Pitkäin väliaikain perästä koetteli hän peukalollaan veitsen terää ja nyykäytti päätään tyytyväisenä. "Se teroittuu", sanoi hän; "niin, se teroittuu".
Hän ei huomannut ajan pakoa, vaan työskenteli työskentelemistään hautoen vain omia ajatuksiaan, jotka tuon tuostakin puhkesit puheeseen —
"Hänen isänsä teki meille paljon pahaa, niin, hän saattoi meidät perikatoon — ja hän on mennyt pois ijankaikkiseen tuleen! Niin, pois ijankaikkiseen tuleen! Hän pääsi meiltä pakoon — mutta se oli Jumalan tahto, niin, se oli Jumalan tahto, ja me emme saa nureksia. Mutta hän ei ole päässyt pakoon helvettiä! ei, hän ei ole päässyt pakoon helvettiä, ijankaikkista, säälimätöntä, hirmuista helvettiä — eikä sillä ole loppua ensinkään!"
Hän ähkyi äristen kiihtyneessä tilassaan, kaakottaen, nauraen toisinaan kuin kana, sitten hän taas puhkesi puhumaan. —
"Hänen isänsä se oli, joka teki tämän kaiken. Minä olen nyt ainoastaan pääenkeli — mutta joll'ei häntä olisi ollut, niin olisin mä ehkä paavi!"
Kuningas liikahti vähäsen. Erakko hiipi kuin kissa makuusijalle, pani polvilleen sen viereen ja kumartui makaavan muodon yli, veitsi kiiltäen kädessään. Poikanen liikahti taas, hänen silmänsä aukesit hetkiseksi, mutta niissä ei ollut mietiskelyn merkkiäkään, ne eivät nähneet mitään. Ja seuraavassa hetkessä osoitti hänen levollinen hengityksensä, että unensa oli sikeä kuin ennenkin.
Erakko vartosi hetken aikaa ja kuunteli pitäen yhä samaa asentoa ja tuskin hengittäen. Sitten hän antoi käsivartensa vaipua alas ja hiipi jälleen pois sanoen —
"Puoliyö on jo aikoja sitten mennyt — se on parasta, ettei hän pääse huutamaan, jos joku sattuisi kulkemaan tästä ohi tähän aikaan".
Hän hiipi ympäri suojuksessaan ottaen talteen milloin mitäkin, rievun siellä, nahkahihnan täällä. Sitten palasi hän takaisin ja onnistui, menetellen ankaralla varovaisuudella, sitomaan kuninkaan nilkat yhteen herättämättä häntä. Sen perästä koetti hän sitoa ranteet; hän teki useamman yrityksen pannakseen ne ristiin, mutta poika veti aina nukkuessaan toisen tahi toisen käden pois, juuri kuin side oli kiinnitettävä. Mutta viimein, kun pääenkeli jo oli joutua epätoivoon, poika pani itse kätensä ristiin, ja heti seuraavassa hetkessä ne oli sidottu yhteen. Sitten pantiin kääre nukkuvan pojan kaulaan ja kiedottiin hänen päänsä ympäri ja solmittiin kiinni —ja solmut vedettiin yhteen niin pehmeästi, niin tasaisesti ja niin taitavasti, että poikanen nukkui kaiken aikaa liikahtamattakaan.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Hendon pelastajana.
Vanhus hiipi nyt hiljaa pois, kumarruksissa kuin kissa, ja tuli takaisin tuoden matalan pankon muassaan. Hän istui sille, puolet ruumistaan himmeässä ja välkkyvässä valossa, puolet varjossa. Tuijottavat silmät nukkuvaan poikaan, piti hän sillä lailla kärsivällistä valvontaa siinä, huomaamatta ajan menoa, ja hioskeli hiljalleen veistänsä ja mumisi ja murisi itsekseen, näöltään ja asennoltaan muistuttaen ilettävää, hirvittävää hämähäkkiä, joka tuijottaa onnetonta hyönteis-parkaa, hänen verkkoonsa kietoutunutta.
Pitkän hetken mentyä huomasi vanhus, joka tosin tuijotti eteensä, mutt'ei nähnyt mitään, hänen mielensä ollessa uinailevilla matkoillaan, — huomasi vanhus yhtäkkiä, että pojan silmät oli auki, ihan sepposelällään, katsoen kauhulla ja väristyksellä veistä. Tyydytetyn pirun hymyily hiipi vanhan ukon kasvoilla, ja hän sanoi, muuttamatta asentoaan tai askarettaan —
"Henrik kahdeksannen poika, oletko sä rukoillut?"
Poika väänteli voimatonna siteissään ja sai samassa suljetusta suustaan tukahutetun tärinän, jonka vanha erakko suvaitsi tulkita myöntyväksi vastaukseksi kysymykseensä.
"Sitten rukoile uudestaan. Rukoile rukous kuoleville".
Väristys vavahutti poikaa, ja hänen kasvonsa kalpeni. Sitten koetti hän taas vapautua — käänsihe ja väänsihe sinne tänne, kiskoen mielettömästi, vimmalla ja epätoivolla kahleitaan, mutta turhaan. Ja kaiken tämän kestäessä tuo vanha ihmissusi ilkkuen nauroi häntä, nyykäytti päätään ja hioi rauhassa veistään, tämän tästäkin mumisten: "Hetket on kalliit, ne on luetut ja kalliit — rukoile kuolevaisen rukous!"
Poika päästi epätoivon huokauksen ja lakkasi läähättäen yrityksestään. Kyyneleet tuli hänen silmiinsä ja vyöryi toinen toisensa perästä hänen poskilleen. Mutta tää sydäntä särkevä näky ei voinut saattaa sääliä tuon villin pedon mieleen.
Päivä alkoi koittaa. Erakko huomasi sen ja lausui tuikealla, vaikka vähän hermostuneella äänellä —
"En saa enää olla haltioissani! Yö on jo mennyt. Se tuntuu minusta minuutilta — ainoastaan minuutilta; kunpahan olis kestänyt vuoden! Sinä kirkkoryövärin jälkeläinen, sulje kuihtuvat silmäsi, jos pelkäät katsoa — —".
Loput puheesta hupeni epäselvään mumisemiseen. Vanha erakko pani polvilleen, veitsi uhkaavana kädessään, ja kumartui vaikeroivan pojan ylitse —
Mutta hiljaa! Kuului äänien kajahdus ulkoa mökin läheltä — veitsi putosi erakon kädestä. Hän heitti lampaannahan pojan yli ja sänttäsi ylös varisten kuni haavan lehti. Äänet yltyivät, kävivät yhä raaemmiksi ja juroimmiksi; sitten kuului lyöntiä ja sivalluksia ja hätähuutoja ja sitten sukkelaan poistuvaa jalankapsetta. Heti sen perästä seurasi jono elämöiviä kolkutuksia mökin ovelle, ja ääni huusi —
"Halloo! Auki! Ja väleen! Kaikkein pirujen nimessä!"
Oi, se oli mitä ihaninta musiikkia, mi konsanaan oli soinut kuninkaan korvissa! Sillä olipa ääni Miles Hendonin ääni!
Erakko, purren hammasta voimattomassa raivossa, kiirehti ulos makuusuojasta sulkien oven jälestään. Ja kohta sen jälkeen kuuli kuningas seuraavan puhelun "kappelista" —
"Rauhaa ja terveyttä, kunnioitettava herra!"
"Missä on poika — minun poikani?"
"Mikä poika, hyvä ystävä?"
"Mikä poikako? Älä tule valheines, pappi herra, äläkä koe mua pettää! — minä en ole sillä tuulella nyt. Lähellä tätä paikkaa sain mä kynsiini konnat, jotka — arvatakseni — tuonaan varastit hänet minulta, ja minä panin heidät tunnustamaan. He sanoit hänen lähteneen heillä karkuun taas, ja he olit seuranneet hänen jälkiään tänne teidän ovellenne asti. He näyttivät minulle hänen jälkensäkin maassa. Nyt älä narraa minua enää, sillä katsos, pyhä herra, jollet näytä mulle hänen piilopaikkaansa, niin — miss' on poika?"
"Oi, hyvä herra, kenties te tarkoitatte tuota kuninkaallista, rääsyistä maankiertäjää, joka oli täällä yötä. Jos semmoinen kuin te todellakin pidätte lukua semmoisesta kuin hän, niin tietäkää, että minä olen lähettänyt hänet pois asialle. Hän tulee tuossa paikassa takaisin." — "Milloin? Milloin? Sano pian, äläkä menetä aikaa — enkö minä voi häntä saavuttaa? Milloin on hän palaava?"
"Ei teidän tarvitse kiihoittua. Hän on tuossa hetkessä palaava".
"No, olkoon menneeksi. Tahdonpa odottaa. Mutta seis! Tekö lähetitte hänet asialle? — Tekö! Se on totta tosiaan valhe — hän ei olis mennyt. Hän olis repinyt teitä vanhasta parrastanne, jos olisitte rohjenneet antaa hälle niin hävyttömän tehtävän. Te olette valhetellut, ystäväiseni, niin, valhetellut olette te. Ei teille eikä kellekään muulle ihmiselle olis hän juossut asioita".
"Ei muulle ihmiselle — tuskinpa vain. Mutta minä en ole ihminen".
"Mitä? Mitä Jumalan nimeen olet sinä sitten?"
"Se on salaisuus — muista, ettet sitä ilmoita kellekään. Minä olen pääenkeli!"
Tuli siinä huudahus Hendonilta — eikä aivan jumalista laatua. —
Sitten lausui hän —
"Tässä on todellakin täysi syy hänen taipuvaisuuteensa! Muuten tiesin varsin hyvin, ettei hän liikuttaisi kättä eikä jalkaa, tehdäkseen alhaista palvelusta kellekään kuolevaiselle. Mutta täytyyhän, Jumala nähköön, kuninkaankin totella, kun pääenkeli antaa komentosanan! Annappas kun hiljaa! Mitä elämää se oli?"
Koko ajan pikku kuningas makasi kammiossaan, väliin pelosta vavisten, väliin toivosta täristen. Ja kaiken aikaa hän myös pani kaiken voimansa meluamaan niin paljon kuin suinkin, yhä siinä toivossa, että hänen mekastuksensa saapuisi Hendonin korviin; mutta joka kerta hän katkeruudella huomasi, että koetus ei onnistunut tai ei ainakaan vaikuttanut Hendoniin mitään. Viimeinen huomautus hänen uskolliselta palvelijaltaan tuli sentähden myöskin kuin herättävä henkäys vapailta vainioilta kuolevaiselle! Ja hän ponnisti voimiaan vieläkin kerran, ponnisti kiusallakin, kun erakko samassa lausui —
"Elämää? Min'en kuullut muuta kuin tuulen vinkua".
"Kenties oli se sitä. Niin, varmaankin se sitä oli. Min' olen huomannut sen kaikesta koko — tuoss' on se taas. Ei, se ei oo tuulta! Mikä kummallinen, mikä outo ääni! Tulkaa katsomaan, mistä se tulee!"
Nyt oli kuninkaan ilo melkein tukehuttava. Hänen väsähtyneet keuhkonsa ponnistit viimeisetkin voimansa tässä toivon hetkessä, mutta suljetut leukapielet ja peittävä lampaannahka laimistutit tuloksen. Jo masentui poika raukan sydän aivan auttamattomasti, hänen kuullessaan erakon lausuvan —
"Ah, se tuli ulkoa — pensastosta, luulen mä, tuossa takana. Tulkaa, minä näytän tietä".
Kuningas kuuli heidän menevän puhellen keskenään; kuuli heidän askeleensa kuolevan — ja sitten taas oli hän yksinään uhkaavassa, kauheassa, kammoittavassa kalman hiljaisuudessa.
Tuntui kuin ihmisikä menisi, kunnes hän jälleen kuuli askeleita ja ääniä — ja tällä kertaa kuuli hän jotain muutakin, joka selvästi oli kavioiden kapsetta. Sitten kuuli hän Hendonin lausuvan —
"Minä en o'ota enään. Minä en voi o'ottaa enään. Hän on mennyt eksyksiin tähän tiheään metsään. Mihin suuntaan hän meni? Pian — näyttäkää se mulle".
"Hän — mutt' älkääppäs! Minä tulen muassa."
"Hyvä — hyvä! Te ootte kyllä parempi kuin näytätte. Jumal'avita Luulenkin, ettei oo olemassa mitään muuta pääenkeliä niin hyvällä sydämmellä kuin teidän. Tahdotteko ratsastaa? Tahdotteko astua tämän pienen aasin selkään, joka on poikaani varten, taikka tahdotteko kenties paiskata pyhät säärenne tämän kurjan muulin lapaluille, jonka olen varannut itseäni varten? Petkuttivat, kun petkuttivatkin, päälle päätteeksi minut hinnassa, senkin nylkyrit!"
"En tahdo ratsastaa — pitäkää muulinne ja taluttakaa aasianne. Minä olen tukevampi omilla jaloillani ja tahdon käyttää niitä".
"Hyvä on. Pitäkää vain sitten vähän aikaa tätä pientä petoa, kun minä panen henkeni vaaraan ja koen nousta tämän ison itikan selkään".
Sitten seurasi sekaisin potkuja, huimauksia, kopsetta ja kapsetta, johon liittyi jono tulvana tulevia kirouksia — ja lopuksi muulille aika aamusaarna, joka nähtävästi masensi eläimen rohkeuden, koska sen vihollisuus sen perästä näkyi väsähtyvän.
Sanomattomalla kauhulla kuuli pieni kuningas äänten ja askelten hiljenevän ja kuolevan pois. Hetkeksi menetti hän kaiken toivonsa nyt, ja pimeä epätoivo valtasi hänen sydämmensä. "Ainoa ystäväni on viekoiteltu pois, ja me emme näe toinen toistamme enään", huokaili hän; "erakko on palaava ja — —" Hän päätti lauseen läähätyksellä, ja kerrassaan rupesi hän taas niin rajusti kiskomaan siteitänsä, että tukehuttava lampaannahka puistui hänen päältään.
Ja nyt hän kuuli ovea avattavan! Narina kylmensi hänet ytimiin asti — jo oli hän tuntevinaan veitsen kaulallansa. Kauhu sai hänet ummistamaan silmänsä, kauhu hänet avaamaan ne jälleen — ja hänen edessään seisoi John Canty ja Hugo!
Hän olisi huudahtanut "Jumalan kiitos!" jos hänen leukapielensä olisi olleet vapaat.
Pari minuuttia myöhemmin olit kuninkaan jäsenet siteistään irti, ja hänen vangitsijansa, jotka olit temmaisseet kiinni yksi kumpasestakin käsivarresta, veivät hänet hyvää kyytiä läpi metsän.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Petoksen uhri.
Vielä kerran sai nyt "kuningas Hupsu ensimmäinen" kuleksia maankiertäjäin ja rosvojen seurassa, olla heidän hassujen pilapuheiden ja surkeiden sukkeluuksien ampumatauluna ja joskus, kun päämies sattui kääntämään selkänsä, Cantyn ja Hugon halvan vihankaunan esineenä. Ei kenkään muu kuin Canty ja Hugo vihannut häntä. Muutamat toisista pitivät hänestä, ja kaikki ihmettelit hänen rohkeuttaan ja henkevyyttään. Kahden tai kolmen päivän kuluessa Hugo, jonka hoivassa kuningas oli, teki kaikki voitavansa salassa saadakseen pojan hämilleen, ja illalla, juominkien ollessa paraillaan, huvitti hän kumppaniansa tekemällä pojalle jos jotakin kiusaa — aina ikäänkuin sattumalta. Kahdesti hän astui kuninkaan varpaille — sattumalta tietysti ja kuningas, niinkuin kuninkaan tulee, ei ollut siitä tietävinään eikä osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä; mutta kolmas kerta kuin Hugo teki samaa iski kuningas hänet maahan kalikalla, koko seurueen riemuksi ja nauruksi. Hugo, raivostuneena ja häpeissään hyvin, sänttäsi ylös, sieppasi toisen kalikan ja kävi pienen vastustajansa kimppuun. Heti muodostui kehä kamppailijain ympäri, vetoa pantiin ja tappelijoita ussutettiin. Mutta Hugopa ei ensinkään kestänyt tässä tappelussa. Tämän yrittelijän hurjat ja kömpelöt hyökkäykset kävivät vallan nurin narin nyt, kun hän mitteli kykyään moisen käsivarren kanssa, joka oli harjaantunut Euroopan etevimpäin mestarien johdolla keppitaistelussa, kalikkakamppauksessa ja aseleikkien kaikissa konsteissa ja kepposissa. Pieni kuningas seisoi valppaana ja miellyttävänä vastassa ja väisti tiheää iskutulvaa helposti ja varmasti. Tämä seikka taasen täytti kirjavan katsojajoukon myrskyisellä suosiolla. Ja joka kerta, kun kuninkaan harjoittunut silmä keksi avonaisen aukon iskuissa, seurasi salaman nopeudella lyönti Hugon päähän. Seurasi silloin remahtavaa riemua ja naurua, joka oli todellakin jotain ihmeteltävää kuulla. Neljäsosa tunnin perästä Hugo vetäytyi takaisin, ruti rusentuneena, runneltuneena ja sitä paitse säälimättömän naurun ja pilkan ampumatauluna. Mutta tappelun eheä sankari nostettiin päin vastoin iloisen rahvaan hartioille ja kannettiin riemusaatossa päämiehen viereen kunniapaikalle, jossa hän kaikenmoisilla juhlamenoilla kruunattiin kaikkien taistelukahakkojen kuninkaaksi. Hänen entinen, vähäarvoisempi tittelinsä peruutettiin juhlallisesti, ja päätettiin että se, ken vastedes mainitsisi sitä, tulisi ajetuksi maanpakoon tästä joukosta.
Kaikki yritykset saattamaan kuningasta hyödylliseksi joukolle olit menneet hukkaan. Hän oli järkähtämättömästi kieltäytynyt tekemästä mitään; sitä pait oli hän aina valmis karkaamaan. Ensimmäisenä päivänä paluunsa jälkeen oli hän lähetetty erääseen kyökkiin, jota ei vartioitta; sieltä palasi hän tyhjin käsin, olipa vielä kokenut herättää talonväkeäkin. Hän lähetettiin kattilanpaikkurin mukana auttamaan tätä töissä; mutta poika ei tahtonut tehdä työtä, vaan oli suorastaan uhannut kattilanpaikkuria hänen omalla juotosraudallaan. Ja lopulta oli Hugolla ja kattilanpaikkurilla täysi työ estääksensä häntä menemästä tiehensä. Hän lennätti kuninkuutensa tulen ja leimauksen jokaisen pään päälle, joka tahtoi supistaa hänen vapauttaan taikka pakoittaa häntä johonkin palvelukseen. Hän lähetettiin, Hugon johdolla, erään siivottoman naisen ja erään sairaloisen kapalolapsen kanssa ulos kerjäämään; mutta tulos ei ollutkaan rohkaiseva — hän kieltäytyi pitämästä puheita kerjäläisten puolesta taikka millään tavoin olemasta osallinen heidän asioissaan.
Tällä tavoin kului useampia päiviä. Ja tämä kuleksivan elämän kurjuus kaikkine ikävineen, likoineen, alhaisuuksineen ja roskineen vaikutti vähitellen, mutta varmaan pienessä vangissa semmoisen muutoksen, että hän lopulla rupesi tuntemaan pelastustansa erakon veitsestä ainoastaan lyhyeksi loma-ajaksi kuolemasta.
Mutta yöllä, unissaan, hän unohti nämä synkät seikat, ja hän istui valta-istuimellaan ja hallitsi. Tämä asianhaara tietysti taas lisäsi hänen kärsimystään herätessä — niin että kiusat kunakin aamuna, joka meni hänen paluustaan orjuuteen ja taisteluun Hugon kanssa, kävivät yhä katkerammiksi ja tukalammiksi kärsiä.
Seuraavana aamuna taistelun jälkeen Hugo nousi ylös sydän täynnään kostontuumia kuningasta vastaan. Hänellä oli erittäinkin kaksi suunnitelmaa. Toinen oli saattaa tuolle pojalle, hänen ylpeälle mielelleen ja "luulo"-kuninkuudelleen oikein musertavan nöyryytyksen. Ja jollei tämä onnistunut, oli toinen suunnitelma se, että kuninkaan niskoille vedettäisiin rikos sitä tai tätä lajia ja että hän sitten kiedottaisiin lain säälimättömiin kynsiin.
Seuraten ensimmäistä suunnitelmaansa päätti hän nyt panna "laastarin" kuninkaan säärelle, aivan oikein ajatellen, että tämä kiusaisi ja nöyryyttäisi häntä viimeisiin asti. Niin pian kuin laastari rupeisi vaikuttamaan menisi Hugo pyytämään Cantyn apua ja pakoittaisi kuningasta panemaan säärensä katsottavaksi maantielle ja kerjäämään almuja.
"Laastari" oli ammatillinen nimitys keinotekoiselle haavalle. Sen valmistamiseksi teki laittaja taikinan eli haudepuuron sammumattomasta liimasta, saippuasta ja vanhan raudan ruosteesta ja mättäsi sen nahkapalasen päälle, joka sitten sidottiin lujasti sääreen. Tämä kääre kalvoi pian rikki nahan säärestä ja teki lihan sen alla raa'aksi ja inhoittavaksi nähdä; sitten voideltiin haava verellä ja sai sen kautta vieläkin mustemman ja viheliäisemmän värin. Sitten pantiin sen ympäri side ryysyisiä riepuja niin huolimattomasti, että inhoittava haava irvisti läpi ja herätti ohikulkijani säälin.[12]
Hugo sai avukseen kattilanpaikkurin, jota kuningas oli peloittanut juotosraudalla. He ottivat pojan mukaansa kattilanpaikkaus-retkelle muka, ja tultuaan leiripaikan näkyvistä löivät he hänet kumoon, ja kattilanpaikkuri piti hänestä kiinni sillaikaa kun Hugo sitoi laastarin lujasti ja pitävästi pojan sääreen.
Kuningas raivostui ja julmistui luvaten hirttää heidät molemmat, kun hän jälleen pitäisi valtikkaa kädessään. Mutta he pitivät lujasti häntä kiinni ja ilakoitsit hänen voimatonta vastustustaan ja nauraa irvistit hänen uhkauksilleen. Tätä kesti kunnes taikina rupesi vaikuttamaan, eikä aikaakaan, ennenkun työ olisi ollut täysi, jollei olisi sattunut häiriö. Mutta se sattui; sillä juur siihen hetkeen astui näyttämölle sama orja, joka oli pitänyt niin myrkyttävän puheen Englannin laista ja tämä mies teki lopun leikistä kiskaisten pois taikinat ja kääryt.
Kuningas tahtoi lainata pelastajansa rusikkakepin ja paikalla pehmittää roistojen selkäluut. Mutta mies kielsi; siitä voisi tulla harmia — jääköön, arveli hän, asia iltaan. Silloin olisi koko joukkio ko'olla; silloin ei ulkomaailman kävisi sekaantua seikkaan. Hän marssitti seuran takaisin leiriin ja kertoi tapahtuneen jutun päämiehelle. Tämä kuunteli, punnitsi seikkaa ja määräsi sitten, ett'ei kuninkaan siitä lähin enään tarvitsisi ryhtyä kerjuuseen, sittenkun oli käynyt ilmi, että hän oli sovelias johonkuhun korkeampaan ja parempaan — jonka tähden hän, päämies, heti paikalla koroitti pojan kerjäläisten ammatista varkaiden virkaan!
Hugo oli ihastuksissaan. Hän oli jo koettanut saada kuninkaan varastamaan, mutt' eipä onnistunut. Nyt ei enää olisi mitään senkaltaista huolta, sillä kuningas ei varmaankaan voisi kieltäytyä noudattamasta käskyä, joka lähti suorastaan pääkortterista. Niin hän siis jo samana iltapäivänä suunnitteli ryöstöretken, jota tehtäessä kuningas pelattaisiin lain kouriin; ja se tehtäisiin moisella kekseliäällä sodanjohtotaidolla, että kaikki näyttäisi satunnaiselta ja ilman tarkoitusta tapahtuneelta. Sotahukkojen kuningas oli näet populaari nyt, ja joukkue tulisi menettelemään jotenkin epäarmollisesti epäpopulääriä jäsentä vastaan, joka olisi harjoittanut niin vakavaa kavallusta kuin toisen jättämistä yhteiselle viholliselle, laille.
No, hyvä. Varhain seuraavana aamuna Hugo pötki saaliinensa lähimmäiseen kylään, ja molemmat kulkivat hiljalleen katuja pitkin siellä, toinen vartoen jotain varmaa tilaisuutta pahan aikeensa toteuttamiseen, toinen puolestaan yhtä varmaa juonta juoksemaan tiehensä ja siten pääsemään ikuisesti vapaaksi inhoittavasta vankeudestaan.
Kumpikin antoi useamman sopivan tilaisuuden liukua käsistään; sillä kumpikin oli salaisimmassa sydämmessään päättänyt tällä kertaa olla ihan varma asiassansa. Ei kumpikaan tuumannut antaa kuumeentapaisen halunsa vietellä itseään mihinkään epävarmaan seikkailuun.
Hugon tilaisuus tuli ensiksi. Viho viimein läheni heitä näet eräs nainen, joka kantoi jotain myttyä korissa. Hugon silmät säteilit syntistä iloa, hänen sanoessaan itsekseen: "Tuhat tulimmaista, jos voin saada hänet sotketuksi tähän, silloin hyvästi, sä tappelukukkojen kuningas!" Hän odotti ja vartoi — näköänsä levollisena, mutta tositeossa kipenöitsevän kiihdytyksen vallassa — kunnes vaimo oli käynyt ohi ja aika oli käsissä. Silloin hän kuiskaten sanoi —
"Odota tässä kunnes minä tulen takaisin." Ja hän lensi saaliinsa perästä.
Kuninkaan sydän sykähti iloa — hän voi nyt todellakin paeta, jos Hugon tutkimus vain vei vastustajan tarpeeksi kauvas.
Mutta tämmöinen onni ei ollut kuninkaalle suotu. Hugo hiipi vaimon perästä, näpisti mytyn ja tuli juosten takaisin sulkien sen vanhaan viltti rähjyn sisään, jota hän kantoi käsivarrellaan. Samassa hetkessä nosti hirveän melun vaimo, joka huomasi tappionsa sen kautta, että hänen taakkansa keveni, vaikka hän ei nähnyt näpistystä. Hugo pisti, jäämättä seisomaan, kääryn kuninkaan käteen sanoen — "Juokse perästäni kuin tuulessa ja huuda: 'Ottakaa varas kiinni', mutta muista, että viet heidät harhaan."
Seuraavassa hetkessä käänsi Hugo katukulman ja syöksi mutkaiselle takakadulle — ja seuraavassa tuli hän jälleen näkyviin, näyttäen hyvin viattomalta ja välinpitämättömältä, ja asettui seisomaan erään vesipumpun taakse odottaakseen tulosta.
Loukattu kuningas viskasi kääryn maahan. Ja viltti putosi erilleen juur samassa kuin vaimo tuli paikalle, yhä enenevä ihmisjoukko kantapäissään. Hän tarttui toisella kädellään kuningasta ranteeseen, tempasi kääryn toisella ja rupesi haukkumaan herjaamaan poikaa, samalla kuin tämä, vaikka ilman menestyksettä, koki repeytyä irti vihaisen vaimon puserruksista.
Hugo oli nähnyt kylliksi — hänen vihamiehensä oli vangittu, laki saisi hänet kouriinsa nyt. Hugo siis pötki tiehensä riemuiten ja nauraen ja kääntyi vähitellen leiriin päin, harpaten hajasäärin ja mietiskellen uskottavaa kertomusta asiasta, jonka hän antaisi päämiehen parvelle.
Kuningas väänteli vääntelemistään itseään irti vaimon puserruksista ja huudahti tämän tästäkin harmissaan —
"Päästä minut, sinä hullu. Enhän minä vienyt sun kurjaa tavaraas!"
Väkijoukko kertyi kuninkaan ympärille ammentaen hänen hartioilleen herjauksia ja haukkumasanoja. Eräs nokinen seppä joll' oli vyöliina nahasta ja paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin, ojensi jo käsivartensa ja sanoi tahtovansa ruhjota hänet, läksyksi muka. Mutta juur silloin kimmelsi pitkä miekka ilmassa ja kävi, litteäpuoli alaspäin, miestä käsivarteen vakuuttavalla voimalla, samalla kun aseen haaveellinen omistaja hauskasti haastoi —
"Hei, hyvät ihmiset, älkää hätäilkö, älkää olko liian kiukkuset, älkää käyttäkö liian kovia sanoja! Tämä on asia, joka tarvitsee lain punnitsemista, eikä mikään yksityinen teko, vaan virallinen juttu. Päästä poika irti kynsistäs, vaimo hyvä".
Seppä mittaili voimakasta sotilasta silmillään ja astui mutisten syrjään hieroskellen käsivarttaan. Vaimo päästi vastenmielisesti pojan ranteen. Väkijoukko katseli vierasta karsain silmin, mutta piti viisaasti kyllä leukaläpensä. Kuningas sänttäsi pelastajansa turviin, palavin poskin ja säkenöivin silmin, huudahtaen —
"Kauan olette viipynyt surukseni, mutta nyt tulette tarpeelliseen hetkeen, sir Miles. Hakatkaa nyt tämä roistoväki palasiksi!"
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Prinssi vankina.
Hendon pidätti nauruaan ja kumartui alaspäin ja kuiskasi kuninkaan korvaan —
"Hiljaa, hiljaa prinssi, käyttäkää kieltänne varovaisesti — eli oikeammin: älkää käyttäkö sitä ollenkaan. Luottakaa minuun — lopussa kiitos seisoo." Sitten lisäsi hän itsekseen: "Sir Miles! Olinhan, Jumala nähköön, kokonaan unohtanut olevani ritari! Herra Jumala, kuinka merkillistä sentään! Millä itsepänttäisyydellä hän pitää muistissaan tuota hullunkurista aatosta! — — Tyhjä ja höperö titteli on minun, ja kuitenkin on se jotakin, että olen sen ansainnut. Sillä minusta on se enemmän kunniakasta, että miestä pidetään ritarina hänen unelmainsa ja varjojensa valtakunnassa, kuin jos häntä katsottaisiin liian alhaiseksi tullakseen kreiviksi muutamissa tämän maailman todellisissa kuningaskunnissa."
Suljettu kehä aukeni päästääkseen sisään poliisikonstaapelin, joka nyt lähestyi valmiina laskemaan kouransa kuninkaan olkapäähän, kun Hendon keskeytti —
"Hiljaa, hyvät ystävät! Pois käsi — hän tulee kyllä mukaan. Minä takaan sen. Näyttäkää vain tie, me seuraamme."
Poliisimies kävi edellä vaimon ja hänen käärynsä kanssa. Miles ja kuningas seurasi, ihmisjoukko kantapäissään. Kuningas tahtoi kapinoida mutta Hendon sanoi hälle matalalla äänellä —
"Malttakaa mielenne, sire — teidän lakinne ovat teidän oman kuningasvaltanne terveellistä hengitystä. Jos nyt niiden juuri niitä vastustaa, niin miten sitten oksat niitä kunnioittaa? Nähtävästi on yksi näitä lakeja rikottu. Kun kuningas on taas omalla valtaistuimellaan, voipiko se koskaan loukata häntä, jos hän muistaa, että hän, ollessaan näennäisesti yksityisenä henkilönä, antoi lainkuuliaisesta kuninkaan vajota kansalaiseksi ja alistua lain valtaan?"
"Te olette oikeassa, älkää puhuko enää. Te saatte nähdä, että mitä Englannin kuningas vaatii alamaisen kärsivän lailta, sen hän itsekin tahtoo kärsiä, niinkauan kuin hän alamaisena on".
Kun vaimo kutsuttiin todistamaan rauhatuomarin eteen, vannoi hän, että pieni vanki aidakkeen takana oli sama henkilö, joka oli toimittanut varkauden. Ei ollut ketään, joka olisi pystynyt väittää vastaan, ja niin oli kuningas, kun olikin, näytetty syylliseksi. Kääry aukaistiin nyt, ja kun sisällys huomattiin pieneksi pullakaksi porsaaksi, näytti tuomari hämmästyneeltä; ja Hendon kävi kalpeaksi ja koko hänen ruumiinsa säpsähti säikähdyksestä, ikäänkuin sähkövirta olisi sen läpäissyt. Mutta kuningas ei ollut millänsäkään, tietämättömyys kun häntä suojeli. Tuomari punnitsi päässänsä asiaa, tuskallisen hiljaisuuden vallitessa, kääntyi sitten vaimon puoleen kysyen —
"Minkä arvon panette tälle omallenne?"
Vaimo niiasi vastaten —
"Kolme killinkiä ja kaheksan penceä, korkea oikeus — minä en voi helpottaa pennyäkään, jos tosi hinta on pantava".
Tuomari katsoi pahoilla mielin, alla päin väkijoukkoon, nyökkäsi sitten konstaapelille ja sanoi —
"Tuomiosali puhtaaksi ja ovet kiinni!"
Tehtiin kuten käskettiin. Ainoastaan molemmat oikeuden jäsenet, syyttäjä ja syytetty ja Miles Hendon jäivät. Miles seisoi siinä kangistuneena ja kalpeana, ja hänen otsalleen kerääntyi suuret karpalot kylmää hikeä ja valuivat virtana hänen kasvojaan alas. Tuomari kääntyi taas vaimoon ja sanoi liikutetuin äänin —
"Tämä taitamaton poika raukka oli kenties tuskallisen nälän vallassa, sillä ajat on kovat köyhälle. Muistakaa mitä sanon: hän ei näytä pahailkiseltä, mutta kun nälkä ahdistaa, niin — — vaimo hyvä! tiedättekö, että kun joku varastaa tavaraa yli kolmentoista ja puolen pennyn arvon, laki määrää, että hän on hirtettävä siitä?"[13]
Pieni kuningas säpsähti, silmät siirollaan ja kauhistuen, mutta malttoi pian mieltänsä ja näytti sitten levolliselta. Niin ei ollut vaimon laita. Hän hypähti ylös vapisten peljästyksestä ja huusi —
"Voi, pyhä Jumala, mitä olen minä tehnyt? Herra laupias varjelkoon!
Minä en tahdo pientä poika raukkaa hirteen, en koko maailmastakaan!
Voi, korkea oikeus, pelastakaa minut tästä — mitä pitää minun tehä,
mitä voin minä tehä?"
Tuomari pysyi juhlallisena sanoen sävyisästi —
"Epäilemättä on sallittuna muuttaa arvomäärää, koska sitä ei vielä ole pöytäkirjassa ".
"Pankaa sitten Jumalan nimen porsaalle hinnaks kahdeksan pennyä, ja siunattu olkoon päivä, joka pelasti omantuntoni tästä julmasta jutusta!"
Miles Hendon unohti kokonaan kaiken sopivaisuuden ilossaan ja hämmästytti kuningasta ja loukkasi hänen arvoansa paiskaamalla kätensä hänen ympärillensä ja painamalla hänet sydämmellensä. Vaimo teki jäähyväiset niiaten ja poistui porsaineen; ja konstaapeli, avaten hälle oven, seurasi ahtaaseen porstuaan. Tuomari kirjoitti pöytäkirjaansa. Hendon aina varovaisena tuumasi, että oli hyvä tietää, minkä tähden oikeuden palvelija seurasi vaimoa ulos. Ja niin hän siis hiipi hiljaa hämärään porstuaan ja asettui kuuntelemaan. Hän kuuli seuraavan keskustelun —
"Se on lihava porsas ja näyttää herkkuiselta. Min' ostan sen sulta.
Täss' on kaheksan penceä".
"Kaheksan penceä, totta maarian! Älä luulekaan. Se maksaa mulle kolme killinkiä ja kaheksan penceä, hyvää rehellistä rahaa viime hallituksen ajalta, jota vanha Henrikki vainaja ei koskaan ollut koskenut taikka väärentänyt. Min' annan palttua sun kaheksalle pencelles!"
"Vai niin, tuuli puhaltaa nyt sieltä päin. Sinä olit valalla ja vannoit väärän valan, että porsas oli ainoastaan kaheksan pencen arvossa. Tule heti kanssani tuomarin eteen ja vastaa rikoksestas! — ja silloin poika on kieppuroiva hirressä".
"Hiljaa, hiljaa, herra kulta! Älkää sanoko mitään enää. Minä tyy'yn kaheksaan penceen. Antakaa ne tänne ja älkää hiiskuko asiasta mitään enään".
Vaimo lähti itkien tiehensä. Hendon hiipi takaisin oikeussaliin, johon konstaapelikin pian tuli, kätkettyänsä saaliinsa varmaan paikkaan. Tuomari kirjoitti vielä hetken aikaa, piti sitten kuninkaalle vakavan, mutta hyväluontoisen puheen ja tuomitsi hänet viimein vähän ajan vankeuteen paikkakunnan tyrmään ja sitten ruoskittavaksi julkisesti. Hämmästynyt kuningas avasi suunsa ja olisi varmaankin antanut käskyn hyvän tuomarin mestattavaksi paikalla, mutta hän sai varoittavan viittauksen Hendonilta ja piti yhä suunsa eikä hiiskunut sanaakaan. Hendon otti häntä kädestä, teki syvän kumarruksen oikeudelle, ja molemmat marssivat konstaapelin johdolla vankihuoneelle. Samassa hetkessä, kun he tulit kadulle, seisahtui äkästynyt hallitsija, tempaisi kätensä irti ja huudahti —
"Pöllöpää, luuletko minun tahtovani mennä tavalliseen vankilaan elävänä?"
Hendon kumarsi vähän ja kuiskasi terävänlaisesti —
"Tahdotteko luottaa minuun? Hiljaa sitten! Älkää turmelko tilaamme varomattomilla sanoilla. Mitä Jumala tahtoo, se tapahtuu. Sitä ette pysty jouduttamaan ettekä myös muuttamaan. Sentähden vartokaa ja olkaa kärsivällinen. Se aika on vielä tuleva, jolloin saadaan surra tai iloita siitä, mitä on tapahtunut".
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Pako.
Lyhyt talvipäivä oli päättymässä. Kadut oli autiot; ainoastaan muutamat satunnaiset kulkurit kiirehtivät eteenpäin näyttäen kuten aina ihmisiltä, jotka tahtovat lopettaa askareensa niin pian kuin mahdollista ja sitten päästä hauskaan kotiin yltyvästä tuulesta ja hämärästä. He eivät katsoneet oikeaan eikä vasempaan eivätkä heittäneet tarkkaavaa silmäystäkään tuttaviimme, tuskimpa näkyivät heitä näkevänkään. Edvard kuudes kyseli ihmetellen itseltään, tokkohan koskaan ennen näytelmää kuninkaasta, joka marssiskeli vankeuteen, oli kohdannut mokoma välinpitämättömyys. Hetken päästä konstaapeli saapui eräälle autiolle torille ja oli menossa sen yli. Tultuaan sen keskelle pani Hendon kätensä konstaapelin käsivarrelle ja sanoi matalalla äänellä —
"Vartokaappas vähä, hyvä herra, tässä ei kuule meitä kukaan, ja minä tahtoisin sanoa pari sanaa teille".
"Velvollisuuteni kieltää, hyvä herra; älkää siis estäkö minua, yö pakkaa päälle".
"Seisokaa kuitenkin; asia koskee hyvin läheltä teitä. Kääntäkää selkänne hetkinen, älkää olko näkevinänne: antakaa tämän poika paran juosta tiehensä."
"Ja sen sanotte te minulle; herra! Minä vangitsen teidät — —"
"Älkää kiivastuko, älkää tehkö mitään tyhmyyksiä, vaan olkaa rauhassa —" sitten hän alensi äänessä kuiskaukseen ja puhui miehen korvaan — "porsas, jonka puijasitte kahdeksalla pencellä, saattaa maksaa niskanne, mies".
Konstaapeli parka, joka kovin hämmästyi, oli ens'aluksi mykkänä kuin kivi. Sitten hän tuli kielilleen taas ja rupesi rupattamaan ja uhkailemaan; mutta Hendon pysyi täydelleen tyynenä ja vartoi kunnes toisen sanatulva oli tuhlattu. Sitten sanoi hän —
"Minä pidän teistä paljon, ystäväiseni, enkä mielelläni näkisi teidän joutuvan mihinkään pulaan. Huomatkaa nyt: minä kuulin kaikki tyyni — jok' ikisen sanan. Tahdon sen näyttää teille". Sitten Hendon uudisteli sen puhelun, jonka konstaapeli oli pitänyt porstuassa vaimon kanssa, sanasta sanaan ja päätti tällä lailla —
"Kas nyt — enkö ole toistanut sitä ihan oikein? Enkö minä voisi todistaa sitä oikein tuomarin edessä, jos niin tarvittaisiin?"
Mies parka oli nyt hetkeksi aivan mykkä pelosta ja epätoivosta; mutta pian hän kääntyi toiselle tuulelle ja sanoi hilpeydellä, joka kuitenkin oli teeskennelty —
"Tästäkös on nostettava asia, tästäkin, jota tein pilallani! Minähän ainoastaan laskin leikkiä vaimon kanssa".
"Oliko sitten vaimon porsaskin teille leikkikalu?"
Mies vastasi jotenkin terävästi —
"Ei mitään muuta, herra hyvä — minä vakuutan, se oli leikkiä kaikki tyyni".
"Minä rupeen teitä uskomaan", sanoi Hendon puoleksi ivallisella, puoleksi tunnustelevalla äänellä. "Mutta odotappas tässä hetkinen, sillaikaa kun minä juoksen tuomarin luo kysymään — sillä hän on nähtävästi mies, joka ymmärtää mikä on leikintekoa, niinkuin hän ymmärtää lakiakin".
Hän oli jo poistunut hiukkasen yhä jutellen. Konstaapeli, kahden vaiheilla, pyöriskeli sinne ja tänne, purkasi suustaan pari kirousta ja huudahti sitten — "Älkää menkö, hyvä herra — vartokaa vähä — tuomarin luo, sanotte te. Niin, asian laita on se, että hän ei oivalla leikkiä enemmän kuin kuollut raato! — Tulkaa, niin saamme jutella asiasta. Piru vieköön! olen nähtävästi pulassa — ja ainoastaan viattoman pilanteon tähden. Olen perheellinen mies; vaimo ja kakarat — — Olkaa järkevä, herra hyvä. Mitä te haluatte multa?"
"En muuta kuin että olette olevinanne kuuro ja sokea kunnes lasketaan sataan tuhanteen — hitaasti laskettuna tietysti", sanoi Hendon äänellä miehen, joka vain pyytää tavallista pientä palvelusta toiselta.
"Mutta se on surmakseni", sanoi konstaapeli epätoivossaan. "Voi, älkää vaatiko multa liikaa, herra hyvä. Katsokaa vain tätä asiaa kaikin puolin, ja te näette sen olleen sulaa leikin tekoa multa — niinkuin se selvästi olikin. Ja jos sitä sanottaiskin muuksi kuin pilanteoksi, niin on se, kun onkin, virhe niin pieni ja vähäpätöinen, että julminkaan rankaisu siitä ei voisi olla muuta kuin nuhteet ja varoitus tuomarin huulilta".
Hendon vastasi tähän juhlallisuudella, joka pani ilman kylmenemään konstaapelin ympärillä —
"Tällä teidän niinsanomallanne pilanteolla on määrätty nimitys laissa — ettekö tunne sitä?"
"En, minä en sitä tunne! Kenties minä oon menetellyt kovin tyhmästi. Minä en aavistanut, että sill' oli nimitys — oi, pyhä Jumala, minä luulin että s' oli ensimmäinen laatuaan".
"Ei — sillä on nimitys. Laissa sanotaan senkaltaisesta seikasta Non compos mentis lex talionis sic transit gloria mundi."
"Oi, herra Jumala!"
"Ja rangaistus siitä on kuolema!"
"Jumala olkoon minulle armollinen, minä vaivainen, syntinen ihminen!"
"Te olette nauttinut etua ihmiseltä, joka itse oli syntiä tehnyt ja oli huutavassa hädässä ja teidän armonne vallassa; te olette anastanut tavaraa kolmentoista ja puolen pennyn arvon yli maksaen vain rovon siitä, ja tämä on lain nimessä salakähmäistä petosta, juonekasta vilppiä, vääryyttä virantoimituksessa ad hominem expurgatis in statu quo — ja rankaisu siitä on kuolema hirressä, ilman armotta, ilman lunastuksetta ja ilman pienintäkään papin lohtua".
"Tukekaa minua, tukekaa minua, herra kulta, minun sääreni pettävät! Olkaa armollinen — säästäkää minua tästä tuomiosta, ja minä käännän kernaasti selkäni enkä näe rahtuakaan siitä, mitä tapahtuu".
"Hyvä, nyt olette järkevä. Ja jätättekö myöskin porsaan omistajalle?"
"Jätän, totta tosiaan jätänkin — enkä koskaan koske toiseen, vaikka se tulis taivaasta pääenkelin kanssa. Menkää vain — en näe mitään, olen supi sokea. Sanokaa sitten, että te mursitte sisään ja päästitte pojan irti väkivallalla. Onhan ovi ränstynyt ja vanha. Minä voin lyödä sen rikki keskiyön ja aamun välillä".
"Tehkää niin, te kunnon mies. Ei mitään harmia tule siitä. Tuomari itse on ylenmäärin hyvä tälle poika paralle. Eikä tule tuomari kyyneltä vuotamaan eikä musertamaan vanginvartian luita, sentähden että poika on päässyt pakoon".
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Hendon Hall.
Hendonin ja kuninkaan päästyä konstaapelin näkyvistä, sai hänen majesteettinsa asiakseen kiirehtimään ulos kaupungista määrättyyn paikkaan ja vartomaan siellä, kunnes Hendon kävisi ravintolassa ja maksaisi laskunsa. Puoli tuntia myöhemmin ratsastelit hipsuttelit nuo molemmat ystävykset itäänpäin Hendonin surkeilla sotaoriilla. Kuninkaan oli nyt lämmin ja mukava olla, sillä hän oli riisunut repaleensa ja pukeutunut siihen käytettyyn pukuun, jonka Hendon oli ostanut Londonin sillalla.
Hendon oli nyt varuillaan, ettei hän liian rasittaisi poikaa; hän arveli näet, että kovat päivämatkat, epäsäännölliset ateriat ja epäsäännölliset unet vaikuttaisit vahingollisesti poikasen hämmentyneeseen mieleen; jota vastoin lepo, säännöllisyys ja kohtuullinen urheilu ihan varmaan jouduttaisi hänen paranemistaan. Soturi halusi nähdä hänen pyöritetyn päänsä paikoillaan jälleen ja nuo sairaaloiset aatokset ajettuina ulos hänen rasittuneista aivoistaan. Senpätähden päätti hän liikkua hiljalleen kotiinpäin, josta hän niin kauvan oli ollut suljettuna, — eikä noudattaa kärsimättömyyttään ja kiirehtiä matkaa kulkemalla yöt päivät.
Matkustettuaan kuninkaan kanssa noin puolitoista penikulmaa, saapui Hendon hänen majesteettinsa seurassa melkoiseen kylään, jossa he yöpyivät hyvään ravintolaan. Entiset tavat uudistettiin nyt. Hendon seisoi kuninkaan syödessä hänen tuolinsa takana ja toimitti passarin virkaa. Majesteetin mennessä maata, riisui Hendon hänen vaatteensa ja valitsi sitten lattian omaksi vuoteekseen, pannen nukkumaan oven eteen ja vetäen viltin yllensä.
Seuraavan päivän ja sitä seuraavan lönkötit he laiskotellen eteenpäin jutellen keskenään niitä seikkailuja, joita olit sattuneet heille siitä kun erosivat; ja molemmat olit he yhtä innostuneet, toinen toisensa jutuista. Hendon jutteli seikkaperäisesti kaikki vaelluksensa etsiessään kuningasta ja kertoi, miten tuo pääenkeli muka oli narrannut häntä yltympäri metsät ja maat ja viimein vienyt hänet mökkiinsä takaisin, hoksatessaan, ettei hän päässyt vieraastaan muuten. Sitten — kertoi Miles — meni tuo vanha vintiö sänkykamariin, mutta tuli heti sieltä ulos horjuen koiviltaan ja kauhistus kasvoissaan; ja hän sanoi odottaneensa, että poika palautuneena makaisi siellä lepäämässä, mutta ei nyt muka ollutkaan niin. Hendon oli vartonut mökissä kaiken päivää; toivo kuninkaan palaamisesta sammui hänessä silloin, ja hän lähti hakemaan häntä taas.
"Ja vanha Sanctum Sanctorum oli todellakin hyvin pahoillaan, kun teidän armonne ei tullut takaisin", lausui Hendon; "minä näin sen hänen naamastaan".
"Niin, totta maarian, sitä en ensinkään epäile!" sanoi kuningas — ja kertoi sitten omat tapahtumansa; jotka kuultuaan Hendon oli harmissansa, ettei hän tappanut tätä pääenkeliä, kun niin sopi.
Matkan viimeisenä päivänä Hendonin henki liiteli yläilmoissa. Hänen kielensä liikkui alinomaa. Hän jutteli vanhasta isästään, hän jutteli veljestään Arthurista, hän jutteli monesta sulavasta seikasta, joka valaisi heidän jaloa ja ylevää luonnettaan; hän oikein raikkui rakkaudesta, puhuessaan Edithistä; hänen sydämmensä pamppaili moisesta ilosta, että hän tuon tuostakin laski jonkun veljellisen ja ystävällisen sanan Hugh'istakin. Hän viipyi kauvan kuvittelussaan tulevasta perhe-yhtymisestä Hendon Hallissa; minkä äkkiyllätyksen hän saattaisi jokaiselle ja mikä tulva Jumalankiitoksia ja riemuhuutoja siellä syntyisi.
Kaunis oli seutu, täplikäs kartanoista ja hedelmätarhoista, ja tie johti laajain viljamaitten läpi, joiden lainehtiva avaruus, leimattuna maiden hiljaisilla nousuilla ja laskuilla, nostatti mieleen valtameren laskevaa ja nousevaa aaltoilemista. Iltapäivällä kääntyi tuo palaava tuhlaripoika tuon tuostakin sivullepäin oikeasta suunnasta nähdäkseen, eikö joltakin kumpulalta saattaisi tunkeutua kaukaisuuden läpi ja saada vilkaisua kodista. Viimein onnistui hän ja huudahti innossaan —
"Tuolla on kylä, teidän majesteettinne, ja sen syrjässä on linna! Tästä voitte nähdä linnan tornit; ja tuo metsä tuolla — s' on isäni puisto. Ah, nyt saatte nähdä mitä loisto ja muhkeus on! Kartano, joss' on seitsemänkymmentä huonetta — ajatelkaappas! — ja seitsemänkolmatta palvelijaa! Muhkea asumus tosiaan meikäläisille, eikö niin? Tulkaa rientäkäämme — malttamattomuuteni ei kestä vitkastelemista enää".
He ponnistivat aasiensa voimia. Kuitenkin kävi kello jo neljättä heidän viimeinkin saapuessaan kylään. Matkustajat ajaa lötköttivät sen läpi. Hendonin kieli kävi alinomaa. "Tässä on kirkko — ihan samassa murattipuvussa kuin ennen — ei s'oo suurempi eikä pienempi". "Tuoss' on kapakka, vanha Punainen Leijona — ja tuoll' on vanha tori". "Täss' on tanssiriuku ja tuossa vanha pumppu — kaikki entisellään; ihmiset vain on muuttunut; kymmenen vuotta saa mullistuksen aikaan ihmisissä. Muutamat heistä luulen tuntevani, mutta minua ei tunne kukaan". Niin hänen pakinansa luisti. Jo oli päästy kylän loppuun. Siinä matkustajat käänsivät koukkuiselle ja ahtaalle tielle, jonka molemmin puolin oli korkeat pensasaidat, ja kiirehtivät sitä eteenpäin kappaleen matkaa, kunnes viimein tulivat avaraan puutarhaan pramean portin kautta, jonka suuremmoiset pilarit olit koristetut vaakunoilla ja vertauskuvilla. Upea aateliskartano olla oletteli heidän edessään.
"Terve tulemaa Hendon Hall'iin, kuninkaani!" huudahti Miles. "Voi mikä suuri päivä! Isäni ja veljeni ja lady Edith tulevat ikäänkuin hupsuiksi ilosta. He eivät varmaankaan näe eikä kuule ketään muuta kuin minua, meidän ensiksi tavatessa, ja niin jäätte te ikäänkuin takapajulle — mutt' älkää olko millännekään siitä. Se kyllä paranee, sillä kun minä sanon, että te ootte holhottini ja sydämmeIleni erittäin rakas, niin saattepa nähdä vain kuinka he puristavat teitä rinnalleen Miles Hendonin tähden ja tarjoovat teille kodin ja konnun iankaikkiseen päivään asti!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Hendon maahan suuren sisäänkäytävän edessä, auttoi kuningasta alas, tarttui hänen käteensä ja syöksi sisään. Muutama askel vei hänet isoon huoneeseen. Hän astui sisään, istautti kuninkaan suuremmalla nopeudella kuin kursastuksella ja juoksi sitten erään nuorenpuoleisen miehen luo, joka istui kirjoituspöydän edessä takkavalkean ääressä.
"Halaile minua, Hugh", huudahti hän, "ja sano mua tervetulleeksi taas! Ja kutsu isämme tänne, sill' eihän tunnu koti kodilta, ennenkuin olen puristanut hänen kättänsä ja katsonut häntä silmiin ja kuullut hänen äänensä vielä kerran!"
Mutta Hugh vetäysi takaisin, ilmaistuaan hetkellistä hämmästystä, ja suuntasi sitten tutkistelevan silmäyksen vastatulijaan — silmäyksen, joka ensiksi osoitti loukattua ylpeyttä, mutta sitten muuttui, sisällistä ääntä noudattaen, oudoksuvaksi uteliaisuudeksi, johon oli sekoittunut todellista tai teeskenneltyä sääliä. Hetkisen perästä lausui hän lempeällä äänellä —
"Teidän ymmärryksenne näkyy saaneen kosketuksen, vieras parka. Luultavasti olette kärsineet hätää tai saaneet kovia kolauksia maailmassa. Teidän ulkonäkönne ja vaatteenne todistavat sen. Kenen luulette minun olevan?"
"Kenenkö luulen? Kenenkä muun kuin sen kuin olet? Minä 'luulen' sinut tietysti Hugh Hendoniksi", sanoi Miles suoraan.
Toinen jatkoi samalla äänellä —
"Ja kuka luulette itse olevanne?"
"Luulolla ei ole tässä mitään tekemistä! Etkö sinä sitten ole tuntevinasi, hä, että minä olen sun veljesi Miles Hendon?"
Mieluisan yllätyksen ilme vivahteli Hughin kasvoilla, ja hän huudahti —
"Mitä! Eikö tämä ole pilantekoa? Nousevatko kuolleet haudastaan? Jumalan kiitos, jos niin olisi! Meidän poloinen poikamme — palanneena syliimme kaikkein näiden viheliäisten vuosien perästä! Voi, se olisi liian hyvää ollakseen totta, se on liian hyvää ollakseen totta. — Minä pyydän, säälikää meitä! Älkää tehkö pilaa! Kas niin — tulkaa valoon — antakaa minun tarkoin katsella teitä!"
Hän tarttui Miles'iä käsivarteen, veti hänet ikkunalle ja alkoi oikein syödä häntä suuhunsa silmillään, kääntäen ja vääntäen häntä sinne tänne ja pyörien pirteästi hänen ympärillään, oikein tunteakseen hänet kaikin puolin, sill'aikaa kun palannut tuhlaajapoika, ilmi iloissaan hymyili ja naureskeli ja nyykäytti päätään ja sanoi —
"Katso vain, veikkoseni, katso vain. Älä pelkää ollenkaan. Sinä et ole näkevä yhtään jäsentä etkä yhtään piirrettä, joka ei kestäisi tätä tutkimusta. Tunnustele ja tuijota joka paikkaa niin kauan kuin tahdot, mun vanha veljeni Hugh — Minä olen sittenkin sun vanha veljesi Miles, sun hävinnyt veljesi, enkö niin? Voi, onhan tämä suuri päivä — sen olen jo sanonut monta kertaa! Anna kätesi, käännä poskesi — hyvä Jumala, olenhan kuolla iloon!"
Hän oli juur syleillä veljeänsä; mutta Hugh teki kädellään poistavan liikkeen ja kallisti sitten surullisesti leukansa rinnoilleen sanoen liikuttavasti —
"Oi, Jumalani, anna mulle armostas voimia kestämään tätä kauheasti rauennutta toivetta!"
Miles joutui aivan hämilleen eikä saanut sanaa suustaan hetkeksi.
Sitten hän kuitenkin sai kielensä käymään ja huudahti —
"Mitä rauennutta toivetta? Enkö mä ole sinun veljesi?"
Hugh ravisti mielipahoissaan päätänsä sanoen —
"Minä olen rukoileva Jumalaa, että niin olisi laita ja että muut silmät huomaisit sen yhtänäköisyyden, joka on mun silmiltäni salattu. Voi, minä vain pelkään, että kirjeessäni on puhuttu täyttä totta?"
"Missä kirjeessä?"
"Siinä, joka tuli meren poikki noin kuus seitsemän vuotta sitten. Siinä sanotaan, että veljeni kaatui tappelussa."
"S' oli valhe se! kutsu tänne isäs — hän kyllä minut tuntee."
"Kuolleita ei kutsuta."
"Kuoll —?" Milesin ääni oli sortua, ja hänen huulensa tärisivät. "Mun isäni kuollut! Voi, s' oli raskas sanoma. Puolet ilostani on poissa nyt. Anna mun sitten nähdä Arthur veljeäni — hän tuntee minut. Hän tuntee minut ja tuopi lohtua."
"Hän on myöskin kuollut."
"Jumala olkoon mulle armollinen, minä vaivainen ihminen! Menneet — molemmat menneet — Hyvät ovat menneet ja huonot jääneet, kuin minä! Voi, sääli toki minua! — älä sano, että lady Edithkin — —"
"On kuollutko? Ei, hän elää?"
"Jumalan kiitos! Iloni alkaa palata! Riennä, veliseni anna hänen tulla luokseni! Ja jos hänkin minut kieltää — mutta ei, hän ei tahdo. Ei, ei, hän minut tuntee. Olisin hullu, jos sit' epäilisin. Tuo hänet tänne — tuo myöskin vanhat palvelijat; hekin minut tuntevat".
"Kaikki ovat poissa pait viisi — Pietari, Halsey, Daavid, Bernaard ja
Margareeta".
Niin sanoen jätti Hugh huoneen. Miles seisoi hetkisen ajatuksissaan ja rupesi sitten käymään edes takaisin lattialla, mumisten itsekseen —
"Nuo viisi kanaljaa olisi siis jäänyt elämään kahdenkymmenenkahden uskollisen ja rehellisen palvelijan jälkeen — todellakin kummallinen asia."
Hän jatkoi kävelemistään edestakaisin yhä mutisten itsekseen. Kuninkaan oli hän kokonaan unohtanut. Mutta hetkisen päästä sanoi hänen majesteettinsa vakavasti ja vilpittömällä osanotolla, vaikka sanoja voi ymmärtää ivallisesti lausutuiksi —
"Älkää liian paljo panko mielellenne kovaa onnea, mies parka. Onhan niitä muitakin maailmassa, joiden oikeuksia ei tunnusteta ja joiden vaatimuksille nauretaan. Teillä on kumppania."
"Voi, kuninkaani", huudahti Hendon hiukan punastuen, "älkää tuomitko minua — oottakaa vain, ja saattepa nähdä. Minä en ole petturi — hän on sen sanova; te saatte kuulla sen suloisimmasta suusta Englannissa. Minäkö petturi? Mitä? Tunnenhan tämän salin, nämä esi-isieni muotokuvat ja kaikki nää esineet ympärillämme, tunnen kuin lapsi tuntee lapsenkamarinsa. Täällä olen mä syntynyt ja kasvanut, hyvä kuningas. Minä puhun totta. Minä en tahdo teitä petkuttaa. Ja ellei kukaan muu minuun luottaisikaan, niin pyydän minä teitä ainakin muu uskomaan. En kestäisi muuta."
"Minä en epäile teitä", sanoi kuningas lapsellisella luottamuksella ja vilpittömyydellä.
"Kiitän teitä sydämmeni pohjasta!" huudahti Hendon innolla, joka osoitti hänen liikutustansa. Samalla avosydämmisyydellä lisäsi kuningas —
"Epäilettekö sitten minua?"
Syyllinen hämmennys valtasi Hendon'in, ja hän oli kiitollinen, kun ovi aukeni ja Hugh astui sisään jälleen, joten hän pääsi vastaamasta.
Kaunis nainen rikkaassa puvussa seurasi Hugh'ia, ja naisen perästä tuli useampia livrea-pukuisia palvelijoita. Lady astui hiljalleen eteen päin, pää kumarassa ja katse lattiaan luotuna. Hänen kasvoissaan kuvastui sanomaton suru. Miles Hendon syöksi hänelle vastaan ja huudahti —
"Oi, Edith, kallis — — ".
Mutta Hugh pidätti häntä vakavalla silmäyksellä ja sanoi naiselle —
"Katso häntä tarkoin. Tunnetko hänet?"
Miles'in äänen kuullessaan oli nainen säpsähtänyt vähäsen ja hänen poskensa punoittanut; nyt vapisi hän. Jännittävän hetkisen ajan seisoi hän kuni naulattuna paikalleen. Sitten hän hitaasti kohotti päätänsä ja katsoi Hendonia silmiin kivettyneellä, pelästyneellä kummastuksella. Veri vajosi hänen poskiltaan pisara pisaralta, kunnes ei mitään niissä näkynyt kuin kalman kalpea kolkkous. Sitten lausui hän äänellä, joka tuntui yhtä kuolleelta kuin hänen kasvonsa: "En tunne häntä." Kääntyi pois horjuen, hillityllä nyykytyksellä, ja hoiperteli ulos huoneesta.
Miles Hendon vaipui tuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen kuluttua sanoi hänen veljensä palvelijoille —
"Nyt olette saaneet häntä katsella. Tunnetteko hänet?"
He pudistelivat päätään. Sitten sanoi heidän herransa —
"Ei liioin palvelijat teitä tunne, sir. Minä pelkään jonkun erehdyksen tässä tapahtuvan. Näittehän, ettei myöskään vaimoni teitä tunne."
"Sinun vaimosi!" Tuossa paikassa oli Hugh pusertuneena seinää vasten ja rautakoura hänen kurkullansa. "Sinä konnamainen orja! Nyt ymmärrän kaikki. Sinä kirjoitit itse tuon valehtelevan kirjeen, ja minun varastettu morsiameni ja tilukseni ovat hedelmänä siitä. Tuoss' on — korjaa nyt täältä luus, niin pääsen minä häpäisemästä rehellistä sotilaskunniaani tappamalla semmoista viheliäistä kääpiötä kuin sinä!"
Veripunaisena kasvoiltaan ja melkein tukehtuneena horjahti Hugh lähimmälle tuolille ja komensi palvelijat panemaan kiinni ja sitomaan tuon murhamielisen vieraan. He arvelivat kuitenkin, ja yksi sanoi —
"Hän on aseissa, sir Hugh, ja me olemme aseettomat."
"Aseissa! Mitä sitten, ja teitähän on niin monta! Pankaa kiinni hänet, sanon mä!"
Mutta Miles varoitti heitä tekemästä liikoja ja lisäsi —
"Te tunnette minut vanhastaan — minä en ole muuttunut. Tulkaa tänne, jos teitä haluttaa."
Tämä muistutus ei ollut omiaan rohkaisemaan palvelijain tappelutuulta.
He pysyivät sekaantumatta asiaan.
"Menkää sitten, te viheliäiset pelkurit, ja asestakaa itsenne ja vartioitkaa ovia, sill'aikaa kun minä lähetän noutamaan vahtia." Sitten hän kääntyi kynnykseltä ja sanoi Miles'ille: "Te kai kyllä huomaatte teille edullisemmaksi, ett'ette enää ärsytä minua turhilla yrityksillä pakoon."
"Pakoon? Säästä nää huolet, jos ne on ainoat, jotka sua surettaa. Sillä Miles Hendon on Hendon Hall'in herra ja kaiken siihen kuuluvan. Hän jääpi tänne — älä muuta luulekkaan."
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Ei tunnusteta.
Kuningas istui hetken ajan ajatuksissaan. Sitten hän katsoi ylös ja sanoi —
"S' on kummallista — todellakin kummallista. En voi sitä ymmärtää."
"Ei, herra kuningas, täss' ei ole mitään kummallista. Minä tunnen hänet. Hänen käytöksensä on aivan luonnollinen. Hän on syntymisestään saakka ollut konna."
"Ooh, mitä mä hänestä, sir Miles."
"Hänestä? Mistä sitten? Mistä kummallisesta sitten puhutte?"
"Siitä, ettei kuningasta kaivata."
"Mitä? Ketä? Luulen, etten teitä oikein ymmärrä."
"Todellakin? Eikö se sitten koskaan ole tuntunut teistä ihmeelliseltä, ettei maa ole täynnään sananlennättäjiä ja julistuksia, joissa kuvataan minun persoonaani ja kuulutetaan minua? Eikö se ole minkään levottomuuden ja huolen syynä, että valtion pää on poissa? — että minä siis olen hukassa ja järjettömästi kadonnut?"
"Aivan oikein, herra kuningas; minä en tullut sitä ajatelleeksi." Hendon huokaili ja mumisi: "Pikkuinen pyörtynyt pää parka — aina hommaa noissa korkeissa unissaan."
"Mutta mulla on tuuma, joka auttaa meidät molemmat. Kirjoitan kirjeen kolmella kielellä — latinan, kreikan ja englannin — ja sen te otatte ja riennätte Londoniin huomispäivänä. Antakaa se yksistään minun enolleni, lord Hertfordille; kun hän sen näkee, niin hän tuntee sen minun kirjoittamakseni. Ja silloin hän lähettää minua noutamaan."
"Eiköhän se olisi parasta, mun prinssini, että me vartoisimme täällä, kunnes ennätän saada todistetuksi kuka olen ja varmistaa oikeuteni tiloihini. Minä voisin silloin sitä paremmin — —"
Kuningas keskeytti hänet käskevin äänin —
"Hiljaa! Mitä merkitsevät sinun kurjat tilasi ja sun viheliäiset etusi niiden asiain suhteen, jotka koskevat koko kansan hyvää ja sen valtaistuimen eheyttä!" Sitten lisäsi hän lempeämmällä äänellä, ikäänkuin olisi katunut maltamattomuuttaan: "Tottele vain; ei mitään pelkoa! Minä järjestän asianne, minä olen tekevä teille hyvää — niin, enemmän kuin hyvää. Minä olen muistava kaikki, minä olen kostava kaikille."
Niin sanoen tarttui hän kynään ja ryhtyi työhön. Hendon katseli häntä hetkisen rakastavin silmin ja sanoi sitten itsekseen —
"Jos olisi pimeä, niin uskoisi todellakin kuninkaan puheen. Sillä ei voi kieltää, että kun hän on sillä tuulella, niin hän voi jyristä ja salamoida aivan kuin oikea kuningas — yks'kaikki missä hän on oppinut temppunsa. Kas, kuinka tyytyväisenä hän raappii tuossa mielettömiä harakan-jälkiään ja luulee niitä latinaksi ja kreikaksi — ja ellen minä keksi jotain keinoa, jolla saan hänet vieroitetuksi pois tuosta hullusta tuumasta, niin täytyy mun, kun täytyykin, olla lähtevinäni tuolle hupsulle asialle, jonka hän on mulle keksinyt."
Seuraavassa hetkessä oli Miles'in ajatukset palanneet verekseen asemaan. Niin hän oli syventynyt mietteisiinsä, että kun kuningas hetkisen päästä ojensi hänelle kirjoittamansa paperin, Miles otti sen vastaan ja pisti sen taskuunsa, tietämättä mitä teki. "Kuinka ihmeen kummallisesti nais-parka menettelikään", mumisi sotilas. "Minä luulen, että hän tunsi minut — ja minä luulen, että hän ei tuntenut minua. Nää molemmat luulot ovat ristiriidassa keskenään, sen tunnen mä hyvin. En voi niitä sovittaa, enkä myöskään voi sanoa, kumpiko niistä on oikea taikka kumpiko edes painavampi kuin toinen. Asia on nähtävästi näin: hänen täytyi tuntea mun kasvoni, muotoni, ääneni, sillä mitä muuta olisi mahdollista. Mutta kuitenkin hän sanoo, ettei hän mua tunne, ja siinä on kai todistusta kylliksi, sillä valhetella hän ei voi: Mutta älä hätäile! — nyt luulen tulleeni perille. Luultavasti on Hugh vaikuttanut häneen — - on käskenyt häntä — on pakoittanut häntä valehtelemaan. Jo solmu selviää! Ongelma ei ookkaan mikään ongelma. Olihan nais-parka kuolemaisillaan pelosta — niin, hän oli Hugh'in pusertama. Mutta mä etsin Edithin, mä olen löytävä hänet; nyt kun Hugh on poissa, on Edith varmaankin avaava sydämmensä. Hän on muistava entiset ajat, jolloin me olimme pienet leikkitoverit yhdessä, ja se on hänen sydäntään sulattava; hän ei enää kiellä minua, vaan on tunnustava minut. Hänen veressään ei ole mitään kavallusta — ei, hän oli aina rehellinen ja totuudesta pitävä. Hän rakasti minua noina entisinä päivinä — siinä on mun turvallisuuteni; sillä ketä olemme rakastaneet, sitä emme myöskään voi pettää."
Miles astui kiireesti ovelle päin. Mutta tämä aukeni samassa, ja lady Edith tuli sisään. Hän oli hyvin kalpea, mutta astui varmin askelin, ja hänen ryhtinsä oli täynnä suloa ja sievää arvollisuutta. Hänen kasvoissaan ilmeni äskeinen surullisuus.
Miles riensi esiin iloisella luottamuksella, käydäkseen hänelle vastaan. Mutta tuskin huomattavalla liikkeellä hillitsi häntä lady Edith, ja hän pysähtyi paikalleen. Lady istui ja kutsui häntä tekemään samoin. Tällä tavoin poisti hänestä nainen tuon vanhan tuttavuuden tunteen ja muunsi hänet vento vieraaksi. Yllätys sen johdosta, sen hämmästyttävä odottamattomuus sai hänen ensimmältä kysymään, oliko hän todellakin se henkilö, jona hän ilmestyi. Lady Edith lausui —
"Sir, minä olen tullut varoittamaan teitä. Mielipuolia ei voi varmaankaan houkutella hairahduksistaan, mutta kenties voi heitä saada välttämään vaaroja. Ajattelen, että tämä teidän luulonne todellakin tulee uskosta oikeaan asiaan, ja senpä tähden siinä ei ole mitään rikollista — mutta älkää jääkö tänne sitä kannattamaan, sillä täällä se on kovin vaarallista". Hän katsoi hetkisen vakaasti Miles'ia silmiin ja lisäsi sitten vilkkaasti: "Sitä vaarallisempi on se teille, kuin te olette hyvin sen näköinen, miksikä meidän kadonnut poika vainajamme nyt olisi kasvanut, jos hän olisi saanut elää".
"Mutta taivaan nimessä, rouva hyvä, minähän olen tämä poika!"
"Minä todellakin uskon teidän niin uskovanne, sir. Minä en epäile teidän vilpittömyyttänne tässä kohden — mutta mä varoitan teitä, siinä kaikki. Mieheni on herrana tässä seudussa; hänen vallallaan on tuskin mitään rajoja. Ihmiset elävät taikka kuolevat niinkuin hän mielii. Ell'ette te olisi sen miehen näköinen, jona te ilmestytte, niin mieheni kenties antaisi teidän huvitella unelminenne rauhassa; mutta uskokaa minua, minä tunnen hänet, minä tiedän mitä hän tekee. Hän sanoo kaikille, että te olette hullu pettäjä, ja kaikki heti kaiuttavat samaa". Lady Edith heitti Miles'iin saman vakavan katseen vielä kerran lisäten: "Jos te olisitte Miles Hendon ja Hugh tietäisi sen ja koko seutukunta tietäisi sen — huomatkaa mitä mä sanon ja punnitkaa sitä tarkoin — niin olisitte te samassa vaarassa, teidän rankaisunne olisi ihan sama. Hän kieltäisi teidät ja kantaisi teidän niskoillenne, eikä kukaan olisi kylliksi rohkea astumaan teidän puolellenne."
"Täytyy kai minun uskoa se", sanoi Miles katkerasti. "Se valta, joka voi saada elinkautisen ystävän pettämään ja kieltämään toisen ja jota siinä toimessa totellaan, voi helposti tulla totelluksi myöskin siellä, missä jokapäiväinen leipä ja henki on kysymyksenä ja missä semmoiset hämähäkin paulat kuin laillisuus ja kunnia eivät, huoleta."
Heikko punastuksen häive ilmeni hetkeksi ladyn poskille, ja hän laski silmänsä maahan; mutta äänessä ei kuulunut mitään liikutusta, hänen jatkaessaan —
"Olen varoittanut teitä, mun täytyy vieläkin varoittaa: menkää pois täältä. Tää mies saattaa teidät turmioon muuten. Hän on tiranni, joka ei koskaan ole tuntenut vähintäkään sääliä. Minä olen hänen kahlehtimansa orjatar ja tiedän hyvin mitä sanon. Miles raukka ja Arthur ja mun kallihin holhoojani, sir Richard, ovat nyt hänestä vapaat ja makaavat rauhassa — parempi olisi teillekin olla heidän muassansa nyt kuin viipyä täällä tuon pahantekijän kynsissä. Teidän vaatimuksissanne on uhkausta hänen omistusoikeuttansa ja hänen tiluksiansa vastaan. Te olette karanneet hänen kimppuunsa hänen omassa kodissaan — te olette hukassa, jos jäätte tänne. Menkää — älkää tuumatko enään. Jollei teillä ole rahaa, ottakaa tämä kukkaro, minä pyydän teitä, ja lahjokaa palvelijat päästämään teidät menemään. Voi, onneton ihminen, noudattakaa varoitustani ja paetkaa, kun vielä voitte."
Miles kieltäytyi liikkeellä kädellään ottamasta kukkaroa, nousi ylös ja seisoi hänen edessään.
"Sallikaa minun vain yksi pyyntö", hän sanoi. "Katsokaa mua silmiin, jotta mä näen onko katseenne vilpitön. Kas niin — vastatkaa minulle nyt. Olenko mä Miles Hendon?"
"Ette ole. Min' en tunne teitä".
"Vannokaa!"
Vastaus tuli kuiskaamalla, mutta oli kuitenkin selvä —
"Minä vannon".
"Ooh, tämä panee uskoni horjumaan".
"Paetkaa! Minkätähden hukata aikaa? Paetkaa ja pelastukaa!"
Tähän aikaan juuri sänttäsit palvelijat sisään, ja hirveä tappelu syntyi; mutta Hendon voitettiin pian ylivoimalla ja laahattiin pois. Kuningas otettiin niinikään, ja molemmat sidottiin ja vietiin vankeuteen.