Ainoa pätevä seikka Libriä vastaan on, Mériméen mielestä se, ettei tämä saapunut oikeuden eteen, kun asia otettiin esille. Mutta Librillä oli tuores esimerkki samallaisesta tapauksesta Itaaliassa, muistuttaa hän siihen. Kreivi Albertia oli v. 1838 syytetty Tasson käsikirjoitusten väärentämisestä ja väärennysten kauppaamisesta; tuomioistuin tuomitsi hänet vangittavaksi. Kreivi kielsi yhä kiven kovaan ja vaati uusia tutkijoita. Kolmetoista vuotta tutkivat nämät asiaa ennenkuin julistivat kreivin — syyttömäksi! Onko kummaa siis, jos Libri mieluummin pysyttelihe turvassa Englannissa, kysyy Mérimée lopuksi.
Kuten myöhempikin tutkimus on osottanut, oli Libri todellakin syyllinen ainakin muutamiin varkauksiin. Häntä kerrassaan puhdistaa ja pelastaa oli siis mahdotonta. Mutta jonkun aikaa oli kuitenkin, Mériméen kirjoituksen johdosta, melkeinpä koko Pariisi vakuutettu Librin syyttömyydestä. Tutkijat, jotka tähän saakka eivät olleet viitsineet vastata heitä kohtaan tehtyihin syytöksiin, olivat nyt pakoitetut esiytymään oman arvonsa puolustukseksi. Eivätkä he sitä aivan huonosti tehneetkään, vaikka heiltä kyllä puuttui Mériméen nerokas ja ivallinen kynä. Mutta samalla oli asianomainen tuomari uhannut saattaa Mériméen haasteenalaiseksi, tuomioistuimen halventamisesta ja solvaamisesta. Ja siitä näkyy Mérimée melkolailla säikähtyneen. Eräässä kirjeessä hra Buloz'lle, joka sen aikakauskirjassaan myöskin julkaisi, koettaa hän selittää, ettei hän suinkaan ole tahtonut millään tavoin oikeutta loukata. "On a cru voir dans mon article des attaques, contre la justice et la magistrature. Vous savez, monsieur, que telle n'a jamais été mon intention". Ensimmäistä kirjoitusta paljo laimeampi oli sekin vastaus herroille Lalanne, Bordier ja Bourquelot, joka kirjettä seurasi. Hän muka on vain tahtonut kiinnittää välinpitämättömän yleisön huomion onnettoman miehen puoleen, joka neljä vuotta oli turhaan hakenut lehteä ja kynää puolustukseen. Mutta siitä huolimatta pysyi hän kuitenkin alkuperäisessä mielipiteessään, "qu'on l'a cru coupable avant de l'avoir entendu".
Tämän uudistetun syytöksen johdosta haastoivat asianomaiset tuomarit Mériméen oikeuteen. Mutta mielipidettään tuomareista ei hän sen vuoksi suinkaan muuttanut, sen todistaa m.m. seuraava ote "tuntemattomalle" osotetusta kirjeestä: "Je ne sais si l'on veut me pendre ou non, et l'on me dit à ce sujet tantôt blanc, tantôt noir. Ce qui me rend très fidgetty c'est la pensée d'une cérémonie publique (kuulustelu) devant la fleur de la canaille et trois imbéciles en robe noire, roides comme les piquets et persuadés qu'ils sont quelque chose, auxquels on ne peut songer à dire le profond mépris qu'on a pour leur robe, leur personne et leur esprit".[198]
Nämä viimeiset sanat osottavat jotenkin selvään, ettei ylempänä painattamaani lausetta: "telle n'a jamais été mon intention" ole otettava ihan sanojen mukaisesti. Aivan turhaa ei Mériméen pelko ollutkaan. Huolimatta advokaatti Nogent-Saint-Laurens'in oivallisesta puolustuspuheesta, josta Mérimée itse tunnustaa, että se oli tosihyvä, tuomitsi hänet Pariisin kuudes raastuvanosasto (26 p. toukokuuta 1852) 1,000 frangin sakkoihin ja 15:n päivän vankeuteen, jota paitse Revue'n ulosantaja hra de Mars sai 200 fr. sakkoja, ja kulut kuitattiin syyllisten kesken.[199]
Sillä kertaa ei Mérimée näy välittäneen paljo mitään koko jutusta. Ehkä pyöri hänellä juuri mielessä eräs hauska kohtaus, joka hänelle tapahtui oikeussalista poistuttaessa. Eräs korsikalainen mies, joka oli uskollisesti istunut oikeussalissa asiain käsittelyä kuuntelemassa, astui nimittäin kadulla hänen luokseen ja selitti tavanneensa hänet Korsikassa 12 vuotta sitten, lukeneensa Colomban ja ihastuneensa niin sen tekijään, ettei hän voinut kärsiä häntä näin syyttömästi rangaistavan: hän tarjousi tekemään vendetta'a (verikostoa) oikeuden puheenjohtajaa taikka asianomaista ministeriä kohtaan. Mérimée, joka mielellään ja nähtävällä tyytyväisyydellä myöhemminkin kertoi tästä ystävilleen, kirjoittaa sen johdosta: "Cela m'a jeté dans une grande confusion; mais j'ai résolu de ne l'employer que si le procureur de la République en appelle à minimâ".
Hän näyttää saaneenkin kostoa toisella ja kaikin puolin sopivammalla tavalla, kuten eräs kirje 27 p:ltä toukokuuta v. 1852 osottaa. "Minun kostoni on jo alkanut. Ystäväni Saulcy oli eilen ollut seurassa, jossa puhuttiin minun vankeudestani; oikeuden mielipidettä kuulustelematta alkoi oiva tykkimieheni taitavasti käytetyllä aseellaan pommittaa tuomareita heidän typeryyksistään, lapsellisuuksistaan, halpamaisesta itserakkaudestaan y.m. ja vetoaa erääseen mustiin puettuun herraan, jonka hän tunsi näöltä, vaikk'ei tiennyt hänen ammattiansa. Vaan tämäpä sattuikin olemaan hra M——, yksi minun tuomareistani, joka varmaankin olisi halunnut olla jossain muualla sillä kertaa. Kuvitelkaa, miltä näyttivät talon emäntä, läsnäolevat vieraat ja itse Saulcy, joka liian myöhään huomasi asianlaidan ja heittäysi täyttä kurkkua nauraen sohvalle ja huudahti: 'Vaan minä en, pahuus olkoon, peruuta sanaakaan'."[200]
Kirjoitettuaan tuomareitansa vastaan erään purevan ivakyhäyksen, jonka eräs sanomalehti heti riensi julkaisemaan, astui Mérimée Pariisin vankilaan heinäkuun alkupäivinä. Senrakumppalikseen sai hän ystävänsä Henri Edouard Bocher'n, joka, niin Assemblée législativen jäsen ja eduskunnan etevä puhuja kuin hän olikin, oli tuomittu kuukaudeksi vankeuteen Orleansin prinssien julkaiseman protestin levittämisestä.
Mikään ikävä ei ystävyksillä vankilan muurein sisäpuolella näy olleen. Pääasiallisena työnä oli Mériméellä juuri sen Demetrius-tutkimuksen valmisteleminen, josta ylempänä olen puhunut. Eivätkä he ruokalajiensakaan suhteen näytä erittäin suuria supistuksia tehneen, kuten eräät hänen kirjeensä osottavat.[201] Aikahan olikin muuten niin lyhyt, että koko vankeuden merkitys luonnollisesti oli pelkästään henkistä laatua. Mutta vaikka Mérimée ylipäänsä laski siitä mielellään leikkiä toverein seurassa, jäi hänen mieleensä kuitenkin huomattava katkeruus Ranskan tuomareita ja oikeuslaitosta kohtaan.
Tähän päättyi sillä kertaa Librin juttu, jossa Mérimée niin loistavalla tavalla oli ystävyytensä lujuutta osottanut.[202] Mitään muutosta ei hänen esiytymisensä sentään voinut puolustettavansa tuomioon tuottaa, vaan sai Libri ikänsä kaiken pysytellä maanpakolaisuudessa. Enimmäkseen oleskeli hän Lontoossa, missä Mérimée kävi häntä usein tervehtimässä. Olipa hän muuten samoihin aikoihin saanut siellä hyvän ystävän eräässä toisessakin itaalialaisessa, nimittäin Antonio Panizzissa, joka vuodesta 1831 oli ollut British Museum'in varakirjastonhoitajana.[203] Tämä tuttavuus on merkillinen sen vuoksi, että se antoi aihetta 20 vuotta kestäneeseen, rikassisällyksiseen kirjeenvaihtoon ystävysten välillä, josta sentään ainoastaan Mériméen kirjeet ovat jälkimaailmalle säilyneet Louis Fagan'in v. 1881 julkaisemana kokoelmana: Lettres à M. Panizzi, 1850-70, I-II ja sisältävät nämä kirjeet mitä hauskimpia kuvauksia toisen keisarikauden tavoista ja tapahtumista.
Olen tahallani ollut tässä luvussa koskettelematta näiden vuosien suuria valtiollisia tapauksia voidakseni seuraavassa antaa niistä ja Mériméen kannasta vallankumoukseen sitä yhtenäisemmän selonteon. Siirrymme siis nyt ensin vallankumousta muutamin piirtein luonnostelemaan.
VIII.
Heinäkuun hallituksen doktrinäärinen politiikka Louis Philippen aikana alkoi kyllä hyvillä vapaamielisyyden periaatteilla, mutta, kuten historiasta tiedämme, poikkesi se vähitellen ahtaammille vesille. Uusi vaalilaki ja päärilaitos eivät vastanneet alkuperäisiä tarkoituksiaan ja kuninkaan ahnas rahanhimo kävi niin ilmeiseksi, että niin hyvin hän itse kuin koko ministeristö joutuivat julkisen pilkan esineiksi. Alempi käsityöläisluokka ja työkansa alkoi nurista liiallisia rasituksia ja tuon tuostakin tehtiin murhayrityksiä voideltua päätä kohtaan. Turhaan kiristettiin kansalaisten kokoutumisoikeutta ja painovapautta; se enensi vain tyytymättömyyttä ja auttoi yhteiskunnan vaarallisinta vihollista, joka uuden kommunistisen opin muodossa aivan hiljaisesti levisi köyhälistön keskuudessa.
Huomattuaan tämän uhkaavan vaaran koetti hallitus valloitussotien kautta kääntää kansan huomiota toisaalle. Mutta Pellissier'n ja Bugeaud'n harjoittamat julmuudet Algeriassa herättivät vain uutta vihaa, Ranskan sekaantuminen Egyptin ja Tahitin asioihin osotti hallituksen tarmottomuutta ja tunnettu Sonderbundin juttu saattoi Guizot'n melkein naurunalaiseksi. Tähän tarmottomuuteen olivat suurena syynä Guizot'n ja Thiers'in persoonalliset eripuraisuudet, joiden johdosta viimemainittu vihdoin väistyikin näyttämöltä. Mutta v. 1845 palasi hän takaisin ja asettui nyt vasemmistolaisen vastustuspuolueen etunenään alkaen taitavan sodankäyntinsä Guizot'n ministeristöä vastaan. Hänen puolueensa kasvoi päivä päivältä, yhä useammin kuului ääniä "à bas le Guizot!" ja ympäri maata pidettiin kokouksia, joissa vaadittiin uutta vaalilakia. Vallankumouksen oireita liikkui taas ilmassa, vaikka ainoastaan tarkimmat huomiontekijät sen vielä vainusivat.
Näitä tarkkanäköisiä oli Mérimée, joka Guizot'n ja varsinkin Thiers'in persoonallisena ystävänä oli tilaisuudessa vallan läheltä seuraamaan valtiollisia tapahtumia ja olojen kehitystä. Thiers'iä hän ihaili mainiona valtiollisena näyttelijänä, vaikka hän toisinaan uskalsi kehottaa häntä parempaan varovaisuuteen. Hän huomasi johtajista, etteivät puheet vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta olleet muita kuin kauniita syöttilauseita ja että hallitus suorastaan manasi esille vallankumousta. Jo alussa vuotta 1847 osottavat Mériméen kirjeet kreivinna Montijolle, jonka kanssa hän muuten jo oli ollut useampia vuosia kirjeenvaihdossa, että hän alkoi aavistaa pahaa. Köyhyys maaseuduilla oli suuri ja Pariisissa tapahtui jo kaikellaisia anarkismin enteitä.[204]
Seuraavan vuoden alussa — tammikuussa — kirjoittaa Mérimée, että koko kaupunki on surullinen ja että "Pariisi samoin kuin koko Ranska vaistomaisesti pelkää vallankumousta; — — te voitte arvata, mistä päin myrsky on tuleva", lisää hän. Helmikuun 5 p. ennustetaan jo suoranaista kapinanyritystä, vallankumouksen henki leviää kaikkialle ja kuninkaat (Neaapelin ja Tanskan) rientävät toimittamaan perustuslakeja nuriseville kansoilleen. Pari viikkoa myöhemmin ilmoittaa hän odotettavan jotain tapahtuvaksi ja omasta puolestaan ei hän epäile, että kommunistit, tasavaltaiset ja ammattikapinalliset pian käyttävät hyväkseen tilaisuuden otollisuutta. "Helmikuussa on ennen jo tapahtunut neljä vallankumousta; ken tietää ennakolta mitä vielä on tapahtuva?" sanoo hän fatalistin tavoin. Hän laskee tosin tapansa mukaan hiukan leikkiä, mutta helppo on huomata, että hän todellakin on levoton.
Ja syytä hänellä olikin. Kolme päivää myöhemmin puhkesi näet yleinen tyytymättömyys ilmikapinaksi, jota kesti kaksi kokonaista päivää. Ei auttanut enää Guizot'n erottaminen ja vapaamielisen Molén pääministeriksi nimittäminen; kansa oli jo ehtinyt raivostua eikä totellut enää johtajiansa Odilon Barrot'a ja Thiers'iä, vaan vaati täydellistä tasavaltaa. Kaikkien ivaamana jättikin Louis Philippe 24 p. helmikuuta pääkaupungin valiten turvapaikakseen Englannin.[205] Näin oli siis bourbonilaisen kuningassuvun orleansilainen haara 18:n vuotisen hallituskauden jälkeen Ranskan valtaistuimelta syösty ja väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla otti ohjakset toistaiseksi käteensä.
Samana päivänä kuin kuningas, jonka kutsuissa muuten Mériméekin oli silloin tällöin ollut, jätti isiensä maan, oli viimeksi mainittu kansalliskaartin univormussa pelastamassa muutamia ylhäisiä naisia valloitetusta Tuileries'n palatsista. Seuraavana päivänä kirjoittaa hän jo kreivinna Montijolle ilmaisten ilonsa siitä, että kaikkialla sentään vallitsee hyvä järjestys ja että kansa, rehellisesti kyllä, tuo ryöstämänsä 100,000 frangin arvoiset taideteokset takaisin. Samaa osottaa eräs kirje "tuntemattomallekin", jolle hän erityisistä syistä kirjoittaa englannin kielellä. Tässä ilmoittaa hän jo alkavansa tottua asiain menoon, koska voittajat käyttäytyvät gentlemannin tavoin ja ylläpitävät järjestystä. "If it continues, I shall turn a staunch republican" lausuu hän lopuksi tavallisella puolileikillään.[206]
Viikkoa myöhemmin ihmettelee hän yhä, että kaikki "kävi niin helposti, että ainoastaan muutamia kymmeniä heitti tappelussa henkensä ja että alhaiso käyttäytyi niin rehellisesti ja ylläpiti järjestystä. Heinäkuun hallitus kaatui melkein itsestään. Niin on meillä nyt siis tasavalta, joka ei meitä juuri innostuta, vaan johon me sentään kaikki turvaudumme, sillä se on enää ainoa pelastuksen mahdollisuus". Muuten on hän äreissään kuninkaalle ja prinsseille, etteivät nämä näytä ollenkaan älyävän historian antamia opetuksia tällaisista tapauksista. "A quoi diable sert l'histoire puisque personne n'en profite."[207] Viisi päivää sen jälkeen antaa Mérimée espanjalaiselle ystävättärelleen lyhyissä piirteissä täydellisen selityksen helmikuun vallankumouksesta. Siinä huomautetaan hallituksen tarmottomuutta, Orleansin herttuattaren uljuutta ja lausutaan lopuksi, että koko revolutsiooni on muutamain satojen toimeenpanema ja että näistä useimmat eivät tienneet itsekään mitä he tekivät ja tahtoivat. Kaikissa tapauksissa "maintenant tout est accompli". "Tuntemattomalle" hän samaan aikaan niinikään vakuuttaa, ettei Pariisissa luultavasti enää synny minkäänlaisia katukahakoita; siihen ei ole syytä, voima ja uljuus on samalla puolen ja ylipäänsä ollaan liian velttoja ja pelkureita muka. "Jos todellakin kansallissota alkaa, niin syttyy se luultavasti maaseuduilla, missä jo ollaan sangen tyytymättömiä pääkaupungin yksinvaltiuteen (contre la dictature de la capitale)". Mutta ei hän luule sitäkään mahdolliseksi "tässä pelkurein maassa".
Tällä välin oli väliaikainen hallitus Ledru-Rollin'in johdolla koettanut tehdä, mitä se ikinä voi työväen ja työttömäin hyväksi, niin että tyytyväisyys näytti todellakin palautuvan. Guizot'n hyväksymää periaatetta omnia pro populo, nihil per populum ei myöskään enää noudatettu, vaan otettiin hallitukseen jäseniä työväenkin keskuudesta. Sosialismin uhkaava vaara oli nyt käynyt ilmeiseksi ja sen vuoksi liittyi joukko Ranskan etevimpiä kynäniekkoja ulosantamaan yhteisvoimin viikkolehteä, jonka tarkoituksena oli "työskennellä erehdysten välttämiseksi, tiedottomuuden poistamiseksi, kurjuuden lieventämiseksi, yleisen äänivallan järjestämiseksi, vihamielisyyksien tukahuttamiseksi ja puolueiden yhdistämiseksi". Lehti, jonka nimeksi tuli "Le Messaqer de la semaine, journal du Comité pour la propagande antisocialiste et pour l'amélioration du sort des populations laborieuses", sai toimittajikseen hrat Thiers, Casimir-Périer, Molé, d'Haussonville ja Balzac; apuansa olivat luvanneet m.m. Vitet, Mignet, Mérimée ja J. Janin.[208]
Omasta asemastaan uuden hallitusmuodon voimaan astuttua näkyy Mérimée muuten olleen aika levoton. Vallankumouksen jälkimäisenä päivänä hän jo kirjoittaa Montijon kreivinnalle: "Näin suuren tapauksen aikana tuskin muistaakaan omia asioitaan; alanpa sentään jo olla levoton tietääkseni, miten elänen vast'edes itse ja millä elätän vanhan äitiparkani". Maaliskuun alussa hän taaskin sivumennen mainitsee, ettei hän tiedä mitään tulevaisesta asemastaan eikä odota mitään hyvää itselleen, hän näet kun kuului kuningasvallan entisiin ystäviin. Montijon kreivinna näkyy kehottaneen häntä tulemaan luoksensa Espanjaan, koskapa hän myöhemmin samassa kuussa kiittelee ystävättärensä jalomielisestä tarjouksesta lisäten kuitenkin, ettei, Jumalan kiitos, vielä ole niin pitkälle tultu. Tosin on hän väsynyt tähän jatkuvaan levottomuuteen tulevaisuudesta, josta ainoastaan profeetat jotain tiennevät, mutta, sanoo hän, "j'ai des devoirs ici et je saurai les remplir".[209] Vielä kuukautta myöhemmin on hän sangen epätietoinen tulevaisuudestaan. "Tahtoisin olla nuori ja alkaa elämäni uudestaan voidakseni olla vapaa kaikkialla. Kysyn itseltäni lakkaamatta, mihin minä kelpaisin ja miten minä tästä pälkähästä suoriutuisin, vaan mitään vastausta en vain keksi. Olen kuin entinen suutari, joka oli keksinyt viedä — Intiaan laivanlastin anturakenkiä. Minä en tosin ole lähtenyt matkustelemaan anturoitani kaupalle, mutta ilmanala on vaihtunut ja silloinhan on seikka sama."[210]
Väliaikainen hallitus alkoi muuten asiain kehittyessä jo käydä erimieliseksi ja kansa, joka ei nähnytkään kaikkien toiveittensa toteutuvan, rupesi taas osottamaan levottomuuden oireita. Toisten sanoo Mérimée nähtävästi tahtovan tasavaltaa Yhdysvaltain malliin; toiset taas arvelevat, ettei Ranskassa voi syntyä tasavaltaa ilman että vuoden 1793 muistot ja tavat jälleen eloon virkoavat. Mérimée puolestaan, joka oikeastaan oli perustuslaillisen monarkkiian miehiä ja muuten tosielämässä rakasti järjestystä ja rauhaa, huomasi tasavallan täydellisesti pettäneen hänen toiveensa, alituiset levottomuudet kun näet pitivät mieliä yhtenäisessä jännityksessä. Sellainen tarkka huomioiden tekijä ja historian tutkija kuin Mérimée ei tietysti voinut olla vertaamatta silloisia oloja entisiin samallaisiin. Mitä hän niiden nojalla toivoo, käy selville jo eräästä maaliskuun 25 p. päivätystä kirjeestä, jossa hän m.m. lausuu: "Kaikkialla etsitään jotain nimeä etunenään asetettavaksi. Tiedättehän ranskalaisten mieluummin liittyvän yksityiseen mieheen kuin johonkin aatteeseen. Mutta missä piilee tämä mies?" kysyy hän lopuksi.
Maaseutu kävi yhä rauhattomammaksi, anarkismin oireita ilmestyi yhä tiheämmin ja Mérimée valittaa jo, että vapaus on tässä maassa mennyttä kalua ja että anarkkiia ennen pitkää on perivä tasavallan. Ihmiset olivat neuvottomia ja sättivät toisiaan siitä, ettei oltu tehty niin ja niin. Kaikki ikäänkuin häpesivät omaa saamattomuuttaan ja pelkuriuttaan. Kaikki kadehtivat toisiansa eikä kukaan uskalla mitään, niin että "tout considéré, c'est bien la lâcheté qui fait le fond du caractère français", lausuu hän ankarana tuomionsa.
Väliaikaisen hallituksen säätämät yleiset vaalit perustavaan eduskuntakokoukseen olivat sillä välin alkaneet ja jatkuivat suurella melulla koko huhtikuun aikana. Toukokuun 4 p. kokoutui sitten uusi edustajakamari, mutta jotenkin huonoilla enteillä Mériméen mielestä. Miehuullisesti oli Lamartine puolustanut järjestettyä tasavaltaa tricolorlippuineen kaikkia punaisen lipun vaatijoita vastaan. Sittenkin näytti siltä kuin radikaalinen anarkisti-puolue pääsisi vallalle; mutta toukokuun myrskyisä 15:s päivä tuli ja teki lopun tämän puolueen yrityksistä. Mérimée oli kansalliskaartiin kuuluvana ollut mukana hajoittamassa entistä ja asettamassa uutta eduskuntaa. "Minun pataljoonani tunkeusi ensimmäisenä edustajakamariin, vaan suurta ansiota ei meillä siitä ollut, sillä emme nähneet kuin kapinallisten kengänkorkoja ja muuten näyttivätkin melunpitäjät enimmäkseen olevan katupoikia. Kaikissa tapauksissa olivat nämä katupojat vähällä mullistaa kaiken ylösalaisin. Meidän yhteiskuntamme on näet niin hauras, että se voi rikkoutua pienimmästäkin tyrkkäyksestä". "Tuntemattomalle" hän kirjoittaa vielä samana 15:nä päivänä, että kaikki meni hyvin eikä ketään kuollut tahi edes haavoittunut. "Olen saanut nähdä sangen draamallisia kohtauksia, jotka minua ovat kovasti huvittaneet", lisää hän lopuksi. — — "Muuten on tilamme vallan samanlainen kuin 17 p. brumaireä kuitenkin sillä pienellä erotuksella, että vaikka meillä onkin joukottain valtaanpyrkijöitä, ei meillä sentään ole Napoleonia", kirjoittaa hän espanjalaiselle ystävättärelleen. Kuten tästäkin näkyy, oli Mérimée tarkasti vertaillut nykyisiä oloja entisiin ja tuli näin tietämättänsä mainitsemaan nimen, jonka perijä jo oli käynyt tarjoamassa apuansa väliaikaiselle hallitukselle ja tullut valituksi, vaikka ei saapunut kesäkuun eduskuntaan ja joka ennen pitkää oli tarttuva Ranskan valtakunnan ohjaksiin käsiksi.
Muitten velvollisuuksiensa ohessa oli Mérimée valittu Ranskan akatemian esimiehenä vastaanottamaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren noiden "40:n kuolemattoman", keskuuteen.[211] Ylipäänsä ei hän juuri rakastanut julkista esiytymistä, mutta tässä tapauksessa olisi hänen sentään luullut lämpenevän vanhoista yhteisistä muistoista. Tosin hän tässä muistuttaakin ystäväänsä yhteisistä kouluajoista kolmekymmentä vuotta sitten, matkasta Vähässä Aasiassa ja pitkästä, mieluisesta kumppanuudesta, mutta kaikki tapahtuu virallisesti ja kylmästi. Augustin Filon, Mériméen uusin ja laajaperäisin biograafi, moittii häntä tästä pitäen koko puhetta sellaisena, ettei siinä näy Mériméetä enempää kuin Ampèreäkään.[212] Minusta on Mérimée tässä vallan ilmielävänä, sillä juuri tämä virallinen kylmyys on johdonmukainen koko hänen julkisen esiytymisensä kanssa. Yksityisten tunteittensa ilmaiseminen ei ole koskaan ollut hänelle ominaista sitä vähemmän kuin Ampère oli hänen parhaita ystäviänsä. Koko puhe oli täydellisesti akateemiseen tyyliin valmistettu ja Mérimée ilmestyy myöskin seuraavissa lauseissa: "Auprès des plus beaux génies de l'Allemagne, vous avez admiré leur liberté et leur audace, mais vous avez remarqué en même temps les exagérations et les témérités de leur école", sekä "on ne comprend pas bien le coloris d'un poëte, si l'on ne connaît son soleil", samoin kuin ihastuksessa vasta vauhtiin päässeeseen uuteen vertailevaan kielitieteeseen ja Ampèren tutkimuksiin, jotka "avec la patience et la sagacité d'antiquaire" tarkoittivat saada selville "toutes les sources du beau". Ainoa kohta koko puheessa, joka tuntuu hänelle vieraalta, on se kiitos, minkä hän lopussa antaa uudelle tasavallalle lausuen, ettei sen nyt, kun se ylpeydellä taas on ottanut Ranskan tasavallan suuren nimen, tarvitse tehdä muuta, saavuttaakseen Euroopan täydellisen myötätuntoisuuden, kuin levittää lippuansa ja osottaa siinä nuo kaksi sanaa: "Ordre et liberté".[213]
Tämä on todellakin joutavanpäiväinen korulause, varsinkin kun tiedämme, ettei Mérimée tähän järjestykseen paljo luottanut. Mutta hän kai ajatteli niin kuin hän ennenkin jo oli sanonut, että se kaikissa tapauksissa oli ainoa pelastus — Napoleonia kun ei ollut eikä Caesaria — ja että hyvin järjestetty tasavalta ehkä hänestäkin voisi tehdä "a staunch republican".[214]
Historiasta tunnemme kuitenkin, ettei Ranskan tasavalta noita kahta kaunista sanaa Euroopalle silloin näyttänyt eikä siis myöskään sen myötätuntoisuutta voittanut. Työväestössä kasvoi näet tyytymättömyys päivä päivältä ja kesäkuun 24 p. se jo kiehahtikin yli äyräittensä. Tällä kertaa olikin ottelu ankarampi ja yhteiskunnallisen järjestyksen suojaamiseksi täytyi hallituksen jo antaa diktaattorin valta kenraali Cavaignacille, joka ennen pitkää kukistikin kapinan. Järjestystä ase kädessä puolustamassa oli Mériméekin kansalliskaartilaisena. "Tuntemattomalle" kirjoittaa hän heti verisen ottelun jälkeen m.m. seuraavaa: "Palasin tänä aamuna kotiin neljä päivää kestäneen kahakan jälkeen, jossa en ollut minkään vaaran alaisena, mutta voin sentään nähdä kaikki tämän ajan ja maan hirmut. Kaiken surun keskellä tunnen sitä paitse tämän kansan koko tyhmyyden. Se on todellakin verraton. En tiedä lieneekö koskaan mahdollista vieroittaa sitä pois villistä raakalaisuudesta, jossa sillä on taipumus pehtaroida. — — Olemme sangen väsyneitä emmekä ole nukkuneet neljään vuorokauteen". Sitten kertoo hän muutamia kauheita esimerkkejä alhaisen kansan raakuudesta ja kysyy: "ymmärrättekö te tätä suurta kansakuntaa? Varmaa vain on, että huilaamme suoraan h——ttiin! Kuuteen viikkoon emme nyt ainakaan tulle taistelemaan" lopettaa hän kirjeensä.[215] Seuraavana päivänä kirjoittaa hän samoista asioista Montijon kreivinnalle antaen hänelle pitemmän selonteon katutappeluista. Ja nyt myöntää hän vihdoinkin nähneensä todellista uljuutta, vaikkakin kansan julmuus häntä pöyristyttää. "Olemme näinä hirmuisina päivinä nähneet kaikellaisia sankariuden ja julmuuden osotuksia, mitä mielikuvitus vain voinee loihtia. — — Selittäköön ken osaa näitä luonnottomuuksia, jalouden ja raakuuden vuorottaisia purkauksia". Hänen mielestään ovat "nuo kirotut sanomalehdet" syynä kaikkeen villitykseen. Sama ajatus, joka on periaatteena hänen teoksessaan. "Chronique du règne de Charles IX" vilahtaa taaskin esille seuraavassa lauseessa:
"Lieneeköhän koskaan mahdollista tehdä jotain kansasta, jolle kapinan päivä on juhlapäivä ja joka aina on valmis järkeä vailla olevasta sanasta tappamaan toisiansa ja itse kaatumaan".[216]
Ollessaan heinäkuun vallankumouksen aikana Espanjassa kirjoitti hän sieltä ystävälleen Stapferille kirjeen, jossa hän leikkiä lyöden kutsui koko kahakkaa farssiksi ja valitti, ettei hän saanut nähdä näytelmää, jota vain joka tuhannes vuosi annetaan.[217] Nyt hän kuitenkin sai tyydyttää halunsa ja, kuten ylläolevasta näkyy, sai hän siitä aivan kylläkseen. Mutta samalla osottavat kirjeet, että hän todellakin oli mukana kaikkialla epäilemättä yhtä paljon uteliaisuudesta kuin velvollisuudesta puolustaa järjestystä. Vähällä kuitenkin puuttui, ettei hän tälläkin kertaa ollut matkoilla, sillä myöhään syksyllä v. 1847 puuhasi hän tarkastusmatkaa Algeriaan, missä ranskalaiset sotamiehet armotta turmelivat vanhoja roomalaisten ja araapialaisten muistomerkkejä. Matkasta, jonka piti tapahtua vielä samana vuonna yhdessä kreivi de Laborden[218] kanssa, ei kuitenkaan erityisistä syistä tullut silloin mitään. Se lykättiin seuraavaan vuoteen, jolloin taas valtiolliset tapahtumat tekivät sen tyhjäksi.
Mérimée oli oikeassa ennustaessaan "tuntemattomalle" heinäkuun alussa, että "Paris sera tranquille pour un assez longtemps". Hän näkyy päättäneen tyytyä kohtaloonsa, varsinkin kun hän itsekin sai pitää paikkansa.[219] Ei se hänestä mieluinen luultavasti ollut, mutta mielet olivat väsyneitä myrskyn jälkeen ja halusivat rauhaa. "Que voulez-vous! c'est le régime actuel et il faut s'y habituer" sanoo hän taaskin fatalistiseen tapaansa. Viikkoa myöhemmin vakuuttaa hän niinikään samaiselle ystävättärelleen viettävänsä "niin rauhallisia päiviä kuin vain voi ajatella tai paremminkin toivoa — tasavallan aikana".[220] Kuuluisa muistopäivä, 14:s päivä heinäkuuta, meni myöskin kaikessa rauhassa ja hänen mielestään rauhan takeet yhä kasvavat, huolimatta muutamain pahanilkisten ennustuksista. Elokuun 5:nä päivänä tapahtui tosin muutaman pommin räjähdys Thiers'in akkunan alla, mutta ketään ei se vahingoittanut. Kaikissa tapauksissa se ilmaisi, ettei kaikki vielä ollut niinkuin haluttiin ja ajan ilmiö oli tavallaan sekin, että kaduilla jo silloin tällöin kuultiin huutoja "vive le roi!" Omasta puolestaan ei Mérimée usko uutta kapinaa mahdolliseksi. Tasavalta on hänestä kuitenkin "un peu plus poltronne que la monarchie" ja ylipäänsä on asiain tila sangen sekava. "Elle ressemble comme deux gouttes d'eau à celle de Rome pendant la conjuration de Catilina. Seulement, il n'y a pas de Cicéron".[221] kirjoittaa hän 20 p. elokuuta arvellen muuten, ettei siitä hyvä seuraa. Hän näkee kaikki harmaassa valaistuksessa, mutta "c'est la couleur la plus gaie que comporte la République".
Mies, jota Mérimée toivoi epäjärjestyksen ja sekavien olojen selvittäjäksi ja, sanokaamme se suoraan, monarkkiian palauttajaksi, ei ollut kovinkaan kaukana. Jännityksellä seurasi hän olojen kehitystä Ranskassa ja hänen hyvät ystävänsä pitivät kyllä huolen siitä, että hänellä aina oli luotettavimmat ja vereksimmät tiedot kansan mielipiteistä. Hän odotti van otollista hetkeä ja sepä ei kauan enää viivytellytkään. Tällä kertaa ei Mérimée kuitenkaan näytä olleen yhtä selvänäköinen kuin tavallisesti. Siinä pienessä orleanistisessa piirissä, jossa hän enimmäkseen seurusteli, oli hän aina kuullut muiden nauravan ja itsekin nauranut Strassburgin ja Boulognen onnettomalle vehkeilijälle. Vielä 16 p. lokakuuta, jolloin Louis Napoleon jo oli istunut kuukauden päivät kansan kutsumana edusmiehenä Ranskan eduskunnassa ja jolloin häntä usealta taholta jo ehdotettiin edustajakamarin presidentiksi, kirjoittaa Mérimée ystävälleen Stapferille, että ainakin Elsassissa ollaan levollisia eikä huolita Louis Napoleonista.[222] Kun presidentin vaali sitten 10 p. joulukuuta tapahtui ja Ranskan kansa Cavaignacin, Ledru-Rollin'in y.m. suureksi hämmästykseksi kutsui eduskuntansa etunenään tuon samaisen vehkeilijän, on Mérimée kuin puusta pudonnut. Kaikki ovat kummissaan, mutta valittu itse "est le seul que son élection n'ait pas surpris" kirjoittaa hän. Ihmiset ovat sangen uteliaita näkemään, miten hän aikoo uudessa asemassaan menetellä ja Mérimée lausuu jonkunlaisella mielihyvällä, että uusi presidentti "hämmästyttää kaikkia, jotka häntä lähestyvät, sellaisella itsetietoisuuden katsannolla, joka on erikoista laillisille hallitsijoille."[223] Ja ikäänkuin hänen silmänsä nyt olisivat avautuneet ja hän jo olisi aavistanut presidentin aikeet lausuu hän eduskunnasta ankaria sanoja arvellen, että "je ne crois pas qu'il faille en venir à un coup d'État pour en délivrer le pays."
"Coup d'État" se kuitenkin seurasi, vaikka kamppailua eduskunnan ja Louis Napoleonin välillä kestikin kokonaista kaksi vuotta. Muuten puuttuu meiltä täydellisempiä tietoja siitä, mitä hän Louis Napoleonin presidenttinä olosta ja yhä karttuvasta vallasta oikeastaan ajatteli, kaikki hänen kirjeenvaihtonsa ovat näet tältä ajalta aivan vaillinaisia. Hän näyttää asettuneen vallan odottavalle kannalle, vaikka edellisestä jo tunnemme, etteivät hänen tunteensa juuri olleet eduskunnan puolella. Ainoat tiedot mitä meillä on hänen valtiollisista mielipiteistään vuodesta 1849 aina joulukuun 21 päivään 1851, löytyvät eräässä hänen yksityisessä kirjeessään akateemikko Auguste Le Prévost'lle, missä hän m.m. lakoonisesti lausuu: — — "Rien de nouveau de ce pays-ci. On y devient plus bête de jour en jour. La politique est toujours déplorable",[224] sekä parissa kirjeessä kreivinna Montijolle, jolle hän elokuussa 1850 kirjoittaa jotenkin halveksien Louis Napoleonista, "meidän presidenttiraukastamme", joka maaseudulla on tyytymättömyydellä vastaanotettu ja joka erottamalla virastaan kenraali Changarnier'n on "vasemmalla kädellään leikannut oikean poikki", niin että Ranskan valtakunta menee hänen mielestään taas "à tous les diables". Seuraavan vuoden huhtikuussa on kaikki hänestä niinikään yhtä ikävää ja rauhallista eivätkä Pariisia varmaankaan tuntisi samaksi kaupungiksi ne, jotka sen neljä vuotta sitten näkivät. "Tämmöinen vilkas vaihtelevaisuus asiain menossa muistuttaa oopperaa", kirjoittaa hän ystävättärelleen Espanjassa.
Syynä siihen, ettei politiikka häntä näinä aikoina suuresti huvittanut, oli varmaankin sen pikkumaisuus. Lienee siihen sentään vaikuttanut sekin seikka, että hänellä näihin aikoihin oli paljo yksityisiä asioita ajateltavana: Librin juttu, tieteelliset työt, virkamatkat ympäri maata ja lukemattomat komiteat. Sen lisäksi, mitä edellisessä luvussa olemme hänen toimistaan ja puuhistaan kertoneet, annamme vielä muutamia yksityistietoja.
Niinpä pistäysi hän syksyllä 1848 Englannissa käyden m.m. maanpakolaisen Louis Philippen luona — arvattavasti toimituksissa — ja tullen samalla matkalla lordi Broughamin kautta esitetyksi kuningatar Victorialle. Seuraavana vuonna istui hän komiteassa, jonka tehtävänä oli antaa lausunto Louvren museon uudestaan järjestämisestä ja kesällä v. 1850 tapaamme hänet taas 3 viikkoa kestävällä huvimatkalla Lontoon maailmannäyttelyssä, englantilaisten ystävien luona vierailemassa ja englantilaisia oloja arvostelemassa.[225] Muuten oli hän näinä aikoina jäsen yhteensä — kahdeksassa eri komiteassa, kuten hän itse ilmoittaa.[226]
Kuinka ahkerasti hän näinä vuosina opiskeli venäjää, josta hän leikillisesti sanoo, että "peut-être cela me servira-t-il un jour à parler aux Cosaques dans les Tuileries",[227] sen olemme jo nähneet ylempänä. Mutta samalla kuin hän käänteli Pushkinin mainioita novelleja, arvosteli asiantuntevaisuudella Gogolia, kirjoitti sangen hauskan tutkimuksen espanjalaisesta kaunokirjallisuudesta (à propos History of spanish Literature by George Ticknor I-III) ja julkaisi joukottain historiallisia ja muinaistieteellisiä esseitä aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä,[228] valmistui häneltä myöskin kaksi merkillisempää teosta, jotka kumpikin sietävät tulla lukijalle lyhyesti esitetyksi.
Heinäkuun 1 p:nä v. 1850 ilmestyi näet Revue des deux Mondes'ssä 6-näytöksinen huvinäytelmä "Les deux Héritages ou Don Quichotte, moralité à plusieurs personnages", jota kirjallisuushistorioitsijat tuskin mainitsevatkaan, vaan joka sentään monessa suhteessa on sangen kuvaava Mériméen luonteelle samoin kuin hänen mielipiteilleen tasavallan aikuisesta, rappeutuneesta ylimystöstä. Mitään suurempaa huomiota ei tämä lukunäytelmä — sillä yhtä vähän kuin Clara Gazulin pikkunäytelmät on tämäkin esitettäväksi aiottu — ilmestyessään herättänyt. Näyttää vähän siltä kuin hän, tappiostansa Théâtre français'n näyttämöllä huolimatta, olisi tahallaan tämän tavallisista teaatterisäännöistä poikkeavan kappaleensa julkaissut ikäänkuin osottaakseen, ettei hän näyttämöä varten kirjoitakaan. Mutta hänen Don Quichottestansa voisi sanoa jotenkin samaa kuin hän itse sanoo Cervantes'in kuuluisasta ritariromaanista: "Son Don Quichotte prouve qu'il connaissait les hommes et qu'il savait faire parler chacun de ses personnages suivant son caractère."[229]
Siinä esitetään meille nuori pariisilainen ylimys, joka palvelee sisäasiain ministeristössä ja koettaa rikkaita maalaisia mielittelemällä päästä kansan edusmieheksi sekä tavoittelemalla rikasta perijätärtä mahtavaan asemaan. Näitä tarkoituksiaan varten käyttää hän kaikellaisia keinoja ja uhraa niille rakkauden, kunniantunnon, y.m. jalommat tunteet. Tälle nykyaikaiselle Sancho Panzalle vastakohdaksi asettaa tekijä Don Quichotteksi hänen rehellisen enonsa, joka pitemmän ajan Algeriassa palveltuaan palaa Pariisiin, missä hän katkeruudella huomaa kaikki entiset ritarilliset tavat, kunniantunnon, jopa rakkaudenkin vallan turmeltuneen. Nuoretkin ovat käyneet rahanahnaiksi, heille ei ole mikään pyhää, mukavuutensa vuoksi rakastelevat he mieluummin grisettejä kuin ylhäisiä naisia ("parce qu'on ne perd pas de temps avec elles comme avec les femmes du monde. Économie de temps, voyez-vous!"); ivallisen mielipiteensä eduskuntaan pyrkijöistä, jotka valitsijoita mielittelemällä pyrkivät valtaan, panee Mérimée Sancho Panzansa (Louis de Saquevillen) suuhun: "Est-ce que les électeurs n'ont pas été faits pour qu'on se moque d'eux! Défaites-vous donc de votre puritanisme. Nous vivons sous un régime constitutionnel, et nous savons remédier aux lois bêtes par d'innocents subterfuges. — — Autre temps, autres moeurs!"[230]
Syksymmällä samana vuonna julkaisi Mérimée kuuluisan kirjasensa v. 1842 kuolleesta ystävävainajastaan Henri Beylestä. Tämä kirjallinen kuriositeetti, jota painettiin ainoastaan 25 kappaletta, ilmestyi nimellä: "H. B. — Offert par les éditeurs à M…"[231] ja on se omituinen m.m. siitä, ettei siinä mainita puheina olevain henkilöiden nimiäkään. Tourneux on kertonut tämän suurta huomiota ja melua herättäneen broshyyrin vaiheet perin tarkasti ja omituiset ne näkyvät olleenkin.[232] Tekijänsä tietämättä otettiin siitä moneen kertaan pieniä painoksia, jotka sitten kiertelivät kädestä käteen hämmästyttäen ihmisiä kaikellaisilla rohkeilla jutuilla ja arvosteluilla Beylestä, Napoleonista ja hänen upseereistaan, pyhästä Johanneksesta, jopa itse Jeesuksesta ja Jumalastakin. Mérimée sanoo siitä itse eräässä kirjeessä, että se "on kerrassaan käsittämätön sille, joka ei tuntenut perin pohjin Beyleä", ja että hän on jaellut sitä 16 kpl Beylen ystäville sekä polttanut loput.[233] Kaikissa tapauksissa tuli tämä kirjanen ennen pitkää julkisen arvostelun alaiseksi ja sai se silloin ankaria sanoja Le Correspondant'in uskonnolliselta arvostelijalta Armand de Pontmartin'iltä, kirjailija Maxime du Camp'ilta[234] ja varsinkin sanomalehtimies Eugène Pelletan'ilta, joka eräässä kiivaassa kirjoituksessa huomautti, että tekijä on tehnyt itsensä syypääksi siveellisyysrikokseen, joka on "prévu par le Code pénal et puni des travaux forcés à perpétuité".[235]
Tämä "débauche d'athéisme", (Pontmartin) on kyllä otettu siihen kokoelmaan, jonka kustantaja Michel Lévy kirjailijan kuoleman jälkeen julkaisi nimellä "Portraits historiques et littéraires", mutta kaikki höysteisimmät paikat ovat siitä pyyhityt pois. Olen teokseni alussa jo huomauttanut ystävyydestä Beylen ja Mériméen välillä samoin kuin siitä merkityksestä ja vaikutuksesta, joka edellisellä on jälkimäisen kirjalliseen tuotantoon, luonteeseen ja näkökantoihin ollut. Koska myöhemmin tulen laveammin käsittelemään Mériméen teoksia ja tekemään selkoa hänen filosoofisista ja taiteellisista periaatteistaan, jotka monessa suhteessa näyttävät mielestäni todistavan hengenheimolaisuutta ystävävainajan mielipiteiden kanssa, en nytkään aio enemmän viipyä tässä muuten sangen huvittavassa kirjasessa, vaan tyydyn siteeraamaan sieltä yhden ainoan kohdan, joka sekin osottaa, kuinka tarkka silmä Mériméellä oli näkemään tulevaisuuden hämäryyteen. "Je m'imagine — sanoo hän — que quelque critique du XX:e siècle découvrira les livres de Beyle dans le fatras de la littérature du XIX:e, et qu'il leur rendra la justice qu'ils n'ont pas trouvée auprès des contemporains".[236]
Jokainen ken vähänkään lienee seurannut uudempaa kirjallisuushistoriaa ja tutustunut Ranskan etevimpäin arvostelijain teoksiin, tietää myöskin kuinka huomattuun asemaan he kaikki ovat Henri Beylen (Stendhalin) asettaneet.[237] 19:s vuosisata ei siis ole ehtinyt päättyäkään ennenkuin Mériméen luulo jo on täydellisesti toteutunut.
Vielä on minun mainittava pari pientä nekroloogia, jotka Mérimée kirjoitti v. 1851 Revue des deux Mondes'een, toisen (helmikuussa) kirjailija Théodore Leclercq'istä (k. 15 p. helmik. 1851) toisen (elokuussa) Revuen 28 vuotiaasta, tapaturmaisesti kuolleesta arvostelijasta Alexis de Valon'ista (k. 20 p. elok.). Molemmat huokuvat mitä lämpimintä ystävyyttä ja kuvaavat kukin osaltaan Mériméen ritarillista luonnetta. Jälkimäisessä kiittää hän etupäässä terävän arvostelijan itsenäisyyttä ja vapaamielisyyttä, edellisessä luonteen hyvyyttä, iloisuutta ja häveliäisyyttä sekä kirjailijan lahjoja. Leclercqistä puhuessaan ei hän myöskään malta olla sivumennen koskettelematta valtiollisia oloja. "On commence à savoir ce que c'est la haine en France. La politique nous a fait ce présent", sanoo hän ensin; sitten siteeraa hän Paul Courier'n arvostelua ranskalaisista, jotka muka ovat "un peuple de valets" ja antaa kiitoksensa Leclercqille siitä, että tämä teoksessaan "Esprit de servitude" on ivaillut "ce vice du Français, tantôt courtisan de Louis XIV, tantôt flatteur du peuple souverain".[238]
Puuhatessaan näin kirjallisissa toimissa, vieraillessaan kesällä 1851 uudelleen Lontoossa, missä hänelle jo oli karttunut lukuisa ystäväjoukko ylimyksellisissä ja kirjallisissa piireissä[239] sekä huvitellessaan itseänsä Pariisin salongeissa,[240] ei Mérimée ehkä huomannutkaan kuinka "peuple souverain" vähitellen oli liittynyt presidenttiinsä, joka maaseuduilla matkustaessaan jo "prononçait des discours de souverain", ja kuinka hän ministeristöjä vaihtelemalla oli vihdoin saanut mieluisensa tuen taistelussaan eduskuntaa vastaan. Marraskuussa oli tämä eripuraisuus presidentin ja kamarin välillä jo kehittynyt niin ankaraksi, ettei minkäänlainen sovinnollinen työ enää näyttänyt mahdolliselta. Muuta ei voinut seurata kuin joko eduskunnan hajoitus tai presidentin lähettäminen Vincennes'een.[241] Huhuja valtiokeikauksesta liikkuikin jo ilmassa, mutta harva lienee arvannut, että se niin lähellä oli ja että se niin helposti oli käyvä päinsä.
Suurin ansio tästä näyttää uusimman historiantutkimuksen mukaan tulevan kreivi Mornylle, joka heti eduskunnan jäseneksi tultuaan oli kallistunut presidentin puolelle ja asiain kireälle jouduttua ottanut sotaministerin, kreivi Saint-Arnaud'n ja poliisipäällikkö Maupas'n avulla järjestääksensä koko sen näytelmän, joka joulukuun 2 p:nä näyteltiin ja joka onnistuneena teki valtiorikoksesta ainoastaan valtiokeikauksen. Tässä ei ole paikka ruveta tekemään selkoa eri tavalla tuomitusta tapahtumasta, johon, vaikka se olikin kreivi Mornyn toimeenpanema, Louis Napoleon kaikissa tapauksissa antoi suostumuksensa siten rikkoen juhlallisesti vannomansa valan "Jumalan ja Ranskan kansan edessä pysyä aina uskollisena kansanvaltaiselle tasavallalle ja puolustaa perustuslakia". Tahdon vain etupäässä muutamilla otteilla Mériméen tämänaikuisista kirjeistä osottaa, mitä hän asiain menosta arveli ja millä tunteilla hän näki tasavallan jälleen muuttuvan monarkkiiaksi.
Mirecourt sanoo, ettei Mérimée ollut tasavallan ystävä.[242] Edellisestä näemme hänen olevan oikeassa. Louis Fagan taas väittää lisäksi, että Mérimée oli kaikkia vallankumouksia vastaan eikä suinkaan kuulunut bonapartelaisiin.[243] Se mitä hän ylempänä "presidenttiraukasta", lausuu, osottaa luullakseni kyllin selvään, ettei hän kovin suuria tältä taholta odottanut. Oliko hän kuullut jo siihen aikaan kulkevia huhuja Louis Napoleonin syntymästä,[244] huhuja, jotka muudan nykyaikainen historiantutkija autentisilla todistuskappaleilla osottaa tosiksi,[245] sitä en tiedä, mutta kaikissa tapauksissa oli tämä suuren Napoleonin jälkeläinen hänestä hiukan epäiltävää laatua. Ylimysmielinen oli Mérimée sydämmeltään ja tavoiltaan täydellisesti ja, kuten Augustin Filon sattuvasti sanoo "il était plus impérialiste que l'empereur".[246] Se on käsitettävä niin, että hän ei hyväksynyt edes sitä kansanvaltaiseen suuntaan kallistumista, joka Louis Napoleonissa myöhemmin on huomattavissa yhtä vähän kuin hänen vetoamistansa "yleiseen äänestykseen" niin hyvin presidentin vaalissa joulukuun 20 p. v. 1851 kuin "keisarivaalissa" seuraavana vuonna joulukuun 2 päivänä.
Ettei taistelu presidentin ja eduskunnan välillä voinut enää kauan kestää, sen käsitti Mérimée vallan hyvin. Senpä tähden hän ei niin paljon kummastellutkaan Louis Napoleonin lakivastaista tekoa. Hän myöntää tosin eräässä kirjeessä, että "il y a de quoi être de mauvaise humeur, c'est vrai", ja että "quelques sous-préfets ont trouvé que la répression a été trop prompte" ja sanoo kuulleensa mukana olleilta kohtauksia, jotka luulisi 14:llä vuosisadalla tapahtuneiksi. Mutta kaikki tämä on hänestä kuitenkin "bien nécessaire".[247] "Tuntemattomalle" kirjoittaa hän joulukuun 2:n päivän illalla jotenkin välinpitämättömästi: "Minusta näyttää kuin taisteltaisiin ratkaisevaa taistelua, saas nähdä, kuka siinä voittaa? Jos presidentti joutuu tappiolle, antanevat meidän sankarilliset edusmiehemme paikan Ledru-Rollin'ille". Seuraavana päivänä taas samalle; "Quoi qu'il en soit, nous venons de tourner un récif et nous voguons vers l'inconnu". Ystävällensä Aug. Le Prévost'lle antaa hän äsken mainitsemassani kirjeessä tarkan selityksen tuon merkillisen päivän tapahtumista ja tuntuu hän minusta tässä käyttävän liian kevyttä kieltä ottelusta, jonka uhreina virallisen Moniteur'in mukaan 380 henkeä (m.m. edusmies Baudin) heitti henkensä, useita satoja pidettiin vankeudessa ja 88 edusmiestä (m.m. Thiers, Hugo, Rémusat, Quinet, Girardin ja David d'Angers) ajettiin maanpakoon. Hän päivittelee, että "les gens les plus philosophes et les plus étrangers autrefois à toute exagération tombent aujourd'hui dans le ton déclamatoire sans s'en apercevoir". Hänen mielestään "la bataille fut peu de chose" ja "de part et d'autre on a joué la comédie". "All the world is a stage, a dit Shakespeare", jatkaa hän edelleen: "C'est surtout vrai en France. L'un a fait le simulacre de découvrir sa poitrine et de l'offrir aux poignards (Dupin?), l'autre a joué pour quarante huit heures le rôle de prince du moyen âge (Louis Napoléon)". Edusmiesten protestikulku 3 p. joulukuuta, josta Hugo antaa niin innokkaan kuvauksen, näyttää Mériméehen tehneen melkein naurettavan vaikutuksen päättäen seuraavista sanoista: "Notre exprésident conduisait la bande. Il était fort simple et fort calme… D'autres suivaient, se drapant plus ou moins dans leurs paletots. Quelquesuns fumaient, ce qui manquaient de dignité. Berryer — legitimistien johtaja — a commancé par crier: vive la république! ce qui fait rire. Le respectable public assistant à la procession était fort partagé. Les uns trouvaient la chose comique, d'autres tragique; quelques autres, mal élevés, disaient dans un style aussi peu parlementaire qu'académique: enfoncez les 25 francs!"[248]
On tahdottu eräältä taholta väittää, että Mérimée muka olisi ollut yksi niitä harvoja, jotka ennakolta tiesivät Louis Napoleonin miettivän valtiokeikausta ja kannattivat sitä; mutta tämä juttu on siksi joutava, ettei edes Victor Hugokaan. joka tästä mainitsee ja joka totisesti ei ole säästänyt väriä mustentaakseen Mériméetä jälkimaailman silmissä, ota sitä uskoakseen.[249] Väite on arvattavasti saanut alkunsa siitä, että Mérimée ainakin jo v. 1847 oli ystävällisissä väleissä kreivi de Mornyn kanssa, jonka rikkaat lahjat, päättävä luonne ja hieno gentlemannin käytös häntä miellyttivät ja jolle hän sen johdosta, Hugon sanojen mukaan, ennusti "un grand avenir".[250] Kuinka oikeassa hän tässä oli, sen on historia meille osottanut.
Louis Napoleonille tuli Mérimée esitetyksi vasta myöhemmin, kenen kautta, sen saamme piakkoin nähdä.
Toukokuun 1 p. 1852 oli Mériméen äiti kuollut. Samoihin aikoihin päättyi myös eräs rakkauden suhde, jota hän 18 vuotta oli onnellisesti ylläpitänyt ja joka oli käynyt melkeinpä avioliitoksi.[251] Heinäkuun alkupuoliskon istui hän vankeudessa Librin jutun johdosta. Ei ole kumma siis, että hän tunsi itsensä hiukan onnettomaksi, etenkin kun hän heti vankeustuomion kuultuaan katsoi täytyvänsä jättää erohakemuksensa valtioarkeoloogin virasta.[252] Sen hän tekikin jo seuraavana s.o. 27 päivänä toukokuuta, koska hänen mielestään ministerille oikeuden päätöksen jälkeen ehkä oli epämieluista pysyttää hänet virassa.[253] Mutta ennenkuin hän edes ehti vankeuteenkaan, sai hän sisäasiainministeriltä kohteliaan kirjeen, jossa pyydettiin häntä kaikilla mokomin jäämään paikoilleen ja jonka johdosta hän kirjoittaa Montijon kreivittärelle, että "je reste et je fais mon métier jusqu'à nouvel ordre".[254]
Mihin hänet seuraava "uusi käsky" jo vuoden päästä oli kutsuva, sitä ei
Mérimée varmaankaan osannut aavistaakaan.
IX.
Jo ennen kuin Louis Napoleon, suuren setänsä esimerkin mukaan, yleistä kansanäänestystä käyttämällä huudatti itsensä Napoleon III:ksi, Ranskan valtakunnan keisariksi, oli hän ruvennut miettimään sopivaa avioliittoa hallitsijasuvun jatkumistakin varten. Mutta varsinkin joulukuun 2:n päivän jälkeen kävi tämä kysymys hänelle tärkeäksi ja kiireelliseksi.[255] Useat keisarin neuvonantajista olivat ehdottaneet, että hallitsija valitsisi puolisonsa Euroopan hallitsevista ruhtinaallisista perheistä. Sopivina ehdokkaina mainittiin jo Kustaa IV:n Aadolfin pojantytär Karoliina, eräs Hohenzollern-Sigmaringenin prinsessa ja Badenin suurherttuattaren tyttären tytär Canota. Keisari ei kuitenkaan näyttänyt olevan taipuvainen näitä ehdotuksia noudattamaan, vaan kallistui mieluummin kuulemaan kreivi Mornya ja ministeri Fould'ia, jotka neuvoivat häntä setänsä esimerkkiä tässäkin seuraamaan valitsemalla puolisonsa todellisen rakkauden perustuksella ja Ranskan rajain sisäpuolelta. Tavanmukaisissa hovitanssijaisissa Compiègnessa, Elyséessä ja Fontainebleaussa oli Napoleon näet huomannut erään yhtä ihanan kuin älykkään ylimysneidin, jonka sulous herätti tässä 47 vuotiaassa hallitsijassa todellisen rakkauden tunteet. Joulukuun ajan mietti hän otettavaa askelta. Mutta Sylvesterin päivän iltapuolella 1852 teki hän lopullisen päätöksensä ja uudenvuoden päivänä lähti hän kuin muutkin kuolevaiset viralliselle kosioretkelle. Keisarilliset vaunut pysähtyivät erään upean yksityistalon kohdalle ja muutama hetkinen sen jälkeen oli "sydän löytänyt sydämmen" ja Ranskan kansa saanut keisarinnan.
Mérimée sai arvatenkin ennen pitkää kuulla keisarin päätöksestä.[256] Ranskan tuleva hallitsijatar ei näet ollut kukaan muu kuin hänen hyvän ystävättärensä, Montijon kreivittären nuorin tytär Eugénie, "pikku Eugénie", kuten Mérimée oli tottunut häntä nimittämään. Olen ennen maininnut, milloin ja missä Mérimée tutustui Montijon perheeseen, joka muuten kuului Espanjan korkeimpaan ylimystöön.[257] Don Cipriano Gusman Palafox y Portocarrero, Teban kreivi ja Espanjan grandi, sekä hänen puolisonsa Marie Manuela Kirkpatrick de Closeburn olivat v. 1830 Mériméehen sattumalta tutustuttuaan, kutsuneet hänet luoksensa Calle del Sardon linnaan ja ylipäänsä kohdelleet häntä kuin parasta ystäväänsä. Mérimée puolestaan muisteli näitä aikoja aina suurella mielihyvällä ja erittäinkin oli hänestä hauskaa, kun talon molemmat kultakutriset tyttäret, 5-vuotinen Paca ja 4-vuotinen Eugenia istuivat hänen polvillaan leikittelemässä. Heinäkuun vallankumouksen jälkeen muuttivat Teban kreivi ja kreivitär lapsineen Pariisiin, missä Mérimée puolestaan oli tilaisuudessa tekemään heille palveluksia esittämällä heidät Pariisin hienoimmissa kirjallisissa ja taiteellisissa perheissä, joissa hän lapsuudestaan asti oli seurustellut. Näinä aikoina nähtiin Mérimée melkein joka päivä Montijon perheen seurassa ja hänen biograafinsa kertovat kaikki, kuinka hän eräänä päivänä asteli de la Paix'n katua taluttaen erittäin kaunista pikku tyttöstä, josta hän muutamalle uteliaalle ystävälleen ilmoitti, että "se on pieni espanjatar, erään ystävättäreni tytär; minä aion tarjota hänelle leivoksia lähimmässä konditoriiassa".
Montijon kreivitär itse oli tavattoman älykäs ja perinpohjaisesti sivistynyt nainen,[258] jota hän suurimmassa määrin kunnioitti ja jolla näyttää olleen jonkunlainen vaikutus hänen valtiollisiinkin mielipiteisiinsä. Niiden kirjailijain joukossa, jotka Mérimée toi mukanaan Montijon perheeseen, oli m.m. Henri Beyle, joka kovasti mielistyi uusiin tuttaviinsa ja usein kävi talossa kertoellen nuorille hartaasti kuunteleville tyttösille mitä jännittävimpiä kuvauksia suuren Napoleonin sotaretkiltä, joita hän sitä paitse kuvilla valaisi. Mérimée puolestaan kuletti heitä kaupungilla, oikoi heidän ranskalaisia ainekirjoituksiaan ja opasti heitä kaunokirjoituksessa. Tyttösillä olikin suuri kunnioitus opettajaansa kohtaan, joka ainakin Eugéniellä pysyi yhtä syvällä vielä myöhempinäkin aikoina. V. 1839 sairastui kreivi itse, joka vähää ennen oli matkustanut Espanjaan, ja silloin täytyi kreivittären kiireimmiten rientää hoitamaan puolisoansa, joka ennen pitkää muuttikin manalan majoille. Muutamia päiviä kreivittären lähdön jälkeen s.o. 17 p. maaliskuuta 1839 täytyi lastenkin jouduttautua kotimatkalle opettajattarensa miss Flowersin kanssa ja isällisenä ystävänä Mérimée kehoitti lapsia tottelemaan opettajatartansa ja saattoi heitä pitemmän taipaleen eroten näistä ihanista tyttäristä — Paca oli silloin 14, Eugenia 13 vuotias — todellisella surulla ja ottaen heiltä lupauksen, että he ensi tilassa kirjoittaisivat hänelle matkastansa, niinkuin Eugenia myöskin teki.[259]
Oltuaan kymmenkunnan vuotta vilkkaassa kirjeenvaihdossa Montijon kreivittären kanssa kävi Mérimée v. 1840 toisen kerran Espanjassa, jolloin hän asuen Montijon kreivittären palatsissa Madridissa, sai akkunastaan seurata silloista kapinaa Espanjan pääkaupungissa. Aseman vaaralliseksi käytyä muutti hänen ystävättärensä tyttärineen ja seurueineen lähellä olevalle Carabanchelin maatilalle, missä nuoret hempeät naiset Mériméen omien sanojen mukaan häntä hemmottelivat ("elles m'ont prodigieusement gâté") iloisten huvitusten keskessä ja missä hän sanoo tulleensa huomaamaan "qu'il était très doux d'être ainsi sultan, même ad honores".[260] Pistäydyttyänsä kuusi vuotta myöhemmin taas verestämässä espanjalaisia tuttavuuksiaan — Montijon kreivittären kanssa oli hän yhtämittaisessa kirjeenvaihdossa aina kuolemaansa saakka — ali hänellä v. 1849 ilo nähdä "uskollinen sisarensa" (soeur devouée) täysikasvuisen ihanan Eugénien kanssa taas Pariisissa ja olivat he tällä matkalla ensimmäisen kerran Louis Napoleonin toimeenpanemissa hovitanssijaisissa läsnä. Jo silloin osotti Ranskan tuleva hallitsija erityistä huomaavaisuutta Mériméen "pikku Eugénietä" kohtaan, mutta arvattavasti ei kukaan sentään tullut ajatelleeksi tämän tuttavuuden seurauksia.
Montijon kreivi oli palvellut suuren Napoleonin aikana Ranskan sotaväessä ja v. 1814 puolustanut Pariisia vihollislaumaa vastaan. Kreivitär jumaloi vuosisatamme suurinta sankaria ja luonnollisesti siirtyi melkoinen osuus tästä tunteesta Louis Napoleoninkin osaksi. Samoin teki "pikku Eugéniekin", joka vanhempainsa ihailun ja Henri Beylen kertomusten kasvattamana näki presidentissä mielikuvituksensa uroon, jopa siihen määrään, että hän valtiokeikauksen johdosta kirjoitti hänelle mitä innostuneimman kirjeen tarjoten koko omaisuutensa — joka muuten ei ollut niinkään vähäinen — presidentin mielivaltaisesti käytettäväksi. Ei ole siis kummaa, että tämän nuoren ihailijattaren vilpitön innostus ja tavaton kauneus herätti hidasverisen hallitsijankin povessa todellista rakkautta, jota hän vuosina 1851-52 antamissaan loistavissa tanssijaisissa selvästi osottikin, kunnes hän vihdoin teki ratkaisevan päätöksensä.
Tammikuun 22 p. 1853 kutsui hän kokoon eduskunnan (les grands corps de l'État) ja ilmoitti aikovansa ottaa puolisokseen 27 vuotiaan Teban kreivittären Eugénie de Portocarreron julistaen samalla koko Ranskalle ja Euroopalle tiedon sydämmensä valitusta. Mériméelle, perheen parhaimmalle ystävälle, uskoi leskikreivitär puolestaan naimakirjan kokoonpanon[261] ja luultavasti tuli hän juuri tämän johdosta esitetyksi Napoleonille.[262] Viikkoa myöhemmin tapahtuivat sitten vihkijäiset Notre-Damen kirkossa kaikella keisarillisella loistolla ja prameudella.
Viisaampaa vaalia valtiollisessakaan suhteessa ei Napoleon III varmaankaan olisi voinut tehdä. Ranskan kansa, joka aina on ollut herkkä tällaisille teoille ja joka nuoressa keisarinnassa näki älyn, hyveet, sulon ja ihanuuden yhdistettynä, oli näet heti valmis vilpittömään riemuun keisarillisen avioliiton johdosta. Kauneus ja sulo pehmittää usein vihamielisenkin sydämmen. "Eugénien kauneus olikin hurmaavinta laatua. Ihmeellisen hieno hipiä loi hänen kasvoilleen jotain häikäisevää. Nuoruus, terveys ja sulo antoivat koko hänen olennolleen runollisen heijastuksen", kirjoittaa hänestä eräs historioitsija[263] ja Revue des deux Mondes antaa hänestä mitä viehättävimmän kuvauksen, josta en malta olla siteeraamatta paria riviä: "Elle frappait par une sorte de grâce virile qui en eût aisément fait une héroine de roman, et elle portait fièrement, avant de ceindre le bandeau impérial, cette couronne de cheveux dont un peintre vénitien eût aimé la couleur."[264]
Olen katsonut tarpeelliseksi esittää tämän avioliittohistorian sekä Mériméen läheisen suhteen keisarinna Eugeniehen hiukan tarkemmin voidakseni täten näyttää lukijoilleni, kuinka luonnollista se oikeastaan oli, että hän tästä lähtein joutui hovimiehen asemaan, vaikka useat hänen vihamiehistään ovat koettaneet vääristellä tätä äkkipikaista muutosta selittämällä sitä karaktäärin puutteeksi.
Kun "pikku Eugénie" näin oli kohonnut Ranskan hallitsijan rinnalle, tahtoi hän tietysti edelleenkin nähdä vieraittensa joukossa entisen huvittelijansa ja opastajansa. Mérimée taas noudatti mielellään hänen tahtoansa saadakseen näin lähempää tutkia ja tarkastaa niitä oloja ja henkilöitä, jotka historiaa tekevät ja muodostavat. Pari kuukautta keisarillisten häiden jälkeen saattoi hän Espanjaan matkustavaa Montijon kreivitärtä Poitiers'hen saakka, teki muutamia virkatarkastuksia ja palasi sitten takaisin Pariisiin, josta hän edelleen joka viikko laittoi bulletinit "maailman menosta" ystävättärelleen Pyreneeain tuolla puolen. Jo Louis Philippen aikana oli hän usein hovin huvituksissa läsnä ja kertoili kernaasti sieltä kaikellaisia hauskoja juttuja tuttavain perheiden keskuudessa.[265] Nyt oli hänellä erittäin kiitollinen tilaisuus askel askelelta seurata kaunista suosikkiansa "uudessa ammatissa", kuten hänellä oli tapana sanoa. Ensin tuntui hänestä hiukan oudolta ruveta puhuttelemaan häntä arvonimellä "teidän majesteettinne", mutta, nuori keisarinna osasi jo heti alusta asettua niin hyvin asemaansa, että se pian tuntui vallan luonnolliselta.
Mérimée kertoo itse eräässä kirjeessään, kuinka hän hetikohta, kun sai tietää Eugénien olevan kihloissa keisarin kanssa, oli ottanut tältä pyhän lupauksen, ettei tämä vain pyydä puolisoltaan mitään armon- ja suosionosotuksia hänelle. Mutta siitä huolimatta tarjosi keisarinna hänelle piakkoin viran, joka parhaiten todistaa hänen täydellistä luottamustansa Mériméehen. Hän halusi tehdä näet entisestä opettajastaan yksityisen sihteerinsä (secrétaire des commandements), mutta Mérimée kieltäysi kohteliaimmalla tavalla tästä työläästä toimesta syyttäen huonontunutta terveyttänsä ja pyysi saada edelleen pitää entisen paikkansa, jossa hänellä oli enemmän vapautta. Keisari hyväksyikin hänen esittämänsä syyt, mutta keisarinna lausui hänelle espanjan kielellä, että "sitten annetaan teille joku muu virka ja ell'ette sitäkään ota vastaan, pidämme teitä vihollisenamme".[266]
Tämä tarjous tapahtui luultavasti jo helmikuun alulla.[267] Mikä tuo "joku muu virka" oli oleva, sen sai Mérimée luultavasti tietää vasta virallisen nimityksen kautta. Eräs henkilö, joka sattui olemaan hänen luonansa, kun tämä nimitys aamulla kesäkuun 23 p. hänelle saapui, vakuuttaa Mériméen joutuneen aika lailla hämilleen.[268] Koko sen päivän oli hän sangen eperoivan näköinen miettien nähtävästi, mitä hänen nyt oli tekeminen ja mitä vastaaminen monille tuttavilleen, jotka eivät uutta hallitusmuotoa ensinkään suosineet. Hänen luontainen ujoutensa näytäkse taas tässäkin. Sen sijaan, että hän olisi heti ilmoittanut heille nimityksestänsä ja antanut sille oman selityksensä, ei hän siitä hiiskunut kenellekään mitään, vaikka hän samana iltana oleskeli eräässä Napoleonille sangen vihamielisessä perheessä, jossa hän päälle päätteeksi puheli keisarista jotenkin suurella halveksimisella. Hän tahtoi nähtävästi tällä käytöksellään saada ihmiset siihen luuloon, joka muuten olikin vallan todenmukainen, että hän oli nimitetty uuteen virkaansa vasten tahtoansa, jopa tietämättänsäkin ja ilman että hänen oli tarvinnut valtiollisista mielipiteistään luopua.
Seuraavan päivän virallinen lehti Moniteur ilmoitti kaikille Mériméen lukuisille tuttaville, että keisari Napoleon III oli nimittänyt hänet — senaattoriksi, ehdottaen samalla että hän, paitse senaattorin tuloja, saisi nauttia entisen palkkansa valtioarkeoloogina.[269] Mérimée, joka raha-asioissa aina oli erittäin hienotuntoinen, kieltäysi heti tästä ja jätti erohakemuksensa entisestä rakkaasta toimestaan, jossa hän oli hyvin viihtynyt yli 20 vuotta.
Ja näin menetti hän siis "vanhan vapautensa", kuten hän eräässä kirjeessään sanoo. Useat hänen entisistä tuttavistaan, jotka eivät voineet kärsiä Napoleonia eivätkä koko uutta hallitusta, katsoivat Mériméen suorastaan pettäneen heidät. Epäilemättä tunsi tämä itsekin joutuneensa jotenkin ikävään asemaan, mutta koska asia nyt kerran ei ollut autettavissa, rikkoi hän nuo tuttavuus-siteet ja lakkasi käymästä muutamissa salongeissa. Ei hän koko nimitykselle muuten suurta arvoa alussa antanut; mutta hän oli eräältä tuttavaltaan kuullut keisarinnan innolla syleilleen puolisoansa, kun tämä ilmoitti hänelle asiasta. "Tämä pieni sivuseikka on minulle, sen vakuutan teille, paljo mieluisampi kuin itse nimitys", kirjoitti Mérimée vielä samana päivänä kuin hän sai tiedon uudesta virastaan ystävättärelleen Montijon kreivittärelle, jota hän, hienotunteisesti ja kohteliaasti kyllä, kiittää senaattoriarvostaan.[270]
Jos hän valtioarkeoloogina oli ollut vapaa ja saanut käyttää aikansa kaunokirjalliseen sekä tieteelliseen työhön, niin kyllä hän mielestäni tässäkin uudessa virassaan olisi ollut tilaisuudessa vapauttansa käyttämään. Sillä kahdeksana ensimmäisenä vuonna ei hän senaatissa suutansa avannut, vaikka tosin istunnoissa kävi. Hän istui siellä enimmäkseen hiljaisena kuuntelijana ja piirusteli huvikseen kaikellaisia hauskoja kuvia mustetta, teräskynää tai lyijykynää käyttäen.[271]
Tieteellisiä töitänsä jatkaa Mérimée, kuten ennenkin valtioarkeoloogina ollessaan. Revue des deux Mondes'een kirjoittelee hän edelleen muinaistieteellisiä sekä historiallisia tutkimuksia ja Le Moniteur sisältää tuon tuostakin häneltä lyhempiä kirjoituksia eri aineista.[272] Venäjän historia ja venäläinen kaunokirjallisuus ne häntä myöskin suuresti huvittavat, erittäinkin Ukrainin kosakit ja heidän sankarinsa sekä Pushkinin ja Gogolin etevät teokset. Niinpä ilmestyi häneltä näihin aikoihin, paitse jo ennen mainittuja, kaksi Pushkinin novellia (Les Bohémiens ja Le Hussard, v. 1852) sekä Gogolin kuolematon "Reviisori" (yhdessä Les deux Héritages'n kanssa heinäkuussa 1853) herättäen suurta mieltymystä tähän Venäjän ehkä parhaimpaan ivailijaan.
Mutta omatakeinen kaunokirjallinen tuotanto se Les deux Héritages'n ja Les débuts d'un aventurier'n jälkeen melkeinpä kokonaan lakkaa. Senaattoriksi tultuaan ei Mérimée kolmeentoista vuoteen julkaissut ainoatakaan kaunokirjallista tuotetta ja senkin jälkeen ainoastaan yhden novellin.[273] Béranger'n pelko, että tieteellisyys tappaa hänessä kaunokirjailijan ja että hän tutkimustensa keskellä unohtaa "Clara Gazulit ja kronikat, romaanit ja novellit" kävi todellakin toteen.
Aikomukseni ei ole syventyä seuraamaan Mériméetä hänen tieteellisellä toimialallaan, joka kyllä olisi monipuolinen ja vaihteleva sekin, mutta jonka seikkaperäinen käsittely kuitenkin menee ulkopuolelle niitä rajoja, mitkä tälle elämäkerralliselle tutkimukselleni olen vetänyt. Ja koska minulla samoin kuin hänen muillakin biograafeillaan on yllämainitsemistani syistä sangen vähän sanottavaa senaattori Mériméestä ylipäänsä ja kaunokirjailija Mériméestä näiltä parilta viime vuosikymmeneltä, niin täytyy minun toistaiseksi seurata häntä enemmän hovimiehenä ja tyytyä esittämään hänen elämäkertaansa pääasiallisesti tältä kannalta.
X.
Keisarinna Eugénie oli epäilemättä valtiollisessakin suhteessa sopivin henkilö Napoleon III:n puolisona Ranskan valtaistuimelle nousemaan. Siinä puheessa, jonka Napoleon kokoutuneelle eduskunnalle piti 22 p. tammikuuta 1853, antoi hän sydämmensä valitusta mitä kauneimman, eikä suinkaan liioitellun kuvan lausuessaan m.m. seuraavat sanat: "Ollen ranskalainen mieleltään, kasvatukseltaan ja muistoiltaan, hänen isänsä kun aikoinaan vuodatti vertansa keisarikunnan edestä, on hänellä espanjattarena se etu, ettei hänen perheellensä Ranskassa tarvitse antaa kunnian- ja arvonylennyksiä. Omistaen kaikki hyvät henkiset ominaisuudet on hän oleva valtaistuimen kaunistus samoin kuin hän vaaran hetkenä epäilemättä on osottautuva sen rohkeimmiksi tukijoiksi. Hurskaana katoolilaisena on hän lähettävä Jumalalle samat rukoukset kuin minäkin Ranskan valtakunnan menestykseksi ja hänen suloutensa ynnä hyvyytensä on, siitä olen varmasti vakuutettu, herättävä eloon keisarinna Josefine-vainajan hyveet."
Ja todellakin onnistui uuden hallitsijattaren jo alussa voittaa keisarikunnalle monta ystävää sellaistenkin joukossa, jotka hänen puolisoansa eivät erittäin lempeillä silmillä katselleet. Tavattomalla luontevuudella osasikin hän uudessa asemassaan käyttäytyä kuin todellinen hallitsijatar ainakin. Kirjeissään vanhalle ystävättärelleen Espanjassa, jonka luona Mérimée oleskeli muutamia kuukausia syksyllä v. 1853 tutustuen maan valtiollisiin oloihin, ja katsellen härkätaisteluja, antaa hän tarkan selonteon nuoren keisarinnan ensi askeleista. Hänen mielestään osaa tämä mainiosti tarpeen mukaan puhua ja vaieta, tehdä nopeita ja oikeita huomioita ja ylipäänsä hyvin mukautua ranskalaisten tapojen ynnä olojen mukaan. Velvollisuutensa hallitsijattarena täyttää hän erittäin tarkasti ja kun hänelle Krimin sodan aikana uskotaan hallitusohjat, oppii hän ulkoa perustuslain ja vaatii sen täsmällistä noudattamista. Niinikään ei Mérimée, joka muuten kaikella tavoin koettaa varoitella "pikku Eugénietänsä" uhkaavilta vaaroilta, voi olla ihmettelemättä tämän tavatonta rohkeutta. "Jos me aina ajattelisimme vaaroja, niin emme saisi nukkua rauhassa hetkeäkään. Paras on olla niitä ajattelematta ja luottaa kaitselmukseen", sanoi hänelle kerran keisarinna ja tämän kertoo Mérimée todellisella ihmettelyllä. Ja kun tammikuun 14 p:nä v. 1858 itaalialainen Orsini teki tunnetun murhayrityksensä keisarillista paria kohtaan, lausui hallitsijatar niinikään vähintäkään säikähtämättä: "elkää meistä huolehtiko, tämä kuuluu ammattiimme. Pitäkää huoli haavoitetuista".
Eivätkä nämä tällaiset tapahtumat vaikuttaneetkaan paljo mitään hovi-elämään. Sotaväkeen, ankaraan poliisijärjestykseen ja alemman kansan suosioon luottaen elettiin Tuileriessä verrattain huolettomia päiviä ja nuori keisarinna teki mitä vain taisi kerätäkseen valtaistuimen ympärille maan parhaimmistoa. Mutta tämäpä ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä valtiokeikauksen jälkeen "poistuivat Ranskan seuraelämän etevimmät henkilöt arasti verellä tahrautuneen ja äsken arvoon päässeen miehen luota". Ja huolimatta siitä, että Napoleon suuressa määrin kannatti tieteitä ja taiteita, joita hän piti kansan henkisen sivistyksen mittarina, eivät nämä tahtoneet ottaa oikein kukoistaakseen. Osa vuossadan alkupuoliskon suuria miehiä oli jo muuttanut manalan majoille, toiset olivat maanpaossa ja useat pysyivät uudelle hallitukselle vieraina. Uusia tähtiä ei myöskään näyttänyt ilmestyvän, sillä n.k. terveen järjen koulu Ponsardin turvissa ei suinkaan ollut omiansa loihtemaan neroja esille. Keisari ja keisarinna tekivät kuitenkin mitä ikinä voivat saadakseen ne henkiset kyvyt hovipiiriin, mitkä Ranskalla vielä olivat tallella. Tässä toimessa oli Mériméen apu heille varsin tervetullut, tämä kun itse kuului juuri Pariisin parhaimpiin seuroihin ja tällä kun oli niin lukuisa joukko eteviä ja ylhäisiä tuttavia. Tosin oli hän, kuten ylempänä olen maininnut, lakannut seurustelemasta muutamissa nykyiselle hallitukselle vallan vihamielisissä salongeissa, mutta sitä valmiimpipa hän olikin tekemään uusia tuttavuuksia, varsinkin niiden ihanain naisten keskuudessa, joita toinenkin keisarikunta pian osasi hovitanssijaisiinsa ja huveihinsa koota.[274]
Kuuluisimmat näistä pidettiin Compiègnessä, missä vähitellen nähtiin kokoutuvan valiojoukko Ranskan nuorempaa ylimystöä, rahapohattoja, tiedemiehiä, jopa ennen pitkää taiteilijoita, kirjailijoita ja sanomalehtimiehiäkin. Neljän viimeisen luokan riveissä oli keisarivallalla enimmäkseen pahimmat vihamiehensä ja senpä vuoksi koetettiinkin juuri heitä hovin juhlallisuuksiin houkutella. Kaikissa tapauksissa saatiin sinne sentään aikaa myöten melkoinen määrä, sillä hovimestarin tekemät vierasluettelot mainitsevat juhlallisuuksissa läsnäolleina m.m. hrat Sainte-Beuve, Feuillet, Jules Sandeau, About, Gautier, Augier, Ponsard, Dumas n:pi, Legouvé, Flaubert, Paul de Musset, Girardin, Cassagnac, Nisard, Pasteur, Cl. Bernard, Leverrier, Oppert, Meissonier, Gérôme, Gust. Doré, Fromentin, Couture, Viollet-le-Duc, Auber, Berlioz, Gounod, Thomas ja Mermet. Kaikkia näitä kohtaan koettivat keisarilliset olla niin kohteliaita ja ystävällisiä kuin mahdollista ja useat näistä huvittivat loistavaa seuraa omantakeisilla tuotteillaan. Hovin varsinaiset huvittajat olivat kuitenkin kreivi de Morny, jonka suuret lahjat ulottuivat itsenäisenkin kirjallisen tuotannon alalle, ja — Mérimée, joka kirjoitteli milloin tilapäärunoja, milloin runoarvoituksia, milloin mitäkin.
Näistä kaikista ei julkisuuteen ole riviäkään tullut, ellemme ota lukuun paria kertomusta, jotka Mérimée myöhemmin kirjoitti ja keisarinnalle luki. Jälkimaailma ei näistä tietäisikään mitään, ellei Mérimée itse olisi puhunut niistä kirjeissään. Usein oleskeli hän viikkokausia, jopa kuukausiakin keisarillisten kanssa milloin Fontainebleaun, milloin Saint Cloud'n, milloin Compiègnen tai Biarritzin linnoissa ottaen ahkerasti osaa huvituksiin ja työskennellen väliajoilla. Tavallisesti kutsuttiin hänet sinne viikon päiviksi, kun joku ylhäinen vieras oli saapunut hoviin vierailemaan, mutta usein pyydettiin häntä sitten jäämään kuukausmääriksi.[275] Kun Hollannin kuningatar esim. saapuu Pariisiin, tietää hän heti tehtävänsä: "il faut que je lui fasse ma cour" ja aivan oikein hän arvaakin, sillä hän käsketään heti hoviin huvittelemaan ylhäistä vierasta. Viittasin jo äsken niihin huvituksiin, joilla hovin oli tapana tanssijaisten ohella hauskuttaa vieraitaan. Muutamat otteet Mériméen kirjeistä tarjoavat meille yksityistietoja. "En outre, j'ai fait des vers pour Sa Majesté Néerlandaise, joué des charades et made a fool of myself".[276] — "Nous avons joué une charade un peu leste, mais qui a été bien prise et qui a fait rire".[277] — "Nous vivons ici en grandes occupations. Votre serviteur est directeur de théâtre, auteur et acteur. Il fait des plus des révolutions dans les beaux-arts et de la polémique avec l'Institut".[278] — "Depuis mon arrivée ici, j'ai mené la vie agitée d'un impressario. J'ai été acteur et directeur, Nous avons joué avec succès une pièce un peu immorale."[279]
Jo näistä lyhyistä otteista käy selville, että keisarinna Eugénie osasi pitää vieraitansa hyvällä tuulella. Häntä onkin monien tunnustusten ohessa usein moitittu liiallisesta huvittelun ja loiston himosta sekä tuhlaavaisuudesta, joilla hän Weberin arvelun mukaan koetti korvata "tuota laillista ruhtinuutta, jota hänellä ei ollut". Epäilemättä onkin tässä arvelussa paljo totta. Luultavasti oli se myöskin nautinnonhaluisen keisarinnan keksintö, että hovissa samoihin aikoihin, jolloin Napoleon III:n osanotto Krimin sodan ratkaisuun tuotti Ranskalle ulkonaista mainetta ja kunniaa, perustettiin n.k. "cour d'amour" sellaisten keskiaikaisten esikuvain mukaan, joista Martialis d'Auvergne, Andreas Capellanus y.m. puhuvat ja joissa "galanta frågor af olika art kommo under ompröfning af ett tribunal af damer under presidium af Alienor af Poitou, Marie de France, grefvinna af Champagne och Ermenjard, vicomtessa af Narbonne".[280] Niistä kirjeistä, jotka viisi vuotta Mériméen kuoleman jälkeen (v. 1875) anonyymisesti ilmestyivät nimellä "Lettres à une autre inconnue" H. Blaze de Buryn varustamalla esipuheella käy selville, että presidenttinä näissä huvituksissa oli ollut juuri näiden kirjeiden vastaanottaja, jonka anonyymiteetin pariisilainen sanomalehti Le soir pian paljasti ilmoittaen "toisen tuntemattoman" olevan puolalaisen kreivittären Lise Przedzewskan, markiisitar de Noailles'n sisaren. Mérimée nimittää häntä aina (kirjeenvaihto alkaa vuodesta 1865, jolloin kreivitär muutti Pariisista tiluksilleen Podoliaan ja jatkuu aina vuoteen 1870) "ma chère présidente" ja sanoo eräässä kohden: "Ne vaudrait il pas mieux aller en gondole sur le lac — tarkoittaa nähtävästi pientä järveä Fontainebleaun luona, missä hoviseuran oli tapana iltasilla soudella vieraineen[281] — ou disserter dans la cour d'amour sous votre présidence"[282] ja eräässä toisessa paikassa: "Nous aurions grand besoin de restaurer notre cour d'amour et de rappeler notre présidente au fauteuil".[283] Mériméen allekirjoituksista "votre humble secrétaire", "votre très-dévoué secrétaire" näemme, että hänellä tässä hienossa naisten oikeudessa oli ollut pöytäkirjurin kadehdittava tehtävä; ja että hän tämänkin ammattinsa oli täyttänyt periaatteensa mukaan: "il faut faire son métier en conscience", siitä ovat hänen erinomaisen miellyttävästi ja pirteän hienostelevasti kirjoitetut kirjeensä "rakkaalle presidentilleen", elävänä todistuksena.
Ehdottomasti kysyy jokainen tätä lukiessaan, miten vakavaluontoinen kirjailija ja tiedemies viihtyi tässä uudessa seurapiirissä. Vallan vastenmielistä ei se Mériméelle kuitenkaan ollut ja olihan hän jo nuoruudestaan saakka rakastanut seuraelämän nautintoja ja tälle taipumukselleen pysyi hän uskollisena kuolemaansa saakka. Hän nimittää itse asemaansa hovissa "métier de courtisan", mutta siitä huolimatta ei meidän suinkaan tule sekoittaa häntä tavallisiin liehakoitsijoihin, joita kaikki hovielämä luonnollisesti vetää puoleensa. Näistä sanookin hän, että "tous ces ducs nouveaux sont des jeunes gens qui ne brillent ni par l'intelligence ni par la vertu; mais il y a dans l'atmosphère des cours quelque chose qui attire les niais et leur procure une bonne réception".[284] Mikä Mériméetä erityisesti huvitti tässä hovimiehen asemassa, oli se hyvä tilaisuus, joka hänellä nyt oli läheltä tarkastaa, miten historiaa tehdään. "C'est amusant d'être aux premières loges et d'assister à la comédie quand on n'est pas acteur, et qu'on n'a pas la prétention d'y jouer un rôle", kirjoittaa hän kerran Panizzille.[285] Eikä hänellä nähtävästi olekkaan koskaan ollut halua persoonallisesti sekautua asiain menoon muuta kuin korkeintaan keskusteluilla hallitsevain miesten kanssa. Että häntä siitä huolimatta silloin tällöin käytettiin puhtaasti valtiollisissakin asioissa, sen näemme hänen omista kirjeistään. Milloin pyytävät ministerit häntä puhumaan jostakin asiasta keisarille ja kun hän kieltelee arvellen, etteihän hänen, asiaan kuulumattoman, sanoilla voi mitään vaikutusta olla, vastaavat nämä, että juuri sen vuoksi hän ehkä voikin vaikuttaa.[286] Milloin taas on hän välittäjänä Panizzin ja keisarin välisissä keskusteluissa[287] tai pyytää keisarinna häntä taivuttamaan hyvää ystäväänsä ministeri Fouldia pysymään paikoillaan, j.n.e.
Mériméen tunteet keisarinnaa kohtaan me tunnemme: ne olivat yksinomattain uskollisen ystävän vilpitöntä osanottoa, joka pysyy järkähtämättömänä niin hyvin tukalissa kuin suotuisissa oloissa. Mutta vilpittömän ystävän velvollisuuksiin kuuluu suorapuheisuus ja rohkeus lausua mielipiteensä. Ja näitä ominaisuuksiaan ei Mérimée koskaan menettänyt hovissakaan, sitä osottaa hänen menettelynsä monissa tärkeissä kysymyksissä. Niinpä kertoo hän Panizzille, kuinka hän eräänä iltana niihin aikoihin, jolloin Ranska paavia suojellakseen ja aluettansa lisätäkseen sekaantui Itaalian vapautussotaan, otteli näistä asioista keisarinnan kanssa, jonka tekopyhyys (hypocrisie) ja paavilliset tunteet olivat tärkeänä vaikuttimena Napoleonin käytökseen. "L'affaire a été engagée avant que j'aie eu le temps de me reconnaître et de l'éviter. Elle parlait avec une grande vivacité, mais sans colère. Il me semble que j'ai été aussi ferme que possible, mais me maintenant très calme sans rien ménager. On m'a dit que j'avais été convenable. — — La discussion a fini par l'épuisement des gosiers, et il y a eu un grand silence de huit à dix minutes; après quoi, il m'a semblé qu'elle était plus prévenante pour moi qu'à l'ordinaire, évidemment pour me montrer qu'elle n'était pas fâchée. Elle a même demandé à madame de Rayneval (eräs keisarinnan hovinaisia) si elle croyait que je n'avais pas été blessé. Vous la reconnaissez à ce trait".[288] Samalla tavalla esiytyi Mérimée silloinkin, kun keisarinna syksyllä 1863 hommasi purjehdusretkelleen Portugaliin ja Espanjaan. Hänen samoin kuin monen muunkin mielestä oli tämä matka valtiollisesti vaarallinen. "Mon attachement pour elle, et le danger très réel de chose m'ont donné hardiesse et franchise et je lui ai débité très nettement ma râtelée, quelquefois avec plus vivacité que le respect ne l'exigeait. — — Il m'a paru cependant que mon discours l'avait ébranlée, et lui laissait quelques inquiétudes".[289]