LISÄYKSIÄ JA OIKAISUJA:
1) Filon sanoo (s. 6), että Pr. M. on syntynyt 27 p. syyskuuta 1803. Mérimée mainitsee kuitenkin usein kirjeissään 28 p:n syntymäpäivänään ja kaikki hänen biograafiansa niinikään. Filonin tiedonantoa täytyy siis välttämättä pitää erehdyksenä.
2) Mériméen nuoruuden tovereista antaa Filon muutamia lisätietoja. Niinpä kertoo hän vähän laveammalta Alb. Stapferin kodista, missä m.m. Henri Beylekin usein nähtiin. Niinikään kävi M. usein Viollet-le-Duc'in luona, missä kiivaasti oteltiin kirjallisista ja taiteellisista kysymyksistä ja missä tavallisesti perjantaisin kokoutuivat Beyle, Sainte-Beuve, Victor Leclercq, Saint-Marc-Girardin, Henri Patin, Ch. Magnin y.m. Varsinainen romanttisuuden ahjo oli kuitenkin Filonin mukaan Étienne Delécluzen pieni asunto samassa talossa. Olen eräässä muistutuksessa (s. 27) huomauttanut hänen ystävyyssuhteestaan Mériméehen. Filon tietää, että Mérimée kävi sangen usein Delécluzen luona, minne Sautelet hänet ensin saattoi, ja että hän pari kertaa viikossa isännän, nti Louise Monod'n y.m. kanssa harjoitti ahkerasti englanninkielen opintoja. Sunnuntaisin nähtiin siellä, paitse jo mainittuja, Ampère, Stapfer, Vitet, Ch. de Rémusat, Duvergier de Hauranne, Courier, Th. Leclercq, Adr. de Jussien. Useimmiten nähtiin M. tähän aikaan yhdessä luonnontieteilijä V. Jacquemontin ja Beylen kanssa.
3) "Cromwell" nimisestä draamasta, Mériméen esikoisesta, olen s. 74 muistutuksena maininnut Gust. Planchen mukaan, mutta ilmoittanut samalla, etten siitä ole tarkempia tietoja saanut. Filon kertoo kirjassaan Delécluzen "Souvenirs littéraires" nimisen teoksen mukaan, jota minä en ole sattunut käsiini saamaan, että M. eräänä sunnuntaina jo aikoja ennen Clara Gazulia luki 7 à 8 hengen läsnäollessa Delécluzen luona mainitun draaman "qu'il avait composé d'après les doctrines de Beyle" (s. 27). Hän oli lukenut näytelmänsä yksitoikkoisesti ja välinpitämättömästi, kuten hänen vanhempanakin aina oli tapana tehdä. M:n "Cromwell", joka ei koskaan julkisuuteen tullut, oli siis vanhempi sekä Hugon samannimistä draamaa että Dumas'n, Vitet'n ja Rémusat'n historiallisia kappaleita. Beyle oli ollut siitä vallan ihastuksissaan, Delécluze taas antoi siitä seuraavan arvostelun: "Plus d'unités d'aucune sorte: la scène changeait à chaque instant, l'action se multipliait en mille complications. Dans tout cela, on se perdait un peu. Le dialogue était vif et naturel, et quelques scènes frappèrent par leur énergie, mais l'impression totale fut une sorte de désappointement" (s. 28). Hiukan myöhemmin luki M. samassa paikassa ja täydellisellä menestyksellä näytelmänsä Les espagnols en Danemark ja le Ciel et l'Enfer, jotka sittemmin Clara Gazulin kokoelmassa ilmestyivät. Tästä kaikesta käy kuitenkin selville, että Mériméen kirjailijakyky oli ystäväpiirissä tuttu jo ennen Cl. Gazulia vastoin Loménien nojalla tekemääni väitettä sivulla 28.
4) V. 1826 teki Mérimée ystäväinsä Gérard'in, Delécluzen ja Duvergier de Haurannen seurassa ensimmäisen matkansa Englantiin, missä hän luultavasti silloin tutustui Sharpen ja Ellicen kanssa. (Filon, s. 35).
5) "Guzlan" omituinen ja todellakin syystä ihmetelty synty, josta s. 34-40 olen kertonut samaa kuin Filonkin s. 36-40, saa erään äsken keksimäni venäläisen lähteen mukaan vallan uuden selvityksen. Novoje Vremjassa huomasin näet 25/6 p. marraskuuta. 1894 löytyvän hra P. Matwejew'in kirjoittaman pitemmän artikkelin nimeltä "Prosper Mérimée i ego otnoshenie k russkoj literaturoj", jossa tehdään selkoa ja arvostellaan yllämainittua Filonin teosta ja sitä paitse annetaan m.m. vallan uusia valaisevia tietoja Guzlan synnystä. Miten 23 vuotias, vanhempainsa turvissa kasvanut pariisilainen nuorukainen melkein ilman apukeinoja ja uskomattoman lyhyessä ajassa voi syventyä niin slaavilaisten kansojen tapoihin ja näkökantoihin, että hän omatekemillään runoilla vetää nenästä asiantuntijoita, jopa itse Pushkinia ja — Matwejewin mukaan — puolalaista runoilijaa Adam Mickiewicz'iä (s. 1798, k. 1855), joka siihen aikaan (v. 1826) oleskeli Pariisissa, siinä kysymys, jonka selvitykseksi mainittu venäläinen tiedemies esittää seuraavan tosiasian:
"Prosper Mérimée tshastj svoego rannjago detstvo provel v Dalmatsii, imenno v Rugaze, gde ego otets, izvestnyj zhyvopisets i architektor Leonor Mérimée sostojal odno vremja pri marshal Marmon, upravljavshem sozdannym Napoleonom post Presburgskago mira Illirijskim korolevstvom."
Ja täällä Ragusassa poikasena oleskellessaan oli siis Prosper Mérimée kuullut noita kansansatuja, joita hän sitten "Guzlassa" ikäänkuin muistissaan jälitteli ja mukaili. Tämä kyllä kuulustaakin sangen todenmukaiselta, kumma vain, ettei kukaan Mériméen biograafeista tästä ole vähintäkään tiennyt.
6) Filon on tietääkseni ainoa, joka on ottanut näyttääkseen seikkaperäisemmin Mériméen merkitystä valtioarkeoloogina. Kehoittaen huvitettua lukijaa silmäilemään hänen teostansa (s. 101-122) siteeraan tähän ainoastaan ne rivit, joissa hänen loppulausuntonsa sisältyy.
"A-t-il été un bon inspecteur des monuments historiques? Lorsque je me suis posé cette question pour la première fois, j'hésitais à la résoudre. Aujourd'hui, appuyé de témoignages dont l'autorité n'est point contestable, je réponds avec certitude: 'Oui, Mérimée a été un bon, et même un grand inspecteur des monuments; il a été l'inspecteur type, un initiateur et un maître pour ceux qui sont venus après lui'. En sorte que je me demande si toute son oeuvre littéraire accumulé fait équilibre à ses rares services artistiques" (s. 109).
En uskalla vallan jyrkkään tätä viimeistä lausuntoa vastaan protesteerata, mutta kaikissa tapauksissa on tällainen "punnitseminen" vallan sopimatonta ja ilman merkitystä. Paljo järkevämpi on silloin Philippe Burtyn lausunto: "Si V. Hugo n'avait pas écrit Notre-Dame de Paris et si Mérimée n'avait pas provoqué la formation de la commission des monuments historiques, on aurait rasé tous nos vieux édifices pour construire des Madeleines et des Bourses". (Katso Burtyn teosta "l'Age du Romantisme").
VIITESELITYKSET:
[1] Paul Lacroix, eräs Fr. L. Mériméen biograafeja, ilmoittaa "Biographies universelles" nimisessä kokoelmassa, että Mérimée vanh. muka olisi syntynyt 8 p. syyskuuta; tämän oikaisee kumminkin tunnettu tutkija ja M:n läheinen ystävä, Maurice Tourneux, perinpohjaisessa teoksessaan "Prosper Mérimée, ses portraits, ses dessins, sa bibliothèque" (Paris, 1879) varmasti mainiten syntymäpäiväksi, 17:n päivän syyskuuta.
[2] Vertaa näistä asioista: C. G. Estlander: Hippolyte Flandrin siv. 13-14. H:fors 1890.
[3] P. Lacroix: M. Léonor Mérimée, Paris 1860 siv. 4. — Tekijä ei ole ollut tilaisuudessa näkemään sitä muotokuvaa Léonor Mériméestä, jonka Ingres, hänen ystävänsä, valmisti. M. Tourneux, joka Mériméen hyvin tunsi ja mainitun kuvankin on nähnyt, vakuuttaa, että Léonorin hymyilevät kasvot selvään osottivat sitä herttaista hyväntahtoisuutta, joka ei halunnut muuta kuin "se faire une belle épitaphe en lettres d'or dans la mémoire de ses amis".
[4] Katso H. Aron: Journal des Débats 9/174 ja Loménie (Discours de réception à l'Académie française, 1874), joka hänestä sanoo seuraavasti: "Sa mère a laissé à tous ceux qui l'ont connue le souvenir d'une personne d'un esprit remarquable, associé à un caractère ferme et à un excellent coeur… Ses amis assurent qu'elle avait une aptitude singulière à raconter agréablement etc."
[5] Kuva löytyy tällaisena Tourneux'n teoksessa "Prosper Mérimée, ses portraits etc".
[6] Les Contemporains, T. 74, siv. 5. (Paris, Chez Havard 1857).
[7] Mirecourt ilmoittaa tosin, että hän sinä päivänä jo muka kastettiin St. Germain des Près'n kirkossa, mutta kaikki M:n muut biograafit, esim. Tourneux, ja Mérimée itsekin kirjeissään väittää, etteivät vanhemmat, vapaa-ajattelijoita kun olivat, ensinkään antaneet kastaa lastansa. Samaa todistavat myöskin ne useat jutut, joita Prosper Mériméen myöhemmiltä ajoilta juuri tämän kastamattomuuden johdosta kerrotaan.
[8] Mirecourt, Les Contemporains T. 74, siv. 6.
[9] Encyclop. Britannica, s. 37.
[10] Picot'a, Davidin koulun ehkä uskollisinta oppilasta, on kiittäminen siitä, että Anna Mériméen muotokuva jälkimaailmalle on säilynyt. Kuva, joka on merkitty vuosiluvulla 1838, on lyijykynällä tehty ja esittää rouva Mériméen "en bonnet fanfreluché, le corsage étroit et haut, les lèvres minces, offrant une ressemblance visible avec son fils". (M. Tourneux Prosper Mérimée, siv. 44).
[11] Tämä tieto perustuu Loménien jo mainitsemaani akatemialliseen muistopuheeseen ja on se nähtävästi oikea. Leo Joubert (Nouv. Biographies) ja Mirecourt (Contemporains T. 74) tosin ilmoittavat Prosperin käyneen Charlemagnen lyseota, mutta koska ne miehet, jotka kirjailija itse myöhemmin on maininnut koulutovereinaan tiettävästi Henri IV:n lyseossa kävivät, niin on Joubert'in ja Mirecourt'in tiedonanto erehdyksenä pidettävä.
[12] Kirje, päivätty 22 p. marraskuuta, on kirjoitettu Léonor Mériméen hyvälle ystävälle F. X. Fabrelle ja säilytetään se samoin kuin muukin heidän välinen julkaisematon kirjeenvaihtonsa tätä nykyä Montpellier'n yleisessä kirjastossa.
[13] Tämä taulu hukkui siinä suuressa tulipalossa, joka v. 1870 hävitti Mériméen asunnon (rue de Lillen varrella Pariisissa) ynnä suuren ja arvokkaan joukon käsikirjoituksia, kirjeitä j.n.e.
[14] Kuinka korkealle romanttikot esim. Walter Scottin siihen aikaan asettivat, siitä olkoon seuraava ote nuorten äänenkannattajasta, "Globe" lehdestä parhaimpana todistuksena: "Depuis Homère, l'épopée n'a guère reçu que trois formes nouvelles: la première lui a été donné par le Dante, la seconde par Arioste et le troisième par Walter Scott. Cette dernière forme, quoique privée du rhytme, et peut-être par ce qu'elle en est privée, paraît convenir le mieux au goût des lecteurs de notre époque".
[15] Ja sellaiseksi näyttää hän sopineenkin erittäin hyvin, kuten seuraava vilkas kuvaus hänestä selvästi osottaa: "Kuvitelkaa mielessänne 23-vuotias nuori ja laiha mies, jolla on karakteristiset kasvot ja leimuavat silmät, joka ensi hetkellä on tyyni kuin kuollut, mutta joka vähitellen lämpenee, kiihtyy, pakottaa kuulijat seuraamaan ajatustaan, etsii sanoja ja löytääkin hämmästyttävän hyviä, joka on siksi selvä, että kuulijat tietävät mille he käsiään taputtavat, mutta myöskin siksi verhottu, että se kannustaa mielikuvitusta; ajatelkaa sitten lisäksi että tällä miehellä on kaunis ääni ja että hän sormenpäihinsä saakka on näyttelijä, että hän on ajattelija, mutta vielä enemmän taiteilija, lausuja enemmän kuin opettaja ja että hänen olennossaan on apostolin ja valtiollisen kaunopuhujan yhteistä ilmettä". — V. Cousin [Les grands écrivains français, Paris 1887] par Jules Simon s. 7-8.
[16] Ktso A. M. Ampère et J. J. Ampère: "Corresp. et souvenirs", recueillis par H. C. (Paris 1875) T. I. siv. 137.
[17] Kuten tunnettu oli Mériméellä erityinen taipumus kieliin, ja puhui hän sanomattoman vapaasti englantia, espanjaa (eri murteitakin), itaaliaa, latinaa ja kreikkaa, vanhemmiten myöskin venäjän kieltä; saksaa hän ainakin luki ja kai jollakin tavoin puhuikin, mutta kuinka sujuvasti tämä häneltä kävi, sitä en voi varmasti sanoa. Hänen taitoaan kreikan kielessä todistakoon seuraava Loménien lausunto: "comme il abandonna jamais cette étude, il devint un helléniste de première force, aussi familier avec le grec ancien qu'avec le grec moderne, qui'l parlait avec une rare facilité". — Kun Beyle (Stendhal), Mériméen hyvä ystävä, kerran tapasi toverinsa kielentutkimuksiin vaipuneena, sanoi hän leikillisesti: "nyt ei enää ole aikaa takoa aseita, sillä nyt alkaa taistelu", johon Mériméen kerrotaan rauhallisesti vastanneen: "Senpä tähden minä en taokkaan, vaan ainoastaan terästän".
[18] Portraits historiques et littéraires s. 166.
[19] Portraits hist. et litt. S. 166.
[20] Katso Mme Ancelot, Les salons de Paris, 2:e éd.
[21] — — "non seulement tout ce que Paris avait de plus intéressant, mais aussi les célébrités de toutes les capitales de l'Europe qui se donnaient rendez-vous aux matinées du mercredi et aux soirées du vendredi de la rue du Bac". — Katso O'Meara: Un salon à Paris (1889) s. 101.
[22] O'Meara: Un salon s. 51. — Mary, rva Clarken tytär, meni äitinsä kuoleman jälkeen (k. 1816) noin 57 vuotiaana naimisiin tunnetun orientalistin Jules Mohl'in kanssa.
[23] Racine et Shakespeare par Stendhall VIII + 104 Paris 1823. Yksin vastustajainkin (Journal des Savants) täytyi myöntää, että "avec beaucoup d'esprit et de grâce défend l'auteur ici une cause qui nous ne semble pas bonne".
[24] Vastaukseksi tähän julkaistiin anonyymisesti (Villemain?) eräs nykyään kerrassaan unhotuksiin joutunut teos: "Essai sur la littérature romantique" (Paris 1825, 296 siv.), joka on sangen merkillinen tuote eikä suinkaan nykyistä kohtaloansa ansaitse. Tekijä käsittelee kirjansa viidessä luvussa seuraavia kysymyksiä: 1) kirjallisuuden suhteesta sivistykseen, 2) vanhanajan yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta, 3) nykyiskansain kulttuurista, 4) Romanttisen kirjallisuuden edustajista [Ossian, Skandinaavian skaldit, Ranskan kirjailijat keskiajalla, sekä Ariosto, Tasso, Shakespeare, Calderon, Milton, Klopstock, Schiller, Goethe, Byron, Scott], 5) Romanttisen kirjallisuuden erikoisominaisuudet. — Kuten näkyy, on sanalla romanttinen tässä sangen laaja merkitys. Merkillinen on teos myöskin siinä suhteessa, että tässä ensi kerran julistetaan kirjallisuuden pitävän olla yhteiskunnan kuvastimen. "La littérature est l'expression de la société, et les peuples modernes ont un caractère particulier qui n'est point de celui des anciens, ergo doivent leurs littératures être différentes comme leurs moeurs. Le romantisme est ainsi la littérature propre aux nations modernes". Niinikään puolustettiin tässä Chateaubriandin mielipidettä, jonka mukaan kristinusko oli romanttiselle suunnalle luonteenomaista. "Kristinusko on uuden ajan tärkein ilmiö ja nykyajan yhteiskuntain johtava aate. Jos romanttisen kirjallisuuden siis mieli uskollisesti kuvastaa Euroopan nykyistä kulttuuria, täytyy kristillisyyden olla sen perustavana aatteena". Klassikkoja, etenkin kreikkalaisia, ei suinkaan tahdota kerrassaan hyljätä; niitäkin on tutkittava, että opittaisiin käsittämään luontoa. Mitä on romantismi? Alkuperäisyyttä, luontoa, totuutta ja — vapautta.
[25] Katso A. M. Ampère et J. J. Ampère: Correspondance et souvenirs. Paris 1875 T. I, siv. 268.
[26] Ja lentokirjasia ilmestyi heiltä kuin sieniä sateen jälkeen; mainittakoon vain:
Le classique et le romantique p. Baour-Lormian, Paris 1825.
Encore un mot p. Le Même. P. 1825.
Les classiques vengés p. M. de Latouche.
Epître à M. Chateaubriand p. Le Même.
La Parnasse moderne (anonyme).
Le temple du Romantisme p. Hyacinthe Morel. Paris, 1825.
La conversion d'un romantique p. M. Jouy.
[27] Manzoni oli jo julkaissut molemmat etevät näytelmänsä Carmagnola'n ja Adelchin sekä sitä paitse kirjeensä ["ajan ja paikan yhtäjaksoisuudesta draamassa"], jotka Il giornale arcadico katsoi niin vahingolliseksi tositaiteelle.
[28] Séb. Mercier: Essai sur l'art dramatique.
[29] Le théâtre de M. le comte de Gain-Montaignac. Paris, 1820.
[30] Eckermann, Gespräche mit Goethe, 4:e Auflage T II s. 106.
[31] Goetz v. Berlichingen'istä löytyi käännös jo v:lta 1795; uudelleen käännettynä ilmestyi se Stapfer'in, Cavagnac'in ja Margueré'n toimittamassa käännössarjassa "Oeuvres dramatiques de Goethe, I-IV vol. Paris, 1821-24".
[32] Katso esim. Eckermann, Gespräche mit Goethe T. III s. 109.
[33] Ibidem, T. III s.'209.
[34] Th. Süpfle: Geschiehte des deutschen Kultureinflusses auf Frankreich T. II, A. siv. 124.
[35] Gespräche mit Goethe, T. III, s. 112.
[36] Sen näemme Eckermannin päiväkirjasta (T. III, siv. 114) ja Ampéren kirjeistä isälleen, jolle hän m.m. kirjoittaa Weimarista, että "Goethe ihailee suuresti globelaisia ja varsinkin Clara Gazul'ia" (Katso A. M. Ampère et J. J. Ampère, Correspondance et souvenirs T. I, s. 442).
[37] Tourneux kertoo, että kuuluisa kuvanveistäjä itse muka vei tämän 57 medaljonkikuvaa käsittävän kokoelman Goethelle silloin kun hän elokuussa 1829 matkusti Weimariin runoilijavanhuksen rintakuvaa valmistamaan. Tässä on Tourneux kuitenkin erehtynyt, sillä Eckermannin päiväkirjasta (T. II, s. 132) näemme, että David lähetti lupaamansa kuvat ja kirjat Pariisista käsin vasta maaliskuussa 1830. — Mériméestä sanoo samainen Eckermann: "Besonders erwartungsvoll war ich auf Mérimée; der Kopf erschien so kräftig und verwegen wie sein Talent, und Goethe bemerkte, dass er etwas Humoristisches habe".
[38] Ehkä tahtoi Mérimée tässäkin suhteessa noudattaa Scottin esimerkkiä; tämä näet oli julkaissut kaikki Waverley-novellinsa anonyymisesti, ja juuri sen kautta oli hänen kuuluisuutensa niin äkkiä kasvanut.
[39] Tällä muotokuvalla, jonka on tehnyt Mériméen ystävä Étienne Delécluze ja joka esittää kirjailijaa itseään espanjalaisessa mantiljassa, oli ainoastaan osa painosta varustettuna. Kuva löytyy muuten sekä Tourneux'n usein mainitussa teoksessa että Poulet-Malassis'n toimittamassa vihossa "P. Mérimée tour à tour en homme et en femme" (Paris 1876), missä näemme hänet pyöreäposkisena naisena, jolla espanjalaisen tavan mukaan on huntu pään yli, helmivyö kaulassa ja röijy melkolailla rinnalta auki.
[40] Vuosina 1820-25 ilmestyi Ladvocat'n kustannuksella Pariisissa sarja käännöksiä ulkomaisesta kirjallisuudesta nimellä "Chefs d'oeuvre des théâtres étrangers, traduits en français par une société de gens des lettres".
[41] Loménie, Discours de réception, 8 janvier 1874.
[42] Katso Globe 4 p. kesäk. 1825. — Paitse tätä Ampèren kirjoitusta sisälsi Globe (18/625) myöskin erään toisen ylistelevän arvostelun Clara Gazul'ista. Sen kirjoittaja oli "eräs tilaaja" ja lausuu hän m.m. seuraavaa: "Voici un jeune écrivain assez hardi pour lever, le premier, l'étendard de l'indépendance dramatique en France. — Ici j'ai vu, pour la première fois, les hommes de notre temps parler comme ils parlent et agir comme ils agissent. — — Ce qui est absolument nouveau, ce sont les traits de vérité qui déposent à chaque instant de la sincérite et de la passion. — — L'auteur est, avec Walter Scott, l'écrivain moderne le plus éminemment vrai". — Kirjoittaja ei sano kuuluvansa mihinkään puolueeseen ja kehuu erittäin kappaletta "Les espagnols en Danemarck", jonka kautta hän katsoo totuuden astuneen draamaan samoin kuin Scott on sen tuonut romaaniin. Lie Scott auttanut tekijää muodon löytämisessä, mutta sisällys se on läpeensä itsenäistä, lopettaa tuntematon arvostelija.
[43] Journal des Savans, kesäk. 1825. siv. 380.
[44] Medan-iltamiksi (Les soirées de Medan) kutsutaan niitä yksityisiä kokouksia, joita realismin kuuluisin edustaja Zola noin kymmenkunta vuotta sitten piti nuorten hengenheimolaistensa kanssa asunnossaan Medan'in pienessä kaupungissa lähellä Pariisia.
[45] Mitä näissä kokouksissa oikeastaan tehtiin, sitä on vaikea parilla sanalla sanoa. Maxime du Camp kertoo, että "il n'est question d'art, de philosophie, d'histoire, de poésie qui ne soit agitée dans le Cénacle", ja että hän kysymykseensä, mitä siellä ylipäänsä tehdään, sai Gautier'lta vastaukseksi: "(on s'occupe) de tout, mais je ne sais guère ce que l'on disait, parce que tout le monde parlait à la fois". [Théophile Gautier, Paris 1890, s. 361]. Paul de Musset taas tietää, että niissä "le temps se passait en lectures et en conversations littéraires dans lesquelles tout le monde paraissait être du même avis, bien qu'au fond il n'en fut pas toujours ainsi"… Myöskin oli Cénaclelaisten tapa tehdä "promenades du soir, où l'on allait voir le soleil se coucher, ou regarder le vieux Paris du haut des tours de Notre-Dame". [Biographie d'Alfred de Musset, s. 71].
[46] Katso Maxime du Camp: Théophile Gautier, Paris 1890, siv. 38-39.
[47] Ainakin oli se Mérimée, joka Hugon toi mukanaan rva Clarken salonkiin (V. Hugo raconté, Paris 1885, T. II. s. 239).
[48] Katso V. Hugo: Histoire d'un crime, T. II Paris 1884, sivut 24-25 sekä 41-42. ("M. Mérimée était naturellement vil … ce plat écrivain de talent. — — Je quittais cet honnête et courageux homme; je vis venir à moi tout le contraire, M. Mérimée, etc.")
[49] Hugo oli v. 1862 pitänyt Belgiassa erään puheen, jonka Mérimée oli lukenut sanomalehdissä: "Quel dommage — kirjoittaa hän tämän johdosta 'tuntemattomalle' — que ce garçon qui a de si belles images à sa disposition, n'ait pas l'ombre de bon sens, ni la pudeur de se retenir de dire des platitudes indignes d'un honnête homme!… Il n'y a ni fond, ni solidité, ni sens commun; c'est un homme qui se grise de ses paroles et qui ne prend plus la peine de penser". (Lettres à une Inconnue T. II. s. 201-202). Useissa muissakin kirjeissä lausuu Mérimée samanlaisia ajatuksia Hugosta.
[50] Victor Hugo raconté T. II. s. 238 (Paris 1885).
[51] Tavallinen seuraleikki yhteisissä illanvietoissa oli tähän aikaan anagrammein sommitteleminen. Hugo, joka Mériméen tyyliä piti mallikelpoisena, teki hänen molemmista nimistänsä anagrammin "Première prose", joka saavutti kaikkien läsnäolevain tunnustuksen.
[52] Tätä lausetta on myöhemmin usein käytetty, mutta kaikille näyttää sen alkuperäinen käyttäjä olevan tuntematon. Mirecourt panee lauseen Guizot'n suuhun (Les Contemporains T. 74, s. 35); Tourneux, joka sitä vähän muuttelee, sanoo Gust. Planchen sitä ensi kerran käyttäneen, j.n.e. Asian oikea laita on kuitenkin se, että mainittu kohta tavataan Globe-lehdessä maaliskuun 3 p:nä v. 1829. Kirjoituksen alla on nimimerkki C. M, joka ei voi tarkoittaa muuta kuin lehden teaatteriarvostelijaa Charles Magnin'ia. — Vertaus on muuten nähtävästi saanut alkunsa Horace Vernet'n "Mazeppa" nimisestä taulusta, joka oli näytteillä salongissa v. 1825 ja johon aihe oli saatu Byronin samannimisestä teoksesta.
[53] Näihin aikoihin ilmestyivät näet Fauriel'in suorasanaiset ja Lemercier'n runopukuiset käännökset uuskreikkalaisesta kansanrunoudesta, sitä paitse käännökset Ossian-lauluista ja Cid-romansseista, rva Belloc'in kääntämä kokoelma servialaisia kansanlauluja y.m.
[54] Epäilemättä sai hän suullisia tiedonantoja myöskin orpanaltaan Fulgence Fresnel'iltä, joka oli etevä orientalisti ja matkojensa kautta tunsi nämä seudut hyvinkin tarkkaan.
[55] Teoksen nimilehdellä luettiin sitäpaitse: à Paris et à Strassbourg, chez Levrault 1827, avec le Portrait lithographie d'Hyacinthe Maglanovich (XII + 257). En ole ollut tilaisuudessa näkemään tätä alkuperäistä painosta enkä siis myöskään siihen liitettyä kuvaa, mutta M. Tourneux vakuuttaa, että "il serait inutile de lui chercher une ressemblance avec Mérimée, même en cachant du doigt le bonnet fourré et les formidables moustaches du barde morlaque". (M. Tourneux, siv. 22).
[56] Byron pienessä kertomuksessaan "The wampire" ja E. T. A. Hoffmann kokoelmassaan "Elixire des Teufels" y.m. — Hoffmann'in teokset käännettiin ranskankielelle vasta vuosina 1829-33 (Oeuvres Complètes de E. T. A. Hoffmann), niin ettei Mérimée vielä silloin niistä mitään vaikutusta voinut saada.
[57] Katso: La Guzla, avertissement, 2:e édition 1840. — Loménie vakuuttaa, että "tous les amateurs de poésie populaire en France et en Europe y furent trompés". (Discours s. 21). Sitä todistanee sekin seikka, että osa Guzlan lauluja käännettiin myöskin englanninkielelle. Tamisier näet tietää kertoa, että kokoelma "fut mis en vers anglais par une femme enthousiaste, veuve d'un poète célèbre, Shelley". (M. Tamisier, Pr. Mérimée. Marseille 1875, siv. 11).
[58] Journal des Savans, 1829 s. 126.
[59] Katso: Globe 29 p. syysk. 1827.
[60] "Ce qui diminue le mérite de Goethe à deviner l'auteur de la Guzla, c'est que je lui en ai adressé un exemplaire avec signature et paraphe, par un Russe qui passait par Weimar. Il s'est donné les gants de la découverte afin de paraître encore plus malin". (Loménie, Discours, s. 23. — Vertaa myöskin G. Brandes, Den romant. Skole i Frankrig, siv. 399).
[61] Jotenkin jyrkän tuomion koko romanttisesta suunnasta antaa Goethe erään kerran Eckermannin kanssa keskustellessaan, mutta arvatenkin ovat saksalaiset romanttikot hänellä silloin olleet etupäässä silmäin edessä. "Das Classiche nenne ich das Gesunde und das Romantische das Kranke. Und da sind die Niehelungen classisch wie der Homer, denn beide sind gesund und tüchtig. Das meiste Neuere ist nicht romantisch, weil es neu, sondern weil es schwach, kränklich und krank ist, und das Alte ist nicht classisch weil es alt, sondern weil es stark, frisch und gesund ist". (Gespräche mit Goethe T II, 2 p. huhtik. 1829).
[62] Gespräche mit Goethe, T. III, s. 212-213.
[63] Niille, jotka sitä mahdollisesti eivät tunne, tahdon tässä antaa siitä lyhyen selonteon.
Ihmiskunnan kehitys jakaupi — sanoo Hugo — kolmeen aikakauteen, jonka ensimmäistä (paimentolaista) astetta runoudessa vastaa genesis- eli oodilaulut s.o. Piplia korkeine veisuineen; toista (antiikia) sankarirunoelmat s.o. Homeeros, ja kolmatta (nykyaikaa) draama, jonka etevin edustaja on Shakespeare. Oli tosin antiikillakin draamassa, mutta se oli vain siemen, josta oikea taide oli itävä. Ja se puhkesi kukkaansa vasta kristinuskon aikana, sillä kristinusko laajensi ihmisen sielunelämää uusilla tunteilla, nim. alakuloisuudella, johon mietiskely yhtyi. Runouskin rupesi nyt elämää toisilla silmillä tutkimaan, keksi siellä irvistelevän rumuuden rehentelemässä ihanuuden rinnalla, näki varjot valon sivulla ja ymmärsi ne Luojan luomiksi välttämättömyyksiksi. Ja kun se nyt kävi elämää kuvaamaan, kuvasi se rumankin, sillä se tahtoi kuvata totuutta. Näin on irvistelevä groteskimaisuus saanut sijan runoudessa ja rikastuttanut entisiä tyyppejä (Ariosto, Cervantes, Rabelais). Täyteen hedelmäänsä kypsyi rikastunut runous vasta Shakespearessä, jossa yhtyi ylevyys ja irvistely, julmuus ja leikillisyys, huvi- ja murhenäytelmä nykyaikaiseksi draamaksi. Ja draama se on "la poésie complète". Hugo ei tahdo kaikkia Aristoteleen yhteyksiä vastaan sotia: hän tahtoo vain kumota säännöt ajan ja paikan yhteyksistä, jotta toiminta voisi olla sitä yhtenäisempi. Nero ei saa huolia säännöistä, vaan säännöt ovat tehtävät nerojen mukaan. Draaman tulee olla "un miroir de concentration", ja historiallisen draaman tulee keskittyneessä muodossa tarjota sitä, mikä on kuvattavalle ajalle luonteenomaista, tunnusmerkillistä. Paikallisväritys pitää käydä esille joka sanasta ja piirteestä, niin että historialliset henkilöt puhuvat aikansa näkökannan puhetavan mukaan. Lopuksi koettaa Hugo puolustaa runomittaa uudenkin draaman muotona, vaikka hän ei oikein näytä saavan itseäänkään vakuutetuksi väitteensä oikeudesta, koskapahan hän puolustuksensa seuraavin sanoin päättää: "Au reste, que le drame soit écrit en prose, qu'il soit écrit en vers, qu'il soit écrit en vers et en prose, ce n'est là qu'une question secondaire. Le rang d'un ouvrage doit se fixer, non d'après sa forme, mais d'après sa valeur intrin sèque".
[64] Ja olikinhan Manzoni jo vuosia ennen kirjoittanut samoista asioista, hyljäten hänkin ajan ja paikan yhteydet toiminnan hyväksi. Yksin taiteen tarkoituksenkin hän määritteli samoin kuin Hugo: "taideteoksen tarkoitus on aina luonnon kuvaaminen, mutta sen tulee antaa lyhyesti ja keskittyneesti se, mikä luonnossa käy hitaasti ja asteittain".
[65] Globe, joulukuulla 1827.
[66] Ibidem, 28 p. tammikuuta v. 1828.
[67] J. Froissart, Chroniques 2 vol.; kuului kokoelmaan "Collection des Chroniques nationales", joka alkoi ilmestyä v. 1825.
[68] Nämä ystävät, joille Mérimée teoksensa käsikirjoituksena luki, olivat tri Edwards, parooni de Mareste ja kasveintutkija Victor Jacquemont (L'amateur d'autographes, v. 1875, s. 52). — Beyle, jonka kanssa Mérimée muuten paljo seurusteli näihin aikoihin niinkuin myöhemminkin, ei tässä tilaisuudessa näytä olleen läsnä. (Stendhal: Corresp. inédite, Paris 1855, T II s. 79).
[69] Samanlaisia kapinoita tapahtui melkein yksin ajoin Flanderissa, Englannissa ja Pohjois-Saksassa.
[70] Claran ja runoilijan välillä tapahtuu siinä m.m. seuraava keskustelu:
Le Poète: Et les unités?
Clara: Ma foi! Je ne sais pas ce qu'il en est. Je ne vais pas m'informer, pour juger d'une pièce, si l'événement se passe dans vingt-quatre heures, et si les personnages viennent tous dans le même lieu, les uns comploter leur conspiration, les autres se faire assassiner, les autres se poignarder sur le corps mort, comme cela se pratique de l'autre côté des Pyrénées. — — — —
Le Poète: à la bonne heure, si c'étaient des gens morts depuis quatre cents ans au moins.
Clara: Et s'ils n'étaient morts que depuis trois cents cinquante ans, est-ce que la comédie ne pourrait pas être bonne?
Le Poète: C'est difficile.
Clara: Alors elle deviendra bonne avec le temps! etc.
[71] La Famille Carvajal, (1828) Préface, s. III.
[72] Että Jacquerie todella ei saavuttanut samaa suosiota kuin Clara Gazul, sitä osottaa m.m. se kohta Charles Magnin'in kirjoittamassa arvostelussa Mériméen v. 1829 ilmestyneestä romaanista "Chronique du temps de Charles IX", missä hän sanoo: "Luulimme Mériméestä jo tulevan uuden draaman luojan. Clara Gazul'in näytelmäkappaleet olivat tosin vain harjoitelmia, mutta tavattoman eteviä; ja senpä vuoksi näytti siltä kuin antaisi tekijä seuraavalla kerralla täydellisen mestariteoksen. La Jacquerie oli kuitenkin omiansa odotuksia pettämään… Toiset jatkoivat hänen vakoansa paremmalla menestyksellä j.n.e." (Globe, huhtikuun 25 p. 1829).
[73] Stendhal: Correspondance inédite, Paris 1855, T II s. 79.
[74] Le Constitutionnel, 1 p. tammikuuta 1825.
[75] Kirja ilmestyi ilman Mériméen nimeä Alex. Mesnier'n kustannuksella ja käsitti XV + 383 sivua. Lukiko Mérimée sen käsikirjoituksena taas pienelle ystäväpiirilleen, sitä on voi varmasti sanoa. Arvatenkin hän sen kuitenkin teki, sillä Jacquerien huononpuolinen menestys teki hänet jotenkin araksi. Ja että hän nyt kysyi Beylenkin mielipidettä asiassa, sitä osottaa eräs kohta Beylen v. 1829 kirjoittamassa kirjeessä Mériméelle, joka oli pyytänyt saada alistaa teoksensa tämän ystävänsä arvosteltavaksi. "… Si vous voulez manger 1000 francs sans délai, lisez-moi votre roman; car, comme Courier, je ne puis juger sur le manuscrit. Je l'entendrai avec plaisir, de sept heures du soir a minuit en deux ou trois séances… S'il n'est pas supérieur à la Jacquerie, vous tombez". [Katso Corresp. inédite de Stendhal. T. II siv. 80.]
[76] J. des Savans, huhtik. v. 1829.
[77] Globe, huhtikuun 25 p. 1829.
[78] Globe 30 p. toukokuuta v. 1829.
[79] Corresp. inédite, T. II joulukuun 26 p. 1829.
[80] Eckermann, Gespräche mit Goethe T. III, s. 112.
[81] Tourneux kertoo näet (siv. 44), että "Mérimée uhrasi maalaus- ja piirustustaiteille kaiken loma-aikansa, mikä vain jäi yli opinnoilta lakitieteen ja vanhojen sekä uusien kielten aloilla, joita hän sittemmin tunsikin niin täydellisesti ja sujuvasti".
[82] Jo Cromvellia luettaessa oli suuri joukko Hugon tuttavia ollut läsnä arvostelemassa. Kun sitten eräänä heinäkuun iltana v. 1829 Marion de Lorme (silloin oli sillä nimenä Un duel sous Richelieu) samalla tapaa julkiluettiin, nähtiin tekijän luona kaunis seurue ajan kirjallisinta ja taiteellisinta yleisöä: Balzac, Delacroix, Alfr. de Musset, Alex. Dumas, Alfr. de Vigny, Sainte-Beuve, Villemain, Mérimée, A. ja E. Bertin. Louis Boulanger, Fr. Soulié, Taylor, Soumet, Em. ja A. Deschamps, veljekset Devéria, Ch. Magnin, rva Tastu y.m. — Kaikki läsnäolevat kiittivät kappaletta kummastellen, että Hugo oli osannut mukautua näyttämön vaatimusten jälkeen. Mérimée oli ainoa, joka toisten poistuessa jäi Hugota puhuttelemaan lausuakseen mielipiteensä kappaleesta. Näytelmän lopussa oli hänen mielestään erehdys: Didier on luonnottoman julma, ellei hän viime hetkessä helly Marion'in rukouksista, sanoi hän. — Hugo ei silloin myöntänyt ystävänsä muistutusta oikeaksi. Vasta sitten kun Marion'in esittäjätär, kuuluisa rva Dorval, harjoiteltaessa oli tehnyt saman muistutuksen, taipui hän seuraamaan Mériméen neuvoa. (Katso V. Hugo raconté sivv. 259 ja 317).
Painamattomien teosten julkilukeminen ystäväpiirissä oli muuten tähän aikaan hyvin tavallista. Ja useimmissa tällaisissa tiloissa näyttää Mérimée olleen läsnä, seikka, joka tavallaan todistaa häntä pidetyn hyvänä arvostelijana. Niinpä tapaamme hänet 24 p. jouluk. 1829 Alfred de Musset'n luona, jota Mérimée suuresti ihaili, kuuntelemassa tämän espanjalaisia kertoelmia, "Contes d'Espagne". (— Paul de Musset: Biograph. d'Alfred Musset, siv. 88.)
[83] Ampèren kautta oli Mérimée rva Récamier'n salonkiin tullut. Ampère oli nimittäin silmittömästi ihastunut talon rouvaan ja samoin kuin Petrarca kuolemaansa saakka pysyi uskollisena saavuttamattomalle Lauralleen, samoin Ampèrekin ihanteelleen rva Récamier'lle, jonka kanssa hän ylläpiti kirjeenvaihtoakin viimemainitun kuolemaan asti (katso: Corresp. inédite). Mérimée ei koskaan oikein voinut käsittää toverinsa tunteita tässä suhteessa. "Cela est bon pour Ampère… Moi, pas si bête!" oli hänen tapansa sanoa. (Katso: Cuvillier-Fleyry: Posthumes et revenants, Paris 1879, taikka Journal des Débats, heinäk. 1875).
Ajatuksensa rva Récamier'stä on Mérimée vanhempana lausunut sangen avomielisesti eräässä 30 p. toukok. 1862 rva Senior'ille osotetussa kirjeessä, missä tuo kuuluisa nainen saa kuulla ankaroita totuuksia. Mistä Mérimée myöhemmin oli suuttunut häneen, on vaikea sanoa, mutta arvattavasti oli sekin siihen vaikuttanut, että rva Récamier kerrassaan valloitti häneltä yhden hänen parhaimmista ystävistään, nimittäin Ampèren. "Un de mes amis très intimes — sanoo hän vasta mainitsemassani kirjeessä — a été amoureux d'elle très violemment. C'était un homme d'un caractère très passionné, très capricieux, très original. Petit à petit, elle l'a façonné de telle manière, qu'il est devenu doux, poli, bénin, et médiocre comme tout le monde. Chose singulière, elle a détruit le coeur en lui. Lorsqu'elle est morte, il m'a semblé qu'il en éprouvait une sorte de soulagement". — Comte d'Haussonville: Prosper Mérimée & Hugh Elliot, Paris 1888, siv. 124.
[84] Siellä kävijöinä mainitaan m.m.: Barante, Alex. de Toqueville, Briffaut, de Loménie, Pasquier, Noailles'n herttua ja hänen kälynsä kreivitär de Noailles, Beaumont, Montalembert, Quinet, Lerminier, Chateaubriand, Sainte-Beuve y.m.
[85] V. 1829 lokak. 20 p. päivätyssä kirjeessään rva Récamier'lle sanoo hän näet m.m.: "Je vais écrire à Mérimée pour l'affaire dont vous me parlez. Merci de l'intérêt que vous prenez à mes amis etc." [Correspondance et souvenirs, T. 1.]
[86] Mériméen vastaus löytyy kokonaisuudessaan julkaistuna teoksessa: "Mme Récamier et les amis de sa jeunesse" (anonyme).
Ehkä vaikutti tähän Mériméen tekoon jossakin määrin Hugon miehekäs käytös muutamaa kuukautta ennen. Tämä näet hylkäsi vanhoillisen pääministerin de la Bourdonnaye'n "parooni Victor Hugolle" tarjoaman vuotuisen eläkkeen (4,000 fr.), jolla vallankumousta pelkäävä hallitus koetti sitoa suun nuorelta runoilijalta.
[87] … Mme Récamier me demande si, par mon entreprise etc. Voyez ce que vous pouvez faire. Vous savez qu'elle a un certaine influence dans un certain monde. J'ai dit qu'il était impossible d'avoir une loge. Alors elle m'a demandé s'il était possible d'avoir deux bonnets d'évêque. Où la vertu va-t-elle se nicher. Tout à vous. Mérimée. (Victor Hugo raconté T II, s. 277).
[88] Ilmestyi yht'aikaa myöskin kokoelmassa "Bibliothèque des Feuilletons" T V.
[89] Ilmestyi myöskin samaan aikaan Constitutionnel'in julkaisemassa valikoimassa: Bibliothèque choisie du Constitutionnel.
[90] Kaikki nämä kertomukset ja näytelmät ilmestyivät yksitellen aikakauskirjoissa, useimmat Revue de Paris'ssa. Vasta 1832 kokosi Mérimée ne yhteen ja julkaisi nimellä Mosaïque, jonka menestyksestä myöhemmin on oleva puhe.
[91] Tämä sangen merkillinen "premieeri" on erittäin seikkaperäisesti kuvattu kirjoissa V. Hugo raconté. T II, siv. 266-297, ja Th. Gautier "Histoire du romantisme".
[92] Tämä mustasukkainen aviomies sattui pahaksi onneksi olemaan Pariisin kuuluisimpia kaksintaistelijoita. Mérimée ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan suostui muitta mutkitta antamaan aseilla hyvitystä. Taistelukentälle kuljettaessa kerrotaan hänen sanoneen sekuntanteilleen: "Ellen minä nyt kaadu, niin on tästä kaksintaistelusta minulle ainakin jotain hyötyä. Tarkastakaahan te minun kasvojani ja ryhtiäni taistelun aikana, niin tutkin minä tunteitani ja vaikutuksiani; jos pelastua, kerron kaikki parhaillaan tekeillä olevassa romaanissani". Aseita sovitulla paikalla valikoidessa kysyi loukattu aviomies Mériméeltä ylenkatseellisesti: Kumpaanko käsivarteen haluatte mieluummin tulla haavoitetuksi? — Vasempaan, jos se teille on yhdentekevää, sanotaan Mériméen rauhallisesti vastanneen. Ja vasempaa kättänsä hän todellakin siteessä kantoi ilmestyessään tämän jälkeen tovereinsa pariin ja tuttuihin perheisiin. Kaikkien uteliaihin kysymyksiin taistelun syistä, vastasi hän aina: "Je me suis battu avec quelqu'un qui n'aimait pas ma prose". Ja olikinhan tämä vastaus tavallaan oikea. [E. Wallis: Napoleon III och det andra kejsardömet, Stockholm 1882, s. 199; Comte d'Haussonville: Pr. Mérimée s. 16-17.]
[93] Katso Lettres à une Inconnue 12:e édit. T I siv. 20.
[94] Comte d'Haussonville, siv. 48.
[95] Léonor Mérimée puuhasi tähän aikaan toista painosta teoksestaan "De la peinture à l'huile". — Kirje, joka on osotettu maalaajan hyvälle ystävälle F. X. Fabrelle, säilytetään Montpellier'n yleisessä kirjastossa.
[96] Kirje on nähtävästi kirjoitettu Mériméen koulutoverille Paul Stapfer'ille ja löytyy se tämän teoksessa "Etudes sur la littérature française moderne", Paris 1881, ss. 322-23.
[97] Lettre de Madrid. kokoelmassa Mosaïque (Paris 1888) s. 259.
[98] R. Colomb esipuheessaan Beylen romaaniin "Armance" (Paris 1877) siv. L.
[99] "La France littéraire" nimisessä aikakausikirjassa annetaan hänelle arvonimet "chef de bureau du secrétariat de la marine, secrétaire perpétuel de l'École royale des Beaux-arts et Membre adjoint de la Société d'encouragement". Nähtävästi on arvoisa lehti tässä sekoittanut isän ja pojan, sillä molemmat jälkimäiset arvonimet kuuluvat vanhemmalle Mériméelle. Ylipäätään näyttää samaisella lehdellä olleen vaikea erottaa heitä toisistaan, sillä eräässä toisessa kohden kutsuu se isää nimellä "maître des requêtes", vaikka tämä arvonimi olikin pojalle tuleva, hän näet kun noin kuusi viikkoa mainittua tointa hoiteli, ennenkuin vakinaisesti meriministeristön kabinetin päälliköksi nimitettiin. (Katso: La France littéraire, T VI).
[100] Nestor Roqueplan, v. 1825 perustetun Figaron päätoimittaja ja samaisen lehden purevain kaikellaisten (Nouvelles à la main) tekijä, ivasi aikoinaan kovasti näitä virkamiehiä. "Les chefs des cabinets sont des teinturiers qui se chargent de donner à l'étoffe des hommes d'État des couleurs différentes et de varier le ton de leur langage selon les circonstances. Il ne faut pas confondre le teinturier qui colore, avec l'Egérie qui conseille. L'action de l'Egérie est plus décisive". — Mérimée mainitaan sitten d'Argout'n rinnalla tuollaisena "värjärinä". (Revue anecdotique T VI siv. 25).
[101] Sainte-Beuve: Correspondance T II s. 379. — Kirje on kirjoitettu Stendhalin biograafille Alb. Collignon'ille.
[102] Globe, 2 p. huhtikuuta v. 1825.
[103] Katso Mériméen anonyymistä arvostelua Salongista v. 1839 Rev. des deux Mondes T XVIII s. 99.
[104] Kirjaston seinämaalaukset Bourbon'in palatsissa, kattomaalaus Luxembourg'issa, Apollogalleria Louvressa, maalaukset Hôtel de ville'ssä ja St. Sulpicen kirkossa y.m.
[105] Mériméen suhteesta Delacroix'han katso Tourneux, "Pr. Mérimée", s. 45-52, aikakauskirjaa "L'art, revue illustrée", Paris 1875, s. 265-71, sekä Eug. Delacroix, Lettres T II sivut 67, 237.
[106] J. Meyer, Geschichte der französischen Malerei seit 1789; Leipzig 1867, s. 207.
[107] Arsène Houssaye: Confessions T II, s. 20.
[108] "L'un, comme Calderon et comme Mérimée,
Incruste un plomb brûlant sur la réalité,
Découpe à son flambeau la silhouette humaine
En emporte le moule, et jette sur la scène
Le plâtre de la vie avec sa nudité.
Pas un coup de ciseau sur la sombre effigie.
Rien qu'un masque d'airain tel que Dieu l'a fondu
Cherchez vous la morale et la philosophie?
Rêvez, si vous voulez. — Voilà ce qu'il a vu".
[A. Musset: Premières poésies s. 231-32.]
[109] P. de Musset, Biogr. d'Alfr. de Musset siv. 106.
[110] Ibidem, siv. 309.
[111] L'amateur d'autographes T XIII siv. 138.
[112] L'oeuvre de David d'Angers p. H. Jouir, Paris 1867, T. I, s. 305
[113] Mme Ancelot, Les salons de Paris, 2:e édit. 1858 siv. 62-63.
[114] Sen hän itsekin sanoo: "Mes amis m'ont dit bien souvent que je ne prenais pas assez de soin pour montrer ce qu'il peut y avoir de bon dans ma nature, mais je ne me suis jamais soucié que de l'opinion de quelques personnes". — Kirje, joka on kirjoitettu rva du Parquet'lle, löytyy painettuna kreivi d'Haussonvillen teoksessa "Prosper Mérimée", siv. 22.
[115] Katso m.m. kreivi d'Haussonvillen teosta (s. 20), missä hän erityisesti huomauttaakin, että Mériméen esiytyminen "au premier abord, excitait peu de sympathie et de bienveillance".
Gust. Planche taas kirjoittaa hänestä seuraavasti: "Ceux qui le connaissent familièrement n'ont jamais vu en lui qu'un homme très simple, d'une instruction solide, lisant facilement l'italien et le grec moderne, parlant avec une pureté remarquable l'anglais et l'espagnol, préférant volontiers entre tous les livres les relations de voyages. Et c'est ce qui explique l'ubiquité de son esprit; car il n'a jamais vu dans sa vie que l'Angleterre et l'Espagne." (Revue des deux Mondes, 1 p. syysk. 1832).
[116] Esim. Federigo aikakauskirjassa Les annales romantiques jo v. 1829. — G. Planche tietää myöskin kertoa eräästä lyhyestä tutkimuksesta, joka käsitteli Byron'ia. "Il faut ajouter à la liste précédente — sanoo hän lueteltuaan Mériméen teokset vuoteen 1832 — quelques pages sur lord Byron, remarquables par un goût sûr, et où, pour la première, fois, le vrai caractère de don Juan et de Child Harold est nettement défini; avant Mérimée, personne, que je sache, n'avait trouvé dans le double aspect de son talent, la diffusion des idées et la concision du style, la raison de son impuissance épique et dramatique". Missä tämä tutkimus on ollut painettuna, sitä en tiedä; eikä siitä mainitse mitään Tourneux'kaan, joka muuten on koettanut antaa tarkan luettelon Mériméen teoksista. Planche on myöskin tietävinään, että kirjailijallamme olisi ollut valmiina näytelmän käsikirjoitus nimeltä "Cromwell", joka oikeastaan muka oli vanhempi Clara Gazul'ia vaikk'ei se ole koskaan julkisuuteen tullut. (Revue des deux Mondes T. VII. s. 690). Tästä seikasta en ole missään muualla löytänyt sanaakaan, niin että juttu jää hämäräperäisyyteensä.
[117] Revue des deux Mondes T. VII, siv. 588.
[118] Revue de Paris, elokuulla v. 1833.
[119] Revue des deux Mondes v. 1833 siv. 710-717.
[120] "Le Temps", 31 octobre 1833.
[121] Kertomus ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'ssa 15 p. elok. v. 1834, sittemmin v. 1837 Dodécation ou le Livre de Douze'ssa T. II ja v. 1841 Colomban ja Vénus d'Ille'n kanssa yhdessä.
[122] Chronique de Paris, 6 p. syysk. ja 29 p. marraskuuta v. 1835.
[123] Ranskan tieteellinen maailma osottikin antavansa näille täyden arvon kutsumalla hänet (29 p. syysk. 1837) jäseneksi siihen historialliseen yhdistykseen, joka oli saanut tehtäväkseen tutkia ja luetella Ranskan vanhat muistomerkit. Yhdistys, johon paitse Mériméetä kuuluivat kreivi de Montesquieu, Vitet, Leprévost, parooni Taylor, F. Duban ja F. N. Caristie, toimittikin luettelon 1,882:sta säilytettävästä historiallisesta muistomerkistä. Mérimée oli tämän yhdistyksen toimeliaimpia jäseniä.
[124] Ilmestyi ensin sarjassa "Tablettes historique de l'Auvergne".
[125] Voyage dans le Midi sisältää, paitse 2 kuvaa, VI + 484 siv., Voyage dans le Ouest 436 siv. ja 7 kuvaa, Voyage en Auvergne 414 siv. ja Voyage en Corse 255 siv. ja 10 litogr.
[126] Näiltä ajoilta tavataan hänen etupäässä tieteellisiä kirjoituksiansa seuraavissa aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä: Revue de Paris, Revue des deux Mondes, Revue archéologique, Revue contemporaine, l'Artiste. Globe, Dodécation, Mémoires de la société des Antiquaires de France, L'instructions historiques, Annuaire de la Société de l'histoire de France, Moniteur universelle, Constitutionnel, Gazette des Beaux-arts y.m.
[127] Julkaistuna aikakauskirjassa "L'annuaire de la société de l'histoire de France" v. 1837.
[128] Teosta painettiin silloin vain 150 kpl.
[129] Discours, siv. 30.
[130] Katso Revue des deux Mondes 1 p. lokak. v. 1841. — Arvostelussaan mainitsee Sainte-Beuve jo, että Mérimée puuhaa täydellistä tutkimusta Caesarista. Kansallissota on hänestä muuten vaikea aine, lähteetkin näet kun ovat vaillinaisia ja epäselviä. Mérimée on kuitenkin uskaltanut siihen tarttua. "S'emparant de tous les témoignages qui leur sont échappés" kirjoittaa hän m.m., "les contrôlant réciproquement, les complétant, lorsqu'il le faut, par des inductions brèves, M. Mérimée, sans phrases, sans système, avec ce sentiment continu de la réalité et ce besoin qu'il a en tout de s'expliquer les choses comme elles se sont passées, nous a donné un récit instructif, enchainé, attachant, et qui jette, chemin faisant, la plus grande clarté sur l'ensemble de l'organisation romaine". Mainittuaan sitten, että Marius ja Sulla, teoksen pääsankarit, ovat mestarin kädellä kuvatut, jatkaa hän edelleen: "Énergie, grandeur, grossièreté, vices et bassesse, ces traits en eux de la nature romaine corrompue, sont envisagés d'un coup-d'oeil ferme et recueillis dans une parole en quelque sorte latine elle-même, sobre, positive, et qui n'ajoute rien de moderne aux choses".
[131] Kirje löytyy painettuna aikakauskirjassa "L'amateur d'Autographes" v. 1876, n;o 268.
[132] Ibidem, v. 1875, siv. 54.
[133] Kertomus ilmestyi ensin Revue des deux Mondes'ssa elokuun 15 p. v. 1837 ja myöhemmin Colomban kanssa v. 1841.
[134] Le Catalogue des Manuscrits et des autographes d'Eloi Johanneau v. 1853.
[135] Chaudes-Aïgues esipuheessa teokseensa "Les écrivains modernes de la France" (Paris 1841).
[136] Journal des Goncourt, Paris 1888, T. II. s. 11. — Renan piti rva Sand'ia todellisempana kuin Balzac'ia sen tähden, että edellinen kuvasi yleisiä intohimoja.
[137] Alfred de Vignyn Stello ilmestyi v. 1835.
[138] Kuvaukset ovat niin tosia kuin olisivat ne valokuvatut, sitä todistavat lukuisat korsikalaiset matkakertomukset vielä myöhemmiltäkin ajoilta. Vedotakseni ainoastaan erääseen, jossa kosketellaan Korsikan oloja vuonna 1852, tahdon tähän painattaa otteita tri A. Bonne'n kirjoituksesta "Les bandits corses".
"Tämä tila käy todellakin sietämättömäksi ja lieneekin jo aika miettiä keinoja ihmisten turvaamiseksi ja heidän omaisuutensa suojaamiseksi. Omaisuus ei näet ole vähemmän vaarassa kuin ihmishenkikään tuon tunnetun verikoston seurausten vuoksi ja varsinkin ryövärihalun sinne päin kääntyessä. — — Myötäänsä puhutaan murhista; milloin on joku santarmi murhattu, milloin taas joku ryöväri kaadettu, milloin on uusi veijari näköpiiriin ilmestynyt j.n.e., kas siinä korsikalaisten puheet. Ja sellaisia tapauksia on Korsikan vanha ja uusi historia täpösen täynnä. Niin kauan kun noita töitä etäältä kuulee on niillä kyllä romantillinen värityksensä, mutta kun äkkiä ojennetaan revolveri rintaa kohden ja vaaditaan rahat pois, niin on leikki kaukana". — — — (Journal des Débats, 5 p. syysk. 1852).
Yhtä julman kuvauksen antoi sekin henkilö, joka v. 1850 hallituksen puolesta lähetettiin ottamaan selkoa olivatko Korsikan olot todellakin sellaisia, miksi niitä jo usein oli kuvattu. Virallinen selonottaja ilmoittaa ryövärein luvun olevan 265 henkeä. Harvoin he yhdessä asuskelevat, mutta yksimielisiä he siltä ovat. "Toutes les lois sont brisés, l'autorité s'efface, la force publique est énervée, la justice est impuissante et la conscience publique n'ose plus espérer. — — Toute la population est armée et c'est un sujet d'étonnement pour l'étranger qui visite l'île. Pour apprécier le mal il faut l'avoir vu de près". (Katso Rapport officiel adressé à M. le ministre de l'Intérieur, 1850. Vertaa myöskin: Souvenirs de la Corse, Revue de Paris, toukok. 1841 ja Moeurs corses par Comtesse de Bradi, Revue de Paris, tammik, 1833).
[139] Revue de Paris, kesäk. 1841.
[140] Revue anecdotique T. VI, siv. 128.
[141] Avant d'entreprendre les tournées officielles il avait appris à mouler et cette pratique lui fut plus d'une fois précieuse (Tourneux, s. 53).
[142] Revue des deux Mondes T. XVIII.
[143] J. François Léonor Mérimée kuoli Pariisissa syyskuun 27 p. 1836 ja oli siis kuollessaan 79 vuotias. Hänen hyvä ystävänsä Ingres oli hänestä sitä ennen ehtinyt piirustaa muotokuvan ja vakuutetaan siitä, että siinä kauniisti esiytyi "la souriante bonhomie de l'homme qui voulait se faire une belle épitaphe en lettres d'or dans la mémoire de ses amis". Samalta kuuluisalta taiteilijalta (Ingres'ltä) sai rva Mérimée miehensä kuoleman johdosta vastaanottaa mitä sydämellisimmän kirjeen, jossa lohdutuksena m.m. mainitaan, että "onhan teillä vielä jälellä rakas poikanne, teidän oikeutettu ilonne". (L'amateur d'autographes 1876, N:o 268).
[144] Ilmestyi vasta Mériméen kuoleman jälkeen Pariisissa v. 1873 kahdessa osassa ja sisältäen lähes 300 kirjettä vuosilta 1836(7)-1870.
[145] Tarkoittaa kirjettä Madridista 25 p:ltä 1830; katso Revue de Paris'n marraskuun numeroa v:lta 1830 tai Mosaïque, Paris 1842.
[146] Mosaïque, Paris 1888, sivv. 283-86.
[147] J. J. Ampère: La Grèce, Rome et Dante, Paris 1848, sekä Une cours en Asie Mineure (Lettres à M. Sainte-Beuve).
[148] Lettres à une Inconnue T I siv. 40-51.
Turkin hallitukselta oli Mérimée todellakin saanut tuollaisen runollisen suosituskirjeen, jossa tunnusmerkkinä mainittiin, että hänellä oli "kuherruskyyhkyn suortuvat ja jalopeuran silmät". Eräässä toisessa samallaisessa suosituskirjeessä sanottiin hänen ihollaan olevan "la couleur du cheval pâle de l'Apocalypse".
Ja koska kerran on tullut puhe hänen ulkonäöstänsä tähän aikaan, voinen kai tässä yhteydessä mainita, minkälaiseksi Ch. Monselet kuvaa hänet: "Mérimée on pitkä ja solakka mies, jonka kasvoilla on kylmä ja ivallinen ilme. Silloin tällöin käyttää hän monoklia (un lorgnon). Kaikki olisikin hyvin ja Mérimée voisi kehua olevansa oikein todellisen diplomaatin näköinen, ellei hänellä olisi silmäänpistävän pitkä ja paksu nenä, komprometteeraava kuin Diderot'n jalokivet. Se on juuri sellaisen miehen nenä, joka on kirjoittanut 'La double Méprise' ja 'Les âmes du Purgatoire'. Ennen muinoin ei löytynytkään kuin yksi muu nenä, joka Mériméen nenän kanssa kykeni kilpailemaan, ja sen omistaja oli hänen ystävänsä Stendhal, jonka kanssa hänellä sitä paitse on paljo muuta yhteistä henkisessä ja kirjallisessa suhteessa". (Ch. Monselet, Le lorgnette littéraire, Paris 1857, siv. 158).
[149] Samaan suuntaan kirjoitti hän jo v. 1849 Grotiuksen historiaa arvostellessaan. "J'ai eu le bonheur, il y a quelques années, de passer trois jours aux Thermopules, et j'ai grimpé, non sans émotion, tout prosaïque que je sois, le petit tertre où périrent les derniers des trois cents". (Mélanges hist. et litt., 4:s painos, siv. 166.)
[150] Portraits historiques et littéraires, 2:nen painos, siv, 284-285 tahi Moniteur Universel 1 p. tammik. 1860. — Yhtä ylistävästi kuin tässä ei Mérimée kuitenkaan ole aina Herodotosta arvostellut. Vallan toisin piteli hän nimittäin häntä kirjoituksissaan Grotiuksen historian johdosta. Puhuttuaan Cornelius Nepoksen "romaaneista" selittää hän täydellisesti kannattavansa Grotiusta siinä, että Herodotos on Kreikan taisteluja kuvatessaan laskenut hirveästi omiaan. "Jättäkäämme Herodotolle hänen 9 runotartansa elkäämmekä hämmästykö, jos Grotius meiltä riistääkin muutamia nuoruutemme illusiooneista", sanoo hän. Ja sitten hän kritiseeraa Herodoton kertomusta Leonidaan kuolemasta ja tulee seikkaperäisiä todistuskappaleita pohtimalla siihen päätökseen, että se on kyllä ylevää, mutta — valhetta. Leonidas muka hyvin tunsi Termopyleen jo ennakolta ja kun kreikkalaisilla oli suojanaan vasemmalla läpäisemättömät louhikot, oikealla n.k. pelaskilainen kivimuuri sekä sitä paitse parhaimmat aseet ja tiedot sotatieteessä, niin oli se muka päinvastoin kummallista, että persialaiset ensinkään jaksoivat tämän solan valloittaa. Ja Leonidas teki väärin asettuessaan itse puolustamaan niin helposti puolustettavaa asemaa ja antaessaan vetelykselle tehtäväksi pitää huoli toisesta paljo vaarallisemmasta solasta. Tosin kuoli hän sankarina, mutta muuta ei hän voinut, sillä Termopyleen menetettyä ei hän kotiinsa olisi iljennyt palata. (Mélanges hist. et litt., 4:s pain. siv. 167).
[151] Katso Mélanges hist. et litt., s. 160. — Ja sitä paitse oli heillä tuo ihana Homeeros, jota Mérimée oli aina ihaillut ja jota hän vasta Kreikassa käytyään sanoo oppineensa oikein ymmärtämään. "Le peu que j'ai vu de la Grèce m'a mieux fais comprendre Homère… Tout est remarquable dans Homère. Les épithètes, si étranges traduites en français, sont d'une justesse admirable. Je me souviens qu'il appelle la mer pourpre; et jamais je n'avais compris ce mot. L'année dernière" (tämä on kirjoitettu 'tuntemattomalla' 20 p. heinäk. 1842), "j'étais dans un petit caïque sur le golfe de Lépante, allant à Delphes. Le soleil se couchait, Aussitôt qu'il eut disparu, la mer prit pour dix minutes une teinte violet foncé magnifique. Il faut pour cela l'air, la mer et le soleil de Grèce".
[152] Lettres à une Inconnue, T I, siv. 48.
[153] Lettres à une Inconnue, n:ris XVI et XVII. —- Tämä viimeinen lause ei ollut mikään mietitty tapa moittia ystävätärtä ominaisuudesta, joka lienee yhteistä kaikille englantilaisille naisille. Mériméetä pidettiin todellakin kovasti jumalattomana ja epäsiveellisenä henkilönä, jonka vuoksi jotkut akateemikot jo olivat rientäneet ilmoittamaan, etteivät he tuollaiselle Jumalan kieltäjälle ja epäsiveyden apostolille koskaan tule antamaan ääntänsä. Mérimée, joka varsinkin nuorempana mielellään tahtoi käydä kevytmielisestä elostelijasta, vaikka hän sitä tuskin koskaan oli, kärsi tästä ajattelemattomuudestaan myöhempinä aikoina tuntuvasti. Hän kertoo itse kuinka hän elokuussa v. 1842 tuli matkustaneeksi kahden kesken erään nuoren naisen kanssa postivaunuissa ja kuinka tämä, nähtyään kapsäkin kyljessä hänen nimensä, oikein pelkäsi häntä, "epäsiveellisten" novellein kirjoittajaa. Tämä suututti Mériméetä niin, että hän omien sanojensa mukaan oli pahalla tuulella kaksi kokonaista päivää. "Ce qu'il y a de singulier dans ma vie", sanoo hän tämän johdosta, "c'est qu'étant devenu un très-grand vaurien, j'ai vécu deux ans sur mon ancienne réputation, et qu'après être redevenu très-moral, je passe encore pour vaurien. En vérité, je ne crois pas l'avoir été plus de trois ans, et je l'étais, non de coeur, mais uniquement par tristesse et un peu peut-être par curiosité. Cela me nuira beaucoup, je crois, pour l'Académie; et puis aussi on me reproche de ne pas être dévot et de ne pas aller au sermon. Je me férais bien hypocrite, mais je ne sais pas m'ennyer et je n'aurais jamais la patience". (Lettre XX). Siihen oli Mérimée nimittäin liian hermostunut samoin kuin hän myöskin oli liian suorapuheinen ja itsenäinen teeskennelläkseen.
[154] "The autorship of the which (La double méprise) was objected to Mérimée when he was elected of the Academy —" (George Saintsbury, Encyclop. britannica, s. 38).
[155] Juhlallinen vastaanotto tapahtui 25 p. marrask.
[156] Yhtä surkea on sekin kirje, jonka hän samoihin aikoihin kirjoittaa kreivitär Merlin'ille alkaen sanoilla: "Quel horrible métier que celui de candidat à l'Académie française! etc". (Kirje on Monselet'n perillisten hallussa).
[157] "Je suis harrassé des courses que j'ai faites, car il faut maintenant remercier, et remercier amis et ennemis, pour montrer qu'on a de la grandeur d'âme. J'ai le bonheur d'avoir été blackboulé par des gens que je déteste, car c'est un bonheur que de n'avoir pas le fardeau de la reconnaissance à l'égard des personnes qu'on estime peu". (Lettres à une Inconnue, T. I. 12:s painos, siv. 219).
[158] Katso myöskin L'Illustration T IV, 15 p. helmikuuta 1845, jolloin samainen kuvalehti sisälsi Mériméen muotokuvan, mikä arvatenkin on Henri Valentin'in tekemä ja muuten aika lailla somistettu.
[159] Ktso P. Stapfer, Études sur la litt. franç. moderne, Paris 1881, siv. 331.
[160] L'historien de Gargantua n'a pas, il est vrai, une seule page qu'on puisse lire tout haut, mais il n'a pas une ligne qui n'offre un sujet de méditation à qui veut écrire notre langue… Nul mieux que lui ne connut ce que la position d'un mot peut ôter ou ajouter de grâce à une période, etc. (Katso: Recueil des Discours de l'Académie française 1840-49 siv. 439).
[161] Mainitsemista sietää myöskin hänen arkeolooginen kirjansa "Monuments historiques", joka ilmestyi lopulla vuotta 1843.
[162] Lettres à une Inconnue T. I. siv. siv. 97.
[163] Lettres à une Inconnue T. I. siv. 220-21.
[164] Ilmestyi Magen'in kustannuksella v. 1844 kaksi-osaisena in 8:o.
[165] Katso Loménie, Discours siv. 31. — Samassa kirjeessä lausuu hän ajatuksensa Caesarista jotenkin höysteisissä lauseissa: "C'était une franche canaille à cette époque. Ce diable d'homme a toujours été en se perfectionnant. Il serait devenu honnête homme si on l'eût laissé vivre. Bref, je trouve que César n'est point encore jugé, et j'ai une terrible démangeaison".
[166] Napoleonin teoksen ensimmäinen osa ilmestyi vasta 1865. Missä määrin hän oli Mériméen apua käyttänyt, on vaikea täsmälleen sanoa; mutta sen vakuuttaa kuitenkin Loménie varmaan, että jälkimäinen puolisko hänen käsikirjoitustaan löydettiin, toisen keisarikauden kukistuttua, Tuileries'n linnan kirjastosta, joten todennäköistä on, että Mérimée kohteliaana hovimiehenä oli luopunut teoksensa julkaisusta ja jättänyt sen hallitsijan käytettäväksi. Mihin tämä käsikirjoitus nyt on joutunut, sitä ei tiedetä. Loménien mukaan pitäisi sen olla n.k. siviililuettelon tekijällä (ligvidateur de la liste civile), mutta Jules Soury, jolle v. 1870 annettiin tehtäväksi ottaa selkoa Tuileries'n linnasta löydetyistä papereista, vakuuttaa, ettei hän sitä ole käsiinsä saanut (katso Journal officiel, 11 p. marraskuuta 1870) Ei sitä Tourneuxkaan sano löytäneensä, ja kieltävän vastauksen sain minäkin tiedustellessani sitä Bibliothèque nationale'n arkistosta. Edellinen osa Caesarin elämäkertaa joutui, se tiedetään varmaan, liekkien uhriksi siinä tulipalossa, joka 23 p. toukokuuta 1871 hävitti Mérirnéen asunnon, n:o 52 rue de Lille'n varrella.
[167] Sainte-Beuve: Causeries du lundi T. VII.
[168] Le Correspondant T XXXI, s. 484-88.
[169] Vielä samana päivänä hän ystävättärelleen kirjoittaa: "Kaikki meni paremmin kuin toivoinkaan. Satuinkin harvinaisen hyvälle tuulelle. En tiedä onko yleisö tyytyväinen minuun, minä ainakin olen tyytyväinen siihen". (Lettres à une Inconnue, T I, s. 249).
[170] Mélanges hist. et littéraires, 4:e édit. s. 336.
[171] Lettres à une Inconnue, n:o CCXXVI.
[172] Tosin kävi Mérimée Espanjassa myöskin syksyllä 1845, mutta silloin oli Carmen jo valmis, eikä hän enää voinut kuin kontrolleerata tapa-kuvaustensa todenperäisyyttä. Tämä matka häntä ei muuten näy miellyttäneen ensinkään, vaan löytää hän kaikkialla moittimista. Yksin rakastajatkin ovat veltompia ja runottomampia kuin ennen. Mustalaiset muulinkulettajat olivat ainoat, jotka olivat entisellään. (Lettres à une Inconnue, T. I. siv. 256-59).
[173] Revue des deux Mondes, vol. XVIII, s. 574.
[174] Jo silloin kuului muutamia ääniä, että Mérimée muka olisi Carmeniansa varten käyttänyt espanjalaisia esikuvia, ja myöhemmin on m.m. Saintsbury väittänyt, että hän tässä "nähtävästi" (apparently) on mukaillut Borrowin espanjalaisia kertomuksia. Tahtomatta väittää valheeksi tai mahdottomaksi tätä olettamusta, johon kyllä voi olla hiukan syytä, pyydän vain saada huomauttaa, että Mérimée aina, myöskin muualta aiheen saatuaan, käsittelee sen itsenäisesti, oman luonteensa ja oman kaunotieteensä mukaan. "Mukailla" on siis tässä vallan väärä sana.
[175] Loménie, Discours de réception, s. 37.
[176] Hist. de don Pèdre, siv. 426.
[177] Le Correspondant T. XXXI. p. 485.
[178] Venäjän kielen rikkauteen ja tuoreuteen ihastui Mérimée sitä paitse jo heti alussa, ja mitä paremmin hän sitä oppi tuntemaan, sen suuremmaksi kasvoi hänessä tämä mieltymys. "La langue russe, qui est, autant que j'en puis juger, le plus riche des idiomes de l'Europe", kirjoittaa hän v. 1851. "semble faite pour exprimer les nuances les plus délicates. Douée d'une merveilleuse concision qui s'allie à la clarté il lui suffit d'un mot pour associer plusieurs idées qui, dans une autre langue, exigeraient des phrases entières. Le français renforcé de grec et de latin, appelant à son aide tous ses patois du Nord et du Midi, la langue de Rabelais enfin, peut seule donner une idée de cette souplesse et de cette énergie".
[179] Katso Rév. des deux Mondes, 15 p. marrask. 1851 taikka Carmen etc. 18:e édit. sivv. 311-358.
[180] Carmen etc. 18:e édit. s. 318.
[181] Katso Sainte-Beuve, Causeries du lundis T. VII.
[182] Le Correspondant T. XXXI, siv. 488, — Vertaa myöskin L'Univers v:lta 1852.
[183] Journal des Débats 20 p. helmik. 1853 tai Cuvillier Fleury, Études hist. et littéraires, Paris 1854, T. II, s. 329-348.
[184] Tämä näytelmä, joka mainitussa aikakauskirjassa luettiin joulukuun 15 p. v. 1852, ilmestyi myöhemmin yhdessä Les deux heritages'n kanssa.
[185] Barbey d'Aurévilly, Les oeuvres et les hommes au XIX:e siècle, T. VI, siv. 336.
[186] Études sur la Russie, Le glaive russique, La Finlande, son histoire primitive, sa mythologie, sa poésie etc. (1845, 2 vol. in — 80), Histoire litt. du Nord, La Russie Contemporaine, Les îles d'Aland y.m.
[187] Hist. de l'Académie des Inscriptions T. XVIII, s. 130.
[188] L'Histoire de l'Académie des inscriptions T. XVIII, s. 178-179.
[189] Katso tästä jutusta: Arsène Houssaye: Les Confessions T. III sivv. 86-88.
[190] La Presse, 18 p. maalisk.
[191] L'artiste, T. V, 5:e série s. 158.
[192] Le Constitutionnel 18 p. maalisk. 1850.
[193] Journal des Débats, 18 p. maalisk. a. v.
[194] Lettres à une Inconnue, T. I, s. 319.
[195] Kreivi Guillaume Libri oli opettaja Sorbonnessa ja Collège de France'ssa, kirjastojen ylitarkastaja, kunnialegioonan ritari ja Ranskan akatemian jäsen.
[196] Lettres à une Inconnue T. I, s. 316-17.
[197] Revue des deux Mondes T. XIV, Nouv. série, s. 318.
[198] Lettres à une Inconnue, T. I. s. 319-320.
[199] Tuomio oli, mikäli se koski Mériinéetä, muuten näin kuuluva: Attendu que dans cet article (dont Mérimée se reconnaît l'auteur), notamment dans les passages énoncés dans l'ordonnance de la chambre du conseil, Mérimée, en précisant certains faits qu'il déclare être à sa connaissance personnelle, signale les magistrats qui ont pris part à l'instruction de l'affaire Libri connue n'ayant apporté dans l'exercice de leurs fonctions que de l'ignorance, de la légèreté et de l'étourderie:
Attendu que l'instruction nouvelle à laquelle il a été procédé a démontré l'inexactitude des faits par lui allégués, soit en ce qui concerne les prétendues irregularités commises par les magistrats, soit en ce qui concerne les prétendues erreurs de l'acte d'accusation, qu'il qualifie d'oeuvre d'imagination, rédigée d'après les mêmes principes qu'un roman ou un mélodrame, où l'art, et non la vérité, est la principale affaire:
Attendu que si les actes du magistrat comme ceux de tout autre fonctionnaire public appartiennent à la critique, c'est à la condition que cette critique s'exercera avec mesure et convenance;
Attendu que tel n'est pas le caractère de la critique à laquelle Mérimée s'est livré; que l'article incriminé ne saurait donc être considéré comme ne constituant qu'une simple appréciation critique d'actes et de documens émanés de la justice; qu'examiné dans ces termes, dans sa forme et dans son esprit, il présente évidemment, notamment dans les passages sus-énoncés, tous les élemens constitutifs du délit d'outrage public envers des fonctionnaires de l'ordre judiciaire à raison de leurs fonctions:
Attendu que l'article rectificatif que Mérimée a fait paraître dans le numéro de la Revue des deux Mondes du 1:er de ce mois, et les explications qu'il a présentées depuis devant le juge d'instruction, et qu'il a renouvelées et complétées à l'audience, ne peuvent qu'atténuer et non faire disparaître le délit qui lui est reproché; — — —
Condamne Mérimée à quinze jours d'emprisonnement et à 1,000 francs d'amende. — — Fixe, en ce qui concerne Mérimée, la durée de la contrainte par corps à une année, et les (Mérimée et de Mars) condamne tous deux solidairement aux dépens.
[200] Lettres à une Inconnue, T. I. s. 322.
[201] "Oikeus on kyllä luvannut minulle valtiollista lientä ja leipää, mutta kumpaakaan en hyväkseni käytä. Herrojen (akateemikkojen) ruokkija ja juottaja se minustakin huolen pitää, ja hän onkin oikea taituri vasikanpaistin ja kotletin valmistamisessa. Sitä paitse kantavat armeliaat naiset meille ananaaseja, pasteijia, sokeroittuja kastanjia y.m. Teetä, todellakin mainiota, me itse valmistamme, ellei palvelijamme, eräs rikosveljiämme, juo väkiviinaa lampuistamme. Siinä tapauksessa on meillä surun päivä." (Tourneux, s. 125).
[202] Kuinka tämä juttu v. 1861 taas jatkui ja miten johdonmukaisesti Mérimée yhä puolusti ystäväänsä, sen saamme vasta myöhemmin nähdä.
[203] Modeenalainen tiedemies Antonio Panizzi oli osanottonsa vuoksi v. 1820 puhjenneeseen kapinaan Neaapelissa ollut pakotettu pakenemaan Englantiin, missä hän ensin elätti itsensä kieliopettajana. V. 1828 hän kuitenkin jo kutsuttiin Lontoon yliopistoon itaalian kielen ja kirjallisuuden dosentiksi ja nimitettiin v. 1831 British Museum'in varakirjastonhoitajaksi, jossa ammatissa hän silloinkin vielä oli, kun Mérimée häneen tutustui.