoroa rähinästä, ja viimein hän onnistuikin sanoen —
"Toverit, hän on poikani, hän on väärä päästään, hän on hupi hullu — älkää kuulko häntä — hän on olevinaan kuningas."
"Minä olen kuningas," sanoi Edvard kääntyen hänen puoleensa, "ja sinä saat aikanasi sen kokea vahingoksesi. Sinä olet tunnustanut olevasi murhaaja; hirsipuussa olet sä heiluva siitä."
"Sinäkö tahot pettää minut? — sinäkö? Mun nyrkkini on sinut nylkevä — —"
"Vait!" sanoi Päämies astuen väliin pelastaaksensa kuninkaan ja antaen painoa tälle yritykselleen lyömällä Hobbs'en maahan nyrkillään, "etkö sä kunnioita Kuninkaita etkä Päämiehiä? Jos sinä häpäset minun läsnäoloani vielä kerran sillä lailla, niin minä itse ripustan sinut hirsipuuhun." Sitten sanoi hän majesteetille: "Sinä et saa enää lausua uhkauksia tovereilleni, poika, ja sinun täytyy pitää suutas, puhumatta pahaa heistä miss'ikinä ollaankin. Ole kuningas, jos se sun hullua tuultas lystää, mutta älä saata sillä selkkauksia. Peruuta nimi, jonka annoit meille — s'on kavallusta; me olemme tosin huononpuolisia ihmisiä muutamissa vähäpätöisissä suhteissa, mutta ei kukaan meistä ole niin huono, ett' olis kavaltaja kuningastaan vastaan. Tässä asiassa olemme me hyviä ja lainkuuliaisia syämmeltämme. Katso nyt, puhunko mä totta. Nyt kaikki yhteen ääneen: 'Kauan eläköön Edvard, Englannin kuningas!'"
"Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas!"
Tämä vastaus tuli moisella ukkosen jyrinällä kirjavasta laumasta, että rappeutunut rakennus vavahti. Pikku kuninkaan kasvot kirkastuivat hetkeksi ilosta, ja hän nyykäytti pehmeästi päätään ja sanoi ylpeällä yksinkertaisuudella —
"Minä kiitän teitä, hyvät ihmiset."
Tämä odottamaton tulos sai seurueen vääntämään vatsaansa naurusta. Kun ilohurmaus vähitellen oli asettunut, sanoi Päämies vakavasti ja varmasti, mutta kuitenkin hyvän luonnon lieventämällä äänellä —
"Oo vait siellä, se ei oo viisasta, eikä hyvä meille. Keksi jotain hupsua, jos sulle maittaa, mutta valitsehan joku toinen nimitys."
Eräs kattilanpaikkuri huusi —
"Hupsu Ensimmäinen, Hölmöjen kuningas!"
Tämä nimitys veteli kerrassaan, jokainen kurkku kaikui, ja ulvova remuhuuto halkasi ilman —
"Kauan eläköön Hupsu Ensimmäinen, Hölmöjen kuningas!" jota seurasi hoilotukset, kissannaukutukset ja naurunpurskaukset.
"Tuokaa hän tänne ja kruunataan hän!"
"Mantteli hänen päällensä!"
"Valtikka hänen käsiinsä!"
"Valtaistuin hänen allensa!"
Nämä ja kymmenittäin muita huudahuksia kuului yhdellä kertaa! Ja ennenkun pikkuinen uhri parka tuskin ennätti hengähtääkään, tuli hän kruunatuksi tinakattilalla, sai vanhan ränstyneen viltin mantteliksi ja tynnyrin valtaistuimeksi, ja valtikkana pistettiin hänen käteensä kattilanpaikkurin juotosrauta. Sitten heittivät kaikki tyyni polvilleen hänen ympärilleen ja puhkesivat ivallisiin valituksiin ja pilkallisiin armon anomuksiin, samalla kun pyyhkivät silmiänsä likaisilla ja retuisilla hihoilla ja vyöliinoilla —
"Ole armollinen meille, sä laupias kuningas!"
"Älä polje polvistuvia syöpäläisiäs, oi jalomielinen majesteetti!"
"Sääli orjias ja virkistä heitä kuninkaallisella potkulla!"
"Ilahuta meitä ja lämmitä meitä armos säteillä, sinä kuningasvallan säteilevä aurinko!"
"Pyhitä maapintaa koskemalla jalallas siihen, että me saisimme syyä rapakon ja tulisimme aateliksi."
"Suvaitse sylkeä meihin, oi sinä siunattu kuningas, että meiän lapsenlapset kertoisit sinun ruhtinaallisesta armostas ja olisit ylpeitä siitä ja onnellisia iankaikkisesta iankaikkiseen."
Iloinen kattilanpaikkuri keksi kuitenkin illan loistonumeron ja tuli kuuluisaksi. Polvistuen tahtoi hän suudella kuninkaan jalkaa ja sai silloin halveksivan potkun; jonka jälkeen hän kierteli laumassa kerjäten jotakin riepua, jonka muka saisi panna sen paikan yli naamassaan, johon majesteetin jalka oli koskenut, sanoen, että sen paikan täytyi säilyä tulemasta yhteyteen sivistymättömän ilman kanssa, ja että hän nyt loisi onnensa kiertelemällä maantiellä ja näyttelemällä sitä sadasta killingistä katsojaa kohti. Hänen pilansa tästä aineesta oli niin tavattoman hyvä, että hän tuli koko tuon syyhyisen joukon kateuden ja kunnioituksen alaiseksi.
Hävyn ja harmin kyynelet vuosivat pienen hallitsijan silmistä, ja sydämmessään ajatteli hän: "Jos olisin tehnyt heille kovimmin väärin, eivät he voisi olla julmempia — ja kuitenkaan en ole tarjonnut heille muuta kuin hyvää — ja tällä lailla siis palkitaan minua!"
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Prinssi maankiertäjäin parissa.
Maankuleksijain joukko kömpi seuraavana aamuna ylös ja jatkoi matkaansa. Oli pilvinen taivas heidän päänsä päällä, maa hyvin rapakossa jalkojen alla; ja talvinen sää oli ilmassa. Kaikkinainen iloisuus oli kadonnut kokko komppaniasta; toiset olit jurot ja äänettömät, toiset olit ärtyisät ja nenäkkäät, ei kenkään ollut hyvällä tuulella, kaikilla oli jano.
Päämies jätti "Jack'in" Hugon hoitoon muutamilla lyhykäisillä ohjeilla ja komensi John Cantyn pysymään hänestä kaukana ja jättämään hänet rauhaan. Hän, päämies, myöskin varoitti Hugoa olemasta liian kova pojalle.
Vähän ajan perästä ilma kävi lauhkeammaksi ja pilvet nousivat vähäsen. Joukkue herkesi värisemästä ja heidän sielunsa alkoi siipeytyä. He kävit yhä reippaammiksi, ja lopulta rupesit he kiusaamaan toinen toisiaan ja heittämään haukkumasanoja matkustaville maantiellä. Tämä kaikki todisti, että he vielä kerran olit heränneet elämän ja sen ilojen arvonantoon. Se pelko, jolla katseltiin heidän kaltaistaan väkeä, tuli näkyviin siinä tosiasiassa, että jokikinen väistyi siivosti tien viereen heidän edellänsä ja kuuli heidän hurjaa haukuntaansa maltillisesti, uskaltamatta sanaakaan vastaukseksi. He näpistelit pyykkiliinoja pensasaidoilta, toisinaan ihan omistajan nenän alta, joka ei pannut vastalausetta, vaan ainoastaan näkyi olevan kiitollinen, ettei he ottanut aitoja myös.
Heti sen jälkeen hyökkäsit he pieneen talonpoikaistaloon ja rupesit mässäämään siellä, samaan kuin vapiseva talonpoika ja hänen kotiväkensä tyhjensit ruoka-aittansa hankkiaksensa heille aamiaista. He kutkutit emäntää ja talon tyttäriä leuvan alta, kun nämä omin käsin ojensivat heille ruo'an; he tekivät heistä raakaa pilaa, johon solvaukset, haukkumiset ja naurunpurskaukset yhtyi. He heittivät luita ja muita ruo'an jäännöksiä talonpojan ja hänen poikiensa päälle, pitäen heitä pilkkanaan kaiken aikaa, ja taputtelit käsiään oikein riivatusti, kun heitto sattui onnistumaan. Siunatuksi lopuksi voideltiin yhden tyttären pää voilla, sentähden että hän oli uskaltanut vastustaa heidän hävyttömyyksiään. Hyvästi jättäissään uhkasit he tulla takaisin ja polttaa poroksi talon, perheen päiden yli, jos joku huhu heidän olostaan täällä sattuisi viranomaisten korviin.
Puolipäivän aikaan, pitkän ja vaivaloisen marssin perästä, pysähtyi retkikunta pensaiden taakse, joka oli melkoisen kylän ulkoreunalla. Tunti aikaa myönnettiin lepoa, jonka jälkeen lauma hajosi sinne tänne, kukin tullaksensa kylään eri paikalta ja harjoittaakseen siellä eri ammattiansa. — "Jack" lähetettiin Hugon kanssa. He kuljeksit sinne tänne hyvän aikaa; ja Hugo vartosi tilaisuutta tekemään aimo kaappauksia, mutta kun hän ei mitään löytänyt, sanoi hän viimein —
"Ei ole mitään varastamista; s'on huono paikka. Sentähden me kerjätään."
"Me, toden totta! Seuraa sinä taipumustasi — se on sinulle omiaan. Mutta minä en aio kerjätä."
"Sinä et aio kerjätä!" huudahti Hugo katsellen kuningasta kummastuksella. "Saanko kysyä, milloinka muutos on tapahtunut?"
"Mitä tarkoitat sä?"
"Mitäkö tarkotan? Etkö ole kerjännyt pitkin Londonin katuja kaikkina päivinäs?"
"Minä? Sä oot hölmö?"
"Säästä noita kauniita sanojas — sitä kauvemmin niitä kestää. Isäs sanoo sun kerjännees kaikkina päivinäs. Mutta kenties hän valehtelee. Kenties oot sä kyllin rohkea sanomaan, että hän valehtelee?" ilkasteli Hugo.
"Hän, jota sinä sanot isäkseni. Niin, hän valehtelee."
"Kuules nyt, veikkonen. Älä ole huvikses olevinas hullu liian kauvan. Voit käyttää sitä konstia huvinas toisinaan, mutt' älä tee vahinkoa sillä itselles. Jos minä hälle kerron tästä, niin hän kärventää sun selkänahkas pahanpäiväseks!"
"Voit säästyä vaivastas. Minä sen hälle kerron."
"Minä piän rohkeuestas, jumal'avita, mutta en toellakaan sun ymmäryksestäs. Rikottuja luita ja selkäsaunoja voi kyllä tässä elämässä saa'a kyllikseen, menemättä niitä erikseen hankkimaan. Mutta oli se asia miten on, minä uskon sun isääs. Minä en epäile, että hän voi valehtia. Minä en epäile, että hän valehtelee, kun syytä sattuu, sillä sitä tekevät parhaimmat meistä; mutta tässä ei ole mitään syytä valehtimiseen. Viisas mies tietää, että valhe on liian hyvä tavara tuhlata pois tyhjään. Mutta tule nyt; sittenkun oot päättänyt luopua kerjäämästä, mihinkä me ruvetaan? Ruvetaanko näppäämään kananpoikia?"
Kuningas sanoi malttamattomasti —
"Ole vaiti tyhmine tuumines — sinä väsytät minua!"
Hugo vastasi maltillisesti —
"Kuule nyt, kumppani. Et taho kerjätä, et taho varastaa. No, siis jääköön tuo. Mutta nyt sanon minä sulle, mitä sun pitää tehä. Sinun täytyy viettää tävyllä verkkoon, sill' aikaa kun minä kerjään. No, kiellä nyt, jos uskallat!"
Kuningas oli antamaisillaan halveksivan vastauksen, kun Hugo yhtäkkiä katkaisi sanoen —
"Hiljaa! Tuossa tulee, piru vie, ystävällinen naama. Nyt minä kaa'un kumoon ja saan tauin setkin. Kun vieras rientää luokseni, niin ala sinä ulvoa ja pane polvilles ja oo itkevinäs; ulvo sitten kuin kaikki kurjuuen saatanat raivoais ruumiissas ja sano: 'Oi, sir, s'on mun onneton veli raukkani, ja me oomme ilman ystäviä maailmassa; heittäkää Herran nimeen laupias silmäys tähän ihmisten hylkäämään potilaaseen ja kurjimpaan kurjimmista. Heittäkää ropo teiän rikkauestanne tälle Jumalan hylkäämälle miehelle, joka on joutumassa perikatoon!' — ja muista sinä, että jatkat ulvontaas ja älä herkene siitä, ennenkun oomme peijanneet hältä penninsä. Muuten tuut sä katumaan."
Heti sen jälkeen alkoi Hugo ulista ja mulista ja väännellä silmiänsä ja hoipertaa ja olla pyörrypäissään; ja kun vieras oli melkein perillä, putosi hän kumoon käppyrään ja laski hätähuudon ja rupesi kääntymään ja vääntymään liassa silminnähtävästi kuoleman kourissa ollen.
"Oi sentään, oi sentään!" huudahti hyväntahtoinen vieras. "Oi, kurja ihmisparka, kuinka hän lienee kärsinyt! Tässä on käteni — antakaa mun auttaa teitä ylös." — "Oi, armollinen herra, antakaa anteeks, ja Jumala palkitkoon teitä hyvästä syämmestänne — mutta s'on mulle hirveän tuskallista tulla nostetuks sillä tavoin. Veljeni tuossa tietää kertoa teidän armollenne, mikä ahistus minua vaivaa, kun tämmöinen puuska tulee päälleni. Penny, hyvä sir, yks penny, jolla saan ostaa vähän ruokaa; sitten menkää Herran nimeen ja jättäkää kovaonninen yksin suruinensa."
"Yksi penny! — Sinä saat niitä kolme, sä onneton Jumalan luoma" — ja vieras kopeloi taskussaan hermottomalla kiireellä ja otti ne siitä. "Täss' on, poika parka, ota ne ja pidä hyvänäs. Nyt, tuu tänne, poika kulta, ja auta mun viemään sairasta veljeäs kotiinne, jossa" — —
"Minä en ole hänen veljensä," sanoi kuningas keskeyttäen.
"Mitä! Etkö ole hänen veljensä?"
"Oi kuulkaahan!" ähkyi Hugo purren hampaita salassa. "Hän kieltää oman veljensä — joka on jo kuolemaisillaan ja toinen jalka haudassa!"
"Poika, sinä olet todellakin kova sydämmestäs, jos tämä on sun veljes. Hyi häpeä! — ja hän tuskin jaksaa liikuttaa kättään tai jalkojaan. Jos ei hän ole sun veljes, ken on hän sitten?"
"Kerjäläinen ja varas! Hän on peijannut teiltä rahat ja tyhjentänyt taskunne samassa. Jos te tahdotte tehdä ihmeen, joka parantaa, niin antakaa hälle aika selkäsauna sauvastanne ja jättäkää loput Jumalalle."
Mutta Hugo ei jäänyt oottamaan ihmettä. Nopea kuin salama oli hän jaloillaan ja poissa kuin tuuli; vieras herra seurasi häntä ja elämöi ja huusi kaikin voimin tavoittaakseen hänet. Kuningas, huokuen syvää kiitollisuutta taivaalle omasta pelastuksestaan, pakeni päinvastaiseen suuntaan eikä hiljentänyt menoaan, ennenkun hän luuli olevansa jotensakin kaukana uhkaavan koston alta. Hän kääntyi ensimmäiselle tielle, mikä aukeni hänen eteensä, ja pian oli hän jättänyt kylän kauvas taaksensa. Hän kiirehti eteenpäin niin joutuun kuin voi, monta tuntia perätysten, katsellen levottomasti olkapäiden yli vainottaisiinko häntä; mutta lopulta pelkonsa jätti hänet, ja turvallisuuden tunne astui sen sijaan. Hän huomasi nyt olevansa nälissään, ja väsynyt oli hän myös. Niin hän siis seisahtui eräälle talonpoikaistalolle; mutta tuskin oli hän ennättänyt avata suutansa puhuakseen, kun hänet keskeytettiin hyvin jyrkästi ja ajettiin julkeasti menemään. Hänen vaatteensa petti hänet.
Hän kulki eteenpäin, loukattuna ja pahoillaan, mutta oli päättänyt olla enää antamatta itseään semmoisen menettelyn alaiseksi. Nälkä on kuitenkin ylpeyden herra; ja kun ilta läheni, teki hän yrityksen toisessa talonpoikaistalossa, mutta täällä kävi hullummin. Hänet haukuttiin näet pahanpäiväiseksi ja häntä uhattiin maankiertäjänä vangitsemisella, joll'ei tuossa paikassa poistunut.
Yö tuli, kylmä ja kolkko; ja vielä laahusti pikkuinen yksivaltias eteenpäin jaloilla, joissa oli märästä maasta lähteneet haavat. Hän oli pakoitettu pysymään liikkeellä, sillä joka kerta kun hän istui levähtämään, iski kylmyys häntä luihin asti. Kaikki hänen tuntonsa ja kokemuksensa, kun hän tällä lailla vaelsi yön juhlallisen synkeyden ja äärettömän tyhjyyden läpi, olit hänelle uuden uutukaiset. Tavan takaa hän kuuli äänien lähenevän, singahtavan ohitse ja katoavan kaukaisuuteen, ja kun hän ainoastaan näki olennot epäselvinä, pilventakaisina haamuina, niin oli tuossa jotakin aaveentapaista ja kauheaa, joka pani hänet pöyristymään. Välistä välkähti hänen silmäänsä valon vivahus — aina kaukana — melkein toisesta maailmasta. Jos hän oli kuulevinaan lampaankellon kilinän, niin sekin tuntui kaukaiselta, epämääräiseltä, hämärältä. Kumeat äänet laiduntavista karjalaumoista virtasit hänen korviinsa yötuulessa kuin katoovat, kuolevat sävelet. Silloin tällöin kuului koiran surullinen ulvonta pyyhkäisevän maita mantereita. Kaikki nämä äänet tulivat kaukaa. Ne antoivat pienen kuninkaan tuntea, että kaikkinainen elämä ja todellisuus oli lähtenyt kauvas hänestä ja että hän oli yksinään, hyljättynä kesken ääretöntä tyhjyyttä.
Hän horjahti eteenpäin tämän uuden kokemuksen hirveäin lumouskuvien läpi, seisahtui tuon tuostakin kuivien lehtien rapistessa liian kovaa ja hänen luullessaan rapinan kaiun lähtevän kuiskaavista ihmisistä. Niin hän yhtäkkiä seisoi tinalyhdyn kirjavassa valossa. Hän astui takaisin varjoon ja vartoi. Lyhty oli nyt avonaisessa ladon ovessa. Kuningas vartoi hetkisen ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hänen tuli niin vilu, liikkumatta kun seisoi siinä, ja vierasvarainen lato näytti niin houkuttelevalta, että hän lopuksi päätti uskaltaa kaikki ja astua sisään. Hän meni nopeaan ja varpaillaan sinne, ja juur hänen astuessaan kynnyksen yli, kuuli hän ääniä takanansa. Hän sänttäsi erään ladossa olevan tynnyrin taakse ja laskeutui alas. Kaksi maatyömiestä tuli sisään lyhty muassaan ja rupesi työskentelemään, kaiken aikaa puhellen keskenään. Heidän liikkuessaan sinne tänne lyhtynsä valossa, käytti kuningas hyvin silmiänsä ja huomasi jotakin, joka näkyi olevan tilava hinkalo paikan toisessa päässä. Hän päätti haparoida sinne, heti yksin jäätyään. Hän huomasi myöskin läjän hevosloimia keskellä latoa; ja hän päätti pestata ne Englannin kruunun palvelukseen yhdeksi yöksi.
Vähitellen miehet lopettivat ja menivät tiehensä sulkien oven ja ottaen lyhdyn mukaansa. Vilusta värisevä kuningas meni hevosloimille niin joutusaan kuin pimeässä taisi, kokosi ne yhteen ja kopeloi sitten eheänä hinkaloon. Kahdesta loimesta teki hän vuoteen; sitten peitti hän itsensä kahdella jääneistä. Hän oli iloinen hallitsija nyt, vaikka loimet olit vanhat ja ohuet eikä aivan kylliksi lämpimät; ja sitä pait lähti niistä pistävä hevosen löyhkä, joka oli melkein tukehuttava.
Vaikka kuningas oli nälissään ja jähmettynyt, oli hän kuitenkin niin väsynyt ja uupunut, että nämä viimemainitut tilat pian voittivat edelliset, ja hän äkkiarvaamatta oli vaipuneena puoliuneen. Mutta silloin, juur kun oli menemässä umpiuneen, hän tunsi selvästi, että jokin koski häneen! Hän tuli tuossa paikassa aivan tolkuilleen ja läähätti raskaasti. Jäätävä kauheus tässä salaperäisessä koskettelussa, pilkko pimeässä, sai hänen sydämmensä melkein seisahtumaan. Hän lepäsi liikkumatta ja kuunteli tuskin hengittäen. Mutta mitään ei liikkunut eikä ääntä kuulunut. Hän pitkitti kuuntelemistaan ja vartoi, pitkän aikaa hänen luullaksensa, mutta yhä vielä ei liikahtanut mitään eikä kuulunut tuon enempää. Niin hän viimein alkoi vaipua uneen jälleen: ja yhtäkkiä tunsi hän taaskin tuon salaperäisen koskettelun! Oli se sentään hirvittävää, tuo kevyt kosketus tästä äänettömästä ja näkymättömästä otuksesta; se sai poikasen melkein kipeäksi aaveiden pelosta. Mitä tekisi hän? Täss' oli kysymys; mutta hän ei tiennyt mitään vastausta. Jättäisikö hän tämän jotenkin kelpo yösijansa ja siten pakenisiko tuota selittämätöntä kauhun kappaletta? Mutta mihin paeta? Hän ei päässyt ladosta ulos; ja kun hän ajatteli, että hän saisi sokeasti kopeloida sinne tänne pimeässä ladossa näiden neljän seinän vangitsemana, tämä kummitus hiipien alinomaa hänen perästänsä ja joka käänteessä tutkistellen häntä tällä inhoittavalla, pehmeällä kosketuksella poskiin tai hartioihin, niin se oli aivan sietämätöntä. Mutta jäädä sinne koko yöksi kärsimään pitkällistä kuolemaa? — oliko se parempi? Ei. Mitä sitten tuli hänen tehdä? Ah, yksi ainoa keino löytyi; sen tiesi hän hyvin — hän vain ojentaisi kätensä ja saisi sillä kurin kiinni ongelmasta.
Oli kyllä helppoa tuumata näin; mutta yhtä helppoa ei ollut saada rohkeutta koetukseen. Kolme kertaa ojensi hän kätensä vähän matkaa ulos pimeään ja veti sen sukkelasti takaisin läähättäen — ei sentähden, että hän oli kosketellut jotakin, mutta sentähden, että oli juuri sitä tekemäisillään. Mutta neljäs kerta hän kopeloi kappaleen matkaa eemmäs, ja hänen kätensä lakaisi lievästi jotakin pehmeää ja lämpimää. Tämä kokemus melkein paadutti hänet kauhistuksesta — hänen mielensä oli siinä tilassa, ettei hän voinut ajatella tuota kappaletta muuksi kuin ruumiiksi, joka vasta oli kuollut ja vielä oli lämmin. Hän tuumasi tahtovansa mieluummin kuolla kuin kosketella sitä uudestaan. Mutta tämä tuuma hänessä oli väärä, sillä hän ei tuntenut ihmisen uteliaisuuden kuolematonta voimaa. Vähän ajan päästä hänen tärisevä kätensä kopeloi taasen päinvastoin hänen päätöstänsä ja ilman hänen suostumustaan — ja kopeloi kopeloimistaan entisessä suunnassa. Hän sai, kun saikin, käteensä tukun pitkiä hiuskarvoja. Häntä hirvitti, mutta kuitenkin hänen kätensä seurasi hiuskarvoja ylöspäin ja löysi jotain, joka tuntui lämpimältä köyden pätkältä; seurasi pätkää päähän ja löysi viattoman vasikan! — köyden pätkä ei ollutkaan mikään köyden pätkä, vaan vasikan häntä.
Kuningas oli hirveästi häpeissään, kun oli tuntenut mokomaa pelkoa ja surkeutta semmoisesta viheliäisestä syystä, kuin oli nukkuva vasikka. Mutta hällä ei oikeastaan ollutkaan syytä tähän tunnelmaan, sillä eihän se ollut vasikka, joka häntä niin oli peljättänyt, vaan se hirveä olemattomuus, jota vasikka edusti; ja varmaankin olisi mikä poikanen hyvänsä, näinä vanhoina taikauskoisina aikoina, menetellyt ja kärsinyt juur kuin hän.
Kuningas oli nyt ihastuksissaan, kun tuo olemus ei ollutkaan muuta kuin vasikka, joka päälle päätteeksi olisi hänen seuranaan täällä; sillä niin yksinäisenä ja ystävittä oli hän tuntenut itsensä, että tämän nöyrän eläimenkin seura ja kumppanuus oli tervetullut. Ja häntä oli niin supi survaistu, niin raakamaisesti kohdeltu omassa ihmissuvussaan, että se oli todellakin virvoitusta hänelle tuntea, että hän nyt lopultakin oli luomakappaleen seurassa, jolla ainakin oli pehmeä sydän ja lempeä mieliala, mitkä korkeammat tunnustähdet lienee puuttunutkin. Niin päättikin hän heittää menemään kaikki säätyarvot ja ruveta ystäväksi vasikalle.
Hänen pyyhkiessään sen sileää, lämmintä selkää — sillä vasikka makasi lähellä häntä ja oli helposti tavattavissa — juolahti se tuuma hänen mieleensä, että tämä vasikka voi olla hälle hyödyksi monin tavoin. Tämän perästä valmisteli hän vuoteensa uudestaan, asettaen sen ihan vasikan viereen; kyykistyi sitten itse sen selän taakse, kiinni siihen, veti peitteet itsensä ja ystävänsä yli, ja minuutin eli kahden mentyä oli hänen täällä yhtä lämmin ja mieluisa olla kuin uinuttavilla untuvilla Westminsterin kuninkaallisessa palatsissa.
Miellyttävät mietteet tuli vähitellen; elämä alkoi tuntua iloisemmalta. Hän oli vapaa orjuuden ja rikoksen kahleista, vapaa alhaisten ja petomaisten lakiheittojen seurasta. Hänellä oli lämmin olla, hänellä oli suopea suojus. Hän oli, kun olikin, onnellinen. Yötuuli yltyi, se lakaisi ilmaa pauhaavilla puuskilla, jotka panivat tuon vanhan ladon ratisemaan ja vapisemaan; sitten sen vihurit lauhtui hetkeksi ja kääntyi ulvoen ja oiottaen sen nurkissa ja kulmissa — mutta tämä kaikki oli sulaa soittoa kuninkaalle, nyt kun hänen oli niin mukavaa ja maukasta. Anna tuulla ja teuhota, anna ulvoa ja ulista, anna vinkua ja viuhua; hän ei piittaa siitä mitään, hän vain nauttii siitä. Hän painuu vain likemmälle ystäväänsä, oikein oivallisimman tyytyväisyyden tuhnussa ja vaipuu vaipumistaan, autuaallisesti, syvään, synkkään uneen, joka on rauhaa ja tyyneyttä täynnä. Ulkona ulvovat koirat, lehmät alakuloisesti ammovat, myrskyn vihurit vingahtaa, ja sadetulvat sahailevat kattoa. Mutta Englannin hallitsija nukkuu sikeintä unta, ja vasikka tekee samoin, tämä kun on viaton Jumalan luoma, joka ei helposti huolestu rajuilmasta eikä ole millänsäkään vetämästä hirsiä kuninkaan kanssa.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Prinssi talonpojissa.
Kun kuningas varhain aamulla heräsi, huomasi hän, että kostea, mutta kekseliäs rotta oli hiiviskellyt hänen päällensä yöllä ja valmistellut itselleen mukavan makuusijan hänen povessaan. Tullessaan häirityksi nyt, juoksi se matkoihinsa. Poika hymyili sanoen: "Sinä pieni, taitamaton raukka, miksi olet semmoinen pelkuri? Olenhan minä samallainen hylkyri kuin sinä. Olisihan se häpeä mulle, jos tekisin turvattomalle pahaa, kun itse olen yhtä turvaton. Sitä paitse olenhan sulle kiitollinen hyvästä enteestä; sillä kun kuningas on vajonnut niin syvälle että itse rotatkin käyttävät häntä makuusijanaan niin tämä kai tietää, että hänen onnensa on nousemassa, koska s'on selvää, ettei se enää voi aleta."
Nousten ylös lähti hän hinkalosta ja kuuli juur silloin lapsien puhuvan. Ladon ovi aukeni ja pari pikku tyttöä tuli sisään. Heti hänet nähtyänsä taukosit he puhumasta ja nauramasta ja seisahtuivat siihen paikkaan katsoen häntä suurella uteliaisuudella. Sitten kuiskasit he keskenään, sitten menivät he vähä lähemmäs ja seisoivat taas kurkistamaan, ja vähitellen kävit he vähän rohkeammiksi ja rupesit puhumaan hänestä ääneensä. Toinen sanoi —
"Hän näyttää hyvin sievältä."
Toinen lisäsi —
"Ja katso, kuinka kauniit hiukset."
"Mutta huonosti puettu hän on."
"Ja niin hän näyttää nääntyneeltä."
Pienet tytöt lähenivät yhä katsellen häntä arasti, mutta tarkasti kaikin puolin, kaikilta tahoilta, ikäänkuin hän olisi ollut joku elävä aivan uutta lajia; mutta he tekivät tämän samassa suurella varovaisuudella, ikäänkuin puoleksi peljäten, että hän oli joku elävä, joka saattoi purra, kun niin sopi. Viimein asettuivat he poikasen eteen ja pitäen varovaisuuden tähden toinen toistaan kädestä oikein ahmivat häntä viattomilla silmillään. Sitten toinen heistä kokosi kaiken rohkeutensa ja kysyi lapsellisen suorasti —
"Kuka sin' oot, poika?"
"Minä olen kuningas", kuului vakava vastaus.
Lapset säpsähtivät vähäsen, ja heidän silmänsä lensivät sepposelälleen ja pysyivät niin hetkisen aikaa. Sitten voitti taas uteliaisuus —
"Kuningas! Mikä kuningas?"
"Englannin kuningas."
Lapset tuijottivat toisiaan — sitten häntä — sitten taas toisiaan — kuin puusta pudonneet — sitten toinen sanoi —
"Kuulitko mitä hän sanoi, Margery? — hän sanoi olevansa kuningas.
Voiko s' olla totta?"
"Mitä muuta kuin totta, Prissy? Eihän hän voi valehtia? Katsos, Prissy, jos se ei olis totta, niin s' olis valhe. Sitä s' olis. Etkö sinäkin meinaa niin? Sillä kaikki, mikä ei ole totta, on kai valhetta. Niin minä ymmärrän asian."
Tämä oli vastustamaton todistus, ilman mitään reikää siellä tai täällä; eikä se jättänyt Prissyä epäilemään. Hän mietiskeli hetkisen, sitten pani kuninkaan kunnian sanan varaan tällä suoralla muistutuksella —
"Jos sinä oot todellakin kuningas, sitten uskon mä sinua."
"Minä olen todellakin kuningas."
Tällä lauseella oli asia ratkaistu. Hänen majesteettinsa kuninkuus oli ilman sen enemmittä mutkitta omaksuttu, ja molemmat pienet tytöt alkoivat kysyä häneltä, kuinka hän oli joutunut siihen tilaan, missä hän oli, ja kuinka hän oli niin epäkuninkaallisesti puettu ja minnekkä hän oli menossa ja kaikista muista hänen asioistaan. Oli se suuri huojennus pojalle saada purkaa surujansa täällä, jossa niitä ei voitu pilkata tai epäillä. Senpä tähden hän kertoikin tapahtumansa tunteellisuudella unhottaen nälkänsäkin hetkeksi, ja hänen kertomustaan kuuntelit nuoret, pienet piiat herttaisimmalla ja syvimmällä suosiollisuudella. Mutta kun hän oli ehtinyt kaikkein viimeisiin kokemuksiinsa ja he saivat tietää, kuinka kauvan hän oli ollut ilman syömättä, niin katkaisit he paikalla hänen puheensa siihen ja juoksit taloon noutamaan hälle vähän syömistä.
Kuningas oli nyt onnellinen ja iloinen ja tuumasi itsekseen: "Kun minä jälleen olen kotonani, niin tulen olemaan hyvä pienille lapsille ja muistamaan, kuinka nämä uskoit minua ja luotit minuun onnettomuuden päivinä; samalla kun ne, jotka olit iäkkäämmät ja pidit itseänsä viisaampina, ivasit minua ja pitivät minua petturina."
Lasten äiti oli ystävällinen kuninkaalle ja hänen osanottonsa suuri; sillä pojan hyljätty tila ja sekoava pää, kuten vaimokin luuli, liikutti kuitenkin hänen naisellista sydäntään. Hän oli leski ja jotenkin köyhä; ja kyllä hän oli kylliksi kokenut maailmaa, ollaksensa kova kovaonnisille. Hän luuli sekoavan poika paran karanneen ystäviltänsä tai vartioiltaan; hän koki siis saada selkoa siitä, mistä pieni piltti oli tullut, jotta hän vastedes voisi ryhtyä toimiin saattaaksensa hänet takaisin. Mutta vaimon kaikki osoitukset lähimpiin kaupunkeihin ja kyliin ja kaikki hänen kyselmänsä samaan suuntaan olit peräti turhat — pojan kasvojen ilmeet ja hänen vastauksensa myös ilmaisivat, että asiat, joista puhuttiin, olit hänelle peräti oudot. Poika puhui vakaasti ja selvästi hovin kaikista asioista ja oikein runneltui surusta, kun puhe koski kuollulta kuningasta, "hänen isäänsä". Mutta jos puhuttiin muista aineista, ei hän välittänyt mistään, vaan oli vaiti.
Vaimo oli todellakin ymmällään, mutt' ei jättänyt vieläkään asiaa sillensä. Työskennellen kyökissä koetti hän saada pojan paulaan ja ilmaisemaan salaisuutensa. Hän puheli nautaeläimistä — poika ei näkynyt ymmärtävän; sitten hän puhui lampaista ja tulos oli sama — hänen luulonsa, että poika oli ollut paimenpoikana, oli erehdys; hän puhui mylläreistä ja kankureista, kattilanpaikkureista, sepistä, kaupasta ja kaikenlaisista kauppamiehistä, hulluinhuoneista ja vankiloista, hyväntekeväisyyslaitoksista, mutta se oli turhaa, hän ei tullut mihinkään. Hän ei kuitenkaan masentunut, sillä hän arvasi, että poika oli ainakin ollut jonkummoinen palvelija. Niin, vaimo luuli olevansa oikealla jäljellä nyt — poika oli varmaankin pikäntti. Niinpä hän siis kääntyi sinnepäin. Mutta tulos ei ollut rohkaiseva. Lattian lakaiseminen näkyi häntä väsyttävän; valkean tekeminen uuniin oli hänelle vastenmielistä; peseminen ja harjaaminen ei innostuttanut häntä. Sitten tuo hyvä vaimo koki, vähällä toivolla tosin ja enemmän ikäänkuin muodon vuoksi, jalolla keittokonstilla. Hänen ihmeekseen ja ilokseen loisti kuninkaan kasvot kerrassaan! No, vihdoinkin oli vaimo osunut oikeaan, tuumasi hän, ja oikein iloinen hän olikin sukkeluudestaan ja hienotunteisuudestaan, jolla hän oli perille päässyt.
Hänen väsynyt kielensä sai nyt viimeinkin levätä, sillä kuningas, joka oli näpistävän nälän ja niiden hyvähajuisten höyryjen omana, jotka lähtivät pärskyvistä pannuista ja padoista, kuningas laski nyt kielensä liikkeelle ja kertoi kertomistaan muutamista oikein herkkuisista ruokalajeista, niin että vaimo kolmen minuutin mentyä sanoi itsekseen: "No, todellakin olin oikeassa — hän on autellut kyökissä!" Sitten poika pani selville ruokalistansa ja puhui siitä semmoisella tarkkuudella ja harrastuksella, että tuo hyvä vaimo taas sanoi itsekseen; "Hyvä Jumala, kuinka hän tunteekaan niin monia ruokalajeja ja niin hienoja sitten? Niitä hän ei oo oppinut muualla kuin rikkaiden ja ylhäisten luona. Aha, nyt mä tiedän! Niin kurja ja rääsyinen kun hän onkin, on hän varmaankin palvellut jossain palatsissa ennenkun hänen järkensä meni menoaan; niin, hän on, kun onkin, ollut itse kuninkaan palatsissa! Tahdonpa koettaa häntä."
Innostuneena kokemaan älykkyyttänsä käski hän pojan hetkeksi katsomaan keittoa — lisäten, että hän kernaasti saisi laittaa ruokalajin tai parikin, jos niin tahtoi, — ja pyörähti sitten ulos kyökistä antaen omille lapsilleen merkin tulemaan perästä. Kuningas mumisi —
"Toinen Englannin kuningas on saanut toimittaakseen samallaisen työn, menneinä aikoina — se ei siis ole minunkaan arvoani vastaan, että minäkin ryhdyn toimeen, minkä Alfred suuri aikoinaan nöyrtyi tekemään. Mutta minäpä koen tehdä tehtäväni paremmin kuin hän, sillä hän antoi kakkujen palaa."
Tarkoitus oli hyvä, mutta kyky ei ollut yhtä hyvä; sillä kuningas, aivan kuin tuo muinainen, vaipui pian omiin ajatuksiinsa omista aimo asioistaan, ja seuraus oli sama — ruoka paloi pahoin kyllä. Vaimo palasi juur hyvään aikaan pelastaaksensa aamiaisen täydellisestä tuhosta, ja hän herätti kuninkaan unelmistaan reippailla ja hyväntahtoisilla kielenpieksemisillä. Mutta sitten nähdessään, kuinka suruissaan poika oli pilaamastaan luottamuksesta, vaimokin heltyi ja oli hälle ylenmäärin hyvä ja lempeä.
Poika söi oikein sydämmen halulla vahvasta ateriasta ja tuli siitä oikein virkistyneeksi ja mieliinsä. Se oli ateria, joka omituisella muodollaan erkani monista muista, sillä kummallakin puolella oli säätyarvo heitetty loukkoon — eikä kumpikaan puolue aavistanut sitä uhria, minkä toinen kantoi. Leskivaimo oli aikonut syöttää nuorta maankuleksijaa ruoanjäännöksillä jossain loukossa, kuin muitakin mieronkiertäjiä tai koiria syötettiin; mutta hän oli nyt niin katuvainen antamistaan nuhteista, että hän teki voitavansa lieventääksensä niitä antaen pojan istua perhepöytään ja syödä yhdessä parempien kanssa, aivan samassa arvossa kuin nämä. Ja kuningas puolestaan katui niin, että oli, vaikka vastoin tahtoansa, pettänyt vaimon luottamuksen, sittenkun koko perhe oli ollut niin hyvä hänelle. Hän siis päätti rangaistukseksi itselleen nöyrtyä perheen omalle kannalle eikä pyytää, että vaimo lapsineen pysyisi seisomassa ja passaisi häntä, kun hän ottaisi koko heidän pöytänsä itseään varten, niinkuin oikeastaan hänen syntynsä korkeus vaati. Se tekee meille kuitenkin kaikille hyvää, että me joskus taivumme vähän alaspäin. Tämä hyvä vaimo oli kaiken päivää onnellinen siitä suosiollisuudesta itseään kohtaan, jota hän nyt tunsi, kun oli ollut niin suurisieluisesti alentuvainen maankuleksijalle; ja kuningas oli melkein samalla mielellä tavattomasta armostaan alhaiselle talonpoikaisvaimolle.
Aamiaisen loputtua käski emäntä kuningasta pesemään astiat. Tämä käsky oli ensimmältä vähän kitkerä, ja kuningas oli jo ruveta kapinoitsemaan, mutta sanoi sitten itsekseen: "Alfred suuri leipoi leipiä, ja hän olisi varmaankin myös pessyt astioita — senpätähden olkoon menneeksi!"
Hän teki työnsä kuitenkin hyvin huonosti, ja hänen omaksi harmikseen vielä, sillä puulusikkain ja lautasten pesu oli tuntunut hälle helpolta työltä. Se oli vähän väsyttävää ja tuskallista, mutta lopulta se kuitenkin meni. Hän rupesi ikävöimään päivätyöhönsä ja halusi matkoihinsa taas; mutta, miten olikaan, hän ei päässyt niin helposti tämän uutteran naisen seurasta. Milloin leskivaimo pani hänet toiseen, milloin toiseen pikkutyöhön, jotka hän suoritti jommoisestikin hyvin. Kerran pani emäntä hänet pikku tyttöjen kanssa kuorimaan talviomenoita; mutta työ kävi häneltä niin kömpelösti, että emäntä sen sijaan tuuppasi hänet suurta kyökkiveistä hiomaan. Sitten sai kuningas karstata villoja, kunnes viimein rupesi ajattelemaan, että hyvä kuningas Alfred oli luisunut aivan varjoon hänestä, kun oli kysymys jokapäiväisistä sankaritöistä, joista sai lukea kyllikseen historiakirjoissa ja kertomuksissa, ja että nyt oli aika luopua siitä. Ja kun sitten iltapäivällä leskivaimo antoi hänelle vakallisen kissanpoikia hukutettavaksi, niin luopui hän. Ainakin aikoi hän niin — sillä hän tunsi nyt selvästi, että johonkin paikkaan oli rajaviiva pantava, ja että se oli pantava juur tähän kissanpoikain hukuttamiseen, näkyi hänelle aivan luonnollisella —- kun yhtäkkiä ilmeni odottamaton näky. Tämä odottamaton näky oli John Canty — reppukauppiaan kantamus selässään — ja Hugo!
Kuningas tunsi nämä roistot, heidän lähestyessään sisäänkäytävää, ennenkun he saivat tilaisuuden nähdä häntä. Hän ei nyt hiiskunut mitään tuon rajaviivan vetämisestä, vaan otti vakkansa, joss' oli kissanpojat, ja hiipi ulos takaoven kautta, sanomatta sanaakaan. Kissanpoikaset jätti hän erääseen syrjärakennukseen ja juoksi tiehensä aika kyytiä ahdasta kujaa pitkin talon takana.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Prinssi ja erakko.
Korkea pensasaita suojasi häntä nyt näkymästä taloon; ja siksi hän, mitä kauheimman pelon potkaisemana, juoksi minkä kintuista lähti metsään päin kauempana. Ei hän luonut silmäystäkään taaksepäin, ennenkun oli tullut metsikön suojaan. Siellä hän käännähti ja näki kaksi ihmismuotoa seuraavan etäällä. Siinä oli kylliksi; hän ei vartonut kunnes olisi tarkastanut heitä paremmin, vaan riensi eteenpäin eikä hiljentänyt askeleitaan, ennenkun umpimetsän hämärtävässä syvyydessä. Siellä vasta hän seisahtui, jotenkin varmana olevansa suojassa. Hän kuunteli tarkalleen, mutta hiljaisuus oli syvä ja juhlallinen — oikeinpa supisynkkä; se masensi hänen mieltänsä. Aika ajottain voi hänen korvansa tosin tavata yksinäisiä ääniä, mutta ne olit niin kaukaisia, niin luonnottomia ja salaperäisiä, että ne ei tuntunut tulevan tästä maailmasta, vaan ennemmin kuuluvan kuolleiden henkien huokauksilta ja haikeruuksilta. Niin nämä ääntiöt kävit hänelle vielä kolkommiksi kuin äännettömyys, jota ne keskeyttivät.
Hänen aikomuksensa oli ens' aluksi jäädä sinne, miss' oli, koko siksi päivää; mutta pian ahdisti kylmyys hänen hiestynyttä ruumistansa, ja hänen oli pakko lähteä liikkeelle pysyäkseen lämpimänä. Hän lähti menemään suorastaan metsän halki, toivoen pian tulevan jollekin tielle, mutta hän pettyi. Hän käveli kuitenkin yhä vain, mutta mitä kauvemmaksi hän tuli, sitä tiheämmäksi kävi metsä. Synkkyys alkoi käydä pimeydeksi, ja kuningas tunsi, että päivän määrä oli tullut. Kauhea oli ajatus, että hän tulisi viettämään yönsä moisessa kammottavassa paikassa. Hän sentähden koki jouduttaa askeleitansa, mutta teki ne vain sen kautta hitaammiksi, sillä hän ei voinut nähdä kylliksi valitakseen jalansijaa ymmärryksellä. Hän vain joka hetkessä kompastui puunjuuriin ja tarttui puskiin ja pensaisiin.
Kuinka iloiseksi hän sentähden meni, kun hänen silmäänsä aavistamatta kävi valon liekki! Hän lähestyi sitä varovasti seisahtuen usein ja kuunnellen. Valo tuli pienestä viheliäisestä mökistä, sen lasittomasta ikkunan-aukosta. Hän kuuli myöskin äänen nyt, ja häntä halutti juosta tiehensä ja piiloutua; mutta tästä tuumasta luopui hän heti, kun luopuikin, sillä olipa tämä ääni rukoilevaisen ihmisen ääni. Hän hiipi tuon ainoan ikkunan-aukon luo, kohosi varpailleen ja kurkisti sisään. Suojus oli pieni, lattiana paljas maa, joka oli kovaksi poljettu alituisesta käynnistä. Eräässä luukussa oli pehkuinen makuusija ja pari paikattua peittoa; sen lähellä sanko, kauha, malja ja kaksi, kolme pataa ja pannua. Siellä oli lyhyt penkki ja kolmijalkainen tuoli. Takassa oli vielä sammuneen tulen hiilokset. Pyhimysarkun edessä, jota yksi kynttilä valaisi, oli vanha mies polvillaan, ja eräällä puukirstulla sen vieressä oli avattu kirja ja ihmisen pääkallo. Mies oli suuri ja luinen, hänen partansa ja hiuksensa hyvin pitkät ja valkeat kuin lumi. Hän oli puettu lammasnahkoihin kiireestä kantapäihin.
"Pyhä erakko!" sanoi kuningas itsekseen; "olipa se onnen potkaus."
Erakko nousi polviltaan. Kuningas kolkutti oveen. Syvä ääni vastasi —
"Sisään! — mutta jätä synti ulkopuolelle, sillä maa, jolla seisoa saat, on pyhä!"
Kuningas astui sisään ja seisahtui. Erakko heitti hohtavat, levottomat silmänsä häneen ja sanoi —
"Ken olet sinä?"
"Minä olen kuningas", kuului vastaus, niin rauhallisesti yksinkertainen.
"Terve tulemaa!" huusi iloisesti erakko. Sitten hommasi hän kuumeen kiireellä huoneessa ja alinomaa sanoen: "terve tulemaa, terve tulemaa" asetti penkin takan eteen; viskasi sitten muutamia risuja liedelle ja rupesi viimein mittailemaan lattiaa pitkillä, levottomilla askeleilla.
"Terve tulemaa! Monet ovat käyneet pyhäkössä täällä, mutta he ei ole olleet arvollisia, ja sentähden ovat, kun ovatkin he saaneet palata takaisin. Mutta kuningas, joka heittää kruununsa menemään ja halveksii toimensa turhaa loistoa ja pukee ruumiinsa repaleisiin, uhratakseen elämänsä pyhyydelle ja lihan kuolettamiselle — hän on arvollinen, hän on terve tullut! — täällä on hän asuva kaiket päivänsä kunnes kuolema tulee." Kuningas kiirehti katkaisemaan hänen puheensa ja selittämään hänelle, miten asiat oli, mutta erakko ei ottanut niitä korviin, tuskinpa kuulikaan häntä, vaan jatkoi jaaritustaan korotetulla äänellä ja lisätyllä innolla. "Ja täällä olet sä, kun oletkin, rauhassa. Ei kenkään oo löytävä pakopaikkaasi, ei kenkään tule sinua häiritsemään anomuksilla, että muka muuttaisit takaisin siihen tyhjään ja tyhmään elämään, jonka Jumala on saanut sinut hylkäämään. Täällä sä rukoilet, täällä sä luet Raamattua, täällä sä mietit tämän maailman turhuutta ja tyhmyyttä ja tulevan elämän autuutta. Sinä saat elää leivänkuorista ja kasveista ja joka päivä kurittaa ruumistasi ruoskalla, jotta sielusi puhdistuisi. Sinä saat pukea ihollesi jouhipaidan, saat juodaksesi vettä vain ja olla rauhassa, niin, aivan täydelleen rauhassa. Jos joku tulee sinua hakemaan, niin hän on palaava pilkattuna takaisin; hän ei oo sinua löytävä, hän ei oo sinua vaivaava."
Vanhus käveli vielä edestakaisin lattialla, herkesi puhumasta ääneensä ja mumisi vain itsekseen. Kuningas käytti tätä tilaisuutta selittääkseen asiansa, ja hän tekikin sen oikein kaunopuheliaisuudella, jota toi hänen kielelleen levottomuus ja pelko. Mutta erakko jatkoi mumisemistaan eikä ottanut hänen sanojansa kuuleviin korviin. Ja yhä vain mutisten lähestyi vanhus kuningasta ja sanoi painavasti —
"Uskonpa sulle salaisuuden!"
Hän kumartui vähän sanoakseen tarkoituksensa, mutta pidätti jälleen ja asettui kuuntelevaan asentoon. Hetkisen perästä meni hän, astuen varpaillaan, ikkunan-aukolle ja kurkisti ulos hämärään, tuli sitten, varpaillaan astuen yhä, taas sieltä takaisin ja kuiskasi, suu vasten kuninkaan korvaa —
"Minä olen pääenkeli!"
Kuningas säikähti kovasti ja sanoi itsekseen: "Jumala suokoon, että taas olisin ryövärien parissa! Sillä katso, nyt olen minä vankina hullulla." Hänen pelkonsa yltyi ja kiivastui hänen kasvoissaan. Matalalla ja kiihtyvällä äänellä erakko jatkoi —
"Näen sun tuntevas mitä ilmaa täällä on. Sun kasvoissas on kammo! Ei kenkään voi olla täss' ilmassa tuntematta sitä, sillä ompa se ilma juur taivahan säätä. Sinne menen mä ja palaan tänne silmänräpäyksessä. Enkelit taivaasta, jotka lähetettiin alas antamaan mulle tään kunnioitettavan aseman, — tekivät minut, kun tekivätkin, juur tällä paikalla pääenkeliksi viisi vuotta sitten. Heidän läsnäolonsa täyttivät tään paikan sanomattomalla kirkkaudella. Ja he notkistivat polvensa minulle, kuuletko kuningas? — minulle, sillä minä olin suurempi heitä. Minä olen vaeltanut taivahan tuvissa ja keskustellut patriarkkain kanssa. Koske mun käteeni — älä pelkää — koske siihen vain. Kas niin — nyt sä oot koskenut kättä, joka on likistänyt Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin. Sillä minä oon vaeltanut taivaan valtakunnan saleissa, minä oon nähnyt Jumaluuden kasvoista kasvoihin!" Hän pysähtyi puheessaan, antaaksensa sanoilleen enemmän painoa. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä muuttui, hän hypähti ylös taasen ja sanoi raivokkaalla vihalla: "Niin, minä oon pääenkeli, ainoastaan pääenkeli! — minä jok' oikeastaan olisin paavi! s'on toden totta. Minulle kerrottiin se taivaasta kaksikymmentä vuotta sitten. Oi, minä olin tulla paaviksi! Ja mä olisin tullut paaviksi, sillä taivas oli niin sanonut — mutta kuningas lakkautti mun uskokuntani, ja minä, tuntematon munkki, ilman ystävittä, olin viskattuna mieron tielle, ja multa oli riistetty mahtava kutsumukseni!" Nyt alkoi hän taas mumista ja nyrkitä otsaansa mitättömässä raivossa, väliin laskien suustaan mitä myrkyllisimpiä kirouksia, väliin huutaen: "Minkätähden olen minä ainoastaan pääenkeli — minä, jok' olisin ollut paavi."
Niin, jatkoi hän noin kokonaisen tunnin ajan, kun pieni kuningas sillaikaa istui kärsimässä. Sitten yhtäkkiä vanhuksen raivo lohkeni, ja hän kävi kerrassaan lempeän lempeäksi. Hänen äänensä pehmeni, hän tuli ulos sumustaan ja rupesi juttelemaan niin luonnollisella tavalla ja niin ihmisystävällisesti, että täydelleen voitti kuninkaan sydämen. Vanha pyhimys muutteli pojan lähemmäs ahjoa ja teki hänelle mukavan sijan; paranteli tottuneella, ketterällä kädellä hänen mustelmiaan ja haavojaan ja kävi sitten valmistamaan, keittelemään illallista — koko ajan rattoisasti pakisten pojan kanssa ja taputellen vuoroin hänen poskiansa ja päälakiaan niin ystävällisesti, että vähässä ajassa kaikkinainen pelko ja yrmeys, jonka pääenkeli oli herättänyt, muuttui kunnioitukseksi ja lämmöksi miestä kohtaan.
Tätä onnellista asiain tilaa kesti niin kauvan kuin illallista syötiin. Sitten, rukouksen jälkeen pyhäkön edessä, vei erakko pojan makaamaan erääseen läheiseen suojukseen ja pani patjoja hälle niin herttaisesti ja rakastavaisesti kuin konsanaan äiti lapselleen; ja sitten jätti hän poikasen ja istui taasen takan eteen, jossa alkoi kohennella valkeaa hajamielisellä tavalla, joka oli tarkoitusta vailla. Hetkisen päästä herkesi erakko siitä, taputteli sormilla otsaansa monet kerrat, ikäänkuin kokisi saattaa muistiin jotakin, joka oli lentänyt pois. Silminnähtävästi se ei luonnistunut. Silloin hän yhtäkkiä nousi kuin nuoli, sänttäsi vieraansa suojukseen ja sanoi —
"Olethan sinä kuningas?"
"Olen", kuului uninen vastaus.
"Mikä kuningas?"
"Englannin kuningas."
"Englannin kuningas? Sitten on Henrik kuollut!"
"Oi, niin on surullinen laita. Minä olen hänen poikansa."
Pimeä pilvi pimitti erakon otsaa, ja hän pui laihaa nyrkkiänsä, kosto silmissään. Niin seisoi hän hetkisen, hengitti hätäisesti ja nielasi kerta toisensa perään. Sitten sanoi hän syvällä äänellä —
"Tiedätkö, että s'oli hän, joka ajoi meidät kodittomana ulos maailmaan?"
Ei mitään vastausta. Vanhus kumartui ja tarkasteli pojan levollisia kasvoja ja kuunteli hänen tyyntä hengitystään. "Hän nukkuu — nukkuu sikeästi". Ja kolkko katsanto katosi sukkelasti ja antoi sijaa ilkeälle ilolle. Hymy lensi untanäkevän pojan kasvoille. Erakko mumisi: "Kas niin, hänen sydämmensä on onnellinen", ja niinpä vanhus taasen kääntyi. Hän hiipi edestakaisin huoneessa etsien jotakin. Välistä kuunteli hän, välistä käänsi hän päänsä ja heitti sukkelan silmäyksen makuusijoon päin, kaiken aikaa mumisten ja mutisten jotakin itsekseen. Viimein löysi hän mitä näkyi etsivän — vanhan ruostuneen lahtariveitsen ja tahkon. Sitten hän hiipi takaisin paikalleen takan edessä, istui pankolle ja rupesi hiljaa hiomaan veistä tahkoon yhä mumisten, mutisten ja mölisten. Tuuli huokaili yksinäisen huoneen ympärillä, ja yön salaperäiset äänet ähkyivät kaukana. Rohkeiden rottain ja hiirien kiiltävät silmät kurkistivat nurkistaan ja rei'istään vanhusta, mutta hän jatkoi askarettaan innollisesti, huolimatta heistä, välittämättä rahtuakaan semmoisista seikoista.