Lordprotektori oli hirveän hämmästynyt. Hän sanoi lordi St. John'ille —
"Haitteko tarkoin? — mutta mitä hyötyä kysymästä? Tämä on selittämätöntä. Pikku seikat, vähäiset asiat voivat kyllä pyörähtää muististamme, ja eihän siinä ole mitään niin kummeksittavaa; mutta kuinka niin jykeä ja iso kappale kuin Englannin valtiosinetti voi joutua hukkaan eikä kukaan löytää jälkeäkään siitä — raskaasta kultakiekosta — —"
Tom Canty juoksi esiin silmät loistavina ja huudahti —
"Seis! Riittää! Oliko se pyöreä? — ja paksu? — ja oliko siihen piirretty kirjaimia ja kuvia? — Oli, sanotte. Ooh, nyt tiedän mitä tuo valtion sinetti on, jost' on ollut niin paljon kiusaa ja vaivaa viime aikoina. Jos olisitte sanonut mulle millainen se on, niin olisi se ollut käsissänne kolme viikkoa sitten. Minä tiedän varsin hyvin missä se on; mutta minä en sitä sinne pannut — ensiksi."
"Kuka sitten, herra kuninkaani?" kysyi lordprotektori.
"Hän, joka seisoo tuossa — Englannin oikea kuningas. Ja hän on teille itse kertova missä se on, — sitten kai te uskotte, että hän tuntee asian omasta tiedostaan. Ajatelkaa tarkoin, kuninkaani — ponnistelkaa muistianne — se oli viimeinen teko, ihan viimeinen teiltä sinä päivänä, kuin te, minun repaleisiini puettuna, sänttäsitte ulos palatsista rangaistaksenne sotamiestä, joka oli solvannut minua."
Seurasi hiljaisuus, jota ei hämmentänyt yhtään liikuntaa tai kuiskausta, ja kaikkein silmät oli suunnatut pieneen vieraaseen, joka seisoi siinä pää painuneena ja kulmakarvat rypyissään etsien muistinsa komeroista, joissa joukottain vähäpätöisiä juttuja pyöriskeli, yhtä ainoaa pikkuista kapinetta, joka — jos sitä löytyisi — nostattaisi hänet valtaistuimelle, mutta jos ei löytynyt, jättäisi hänet ikuiseksi kerjäläiseksi ja hylkiöksi. Sekunti kului toinen toisensa perästä — sekunnit laajenivat minuuteiksi — yhä poika kamppaili hiljaa muistinsa kanssa eikä antanut elon merkkiäkään. Mutta viimein hän huokasi syvään, pudisteli viivytellen päätänsä ja sanoi vapisevin huulin ja epätoivoisella äänellä —
"Muistan koko kohtauksen — kaikki tyyni — mutta sinettiä en vain muista." Hän pysähtyi, katsoi ylös ja sanoi lempeän arvokkaasti: "Hyvät lordit ja herrat, jos tahdotte teidän oikealta hallitsijaltanne riistää hänen omansa sentähden, että tämä todistus puuttuu, jota hän ei kykene tuomaan esiin, niin minulla ei ole täällä mitään tekemistä enää. Mutta — —"
"Oh, älkäähän mielettömiä, älkää hulluutta, kuninkaani!" huusi Tom Canty pelästyneenä, "oottakaa! — ajatelkaa! älkää jättäkö epätoivolle sijaa! — asia ei ole hukassa. Eikä se saa joutua hukkaan! Kuulkaa nyt mitä sanon — joka sanaa! Minä kerron teille kaikki mitä tuona aamuna tapahtui, pienimmätkin seikat. Me juttelimme keskenämme — minä kerroin teille sisaristani, Nan'ista ja Bet'istä — oh, jopa muistatte! ja vanhasta isoäidistäni — ja Offal Courtin poikain monista leikeistä — kas niin, jopa muistatte nämäkin. No, hyvä on! Seuratkaa vain kertomustani, te muistatte kyllä loputkin. Te annoitte mulle syödäkseni ja juodakseni ja ruhtinaan hienoudella lähetitte pois palvelijat, jottei minun alhainen kasvatukseni saattaisi minua häpeään heidän silmissään — oh, senkin te muistatte."
Mikäli Tom paljasti nämä seikat ja toinen poika nyykytti päätään — tuntien niitä, sikäli suuret virkamiehet hovista ja koko tuo loistava kuulijakunta tuijotti toinen toiseensa ihan ymmällään. Olihan kertomus kuin tosi tapausta, mutta kuinka saattoi siitä johtua tuo mahdoton prinssin ja kerjäläispojan sekaannus? Ei konsanaan ole mikään seurakunta ollut niin hämmästynyt, niin utelias ja niin puusta pudonnut.
"Me vaihdoimme vaatteet, prinssi. Sitten seisoimme erään peilin eteen, ja me olimme niin toinen toisemme näköiset, että me molemmat sanoimme, että nähtävästi ei ollut mitään muutosta tapahtunut — niin, te muistatte senkin. Sitten te huomasitte, että sotamies oli haavoittanut minua käteen — katsokaas! tähän paikkaan. Minä en voi vieläkään kirjoittaa sillä, sormet ovat niin kankeat. Tässä teidän korkeutenne hypähti ylös, te lupasitte kostaa sotamiehelle ja juoksitte ovelle — syösten siinä erään pöydän ohi — se kappale, jota te sanotte valtion sinetiksi, oli tämän pöydän päällä — te sieppasitte sen ja katsoitte sille malttamattomasti jotain piilopaikkaa huoneessa — silloin teidän silmiinne sattui — —"
"Seis! jo riittää! Jumalalle olkoon kiitos!" huudahti repaleinen kruunun vaatija, kovin kiihtyneenä. "Menkää, St. John hyvä, — sen Milanolaisen asepuvun toisessa hihassa, joka riippuu, seinällä te löydätte valtion sinetin!"
"Oikein, herra kuninkaani, oikein!" huusi Tom Canty; "nyt on Englannin valtikka teidän kädessänne, ja parempi sille, ken sen tahtoisi kieltää, että olis mykkänä syntynyt! Menkää, lordi St. John, ja antakaa jaloillenne siivet!"
Koko seurakunta oli jaloillaan nyt ja melkein tolkuiltaan pelkästä pelosta, pinnistyksestä ja pöyristyksestä. Lattialla ja platformulla nousi huumaava, rähisevä pauhina, ja hetkeksi aikaa ei kenkään kuullut mitään muuta eikä huolinut muusta, kuin mitä lähin naapuri huusi hälle korvaan taikka hän naapurin. Kului aikaa — ei kukaan tietänyt paljonko, ei kukaan sitä huomannut. Viimein tuli kerrassaan hiljaisuus, ja samassa silmänräpäyksessä ilmestyi St. John platformulle ja piti valtion sinettiä ylhäällä kädessään. Silloin kajahti kirkossa hurraava huuto —
"Kauvan eläköön oikea kuningas!" Viisi minuuttia ilma tärähti eläköön-huudoista ja soittokoneiden pauhinasta ja oli ihan valkeana huiskuvista nenäliinoista. Ja kaiken tämän kestäessä seisoi repaleinen poika, etevin ilmiö Englannissa, punaisin poskin, onnellisena ja jalon ylpeänä keskellä platformua, ja kuningaskunnan vasallit polvistuivat hänen ympärillään.
Sitten kaikki nousivat seisomaan, ja Tom Canty huusi —
"Nyt, jalo kuninkaani, suvaitkaa ottaa takaisin nämä kuninkaalliset vaipat ja antakaa Tom raukalle, teidän palvelijallenne, hänen ryysynsä ja repaleensa jälleen."
Lordprotektori kohotti äänensä —
"Riisukaa se lurjus paljaaksi ja viskatkaa Tower'iin."
Mutta uusi kuningas, oikea kuningas sanoi —
"Ei, minä en sitä tahdo. Ilman hänen apuansa mulla ei olisi kruunuani tällä hetkellä — älköön kukaan uskaltako käydä hänen kimppuunsa tai tehdä hänelle mitään pahaa. Ja mitä sinuun tulee, hyvä enoni, hyvä lordprotektori, niin osoittaa sinun käytöksesi tätä pientä poika raukkaa vastaan suurta kiittämättömyyttä, sillä hän on kuulemma tehnyt sinusta herttuan —" lordprotektori punastui — "mutta eihän hän ollut oikea kuningas, joten sinun mahtava arvonimesi on mitätön nyt — tai kuinka? Huomenna tulee sinun pyytää minun luonani saada se vahvistetuksi, mutta hänen kauttansa; muuten ei herttuasta tule mitään, vaan olet sinä pysyvä kreivinä vain."
Tämän nuhtelun kestäessä vetäytyi Sommersetin herttua hieman pois näkyvistä paikaltaan. Kuningas kääntyi Tomin puoleen ja sanoi: "Poika hyvä, miten sinä voit muistaa, mihin minä kätkin sinetin, kun en minä itse voinut sitä muistaa?"
"Ah, kuninkaani, se oli helppoa, sittenkun mä olin sitä käyttänyt monta kertaa."
"Käyttänyt? ja kuitenkaan et voinut selittää missä se oli?"
"Enhän minä tietänyt mitä kappaletta he kaipasit. He eivät sanoneet minkälainen se oli, teidän majesteetinne."
"Mihinkä sinä käytit sitä sitten?"
Punainen veri rupesi hiipimään Tomin poskille; hän loi silmänsä maahan ja vaikeni.
"Puhu suus puhtaaks, hyvä poika, äläkä pelkää ollenkaan," sanoi kuningas. "Mihinkä tarpeeseen oot sä käyttänyt Englannin valtiosinettiä?"
Tom änkytti hetkisen hirveän hämillään. Sitten tuli hänen suustaan —
"Olen sillä paukannut pähkinöitä."
Lapsi raukka! Ne naurunpurskaukset, jotka tervehtivät tätä tunnustusta, saivat hänet melkein vaipumaan maan sisään. Mutta jos vielä kenessäkään oli luuloa, että sittenkin Tom Canty muka oli Englannin kuningas ja tottunut kuninkuuden korkeihin kapineihin, niin tämä vastaus kerrassaankin pyyhkäisi pois semmoiset luulot.
Oli sillaikaa pramea kruunausvaippa muutettu Tom'in hartioilta kuninkaan hartioille ja tämän ryysyinen puku sillä tavoin peitetty näkyvistä. Kruunausjuhlallisuudet jatkuivat nyt. Oikea kuningas voideltiin ja kruunu pantiin hänen päähänsä, samalla kun tykkien paukaukset ilmaisivat tämän uutisen Londonille ja koko kaupunki näkyi soivan suosiosta.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Edvard kuninkaana.
Miles Hendon oli koko joukon ihantava nähdä jo ennen hänen jouduttuaan meteliin Londonin sillalla — hän oli vielä ihantavampi päästyään siitä. Hällä oli ainoastaan vähän rahaa sinne tullessaan, mutt' ei penniäkään siirryttyään sieltä pois. Taskuvarkaat pesivät hänet puti puhtaaksi.
Mutta vähät siitä, kun hän vain voi löytää poikansa. Sotamiehenä ollen ei hän koskaan jättänyt tehtäväänsä sattumuksen varaan, vaan ryhtyi aina sotaretkeensä tarkan suunnitelman mukaan.
Mitä nyt poika luultavimmin tekisi? Minnekkä hän luultavasti lähtisi? Hyvä — arvasi Miles — hän tietysti menee entisiin hökkeliinsä, sillä sellainen on mielenvikaisten tapa, kun heillä ei ole kotia, ei turvaa ja niin sitä kait viisaatkin tekevät. Ja missä olit nuo hänen entiset tyyssijansa? Hänen repaleensa, otettuna yhteen sen alhaisen roiston kanssa, joka näkyi tuntevan hänet ja joka tahtoi olla hänen isänsäkin, osoittivat, että hänen kotinsa oli jossakin Londonin köyhimmässä ja kurjimmassa korttelissa. Kävisikö siis hänen etsimisensä vaikeaksi tai pitkäksi? Ei, se tulisi varmaankin yhtä helpoksi kuin lyhyeksi. Miles ei tahtonut ajaa takaa poikaa, vaan ainoastaan ajaa jotain ihmistelmettä takaa. Keskellä paksua parvea tai pienessä semmoisessa löytäisi hän varmaankin ennemmin tai myöhemmin pienen ystävänsä; ja rahvas, jonka sappi aina syhyi, kai — - huviksensa muka — kiusaisi ja ärsyttäisi poikaa, joka tavallisuuden mukaan olisi julistettava kuninkaaksi. Silloin Miles Hendon suorastaan rampauttaisi muutamat moskaväestä ja ottaisi pienen suosikin hoiviinsa ja hoiventaisi ja hellittelisi häntä sydämmin ja sanoin, eikä mikään enää ajaisi heitä erilleen tässä elämässä.
Niin Miles siis ryhtyi etsintäänsä. Tunti tunnilta poljeskeli hän takakadun toisensa perästä, lokaisia kujia, etsien läpi jokaisen ihmisjoukon ja -telmeen, joita olikin loppumattomiin asti, mutta ei vaan merkkiäkään pojasta. Tämä tosin suuresti kummastutti Miles'ia, mutt' ei suinkaan masentanut häntä. Mikäli hän voi nähdä, ei ollut mitään vikaa hänen suunnittelussaan; ainoa oli se, että sotaretki varmaankin oli käypä pitkäksi, kun hän päin vastoin oli luullut sen jäävän lyhyeksi.
Päivän vihdoinkin noustessa oli hän kulkenut monta penikulmaa[16] ja etsiskellyt monen ihmisjoukon läpi, mutta ainoana tuloksena siitä oli se, että hän oli jotenkin väsynyt, melkoisesti nälissään ja hirveän uninen. Hän tunsi kyllä aamiaisen puutetta, mutt' ei voinut sitä millään tavoin hankkia. Ryhtyä kerjäämiseen, se ei maittanut; panna miekkaansa panttiin, se ei kelvannut hänen kunnialleen; kyllä voi hän tulla toimeen ilman jotakuta vaatettaan, — kyllä, mutta yhtä helposti voi hän löytää ostajan jollekin taudille kuin moisille vaatteille.
Puolipäivän aikaan hän vielä vaelteli kaiken sen moskan seassa, joka seurasi kuninkaan juhlakulkuetta; sillä hän arvasi, että tämä kuninkaallinen prameus vetäisi puoleensa hänen pientä mielenvikaista poikaansa. Hän seurasi kulkuetta koko tuon pitkän, mutkaisen matkan Londonin katuja, aina Westminster'iin ja Abbey'hin asti. Hän tunkeutui sinne tänne väkijoukkojen läpi, joka oli kokoontunut läheisyyteen pitkän aikaa. — Viimein meni hän tiehensä hämillään ja hämmästyneenä, aprikoiden pitkin päätänsä ja kokien etsiä jotakin keinoa sotasuunnitelmansa parantamiseen. Viimeinkin herätessään haaveiluistaan näki hän kaupungin kaukana takanansa ja päivän kulumassa. Hän oli joen varrella maalla; seutu oli kauniita maatiloja täynnä — ei juur sitä laatua, joka tervehtisi vaatteita kuin hänen.
Ei ollut ensinkään kylmä. Sentähden hän pani pitkälleen maahan erään pensasaidan suojaan, levätäkseen ja ajatellakseen. Mutta uneliaisuus rupesi pian laskeutumaan hänen aistimilleen, etäinen ja uupunut tykkien ääni tuli tuulahdellen hänen korviinsa, ja hän sanoi itsekseen: "Uusi kuningas on kruunattu" ja vaipui kohdastaan uneen. Siitä olikin jo neljättäkymmentä tuntia kun hän oli unta maistanut. Hän ei herännyt ennenkuin seuraavana aamupäivänä myöhään.
Hän nousi ylös kangistuneena ja kontistuneena ja puoleksi nälistyneenä, peseytyi joella, hillitsi himoavan vatsansa parilla kulauksella vettä ja lähti nahjustamaan Westminster'iin päin, mutisten itsekseen tuhlaamastaan kalliista ajasta. Nälkä toi hänelle nyt uuden suunnitelman; hän kokisi päästä vanhan sir Humphrey Marlow'in puheille ja lainata häneltä muutaman markan ja — mutta siinäkin oli kylliksi suunnitelmaa vastaiseksi; sitten olisi aikaa sen laventamiseen, kun tämä ensimmäinen tuuma oli pantu toimeen.
Kello yhdentoista aikaan läheni hän palatsia; ja vaikka joukko hienoa väkeä oli hänen ympärillään, liikkuen samaan suuntaan kuin hänkin, ei hän kuitenkaan jäänyt huomaamatta — hänen pukunsa piti siitä huolen. Hän tähysti nyt tarkasti näiden ihmisten kasvoja toivoen löytävänsä hyväntahtoiset, joiden omistaja suostuisi viemään hänen nimensä ja asiansa vanhan päällikön luo — sillä itse hän ei tietysti saattanut tuumiakaan pääsyä palatsiin.
Juur nyt kävi piiska-poikamme hänen ohitsensa, pyörähti sitten yhtäkkiä takaisin ja sanoi itseksensä: "Jos ei tämä ole sama maankiertäjä, jota hänen majesteettinsa ajaa takaa, niin olen kai minä aasi vaikka aasi minä muutenkin olen. Hänhän on ihan säntilleen niinkuin kerrotaan — että Jumala olis tehnyt kaks ihan samanlaista, olis todellakin tuhlausta ihmeiden luomisessa. Kunhan vain nyt keksisin jotain syytä puhutellakseni häntä."
Miles Hendon pelasti hänet huolesta, sillä hän kääntyi — niinkuin tavallisesti ihminen tekee, kun joku oikein tarmokkaasti katselee ja tuijottaa häneen takaapäin — ja kun hän huomasi harrastuneen silmäyksen pojan katseessa, läheni hän häntä ja sanoi —
"Te olette varmaan juur tullut palatsista; kenties kuulutte te siihen?"
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne."
"Sitten te ehkä tunnette sir Humphrey Marlow'in?"
Poika katsoi silmät selällään kysyjään ja sanoi itseksensä: "Herra Jumala! Minun vanha isävainajani!" Sitten vastasi hän ääneensä: "Kyllä, varsin hyvin, teidän ylhäisyytenne."
"Hyvä — asuuko hän tuolla?"
"Asuu," vastasi poika ja lisäsi itseksensä: "tuolla haudassansa."
"Saanko sitten pyytää teitä kantamaan mun nimeni hänelle ja sanomaan, että mä pyydän kuiskata pari sanaa hänen korvaansa?"
"Varsin kernaasti, rehellinen herra."
"Sanokaa sitten, että Miles Hendon, sir Richardin poika, on täällä ulkona — ja minä oon teille suuresti kiitollinen, hyvä nuorukainen."
Poika näytti pettyneeltä — "kuningas ei nimittänyt häntä niin", sanoi hän itseksensä — "mutta yks kaikki, hän on hänen kaksoisveljensä ja voi antaa hänen majesteetilleen tietoja toisesta Maailman-Matista, s'on vissi se." Sitten vastasi hän Miles'ille:
"Astukaa sisään tänne, hyvä sir, ja odottakaa kunnes minä tulen takasin."
Hendon vetäytyi osoitettuun paikkaan — syvennykseen linnan muurissa, jonka sisässä oli kivipenkki — se oli suojus vahtimiehille rajuilmassa. Hän oli tuskin istunut sinne, kun muutamat partuskamiehet, upseerin johtamina, kulkivat ohi. Upseeri näki hänet, pidätytti miehensä ja komensi Hendonin tulemaan esille. Hendon totteli ja vangittiin heti paikalla henkilönä, jota epäiltiin muka nuuskimisesta palatsin ympärillä. Asia rupesi näyttämään arveluttavalta. Miles parka oli alkaa selityksillä, mutta upseeri vaiensi hänet röyhkeästi ja käski miestensä riisua häneltä ase ja tutkia hänet tarkasti.
"Jumala suokoon, että he löytäsit jotakin", sanoi Miles parka; "olenhan etsinyt kylliksi enkä löytänyt mitään, ja kuitenkin on minun tarpeeni suurempi kuin heidän."
Ei mitään löytynyt kuin eräs asiakirja. Upseeri aukaisi sen, ja Hendon hymähti tuntiessaan kadonneen pikku ystävänsä harakanjäljet tuona onnetonna päivänä Hendon Hallissa. Upseerin kasvot mustenit mustenemistaan, hänen lukiessaan englantilaista osaa asiakirjasta, ja Miles'in kasvot saivat päinvastaisen värin, hänen sitä kuullessaan.
"Uusi pyrkijä valtaistuimelle!" huusi upseeri. "Niitä kasvaa kuin sieniä maasta tänään. Pankaa tuo rosvo kiinni, miehet, ja pitäkää hänestä lujasti, sillaikaa kun minä vien tämän tärkeän paperin sisään ja lähetän sen kuninkaalle."
Hän meni matkoihinsa jättäen vangin partuskamiesten käsiin.
"Nyt on kova onneni täysi," mutisi Hendon; "ja loppu lorusta on, että minä saan kunnian heilua hirsinuorassa tuon viattoman kirjoituksen tähden. Ja mitähän tulee poika parastani! — ooh, Jumala yksin tietää."
Heti jälkeenpäin näki hän upseerin palaavan suurella kiireellä. Hän kokoili siis koko rohkeutensa ja ylpeytensä yhteen ja tahtoi tavata surmansa kuin mies. Silloin upseeri käski partuskamiesten päästämään vangin ja ojentamaan hänelle miekan takaisin; sitten kumarsi hän kunnioittaen ja sanoi —
"Tehkää hyvin, sir, ja seuratkaa minua".
Hendon seurasi mutisten itsekseen: "Jos en nyt olisi vaelluksella kuolemaan ja tuomioon, ja jos minun ei sopisi tuhlata uusia syntejä, niin tahtoisin minä, totta tosiaan, kuristaa tuon konnan hänen ivallisesta kohteliaisuudestaan."
Molemmat kävit nyt väkirikkaan pihan poikki ja tulivat linnan suurelle sisäänkäytävälle, jossa upseeri kumartaen jätti Hendonin komealle virkamiehelle, joka vastaanotti hänet suurimmalla alamaisuudella ja vei hänet suuren salin läpi, jossa oli riveissä pitkin molempia pitkiä-seiniä loistavat lakeijat (jotka kumarsivat syvään sitä mukaa kuin nämä kaksi kulkivat ohitse, mutta purskuivat pidätettyyn naurun-hirnumiseen, meidän linnunpelätyksemme käännettyä heihin selkänsä), ja siitä marssittiin leveitä rappusia myöten, jossa liikkui hienoa, ylhäistä väkeä, marssittiin sisään suureen huoneeseen, jossa opastaja raivasi Hendonille tietä Englannin kokoontuneen aatelin läpi, teki sitten uuden kumarruksen, muistutti häntä ottamaan hatun päästään ja jätti hänet keskelle huonetta, kaikille silmäiltäväksi, kaikille rypistettäväksi otsaa ja kaikille ivallisesti ja pilkallisesti hymyiltäväksi.
Miles Hendon oli aivan hämillään. Tuossa istui nuori kuningas kunniakatoksen alla ainoastaan viisi askelta hänestä. Hänen majesteettinsa oli kääntänyt painuneen päänsä sivulle päin, puhutellakseen erästä inhimillistä riikinkukkoa — herttuaa kenties. Hendon tuumasi, että olihan katkeraa kyllä tulla tuomituksi kuolemaan miesikänsä täysissä voimissa tämmöistä julkista nöyryytystä ilmankin. Hän toivoi kuninkaan tekevän siitä lopun — sillä muutamat ihmiset, jotka seisoivat häntä lähinnä, rupesit käymään kovin tunkeileviksi. Samassa kuningas kohoitti hieman päätänsä, ja Hendon sai tilaisuuden katsella häntä kasvoihin. Mitä hän näki — s'oli suorastaan paiskata hänet maahan! Kuni kivettyneenä paikalleen katsoa töllisteli hän kauniita nuorekkaita kasvoja; huudahti sitten — "Pyhä Jumala! Tuossahan istuu istuimellaan kuningas unelmain ja varjojen valtakunnassa!"
Hän mumisi muutamia katkaistuja lauseita yhä hämmästyksen ja ihmetyksen vallassa. Sitten hänen silmänsä kääntyivät ja vaelsivat valtavasta ihmisryhmästä muihin aloihin suurta salia, ja hän lausui itsekseen: "Mutta tämähän kaikki on totta — ihan täydellä todella onkin se totta — eikä ensinkään unta."
Taas tuijotti hän kuninkaaseen — ja ajatteli: "Onko tää unta? … vai onko hän todellakin Englannin kuningas eikä se turvaton Hupsulan Tommi parka kuin minä luulin — kuka selittää mulle tään arvoituksen?"
Yhtäkkiä nousi aatos hänen aivoissaan, hän meni seinälle, sieppasi tuolin, kantoi sen takaisin, iski sen lattiaan ja istui sen päälle!
Yleinen harmin hämmästys nousi, törkeä käsi paiskautui häneen ja eräs ääni huusi —
"Ylös, sinä siivoton narri! — istutko kuninkaan läsnä-ollessa?"
Melu nosti kuninkaan huomion. Hän ojensi suojellen kätensä ja lausui —
"Älkää koskeko häneen, hän on aivan oikeassa!"
Ihmisjoukko katseli hämmästyen. Kuningas jatkoi —
"Tietäkää sitten kaikki, ladyt, lordit ja herrat, että tää mies on minun uskollinen ja rakas palvelijani, Miles Hendon, joka on auttanut minua oivallisella miekallaan ja pelastanut ruhtinaansa ruumiillisesta väkivallasta, kenties kuolemasta — ja että hän sentähden on ritari, kuninkaan käden kautta. Tietäkää myöskin, että hän on tehnyt vielä suuremman palveluksen, pelastanut näet kuninkaansa julkisen ruoskinnan häpeästä, ottaen itse jalomielisesti kärsittäväkseen verilöylyn, ja että hän palkinnoksi tästä kuulumattomasta työstä on koroitettu Englannin pääriksi, Kentin kreiviksi, että hän myöskin on saava kultaa ja tiluksia, jotka vastaa tätä arvoa. Ja lisäksi vielä — se etuoikeus, jota hän vastikään on harjoittanut, on hänen, kuninkaan suosiosta; sillä me olemme määränneet, että hänen sukunsa päämiehillä olkoon oikeus istua Englannin kuninkaan läsnä-ollessa, nyt ja aina, niinkauan kuin maan kruunu pysyy. Älkää vaivatko häntä."
Kaksi henkilöä, jotka jonkun viivytyksen tähden olit saapuneet maalta vasta sinä aamuna ja tulleet tähän vastaanottosaliin vasta viisi minuuttia sitten, seisoi kuunnellen näitä sanoja ja tuijottaen milloin kuningasta, milloin linnun pelätystä valtaistuimen lähellä — jonkunmoisella tylsällä kauhistuksella. Nämä olit sir Hugh ja lady Edith. Mutta uusi kreivi ei heitä huomannut. Hän yhä huikaili hämmästyksissään kuningasta mumisten itsekseen —
"Oh, herra Jumala! Tämäkö siis on mun kerjäläispoikani? Tämäkö mun mielipuoleni? Tämäkö siis hän, jolle minä tahdoin osoittaa mitä suuruus muka on, näyttäessäni hänelle seitsemänkymmentä huonettani ja seitsemänkolmatta palveliaani? Tämäkö hän, josta minä luulin, ettei hän ikinä ollut tiennyt muista vaatteista kuin repaleista, että potkut olit hänen passinaan ja rikat hänen ruokanaan! Tämänköhän minä tuumasin ottaa ottopojaksi ja tehdä kunnon mieheksi? Oi, jospa mulla olis säkki, johon pistäisin kurjan pääni!"
Mutta sitten hänen sievät tapansa yhtäkkiä palasivat; hän pani polvilleen ja vannoi, ojentaen kuninkaalle kätensä, uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan maistansa ja arvonimistään. Sitten meni hän ylös ja astui kunnioittaen syrjään yhä kaikkein läsnäolevani katsottavana — ja monien kadehtimana myös.
Nyt huomasi kuningas sir Hugh'in ja huudahti vihastuneella äänellä ja hehkuvin silmin —
"Kiinni tuo ryöväri! hän on menettänyt varastamansa tilukset ja väärät arvonimensä. Pankaa hänet lukkojen taa, kunnes toisin määrään."
Entinen sir Hugh vietiin pois. Kuului liikettä salin toisesta päästä. Kokoutuneet väistyivät syrjään ja Tom Canty oudossa, mutta rikkaassa puvussa astui esiin näiden elävien muurien välitse, erään marsalkan johtamana. Hän polvistui kuninkaan eteen, joka sanoi —
"Olen saanut tietää mitä viime viikkoina on tapahtunut, ja minä olen tyytyväinen sinuun. Sinä olet hallinnut valtakuntaa oikealla kuninkaan viisaudella ja armolla. Olethan löytänyt äitisi ja sisaresi jälleen? Olet — hyvä; he saavat, kun saavatkin, turvaa elinajakseen — ja sun isäsi on käyvä hirteen, jos sinä niin tahdot ja laki sen myöntää. Tietäkää myös te kaikki, jotka kuulette mun ääneni, että tästä päivästä lähtien ne, joilla on majaa ja turvaa Kristuksen Hospitaalissa ja nauttivat kuninkaan suosiota, tulevat saamaan ravintoa niin hyvin hengelleen ja sydämmelleen kuin ruumiilleen. Ja tämä poika on asuva siellä kuolemaansa asti ja oleva päällikkönä sen kunnioitetussa virkamies-kunnassa. Ja koska hän on ollut kuninkaana, niin on se myös oikeus ja kohtuus, että hänelle tulee jotain muutakin kuin tavallista kunnioitusta. Sentähden huomatkaa tarkoin tämä hänen juhlapukunsa; sillä siitä hän on tuleva tunnetuksi, eikä kenkään saa sitä jäljitellä. Ja minne ikinä hän tuleekin, niin on se puku muistuttava ihmisille, että hän aikoinaan on kuninkaan paikalla ollut, ja käsken minä kaikkia nöyrästi tervehtimään häntä ja tekemään hälle kunniaa. Hänellä on valtaistuimen suoja, hänellä on kruunu turvaksensa, hän on tuleva nimitetyksi ja kutsutuksi arvonimellä: 'Kuninkaan suosikki'."[17]
Onnellinen Tom Canty nousi, painoi suudelman kuninkaan kädelle ja poistui. Hän ei huomannut aikaa, vaan riensi äitinsä luo kertomaan hänelle ja Nan'ille ja Bet'ille kaikki tapahtumansa ja ilostuttamaan heitä suurilla uutisillaan.
LOPPUPÄÄTÖS.
Kaikkien palkka maksetaan.
Kun käsittämättömät salaisuudet kaikki olivat selvinneet, tuli vihdoinkin päivän valoon Hugh Hendonin tunnustuksen kautta, että hänen vaimonsa ainoastaan Hugh'in käskystä oli kieltänyt ja jättänyt tunnustamatta Miles'in tuona päivänä Hendon Hall'issa — käsky, jota kannatti ja vahvisti se täydelleen uskottu vakuutus Hugh'in puolelta, että ellei lady Edith selittänyt Miles Hendonin hänelle tuntemattomaksi ja pysynyt tässä vakuutuksessaan, hän, Hugh, tappaisi vaimonsa; jonka perästä Edith oli sanonut: "ota henkeni, en pane arvoa siihen — enkä minä kiellä Miles'iä". Tähän oli Hugh vastannut tahtovansa säästää lady Edith'in, mutta murhauttaa salassa Miles'in! Se oli ratkaissut asian; vaimo parka oli antanut sanansa ja pysynyt siinä.
Hugh'ia ei kenkään syyttänyt hänen uhkauksistaan tai veljensä tilusten tai arvonimen varkaudesta, koska ei hänen vaimonsa eikä veljensä tahtoneet todistaa häntä vastaan — ja kosk'ei edellinen olisi saanutkaan sitä tehdä, vaikka olisi tahtonutkin. Hugh hylkäsi vaimonsa ja muutti mannermaalle, jossa hän pian sen jälkeen kuoli; ja hänen leskensä kanssa meni Kentin uusi kreivi naimisiin. Suuret juhlallisuudet ja tuliaiset vietettiin Hendon'in kylässä, kun vastanainut pariskunta ensimmäisen kerran tuli sen Hall'iin.
Tom Cantyn isää ei enää koskaan kuulunut, ei näkynyt.
Kuningas etsitti sen maamiehen, joka oli polttomerkitty ja myyty orjaksi, antoi raastaa hänet olosta ja elämästä ryövärijoukossa ja pani hänet ansaitsemaan leipänsä rehellisellä tavalla.
Samaten vapautti kuningas vanhan lakimiehen varkaudesta ja luovutti hänen sakkonsa. Hän laitatti hyvän kodin ja elatuksen niiden kahden baptistivaimon tyttärille, joiden hän näki palavan roviolla, ja toimitti runsaan rangaistuksen sille virkailijalle, joka oli niin ansaitsemattomasti ruoskinut Hendon'ia.
Hän pelasti hirsinuorasta sen nuorukaisen, joka oli ottanut kiinni karanneen haukan, sekä samaten vaimon, joka oli näpistänyt vaatepalasen eräältä kutojalta; mutta sitä vastoin hän myöhästyi pelastaaksensa sen miehen hengen, joka oli tappanut eläimen kuninkaallisessa puistossa.
Hän osoitti suosiota tuomarille, joka oli ollut myötätuntoinen hänelle silloin, kun häntä syytettiin porsaan varastamisesta, ja hänellä oli ilo nähdä miten tämä laupias mies yhä nousi yleisessä kunnioituksessa ja tuli arvoisaksi mieheksi.
Niin kauvan kun kuningas eli, oli se hänen riemujaan, kun hän sai kertoa seikkailuistaan aina siitä hetkestä asti, kun vahtimies ajoi hänet pois palatsin portista, siihen sydänyöhön saakka, kun hän, kätkeytyneenä kiirehtivien työmiesten joukkoon, onnistui hiipimään sisään Westminster Abbey'hin ja kätkeytymään Tunnustajan hautaholviin, missä hän nukkui niin sikeästi ja pitkään seuraavana päivänä, että hän oli jäämäisillään pois koko kruunausjuhlasta. Hän sanoi, että näiden tapausten kertominen niin useasti lähinnä tarkoitti sitä, että ne pysyisivät hänen muistissaan ja hänen kansansa siis saisi hyötyä niiden hedelmistä. Ja niin hän myös aina kertoisi niistä, niin kauvan kun hän eläisi, ja tämä pitäisi nuo surulliset tapaukset tuoreina hänen muistissaan, ja laupeuden lähde pulppuisi aina hänen sydämmestään.
Miles Hendon ja Tom Canty pysyivät kuninkaan ystävinä koko hänen lyhyen hallituksensa aikana ja surivat häntä vilpittömästi hänen kuoltuaan. Oivallinen Kent'in kreivi oli liian hienotunteinen nauttiakseen kaikissa tiloissa erityistä etuoikeuttaan; mutta hän käytti sitä kaksi kertaa ennen muuttoaan tästä maailmasta — kerran kuningatar Maryn noustessa valtaistuimelle ja kerran kuningatar Elisabethin. Eräs hänen jälkeläisensä käytti sitä Jaakko I:n noustessa samalle istuimelle. Ennenkun hänen poikansa ryhtyi sitä nauttimaan oli lähes neljännes vuosisataa mennyt umpeen ja "Kentien privilegio" melkein hälvennyt ihmisten muistista. Kun sentähden Kentin kreivi siltä ajalta ilmestyi Kaarlo I:n ja hänen hovinsa eteen ja istui alas kuninkaansa läsnä-ollessa, saadakseen sukunsa oikeuden vahvistetuksi ja ikuistetuksi, oli hämmästys ja harmi suuri! Mutta asia selvitettiin pian, ja etuoikeus vahvistettiin. Viimeinen kreivi tästä suvusta kaatui sodassa Cromwellin aikana, paljastaen miekkansa kuninkaan puolella, ja tämä oudonlainen etuoikeus loppui häneen.
Tom Canty eli hyvin vanhaksi mieheksi valkoisine, kunnianarvoisine suortuvineen ja ulkonäköineen muuten, joka kaikin puolin tarjosi kunnioitusta. Ja kunnioitusta saavutti hän koko elinaikanaan, johon vaikutti sekin, että hän aina esiintyi omituisessa puvussaan, joka muistutti ihmisiä siitä, että hän "aikoinaan oli kuninkaan valtaa harjoittanut". Missä ikinä hän näyttäytyikin, väistyi väkijoukko syrjään antaen hälle tietä ja kuiskaten toinen toiselleen: "Lakki päästä, kuninkaan suosikki tulee!" — ja niin he tervehtivät häntä ja saivat palkkioksi hänen ystävällisen hymyilynsä — ja siihen pantiinkin arvoa, sillä olipa hänen historiansa kunniakas.
Niin, kuningas Edvard VI eli ainoastaan muutamat vuodet, mutta hän eli ne kunnialla. Useasti kyllä, kun joku korkeavirkainen pappismies, joku kruunun loistava vasalli teki muistutuksia hänen lauhkeuttansa vastaan ja sanoi, että se ja se lakimääräys, jota hän aikoi lieventää, oli kyllin suopea tarkoitukseensa eikä aiheuttanut mitäkään kärsimyksiä tai sortoa, silloin käänsi nuori kuningas surumieliset, sielukkaat, suuret silmänsä, joista laupeus levisi häntä vastaan ja vastasi —
"Mitä tiedät sinä kärsimyksistä ja sorrosta? Minä ja mun kansani tiedämme, vaan sinä et."
Edvard VI:n hallitus oli erittäin lempeä näille tuimille ajoille. Nyt, kun sanomme hänelle jäähyväiset, pitäkäämme tämäkin muistissamme hänelle kiitokseksi.
Viiteselitykset:
[1] Nykyajan Englannissa ovat ikkunat lykättävät ylös alas.
[2] Kristuksen vierasmajassa — Christ's Hospital — ei alkuansa ollut mitään koulua; sen työnä oli vain ottaa huostaansa orpolapsia kaduilta, antaa heille suojaa, elatusta ja vaatteita. Timb'in Curiosities of London.
[3] Tämän hallituksen (Henrik VIII) loppupuoleen saakka ei viljelty salaatia, porkkanoita, nauriita tai muita syötäviä juuriaineksia Englannissa. Se vähäinen määrä, mitä nautittiin näitä kasviksia, tuotiin maahan Hollannista ja Flandersista. Kuningatar Katarina oli, kun hän halusi vähän salaatia, pakoitettu lähettämään sinne sanansaattajan asian alkain. Hume'n History of England.
[4] Jos Henrik VIII olisi elänyt muutamia tuntia kauvemmin, olisi hänen käskynsä herttuan surmaamiseksi pantu toteen. Mutta kun sanoma saapui Toweriin, että kuningas itse oli kuollut viime yönä, kieltäytyi linnan päällikkö noudattamasta käskyä; eikä olisi ollut soveliasta Neuvoskunnalle alkaa uutta hallitusta toimeenpanemalla kuolemanrangaistusta, johon kuningaskunnan jaloin aatelismies oli tuomittu niin väärän ja tirannillisen käskyn kautta. Hume'n History of England.
[5] Paronetti — baronet — on aatelismies baron'in (vapaaherran) ja knight'in (ritarin) välillä. Barones minores (pienemmät vapaaherrat, baronetit) eivät, niinkuin lordit, synnyltään saaneet olla Parlamentin ylihuoneen istunnoissa äänestämässä.
[6] Kingsale'n lordit, jotka ovat de Courcy'n jälkeläisiä, nauttivat vielä tänä päivänäkin tätä kummallista etuoikeutta.
[7] Hume.
[8] Hume.
[9] Jaakko I:llä ja Kaarle II:lla oli pieninä ollessaan piiskapojat, jotka ottivat selkäänsä heidän puolestaan, kun he itse tekivät virheitä opetustunneilla. Minä olen sentähden uskaltanut varustaa pienelle prinssillenikin yhden semmoisen.
[10] Leigh Hunt'in teos "The Town", sivu 408.
[11] "Päämies" käyttää tässä varkaiden kieltä, jonka kautta sanat oikeastaan soivat toisin.
[12] Katso "The English Rogue". London, 1665.
[13] Vanha kirja The English Rogue tekee tämän hullunkurisen rajoituksen: above the value of thirteen pence ha' penny.
[14] Tekijä osoittaa eri muistutuksessa nämä ja muut tässä luvussa mainitut rankaisutavat laillisiksi mainiten lähteenä toht. J. Hammond Trumbull'in teoksen: Blue Laws, True and False.
[15] Ks. Hume'n England.
[16] Englannin, joista 7 menee yhteen suomalaiseen.
[17] "Christ's Hospital", köyhäin orpolapsien kasvatuslaitos Lontoossa, jonka suunnitelma lujentui kuningas Edvard VI:n kautta, on laskenut ulos oppilaita, joista monta on saavuttanut maailman maineen, kuten esim.: Josua Barnes (Anakreon ja Euripides kirjailijain tulkitsija); Jeremias Markland (kuuluisa kirjallisuuden, erittäinkin kreikkalaisten mestariteosten tutkija); Samuel Richardson (novellien kirjoittaja); Thomas Mitchell (Aristofaneksen kääntäjä); Thomas Barnes (Times-lehden monivuotinen toimittaja); Coleridge, Camden y.m.