"Hiljaa, hiljaa, my lord, te lausutte valtiokavalluksen! Oletteko unohtaneet kuninkaan käskyn? Muistakaa, että olen osallinen rikokseen, jos kuuntelen teitä."
St. John kalpeni ja kiirehti lausumaan —
"Minä olin väärässä, tunnustan sen. Älkää pettäkö minua, suokaa minulle tämä suosio ystävällisyydestä, niin en ajattele enkä puhu tästä asiasta enään. Älkää olko kova minua kohtaan, sir, muuten olen minä mennyttä kalua."
"Olen tyytyväinen, my lord. Älkää sitten vain loukatko toiste, ei täällä eikä muiden kuulten, ja teidän sananne ovat olevat ikäänkuin lausumatta. Mutta teidän ei ole tarvis epäillä. Hän on sisareni poika; eikö ole hänen äänensä, hänen kasvonsa piirteet, hänen koko muotonsa tutut minulle hänen lapsuudestaan saakka? Mielenvikaisuus voi vaikuttaa kaikki nuo kummalliset, ristiriitaiset teot, jotka näette hänessä, ja vielä enemmänkin. Ettekö muista, miten vanha vapaaherra Marley, tultuaan mielenvikaiseksi, unohti omain kasvojensa piirteet, jotka hän oli tuntenut kuusikymmentä vuotta, ja luuli ne olevan jonkun toisen, jopa väittäen itseänsä Maria Magdaleenankin pojaksi, ja sanoen päänsä olevan espanjalaista lasia, ja, kummallista kyllä, ei hän sallinut kenenkään siihen koskea, koska tapaturmassa joku varomaton käsi voisi sen särkeä? Antakaa epäilyksenne mennä, hyvä my lord! Tämä on todellinen prinssi — tunnen hänet hyvin — ja hän on ennen pitkää oleva teidän kuninkaanne; se on teille edullista, jos pidätte tämän seikan muistissa ja jos ajattelette sitä enemmän kuin muut."
Hetkisen puhelun perästä vielä, jossa lordi St. John koki peitellä virhettänsä minkä voi, kiven kovaan vakuuttaen, että hänen uskonsa oli vahvasti perustunut nyttemmin sekä ettei mitkään epäilykset voineet sitä järkyttää, antoi lordi Hertford virkaveljensä mennä, istui alas pitämään vahtia ja oli yksin. Hän oli pian syventynyt mietteisiin, ja mitä enemmän hän mietti, sitä pahemmalle tuulelle tuli hän. Viimein alkoi hän mitellä lattiaa ja mumisi itsekseen —
"Joutavia, hän on prinssi! Tahtooko kukaan koko maassa väittää, että voi löytyä kaksi, jotka eivät ole samaa verta ja sukua ja kuitenkin ovat niin ihmeellisesti toisensa näköiset? Ja jos niin olisikin, niin olisi se vielä suurempi kummuus, että sattumus sillä lailla viskaisi toisen juuri toisen paikalle. Ei, se on hulluutta, hulluutta, hulluutta!"
Heti sen jälkeen sanoi hän —
"Jos hän nyt olisi petturi ja sanoisi itseään prinssiksi, niin se olisi luonnollista, se olisi paikallaan. Mutta onkohan koskaan nähty petturia, joka, sittenkun häntä on sanonut prinssiksi itse kuningas, prinssiksi hovi, prinssiksi kaikki, olisi kieltänyt tämän arvonsa ja väitellyt tätä ylennystään vastaan? Ei! St. Swithin'in sielun kautta, ei! Tämä on oikea prinssi, käyneenä hulluksi!"
SEITSEMÄS LUKU.
Tomin ensimmäiset kuninkaalliset päivälliset.
Vähän päälle kello yhden iltapäivällä alistui Tom nurisematta määräykseen pukeutua päivälliseksi. Hän näki nyt itsensä puettuna yhtä ylpeästi kuin ennen, mutta kaikki oli toista, kaikki erilaista, kauluksesta sukkiin asti. Hän saatettiin suoraa päätä suurella komeudella tilavaan, hienoon huoneeseen, jossa pöytä oli valmiiksi katettuna yhtä varten. Sen tarvekalut olit paksua kultaa ja kaavauksilla koristetut, jotka tekivät ne arvaamattoman kalliiksi, sillä ne olit Benvenuton teosta. Huone oli puoleksi täynnään aatelisia palvelijoita. Eräs hovipappi lueskeli pöytärukouksen, ja Tom tuumasi heti ryhtyä ruokiin, sillä nälkä oli kauvan häntä kiusannut. Mutta häntä keskeytti tässä Berkeley'n kreivi, joka kiinnilti ruokaliinan hänen kaulaansa; sillä tuo tärkeä toimi Walesin prinssin ruokaliinan pitäjänä oli perinnöllinen tämän aatelisherran perheessä. Tomin juomanlaskija oli saapuvilla ja kerkesi jokaisen hänen yrityksensä edelle koettaa auttaa itseänsä viininjuonnissa. Hänen korkeutensa Walesin prinssin ruoanmaistaja oli myös siellä, valmiina käskystä maistelemaan jokaista luulonalaista ruokalajia ja, jos siksi kävi, tulemaan myrkytetyksi. Hän oli ainoastaan jonakuna koristavana lisäkaluna tähän aikaan, ja harvoin häntä kutsuttiin toimittamaan virkaansa; mutta oli ollut aikoja, eikä niin monta miespolvea sitten, jolloin ruoanmaistajan toimella oli vaaransa, ja jolloin se ei ollut niinkään haluttuna kunniavirkana. Näyttää tosiaan kummalliselta, miksi sitä ei annettu jollekin koiralle; mutta kuninkuuden keinot ja temput ovatkin jotakuinkin kierot. My lord d'Arey, Ensimmäinen Kamariherra, oli niinikään siellä, taivas ties mitä tekemässä; mutta siellä hän oli — sanalla sanoen. Lordi Ylin Kyökkiherra oli siellä ja seisoi Tomin tuolin takana, katsoen yli juhlallisuuden, jota johti lordi Suur-Muonanhankkija ja lordi Pää-Kokki, jotka seisoivat lähellä. Paitsi näitä oli Tomilla kolmesataa kahdeksankymmentä neljä palvelijaa, mutta he eivät tietysti olleet kaikki sisällä, ei edes neljättä osaa. Tom sentähden ei tietänyt, että heitä oli olemassakaan.
Kaikki läsnäolijat olit saaneet läksyksi muistaa, että prinssi oli satunnaisesti kipeä päästään, ja että heidän tuli huolellisesti välttää kaikkea kummaksumista hänen oikuistaan. Nämä "oikut" olivat pian heidän nähtävinä, mutta ne herättivät heidän surkutteluaan ja suruaan, eikä suinkaan mitään naurua. Se oli heille kova murhe nähdä rakkahaisen prinssinsä sillä lailla iskettynä.
Tom parka vei ruoan suuhun paraasta päästä sormillaan; mutta ei kenkään nauranut sille taikka edes näkynyt sitä hoksaavan. Hän tutkiskeli ruokaliinaansa uteliaisuudella ja syvällä hartaudella, sillä olipa se hyvin hienoa ja kaunista tekoa. Sitten sanoi hän yksinkertaisesti —
"Ottakaa se pois, minä pyydän, etten tapaturmassa satu sitä likaamaan."
Perinnöllinen Ruokaliinan-Säilyttäjä otti sen pois nöyryyden osoituksilla ja virkkamatta sanaakaan vastaan.
Tom tarkasteli nyt suurella innolla nauriit ja salaatin, ja kysyi, mitä ne oikeastaan olit, ja olivatko ne syötävää, sillä se oli vielä jotenkin uutta, että oli ruvettu viljelemään näitä aineksia Englannissa eikä tuotu niitä ylellisyystavarana Hollannista.[3] Hänen kysymykseensä vastattiin syvällä vakavuudella, eikä kukaan näyttänyt hämmästyneeltä. Lopetettuaan jälkiruoat, täytti hän taskunsa pähkinöillä; mutta ei kenkään näkynyt sitä huomaavan tai osoittavan hämmästystä. Mutta seuraavassa hetkessä oli hän itse hämmästynyt siitä ja näytti olevan kovin mielipahoillaan; sillä tämä oli ainoa palvelus, jonka hän oli saanut tehdä omilla käsillään koko aterian aikana, eikä hän epäillyt nyt tehneensä jotakin hyvin sopimatonta ja epäprinssillistä. Tällä hetkellä alkoi hänen nenänsä jänteret värähtää ja tämän jäsenen nippu vähän nousta ja käydä ryppyyn. Tätä jatkui yhä, ja Tom rupesi osoittamaan kasvavaa tuskistusta. Hän katsoi rukoilevasti ensin yhtä, sitten toista lordia hänen ympärillään, ja kyyneleet tulit hänen silmiinsä. Kauhistus kasvoissaan juoksivat nämä esiin ja pyysivät tietää mikä häntä vaivasi. Tom vastasi oikein ahdistuneena —
"Minä pyydän anteeksi teiltä, mutta minun nenäni syhyy niin julmasti. Mitä vaatii yleinen tapa tässä pulassa? Sanokaa joutuun, mä rukoilen, sillä en totta maar kauvan voi tätä kestää."
Ei kukaan nauranut, vaan kaikki seisoivat kuni puusta pudonneet ja katsoivat toinen toiseensa, tietämättä laisinkaan mitä heidän tuli vastata. Sillä miten lieneekään, olihan tässä kauhea, korkea muuri, eikä Englannin historia tietänyt kertoa mitään, miten oli päästävä sen yli. Ylimmäinen hovitapainmestari ei ollut saapuvilla; eikä ollut ketään, joka olisi uskaltanut ulos tämän kartoittamattoman meren ulapalle tahi kokenut käydä ratkaisemaan tätä ylen tärkeää solmua. Ah! eihän löytynyt mitään Perinnöllistä Nenänkynsijää koko hovissa. Kuitenkin oli kyyneleet vuotaneet yli partaittensa ja rupesivat jo vierimään alas pitkin Tom-paran poskia. Hänen tärisevä nenänsä rukoili apua vielä kiivaammasti kuin koskaan. Viimeinkin luonto raivasi itselleen tietä läpi hovitapain sulkujen, Tom pyysi anteeksi itsekseen, jos hän teki väärin, ja kevensi sitten hovimiestensä sydänten raskasta taakkaa raappimalla itse nenäänsä.
Aterian kuluttua loppuun tuli eräs lordi ja piti hänen edessään suurta, laatteaa kultavatia, jossa oli tuoksuavaa ruusuvettä, jolla hänen tuli huuhtoa suunsa ja sormet; ja my lord Perinnöllinen Ruokaliinan-Säilyttäjä seisoi lähellä ruokaliina kädessään hänen tarpeeksensa. Tom tuijotti kovin hämillään vatiin hetkisen pari, sitten kohotti hän sen huulilleen ja otti hyvin vakavana siitä kulauksen. Sen perästä ojensi hän sen takaisin vartoavalle lordille ja sanoi —
"Ei tämä maistu mulle, my lord; se haisee tosin hyvältä, mutt' ei ole kylliksi karvasta."
Tämä uusi puuskaus prinssin sairaasta mielialasta teki kaikki sydämmet hänen ympärillään kipeiksi; mutta luo surullinen juttu ei saanut ketään naurutuulelle.
Tomin seuraava hairaus, joka niinikään tapahtui hänen siitä tietämättään, oli että hän nousi ylös ja jätti pöydän juuri kun hovipappi oli asettunut hänen tuolinsa taakse ja, kädet ja ummistuneet silmät taivasta kohden, oli alkamaisillaan siunauksen ruoan jälkeen. Ei kukaan ollut huomaavinansa, että prinssi oli tehnyt mitään tavatonta.
Omasta pyynnöstään vietiin nyt pieni ystävämme yksityiseen kabinettiinsa ja jätettiin siellä yksikseen miettimään. Riippuen koukuista tammipaneilissa oli täällä useita kappaleita loistavasta teräs-asepuvusta, kaikkialla peitetyt kauniilla taiteellisilla kaavauksilla kullassa. Tämä sotainen puku oli todellisen prinssin oma — sen oli äsken hälle lähettänyt lahjaksi madam Parr, kuningatar. Tom pani ylleen säärystimet, rautakintaat, töyhtökypärit ja muut sellaiset esineet, jotka hän ulottui saamaan ilman avustusta, ja tuumasi jo hetkisen kutsua jotakin apulaiseksi, saadaksensa täydellisentää yritystään; mutta silloin juolahti hänen mieleensä pähkinät, jotka hän oli pistänyt taskuunsa päivällisistä, ja mikä ilo olisi syödä ne suuhunsa ilman väkijoukon katselematta ja ilman noiden Suur-Perillisten kiusaamatta häntä palveluksilla, joita hän ei ollut pyytänyt. Hän siis pani takaisin nuo sievät kalut paikoillensa ja oli pian paukkaamassa pähkinöitä, tuntien itsensä ikäänkuin onnelliseksi ensimmäisen kerran, siitä kun Jumala hänen syntiensä tähden oli muuntanut hänet prinssiksi. Kun pähkinät olit kokonaan lopussa, sattui hänen silmänsä muutamiin houkuttaviin kirjoihin eräässä kaapissa, joista yksi koski hovitapoja Englannin hovissa. Tämä oli hälle hyvä saalis. Hän heittäytyi alas kallisarvoiselle sohvalle ja rupesi opettamaan itseänsä kiitettävällä innolla. Jättäkäämme hänet siihen toistaiseksi.
KAHDEKSAS LUKU.
Kysymys sinettimestä.
Kello viiden aikaan heräsi kuningas Henrik VIII virkistämättömästä unestaan ja mumisi itsekseen: "Levottomat unet, levottomat unet! Minun loppuni lähenee nyt; sen sanovat minulle nämä varoitukset, ja mun hiljenevä valtasuoneni sen vahvistaa." Heti sen jälkeen leimahti salaman tuli hänen silmästään, ja hän hyrähti: "En tahdo kuitenkaan kuolla, ennenkun hän on mennyt edelle."
Hänen aateliset palvelijansa huomasivat hänen olevan valveilla, ja yksi heistä kysyi hänen tahtoansa lordkanslerin suhteen, joka odotti ulkopuolella.
"Laskekaa hänet sisään, laskekaa hänet sisään!" huudahti kuningas malttamattomasti.
Lordkansleri astui sisään, polvistui hänen vuoteensa viereen ja sanoi —
"Olen vienyt määräyksen, ja valtakunnan päärit seisovat nyt, kuninkaan käskyn mukaan, juhlapuvussaan parlamentin aidakkeen edessä, jossa he, vahvistettuaan Norfolkin herttuan tuomion, alamaisuudella odottavat teidän majesteettinne enempää päätöstä asiassa."
Kuninkaan kasvoissa välkähti raivoisa riemu. Hän sanoi —
"Nostakaa minut ylös! Minä tahdon, minä itse, astua parlamenttini eteen, ja omalla kädelläni tahdon minä leimata sen vakuuden, joka pelastaa minut — —"
Hänen äänensä petti. Tuhanharmaa kalpeus huuhtoi punan hänen poskiltaan; ja palvelevat aatelismiehet auttoivat hänet jälleen hänen tyynyillensä ja ojensivat hälle lievityksiä. Hän lausui surumielisenä —
"Oi, kuinka olenkin ikävöinnyt tätä armasta hetkeä! ja katso, liian myöhään tulee se, ja minä en saa nauttia tätä ikävöittyä iloa. Mutta joutukaa, joutukaa! Antakaa toisten toimittaa tämä onnellinen tehtävä, koska se on kielletty minulta. Minä annan valtiosinettimen teille valtuudeksi; valitkaa itse se, joka toimittaa vahvistamisen sinetillä, ja käykää toimeen. Mutta joutukaa! Ennekun aurinko nousee ja laskee taas, tuokaa minulle hänen päänsä, että mun silmäni saavat siitä iloita."
"Niinkuin kuningas käskee, niin pitää tapahtuman. Suvaitseeko teidän majesteettinne määrätä, että sinetin jätetään minulle, niin että minä voin välimmiten ryhtyä toimeen."
"Sinetin? Kuka muu pitää sinetintä kuin te?"
"Kuten teidän majesteettinne suvaitsee muistaa, otitte te sen multa kaksi päivää sitten, jolloin te sanoitte, ettei se tulisi enään käytäntöön, ennenkun teidän oma kuninkaallinen kätenne tulisi käyttämään sitä Norfolkin herttuan tuomion alla."
"Niin, niin tein totta tosiaan. Muistan sen nyt… Mutta mihin minä sen panin?… Mä olen hyvin heikko. Niin usein näinä päivinä mun muistini on tahtonut minut pettää — — Se on merkillistä, merkillistä — —"
Kuningas vaipui vaipumistaan epäselvään muminaan, ravistellen tuon tuostakin kehnoa, harmaata päätään ja kokien epätoivoisena muistaa mihin oli kätkenyt sinettimen. Viimein lordi Hertford polvistui ja tarjosi tiedoksi —
"Teidän majesteettinne, täällä on, jos saan olla niin rohkea ilmoittamaan, useampia, jotka minun kanssani muistavat, kuinka te jätitte valtakunnan sinettimen hänen korkeutensa Walesin prinssin käsiin säilytettäväksi siihen päivään, kun — —"
"Totta, aivan totta!" keskeytti kuningas. "Noutakaa se! Joutukaa, aika rientää!"
Lordi Hertford lensi Tomin luo, mutta palasi ennen pitkää takaisin, huolestuneena ja tyhjin käsin. Hän kertoi matkansa tuloksen, lausuen —
"Se surettaa minua, herrani ja kuninkaani, tuodakseni niin huonoja ja epämiellyttäviä sanomia; mutta se on Jumalan tahto, että prinssin onneton tila vielä jatkuu, ja hän ei voi muistaa, että hän on vastaanottanut sinettimen. Niin tulin minä pikaisimmasti takaisin tätä asiaa ilmoittamaan, ajatellen, että se olisi kalliin ajan haaskaamista ja samalla vähäisestä arvosta, jos etsiskeltäisiin läpi tuon pitkän jonon huoneita ja saleja, jotka kuuluvat hänen kuninkaallisen korkeut — —"
Huokaus kuninkaan suusta keskeytti my lordin tässä. Hetken perästä sanoi hänen majesteettinsa syvällä synkeydellä äänessään —
"Älkää kiusatko lapsi parkaa enää. Jumalan käsi makaa raskaana hänen päällänsä, ja minun sydämmeni on sulava rakastavasta säälistä häntä kohtaan, ja minä suren, etten voi kantaa hänen taakkaansa omilla vanhoilla, kovasti painetuilla hartioillani ja siten saattaa hänelle rauhaa."
Hän sulki silmänsä, rupesi mumisemaan jotakin ja hiljeni pian. Hetken päästä avasi hän silmänsä jälleen ja tuijotti elottomasti ympärilleen, kunnes hänen silmäyksensä sattui polvistuvaan lordkansleriin. Paikalla hänen kasvojaan punasi vihan vimma —
"Mitä, oletteko täällä vielä? Jumalan kunnian kautta, jos ette heti tule selville tuon kavaltajan asiassa, on teidän hiippanne pian saava lepopäivän huomenna, kun puuttuu pää, jota voitaisiin sillä koristaa!"
Kansleri vapisi ja vastasi —
"Hyvä majesteetti, rukoilen armoa! Odotin vain sinetintä."
"Oletko sä menettänyt järkesi, mies? Pieni sinetin, jonka mä muinoin aina otin mukaani ulkomaille, on minun aarreaitassani. Ja koska suuri valtakunnan sinetin on hukassa, eikö tämä kelpaa? Ootko sä menettänyt järkesi? Saat mennä! Ja kuule nyt: älä tule takaisin, ennenkun sulla on hänen päänsä mukanas."
Kansleri parka oli nopsa poistumaan tästä vaarallisesta seurasta. Komitea ei liioin hukannut aikaansa, vaan antoi kuninkaallisen vahvistuksen tuon orjamaisen parlamentin työlle ja määräsi huomispäivän ensimmäisen Englannin päärin, tuon onnettoman Norfolkin herttuan mestauspäiväksi.
YHDEKSÄS LUKU.
Juhlakulku joella.
Kello yhdeksän illalla loisti laaja joenpuoleinen osa palatsista häikäisevästä valosta. Joki itse oli, niin kauvas kuin silmä kannatti City'in päin, niin tiheästi peitettynä soutuveneillä ja huvialuksilla, kaikki koristettuina värillisillä lyhdyillä ja aaltojen hiljaisesti tuudittamina, että joki oli hehkuvan, äärettömän puutarhan kaltainen, jonka kukkasia kesätuuli hiljaa liikutteli. Suuri terassi kivipenkereineen, joka johti alas jokeen ja oli kylliksi tilava saksalaisen ruhtinaskunnan koko armeijalle heilua, se kelpasi nähdä, rivineen kuninkaallisia partuskamiehiä loistavissa tamineissa ja joukkoineen kalliisti puettuja palvelijoita, jotka juoksivat ylös alas, edestakaisin valmistuksien hommissa.
Nyt annettiin eräs komento, ja heti katosi jokainen elävä sielu penkeriltä. Ilma kävi oikein raskaaksi odotuksen ja jännityksen hiljaisuudesta. Niin kauvas kuin silmä kantoi, saattoi nähdä ihmislaumojen nousevan veneissä, varjostavan silmiään lyhtyjen ja soihtujen valosta ja tarkkaavan palatsia.
Jono, jossa oli neljä- tai viisikymmentä huvialusta, laski ylöspäin rappusiin. Ne olit rikkaasti kullatut ja niiden korkeat keulat ja perät kaunistetut taiteellisilla veistoksilla. Muutamat näistä veneistä olit koristetut lipuilla ja viirikkeillä, toiset, kultakankailla ja verhoilla, joissa oli koruompeloituja vaakunakilpiä; toiset taasen silkkilipuilla, joissa oli lukemattomia pieniä kulkusia, jotka päästelivät hillittyjä säveliä iloisaa soitantoa joka kerta kun tuulenviimat välähtelit lipuissa; toisilla, joilla oli vielä korkeampi vaatimus, ne kun kuuluivat aatelisille prinssin lähimmässä ympäristössä, oli laitansa ihailtavasti kaunistettu kilvillä, joissa vaakunat loistivat tuhansin sätein. Jokaista valtiovenettä hinasi tenderi. Paitsi soutajia oli joka tenderissä joukko aseenkantajia kiiltävissä kypärissä ja rintahaarniskoissa sekä soittokunta.
Odotetun juhlakulkueen etujoukko, komppania partuskamiehiä, ilmestyi nyt suurelle portille. "Ne olit puetut musta- ja ruskeajuomuisiin housuihin, samettilakkeihin, joiden sivuissa oli hopearuusuja, költereihin ruskeanpunaisesta ja sinisestä verasta, jotka oli koristettu sekä edestä että takaa kolmella kultaan kudotulla höyhenellä, prinssin vaakunalla. Heidän partuskasauvansa olit peitetyt tulipunaisella sametilla, kiinnitettynä kultanauloilla, sekä koristetut tupsuilla. Jakautuen oikealle ja vasemmalle, muodostivat he kaksi pitkää riviä, jotka ulottuivat palatsin portilta veden reunaan saakka. Paksun, raitaisen kankaan eli maton käärivät sitten auki ja asettivat alas näiden rivien väliin prinssin kulta- ja purppurapukuihin puetut palvelijat. Kun tämä oli tehty, kaikui sisältäpäin torvien alkusoitto. Vilkas vastine vyörähti soittokunnilta veden päällä, ja kaksi marsalkkaa, valkoiset airueensauvat kädessä, astui hitailla ja juhlallisilla askelilla portista. Heitä seurasi upseeri pitäen kansalaissauvaa, hänen perästään tuli toinen kantaen City'n miekkaa; sitten useampia virkamiehiä City'n suojeluskunnasta, täydessä paraatipuvussa ja kunniamerkkeillä hihoissaan; sitten sukkarihman tähtikunnan marsalkka airuetakissaan; sitten useampia ritaria Bathin tähtikunnasta, jokaisella valkoinen nauha hihoissaan; sitten esquirit; sitten tuomarit tulipunaisissa puvuissaan ja lakeissaan; sitten Englannin lordkansleri tulipunaisessa kaapussaan, joka oli auki edestä ja reunustettu oravannahoilla; sitten lähetyskunta kaupunginvanhimmista punaisissa vaipoissaan; ja sitten päämiehet muutamista ammattikunnista, heidän juhlapuvuissaan. Nyt tuli kaksitoista Ranskan herraa loistavissa puvuissa, se on: valkoisissa, kullalla ripsoitetuissa damastiröijyissä, lyhyissä, punaisissa samettivaipoissa, jotka oli reunustettu orvokinvärisellä taftisilkillä, ja lihankarvaisissa polvihousuissa; ja he astuivat rappusia alaspäin, he kuuluivat Ranskan lähettilään seurueeseen, ja heitä seurasi kaksitoista herraa Espanjan lähettilään saattojoukosta, puettuja mustaan samettiin ilman mitään muuta koristusta. Niiden perästä tuli useampia Englannin aatelismiehiä seurueineen."
Uusi torvien soitto kaikui sisältäpäin; ja prinssin eno, tuo sittemmin niin mahtava Sommerset'in herttua, astui portista ulos, puettuna "takkiin mustasta kullatusta kirjosilkistä ja vaippaan tulipunaisesta satiinista, joka oli kullalla kirjaeltu ja hopeaisella verkolla päällystetty." Hän kääntyi takaisin, riisui höyhentöyhtöisen päähineensä, kumartui syvimmässä nöyryydessä ja alkoi astua taaksepäin, kallistuen kumarruksiin joka askeleelta. Taasen kaikui torvisoitto kaikumistaan ja sitten juhlallinen julistus: "Tie auki korkealle ja voimakkaalle lord Edward'ille, Wales'in prinssille!" Korkealle ilmaan linnan muureista lensi ylös pitkä jono punaisia tulen kieliä, ja tykit jyrisivät. Tuo sullottu maailma joella puhkesi valtavaan tuliaispauhinaan, ja Tom Canty, tämän kaiken esine ja sankari, ilmestyi nähtäviin ja kumarsi kevyesti ruhtinaallista päätään.
Hän oli "loistavasti puettu jakkuun valkoisesta satiinista, joka oli varustettu etupuolella purppurisekaisesta hopeaharsosta, täytettynä jalokivillä ja reunustettuna kärpännahalla. Tämän päällä oli hänellä vaippa valkoisesta kullatusta kankaasta, varustettuna kolmisulkaisella höyhentöyhtöllä, reunustettuna sinisellä satiinilla, täytettynä helmillä ja kalleilla kivillä ja kiinnitettynä hohtokivisoljilla. Hänen kaulassaan riippui sukkarihman tähti ja useampain ulkomaisten ruhtinasten ritarikuntain merkkiä;" ja missä ikään valo sattui häneen, salamoivat hohtokivet lumoavalla loistolla. Oi Tom Canty, syntyneenä viheliäisessä hökkelissä, kasvatettuna Londonin katuojissa ja tottuneena repaleihin, likaan ja kurjuuteen, mikä näytelmä onkaan tämä!
KYMMENES LUKU.
Prinssin vastukset.
Jätimme John Cantyn vetämään todellista prinssiä mukanaan Offal Courtiin. Meluisa ja riemukas joukko häntä seurasi kantapäissä. Ainoastaan yksi oli koko laumassa, joka uskalsi puolustavan sanan vanki paran hyväksi, ja hänestä ei kukaan huolinut: tuskimpa häntä kuulikaan kukaan; niin kova oli melu. Prinssi taisteli taistelemistaan vapautensa puolesta ja riehui kärsimäänsä kohtelua vastaan, kunnes John Canty menetti viimeisenkin malttinsa ja äkillisessä raivossa siemautti tammisen sauvansa prinssin pään yli. Pojan ainoa puolustaja sänttäsi esiin pidättämään miehen kättä, ja isku kohtasi hänen omaan ranteeseensa. Canty ärjäsi —
"Mitä sinun tähän tulee? Mitä? Tuossa saat vaivastasi"
Tammisauva sattui välittäjän päähän. Huokaus kuului, ja himmeä möhkäle vaipui maahan rahvaan jaloissa ja makasi seuraavassa hetkessä siinä yksinään pimeässä. — Joukko ahdisti ahdistamistaan eikä antanut tämän pienen välikohtauksen häiritä huviaan.
Kohta sen jälkeen oli prinssi John Cantyn asunnossa, ja sen ovi oli suljettu katselijoilta. Pullon suuhun pistetyn talikynttilän valossa koetti hän eroittaa rajapiirteet tuosta inhoittavasta luolasta ja asukkaista siinä. Kaksi likasta tyttöä ja eräs keski-ikäinen vaimo istuivat kyyristyneinä seinää vasten loukossa, näöltään eläimiä, jotka olit tottuneet raakaan kohteluun, ja odottaen ja peljäten sitä nytkin. Toisesta loukosta tirkisteli kuihtunut vanha noita-akka harmaissa siirohiuksissa ja pahanilkisillä silmillä. John Canty sanoi akalle —
"Ootahan! Tääll' on jotain hirveän hauskaa. Älähän nyt pilaa juttua, ennenkun oot saanut hauskuutes siitä; sitten voit koukistaa kourasi miten tahot. — Tuu tänne, klupu. Haastappas se hulluus vielä kerta, jollet oo sitä unohtanut. Sano nimes. Kuka oot sä?"
Tämä ajoi veren vielä kerran solvaistun prinssin poskille, ja hän heitti vakavan ja närkästyneen silmäyksen miehen kasvoihin, sanoen —
"Se on huonoa kasvatusta semmoisessa kuin sinä, että käsket minua puhumaan. Minä sanon sinulle nyt, kuten jo sanoin ennen, että olen Edward, Wales'in prinssi, enkä kukaan muu."
Tämä ihmeen rohkea vastaus naulasi noita-akan jalat lattiaan ja melkein sai hänet hengittämästä. Hän tuijotti prinssiin tylsällä hämmästyksellä, joka taas huvitti hänen renttumaista poikaansa siihen määrään, että tämä purskahti remuavaan nauruun. Mutta sitä vastoin oli vaikutus Tom Cantyn äitiin ja sisariin peräti toinen. Heidän pelkonsa ruumiillisesta rääkkäyksestä väistyi kerrassaan toisenkaltaisen murheen tieltä. He juoksivat esiin, suru ja kauhu kasvoissaan, huudahtaen —
"Oi, Tom raukka, poika raukka!"
Äiti lensi polvilleen prinssin edessä, pani kätensä hänen hartioilleen ja katsoi kovasti surren hänen kasvoihinsa läpi nousevain kyyneleiden. Sanoi sitten —
"Voi, poikani raukka! Tuo höperö lukeminen on siis viimein tehnyt surullisen tehtävänsä ja vienyt jälkesi. Oi, miksi oot niin ykspäisesti puuttunut siihen, vaikka minä oon varoittanut sinua? Sinä oot murtanut äitisi sydämmen."
Prinssi katsoi häntä kasvoihin ja sanoi lempeästi —
"Poikasi voi hyvin eikä ole menettänyt järkeänsä, hyvä vaimo. Älä ole milläsikään, saata minut palatsiin, jossa hän on, ja kuningas, mun isäni, antaa heti hänet takaisin sinulle."
"Kuningas, sun isäs! Oh, lapseni! Peruuta sanat, jotka voivat saattaa kuoleman sinulle ja häviön kaikille niille, jotka ovat sinua lähinnä. Ravista pois tämä hirveä uni. Hae muistiparkaas, joka on mennyt menoaan. Katso minuun. Enkö ole sun äitis, joka on sinut synnyttänyt ja rakastaa sinua?"
Prinssi ravisti päätänsä ja sanoi vastahakoisesti —
"Jumala tietää, etten mielelläni tahdo pahoittaa sun sydäntäsi, mutta minä en todellakaan ole nähnyt sinun kasvojasi ennen."
Vaimo vaipui alas istuvaan asemaan lattialle ja puhkesi, peittäen silmänsä käsillään, sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin ja voivotuksiin.
"Antaa pelin jatkua!" huusi Canty. "Mitä? Nan! — mitä? Hei! Onko teillä ihmistapoja, lutkat? Aiotteko te seisoa prinssin eessä? Alas polvillenne, viheliäiset hylyt, ja näyttäkää kunniaa hänelle!"
Hän remahti tämän sanottuaan uuteen romonauruun. Tytöt alkoivat arasti rukoilla veljensä puolesta, ja Nan sanoi —
"Anna hänen vain mennä maata, isä, lepo ja uni kyllä parantaa hänen mielivikansa. Anna hänen mennä, mä pyydän sinua."
"Tee se, isä, hän on väsyneempi kuin tavallista. Huomenna saa hän kyllä voimansa jälleen ja kerjääpi ahkerasti eikä palaa tyhjin käsin kotiin."
Tämä muistutus jäähdytti isän iloisuuden ja johti hänen ajatuksensa afääreihin. Hän kääntyi kiukuissaan prinssiin, sanoen —
"Huomenna täytyy meiän maksaa kaks pennies'tä tämän hökkelin omistajalle; kaks pennies'tä, kuulkaa, — kaikki nämä rahat puolvuoden hyyrystä, muuten saamme me mennä. Näytä nyt mit' oot saanut laiskalla kerjuullasi."
Prinssi sanoi —
"Älä solvaise minua likaisilla asioillasi. Sanon sinulle vielä, minä olen kuninkaan poika."
Aika läimäys Cantyn leveästä kämmenestä prinssin olkapäähän lennätti hänet horjuvana Cantyn emännän käsivarsiin, joka painoi häntä rintaansa vasten ja suojellen häntä omalla ruumiillaan, turvasi häntä iskuista ja mäiskähyksistä. Peljästyneet tytöt törmäsi lakaisin loukkoonsa, mutta isoäiti törmäsi toimellisesti esiin auttamaan poikaansa. Prinssi tempasi itsensä irti Cantyn emännästä, huudahtaen —
"Teidän ei tule kärsiä minun edestäni, hyvä rouva. Antaa näiden sikojen täyttää tahtonsa minuun yksinään."
Tämä puhe raivostutti siat siihen määrään, että he hukkaamatta aikaa kävit hänen kimppuunsa. Pitäen poikaa välissään pieksivät he häntä oikein perinpohjaisesti ja suomivat sitten tyttöjen ja heidän äitinsä selkänahkaa, nämä kun olit osoittaneet sääliä uhriin.
"Nukkumaan nyt kaikki tyyni", sanoi Canty. "Minä oon väsynyt tähän huvitukseen."
Kynttilä oli sammutettu ja perhekunta mennyt levolle. Niin pian kuin Canty herran ja hänen äitinsä kuorsaamiset osoittivat heidän nukkuvan, ryömivät nuoret tytöt sinne, missä prinssi makasi, ja peittivät hänet hellästi vilulta oljilla ja repaleilla; ja heidän äitinsä ryömi myöskin hänen tykönsä ja pyyhki hellästi hänen hiuksiansa ja itki häntä, kuiskaten kaiken aikaa katkonaisia lohdutuksen ja säälin sanoja hänen korvaansa. Äiti oli myöskin kätkenyt leipäpalasen hälle syödä, mutta pojan kärsimykset olit kokonaan vienyt hältä ruokahalun, — ainakin mitä tulee mustaan, mauttomaan kannikkaan. Ja prinssi oli liikutettu vaimon rohkeasta ja kallisarvoisesta puolustuksesta ja säälistä, ja hän kiitti vaimoa oikein hienoilla ja ruhtinaallisilla sanoilla ja käski hänen mennä nukkumaan ja unohtaa surunsa. Ja poika lisäsi, ettei kuningas, hänen isänsä, jättäisi vaimon uskollista hyvyyttä ja uhraavaisuutta palkitsematta. Tämä prinssin paluu "hulluuteensa" särki vaimon sydämmen taas, ja hän painoi poikaa painamistaan rintaansa vasten ja palasi sitten, uiden kyynelissään, jälleen vuoteellensa.
Vaimon siinä maatessa miettien ja murehtien, rupesi hänen mieleensä nousemaan semmoinen ajatus, että tässä kumminkin oli jotakin käsittämätöntä, tässä pojassa, jotakin, jota ei ollut Tom Cantyssä, hullussa tai terveessä. Hän ei voinut selittää sitä, hän ei voinut kertoa mitä se oli; mutta kuitenkin näkyi hänen terävä äidillinen vaistonsa tavanneen sen ja tajunneen sen. Mitäs, jos tämä poika todellakin, kun kaikki selveni, ei olisikaan hänen lapsensa? Voi, mitä hulluutta! Hän melkein hymyili aatokselleen, huolimatta huolistaan ja suruistaan. No ykskaikki, hän huomasi sen olevan aatoksen, joka ei tahtonut lähteä, vaan kummitteli hänessä kummittelemistaan. Se vainosi häntä, vaivasi häntä, se syöpyi häneen kiinni ja kieltäytyi menemästä tiehensä ja olemasta hänen tiedossaan. Viimein hän käsitti, ettei hän saisi mitään rauhaa ennenkuin oli keksinyt jonkun koetuksen, joka selvästi ja tarkasti todistaisi, oliko poika hänen lapsensa vai ei, ja sillä tavoin ajaisi nämä kiusaavat ja kalvavat epäilykset hiiteen. No niin, tämä oli epäilemättä oikea tie tuosta hankaluudesta; senpätähden hän viipymättä rupesi panemaan sielunvoimansa liikkeelle keksiäksensä tuon koetuksen. Mutta sepä juuri oli helpompi yritellä kuin saada toimeen. Hänen ajatuksissaan pyöri ympäri toinen ehdoitus toisensa perästä, mutta hän oli pakoitettu hylkäämään ne kaikki — ei mikään koetus ollut ehdottomasti varma, ehdottomasti täydellinen; ja mikään epätäydellinen taas ei voinut häntä tyydyttää. Silminnähtävästi hän oli kiduttanut päätänsä turhaan — näytti selvältä, että hänen täytyi jättää sikseen koko homma. Samalla kun tämä raskas ajatus kulki hänen mielensä läpi, kuuli hänen korvansa pojan säännöllisen hengityksen, ja hän tiesi siitä, että lapsi oli vaipunut uneen. Ja kun hän kuunteli sitä, keskeytti tasaisen hengityksen pelokas, säpsähtynyt huuto, jommoisen päästämme levotonta unta nähdessämme. Tämä satunnaisuus antoi hänelle aatoksen, joka oli samanarvoinen kuin hänen entiset vaivaloisesti keksityt koetuksensa yhteensä. Kerrassaan ryhtyi hän toimeen kuumeentapaisesti, mutta hiljaa, ja sytytti kynttilän, mumisten itsekseen: "Jos vain olisin nähnyt hänet silloin, olisin tietänyt! Siitä päivästä asti hänen pienuudessaan, kun ruuti poltti hänen kasvonsa, ei hän koskaan ole yhtäkkiä pelästynyt unestaan tai aatoksistaan, ilman että hän olisi pyyhkäissyt silmiään kädellänsä, niinkuin hän teki sinä päivänä; eikä niinkuin muut olisi tehneet, kätensä sisäpuolella, vaan aina ulkopuolella — olen sen nähnyt sata kertaa, eikä koskaan ole asia muuttunut tai pettänyt. Niin, pian olen sen tietävä?"
Tällä aikaa hän oli hiipinyt nukkuvan pojan luo, varjostaen kynttilää kädellään. Hän kumarsihe varovaisesti hänen ylitsensä, tuskin hengittäen tukahutetussa kiihtymyksessään, ja yhtäkkiä antoi hän kynttilän valon loistaa pojan kasvoihin ja survasi rystöksillään lattiaan ihan hänen korvansa juurella. Nukkujan silmät aukesit seppo selälleen — mutta hän ei tehnyt mitään erityistä liikettä käsillään.
Vaimo raukka kävi melkein auttamattomasti yllätyksen ja surun valtaan, mutta hän koki kuitenkin peittää liikutuksensa ja saattaa poikaa jälleen nukuksiin. Sitten hän ryömi takaisin ja tuumasi surullisesti itsekseen koetuksensa onnettomasta tuloksesta. Hän koki uskotella, että hänen Tominsa mielenvika oli karkoittanut tuon tavallisen liikkeen, mutta eipä hän voinutkaan sitä tehdä? "Ei," sanoi vaimo, "hänen kätensä eivät ole tulleet hulluiksi; ne eivät niin vähässä ajassa ole voineet unohtaa niin syöpynyttä tapaa. Oi, tämä on mulle raskas päivä!"
Ja kuitenkin oli toivo nyt yhtä uppiniskainen kuin epäilys oli ollut ennen; hän ei voinut millään mokomin hyväksyä koetuksen antamaa tuomiota. Hänen täytyi koettaa juttu uudestaan — sen pettäminen oli epäilemättä sattumus vain. Sentähden hän säikäytti poikasen unestaan vielä toisen ja kolmannen kerran, muutamilla väliajoilla — samoilla tuloksilla kuin ensi kerralla. Sitten hän laahusti vuoteellensa ja meni nukkumaan suruissa mielin, sanoen itsekseen: "Mutta minä en voi hänestä luopua — en, en voi, en voi — hän on, kun onkin, poikani."
Kun äiti parka oli lakannut häntä häiritsemästä, ja prinssin tuskat vähitellen olivat menettäneet kykynsä häntä kiusaamaan, ummisti painava väsymys viimeinkin hänen silmänsä, ja hän vaipui syvään ja virkistävään uneen. Tunti tunnilta kului, ja kuitenkin hän nukkui kuin kuollut. Sillä tavoin kului viisi tai kuusi tuntia. Sitten hänen horroksensa alkoi helpoittaa. Ja pian hän puoleksi nukkui, puoleksi oli valveilla. Hän mumisi —
"Sir William!"
Ja hetkisen perästä —
"Hoi, sir William Herbert! Tulkaa tänne ja kuulkaa, mikä merkillinen uni mitä koskaan — — — Sir William, ettekö kuule? Olin olevinani kerjäläinen! Hoi siellä! Vahtiväki! Sir William! Mitä! eikö ole täällä ainoaakaan kamariherraa palveluksessa? Odottakaa, kyllä saavat palkk — —"
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi kuiskaava ääni hänen lähellänsä. "Ketä sinä kutsut?"
"Sir William Herbertiä. Ken sinä olet?"
"Minä? Kukapa minä olisin muu kuin sisares Nan? Voi, Tom, olin sen unohtanut! Sinä et ole viisas — poika raukka, sinä et ole viisas; oi, etten koskaan olis herännyt sitä tietämään taasen! Mutta, mä pyydän, pidä nyt suus, muuten lyövät he meidät kaikki kuoliaaks!"
Hämmästynyt prinssi nousi istumaan vuoteelleen, mutta tuntuva muisto kangistavasta löylytyksestä sai hänet palaamaan täydellisesti itseensä, ja hän vaipui takaisin mädänneille oljilleen, surkeasti voivottaen ja valittaen —
"Voi! Sehän ei siis ollutkaan mitään unta!"
Kerrassaan koko se raskas suru ja kurjuus, jonka sikeä uni oli karkoittanut hänen muististaan, palasi jälleen ja hän huomasi, ettei hän enään ollut mikään hemmoteltu prinssi palatsissa, johon kokonainen kansa ihaellen katsoi, vaan keppikerjäläinen, hyljätty, puettu rääsyihin, vankina luolassa eläimiä varten, ja samaa laatua kuin roistoväki ja varkaat.
Kesken surullisia ajatuksiaan alkoi hän kuulla meluavaa hoilottamista
ja luikkaamista, luultavasti vain noin yhden tai parin talon takaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsi hän muutamia kovia iskuja oveen.
John Canty lakkasi kuorsaamasta ja sanoi —
"Kuka siellä koputtaa? Mitä tahot?"
Ääni ulkoa vastasi —
"Tiiätkö, kenehen sun kalikkas kävi eilen?"
"En, en tiiä enkä huoli tietää."
"Kukaties on pian toinen ääni kellossa. Jos tahot niskas säilyvän, on pako ainoo keinos. Mies on tällä hetkellä sieluntoreissa. S' on pappi, isä Andrew!"
"Jumal' avita!" huusi Canty. Hän herätti perheensä ja komensi käheällä äänellä: "Ylös joka sorkka ja paetkaa — tai jääkää tänne kuolemaan!"
Tuskin viisi minuuttia siitä oli Cantyn koko perhekunta kadulla ja pakosalla henkensä puolesta. John Canty piti prinssiä kiinni ranteesta ja kiirehti hänen kanssaan pois pimeää katua, antaen hänelle hiljaisella äänellä tämän varotuksen —
"Piä suus kiinni, sinä hullu narrinparta, äläkä haasta nimeäni. Minä otan kohta uuen, ettei lakikoirat saa vainua minusta. Suus kiinni, s' on sanottu!"
Muulle perheelle rähisi hän seuraavaa —
"Jos niin kävis, että me tullaan erotetuks, niin mennään jok'ainoa Londonin sillalle; niin pian kun joku on tullut viimeisen liinakauppiaan puotille sillalla, niin oottaa hän siinä kunnes kaikki muut saapuvat ja sitten paetaan me yhessä Southwarkiin."
Tähän hetkeen tuli seura yhtäkkiä pimeältä kujakadulta valkeuteen, eikä ainoastaan valkeuteen, vaan keskelle väkijoukkoa, joka lauloi, tanssi ja riemuitsi, sullottuna yhteen joen partaalle. Siellä oli pitkä jono ilotulituksia, ulottuen niin kauvas kuin silmä kantoi, ylös- ja alaspäin Thames-jokea. Londonin silta oli ilovalaistuksessa, Southwarkin silta niinikään. Koko joki salamoi leimauksista ja loisti värillisestä tulesta; ja lakkaamattomat ilotulen paukaukset täytti pilvet epäselvällä seoksella lauhenevaa loistetta ja tiheällä sateella lumoavia säkeniä, jotka melkein tekivät päivän yöstä. Kaikkialla nähtiin iloisia kemuilijoita; koko Londoni näkyi päässeen valloilleen.
John Canty lievensi sydämmensä hirveällä kirouksella ja komensi paluumatkaan; uunia se oli liian myöhään. Hänet ja hänen seuransa nielasi mehiläisparvena hyörivä ihmisjoukko, ja yhtäkkiä olit he erillänsä toisistaan. Tuskin muistimme, että prinssi kuului Cantyn seurueeseen; hänestä piti Canty kuitenkin yhä kiinni. Prinssin sydän sykki nyt ankarasti pakenemisen toivosta. Eräs roteva lossimies, melkoisesti väkevien vallassa, tuli jokseenkin tuimasti tuupatuksi kylkeen, Cantyn yrittäessä kyntää itselleen tietä joukon läpi; mies paiskasi ison kouransa Cantyn olkapäähän, sanoen —
"No, mihin niin kiire, ukko kulta? Käytkö sinä täällä lempo sielussas ja lika mielessäs, kun kaikki rehelliset ihmiset pitävät juhlaa?"
"Minun asiani on omani, ne ei tule sinuun," vastasi Canty raa'asti; "ota pois kätes ja anna mun mennä."
"Jos oot sillä tuulella, niin et pääse ohi, ennenkus oot juonut Walesin prinssin maljan; tiedä se," sanoi lossimies ja salpasi päättävästi hältä tien.
"Anna sitten maljas tänne ja tee se pian, pian, pian!"
Toisia kemuilijoita oli sillaikaa yhtynyt heihin. He huusivat —
"Veljesmalja, veljesmalja! Anna sen oikean roiston juoda veljesmalja, muuten hän heitetään ruoaksi kaloille."
Niin tuotiin siis suunnattoman suuri veljesmalja. Lossimies tarttui kiinni toiseen sen korvaan ja nosti toisella kädellä kuviteltua servietin kaistaletta, tarjosi sen sitten sopivan ja vanhan järjestyksen mukaan Cantylle, jonka tuli tarttua toisella kädellään maljan vastakkaiseen korvaan ja toisella nostaa sen kantta, sillä tavoin noudattaen vanhaa tapaa. Tämä seikka jätti tietysti prinssin käden vapaaksi sillä hetkellä. Hän ei hukannut aikaa, vaan sukelsi, kun sukelsikin, ympäröivien säärien metsään ja katosi. Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi ollut melkein yhtä vaikea häntä löytää tästä aaltoilevasta elämänmerestä, kuin jos sen laineet olisit olleet Atlantin ja prinssi hukkuva viiden pennin lantti.
Hyvin pian hän käsitti tämän seikan ja tarttui heti omiin asioihinsa, huolimatta enää mitään Tom Cantysta. Pian hän myöskin käsitti toisen seikan. Sen näet, että erästä valheellista Walesin prinssiä hänen sijassaan juhlittiin kaupungissa. Hän teki helposti sen johtopäätöksen, että köyhä poika Tom Canty oli tahallisesti käyttänyt ihmeteltävän edullista tilaisuutta hyväkseen ja tullut vallananastajaksi.
Senpä tähden oli hänellä ainoastaan yksi suunta seilattavana — etsiä tie Guildhall'iin, antaa tiedoksi, kuka hän oli ja paljastaa petturi. Hän siis päätti mielessään, että Tomille suotaisiin kylliksi aikaa sielunsa valmistamiseen, jonka perästä hän hirtettäisiin, ruhjottaisiin ja teilattaisiin, kaikki tyyni niiden lakien ja menojen mukaan, joita siihen aikaan noudatettiin valtiopetoksissa.
YHDESTOISTA LUKU.
Guildhall'issa.
Kuninkaallinen pursi, jota seurasi loistava venelaivasto, johti kulkunsa Thames-jokea alaspäin sen vilinän halki juhlallisesti valaistuja veneitä, joka joella vallitsi. Ilma oli täynnä soittoa; joen partaat loistivat tulta ja iloa; etäinen City lepäsi lievässä valoloisteessa lukemattomista ja näkymättömistä kokkotulista; sen ylitse kohosi taivasta kohden moni hoikka huippu, kirjaeltu säkenöivillä tulilla, jonka tähden se kaukaa katsoen oli jalokivillä koristetun keihään näköinen, pistettynä korkealle ilmaan; sitä mukaa kuin laivasto kulki eespäin, tervehdittiin sitä rannoilta loppumattomilla, remuavilla riemuhuudoilla ja tykkitulen lakkaamattomalla leimauksella ja pominalla.
Tom Cantylle, joka loikoi puoleksi haudattuna silkkityynyillänsä, olit nämät äänet ja tämä näytäntö sulaa ihmettä, sanomattoman suurenmoista ja ihailtavaa. Molemmille pienille ystäville hänen vieressään, prinsessa Elisabethille ja Lady Jane Grey'lle, ei ne olleet mitään.
Tultuansa Dowgateen, hinattiin laivasto Walbrookin kirkasta vettä myöten (joka väylä nyt kaksi sataa vuotta on ollut haudattuna taloryhmäin alle) Bucklesbury'iin saakka, talojen sivu ja siltain alta, jotka olit täynnään ilokkaita ihmisiä ja ilokkaita tulia, ja seisahtui viimein vesisäiliöön, jossa nyt on Barge Yard, Londonin vanhan Cityn keskipaikkaan.
Tom nousi maihin, ja hän ja hänen loistava seurueensa kulki Cheapsiden kautta ja teki sitten tuon lyhyen matkan Old Jewry'ä ja Basinghall Street'iä pitkin Guildhall'iin.
Tomin ja hänen pienet ladynsä vastaanotti tarpeellisilla juhlallisuuksilla Londonin lordmayori ja Cityn isät, puetut kultaketjuihin ja tulipunaisiin kaapuihin; jonka perästä kuninkaalliset vietiin loistavalle, kunniakatoksella varustetulle lavalle suuressa salissa; ja heidän edessään kulki airueet, huutaen julistusta ja kantaen valtikkaa ja Cityn miekkaa. Ne lordit ja ladyt, joiden tuli palvella Tomia ja hänen molempia pieniä ystäviänsä, asettuivat heidän tuoliensa taakse.
Alimpaan pöytään istui hoviväki ja muut aateliset vieraat sekä Cityn kunniaporvarit; alemmanarvoiset istuivat moniin eri pöytiin salin keskellä. Korkealta paikaltaan katselivat jättiläiset Gog; ja Magog, kaupungin vanhat suojelijat, näytelmää allansa silmillä, jotka jo aikoja sitten unohtuneissa miespolvissa olit tottuneet siihen. Sitten kuului toitotus ja eräs julistus luettiin, jonka perästä lihava kyökkiherra ilmestyi toiselle lavalle vasemmalla seinänvierustalla, ja häntä seurasi palvelijat kantaen mitä juhlallisimmasti paistettua kuninkaallista härkää, joka oli polttavan kuuma ja leikattavaksi valmis.
Ruokasiunauksen jälkeen nousi Tom (siihen opetettuna) seisomaan — ja hänen kanssaan koko seurakunta — ja hän joi komeasta kullatusta astiasta veljesmaljan prinsessa Elisabethin kanssa, jolta pikari meni lady Janelle ja sitten toisesta toiseen. Niin alkoi pidot.
Keskiyön aikaan oli juhla korkeimmillaan. Silloin oli eräs noita kuvailevia näytelmiä, joita niin innokkaasti ihailtiin vanhoina päivinä. Kertomuksen kekkeristä antaa kummallisella kielellään eräs sen ajan kronikoitsija, joka ne näki omin silmin:
"Kun tilaa oli tehty, astui sisään eräs parooni ja eräs kreivi, jotka Turkin tavan mukaan oli puettu pitkiin kauhtanoihin, kullalla jauhoitettuihin. Päässään oli heillä tulipunaiset samettihatut, ja he olit vyötetyt kahdella miekalla, jotka riippuivat pitkissä kullatuissa nuorissa. Lähinnä heidän perästään tuli toinen parooni ja toinen kreivi kahdessa pitkässä keltaisessa satiinikaapussa, jotka oli reunustettu valkoisella satiinilla, ja jokaisessa kaarrossa valkoista oli kaarto tulipunaista satiinia Venäjän tavan mukaan; heillä oli harmaat turkkilakit päissään ja kummallakin kirves kädessään ja jalassa kengät, joiden jalanpituiset kärjet oli kierretty ylöspäin. Ja heidän perästään tuli ritari, sitten lordi Yliamiraali ja hänen kanssaan viisi aatelismiestä, puettuna punaiseen samettiin, joka oli leikattu kaarteelle sekä edestä että takaa solisluuhun saakka ja rinnalla punottu hopeaketjuilla; tämän yllä kantoivat he lyhyitä vaippoja punaisesta silkistä ja päässään hattuja fasaanisulilla. Nämä oli puettu Preussin tapaan. Tulisoitonkantajat, noin sata luvultaan, olit puetut punaiseen ja viheriään satiiniin ja heillä oli, kuten Moorilaisilla, mustat kasvot. Sitten tuli valepukuinen mörkö. Sitten lemmenlaulajat, jotka niinikään olit valepuvussa ja tanssivat; ja lordit ja ladyt tanssivat myöskin hurjasti, että heitä oli sangen hupaista katsella."
Ja samalla kun Tom korkealta paikaltaan kummastellen katseli tätä "villiä" tanssia ja ihasteli koreita pukuja, jotka pyörivät kuin värit kaunolasissa, ja iloisien tanssijain kiepottavia liikkeitä, — samalla seisoi pieni repaleinen, mutta oikea Wales'in prinssi julistamassa oikeuksiaan ja kärsimäänsä vääryyttä; hän paljasteli pettäjän ja vaati, että Guildhall'in portit avattaisiin hälle! Väkijoukolla oli hirveän hauskaa tästä välitapauksesta, ja ihmiset tuuppivat toisiaan ja kohoittivat niskojaan kuin kurki nähdäkseen pientä metelöitsijää. Tuosta rupesivat he jo pilkkaamaan häntä ja pitämään häntä narrinaan, ärsyttääkseen häntä vielä tulisempaan ja vielä huvittavampaan raivoon. Harmin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän piti paikkansa ja uhmasi roistoväkeä oikein kuninkaallisesti. Uutta ivaa ja pilkkaa tuli, ja sepä sai hänet lopuksi huudahtamaan —
"Sanon sen teille vieläkin, te sivistymättömät roistot, minä olen Wales'in prinssi! Ja jos olenkin hyljättynä ja ilman ystävää tässä, ilman ketään, joka puolustaisi minua tai auttaisi minua hädässä, niin minä en kuitenkaan aio luopua paikastani, vaan puolustaa sitä!"
"Prinssi tai et, s' on mulle yhdentekevää, sinä oot kuitenkin kelpo poika, etkä enää ilman ystävää myös. Täss' oon minä ja vahvistan sanas; ja muista mitä mä sanon, että sull' olisi voinut olla huonompi ystävä kuin Miles Hendon, eikä sun olisi tarvinnut vaivata sääriäs hakemalla häntä. Anna nyt pienen leipäläpes levätä, poikaseni. Minä puhun näiden kurjain katurottain kieltä kuin oisin syntynyt heistä."
Puhuja oli jonkinmoinen Don Caesar de Bazan vaatteissa, katseessa ja ryhdissä. Hän oli pitkä, vahva ja jäntevä. Hänen költerinsä ja housunsa olit arvokkaasta aineesta, mutta kulunneet ja nukkavierut, ja niiden kultaiset reunanuorat oli surullisesti tahrautuneet; hänen kauluksensa oli kurtistunut ja rikkinäinen; höyhentöyhtö hänen rällähatussaan oli poikki ja näytti likaiselta eikä herättänyt kunnioitusta; hänen vyötäisillään riippui pitkä pistomiekka ruosteisessa rautahuotrassa; hänen korskea ryhtinsä leimasi hänet heti kierteleväksi sotaraakiksi. Tämän haaveellisen kummituksen puhe vaikutti kuulijoissa naurun ja irvistelyn räjähyksen. Joku joukosta huusi: "Kas siinä toinen prinssi!" "Piä suus, kenties on hän vaarallinen." "Voi kuinka hän mulkoilee — ka hänen silmiään!" "Ottakaa poika hältä pois — hevoslampeen hänen pentunsa!"
Heti paikalla mies joukosta kävi käsiksi prinssiin, tämän autuaallisen ajatuksen toteuttamiseksi; mutta yhtä nopeasti lensi vieraan miekka tupestaan ja hyökkääjä vaipui maahan hyvin suunnatusta iskusta sen litteäpuolella. Huusi nyt, kun huusikin, pari tusinaa ääntä: "tappakaa se koira! tappakaa! tappakaa!" ja rahvas tuuppi soturin päälle, joka vetäysi erästä muuria vasten ja alkoi kuin hullu sivaltaa ympärilleen pitkällä aseellansa. Hänen uhrejansa sätkytteli jo sinne ja tänne, mutta rahvasta valui heidän kaatuneitten ruumistensa yli ja syöksähti vihan vimmalla sankaria vastaan. Hänen päivänsä olit päättymäisillään, hänen perikatonsa lähenemäisillään, kun yhtäkkiä kuului torvien toitotus ja ääni huusi: "Tie auki kuninkaan lähettiläälle!" ja joukko ratsastajia laukkasi rahvasta vastaan, joka pakeni paikalta minkä jalat jaksoi. Urhoollinen vieras sieppasi prinssin syliinsä ja oli pian turvassa vaarasta ja väkijoukosta.
Palatkaamme nyt Guildhall'iin. Yhtäkkiä kaikui juhlien ja juominkien remuavan riemun ylitse merkkitorven kirkas toitotus. Paikalla tuli hiiren hiljaisuus; sitten yksinäinen ääni — tuon kuninkaan lähettilään ääni alkoi pillittää julistusta, jota väkijoukko korvat pystyssä kuulteli.
Loppusanat, juhlallisesti lausutut, oli —
"Kuningas on kuollut!"
Kuten yhteisestä päätöksestä kallistui kaikkien päät rinnoille. Hetkisen aikaa oltiin niin; mutta sitten pantiin miehissä polvilleen, kädet kurotettiin Tomia kohti ja valtava riemuhuuto nousi, joka näytti jyskyttävän kartanoa —
"Kauvan eläköön kuningas!"
Tom raukan sokaistut silmät vaelsivat väräjävinä tämän tärisyttävän näytelmän ylitse ja seisahtuivat viimein polvistuneihin prinsessoihin hänen vieressään, hetkiseksi, sitten taasen Hertfordin kreiviin. Hänen kasvoillaan heijasti äkillinen aije. Matalalla äänellä lausui hän lord Hertfordin korvaan —
"Sanokaa mulle uskollisesti, totuuden ja kunnian kautta! Jos minä nyt lausuisin käskyn, jota ei kellään muulla kuin kuninkaalla olisi oikeutta lausua, tulisiko semmoinen käsky noudatetuksi? eikö kenkään nousisi minua vastustamaan?"
"Ei, ei kenkään näissä valtakunnissa; vaan teidän persoonassanne, minun hallitsijani, on Englannin majesteetin valta. Te olette kuningas — teidän sananne on lakia."
Tom vastasi kuuluvalla, vakavalla äänellä ja silmät säihkyen —
"Sitten on, tästä päivästä lähtien, kuninkaan laki oleva laupeuden laki eikä koskaan enää hirmuvallan laki. Ylös polviltanne ja rientäkää Toweriin ja ilmoittakaa kuninkaan käsky: Norfolkin kreivi ei ole kuoleva!"[4]
Nämä sanat otettiin onkeen ja vietiin innollisesti suusta suuhun tuossa suuressa salissa, ja kun Hertford riensi pois sieltä, niin toinen ihastushuuto remahti —
"Hirmuvalta on loppunut! Kauvan eläköön Edward, Englannin kuningas!"
KAHDESTOISTA LUKU.
Prinssi ja hänen pelastajansa.
Niin pian kuin prinssi ja Miles Hendon olit päässeet rahvasjoukosta, poikkesit he muutamille kujakaduille, jotka veivät joelle. Heidän tiellensä ei tullut mitään esteitä, kunnes he lähestyivät Londonin siltaa; silloin he jälleen kyntivät ihmisjoukkoon, Hendon'in pitäessä lujasti kiinni prinssin — ei, vaan kuninkaan — ranteesta. Tuo mahtava uutinen oli jo levinnyt, ja poika nyt kuuli tuhansilta huulilta: "Kuningas on kuollut!" Tämä tieto toi kylmän jään pienen isättömän raukan sydämmeen ja pani koko hänen olemuksensa värisemään. Hän tajusi paikalla mitä hän oli menettänyt, ja katkera suru valtasi hänet; sillä tuo julma tiranni, joka oli ollut semmoisena kauhistuksena muille, oli aina ollut hyvin lempeä häntä kohtaan. Kyyneleet nousi hänelle silmiin ja hämmensi esineet hänen ympärillään. Hetkeksi tunsi hän itsensä kaikkein kurjimmaksi, hyljätyimmäksi ja avuttomimmaksi kappaleeksi tämän matoisen maan päällä — silloin toinen roima huuto, kuni kauvas kuuluva ukkosen jyräys, kaikui yön halki: "Kauvan eläköön kuningas Edward Kuudes!" ja hänen silmänsä hehkui ja ylpeys kävi hänen lävitsensä sormen päihin saakka. "Ah", ajatteli hän, "kuinka suurelta ja eriskummaiselta tämä tuntuukin — minä olen kuningas!"
Molemmat ystävämme tunkivat hitaasti eteenpäin väkijoukon läpi sillalla. Tämä rakennus, joka jo oli ollut olemassa kuusisataa vuotta, ja joka kaiken tämän aikaa oli ollut ylen vilkkaana ja väkirikkaana valtakäytävänä, oli kummallinen nähdä. Se oli näet kummallakin puolen tiheästi täytetty jonolla kauppamakasiineja ja puoteja, ja perheasunnoita oli niiden päällä; jonot ulottuivat toiselta joen rannalta toiselle. Silta oli tavallaan kaupunki omasta puolestaan; sillä oli omat ravintolansa, omat oluttupansa, omat leipomonsa, omat rihkamakauppansa, omat ruokatavarakauppansa, omat käsityökauppansa ja oma kirkkonsa. Se piti kahta naapuria, jotka se kahlehti yhteen — Londonia ja Southwark'ia — hyvinä kyllä esikaupunkeina, mutta muuten jotenkin vähäpätöisinä. Se oli suljettu yhdyskunta, niin sanoaksemme; se oli ahdas kaupunki yhdellä ainoalla kadulla, joka oli viidesosapeninkulman pituinen; sillä oli asujamet, jotka olit poroporvareita, ja jokainen poroporvari tunsi toisensa hyvin ja oli tuntenut hänen isänsä ja äitinsä ennen häntä — ja kaikki heidän pienimmätkin asiansa päälle päätteeksi. Sillä oli tietysti ylimyskuntansa — hienot, vanhat perheet teurastajia ja leipureita ja muita hyviä ihmisiä, jotka olit pitäneet samallaista liikettä viisi- tai kuusisataa vuotta umpeensa ja tunsivat sillan suuren historian alusta loppuun ja kaikki sen vanhat tarut; ja jotka aina puhuivat siltakieltä ja ajattelit silta-ajatuksia ja valehtelit pitkässä, suorassa, avosydämmisessä, vanhassa siltajonossa. Siltakansa oli juuri sitä lajia kansaa, joka on omiansa käymään ahdasmieliseksi, tietämättömäksi ja narraavaksi. Lapsia syntyi sillalla, kasvoi siellä, vanheni siellä ja viimein kuoli siellä, astumatta koskaan eläissään mihinkään muuhun paikkaan maailmassa kuin Londonin siltaan. Semmoiset ihmiset tietysti luulivat, että se mahtava ja lakkaamaton kansantulva, joka yöt päivät vyöryi sen kadulla, levottomine meluineen ja huutoineen hirnumisineen ja haukkumisineen ja määkymisineen ja kumajavine astuntoineen, todellakin oli ainoaa suurenmoista tässä maailmassa ja että he itse tavallaan olit tuon kaiken herroina. Ja sitä he olitkin itse asiassa — tai ainakin näyttivät sitä olevansa kuten arvelemme — kun joku palaava kuningas tai sankari antoi paikalle katoavan loistonsa; sillä mitään muuta semmoista paikkaa ei löytynyt, kun tahdottiin katsoa pitkää, suoraa, päättymätöntä jonoa marssivia sotilaita.
Ihmisille, jotka olit kasvaneet ja kasvatetut Londonin sillalla, kävi elämä muualla sietämättömän kuivaksi ja tyhjäksi. Historia kertoo eräästä semmoisesta miehestä, joka luopui sillasta seitsemänkymmenenyhden vuoden ijässä ja vetäytyi maalle. Mutta sängyssään hän vain tunsi harmia ja viskautui edestakaisin; hän ei voinut nukkua, sillä syvä hiljaisuus oli niin tuskauttava, niin kamala, niin rasittava. Kun hän viimein oli ihan lopussa, pakeni hän vanhaan kotiin, laihana ja kauheannäköisenä kuin kummitus ja vaipui rauhalliseen uneen ja näki ihania unia, uinuttavain laineiden loiskuessa Londonin sillan alta ja melun ja rähinän ja ryskeen kuuluessa sen päältä.
Niinä aikoina, joista tässä kirjoitamme, tarjosi Londonin silta "kuvaavia oppituntia" Englannin historiassa sen lapsille — nimittäin mainioiden miesten tuhkankarvaisia ja kutistuneita päitä. Päät olit lävistetyt rautatangoilla ja sovitetut porttien päälle. Mutta me poikkesimme aineestamme.
Hendonin asunto oli pienessä ravintolassa sillalla. Hänen lähestyessään ovea pienen ystävänsä kanssa, lausui eräs raaka ääni —
"Vai niin, sinä tuut viimein! Sinä et piru vie tuu karkaamaan toiste. Ja jos nyt saat sääres särpimeks, niin opettaa se sinua antamaan meiän oottaa, hunsvotti!" — ja John Canty ojensi kätensä ottaakseen pojan.
Miles Hendon astui väliin, sanoen —
"Äläpäs hätäile, veikkoni. Sinä olet tarpeettomasti röyhkeä suustas.
Mitä sinun tulee poikaan?"
"Joo, jos se on sun ammattis sekaantua toisten asioihin, niin on hän minun poikani."
"Se on valetta!" huusi pikkuinen kuningas tulistuen.
"Hyvin sanottu ja mä uskon sinua, poikaseni, olkoon sitten pieni pääpyöräs terve tai ei. Ja olkoon tuo hävytön roisto sun isäs tai ei, se on aivan ykskaikki; hän ei oo saava sinua lyötäväkseen ja herjatakseen, kuten hän uhkaa, jos sinä pidät parempana jäädä luokseni."
"Minä jään, minä jään — min' en tunne häntä, minä inhoon häntä ja tahdon ennen kuolla kuin mennä hänen kanssaan."
"Sitten on se päätetty, eikä siihen enää ole mitään sanomista."
"Sepä piru olis!" huudahti John Canty yrittäen Mendonin ohi poikaan; "väkisen minä hänet — —"
"Jos sä uskallat koskea häneen, sä käärmeen sikiö, niin minä opetan sinut!" sanoi Hendon sulkien hältä tien ja tarttuen miekan kahvaan. Canty peräytyi. "Muista nyt mitä mä sanon," jatkoi Hendon, "minä otin suojellakseni tätä poikaa, kun roistoväki samaa lajia kuin sinä uhkasi rääkätä häntä ja kenties olis tappanutkin hänet. Luuletko sinä nyt, että mä jättäisin hänet vielä pahempaan tilaan? Sillä jos sinä oot hänen isänsä tai et — ja totta puhuakseni, luulen sinun käyvän valheen kengissä — niin olis suora, nopea kuolema parempi semmoiselle pojalle kuin elämä tuommoisen pedon kynsissä kuin sinun. Mene siis tiehes ja joutuun, sillä mulla ei ole tapana laskea liikoja sanoja enkä juur ole hemmotteleva luonnostani."
John Canty poistui mutisten uhkauksia ja kirouksia ja katosi näkyvistä väkijoukkoon. Hendon astui holhottinsa kanssa kolme rappusta ylöspäin huoneeseensa, annettuaan käskyn, että ateria kannettaisiin sinne ylös. Siellä oli huononpuoleinen suojus, jossa oli ränstynyt sänky ja muutamia parittomia huonekaluja ja jonka himmeänä valaistuksena oli pari kurjaa kynttiläntapaista. Pikkuinen kuningas laahusti sänkyyn ja pani maata, melkein nääntyneenä nälkään ja väsymykseen. Hän oli ollut jaloillaan lähes koko päivän ja yön, sillä kello oli yksi tai kaksi aamulla, eikä hän ollut mitään syönyt koko tänä aikana. Hän mumisi unentohrussaan —
"Tehkää hyvin kutsukaa minua, kun pöytä on katettu," jonka perästä hän vaipui kohdastaan syvään uneen.
Hymyily heijasti Hendonin silmistä, ja hän sanoi itsekseen —
"Pyhän litanian kautta! Tämä pikkuinen kerjäläisvauva ottaa toisen kortteerin ja anastaa toisen sängyn niin huolettomalla suloudella, kuin olisit ne hänen omansa — sanomatta edes 'teidän luvallanne' tai 'jos suvaitsette' tai mitään semmoista. Kivulloisessa houreessaan sanoi hän itseänsä Wales'in prinssiksi, ja sitä osaa näkyy hän yhä tahtovan näyttää. Pikkuinen turvaton rotta raukka, luultavasti on hänen mielensä sekaantunut huonon pitelyn kautta. Hyvä, minä tahdon olla hänen ystävänsä. Olen hänet pelastanut, ja luontoni vetää lujasti häneen. Jopa rakastan jo tuota ylpeää poika naskalia. Millä sotilaan ryhdillä kääntyikin hän ränstyistä roskaväkeä vastaan ja näytti sille halveksumisensa! Ja mitkä hienot, suloiset ja lempeät kasvot hällä on sitten, nyt kun uni on ajanut pois surut ja murheet! Minä tahdon häntä opetella ja parantaa hänen tautinsa; niin, tahdon olla hänen vanhempana veljenään ja pitää hänestä huolta. Ja jos kukaan tahtoisi häväistä häntä tai tehdä hänelle mitään pahaa, niin tilatkoon pian ruumisarkkunsa, sillä se tarvitaan, jos palaisinkin roviolla minä."
Hän kallistui pojan yli ja katseli häntä hellästi ja säälivällä osanotolla, taputteli lempeästi nuorekkaita poskia ja tasoitteli takertuneita kiharoita suurella, rusottuneella kädellään. Vähäinen väristys vavahutti poikasen ruumista. Hendon mumisi —
"Kah, kuinka ajattelematon olenkin, kun annan hänen levätä tässä ilman peitettä ja hänen ruumiinsa tulla kuolettavaan leiniin. Mutta mitä mä teen? Herättäisinhän hänet, jos ottaisin hänet ylös ja pistäisin vuoteeseen taas, ja hänen on tuiki tarvis nukkua."
Hän etsiskeli jotakin varapeitettä, mutta kun ei löytänyt mitään, riisui hän költerinsä ja peitti sillä pojan sanoen: "Minä olen tottunut purevaan ilmaan ja niukkaan pukuun, eikä tää kylmä mua haittaa" — ja sitten rupesi hän kävelemään edestakaisin suojuksessaan, pitääkseen vertansa liikkeellä ja puhuen yhä itsekseen —
"Hänen pilaantunut järkensä sanoo hälle, että hän on Wales'in prinssi; se olisi kummallisia, jos meillä nyt enää olisi mitään Wales'in prinssiä, nyt kun hän, joka oli prinssi, ei nyt enää olekkaan prinssi, vaan kuningas — mutta poika raukka on nyt kerran saanut tuon aatoksen päähänsä, eikä hän varmaankaan tule siihen, että sanoisi itseään kuninkaaksi… Jos isäni elää vielä näiden seitsemän vuoden perästä, joina en ole kuullut tämän taivaallista kotoani vieraaseen tyrmääni, niin hän ottaa, kun ottaakin, poika paran vastaan avosylin ja antaa minun tähteni hälle jalomielistä turvaa. Samoin tekee myös hyvä, vanhempi veljeni Arthur. Mutta mun toinen veljeni, Hugh — ei, ennen mä muserran veikkoseni pääkallon, kuin annan hänen sekaantua asiaan, tuon kettumaisen, pahansisuisen pedon! Niin, sinne mennään — ja suoraa päätä."
Palvelija tuli sisään, kantaen höyryävää ateriaa, jonka hän asetti pienelle honkapöydälle; pani sitten tuolit paikoilleen ja meni tiehensä ajatellen, että niin huokeat majailijat kuin nämä voivat palvella itseään. Ovi paukkui kiinni hänen jälkeensä, ja se herätti pojan, joka äkkiä nousi istumaan ja heitti iloisen silmäyksen ympärilleen. Sitten tuli hänen kasvoihinsa surullinen ilme ja hän mumisi itsekseen syvästi huoaten: "Oi onnetonta, untahan näinkin vain." Sitten huomasi hän Miles Hendon'in költerin ja ymmärsi heti minkä uhrauksen tämä oli tehnyt hänen puolestaan. Vienolla äänellä lausui hän:
"Te olette niin hyvä minulle, niin, te olette oikein hyvä. Mutta ottakaa nyt tämä yllenne — minä en tarvitse sitä enään."
Sitten nousi hän ja meni pesukaapille nurkkaan ja seisoi siinä odotellen jotakin. Hendon sanoi ylen hilpeällä äänellä:
"Nyt pidetään oikein kunnon kekkerit. Kaikki on niin maukasta ja aivan lämmintä, ja se seikka ja sun pikku torkkusi äsken on saava sinusta oikein aika miehen taas, usko pois!"
Poika ei vastannut mitään, vaan katseli tuota isoa miekkasankaria vakavalla silmäyksellä, joka ilmaisi suurta hämmästystä ja samassa vähän kärsimättömyyttä. Hendon ällistyi ja sanoi:
"No, mikä nyt on?"
"Hyvä sir, tahdon pestä."
"Vai niin, siinäkö se oli! Älä pyydä Miles Hendonilta lupaa kaikkeen joutavaan, mitä tarvitset. Täällä voit sä olla täydelleen vapaa ja aivan niinkuin omassa pirtissäsi."
Poika seisoi yhä siinä eikä liikkunut paikoiltaan. Hän jopa jo kerran kaksi polki pientä, malttamatonta jalkaansa lievästi lattiaan. Hendon tuli tuiki hämilleen. Hän sanoi —
"Jumala varjelkoon! mikä sun on?"
"No, kaatakaa vettä sitten. Ei niin pitkiä puheita!"
Hendon oli purskahtaa romanauruun, mutta pidätti sen ja sanoi itsekseen: "Kaikkein pyhien kautta, tämä on kummallista." Sitten kävi hän hauskuudekseen täyttämään pikku nenäviisaan käskyn. Sen perästä jäi hän seisomaan ällistyksiinsä, kunnes seuraava komento: "Tulkaa — pyyhinliina!" äkkiä sai hänet eloon taas. Hän otti pyyhinliinan, ihan poikasen nenän alta, ja ojensi sen hänelle tekemättä yhtään muistutusta. Hendon kävi nyt virkistämään omia kasvojaan pesulla, ja hänen sitä tehdessään istui hänen holhottinsa pöytään ja oli valmis syömään. Hendon lopetti joutuun tehtävänsä, otti sitten esiin toisen tuolin ja oli juur istua pöytään, kun poika harmistuen sanoi —
"Malttakaa toki mielenne! Aiotteko istua kuninkaan ollessa läsnä?"
Tämä äkillinen isku sai Hendonin ällistyksen huipulle. Hän mumisi itsekseen: "Kas vain, poika paran hulluus käypi aikansa mukaan! se on muuttunut sen suuren muutoksen kanssa, joka on tapahtunut kuningaskunnalle, ja nyt on hän mielikuvituksessaan kuningas! No, olkoon niin! minun täytyy noudattaa hänen mielensä oikkuja ja muu ei ole neuvona — olla uskovinani niitä. Muuten hän kai määrää minut Toweriin!"
Ja huvitettuna tästä leikistä muutti hän tuolinsa pois pöydästä, asettui seisomaan kuninkaan taakse ja rupesi häntä passaamaan paraalla hovikeikarin tavalla kuin osasi.
Kuninkaan halukkaasti syödessä rupesi kuninkaallisen arvokkuuden jäykkyys vähän höllittämään, ja hänen yltyvän hyvänvointinsa kanssa tuli halu haastella. Hän sanoi: "Muistaakseni te sanoitte nimenne olevan Miles Hendon, jos en kuullut väärin?"
"Niin on nimeni, Sire," vastasi Miles. Sitten lisäsi hän itsekseen: "Jos minun pitää mukautua poika paran hulluuteen, niin täytyy mun antaa hälle arvonimi 'sire' taikka majesteetata häntä. Min' en saa jäädä keskitiehen, min' en saa epäröidä missään, mikä kuuluu näyttämääni osaan. Muutoin näytän minä sitä huonosti ja teen vain vahinkoa hyvälle ja hurskaalle asialleni."
Kuningas lämmensi sydäntään toisella lasillisella viiniä ja sanoi: "Mielin tuntea sinut — kerro mulle historiasi. Sinä näytät niin jalolta mieheltä ja niin ylevältä — oletko aatelismies?"
"Me olemme sitä aatelin häntää, teidän hyvä majesteettinne! Mun isäni on paronetti — pienempiä lordia ritarikunnasta[5] — sir Richard Hendon, Hendon Hall'ista, Monk Holm'in luona Kent'issä."
"Nimi on lähtenyt muististani. Mutta jatka — kerro mulle historiasi."
"Siinä ei oo paljon kertomista, teidän majesteettinne, mutta kenties se paremman puutteessa voi lyhentää puoltuntisen. Isäni, sir Richard, on sangen rikas ja hyvin jalomielinen luonteeltaan. Äitini kuoli minun paitaressuna ollessani. Mulla on kaksi veljeä: vanhempi, Arthur, sielunsa puolesta isäni kaltainen, ja Hugh, joka on minua nuorempi ja mieleltään alhainen, ahnas, salakavala, pahantapainen, vilpillinen — oikea matelija. Semmoinen oli hän kätkyestä saakka, semmoinen kymmenen vuotta sitten, kun viimeksi hänet näin — kypsä rutkale yhdeksäntoista vuoden ijällä. Minä olin silloin kaksikymmentä ja Arthur kaksikymmentäkaksi. Muuten ei ole ketään perheestämme, pait lady Edith, serkkuni — hän oli silloin kuudentoista — kaunis, lempeä tyttö, kreivin tytär, viimeinen suvustaan, suvun omaisuuden ja kuolevan nimen perijä. Isäni oli hänen holhoojansa. Minä rakastin häntä ja hän minua. Mutta hän oli kihlattu Arthurille kätkyestä saakka, ja sir Richard ei tahtonut sallia tämän sopimuksen rikkomista. Arthur rakasti erästä toista tyttöä ja pyysi meitä olemaan hyvällä tuulella ja varmasti toivomaan, että viivytys ja onni yhdessä kerrankin soisi menestystä meidän eri asioillemme. Hugh rakasti lady Edithin omaisuutta, vaikka hän sanoi rakastavansa häntä itseään — mutta s' olikin hänen tapansa sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. Vaan tähän tyttöön ei hänen kujeensa vaikuttanut mitään; hän kyllä voi petkuttaa isääni, mutta muuten ei ketään. Isäni rakasti häntä enimmän meistä ja luotti häneen ja uskoi häntä; sillä hän oli nuorin lapsi, ja toiset vihasivat häntä. Nämä seikat lienevätkin kaikkina aikoina olleet kylliksi voittamaan puolelleen isän hellimmän rakkauden. Ja hällä oli sitä pait liukas ja taivutuskykyinen kieli ja erinomainen kyky valehtelemaan — ja nämä ovat seikkoja, jotka valtavasti auttavat sokeaa rakkautta peijaamaan itseänsä. Minä olin hurja — niin, totta puhuakseni hyvinkin hurja, mutta hurjuuteni oli viatonta laatua, koska siitä ei ollut vahinkoa muille kuin mulle, ei häpeää kellekään, ei tappiota; eikä liioin siin' ollut mitään rikoksen tai kelvottomuuden merkkiä eikä mitään, joka olis ollut sopimatonta kunniakkaalle asemalleni. Kuitenkin veljeni Hugh tiesi käyttää näitä vikojani hyödykseen. Hän näki, että veljemme Arthurin terveyden laita oli niin ja näin, ja toivoi, että, jos sattumus veisi hänet, minäkin joutuisin hänen tieltään pois. Niin — mutta tämä on liian pitkä alku, mun ruhtinaani, eikä maksa vaivaa kertoa. Lyhyesti sanottu, tämä mun veljeni tiesi taitavasti isontaa mun virheitäni ja tehdä niistä rikoksia. Hän päätti ilkeän työnsä löytämällä huoneestani silkkitikkaat jotka hän omin käsin oli sinne tuonut — ja sai isäni sen kautta uskomaan, ja vietteli palvelijoita ja muita valehtelevia lurjuksia väärin todistamaan, että mulla oli aikomus siepata pois Edith ja naida hänet, aivan vastoin isäni tahtoa."
"Kolmen vuoden karkoitus kotoa ja Englannista tekisi minusta sotilaan ja miehen, arveli isäni, ja opettaisi mulle hieman viisautta. Minä tappelin pitkän koetusaikani mannermaan sodissa maistaen runsaasti karvaita iskuja, puutetta ja seikkailuja. Mutta viimeisessä tappelussa jouduin mä vangiksi, ja niinä seitsemänä vuonna, jotka siitä saakka ovat tulleet ja menneet, on ulkomaan vankiluola ollut suojanani. Viekkaudella ja rohkeudella pääsin mä vapaalle taivasalle taas ja pakenin suoraa kättä tänne; ja minä olen tullut vast'ikään, köyhänä kuin rotta rahoista ja vaatteista, mutta köyhempänä vielä tiedoista, mitä tänä pitkänä seitsikkona on tapahtunut Hendon Hall'issa, sen asujamille ja tiluksille. Ja siinä, sir, mun laiha historiani."