SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Vankeudessa.
Kopit olit aivan täynnä, niin että ystävykset kytkettiin yhteen erääseen suureen huoneeseen, jossa tavallisesti säilytettiin ihmisiä, jotka olit tehneet itsensä syypäiksi vähäpätöisempiin rikoksiin. He saivat seuraa, sillä olipa siellä jo noin kaksikymmentä vankia, käsiraudoissa ja kahleissa, ja molempaa sukupuolta ja eri-ikäisiä — meluava ja rähisevä joukko. Kuningasta karvastutti katkerasti hänen kuninkuutensa ääretön loukkaus, mutta Hendon oli hiljaa ja vaitelias. Hän oli perin pohjin nolattuna. Hän oli tullut kotiin kuin iloinen tuhlaajapoika odottaen saavansa nähdä jokaisen sielun riemuitsevan hänen paluustaan; ja sen sijaan oli hän, kun olikin, kokenut niitä kylmimmän kohtelun ja vankilan. Toivo ja sen täyttäminen kävivät siksi erilleen toisistaan, että vaikutus suorastaan lamautti; hän ei voinut edes päättää oliko tässä enemmän surunäytelmää vai eriskummallisuutta. Hän tunsi melkein saman tunteen kuin ihminen, joka iloissaan tanssii ulos katsellakseen taivaan kaarta ja ulkona saa iskun salamasta.
Mutta vähitellen kävit hänen hämmentyneet ja tuskalliset ajatuksensa kuitenkin jonkunmoiselle tolalle ja kokoontuivat sitten Edithin ympäri. Hän aprikoitsi koko hänen käytöstänsä ja punnitsi sitä kaikin puolin, mutta ei voinut sitä tyydyttävästi selittää. Tunsiko Edith hänet? — tai eikö tuntenut? Se oli mitä pulmallisin kysymys ja pani hänet ymmälle pitkäksi aikaa; mutta lopuksi tuli hän kuitenkin siihen vakuutukseen, että Edith oli hänet tuntenut ja ymmärrettävistä syistä kieltänyt hänet. Hän mieli nyt saada hänen nimensä kerrassaankin kirotuksi, mutta tämä nimi oli niin kauan ollut pyhä Miles Hendon'ille, että hän ei saanut kieltänsä sitä kurittamaan.
Likaiset ja ryysyiset vankilaviltit päällään viettivät Hendon ja kuningas levottoman yön. Vanginvartijaa oli näet lahjottu varustamaan muutamat vangeista juomatavaroilla; luonnollisena seurauksena oli rivot laulut, tappelut, kiljumiset ja kiroukset. Viimein, vähän aikaa puoliyöstä, karkasi eräs mies erään vaimon kimppuun ja oli melkein tappaa hänet lyömällä häntä päähän käsiraudoilla, kun vanginvartija ennätti väliin. Vartia sai näet rauhan palautetuksi antamalla miehelle aimo iskut päähän ja hartioihin — siihen lakkasit mässäämiset. Ja jokaisella oli tilaisuus nukkua jolle ei käynyt vaivaksi noiden kahden haavoitetun ulina ja mulina.
Seuraavan viikon kuluessa olit yöt ja päivät ylenmäärin yks'toikkoiset, eikä tapahtunut mitään tärkeämpää. Miehiä, joiden naamat Hendon muisti selvästi tai epäselvästi, tuli päivin töllöttämään "petturia", ivaamaan ja solvaisemaan häntä; ja öisin jatkettiin juominkia ja mässäämistä suurimmalla säännöllisyydellä. Kuitenkin tuli viimein vähän muutosta. Vartia toi sisään erään vanhan miehen ja sanoi hänelle —
"Se roisto on tässä huoneessa — — vilkaiseppas vanhoilla silmilläs ja sano kuka se on, jos voit."
Hendon katsahti ylös ja tunsi iloisen tunnelman ensi kertaa siitä, kun oli tullut vankeuteen. Hän sanoi itsekseen: "Tämähän on Blake Andrews, joka koko elinaikanaan on palvellut isäni talossa — hyvä ja rehellinen sielu, joll'on sydän paikallaan. Semmoinen oli hän ennen. Mutta kukaan ei ole uskollinen enää; kaikki ovat valehtelijoita. Tämä mies minut tuntee ja kieltää minut kuin kaikki muutkin."
Vanha mies katseli ympärilleen huoneessa, katseli jokaista naamaa vuorostaan ja sanoi lopuksi —
"Eipähän tääll' oo muita kuin lurjuksia ja mierolaisia ja maankiertäjiä
Missä hän on sitten?"
Vartia nauroi.
"Tässä", sanoi hän. "Katso tarkoin tätä härkää ja sano tuumas."
Vanhus tuli lähemmäs, katsoi Hendoniin kauvan ja vakavasti, pudisteli sitten päätään ja sanoi —
"Ei, tää ei ole Hendon — eikä ole koskaan ollut!"
"Oikein! Vanhat silmäs ovat terveet taas. Jos min' olisin sir Hugh, niin totta jumalauta antaisinkin tuon mies ryökäleen — —"
Vartia päätti lauseen kohoamalla varpailleen, ikäänkuin kieppuroisi hän hirsipuussa, ja samalla kurluttaen kurkkuansa muka tukehtumisen merkiksi. Vanhus sanoi kostonhaluisesti —
"Jumala siunatkoon hyvää sydäntä, jos hän ei menettele vielä pahemmin. Jos minä saisin tämän ryökäleen kynsiini, niin polttaisin hänet hiiloksilla, niin totta kuin olen rehellinen mies."
Vartia nauroi pirun naurun sanoen —
"Anna hänen tietää mit' ajattelet, vanhus — sen tekevät kaikki. Saat siitä huvitusta kylliks."
Hän vetäytyi esihuoneeseen päin ja katosi. Vanhus laskeutui polvilleen ja kuiskasi —
"Kiitos ja kunnia Jumalan ett' olette tullut takaisin, hyvä, hyvä herra! Mä luulin teidät kuolleeks jo seitsemän vuotta sitten, ja katsos, täss' olette te ihka elävänä! Minä tunsin teidät heti nähtyäni, ja kova työ oli mulla pidättää itseäni ja olla näkevinäni täällä ainoastaan moskaa ja roskaa maantieltä. Minä olen nyt vanha ja köyhä, sir Miles; mutta sanokaa vain sana, niin minä menen ilmoittamaan ihmisille totuuden, vaikka minut kuristettais."
"Ei", sanoi Hendon; "älä tee sitä. Se vain olisi vahingoksi, eikä auttaisi mitään mun asiassani. Mutta kiitos yhtäkaikki, olet antanut mulle takaisin vähäsen hukkuneesta uskostani ihmiskuntaan."
Vanha palvelija tuli vähitellen suureksi hyödyksi Hendonille ja kuninkaalle. Sillä vanhus kävi heidän luonaan kerta toisensa perästä "herjatakseen" Hendonia ja joka kerta harjoitti hän salakuljetusta. Hän toi näet aina muassaan heille jotain herkkupalasia, parantaakseen vankilan laihaa ruokalistaa. Myöskin kantoi hän heille päivän uutiset. Hendon säästi aina kuninkaalle herkut. Ilman niitä ei kenties hänen majesteettinsa olisikaan kestänyt vankeuden aikaa, sillä hän ei pystynyt syömään sitä halpaa ja viheliäistä ruokaa, jota vartia toi vangeille. Välttääkseen epäluuloa täytyi Andrews'in rajoittaa käyntejänsä vankien luona hyvin lyhyiksi. Mutta joka kerta toi hän kuitenkin muassaan tärkeitä tietoja verrattain paljon — tietoja, jotka hän puhui yksinomaan Hendonille hyvin matalalla äänellä, mutta joita hän keskeytti kovaäänisillä, hurjilla haukkumasanoilla muiden vankien kuultaviksi.
Tällä tavoin tuli perheen historia pieninä palasina vähitellen Andrews'in suusta. Arthur oli ollut kuolleena jo kuusi vuotta. Tämä suru sekä puute kaikista tiedoista Hendonista kalvoi isän terveyttä; hän uskoi kuoleman olevan lähellä ja toivoi Edithin ja Hughin yhdistyvän ennenkun erkani elämästä. Mutta Edith pyysi ja rukoili lykkäystä siinä toivossa, että Miles palajaisi. Silloin tuli se kirje, joka toi mukanaan uutisen Miles'in kuolemasta. Tämä isku masensi sir Richard'in. Hän tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, ja hän ja Hugh vaativat naimisen tapahtumista väleen. Edith rukoili vieläkin ja sai sen lykätyksi yhdeksi kuukaudeksi; sitten vielä kahdeksi ja lopuksi kolmeksi kuukaudeksi. Vihkiminen tapahtui viimein sir Richard'in kuolinvuoteella. Tämä avioliitto oli ollut kaikkea muuta kuin onnellinen. Yltympäri seudun kuiskattiin, että morsian vähää jälkeen vihkimistä oli miehensä paperien joukosta löytänyt koko joukon epätäydellisiä ja valmistumattomia suunnitelmia tuohon tuhoiseen kirjeeseen, ja että hän oli syyttänyt miestään siitä, että Hugh katalan väärennyksen kautta oli liiaksi jouduttanut sekä vihkimystä että sir Richard'in kuolemaa. Kertomuksia meni suusta suuhun julmuuksista Edithiä ja palvelijoita kohtaan linnassa. Ja isän kuoltua oli — niin sanottiin — sir Hugh ylimalkain riisunut naamarinsa kokonaan ja käynyt säälimättömäksi herraksi jokaiselle, joka jollakin tavoin leipänsä tähden oli riippuvainen hänestä ja hänen tiluksistaan.
Oli siinä palanen Andrews'in jutussa, jota kuningas kuulteli korvat pystyssä —
"Huhu on liikkeellä semmoinen, että kuningas on muka mielenvikainen. Mutta älkää Herran tähden sanoko, että minä sen oon kertonut, sillä kuolema oottaa sitä, joka siitä puhuu, sanovat he."
Hänen majesteettinsa katsoi tuimasti vanhukseen ja sanoi —
"Kuningas ei ole mielenvikainen, mies poloinen — ja sinä teet paremmin, jos pysyt asioissa, mitkä koskevat sinua lähemmin, kuin tuommoisissa kapinallisissa juoruissa."
"Mitä poika pakisee?" sanoi Andrews, hämmästyneenä tästä rohkeasta hyökkäyksestä niin odottamattomalta taholta. Hendon antoi hälle salaa viittauksen, eikä vanhus jatkanut kysymyksiään, vaan juttuansa —
"Kuningas vainaja haudataan Windsor'issa näinä päivinä — kuudentenatoista tässä kuussa, ja uusi kuningas kruunataan Westminster'issa kahdentenakymmenentenä."
"Minun mielestäni heidän pitäisi löytää hänet ensin", mumisi hänen majesteettinsa ja lisäsi sitten salaperäisesti: "Mutta kyllä he pitävät huolen siitä — ja minä myös."
"Kuka Herran nimessä — —"
Mutta vanhus ei päässyt pitemmälle — varoittava viittaus Hendonilta vaiensi hänen muistutuksensa. Hän jatkoi juttuansa —
"Sir Hugh lähtee kruunaukseen — ja hyvillä toiveilla lähteekin. Hän toivoo näet palaavansa valtion päärinä, sillä hän on lordprotektorin erinomaisessa suosiossa."
"Minkä lordprotektorin?" kysyi hänen majesteettinsa.
"Hänen armonsa Sommersetin herttuan."
"Minkä Sommersetin herttuan?"
"Herra Jumala, eihän löydy muuta kuin yksi — Seymour, Hertfordin kreivi."
Kuningas kysyi tulisesti —
"Milloinka hän on tullut herttuaksi ja Iordprotektoriksi?"
"Tammikuun viimeisenä päivänä."
"Ja — sanokaappas — kuka on tehnyt hänet siksi?"
"Hän itse ja valtakunnan neuvosto — kuninkaan avulla."
Hänen majesteettinsa säpsähti. "Kuninkaan avulla? Minkä kuninkaan, hyvä sir?"
"Minkäkö kuninkaan? Totta tosiaankin! (Mikä taivaan nimessä poikaa riivaa?) Kun meillä vain on yksi, eihän ole tuohon kysymykseen vaikea vastata — hänen kaikkein armollisin majesteettinsa kuningas Edvard kuudes — jota jumala varjelkoon! Niin, ja kaikkein lempein ja kallihin keijukainen hän onkin, olkoon hän sitten vähän väärä päästään tai ei — sanovat hänen paranevan päivä päivältä. Hänen kiitostaan laulavat kaikki; ja kaikki siunaavat häntä ja rukoilevat taivasta, että hän kauan saisi hallita Englantia. Hän oli alkanut hallitustaan pelastamalla Norfolk'in herttuan hengen, ja nyt hän paraikaa puuhailee niiden lakien kumoamista, jotka julmimmin rasittavat ja kiusaavat kansaa."
Nämä uutiset panivat hänen majesteettinsa vallan mykäksi hämmästyksestä ja upottivat hänet semmoiseen syvään surullisuuden uinailuun, ettei hän kuullut sanaakaan enää vanhuksen jutusta. Hän tuumaili itsekseen, voisiko tuo "kallihin keijukainen" todellakin olla se kerjäläispoika, jonka hän oli jättänyt palatsiin puettuna hänen omaan ruhtinaalliseen pukuunsa. Se ei ollut mahdollista, että s'oli hän, sillä hänen käytöksensä ja puheensa hänet pettäisivät, jos hän ilmestyisi Wales'in prinssinä — ja silloin hänet ajettaisiin ulos, ja oikeaa prinssiä kuulutettaisiin ja etsittäisiin. Oliko se sitten mahdollisia, että neuvosto olisi ylentänyt jonkun vesan aatelistosta hänen sijaansa? Ei, sillä hänen enonsa ei sitä sallisi — hänhän oli kaikkivaltias, ja hän tietysti musertaisi semmoisen yrityksen. Poikasen miettimiset jäivät, kun jäivätkin, tuloksetta. Mitä enemmän hän koki selvittää tätä ongelmaa, sitä epäselvemmiksi kävit kairan laidat hänen päässään, jota pakotti jo kovin, sitä huonommaksi kävi hänen unensa. Hänen malttamattomuutensa päästä London'iin yltyi tunti tunnilta, ja vankeus kävi hälle jo melkein sietämättömäksi.
Hendonin kaikki temput olit turhia — kuningas ei hoiventunut niistä. Mutta pari vaimoa, jotka oli kahlehdittu hänen lähelleen, heillä oli parempi menestys. Heidän lempeällä vaikutuksellaan sai hän jälleen rauhaa ja oppi kärsivällisyyttä. Hän oli kovasti kiitollinen ja tuli vähitellen pitämään heistä ja mieltymään heidän läsnäolonsa herttaiseen ja suloiseen vaikutukseen. Hän kysyi, minkätähden he olit vankeudessa, ja heidän sanoessaan, että he olit baptisteja, hymyili hän ja kysyi — "Onko tää sitten rikos, josta suljetaan vankeuteen? Minä olen pahoillani, sillä tietysti menetän teidät — he ei voi kauvan pitää teitä täällä mokoman pikku asian vuoksi."
He eivät vastanneet, mutta jokin ilme heidän kasvoissaan teki kuninkaan levottomaksi. Hän sanoi tulisesti —
"Te ette vastaa — mutta sanokaa mulle Herran tähden — eihän siit' ole vieläkin jotain rangaistusta? Sanokaa mulle, mä pyydän, eikä ole mitään pelättävää."
Turhaan kokivat he siirtää keskustelun toiselle uralle. Hänen pelkonsa oli hereillä, ja hän pysyi siinä kiinni —
"Tahtovatko he ruoskia teitä? Ei, niin julmia he ei toki ole? Sanokaa, ettei he ole. Etteivät tahdo? Vai tahtovatko?"
Naisten kasvot ilmaisivat hätääntymistä ja murhetta, mutta siinä ei käynyt välttää vastausta. Toinen heistä sanoi liikutuksen vapistuttamalla äänellä —
"Oih, sinä saat sydämmemme halki, sinä hellä sielu! Jumala meitä auttakoon kantamaan rist — —"
"S'on tunnustus!" keskeytti kuningas. "Siis he tahtovat ruoskia teitä, nuo sydämmettömät konnat! Mutta ei, te ette saa itkeä, minä en sitä kestä. Rohkeutta vain! — minä pääsen täältä kohta omilleni jälleen, pelastaakseni teidät heidän hampaistaan. Ja sen minä teen!"
Kun kuningas heräsi seuraavana aamuna, olivat naiset poissa.
"He ovat pelastetut!" sanoi hän iloissaan. "Mutta voi minua! — he olit lohduttajani täällä."
Kumpikin heistä oli jättänyt hälle muistoksi palasen silkkinauhasta, joka oli neulalla kiinnitetty hänen vaatteisiinsa. Hän sanoi aina tahtovansa kantaa näitä muistoja sekä että hän piammiten etsisi nämä kalliit, hyvät ystävät ja ottaisi heidät suojelukseensa.
Juur nyt tuli vartia sisään muutamain käskynalaisten kanssa ja komensi vangit pihalle. Kuningas tuli ylenmäärin iloiseksi — olihan suorastaan siunaus saada tervehtiä sinertävää taivasta taasen ja hengittää raitista ilmaa vielä kerran. Hän torasi ja nuhteli palkkaväen hitaisuutta, mutta tulipa viimein hänenkin vuoronsa. Hän päästettiin kahleistansa ja käskettiin Hendonin kanssa seuraamaan muita vankeja.
Neliskulmainen piha oli kivitetty ja taivas avoinna. Vangit astuivat sinne holvikattoisen, muuratun käytävän kautta ja asetettiin seisomaan selkä seinää vasten. Köysi pingoitettiin heidän eteensä, ja myöskin vartiat olit pitämässä heitä paikalla. Aamu oli kylmä ja kolkko, ja hieno lumi jot' oli tullut yöllä, verhosi avaran, tyhjän paikan ja lisäsi sen muutenkin kamalaa piirrettä. Silloin tällöin puhalsi talvinen tuulenpuuska pihan poikki ja ajoi lumen lentämään pyörteinä sinne tänne.
Keskellä pihaa seisoi kaksi naista, sidottuina paaluihin. Yhdellä silmäyksellä tunsi kuningas molemmat kunnolliset ystävänsä. Hän kauhistui ja sanoi itsekseen: "Voi, he eivät siis olekkaan päässeet vapaiksi, niinkuin mä luulin. Nämäkö nyt ovat ruoskittavat? — ja Englannissa? Voi, mikä häpeä! Elämmekö pakanuuden ajassa? Vai kristityssä Englannissa? He ovat siis ruoskittavat. Ja minä, jota he ovat lohduttaneet ja hellästi hoiventaneet, minä saan katsoa päältä, kun tätä kurjaa vääryyttä tehdään. Se on toki ihme, sula ihme, että minä, joka olen kaiken vallan lähde tässä laveassa kuningaskunnassa en voi heitä suojella. Mutta olkoot nämä konnat varuillaan, sillä se päivä on tuleva, jolloin minä vedän heidät ankaraan tiliin teoistansa. Jokaisesta lyönnistä, kun he nyt antavat, saavat he silloin tuta sata sijaan."
Suuri portti kävi seppo selälleen, ja joukko kansalaisia syöksi sisään. He kasaantuivat noiden molempain naisten ympärille ja kätkivät täten näitä näkymästä kuninkaalle. Eräs pappi astui paikalle ja tunkeusi väkijoukon läpi, eikä häntäkään enää näkynyt. Kuningas kuuli nyt puhuttavan, edes ja takaisin, kuin olisi tehty kysymyksiä ja vastattu niihin, mutta mitä sanottiin hän ei voinut eroittaa. Sitten seurasi siellä hälinää ja valmistusta, vanginvartiat kulkivat ehtimiseen edes ja takaisin sen väkijoukon läpi, joka seisoi toisella puolen sidottuja naisia; ja tämän kaiken tapahtuessa valtasi vähitellen väkijoukon syvä juhlallinen äänettömyys.
Nyt jakaantui komennosta joukko ja vetäytyi taaksepäin, ja kuningas näki näytelmän, joka sai veren jäätymään hänen jäsenissään. Läjä polttoaineita oli koottu naisten ympäri ja mies polvillaan sitä sytyttämässä!
Naiset kallistivat päänsä ja peittivät kasvojansa käsillään. Keltaiset liekit rupesit liehumaan räiskyvistä, rytisevistä sytykkeistä, ja siniset savupylväät nousivat niistä ilmaan. Pappismies kohotti kätensä ja alkoi rukoilla — silloin, juur silloin tuli kaksi nuorta tyttöä lennähtäen suuresta portista pihaan; he kurottivat kirkuvan kiljunnan ja syöksivät suorastaan roviolle palavain naisten syliin. Heti paikalla vartiat tempasivat heidät pois, ja toista heistä pidettiin lujasti kiinni, mutta toinen repeytyi irti sanoen tahtovansa kuolla äitinsä kanssa, ja ennenkun ennättivät häntä estää, oli hän jo kietonut kätensä äitinsä kaulaan. Hän siepattiin pois uudestaan, ja hänen hameensa oli syttynyt palamaan. Kaksi tai kolme miestä piteli häntä, ja palava osa hänen hameestaan revittiin irti ja viskattiin leimuavana menemään; yhä hän ponnisti irti sanoen jäävänsä yksin maailmaan nyt, joll'ei saisi kuolla yhdessä äitinsä kanssa. Molemmat tytöt kirkuivat yhä ja kamppailivat vapautensa puolesta; mutta tämän metelin hukutti äkkiä sydäntä särkevä kiljunta kuoleman-kamppausta kärsivien puolelta, — kuningas käänsi silmänsä mielettömistä tytöistä roviolle; sitten hän kääntyi poispäin ja nojasi tuhankarvaiset kasvonsa seinämuuria vasten eikä nähnyt mitään enää. "Mitä olen silmäillyt tässä lyhyessä hetkessä," sanoi hän, "ei ikinä lähde muististani, vaan pysyy siihen painettuna aina; ja minä olen sen näkevä päivin ja uneksiva siitä öisin, kunnes kuolen. Jospa oisin ollut sokea tällä hetkellä!"
Hendon piti kuningasta silmällä. Hän sanoi itseksensä tyytyväisyydellä: "Hänen mielentilansa on paranemassa; hän on muuttunut ja käynyt sävyisemmäksi. Jos hän olisi seurannut tapojaan, niin olisi hän karannut näiden roistojen kimppuun ja sanonut olevansa kuningas ja komentanut naiset vapaiksi ihan eheinä nahoistaan. Pian on tämä harhaluulo mennyttä kalua ja unohtuva pois, ja hänen mielensä on terveenä jälleen. Jumala jouduttakoon sitä päivää!"
Tään päivän kuluessa tuotiin linnan vankilaan useampia vankeja, joiden piti siellä viettää yönsä ja sitten, vartiain kaitsemina, vietämän kuningaskunnan eri paikkoihin kärsimään rangaistusta kukin rikoksistaan. Kuningas puhutteli heitä, — hän oli tehnyt sen tehtäväkseen, että valmistaisi itseänsä kuninkaallista ammattiansa varten hankkimalla tiedusteluja vangeilta, milloin vain tilaisuutta olisi tarjona — ja heidän kertomuksensa kärsimistään tuskista ja suruista väänteli hänen sydäntään. Yksi heistä oli eräs hassunlainen vaimo raukka, joka oli näpistänyt pari kyynärää vaatetta eräältä kutojalta — hän oli hirtettävä siitä. Toinen oli eräs mies, jota syytettiin hevosen varkaudesta; hän sanoi, ettei asiaa voitu todistaa ja että hän luuli olevansa vapaa hirttonuorasta, mutta mitäs vielä! — hän oli tuskin päässyt siitä syytöksestä, ennenkuin hänet taasen pantiin kiinni, muka saksanhirven taposta kuninkaallisessa puistossa. Tämä tulikin todistetuksi, ja nyt oli hän matkalla hirteen. Oli siellä myös eräs käsityön oppilas, jonka asia erittäin tuskautti kuningasta. Tämä nuorukainen sanoi eräänä iltana löytäneensä haukan, joka oli lähtenyt karkuun omistajaltaan, ja hän oli ottanut sen mukaansa kotiin, luullen olevansa oikeutettuna siihen, mutta maakunnan oikeus oli julistanut hänet varastaneeksi sen ja tuominnut hänet kuolemaan.
Kuningas julmistui kaikesta tästä raakuudesta ja kehoitti Hendonia murtautumaan vankeudesta ja hänen kerallaan pakenemaan Westminster'iin, jotta hän voisi nousta valtaistuimelle ja suojellen pitää näitä onnettomia valtikkansa alla ja puolustaa heidän henkeänsä. "Lapsi raukka", huokasi Hendon, "nämä onnettomat kertomukset ovat saattaneet hänen tautinsa jälleen — voi, joll'ei niitä olisi sattunut, olisi hän pian ollut tuiki terveenä!" Näiden vankien joukossa oli eräs vanha lakimies — mies, joka näytti hyvin rohkealta ja pelkäämättömältä. Hän oli kolme vuotta takaperin kirjoittanut lentokirjan lordkanslerista, syyttäen häntä siinä vääryydestä, ja oli tullut rangaistuksi syytöksistään molempain korvainsa hukalla kaakinpuussa, ammattinsa menettämisellä, 3,000 punnan sakolla ja elinkautisella vankeudella. Äskettäin oli hän uusinut hyökkäyksensä ja sentähden uudestaan tuomittu menettämään mitä hänellä vielä oli jälellä korvistaan, maksamaan 5,000 puntaa sakkoa, saamaan häpeällisen poltinmerkin molempiin poskiinsa ja jäämään Vankeuteen elinajaksi.[14]
"Nämä on kunniakkaat arvet", sanoi hän, pyyhkäisi pois harmaat hapsensa ja näytti korviensa typistyneet tyngät.
Kuninkaan silmät säihkyivät tulta. Hän sanoi —
"Ei kenkään usko minua — ettekä tekään sitä tee. Mutta yks kaikki — noin kuukauden mentyä te olette vapaa; ja vieläkin, ne lait, jotka ovat raiskanneet teidät ja häpäisseet Englannin nimeä, ovat pyyhittävät pois valtion kirjoista. Tää maailma on vääräksi väännetty; kuninkaat käykööt kerran koulua omain lakiensa luona, oppiaksensa laupeutta."
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.
Uhraus.
Sill'aikaa painoi Miles'ia katkerasti vankeus ja toimettomuus. Mutta jo tuli suureksi ilokseen hänen tutkimuksensa, ja hän luuli voivansa tervehtiä jokaista tuomiota tyytyväisyydellä, jos se vain ei sisältäisi jatkettua vankeutta. Mutta hän erehtyi. Hän tuli vallan raivoihinsa, kun hänet julistettiin "uppiniskaiseksi maankiertäjäksi" ja tuomittiin istumaan kaksi tuntia jalkapuussa tämän ominaisuuden säilyttämisestä ja Hendon Hallin herran kimpustamisesta. Hänen vaatimuksensa että hän muka oli syyttäjänsä veli ja Hendon Hallin arvonimien ja tilusten oikea perillinen jätettiin halveksivasti huomioon ottamatta, tutkintoa muka ensinkään ansaitsemattomana.
Hän raivosi ja uhkasi matkalla rangaistuspaikkaan, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Vanginvartiat hinasit häntä muassaan kovakouraisesti, ja sai hän päälle päätteeksi monen sysäyksen selkäänsä epäkunnioittavasta käytöksestään.
Kuningas ei pystynyt tunkeutumaan kaiken sen roskaväen läpi, joka surisi vangin ja hänen vartiansa takana. Hänen täytyi sentähden seurata jälkijoukkoa, erillään hyvästä ystävästään ja palvelijastaan. Kuningas oli töin tuskin itse päässyt jalkapuusta, koska hän oli tavattu niin huonossa seurassa, mutta yhtäkaikki oli hänet, nuoruuteensa katsoen, laskettu vapaaksi nuhdesaarnalla ja varoituksella. Kun väkijoukko viimein seisahtui, lensi hän levottomana paikasta paikkaan kehikkeen reunusta myöden etsien aukkoa, josta pääsisi läpi. Ja viimein, tehtyään monta turhaa yritystä, hän onnistui. Tuossa istui hänen henkipalvelijansa alentavassa jalkapuussa, likaisen roskaväen pilkaksi ja puskuksi — hän, Englannin kuninkaan suojelija! Edvard oli tosin kuullut kun tuomio julistettiin, mutta hän ei ollut käsittänyt puoltakaan siitä. Hänen verensä rupesi kiehumaan, kun hän selvästi huomasi solvauksen heidän menettelyssään; se kuohui yli partaittensa seuraavassa hetkessä, hänen nähdessään miten tuli lennähtäen ilmassa ja miten rutistui Hendonin posken muna, — ja hänen kuullessaan miten väkijoukko sen johdosta remahti hartaaseen nauruun. Hän juoksi avonaisen kehän poikki, asettui suoraan virkailevan vartian eteen jo huutaen —
"Hyi, hävetkää! Tämä on mun palvelijani — päästäkää hänet! Minä olen — —"
"Vait, Herran tähden!" huudahti Hendon hurjan peljästyksen vallassa, "johan te menette hiiteen. Älkää huoliko hänestä, vartia, hän on väärä päästään."
"Älä sinä piittaa hänestä, mies poloinen. Minä en piittaa hänestä, mutta sen verran minä piittaan, että hän nyt saa multa läksyn." Hän kääntyi erään alavartian puoleen ja sanoi: "Anna pienelle hupsulle pari lyöntiä tästä piiskasta, jotta hän vähä parantaisi käytöstään."
"Puoli tusinaa tekee paremman vaikutuksen", ehdotti sir Hugh, joka samassa hetkessä oli tullut ratsastaen paikalle katsahtaakseen näytelmää.
Kuningas pantiin kiinni. Hän ei edes koettanut vastustaa; niin hän oli hämmästyksissään siitä hirvittävästä väkivallasta, jota aijottiin panna toimeen hänen pyhitettyä persoonaansa vastaan. Historia oli jo häpäisty tarinalla englantilaisesta kuninkaasta, joka tuli ruoskituksi, — olihan se sietämätöntä, että juuri hänen piti olla kopiona moisesta häpeällisestä sivusta siinä. Hän oli kuitenkin kiinni, ei mitään apua ollut; hänen täytyi joko ottaa rangaistus taikka rukoilla armoa. Kovat ehdot; hän päätti ottaa iskut — kuningas sen tehköön, mutta kuningas älköön rukoilko.
Miten olikaan, teki Miles Hendon tästä vaikeudesta lopun. "Antakaa lapsen mennä, te hirveät pedot", sanoi hän, "ettekö näe, kuinka nuori ja kehno hän on? Antakaa hänen mennä — minä otan hänen lyöntinsä."
"S'oli todellakin hyvä tuuma — kiitos siitä", sanoi Hugh, ja hänen naamastaan loisti pirullinen iva. "Päästäkää pikku kerjäläinen ja antakaa tälle verkille tusina iskuja hänen sijassaan — kunnon tusina, oikein karvaalla mitalla." Kuningas oli heti panemaisillaan jyrkän vastalauseen, mutta sir Hugh sulki hänen suunsa tällä muistutuksella: "Niin, jatka sinä ja puhu suus' puhtaaks — mutta muista vain, että joka sanasta, kuin lähtee suustas, hän tuossa saapi kuus iskua lisää."
Hendon laskettiin jalkapuusta ja hänen selkänsä paljastettiin. Ja kun iskut lyötiin, käänsi kuningas pois kasvonsa, ja kyyneleet, joteskin epäkuninkaalliset, vuosivat hillitsemättä hänen poskilleen. "Voi, sentään, mikä hyvä, jalo sydän", sanoi hän itsekseen, "tämä uhraava urostyö ei ole koskaan menevä muististani. En unhota sitä eivätkä nuo ole sitä unhottavat!" lisäsi hän harmissaan. Mutta hänen aprikoidessaan siinä, kasvoi kasvamistaan hänen oikea käsityksensä Hendonin jaloluontoisesta käytöksestä, kasvoi yhä suuremmoisemmaksi, ja hänen kiitollisuutensa niinikään. Taaskin hän sanoi itseksensä: "Joka pelastaa ruhtinaansa haavoista ja kenties kuolemasta — ja sen on hän tehnyt — suorittaa jalon työn; mutta se on vähäistä — - se on tyhjää! — siihen työhön verraten, joka pelastaa ruhtinaansa häpeästä!"
Hendon ei päästänyt ääntäkään ruoskinnasta, vaan otti raskaat iskut sotilaan urheudella. Tämä seikka yhdessä sen kanssa, että hän oli pelastanut pojan ottamalla ruoskaniskut hänen puolestaan, pakotti kokoontuneen roskaväenkin Hendonia kunnioittamaan; sen ivat ja iljunat kuolivat siihen paikkaan, eikä kuiskaustakaan kuulunut, pait' läiskäävien lyöntien. Hiljaisuus, joka vallitsi paikalla, sittenkin kun Hendon oli jälleen pantu jalkapuuhun, oli vallan vastakohtana niille soimaaville huudoille, jotka olit kuuluneet siellä niin vähää ennen. Kuningas kävi hiipien Hendonin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa —
"Kuninkaat ei voi aateloittaa sinua, sinä uskollinen suuri sielu, sillä Yksi, joka on korkeampi kuin kuninkaat, on jo sinut tehnyt aateliseksi; mutta kuningas voi vahvistaa sinun aateluutesi ihmisten silmissä." Hän nosti ruoskan maasta, kosketti sillä hiljaa Hendonin verisiä hartioita ja kuiskasi: "Edvard, Englannin kuningas, lyöpi sinut täten kreiviksi!"
Hendon helleni. Vesi vuoti hänen silmiinsä. Ja kuitenkin järkähytti tilan ja asianlaidan kauhea naurettavuus hänen vakavuutensa siihen määrään asti, että hänellä oli täysi lyö pidättää sisällistä hilpeyttään näkymästä kasvoissaan. Yhtäkkiä tulla kohotetuksi, puoli-alastomana ja verisenä, julkisesta jalkapuusta kreivillisyyden Alppien-kaltaiseen korkeuteen ja loistoon — se näytti hänestä naurettavuuden huipulta. Hän sanoi itseksensä: "Nyt olen mä todellakin kiiltokullalla koristettu! Kuvaritari unelmien ja varjojen valtakunnassa on muuntunut kuvakreiviksi — todellakin huimaava lento näin tottumattomalle siivelle! Jos tätä jatkuu, niin minä kai pian tulen hirtetyksi ja sitten koristetuksi kuin tanssiriuku kaikellaisella prameudella ja kissankullalla. Mutta mä panen kuitenkin niihin arvoa, niin arvottomat kuin ne itsessään ovatkin, mä panen arvoa niihin sen rakkauden tähden, josta ne ovat lähteneet. Paremmat on sittenkin nämä mun tyhjät arvonimeni, jotka tulevat pyytämättäni — puhtaasta kädestä ja hellästä sydämmestä — kuin moni todellinen titteli, joka ostetaan orjamaisuudella halvalta hallitsijalta."
Tuo peljätty sir Hugh pyörähti hevosensa pois ja ajoi täyttä laukkaa matkoihinsa, — ihmisvallin jakaantuessa hiljaa hänen tieltänsä ja sitten taas sulkeutuen yhtä hiljaa. Ja semmoisenaan se valli pysyi. Ei kenkään uskaltanut tuoda esiin mitään muistutusta vangin eduksi tai häntä kiittääkseen; mutta herjauksen puute oli jo itsessäänkin suosionosoitusta kylliksi. Eräs myöhäiseen tullut, joka ei ollut perehtynyt asianhaaroihin ja joka tahtoi osoittaa halveksumista "petturia" kohtaan ja tässä tarkoituksessa oli heittämäisillään häneen kuolleen kissan, — hänet heitettiin tuossa paikassa maahan ja potkittiin pois, hiiskauksenkaan kuulumatta ja syvän hiljaisuuden vallitessa vieläkin.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Londoniin.
Kun Hendonin määräaika jalkapuussa oli päättynyt, päästettiin hänet pois ja käskettiin korjaamaan luunsa paikkakunnalta eikä koskaan tulemaan sinne enää. Hänen miekkansa annettiin hälle takaisin, samaten myöskin hänen muulinsa ja aasinsa. Hän nousi eläimensä selkään ja kuningas niinikään, ihmisjoukon astuessa kunnioituksella syrjään ja hajaantuen sitten, heidän mentyään.
Hendon oli pian syventynyt ajatuksiinsa. Oli erittäin tärkeitä kysymyksiä ratkaistavana. Mitä oli hänen tekeminen? Mihinkä lähteminen? Voimakasta apua täytyi tulla, mistä hyvänsä, taikka oli hänen jättäminen perintöoikeutensa sikseen ja sitäpaitsi kärsimänsä syytöksen, että hän oli petturi. Mistä voi hän toivoa saavansa tätä voimakasta apua? Niin, siinä pulmallinen kysymys. Vähitellen heräsi hänessä aatos, joka vivahti vähän mahdollisuuteen — hyvin heikkoon mahdollisuuteen tosin, mutta joka kuitenkin kesti aprikoimista paremman puutteessa. Hän muisteli mitä vanha Andrews oli sanonut nuoren kuninkaan hyvyydestä ja hänen taisteluhalustaan vääryyttä kärsivien ja onnettomain puolesta. Minkätähden ei hän menisi ja koettaisi puhutella häntä ja pyytäisi oikeutta? Niin, minkätähden? Mutta toiselta puolen — kuinka voisi hän, haaveellinen maankuleksija, päästä korkean yksinvaltiaan puheille? No, vähät siitä, hätä keinon keksii! Ja kyllä sen sillan yli päästään, kun kerran sinne tullaan. Olihan hän vanha sotilas ja tottunut keksimään tepsiviä temppuja; miksi ei hän nyt löytäisi tietä? Niin, hän tahtoi ainakin panna parastansa. Kenties hänen isänsä vanha ystävä sir Humphrey Marlow auttaisi häntä - "tuo vanha hyvä sir Humphrey, kuninkaan kyökin, tallin eli jonkun muun laitoksen päämies" — Miles ei oikein muistanut minkä. No nyt, kun hänellä oli jotakin, johon hän voi suunnata tarmonsa, jokin määrätty esine, jota hän voi ajaa takaa, nyt haihtui myöskin vähitellen se nöyryytyksen ja lannistuksen sumu, joka oli laskenut hänen hengelleen, ja hän kohoitteli päänsä ja katsoi ympärilleen. Hän hämmästyi nähdessään kuinka kauvas hän oli tullut; muinainen kotikylä oli jo kaukana hänen takanaan. Kuningas tuli jotkottaen perästä, ja hänen päänsä painui alaspäin; sillä hänkin oli syventynyt ajatuksiin ja tuumiin. Surullinen aavistus sumensi Hendonin vastasyntynyttä reipastusta: olisiko poika taipuvainen lähtemään uudestaan kaupunkiin, jossa hän koko lyhyenä elinaikanaan ei ollut muuta kokenut kuin hätää ja puutetta ja rääkkäystä? Mutta kysymys oli ratkaistava. Sitä ei saattanut välttää. Niin siis Hendon pidätti ohjaksia ja lausui —
"Olenhan aivan unohtanut kysyä, mihin matkustetaan. Minne te käskette, herra?"
"Londoniin!"
Hendon antoi mennä taas, hyvin tyytyväisenä tähän vastaukseen — vaikka hämmästyneenä myös.
Koko matka meni kuitenkin ilman tärkeitä seikkailuja. Mutta se päättyi, kun päättyikin, seuraavaan. Noin kello kymmenen illalla he saapuivat Londonin sillalle, keskelle kiehuvaa, kiitävää, huutavaa ja hurraavaa ihmispesää, jonka oluesta hohtavat naamat paistoivat tuhansien tulisoittoin valossa — ja sillä hetkellä juuri eräs muinoisen herttuan eli muun suuruuden rappeutunut pää romahti alas paikaltaan ja sattui Hendonin käsivarteen, kimmahtaen sitten niiden jalkoihin, jotka hurisivat perästä. Niin häviävää, haihtuvaa, on ihmisen työ tässä matoisessa maailmassa! — kuningas vainaja hyvä oli ainoastaan kolme viikkoa ollut kuolleena ja kolme päivää haudassaan, ja jo nyt olit nämä kaunistukset, joita hän niin suurella vaivalla oli valinnut siltaansa varten valtakunnan etevimmistä päistä, jo nyt olit ne rappeutumassa. Eräs porvari kompastui tähän pääkalloon ja löi täten oman päänsä joteskin tuimasti vasten sitä, joka sattui käymään hänen edellänsä, joka taas puolestaan kääntyi taaksepäin ja löi vasten korvia ens' miestä, kuin tuli hänelle eteen, ja sai itse vuorostaan samalla tavoin vasten naamaa tämän miehen ystävältä. Olihan juuri sopivin aika moiseen kahakkaan, sillä juhlallisuudet huomista päivää — kruunauspäivää — varten olit jo alkaneet. Jokainen oli pikkuisen päissään, juomatavaroista ja isänmaallisuudesta. Viidessä minuutissa rusikoittiin nyrkeillä yli melkoisen pinnanalan; kymmenen tai kahdentoista minuutin perästä oli se, nimittäin pinnanala, laventunut pariin tynnyrinalaan ja nyrkkisota käynyt kapinaksi. Tällöin olit jo Hendon ja kuningas toivottomasti joutunut erilleen toinen toisestaan ja hävinneet huilaavan ihmisjoukon sekamelskaan. Sinne jätämme heidät.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Tom'in edistyminen.
Sill'aikaa kuin todellinen kuningas vaelteli pitkin maata, huonosti puettuna, huonosti ruokittuna, maankiertäjäin rusikoimana ja pilanesineenä lakkaamatta, toisinaan salvattuna yhteen varkaiden ja murhaajain kanssa vankilaan ja kutsuttuna roistoksi ja petturiksi kaikkialla, — sill'aikaa vietti valekuningas Tom Canty ihan toisenlaista elämää.
Kuu viimeksi hänet näimme, oli kuninkuus juur ruvennut näyttämään hälle päiväpuoltaan. Tämä päiväpuoli leveni levenemistään jokaiselta vuorokaudelta: hyvin vähässä ajassa koko elo oli tullut pelkäksi auringonpaisteeksi ja suloksi. Pelko meni menoaan; synkät aavistukset haihtuivat ja kuolivat pois; hämmennys hälveni luonnollisen ja luottavaisen ryhdin tieltä. Piiskapoikansa kultakaivoksen sai hän lypsämään päivä päivältä paremmin.
Hän käski lady Elisabethin ja lady Jane Gray'in luoksensa, kun hänen tuli halu leikkiä tai jutella, ja lähetti heidät pois saatuaan kylliksensä, kaikki tyyni kuin olisi hän tottunut moisiin tapoihin. Eikä myöskään osoittanut hän minkäänmoista hämmennystä enää, kun nämä korkeat henkilöt lähtiessään painoivat suukkosen hänen kämmenelleen.
Se oli hänelle hupaista, kun hän iltasin tuli kaikella loistolla saatetuksi vuoteelle ja aamusin monimutkaisilla juhlamenoilla puetuksi. Hän ylvästeli, kun hän marssi päivällisille tuo kimeltävä joukko valtiopalvelijoita ja asepukuisia herrasmiehiä kintereillään; niin, hän jopa lisäsi näiden viimemainittujen lukuakin kaksin kerroin, että niitä oli sata. Hän rakasti kuulla torvien toitotusta pitkissä käytävissä ja kuuluvain äänien kajahusta: "Tie auki kuninkaalle!"
Hän oppi jopa ilolla istumaan neuvostossa valtaistuimellansa ja olemaan olevinansa jotain muutakin kuin lordprotektorin huulikappaleena. Hän otti mieliriemulla vastaan ulkomaiset lähettiläät ja heidän prameat saattoväkensä ja kuunteli heidän asioitaan loistavilta kuninkailta, jotka nimittivät häntä '"veljeksensä". Oi, sinä onnen lellipoika Tom Canty, äsken lähtenyt Offal Court'in liasta!
Hän oli ihastunut kallisarvoisiin vaatteisiinsa ja antoi käskyjä tuomaan yhä lisää. Hän huomasi nuo neljäsataa palvelijaansa liian vähälukuisiksi omalle suuruudelleen ja enensi ne kolmin kerroin. Noiden liehakoitsevain hovimiesten mairittelu kävi suloiseksi musiikiksi hänen korvilleen. Hän pysyi kuitenkin hyvänä ja lempeänä ja oli yhä edelleen kaikkien rasitettujen puolustajana ja kävi väsymätöntä sotaa vääriä lakeja vastaan. Moisissa tiloissa saattoi hän loukattuna muka kääntyä johonkin kreiviin tai herttuaan ja iskeä häneen silmäyksen, joka pani loukkaajan vapisemaan. Kerran, kun hänen kuninkaallinen "sisarensa", tuo hirveän pyhä lady Mary, otti jutellakseen hänen kanssaan hänen "viisaudestaan", siinä, että hän armahti niin paljon ihmisiä, jotka muuten olisivat istuneet vankeudessa tai tulleet hirtetyiksi tai poltetuiksi, ja kun hän muistutti hänelle, että heidän isä-vainajansa vankiloissa väliin oli ollut enemmän kuin kuusikymmentä tuhatta syylliseksi todistettua vankia yhdellä kertaa, sekä että kuningas Henrik kiitetyn hallituksensa aikana oli jättänyt seitsemänkymmentäkaksi tuhatta vankia pyövelin tapettavaksi[15] — silloin poika tuli jalon harmin valtaan ja käski lady Maryn mennä huoneeseensa ja rukoilla Jumalaa ottamaan hänen rinnastaan kiven ja antamaan hänelle ihmisen sydämmen.
Eikö Tom siis koskaan tuntenut levottomuutta tuon pienen oikean prinssi paran kohtalosta, joka niin ystävällisesti oli kohdellut häntä ja semmoisella innolla lentänyt ulos kostamaan tuolle hävyttömälle vartiomiehelle palatsin portilla?
Kyllä, ensimmäiset päivät ja yöt olit runsaasti sirotetut mietteillä kadonneesta prinssistä ja hänen toivotusta kotiintulostaan ja hänen astumisestaan perittyihin oikeuksiinsa ja kunniaansa. Mutta kun aika kului eikä prinssiä kuulunut, niin Tom'in mieltä rupesi pitämään täydessä puuhassa uutuus ja lumoavaisuus hänen asemassaan, ja eksynyt hallitsija rupesi vähitellen luistamaan pois hänen ajatuksistaan. Ja lopulta, kun nämä mietteet väkisinkin aika ajottain tunkeutuivat hänen rintaansa, hän ajoi ne menemään pahansuopina aaveina, jotka vain panivat Tom'in häpeemään ja tuntemaan syyllisyyttä.
Tom'in äiti parka ja sisaret menivät, samaa tietä hänen sydämmestään. Ensimmältä hän vaikeroi heidän puolestaan, suri heitä, mutta sittemmin kauhisti häntä se ajatus, että he jonakin päivänä ilmestyisivät repaleissaan ja liassaan, ilmaisisivat hänet suukkosillaan ja syöksisivät hänet alas huimaavalta paikaltaan ja vetäisivät hänet takaisin köyhyyteen ja kurjuuteen ja likaan. Viimein he lakkasit melkein kokonaan häntä kiusaamasta. Ja Tom oli tyytyväinen, jopa iloinenkin, sillä milloin ikänänsä heidän surulliset ja syyttäväiset kasvonsa ilmestyivät hänelle, tunsi hän itsensä halveksituksi enemmän kuin mateleva mato.
Puolyön aikaan helmikuun 19 päivänä oli Tom Canty vaipumassa uneensa kallisarvoisella vuoteellaan kuninkaan kodissa, kuninkaallisten palvelijoittensa passaamana ja kuninkuuden komeuden ympäröimänä, — onnellinen poika, sillä huomispäivä oli määrätty hänen juhlalliseksi kruunauksekseen Englannin kuninkaaksi. Samana hetkenä Edvard, todellinen kuningas, nälissään ja janoisena, ryvettyneenä ja likaisena, väsyneenä matkasta ja verhottuna repaleisiin ja rasuihin — tämä kaikki seurauksena metelistä — tuli puserretuksi ihmisjoukkoon joka suurella harrastuksella katseli isoja, kiirehtiviä työmiesparvia, jotka riensivät sisään Westminster Abbey'in ovista ja niistä ulos, hääräävinä kuin muurahaiset: työmiehet viimeistelivät valmistuksia kuninkaan kruunaukseen.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Uskollisuuden juhlakulku.
Tom Cantyn herätessä seuraavana aamuna oli ilma täynnään jylisevää jyminää, joka kantoi kauvemmas kuin korvaan. Se oli sulaa musiikkia hänelle, sillä se tiesi, että koko englantilainen maailma oli jaloillaan tervehtiäksensä alamaisimmasti tätä suurta päivää.
Tom oli vieläkin kerran päähenkilönä ihmeen loistavassa juhlakulussa
Thames joella, sillä vanhan tavan mukaan "uskollisuuden juhlakulku"
Londonin läpi lähti Tower'ista, ja sinne hän nyt oli menossa.
Hänen tultuaan perille näytti sillä, kuin vanhan kunnianarvoisen linnoituksen muurit olisit yhtäkkiä haljenneet tuhansista paikoista ja kuin joka halkeamasta tupruisi punainen liekkikieli ja valkoinen savupilvi perästä. Huumaava räjähdys seurasi, joka täydelleen hukutti ihmisjoukon riemuhuudot ja sai maapinnan täräjämään. Tykkien salamoimiset, savut ja räjähykset tulivat toinen toisensa perästä ihmeen nopeudella, niin että vanha Tower hälveni paksuun sumuun omasta savustaan, — kaikki pait ylimmäisen tornin huippu ei, jota sanottiin Valkoiseksi Tower'iksi; tämä, liehuvine lippuineen, pisti ulos tiheästä savusta kuin vuorenkärki pilvikerroksesta.
Tom Canty, puettuna loistavaan pukuun, nousi korskuvan sotaoriin selkään, jonka koristeltu satulavaippa ulottui melkein maahan asti. Hänen "setänsä", lordprotektori Somerset, asettui samalla tavoin ratsastaen, hänen taaksensa. Kuninkaan kaarti muodosti rivin kummallekin puolen ja oli mitä prameimmasti varustettu. Protektorin perästä tuli näennäisesti ääretön saattojoukko suurisukuisia aatelismiehiä, joita seurasi heidän vasallinsa. Näiden jälkeen taasen seurasi lordmajori ja neuvosmiehistö punaisissa samettivaipoissa ja kultaiset vitjat rinnoillaan, ja näiden jälkeen virkamiehet ja kaikki Londonin ammattikunnat upeissa puvuissa ja kantaen kukin kuntansa lippuja. Niinikään osallistui juhlakulkuun, erityisenä kunniavahtina kaupungin läpi, Vanha ja Arvoisa Tykistökomppania — laitos, joka jo silloin oli kolmesataa vuolta vanha ja ainoana sotilasosastona Englannissa, jolla oli (niinkuin sillä vielä meidän päivinämme on) etuoikeus pitää itseään riippumattomana parlamentin käskyistä.
Tämä oli todellakin loistavaa näytelmää, ja saattojoukkoa tervehdittiin kaikuvilla eläköön-huudoilla, sen juhlallisesti liikkuessa eteenpäin sullottujen ihmisjoukkojen keskitse. Kronikoitsija kertoo: "Kun kuningas tuli sisään kaupunkiin, vastaanotti hänet väestö rukouksilla, tervetuliaisilla, eläköönhuudoilla, suopeilla sanoilla ja kaikilla merkeillä, jotka osoittavat alamaisten vilpitöntä rakkautta hallitsijaansa. Kuningas osoitti iloiset kasvoi niille, jotka seisoivat taaempana, ja lausui helliä sanoja niille, jotka olit likempänä hänen armoansa, ja hän näytti olevansa yhtä kiitollisena kansan hyväntahtoisuudesta kuin tämä oli saadessaan sitä osoittaa. Kaikille, jotka toivoivat hänelle hyvää, sanoi hän kiitokset. Niille, jotka rukoilivat: 'Jumala varjelkoon hänen armoansa', sanoi hän takaisin: 'Jumala varjelkoon teitä kaikkia' ja lisäsi, että 'hän kiitti heitä sydämmensä pohjasta'. Ihmeellisesti oli kansa ihastuksissaan kuninkaansa armollisiin vastauksiin ja käytökseen".
Fenchurch Street'illa seisoi "kaunis lapsi kauniissa puvussa" eräällä lavalla lausumassa hänen majesteettiansa tervetulleeksi kaupunkiin. Viimeinen värssy hänen tervehdyksessään kuului näin:
"Oi, terve, terve kuningas! Oi, sydän säpsähtää
ja kieli hiljenee, kun silmä halajaa —
Oi, terve, terve valtahas, mi meitä lämmittää.
Sua Herra hallitkoon! Oi, sydän suosittaa."
Kansa remahti kaikuvaan iloon, toistaen jotakuinkin mitä lapsi oli sanonut. Tom Canty katseli tuota lainehtivaa merta, jossa kirkkaat kasvot pääosana olit, ja hänen sydämmensä paisui autuutta. Hän tunsi, että ainoa, mikä kannatti elämistä tässä maailmassa, oli olla kuninkaana ja koko kansan lemmikkinä. Samassa hetkessä sattui hänen silmäänsä vähän matkan päästä pari repaleista toveria Offal Court'ista — toinen lordisuuramiraali hänen entisessä leikkihovissaan, toinen ensimmäinen sänkykamari-lordi samassa vaateliaassa valepaikassa; ja hänen ylpeytensä paisui yli kaikkein rajojen. Voi, jospa he nyt tuntisivat hänet! Mikä sanomaton kunnia olisi se, jos he voisit nähdä mikä hän nyt oli ja todistaa, että tuo naurettava pilkkakuningas katuojista ja kujista oli tullut todelliseksi kuninkaaksi, sekä että hällä oli suuria herttuaita ja prinssejä nöyrinä palvelijoinaan ja koko Englannin maailma jaloissaan! Mutia hänen täytyi luopua siitä ilosta ja tukehuttaa toiveensa, sillä moinen tunteminen saattaisi maksaa enemmän kuin se tuottaisi. Niin käänsi hän siis päänsä pois ja antoi molempain repaleisten poikain jatkaa riemu- ja hurraa-huutojaan, heidän tietämättään kelle he niitä tuhlasit.
Jokainen hetki kuului huuto: "rahaa! rahaa!" ja Tom vastasi heittämällä kunakin hetkenä kourallisen uusia kiiltäviä rahoja ihmisjoukon kourittavaksi.
Kronikoitsija kertoo: "Gracechurch Street'in ylempään päähän, erään kyltin ulkopuolelle, joka kuvasi kotkaa, oli kaupunki pystyttänyt komean kaarikaton, ja tämän sisäpuolella oli lava, joka ulottui suoraan kadun poikki. Tämän päällä oli historiallinen kuvaryhmä, joka kuvaili kuninkaan lähimpiä esi-isiä. Siinä istui Elisabeth Yorkilainen keskellä tavattoman suurta, valkoista ruusua, jonka terälehdet muodostivat erittäin soman reunuksen hänen ympärilleen. Hänen vieressään oli Henrik VII lähtien suuresta, punaisesta ruususta, joka oli järjestetty samalla tavoin: kuninkaallisen pariskunnan kädet olit yhdessä ja vihkisormus asetettu näkyviin. Valkoisesta ja punaisesta ruususta lähti puunrunko, joka ulottui ylimmälle lavalle, missä istui Henrik VIII. Tämä oli asetettu punaiseen ja valkoiseen ruusuun, ja hänen vieressään oli uuden kuninkaan äidin, Jane Seymour'in, muotokuva. Tästä pariskunnasta nousi oksa, joka ulottui kolmannelle lavalle, missä istui Edvard VI kuvitettuna, joka oli noussut valtaistuimelle majesteetillisuudessaan. Koko kuvaryhmä oli kiedottu punaisista ja valkoisista ruusuista tehtyihin seppeleisiin."
Tämä eriskummainen ja huvittava näky vaikutti riemuitsevaan kansaan niin, että sen hyvähuudot täydellisesti voittivat sen lapsen heikon äänen, joka oli saanut toimekseen selittää kuvat kauniissa runosäkeissä. Mutta Tom Canty ei ollut pahoillaan siitä, sillä tämä äänekäs kansansuosio oli hänestä suloisempaa musiikkia kuin mikään runollisuus, olkoonpa säkeet olleet kuinka kauniit tahansa. Minnepäin ikinä Tom käänsikin iloiset nuoret kasvonsa, tunsi väkijoukko heti kuvan yhtänäköisyyden hänen kanssaan lihassa ja veressä. Ja uudet mieltymyksen myrskyt pauhasit.
Juhlakulkue liikkui yhä eteenpäin ja lävisti toisen kunniaportin toisensa perästä hipaisten koko ryhmän historiallisia kuvaelmia, joista kukin puolestaan osoitti jotakin pienen kuninkaan hyvettä tai taitoa tai muuta ansiota. "Läpi koko Cheapsiden, jokaisesta kuistista ja ikkunasta liehui lippuja ja viiriä; ja rikkaimmat matot ja kankaat, paikka paikoin jopa kullatut kirjosilkitkin peittivät kadut — todisteina läheisten kauppapuotien suuresta rikkaudesta; ja koko loisto ja prameus, joka rehoitti tällä päätiellä, oli yhtä suuri muilla kaduilla, jopa siellä täällä suurempikin."
"Ja koko tämä loisto ja nämä ihmeet on tässä yksistään minua varten — minua!" mumisi Tom Canty.
Valekuninkaan posket hehkuivat kiihtyväisyyttä, hänen silmänsä leimusivat, hänen aistimensa loiskivat ihastuksen meressä. Tältä hetkellä, juur kun hän nosti kättänsä sirotellakseen runsaita lahjojaan, tarttui hänen silmänsä halpaan, säikähtyneeseen naismuotoon, joka tunkeili esiin ihmisjoukon takarivistä ja jonka silmät olit pingoitetut häneen. Kauhu valtasi pojan. Se oli hänen äitinsä! Ja ylös lensi hänen kätensä kasvoille, kämmenpohja ulospäin — tuo vanha väkinäinen liike, joka oli perintönä unohtuneesta kohtauksesta ja sitten juurtunut tavaksi. Seuraavassa hetkessä oli vaimo tunkeutunut tiheän ihmisrivin ja vartioväen läpi ja seisoi nyt ihan Tom Cantyn vieressä. Äiti syleili hänen säärtänsä, peitteli sitä suudelmilla ja huusi: "Oi, lapseni! oi rakas lapseni!" kääntäen häneen kasvot, jotka olit kirkastuneet ilosta ja rakkaudesta. Samassa sieppasi eräs kaartiväen upseeri vaimon pois, laskien kirouksen, ja lennätti hänet lujalla rykäyksellä sinne, mistä hän oli tullut. "Minä en tunne teitä, vaimo!" oli ne sanat, jotka putosivat Tom Cantyn huulilta tämän surkean kohtauksen tapahtuessa. Mutta pistipä hänen sydämmeensä nähdä miten äitiä kohdeltiin. Ja kun tämä kääntyi takaisin saadaksensa vielä silmäyksen pojalta, ennenkuin ihmisjoukko sulkisi hänet näkyvistä, näytti vaimo parka niin nöyrtyneeltä, niin sydän-särkyneeltä, että Tom Canty piehtaroi häpeän häätämänä. Tämä tunne kerrassaankin sammutti hänen ylpeytensä kekäleet tuhaksi ja teki tyhjäksi hänen anastamansa kuninkuuden. Hänen suuruutensa sokkoset olit hänen mielestään mennyttä kalua, putosit hänen päältään kuin ränstyneet repaleet.
Juhlakulkue kulki eteenpäin yhä kasvavan komeuden ja tervehtiväin, väljeneväin väkijoukkojen läpi; mutta Tom Cantylle oli luo kaikki olematonta. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Kuninkuus oli kadottanut sulonsa ja suopeutensa, sen loisto käynyt hänelle nuhteeksi. Katumus kalvoi hänen sydäntään. Hän sanoi: "Jumala suokoon, ett' oisin vapaa vankeudestani!"
Hän oli tietämättään toistanut ne sanat, jotka oli lausunut pakko-suuruutensa ensimmäisenä päivänä.
Loistava juhlakulkue kiemurteli kuin paistava, pitkän pitkulainen käärme tuon kummallisen, vanhan City-kaupungin koukkuisia katuja eteenpäin ja läpi juhlivain joukkojen. Mutta kuningas istui ratsunsa selässä pää painuneena alaspäin ja silmät tyhjinä; näki ainoastaan äitinsä kasvot ja loukatun katseen niissä.
"Rahaa, rahaa!" Huuto kävi kuuroon korvaan.
"Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas!" Tuntui siltä kuin maanpinta täräjäisi ihastushuudoista; mutta ei vain mitään vastausta kuninkaalta. Hän kuuli tärähtävän toitotuksen, ikäänkuin kuulee myrskyjen mainingin, kun se sattuu korvaan hyvin kaukaa, sillä toitotus tukehtui ihan toisen äänen alle, joka oli paljon lähemmällä, hänen omassa rinnassaan, hänen syyttävässä omassa tunnossaan, — äänen, joka alinomaa toisti hälle nuo häpeälliset sanat: "Minä en tunne teitä, vaimo!"
Nämä sanat soivat soimaten kuninkaan sielussa, niinkuin kuolinkellon soitto soi jääneen ystävän sieluun, muistuttaen tätä salaisesta vilpistä, jota hän kerran kehräsi kuollutta kohtaan. Uudet kunnianosoitukset odottivat jokaisessa kadun-käänteessä. Uudet merkilliset ihmeet tulivat näkyviin. Uudet patterit ampuivat huumaavia laukauksia. Uudet ihastushuudot huijasivat odottelevien ihmisjoukkojen kurkuista. Mutta kuningas ei antanut vastauksen merkkiäkään, ja se syyttävä ääni, joka paloi hänen riutuneessa rinnassaan, oli ainoa mitä hän kuuli.
Vähitellen iloisuus kansajoukkojen kasvoissa muutteli hieman ja sekaantui johonkin, joka vivahti vähän levottomuudelle ja tuskalle. Huomasi myöskin miten riemuriehuna oli vähenemässä. Lordprotektori oli sukkela näkemään nämä merkit; yhtä sukkela hän oli näkemään niiden syyt. Hän kannusti hevosiaan, ratsasti kuninkaan viereen, kumarsi syvälle satulassaan, paljasti päänsä ja sanoi —
"Mun herrani! Ei oikein sovi nyt uneksua. Kansa on huomannut alakuloisen ilmeen teidän kasvoissanne, pilvet teidän otsallanne, ja se ennustaa pahaa siitä. Noudattakaa neuvoani: antakaa kuninkuuden auringon paistaa uudelleen tuohon synkkään sumuun, niin se hälvenee. Nostakaa päänne jälleen ja hymyilkää kansalle."
Näin sanoen sirotteli herttua kourallisen rahoja oikealle ja vasemmalle ja vetäysi sitten paikalleen. Valekuningas teki koneentapaisesti niin kuin häntä oli pyydetty. Hänen hymyssään ei ollut sydämmen vilpittömyyttä, mutta harvat silmät olit kyllin lähellä tai kyllin terävät sitä huomaamaan. Hänen korutöyhtöisen päänsä nyökkäykset, alamaisten tervehtiessä, olit miellyttävät ja suopeat; rahalahjat, jotka lähtivät hänen kädestään, olit kuninkaallisesti runsahat. Niin katosi kansan rinnanahdistus, ja ihastus-huudot huijasit kuin ennen.
Vielä kerran, vähää ennen juhlakulun loppua, täytyi herttuan ratsastaa esiin ja tehdä muistutuksia. Hän kuiskasi —
"Oi, kallis hallitsija! Antakaa mennä tää paha tuulenne. Maailman silmät on kääntyneet teihin." Sitten lisäsi hän kovasti suuttuneena: "Vieköön riivattu tuon hullun naisen! Hän se oli, joka on hämmentänyt teidän korkeutenne."
Juhlan loisto-esine käänsi elottomat silmänsä herttuaan ja sanoi raukealla äänellä —
"Hän oli mun äitini!"
"Herra jumala!" huudahti protektori käännähtäen hevosensa entisille paikoilleen juhlakulussa, "enteet oli siis tosia. Hän on jälleen mielipuoli!"
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kruunauspäivä.
Siirtykäämme nyt muutamia tunteja taaksepäin ja istukaamme Westminster Abbey'hin kello neljä aamulla tämän muistettavan kruunauspäivän. Ilman seuraa emme ole sillä vaikka vielä on pilkkosen pimeä, näemme me tulisoihtujen valaisemain parvien jo täyttyvän kansalla, joka tyytyy istumaan paikoillaan ja siivosti odottamaan seitsemän kahdeksan tuntia, nähdäkseen mitä tuskin voipi toivovansa nähdä kahdesti elämässään — kuninkaan kruunausta. Niin, London ja Westminster oli ollut jaloillaan siitä saakka, kuin tykit kuuluttaen paukkuivat, kello kolmesta; ja nyt jo törmäsi tittelitöntä, rikasta väkeä, ostettuaan selvällä rahalla oikeuden hakemaan itselleen istumapaikkoja parvilla, heitä varten varatuille sisäänkäytäville.
Tunnit kuluvat hitaasti. Kaikkinainen liike on toistaiseksi tauonnut, sillä parvet on jo aikoja sitten täpö täynnään. Istukaamme mekin joutessamme katselemaan tuota kaikkea, me voimme niin useaan suuntaan tähystää paikaltamme, huolimatta kirkon hämärästä, monia osia sen parvista ja palkongeista täynnään väkeä, vaikka toiset osat näistä parvista, palkongeista ovatkin peitetyt näkyvistämme pilarien ja muiden rakennustaidon ulkonemain kautta. Me voimme nähdä koko pohjoisen ristikuvan — tyhjänä vielä ja vartoen Englannin etuoikeutettuja luokkia. Me voimme samaten katsella koko pohjasiltaa eli platformua, joka on kalliilla kankaalla peitetty ja jossa on valtaistuin. Tämä on keskellä platformua, ja siihen viepi neljä ylenevää porrasta. Valtaistuimeen on suljettu rosoinen laatta-kivi — Scone-kivi — jonka päällä monet sukupolvet Scotlannin kuninkaita on istunut kruunauksessaan ja joka siten on käynyt pyhäksi kyllä vastaanottamaan samassa tarkoituksessa myöskin Englannin hallitsijoita. Sekä valtaistuin että sen jalusta on verhottu kultakankaalla.
Hiljaisuus vallitsee, tulisoitot välkkyvät himmeästi, aika kuluu hitaasti. Mutta lopulta koittava päivä puhuu puolestaan, tulisoitot sammuvat, ja lievä valovirta leviää suuressa kirkossa. Kaikki tämän temppelin kauneudet on nyt nähtävissä, mutta pehmeässä ja varjopuoleissa valossa, sillä päivän pyörä peittyy lieviin pilviin.
Kello seitsemän ratkeaa tämä yksitoikkoinen hiljaisuus ensi kertaa, sillä silloin astuu sisään ristilaivaan ensimmäinen aatelisnainen, puettuna kuin Salomo loistossaan; ja tämän ladyn taluttaa paikalleen samettinen ja satiininen marsalkka, samalla kuin uskollinen kopio tästä herrasta kantaa ladyn pitkää hameenhäntää, seuraa naista ja, hänen istuttuaan paikalleen, sovittelee hännän hänen helmaansa. Sitten hän sijoittelee naisen jalkapallin hänen tahtonsa mukaan; jonka jälkeen sama herra panee hänen kruununsa paikalle, josta se on mukavasti saatavissa silloin, kun aika on käsissä kaikkein aatelien kruunaukseen samalla kertaa.
Vähitellen purjehtivat nyt sisään aatelisnaiset loistavassa jonossa, ja silkkipukuisia marsalkkoja häälyy kaikkialla taluttaen naisia paikoilleen ja valmistaen heille mukavat istumasijat. Näytelmä on jo vilkasta kyllä. Liikettä ja häälynää ja kirjavain värien välkkynää kaikkialla. Hetkisen perästä kuitenkin hiljaisuutta; sillä kaikki aatelisnaiset on jo tulleet, ja he istuvat paikoillaan täyttäen puoli tynnyrinalaa kukillaan ja loistaen kaikissa taivaankaaren väreissä ja jalokiviltä heiastaen kuin kokonainen linturata tähtiä. Siinä on kaikki ikäluokat: ruskeat, ryppyiset, valkopäiset leskiladyt, jotka voivat ajatuksissaan vääntyä taaksepäin ja yhä taaksepäin ajan virrassa ja vielä muistaa Richard III:n kruunausta ja tuon vanhan unohtuneen ajan levottomuuksia; siinä on suopeita keski-ikäisiä naisia; siinä on miellyttäviä, rakastettavia nuoria rouvia; ja siinä on lempeitä, kauniin kauniita nuoria tyttöjä sulavine silmineen ja purppuraposkineen, ja he kenties, kun tärkeä hetki on tullut, hieman nurintapaisesti panevat kruunuset päähänsä, sillä onhan tuo toimi ihan uuden uutukaista heille, ja heidän jännityksensä kai on vaikuttava kaikin hämmentävästi. Toivokaamme kuitenkin, ettei sitä tapahdu, sillä onhan nuorten ladyjen hiukset ennakolta asetettu taipuvaan tilaan kruunusen pikaista ja mukavaa sovittamista varten, kun merkki annetaan.
Olemme nähneet tämän äärettömän ladyjoukon olevan paksusti jalokivillä pirotellun, ja me näemme myöskin, että tämä on ihmeellistä näytelmää — mutta vasta nyt herää, kun herääkin, hämmästyksemme täydellä todella. Noin kello yhdeksän aikaan särkyvät pilvet paistikkaa, ja torvillinen auringon säteitä samoaa samakan ilman läpi ja venyy verkalleen naisten riveihin. Ja jokainen rivi, johonka se käy, leimuaa silloin loistavaan hehkuun monivärisiä tulia, ja me tunnemme itse sormenpäissämme kuni sähkösysäyksen, joka ampuu meidän lävitsemme tuon yllätyksen ja näytelmän kauneuden johdosta! Heti sen perästä ilmenee erityinen lähetystö jostakin kaukaisesta Itämaiden nurkasta. Astuen esiin yleisen ulkomaiden lähettiläskunnan kanssa ristittää se auringonsäteet, ja me pidätämme henkeämme, sillä loisto, joka suikkii ja säkenöitsee sen ympärillä, on niin valtava. Itämaiden lähetystö on näet kiireestä kantapäähän helmitetty kalleilla kivillä, jotka sen vähänkin liikahtaessa heittävät ympärille heijastavan, välkkyvän valon.
Muuttakaamme "tempus'ta" kirjoituksessa! Aika kului hitaasti — tunti — kaksi tuntia — puoli kolmatta tuntia. Silloin ilmoittivat tykkien syvät pamaukset, että kuningas suurine saattoineen oli viimeinkin saapunut; ja odottelevat väkijoukot iloitsivat. Kaikki kyllä tiesivät, että viivytystä seuraisi, sillä täytyihän kuninkaan tulla valmistetuksi ja puetuksi tuota juhlallista tilaisuutta varten; mutta tämä odotusaika tulisi sittenkin hauskasti kulumaan, kun valtakunnan valiomiehet olivat mukana loistavissa puvuissaan. Nämä herrat saatettiin nyt asianomaisilla juhlamenoilla kukin paikalleen, ja heidän kruunusensa asetettiin helposti saataviin. Sillaikaa vallitsi utelias harrastus ihmisissä parvien päällä, sillä useimmat heistä saivat nyt ensikertaa elämässään omin silmin nähdä herttuoita, kreivejä ja parooneja, joiden nimet löytyi historiassa jo viisi sataa vuotta sitten. Kun kaikki olit istuneet, oli näköala parvilta mitä täydellisin, ja pramea se olikin ylen määrin ja muistiin pantava myös.
Nyt ilmestyit kirkon korkeimmat herrat hiippoineen ja heidän alustalaisensa, astuskelit platformulle ja istuit määrätyille paikoille. Sitten seurasi lordprotektori ja muita suuria virkamiehiä, ja heidän perässään tuli teräsaseissa osasto kaartilaisia.
Oli hetken odottavaa hiljaisuutta. Sitten, annetusta merkistä, pauhasit yhtäkkiä riemumarssin sävelet, ja Tom Canty, puettuna pitkään, kultasarkaiseen kauhtanaan, ilmestyi ovelle ja astuskeli platformulle. Koko läsnäoleva ihmiskunta nousi seisaalle, ja hallitsija-vakuutuksen juhla alkoi.
Urkujen säestäessä lauletun virren sävelet soivat soinnokkaasti temppelissä, ja siten tervehdittynä saatettiin Tom Canty valtaistuimelle. Ikivanhat menot menivät menoaan painavalla juhlallisuudella, läsnäolevain hartaasti kuunnellessa ja katsellessa; ja niiden lähestyessä loppuansa kävi Tom Canty kalvakkaaksi, kalpeni kalpenemistaan, ja syvä ja synkän synkkä kärsimys ja toivottomuus valtasi hänen sielunsa ja vaivatun sydämmensä.
Vihdoinkin loppusuoritus oli käsissä. Canterburyn arkkipiispa nosti Englannin kruunun patjalta ja piti sitä tuon vapisevan valekuninkaan pään päällä. Samassa hetkessä nousi heijastus, kuin taivaankaaresta, kirkon omassa ristilaivassa, sillä jokainen aatelishenki tuossa suuressa kokouksessa nosti, kun nostikin, kruununsa ja piti sitä päänsä yllä — ja pysyi hetkisen liikkumatta tässä asennossa.
Syvä hiljaisuus vallitsi temppelissä. Tässä juhlallisessa hetkessä ilmeni äkkiä arvaamaton outo vieras näyttämölle — vieras, jota ei kenkään ollut huomannut, ennenkun se ilmestyi kuorikäytävälle. Se oli poika, paljaspäinen ja huonoissa kengissä, puettuna köyhään, karkeaan riepupukuun, joka oli raukeeva repaleisiin. Hän koroitti kätensä juhlallisuudella, joka ei oikein sopinut hänen kurjaan ja surulliseen ilmiöönsä, ja päästi kurkustaan tämän varoittavan muistutuksen —
"Minä kiellän teitä panemasta Englannin kruunua tuohon rikolliseen päähän. Minä olen kuningas!"
Samassa monet miehet närkästyksissään kävit käsiksi poikaan; mutta samassa myöskin Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan, astui nopean askeleen eteenpäin ja huusi helisevällä äänellä —
"Päästäkää hänet ja varokaa itseänne! Hän on kuningas!"
Hurjasti säikähtyivät kaikki läsnäolevat, jotka puoleksi nousit seisaalleen paikoillaan tuijottaen huumaavassa hämmästyksessä toisiaan tai päähenkilöitä tässä kohtauksessa, ikäänkuin ihmiset, jotka ihmettelevät, ovatko he valveillaan ja täysin tolkuillaan vai nukkuvatko ja näkevätkö unta. Lordprotektori oli yhtä ymmällään kuin toiset, mutta tointui pian ja huudahti pontevasti —
"Älkää huoliko hänen majesteetistaan, hänen tautinsa on uudistunut — ottakaa kiinni tuo maankuleksija!"
Häntä olisi toteltu, mutta valekuningas potki jalkaansa ja huusi —
"Hengen uhalla! Älkää koskeko häneen, hän on kuningas!"
Ei käyty häneen käsiksi. Oli kuin kaikki ihmiset olisit kivettyneet. Ei jäsentä liikahtanut, ei sanaa sanottu. Ei kenkään tietänyt mitä oli tekeminen, mitä sanominen niin oudossa ja odottamattomassa tapauksessa. Kun sitten kaikki mielet ja ajatukset kokivat tulla tolkuilleen, astui vieras poika levollisesti eteenpäin mahtavalla ryhdillä ja varmalla katsannolla. Alusta alkaen ei hän ollut horjahtanut, ja kaikkein seistessä siinä kuin puusta pudonneina, astui hän ylös platformulle, ja valekuningas nousi iloisena hänelle vastaan, polvistui hänen edessään ja sanoi —
"Oi, herra kuninkaani, anna Tom Canty raukan olla ensimmäisen, joka vannoo sinulle uskollisuutta ja sanoo: 'Pane kruunu päähäs ja astu jälleen paikoilles!'"
Lordprotektorin silmäys kohtasi ankarasti ja vakavasti vastatulleen kasvoja; mutta yhtäkkiä katosi ankaruus, ja sijaan tuli mitä syvimmän ihmettelyn ilmaus. Sama muutos tapahtui myöskin toisissa suurissa virkamiehissä. He katsoit toinen toistansa ja astuivat askeleen taaksepäin ikäänkuin sovitusta merkistä. Ajatuksissa oli sama: "Mikä merkillinen yhdennäköisyys!"
Lordprotektori aprikoitsi hetkisen, sanoi sitten syvällä kunnioituksella —
"Teidän suostumuksellanne, sir, tahtoisin minä tehdä muutamia kysymyksiä, jotka —"
"Ja minä vastaan niihin, my lord."
Herttua kysyi häneltä nyt yhtä ja toista hovista, kuningas vainajasta, prinssistä, prinsessoista ja poika vastasi tyydyttävästi ja ilman miettimättä. Hän antoi kuvauksen valtiohuoneista palatsissa, kuningas vainajan asumuksesta ja Wales'in prinssin suojista.
Tämä oli kummallista, ihmeellistä, jopa selittämätöntäkin — sanoivat kaikki, jotka kuulivat vastaukset. Vuorovesi oli kääntymäisillään ja Tom Cantyn toivo nousemassa, kun lordprotektori puisteli päätään ja sanoi —
"Tämä on todellakin hämmästyttävää — mutta enempää se ei ole, kuin mitä meidän herramme kuningas myöskin voi tehdä." Tää muistutus ja tämä viittaus Tom Cantyyn, että hän vieläkin oli kuningas, synkistytti häntä, ja hän tunsi toivonsa menevän muruihin. "Nämä ei ole selviä todistuksia", lisäsi protektori.
Vuorovesi kääntyi nyt hyvin nopeaan, todellakin oikein nopeaan mutta nyt päinvastaiseen suuntaan; se jätti Tom Canty raukan haaksirikkoutuneena valtaistuimelle ja ajoi toisen ulos ulapalle. Lordprotektori tuumasi — ravisti päätään — ja tää ajatus tunkeusi häneen: "Se on vaarallista valtiolle ja meille kaikillekin, että häälätään niin kamalassa ongelmassa kuin tämä; se voi pirstauttaa kansan ja kalvaa valtaistuimen juuria." Kääntyi sitten ja sanoi —
"Sir Thomas, vangitkaa tuo. — Ei, älkää hätäilkö!" Hänen kasvonsa kirkastui, ja hän kääntyi repaleiseen pyrkijään tällä kysymyksellä —
"Missä on valtion sinetti? Vastatkaa tähän kysymykseen, ja ongelma on, kun onkin, selitettynä; sillä ainoastaan hän, joka on ollut Wales'in prinssinä, voi vastata siihen! Niin pienessä asiassa lepää itse teossa valtaistuin ja kuninkaan huonekunta!"
Se oli onnellinen ajatus, hyvä ajatus. Että läsnäolevat virkamiehetkin tuumasit samalla tavoin, tuli näkyviin siitä hiljaisesta suostumuksesta, joka meni silmästä silmään. Niin, ei kukaan muu kuin todellinen prinssi voisi selittää sitä synkkää salaisuutta, joka piili tuossa hävinneessä valtion sinetissä — olkoonpa tämä viekas pikku petturi lukenut läksynsä vaikka kuinka hyvin, tässä ei tulisi hänen oppinsa mihinkään, sillä hänen opettajansa itse ei voisi vastata tähän kysymykseen. Voi, kuinka hyvä se oli, tuo konsti! Nyt päästään kuni kerrassaankin tästä ikävästä ja vaarallisesta seikasta! — Senpätähden he nyykkivät huomaamattomasti päätään ja hymyilivät salassa ja näkivät jo kuin hengessä tämän höperön pojan nolattuna ja rikollisen hämmingin murtamana. Mutta kuinka he itse kummastuit nähdessään, ettei käynytkään sillä lailla — kuinka he kummastuit kuullessaan hänen vastaavan levollisesti ja varmasti —
"Tässä ongelmassa ei ole mitään vaikeaa." Lausumatta edes "jos sallitte" kääntyi hän sitten ja antoi käskynsä kursailematta, niinkuin synnynnäiselle hallitsijalle tulee: "Hyvä lordi St. John, menkää minun yksityiseen kabinettiini palatsiin — eihän kukaan tunne sitä paikkaa paremmin kuin te — ja aivan likellä lattiaa vasemmassa nurkassa, kauimpana esihuoneen ovesta, löydätte te seinässä vaskisen naulankannan; painakaa siihen, ja pieni jalokivilipas lentää auki, josta te ette ennen ole kuulleet hiiskaustakaan eikä liioin kenkään muu koko maailmassa, kuin minä ja se uskollinen käsityöläinen, joka sen mulle on tehnyt. Ensimmäisenä pistää silmäänne valtion sinetti — tuokaa se tänne."
Koko seurue hämmästyi tätä puhetta ja vielä enemmän sitä varmuutta, jolla pikku mierolainen tiesi osoittaa juuri tätä korkeaa henkilöä, ilman arvelematta tai ilman erehdyksen pelkoa, ja kutsua häntä oikealla nimellä, niin tyyneesti ja levollisesti kuin olisit he olleet vanhat tutut. Lordi tuli hämilleen melkein niin, että oli suorastaan tottelemaisillaan. Hän jo teki liikkeen kuin olisi menossa, mutta pianpa asettui levolliseen asemaansa jälleen, vaikka hieman punastuen. Tom Canty kääntyi hänen puoleensa ja sanoi ankarasti —
"Mitä tuumaatte? Ettekö kuulleet kuninkaan käskyä? Menkää!"
Lordi St. John kumartui syvään — ja siinä huomattiin, että kumarrus oli nähtävästi varovainen eikä puolueellinen, se kun ei ollut osoitettuna kummallekaan kuninkaalle, vaan puolueettomalle alalle noin keskivälissä heitä — ja lordi meni matkalleen.
Nyt alkoivat liikkua nämä loistokkaat jäsenet tässä virkamiesryhmässä muuttaen sijaa hiljoilleen ja tuskin huomattavasti — ikäänkuin kaunolasissa eli kaleidoskoopissa, jota verkalleen väännetään ympäri; sen tapahtuessa eri osat kustakin kimeltävästä parvesta hajoovat erilleen ja parveutuvat taas toisiksi. Se oli liike, jonka kautta tässä tapauksessa Tom Cantyn ympärillä seisoskeleva loistava seurue hajosi ja taas parveutui yhteen vastatulleen vieraan läheisyyteen. Tom Canty jäi seisomaan melkein yksinään. Nyt seurasi lyhyt väliaika levotonta odotusta ja jännitystä — jonka kuluessa ne harvat arkamieliset, jotka vielä epäröiden ympäröivät Tom Cantya, vähitellen kokosivat rohkeutta kylliksi, liittyäksensä toinen toisensa perästä enemmistöön. Niin että viimein Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan ja jalokivissään, seisoi aivan yksinään ja erillään maailmalta — silmäänpistävänä ilmiönä siinä tyhjän, avaran alan ainoana täyttäjänä. Nyt nähtiin St. John'in palaavan. Ja hänen edetessään keskikäytävää pitkin oli yleinen uteliaisuus niin tulinen, että sipisevät keskustelut suurten kokouksessa kokonaan kuolivat pois, ja niiden sijaan tuli syvä hiljaisuus, hengetön hiljaisuus, jonka vallitessa lordin askeleet kajahtivat kumisevalla äänellä kirkossa. Jokainen silmä tuijotti häneen, hänen edetessään. Hän tuli platformulle, pysähtyi hetkeksi, kääntyi sitten Tom Cantyn puoleen syvällä alamaisuudella ja sanoi —
"Sire, sinettiä ei löytynyt sieltä!"
Rähisevä rahvas voi tuskin nopeammin lentää eri haaroille myrkyllisen ruttotautisen läheltä, kuin nyt pelästyneet ja kalpeat hovimiehet pakenivat pientä repaleista kruununvaatijaa. Minuuttia ei mennyt, ennenkun hän seisoi siinä ihan yksinään, ilman ystävää tai puolustajaa — ampumatauluna, johon nyt suunnattiin katkera tulituisku halveksivia ja vihastuneita silmäyksiä. Lordprotektori karjaisi kovasti —
"Heittäkää se kerjäläinen kadulle ja ruoskitkaa häntä läpi kaupungin — eihän tuo kurja poikanulikka siedä sen enempää punnitsemista!"
Muutamat kaartin upseerit riensit noudattamaan tätä käskyä, mutta Tom
Canty viittasi heidät pois syrjälle sanoen —
"Pois! Joka koskee häneen, sen henkeä kysytään!"