Produced by Tapio Riikonen

PROSPER MÉRIMÉE

Elämäkerta ja teokset kirjallisuushistorialliselta kannalta

Yliopistollinen väitöskirja

Kirjoittanut

KASIMIR LÖNNBOHM [LEINO], filos. maist.

Päivälehden Kirjapaino, Helsinki, 1895.

ESIPUHE.

Valitessani väitöskirjani esineeksi Prosper Mériméen, en suinkaan salannut itseltäni niitä moninaisia vaikeuksia, joita meikäläisissä oloissa työskentelevällä tutkijalla helposti käsitettävistä syistä on edessään, jos tahtoo saada aikaan edes osapuillekaan tyydyttävää monografiiaa hänestä. Tiesin kyllä, ettei hänestä ainakaan minun työhön ryhtyessäni vielä löytynyt minkäänlaista tarkempaa kirjallishistoriallista tutkimusta, vaikka kyllä sellaiset miehet kuin Taine, Sainte-Beuve, Georg Brandes, Emile Faguet, Jules Lemaître, Saintsbury y.m. olivat hänestä lyhempiä joko puhtaasti esteettisiä tai psykoloogisia esseitä julkaisseet. Perehdyttyäni näihin aloinkin jo eperoida koko yritystä, sillä oli ehkä turhaa minun ruveta heidän jälkiänsä parsimaan.

Kun sitten Suomen Yliopiston varoista sain matkarahan kirjallisia opinnoita varten etupäässä Pariisissa, ja tulin täten tilaisuuteen pitemmän ajan v. 1890 työskentelemään sikäläisessä, runsaasti varustetussa Kansalliskirjastossa, selvesi minulle sentään ennen pitkää, että jollen voisikaan tutkimuksellani vaikuttaa minkäänlaista uutta muutosta yllämainittujen miesten antamaan yleiskuvaukseen tämän etevimmän ranskalaisen novellistin kirjallisesta toiminnasta ja kirjailijaluonteesta, niin voin minä ehkä kuitenkin käyttämättömistä lähteistä ammentamillani tiedoilla ja näennäisesti vähempiarvoisilla, vaikka kylläkin tärkeillä seikoilla tieteellisesti tukea heidän ylimalkaisempia lausuntojaan ja osaksi myöskin näyttää tutkimukseni esineessä uusia, huomaamatta jääneitä puolia. Tällaisia käyttämättömiä lähteitä oli m.m. Ranskan sanomalehdistö, jonka näin sisältävän useita valaisevia asianhaaroja, ja niinikään eräs Mériméen laajahko kirjeenvaihto (luonnontieteilijä Requien'in kanssa,) joka enimmäkseen oli julkaisematta ja säilytettiin Avignon'issa Calvet'n museon arkistossa.

Jälkimäinen, josta toivoin saavani vallan uusia asioita tutkimukseeni, osottausi kuitenkin sangen niukkaperäiseksi tietolähteeksi. Kysymykseeni olivatko nämä kirjeet kopioitavissa, sain nimittäin mainitun museon esimieheltä ystävällisen kirjeen, joka on päivätty 23 p. toukokuuta 1890 ja jossa hän ilmaisi minulle, että hra Requien oli jättänyt kokoelmansa mainitulle laitokselle "sous certaines conditions", joihin m.m. kuului "de les tenir sous clef et de ne les communiquer qu'après un très long laps de temps". Tosin ilmoitti hän voivansa antaa niistä muutamia nähtäväksi, mutta nämä muutamat, joista itselleni kopiat toimitin, olivat jo osaksi hra Tourneux'n julkaisemia (teoksessa "Prosper Mérimée, ses portraits, ses dessins, sa bibliothèque") osaksi sisälsivät ne vallan yksityisiä asioita sellaisessa muodossa, ettei niitä voinut julkaista.

Se toivo raukesi siis jotenkin mitättömiin. Tähän eivät vastoinkäymiseni kuitenkaan päättyneet. Ollen monilta muilta toimilta estettynä tarpeellisella tarmolla tutkimustani kiirehtimästä sain vielä kestettäväkseni senkin kolauksen, että eräs ranskalainen kirjailija Augustin Filon, joka persoonallisesti oli tuntenut Mériméen ja saanut useilta hänen ystäviltään lukuisan joukon kirjeitä ja tiedonantoja käytettäväkseen, m.m. Mériméen varsin sisältörikkaat kirjeenvaihdot Albert Stapferin (vuosilta 1825-1870) ja — leskikeisarinna Eugénien kautta — kreivitär Montijon kanssa, joka oli mitä parhaimmissa ystävyyssuhteissa kirjailijamme kanssa aina vuodesta 1839 kuolemaansa saakka, että tämä samainen Filon, Napoleon III:n pojan kotiopettaja, keväällä 1893 julkaisi Revue des deux Mondes'ssa laajaperäisen esseen väitöskirjani esineestä ilmoittaen samalla, että se oli ainoastaan lyhennysote suuremmasta teoksesta.

Tutkimukseni oli silloin jo ehtinyt niin pitkälle, että noin toinen puoli (8 painoarkkia) oli jo valmiiksi painettuna ja käsikirjoitus niinikään melkein kokonaisuudessaan viimeisteltynä. Arvelin kuitenkin olevan turhaa jatkaa työtä, jonka toinen kaikin puolin suotuisemmissa oloissa työskentelevä ja kykenevämpi mies oli ottanut sellaisen perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi. Ainakin katsoin täytyväni odottaa siksi, kunnes tuo luvassa oleva teos oli ehtinyt julkisuuteen nähdäkseni oliko minulla sen jälkeen enää mitään uutta esitettävänä. Viime vuonna se sitten ilmestyi nimellä "Mérimée et ses amis" käsittäen yhteensä lähes 400 sivua siihen luettuna kreivi Spoelberch de Lovenjoulin tekemä erittäin tarkka luettelo Mériméen julkaisemista kirjoituksista ja teoksista. Mielihyväkseni kuitenkin huomasin, ettei teos suinkaan ollut tyhjentänyt ainetta yhtä vähän kuin se oli tieteelliseksikään aiottu. Tosin oli siinä minulle uusiakin tietoja, varsinkin Filonin julkaisemien arvokkaiden kirjeenvaihtojen kautta, mutta toisaalta keksin siinä myöskin vajavaisuuksia, todistamattomia väitteitä, jopa virheellisyyksiäkin. Sikäli kuin tutkimukseni jälkiosassa olen tarvinnut, olen hänen kirjaansa myöskin hyväkseni käyttänyt. Mitä jo valmiiksi painettuun alkuosaan taas tulee, on mielestäni riittävää, että erityisenä lisänä julkaisen Filonin kirjasta y.m. saamani uudet tiedot Mériméen elämäkerran alkupuoliskoon samoin kuin ne oikaisutkin, joihin olen nähnyt syytä olevan.

Kummastuksekseni huomasin muuten, että Filon on suunnitellut elämäkertansa Mériméestä jotenkin samaan tapaan kuin minä. Hänkin on tahtonut kuvata hänet lapsuudesta hautaan saakka ympäristöineen ja taustoineen, vaikka minä, esittäessäni häntä suomalaiselle yleisölle, luonnollisista syistä olen käsittänyt velvollisuudekseni vetää nuo kehysviivat hiukan leveämmiksi kuin hän. Myöskin olen minä koettanut pysyä tieteellisemmällä pohjalla siinä, että olen kaikille väitteilleni etsinyt todistuksia hänen kirjeistään, kirjoituksistaan tai teoksistaan ollen tietääkseni ainoa, joka todella on yrittänyt etsimään hänen mielipiteitään ja näkökohtiaan niistä varsin hauskoista ja sisältörikkaista kirjekokoelmista, jotka Mériméeltä on hänen kuolemansa jälkeen julkaistu. Kaikille näille aineksille en kuitenkaan ole väitöskirjan ahtaihin rajoihin sijaa saanut ja mitä edemmäs työni edistyi, sen varmemmaksi kävi minulla käsitys siitä, että tarkempi selonteko hänen estetiikastansa teosten analyysin pohjalla ynnä esitys hänen mielipiteistänsä kirjallisissa sekä taiteellisissa kysymyksissä täytyi minun täksi kertaa jättää ja tyytyä pelkkään elämäkerran kuvaamiseen. Ehkäpä piankin saan tilaisuutta julkaista jo kokoomani muistoonpanot jatkona tälle tutkimukselleni, jossa teokset ovat ainostaan kirjallishistoriallisesti kronoloogisessa järjestyksessä kosketellut ja jossa vain olen tahtonut muun ohessa näyttää, miten hänen aikalaisensa kirjailijaamme ja hänen kynänsä tuotteita tuomitsivat.

Esitykseni romanttisen koulun synnystä tuntuu ehkä laveahkolta ensi silmäyksellä, mutta tahallani olen tässä käyttänyt ensi käden lähteitä enkä tyytynyt kirjallishistoriallisten käsikirjojen ylimalkaisiin esityksiin, tutustuakseni näin itse paremmin tähän aikaan ja saadakseni luotettavan pohjan kuvattavanani olevan henkilön omituiselle ja aikalaisistaan niin selvästi eroavalle kirjailijaluonteelle. Mitä taas tulee kirjassani löytyviin historiallisiin taustoihin, ja jälkipuoliskossa oleviin selontekoihin kirjailijamme suhteesta valtiollisiin tapauksiin Ranskassa, niin olivat ne minusta välttämättömiä osaksi sen vuoksi, että tärkeämmät valtiolliset mullistukset aina tuottivat jonkunlaisen uuden käänteen hänen elämässään osaksi myöskin siksi, että arvelin lukijoitani huvittavan nähdä, millä kannalla hän tällaisten suurten asiain suhteen oli ja miten hän niitä arvosteli. Sillä kuten luulen tutkimuksestani selville käyvän, Mérimée oli todellakin sekä arvostelu-älyltään ja historialliselta käsitykseltään sellainen henkilö, että hänen lausunnoilleen ja tuomioilleen on arvo annettava, hän kun oli puolueeton päältäkatsoja ja sitä paitse tilaisuudessa seuraamaan esim. toisen keisarikauden vaiheita lähempää kuin kukaan muu.

Mitään täydellistä monografiiaa en luonnollisesti ole voinut ajatellakaan. Myöskin olen ensimmäinen tunnustamaan siinä löytyvän epätasaisuuksia, joihin ainakin osaksi työni keskeytys pariksi vuodeksi on ollut syynä, samoin kuin vajavaisuuksiakin, joita jo pelkästään riittämätön lähdekirjallisuuskin osaltaan selittää. Mutta jos kaikista näistä puutteellisuuksista huolimatta onnistuisin kääntämään edes muutamain lukijaini huomion tähän Ranskan puhtaimpaan klassilliseen novellistiin, jonka kirjailija-persoonallisuus ja yksityinen sielunelämä ovat mitä intressantimpia, hienoimpia ja valistuneimpia, niin olisin jo tällä kertaa tyytyväinen. Ja jos sitä paitse mahdollisesti olen voinut tuoda hänen elämänvaiheittensa sekä luonteensa valaisemiseksi edes jotakin uutta, joka tulevilta kirjallisuushistorioitsijoilta sentään jo pelkän esityskielenkin vuoksi jäänee huomioon ottamatta, on kaikissa tapauksissa tieto tästä oleva minulle enemmän kuin mitä olen toivoa rohjennut.

Helsingissä 14 p. huhtikuuta 1895.

Tekijä.

ELÄMÄKERTA

(1803-1870)

I.

Mériméen suvun alkuperää ei kovin pitkälle tunneta, vaikka onkin tämä nimi jo ehtinyt niin mainehikkaan kaiun saada. Sen mukaan kuin on selville saatu, polveutuu suku Normandian maakunnasta; Prosperin isoisä, nimen ensimmäinen tunnettu kantaja, vaikutti aluksi parlamenttiadvokaattina Rouen'issa ja oli myöhemmin viimeisen Broglie'n marsalkan sukulinnan intendenttinä. Täällä Broglie'ssa, Eure'n maakunnassa, syntyi 17 p. syyskuuta v. 1757 Prosperin isä Jean François Léonor Mérimée, joka tämän nimen suuremmalle yleisölle niin tutuksi ehti tehdä, että sen perijällä jo oli synnynnäinenkin oikeus huomattuun asemaan yhteiskunnassa.[1]

Léonor Mériméen lapsuudesta ei tiedetä paljo minkäänlaisia yksityisseikkoja enkä niitä ainettani varten tarvitsekaan. Tiedämme vain, että hän ylipäänsä sai hyvän kotikasvatuksen ja että hänessä jo tuiki nuorena huomattiin halua ja lahjoja taiteihin, erittäinkin piirustukseen. Nämä taipumukset eivät kuitenkaan millään tavoin estäneet nuorukaista menestyksellä harjoittamasta tieteellisiä opinnoita kielentutkimuksen sekä kreikkalais-roomalaisen kaunokirjallisuuden alalla. Yksistään humanistisiin opintoihin ei Léonorin tiedonhalu sentään nuorenakaan rajoittunut. Paul Lacroix kertoo nimittäin, ja sitä samaahan todistaa hänen myöhempi toimintansakin, että nuorukainen aika ajoittain jätti kaikki muut lukupuuhat ja antausi tutkimaan kemiaa, joka vanhemmiten kävikin hänen lempiaineekseen.

Maalaamista ja piirustusta harjoitteli hän kuitenkin enimmän, eivätkä näy vanhemmatkaan häntä estelleen taipumustansa seuraamasta. Ilman suurempia vaikeuksia joutuu hän oppilaaksi Gabriel François Doyen'in atelieriin, jossa, kuten tietty, aikansa ehkä kuuluisin mestari, Louis Davidkin oli sileää sivellintään käyttämään opetellut. Alkuopinnot täällä suoritettuaan pääsi hän ennen pitkää David'n suosittamana tuon aikoinaan hyvinkin tunnetun Fr. André Vincentin oppilaaksi, kertoo ylempänä mainitsemani kirjallisuuden tutkija Lacroix. Todenmukaisempi tuntuu meistä kuitenkin olevan Maurice Tourneux'n väite, jonka mukaan Louis David itse on ollut Léonorin ensimmäinen ohjaaja, sillä hänpähän se kuitenkin tätä Vincent'ille suositti. Miten lieneekin, mutta etevimmäksi oppilaaksi nuori Léonor täällä Vincent'in atelierissä piankin osottausi eikä viipynyt kauan ennen kuin hänelle myönnettiin pääsy kuninkaalliseen maalausakatemiaan (Académie royale de peinture), joka siihen aikaan oli korkein oppilaitos tällä alalla.

V. 1788 uskalsi Léonor Mérimée jo kilpailla tunnetusta Rooman matkarahasta, mutta yritykseksi se silloin vielä kuitenkin jäi. V:sta 1791 alkaen tapaamme sitten hänen teoksiaan salongissa, mutta jo sitä edellisenä vuonna oli hän lähtenyt sille tutkimusmatkalle Hollantiin, Saksaan ja Itaaliaan, jonka tulokset hän vasta 40 vuotta myöhemmin julkaisi tunnetuksi tulleessa teoksessaan "De la peinture à l'huile depuis Hubert et van Eyck, jusqu'à nos jours". Vasta Roomaan hän vihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi ja siirtyi sieltä myöhemmin Firenzeen, mistä useimmat etevät taulunsa (Les chasseurs dans une forêt, l'Innocence nourissant un serpent, Daphnis et Chloë y.m.) Pariisin salonkiin lähetteli. Kuuluisana miehenä palasi Mérimée direktoriumin aikana kotimaahansa ja vastaanotti v. 1801 Lucien Bonaparten ehdotuksesta opettajapaikan Pariisin polyteknillisessä opistossa. Ja jo seuraavana vuonna kutsuttiin hän jäseneksi "Yhdistykseen kansallisen taideteollisuuden kohottamista varten", jonka vaikuttavimpia jäseniä hän kuolemaansa saakka oli. Niinikään valittiin hän samana vuonna toimeenpannun näyttelyn arvostelulautakuntaan ja tuli täten tutuksi Ranskan kuuluisimpien miesten kanssa. "École des Beaux-Arts" nimisen taidekoulun elinkautisena sihteerinä, joksi hän v. 1807 valittiin, oli hän tilaisuudessa osottamaan arvostelu- ja kirjailijakykyään niissä useissa rapporteissa, joita hän virkansa puolesta oli velkapää hallitukselle tekemään. Tuntuupa melkein siltä kuin olisi näissä erinomaisen sujuvasti ja klassillisen selvästi toimitetuissa, hienoa ja kehittynyttä taideaistia sekä laajaperäisiä tietoja todistavissa kirjelmissä jo sitä samaa mestarillista tyyliä, joka pojasta on tehnyt voittamattoman ja mallikelpoisen mestarin novellikirjallisuuden alalla.

Ja tuskinpa kovin paljo erehtyykään, jos otaksuu pojan jo kotoaan perineen mainiot tyylilliset taipumuksensa ja ne esteetilliset periaatteet, joita hän kirjallisessa tuotannossaan aina on seurannut. Tosin en tunne lähemmin Léonor Mériméen esteetillisiä mielipiteitä kaunokirjallisuudesta, mutta tiedänpä sen sijaan ne perustukset, joista hän kaunotaiteet johti. Teoksessaan "Traité de la peinture à l'huile", jonka lähempään käsittelyyn ryhtyminen veisi ulkopuolelle ainettani, todistelee hän sitä perusajatustaan, että "piirustus on se yhteinen lähde, josta saavat alkunsa nuo kolme taidehaaraa: maalaus-, veisto- ja rakennustaide". Piirustus on hänestä pääasia maalauksessakin; väritys tulee vasta toisessa sijassa. Samat periaatteet siis kuin hänen opettajallaan David'lla ja aikalaisellaan Ingres'llä, joitten mukaan taide oli palautettava yksinkertaisimpaan ja tärkeimpään ilmenemismuotoonsa piirustukseen. Niinikään oli kokonaisuuden sopusuhtaista taiteellisuutta etupäässä koetettava säilyttää. "Yksityisseikat ovat olevinaan tärkeitä pikku herroja, jotka ovat paikoilleen ohjattavat; muoto on kaiken ehto ja perustus: mitä yksinkertaisimmat muotoviivat, sitä suurempi niiden voima ja kauneus". Mutta esitystavan pitää olla laajanäköisen; todellisuudesta on ihanteellisuus etsittävä ja sen luonteenomaisimmat ääriviivat sopusointuisena kokonaisuutena kuvattavat leveällä, mutta säntillisellä tavalla, kas siinäpä juuri taiteen tehtävä.[2]

Tämä oli Ingres'n oppi ja samoin ajatteli myöskin Mérimée vanhempi. Antiikia hän tutki ja rakasti suuresti, sillä siellä löysi hän sen muodon kauneuden, joka hänestä oli kaiken taiteen elinehto. Eikä ainoastaan taidetta, vaan myöskin kirjallisuutta koskevissa kysymyksissä näyttää Léonor Mériméellä olleen kehittynyt ja varma aisti. Ainakin kertoo hänestä eräs hänen lähimpiä ystäviänsä seuraavaa "Mériméellä oli kirjallisissa asioissa sama selvä ja puhdas aisti, jota hän taiteellisissakin kysymyksissä osotti; Horationsa hän osasi ulkoa; innottelua, liioittelua ja kaikkea jokapäiväistä hän kammosi (il avait en horreur le pathos, l'exagération et le commun); ihmisellisen älyn kaikissa plastillisissa ilmestymismuodoissa hän etsi totuuden ihannetta vielä enemmän kuin kauneuden; kirjallisuudessa samoin kuin taiteissakin kuului hän valikoivaan kouluun; mutta filosofiiassa oli hänellä mitä ylevimmät näkökannat, alkuperäisimmät aatteet ja järkähtämättömimmät vakaumukset."[3]

Sellaiseksi kuvataan Prosperin isä. Tämä lahjakas maalaaja antoi opetustunteja eräässä yksityisessä tyttökoulussa, jota piti rva Moreau, lääkärin leski ja kahdeksan lapsen äiti. Täällä oppi Léonor Mérimée tuntemaan tulevan vaimonsa, talon nuorimman tyttären Anna Moreaun. Nuorella Anna neidilläkin oli huomattava taipumus piirustukseen ja maalaustaiteeseen, kuten hänen siveltimestänsä lähteneet taulut kyllin selvästi osottavat. Salongissa ei häneltä tiettävästi ole ollut koskaan mitään näytteillä. Mutta siitä huolimatta oli hänen kykynsä yleisesti tunnettu. Hänen ehkä etevimmän muotokuvamaalauksensa — muotokuvain maalaajatar hän nimittäin oli — kehutaan sattuvasti esittäneen Prosperin hyvää ystävää ja lahjakasta, vaikka aikaisin poistemmattua kasvientutkijaa Victor Jacquemont'ia, jonka elämäkerran Prosper Mérimée on niin kauniisti kirjoittanut.

Olen jo maininnut kuinka Léonor Mériméetä kehuttiin hyväksi kynäniekaksi. Nyt on minun lisääminen, että myöskin Prosperin äidillä vakuutetaan olleen mitä kauneimmat kertoilijan lahjat, joita hän käytti suurella menestyksellä viihdyttäissään maalattavia vallattomia pienokaisia kaikellaisilla saduilla ja omatekoisilla jutuilla.[4] Yleisesti tunnettu on Goethen lause synnynnäisistä taipumuksistaan:

    "Vom Vater hab' ich die Statur
    Des Lebens ernstes Führen;
    Vom Mütterchen die Frohnatur
    Und Lust zu fabuliren".

Samaa voisi tavallaan Mériméekin sanoa itsestään. Ainakin oli tämä "kertoilemisen halu" jo aikoja ollut hänen äitinsä suvun ominaisuuksia. Hänen isoäitinsä rva Leprince de Beaumont oli näet Ranskan suosituimpia kirjailijoita lasten kirjallisuuden alalla, ja on hänen satukokoelmansa "Magasin des Enfants" vieläkin aarreaitta palleroisille. Arvattavasti on nuori Prosperkin äitinsä jutelmia silloinkin kuunnellut, kun hän v. 1808 viisivuotiaana lapsukaisena istui emonsa maalattavana. Pitkät, olkapäille ylettyvät kultaiset kiharat, pyöreä muoto, korkea otsa, suuret, kirkkaat ja sielukkaat silmät, isonlainen nenä ja hienopiirteinen, vaikka suurehko hymy-suu — sellaiseksi on nuori äiti ainoan lapsensa kuvannut.[5]

Täydellisesti voimme kai nyt yhtyä siihen, mitä eräs Prosper Mériméen biograafi, Eugène Mirecourt, kirjailijamme syntymästä lausuu: "Kas tässä onnellinen ihminen, jolle oli suotu etuoikeus syntyä niin sanoakseni taidejumalattarien siipien suojassa".[6] Onnellinen oli kaikesta päättäen tämä avioliitto ennestäänkin eikä varmaankaan vähimmän sen jälkeen kuin Prosper, "kauan toivottuna lapsena", syyskuun 28 p. v. 1803 ensi kerran näki päivän valon.[7] Raihnainen ja kivulloinen lapsi hän oli ja joka hetki pelkäsi nuori äiti rakkaan ja ainoan perillisen kadottamista. Ja senpä vuoksi istuikin hän myötäänsä pienokaistansa vaalimassa ja usein sanotaan isänkin esikoisensa kehdolle työstään kiiruhtaneen. Kivulloinen oli nuori Prosper jo varhaisimman lapsuutensa päivinä ja kuten tulemme näkemään kärsi hän melkein koko ikänsä terveytensä heikkoudesta. Lapsen alkuopetus jäi melkein kerrassaan äidin huoleksi. "Hän (äiti) hoiteli lastansa mitä hellimmällä ja väsymättömimmällä huolella. Hän se myöskin oli, joka lapsen alkuopetuksen tehtäväkseen otti, ja epäilemättä on kirjailija juuri äidiltään perinyt sen hienoaistisuuden, joka muodostaa paremman osan hänen kyvystänsä" (— — cette sensibilité délicate qui fait meilleure partie de son talent).[8]

Muuten lienee Anna Moreaulla myöskin ollut englantilaista verta suonissaan; ainakin tietää Prosperin englantilainen biograafi George Saintsbury kertoa meille, että "Mérimée had English blood in his veins on the mother's side".[9] Kuinka läheistä tämä sukulaisuus englantilaisten kanssa sitten oli, siitä ei meille ole kukaan tarkempia tietoja antanut. Tiedämme vain, että Prosper jo nuorena ylioppilaana seurusteli englantilaisissa perheissä, että hän jo lapsuudestaan osasi englannin kieltä, tutki hartaasti englantilaista kirjallisuutta ja ulkoasussaankin jäljitteli Albionin asukkaita sillä menestyksellä, että hänestä voitiin sanoa "he was always considered, at least in France, to look and behave more like an Englishman than a Frenchman".

Anna Mérimée, Prosperin äiti, on erään ominsilmin näkijän (kreivi d'Haussonvillen) mielestä ollut "une femme plus intelligente que raffinée".[10] Silloisen taantumisajan vanhoilliset mielipiteet uskonnon ja kirkon alalla eivät tähän vapaamieliseen ja älykkääseen naiseen olleet tehneet minkäänlaista vaikutusta. Päinvastoin pysyi hän vastenmielisenä kaikille uskontunnustuksille, kuten Prosperin uusin biograafi kreivi d'Haussonville selvästi lausuu: "Madame Mérimée témoignait, en effet, contre toute croyance réligieuse une aversion décidée" lisäten vielä, että kun hänen poikansa hyväksyi periaatteekseen seuraavat, nimileimasimeensakin kaiverretut kreikkalaiset tunnussanat: Memnaebo apibtein (muista epäillä!), niin seurasi hän ainoastaan äitinsä opetusta. Kuinka kauas vapaamielisyys ja kirkollisen uskonnon vastustushalu tässä muutoin kyllä tunteellisessa naisessa oli kehittynyt, sitä osottaa parhaiten se seikka, ettei hän antanut ensinkään kastaa poikaansa, jonka "pakanallisuus" myöhemmin usein oli keskustelujen aineena niin hyvin yksityisissä seuroissa kuin julkisuudessakin.

Saatuaan kotona hyvät alkutiedot etupäässä äidiltään, siirtyi nuori Prosper Henri IV:n lyseoon ulko-oppilaana.[11] Kivulloisuus, taiteilijataipumukset vaiko kaunokirjalliset opinnot lienevät olleet syynä siihen, etteivät koulutodistukset erittäin loistavia olleet. Ainakin tietää Loménie kertoa meille, että "Mérimée fit des études classiques assez médiocres" ja Mirecourt puolestaan lausuu, että vaikka oppilas vuoden lopussa palasikin siksi hyvillä todistuksilla, että äiti niistä voi ylpeillä, niin eivät ne kuitenkaan olleet kyllin hyviä "pour mériter le titre de héros du thème grec". Koulussa ei Prosper Mérimée näytäkään vielä saavuttaneen niitä perinpohjaisia tietoja klassillisissa kielissä, joilla hän vanhempana niin usein tuttaviansakin hämmästytti. Ne hankki hän vasta ylioppilaaksi ja itsenäiseksi tultuaan. "Vasta koulusta päästyään — sanoo Loménie — antausi nuori Mérimée ominpäin hankkimaan niitä hyviä ja perinpohjaisia tietoja, jotka hänen kyvylleen antavat sellaisen voiman kaikilla aloilla liikkuessa. Olen kuullut puhuttavan, että hän jo nuorena oli innolla tutkinut Kreikan kaunista kieltä, jonka hän tosin oli laiminlyönyt koulussa, mutta jota hän sittemmin uudelleen innostui lukemaan erään kreikkalaisen johdolla".

Näyttää melkein siltä kuin olisivat maalauspuuhat jo silloin Prosperia suuremmassa määrässä huvittaneet. V. 1821, jolloin hän oli 18 vuotias, näemme nimittäin vanhan Mériméen eräässä kirjeessä puhuvan pojastansa seuraavalla ylpeilevällä tavalla:

"Minulla on 18 vuotias pitkä poika, josta minä mielelläni tahtoisin lakimiehen. Hänellä on muuten sellaiset taipumukset maalaustaiteeseen, että hän, vaikka ei olekaan koskaan jäljennöksiä maalaillut, jo tekee luonnoksia kuin mikähän nuori maalaajan oppilas; mutta tarkalleen ei hän osaa piirtää silmääkään. Käytös ja sivistys pitäisi hänellä olla hyvä, kotona näet kun aina on kasvatettu".[12]

Tällainen oli hän siis, kun hän 17 vuotiaana Henri IV:n lyseosta yliopistoon laskettiin tullakseen isänsä tahdon mukaan sisäänkirjoitetuksi "École de Droit" nimiseen lakitieteelliseen osastoon, johon useimmat varakkaampien pariisilaisten pojat siihen aikaan kuuluivat. Lahjakas, monipuolinen ja hyvin kasvatettu hän oli ja paljo hänestä vanhemmat toivoivat. Kooltaan oli hän pitkä ja hoikka nuorukainen, jonka älykkäät, vilkkaat silmät, rohkea katsanto ja ulkoneva nenä osotti lujaluontoisen miehen alkua. Ja jo silloin huomattiin hänellä tuo aristokraattinen ilme kasvoissa ja pilkallinen hymy huulilla, jonka hän siitä saakka luonteenomaisimpana piirteenään säilytti kuolinpäiväänsä saakka. Niin kertoo kuitenkin muudan Mériméen läheinen sukulainen, joka on ollut tilaisuudessa näkemään rva Mériméen tekemän muotokuvan, mikä esitti Prosperia 15 vuotiaana nuorukaisena.[13]

Ennen kuin häntä seuraamme siihen laajempaan seurapiiriin ja vilkkaaseen kirjalliseen elämään, johon hän ylioppilaaksi tultuaan joutui, tahdomme muutamin lyhyvin piirtein luonnostella Ranskan valtiollista ja yhteiskunnallista tilaa tähän aikaan antaaksemme kuvauksillemme tarpeellisen historiallisen taustan.

II.

Ensin pari sanaa ajan valtiollisesta taka-alasta. Kovin äkkiä oli vapautta rakastava ja pikaluontoinen Ranskan kansa vallankumouksen kautta kahleensa katkaissut, katkaissut ne ennen kuin se ehti henkisesti kypsyä voitettua valtaansa järkiperäisesti käyttämään. Epävarmana se tietänsä eteenpäin haparoi ja tarmokasta johtoa kaipasi. Jotenkin vapaaehtoisesti se sen vuoksi alistuikin sen raskauttavan, joskin kunniakkaan ikeen alle, jonka Napoleon I ennen pitkää Gallian kansan kannettavaksi laski. Olihan toki valtakunnan ruorissa taas mies, joka tiesi mitä tahtoi, niin että ehkäpä hänen kanssaan turvallisempi aika oli koittava, mietittiin.

Näissä toivomuksissa petyttiin kyllä täydellisesti, mutta seisoipa sen sijaan kunnian ja maineen seppelöimänä vanhan Ranskan sota-lippu, ja siinähän oli tarpeeksi korvausta kaikille. Isänmaansa kunniaksi on näet Ranskan kansa aina ollut valmis uhraamaan kaikki. Ja niin kauan kuin se laakereita leikkasi, seurasi se nurkumatta ajan suurinta sankaria, seurasi häntä halki koko Euroopan, kunnes luonnonvoimat ja vihollisten paljous sen vihdoin lannisti. Venäjän lakeudet ne muodostuivat Ranskan laskeutuvan kunnian haudaksi. Pian astuivat liittolaisten voittoisat joukot itse Pariisin muurien sisäpuolelle ja kohtalonsa kovuutta sai Elban saarella miettiä äskeinen valtaistuinten järisyttäjä.

Vielä kerran yritti hän sitten aikansa ruoriin tarttua, mutta me tiedämme hänen onnettoman kohtalonsa. Waterloon musertava tappio teki lopun kaikesta ja "saaressa merellisessä" istui taas rauhan panttina kukistunut sankari.

Ja niin palasi Belgiaan paennut Louis XVIII taas Pariisiin ja hänen kanssansa ahdashenkinen taantumisvalta. Eduskunta hajoitettiin, tasavaltalaiset ja bonapartelaiset karkoitettiin maanpakoon ja monarkkisen kirkollisvaltion perustuksia ruvettiin entisyyden raunioille rakentamaan "pyhän liiton" turvallisessa suojassa. Jokainen vapaa aate oli tukahdutettava, jokainen tasavaltaiselta hajahtava laitos kukistettava ja Louis XIV:n aikuinen itsevaltius kokonaisuudessaan palautettava. Paremmaksi vakuudeksi otettiin taas jesuiitatkin armoihin ja pian näemme näiden veljellisessä sovussa hallituksen kanssa työskentelevän keskiaikaisen hallitusmuodon ylläpitämiseksi.

Näin tumma on se valtiollinen tausta, johonka vuosisatamme mahtavin kirjallinen liike niin loistavan ja valoisan vastakohdan muodostaa. Ja tämä nouseva kirjailijapolvi se vihdoin tiranniudenkin kukistaa samoin kuin tekivät aikoinaan negatiivisemmalla tavalla 18:n vuosisadan filosoofit ja kaunokirjailijat Louis XIV:n absolutismille. Tämä vuosisatojen vaihtumassa syntynyt sukupolvi se oli perinyt Rousseaun uskon ja luottamuksen, innostunut onnettoman André Chénier'n ylevämielisistä ja tuntehikkaista lauluista, laajentanut näköalojansa tutkimalla M:me de Staël'in hauskoja kirjoituksia Saksan suurista kirjailijoista, itkenyt Wertherin kanssa rakkauden autuasta surkeutta ja raivonnut "Räuberein" ja Byronin kanssa yhteiskuntalaitoksia vastaan. Se oli myöskin kuunnellut Schlegelin luentoja Saksan nuorentuneesta kirjallisuudesta, nähnyt näyteltävän Shakespearen mestaridraamoja ranskalaisessa käännöksessä ja ihastuksella lukenut Walter Scottin epookintekeviä ja historiallisia tapahtumia ihan uudelta kannalta käsitteleviä romaaneja.

Kummako siis, etteivät Aristoteleen aikuiset ja Boileaun yhä varmistamat ranskalaiset runomuodot enää heitä tyydyttäneet? Kummako jos tyhjiltä ja sisällyksettömiltä tuntuivat heistä Arnault'n, Jouy'n, Lemercier'n ja Baour-Lormian'in sileän kylmät ja tunteettomat sepustukset Shakespearen ja Byronin, Goethen ja Schillerin ikuisten luomien rinnalla? Se ei voinut enää entisellä ahdashenkisen isänmaallisuutensa naiivilla vakaumuksella kerskailla puolijumalista klassikoista eikä orjamaisesti alistua "suuren" Nicolas Boileaun, tuon yksinvaltiaan tuomarin, varmoja runo-opillisia lakeja noudattamaan. Tämä nuoriso oli näette vähitellen oppinut omin silmin ja vapaasti luontoa ja oloja katselemaan, oivaltanut Racinen esitystavan sekä kylmäksi että yksipuoliseksi ja nähnyt, että klassikkojen kuvaaman maailman ulkopuolella oli olemassa vaiherikas ja pulppuava elämä inhimillisine heikkouksineen ja tapoineen.

Sisällisen vaistonsa pakosta asettui se siis sotakannalle, ja samaa tekivät myöskin "vanhat" (Auger, Jouy, Parceval de Grandemaison, Baour-Lormian, Raynouard y.m.), jotka yhtä itsepintaisesti tahtoivat puolustaa olevia taidekäsitteitä. Mutta nuorisolla oli innostus ja sisällinen voima puolellaan ja ehtimistään kehittyi tästä liikkeestä mahtava kirjallinen vallankumous, joka uusia taidesuuntia ja voimakkaita neroja ilmoille loihtii, klassillisuuden tiranniuden kukistaa ja voitollisen taistelunsa ijäti pysyväksi muistomerkiksi kauniit runotuotteensa jättää. Kuta ahtaammalle kirkollinen hallitus yhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan rajoittaa, sitä suuremmalla voimalla kääntyy nuorison mieli taiteeseen ja kirjallisuuteen, joissa se koettaa etsiä vapauteen pyrkivälle hengellensä tyydytystä. Kun se ei löydä sitä vanhoista eikä uudemmista klassikoista, hakee se sitä keskiajalta, jolla oli tarpeeksi tunnetta, innostusta ja ihanteita. Ja noissa kaukaisen ajan unelmissa se viihtyy, niitä unelmoidessaan se hetkeksi kurjan ja runottoman nykyisyytensä unhottaa. Samoista syistä käyvät kaukaiset ulkomaiset olot ja tapakuvaukset mieluisaksi nautinnoksi ja kun kerran vanha "kiinalainen muuri" Ranskan ja muun Euroopan väliltä on murrettu, puhaltavat raittiit tuulet pian vapaasti kaikilta tahoilta, Reinin, kanaalin, alppein ja Pyreneitten poikki.

Turhaan ponnistelee tätä uutta pohjavirtaa vastaan sekä Napoleon että hänen jälkeläisensä, turhaan säädetään lakeja ja asetuksia henkisen uudistumisen ehkäisemiseksi. Keskellä kaikkea taantumista, keskellä koko yhteiskunnallista seisausta näemme pienen joukon nuorukaisia, jotka ovat ottaneet vaaliakseen vastaiseksi valoksi liehdottavaa kipunaa. Shakespearen, Goethen, Byronin, Scottin, Danten, Calderonin y.m. maailmannerojen ikuiset henget ovat auttamassa liehtomista.[14] Ja kyllä sitä tarvitaankin, sillä 250 vuotta vanhat ovat ne sitkeät juuret, joilla klassillisuus yhäkin niin ylpeänä pystyssä pysytteleikse.

Mutta sellaisten miesten kuin Villemain'in ja Cousin'in iskuista alkoivat ne vihdoinkin katkeilla. Tuomalla historian kirjallisuudenarvosteluun osoitti edellinen taiteellisen arvon olevan relatiivista, ajasta ja oloista riippuvaista; Victor Cousin taas joutui nuorison ihanteeksi heti kohta kun hän (v. 1815) yliopiston kateederille astui.[15] — Jo ensi päivänä kertyi nimittäin hänen ympärilleen nuoria, innostuneita, jopa fanaatillisiakin ihailijoita, jotka isoovina nielivät jokaisen sanan, mikä mestarin suusta tuli.

Yleisen innostuksen vallassa joutuivat yhteiseen virtaan taipumuksiltaan mitä erilaisimmat luonteet. Kukin antoi tunnussanalle, "romantismille", mieleisensä merkityksen ja liittyi taistelemaan yhteistä vihollista, klassillisuutta, vastaan. Ja näin tapahtui, että mukaan tempausi sellaisiakin, jotka luonteeltaan olivat melkoisesti toista kuin mitä nykyään sanalla "romanttiko" tarkoitetaan.

Näitä oli varmaan myöskin Prosper Mérimée, joka nyt oli yliopistolliset opintonsa alkanut. Isä tahtoi, kuten sanottu, pojastansa lakimiestä ja tutkintoansa vartenhan hän hiljalleen lueskelikin; mutta suurin osa ajasta meni kielten, kaunokirjallisuuden ja fisosofiian tutkimiseen. Hänkin oli nimittäin yksi noita Cousin'in kuuntelijoita "qui font de la philosophie et du romantisme". Nuoren johtajansa ympärille kokoutuneina näemme siellä, paitsi Mériméetä, myöskin joukon hänen lähimpiä ystäviänsä. Siellä istuu tuo aina uskollinen toveri, sittemmin tunnettu tutkimusretkeilijä J. J. Ampère, siellä orientalisti Fulgence Fresnel, valtiollinen puhuja Alex. de Jussieu, tuleva ministeri Jules Bastide sekä ystävät Sautelet, Morel, Frank, Alb. Stapfer y.m.[16]

Näiden mieluisampien luentojen ja seuraelämän huvitusten tieltä saivat lainopilliset opinnot väistyä. "Mériméetä nähtiin harvoin luennoilla" tietää Mirecourt kertoa; "hän näet harjoitti lukujaan kuten useimmat varakkaiden pariisilaisten pojat s.o. hän huvittelihe paljo, lueskeli kaunokirjallisuutta ja otti osaa salonkielämän iloihin". Espanjan ja Englannin kirjallisuutta hän etupäässä harrasti; hiukan myöhemmin antautui hän kuten jo olen maininnut erään kreikkalaisen johdolla myöskin opiskelemaan uutta kreikkaa,[17] joka olikin hänelle sanomattomaksi hyödyksi sillä matkalla, minkä hän v. 1842 teki Kreikkaan ja Vähä-Aasiaan vanhan ystävänsä J. J. Ampèren kanssa.

Sangen varhain joutui nuori ja nerokas ylioppilas jo salonkielämänkin hauskutuksia nauttimaan eikä se kummaakaan ollut, sillä olihan hän huomatusta ja varakkaasta pariisilaisesta perheestä. Noin 19-vuotiaana tapaamme hänet jo nuoren ja ihanan laulajattaren Giudetta Pastan (synt. 1798) luona Pariisissa, missä tämä siihen aikaan (vv. 1822-30) suurella menestyksellä esiytyi itaalialaisella näyttämöllä. Täällä Giudetta Pastan salongissa kohtaa nuori lakitieteen oppilas ensi kerran Henri Beylen, joka Napoleonin kanssa ympäri Eurooppaa retkeiltyään oli asunut enimmäkseen Itaaliassa ja muutamia vuosia sitten (1817) julkaissut ensimmäisen teoksensa "Histoire de la peinture en Italie". Poliisin ahdistaessa oli tämä omituinen ja nerokas mies ollut pakotettuna jättämään rakkaan Itaaliansa — hänen epäiltiin kuuluvan kuuluisain Carbonarein leiriin — ja etsimään entisiä ystäviänsä Pariisissa.

Suuresta merkityksestä oli tämä uusi tuttavuus Prosper Mériméelle. Vaikka Beyle näet olikin 20 vuotta häntä vanhempi, syntyi heidän välillään kuitenkin mitä kestävin ja rakkain ystävyyden liitto, jonka vaikutus Mériméen mielipiteihin ja kirjalliseen toimintaan on arvattava suuremmaksi kuin kenenkään muun. Mérimée olikin silloin juuri siinä ijässä, jolloin ulkonaisille vaikutuksille ollaan enimmän alttiita ja varmaankin on siitä Beylen ansioksi osa luettava, että hän niin varhain romanttikoista erkausi. Itse kirjoittaa Mérimée tuttavuudestansa Beylen kanssa seuraavasti:

"Opin tuntemaan Beylen noin v. 1820; siitä lähtein aina hänen kuolemaansa saakka on meidän välimme ikäerotuksesta huolimatta, aina ollut mitä ystävällisin. Harvat ihmiset ovat minua enemmän miellyttäneet, enkä tiedä ketään, jonka ystävyys olisi ollut minulle kalliimpi."[18]

En tahdo tässä yhteydessä ruveta tekemään tarkkaa ja seikkaperäistä selkoa yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista molempain luonteiden, käsitysten ja esitystavan välillä. Paljo niitä kuitenkin näkyy olleen olemassa, jos saamme luottaa Mériméen omiin sanoihin:

"Muutamia kirjallisia vastenmielisyyksiä ja mielihaluja lukuunottamatta ei meillä ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta, ja ani vähä löytyi asioita, joista olisimme samaa mieltä olleet. Aika kului meiltä keskinäisessä avomielisessä väittelyssä, jossa kumpikin epäili toistaan hassutuksista ja paradokseista. Vaan aina me kuitenkin erityisellä mielihyvällä uudestaan väittelymme alotimme".[19]

Mutta jättäkäämme muut vertailut toistaiseksi ja seuratkaamme vielä Mériméetä hänen salonkiretkillään. Paitsi rva Pastan luona kävi Mérimée myöskin Mmes Récamier'n ja Lebrun'in, parooni Gérard'in ja etenkin englantilaisen Mrs Clarken salongissa. Kuuluisan rva Récamier'n luo saattoi hänet J. J. Ampère, joka ikäkautensa pysyi talon uskollisimpana ystävänä. Täällä oli Mérimée tilaisuudessa tapaamaan Ranskan useimmat suuret miehet (Chateaubriand, Ballanche, Tocqueville y.m.), Lebrun'in salongissa joukon tiedemiehiä ja parooni Gérard'in luona kaikki maan etevimmät taidemaalaajat.[20]

Romanttisen koulun oikeihin pääpesiin joutui Mérimée vasta muutamia vuosia myöhemmin s.o. esikoisensa "Théâtre de Clara Gazul'in" ilmestyttyä. Rva Clarken valtiollisessa ja kirjallisessakin suhteessa jotenkin puolueettomassa ja värittömässä salongissa näkyy hän sitä vastoin alkaneen käydä jo heti koulusta päästyään. Nämä matineat ja iltamat olivat muuten maan kuulut ja niissä kokoutui "ei ainoastaan kaikki, mitä Pariisissa oli huomattavinta, vaan myöskin koko Euroopan kuuluisimmat henkilöt".[21] Jo v. 1822 kerrotaan Mériméen usein käyneen siellä "harjoitellaksensa itseään englanninkielessä, jota hän innolla tutki", ja lisää sama kertoja, että "rva Clarke autteli häntä, huomauttaen kielivirheitä, joita Mary tavallisesti ivaili".[22] Täällä hän siis yhä kehitti sitä englanninkielen taitoa, jolla hän myöhemmin Albion'in asukkaitakin petti, ja täällä hän myöskin aikojen kuluessa tapasi miehiä sellaisia kuin Cousin, Thiers, Barthélemy Saint-Hilair, Mignet, W. Müller, Ranke, Helmholtz, Raumer, Turgenjew y.m., jotka talossa kävijöinä mainitaan.

Tällä välin oli oppositsiooni vallalla olevaa klassillista kirjallisuussuuntaa vastaan alkanut käydä yhä kiivaammaksi ja joutua vähitellen innokkaan julkisen keskustelun alaiseksi. Suurta huomiota oli varsinkin herättänyt Stendhal'in (Beyle) julkaisema riitakirjoitus "Racine et Shakespeare", jossa tekijä erinomaisen sattuvalla ivalla ja pirteällä hienoudella osotti, mikä suuri erotus näiden molempain kirjailijain välillä oli.[23] Stendhal ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka koetti kääntää huomiota Englannin suurimpaan kirjailijaan. Jo aikoja sitten oli näet Mercier julkaissut kyhäyksensä Tableau de Paris, jossa hän m.m. lausui:

"Nuoret kirjailijat, tahdotteko te tutustua tositaiteeseen, tahdotteko te vapauttaa sen siitä lapsuuden aituuksesta, johon se nyt on suljettu? Luopukaa klassikoista ja heidän mädänneistä säännöistään, lukekaa Shakespearea, elkää häntä jäljitelläksenne vaan oppiaksenne häneltä tuon laajan ja rehevän, yksinkertaisen ja luonnollisen, voimakkaan ja puhuvan esitystavan; tutkikaa häntä, luonnon uskollista tulkkia, ja te tulette pian huomaamaan, että kaikki nuo kuristetut, kaavamaiset ja sekä totuutta että elämää vailla olevat pienet murhenäytelmät eivät tarjoa teille muuta kuin kuivaa ja hirmuisen laihaa ravintoa".

Uutta ei siis vetoominen Shakespeareen, "luonnon uskolliseen tulkkiin", suinkaan ollut. Mutta nyt oli otollinen aika tullut ja mielet kypsyneet, jotenka siis tällainen nerokas lentokirja herätti tavatonta melua. Sanat klassillinen ja romanttinen — tätä jälkimäistä sanaa lienee ensiksi Mme de Staël, sittemmin Chateaubriand käyttänyt — olivat jo kaikkein huulilla. Olipa jo v. 1820 eräs akatemiakin [l'Académie des Jeux Floraux] vastattavaksi palkintokysymykseksi asettanut seuraavan: mitkä ovat sen kirjallisuuden erikoisominaisuudet, jolle on annettu nimeksi romantismi ja mitä nuorentavia lisiä voi tämä suunta klassillisuudelle tuottaa?[24]

Noilla sanoilla käsitettiinkin ylipäänsä kovin erilaisia ominaisuuksia. Järkevimmät ymmärsivät romanttisuudella alkuperäisen ja voimallisen ihmisneron luontaista oikeutta vapautua entisten nerojen jo jähmettyneistä mielipiteistä. He taistelivat siis ihmishengen vapauttamiseksi. Niin tekivät ainakin ne etevät miehet, jotka v. 1824 yhtyivät perustamaan uutta kirjallista sanomalehteä samaan tapaan kuin itaalialainen "Il Concigliatore". Tällä lehdellä, joka kosmopoliittisen värityksensä merkiksi sai nimekseen le Globe, on Ranskan kirjallisuudessa suuri merkityksensä jo senkin kautta, että sen toimittajain joukossa huomattiin nimet: Guizot, Rémusat, Vitet, Barante, Sainte-Beuve, J. J. Ampère, Dubois, T. Jouffroy, Charles Magnin, Sautelet, Duvergier de Hauranne fils j.n.e.[25] Sitä paitse voimme huoletta otaksua, että ilman Globen tarmokasta apua ja suosiollista arvostelua olisivat romanttisen koulun sankarit saaneet ilman menestystä vielä kauan, kauan asiansa puolesta taistella.

Periaatteellinen puoli alkoi sentään vähitellen saavuttaa kaikua suuressa yleisössä. Mutta käytäntöä, tuotteita vaativat ivaillen vastapuoluelaiset, jotka sanomalehdissä ja ivarunoissa pilkkasivat nuoria "suun pieksäjöitä".[26] Näillä oli kyllä käytettävänään kokonainen liuta pienempiä lehtiä [Muse, Étoile, Drapeau, Aristarque, Nain y.m.], mutta elossa olevia kaunokirjailijoita, joilla he olisivat voineet ylpeillä Légouvén, Lemercier'n, Étiennen, Auger'n, Arnault'n, Jouy'n y.m. rinnalla ei heillä ollut muita kuin Chateaubriand ja Nodier.

Jonkunlaisella häpeän tunteella he siis taivaan rantaa tähystelivät, eikö alkaisi heidän miehiään jo ilmestyä. Ja vilpittömällä ilolla otettiin jokainen vastaan, ken vähänkään huomattavampaa tuotti: Lamartine mietelmä-runojensa (1820), Hugo Oodiensa ja ballaadiensa (1822) ja de Vigny runosikermiensä johdosta. Näissä ilmaantuvaa tunnetta, lämpöä, luonnollisuutta ja intohimoa oli Globe heti kohta valmis pitkissä kirjoituksissa huomauttamaan, mutta sen samoin kuin hurjimpienkin romanttikojen täytyi myöntää, että draama ja romaani oikeastaan olivat nykyajan runomuotoja ja että heidän näillä aloilla ei ollut onnistunut mitään uutta luoda. Muukalaisiin kyllä voitiin viitata, mutta omat miehet eivät vain näyttäneet uskaltavan käydä tämän klassillisuuden vahvimman linnoituksen kimppuun, linnanvartijoilla kun näet, paitse taitoa ja kokemusta, oli turvanaan traditsioonein vankka rintasuojus.

Saksalaisilla oli näytelmän alalla jo Schiller, Goethe, H. v. Kleist ja Z. Werner, englantilaisilla Byron ja Shelley, itaalialaisilla Manzoni[27] ja Niccolini, mutta ranskalaisilla romanttikoilla ei ketään. Tosin oli jo Didérot runousopissaan (Poétique du drame) uneksinut jonkunlaista uutta näytelmälajia lausuessaan, että "noiden molempain äärimmäisyyksien välille, joista toinen koettaa saattaa meitä itkemään, toinen nauramaan, on jonkunlaiseksi välitykseksi luotava uusi näytelmälaji, joka ei koeta itkettää eikä naurattaa, vaan joka antaa meille todenmukaisen kuvan elämästämme pysytteleimällä yhtä kaukana molemmista äärimmäisyyksistä". Tahto oli siis oikea ja hyvä, mutta kykyä toteuttaa periaatettaan ei hänellä ollut. Hänen tragédie bourgeoisensa — Le fils naturel, Le père de famille etc. — oli kovin laihaa ja pehmeää laatua.

Lähemmäksi romanttikoja oli näytelmätaiteen periaatteita määritellessään jo tullut Sébastian Mercier, joka selitti, että "koska teaatteri luonteeltaan on valetta, niin pitää sitä koettaa saada niin uskottavaksi ja todenmukaiseksi kuin mahdollista"; ja koska näytelmätaiteen hänen mielestään pitää antaa "laajaperäinen ja todenmukainen kuva ihmiskunnasta", niin pitää sen etupäässä esittää nykyajan ihmisiä ja elämää.[28] Periaatteittensa käytäntöönpanossa oli sentään Mercierkin aivan saamaton. Hiukan tuotteliaampi ja huomattavampi häntä oli kreivi Gain-Montaignac, joka v. 1820 julkaisi kokoelman näytelmiä varustaen teoksensa esipuheella, missä puolusti ylempänä huomautettua näytelmäkirjallista uudistusta.[29]

Pieniä edeltäviä yrityksiä teaatterin uudistamiseksi oli siis tehty, mutta ilman toivottua menestystä. Joko ei aika vielä ollut kypsynyt taikka oli vika tuotteissa. Pian täytyi kuitenkin jonkun ottaa ratkaiseva askel, sen tunsivat kaikki. Mutta kuka oli tämä uskalias oleva?

III.

Hänen nimensä oli Prosper Mérimée.

Klassikkojen ja romanttikojen välisiin periaatteellisiin riitakysymyksiin ei hän ainakaan julkisuudessa ollut sekautunut. Eikä hän ole sitä tehnyt koskaan jälestäkään päin. Hänen mielestään oli etevä kirjallinen tuote uudistavaan suuntaan paljoa pätevämpi todistus tämän suunnan kelvollisuudesta kuin kaikki nuo pitkät programmi-väittelyt yhteensä. Jos hän ylipäänsä oli muodostanut itselleen varsinaista mietittyä käsitettä noista riidanalaisista nimityksistä, niin oli hän niiden suhteen arvatenkin samaa mielipidettä kuin Globen miehet, nimittäin että taideluomassa paikallisväritystä (couleur locale) ja todennäköisyyttä täytyy olla sekä että näytelmää sommitellessa kernaasti voi hyljätä ajan ja paikan yhtäjaksoisuuden toiminnan yhtenäisyyden hyväksi. Eikä Mériméellä varmaankaan olisi ollut kovin paljoa muistuttamista sitä mielipidettä vastaan, joka Goethellä oli tämän kuuluisan kirjallisen sodankäynnin suhteen. "Es ist alles gut und gleich — sanoo hän — Classisches wie Romantisches, es kommt nur darauf an, dass man sich dieser Formen mit Verstand zu bedienen und darin vortrefflich zu sein vermöge. So kann man auch in beiden absurd sein und dann taugt das eine so wenig wie das andere".[30]

Kirjallisen kaunoaistinsa oli Mérimée muodostanut kotoa saadun opetuksen ja monipuolisten lukujensa perustuksella. Shakespeare, Goethe, Scott, Lope de Vega ja Byron olivat varsinkin hänen lempikirjailijoitaan ja näiden vaikutusta huomaakin hänen varhaisemmissa tuotteissaan. Historiallisen romaanin ja draaman suhteen on hän näet tavallaan omaksunut Scottin ja Goethen mielipiteet semmoisina kuin ne käytäntöön pantuna ilmestyvät esim. Waverley-novelleissa ja Goetz v. Berlichingen'issä. Epäilemättä tunsikin Mérimée samoin kuin Vitetkin nämä teokset jo ensimmäisiä tuotteitaan valmistellessa. Scott oli nimittäin äkkiä joutunut muotikirjailijaksi ja Goetheä olivat useat aikakauskirjat, varsinkin Globe-lehti, pitkissä ja ylistelevissä kirjoituksissa käsitelleet. Sitä paitse ilmestyi juuri niinä vuosina etevät käännökset hänen draamallisista teoksistaan,[31] niin että Mérimée aivan hyvin niidenkin kautta voi tulla Goethen historiallisen esitystavan vaikutuksen alaiseksi.

Goethe, jolle tämä kunnioitus "nuoren Ranskan" puolelta oli erittäin mieluinen,[32] näkyy muuten olleen kovinkin itsetietoinen niistä ansioista, joita hänellä mahdollisesti oli Ranskan romanttisen liikkeen suhteen ylipäänsä ja sen historiallisiin näytelmiin nähden erittäin. Eckermannille sanoo hän näet kerran suoraan: "Der Keim der historischen Stücke, die bei den Franzosen jetzt etwas Neues sind, findet sich schon seit einem halben Jahrhundert in meinem Goetz".[33] Epäilemättä tarkoittaa Goethe tällä enemmän Louis Vitet'ä, kuin Mériméetä, sillä jälkimäistä piti hän aina omatakeisena ja voimakkaana kykynä, joka kulki omia teitään. Saksalainen kirjallisuushistorioitsija Süpfle koettaa kyllä ulottaa Goethen sanat Mériméen esikoiseenkin Théâtre de Clara Gazul'iin,[34] joka ilmestyi Pariisissa keväällä 1825 A. Sautelet'n kustannuksella. Mahdollista onkin että "siemen" on sieltäpäin saatu. Mutta omatakeisen ja itsenäisen sisällyksen ja muodon on se Mériméen käsissä saanut, se täytyy jokaisen myöntää, joka näitä teoksia ottaa toisiinsa verratakseen. Samaa todistavat myöskin Goethen omat sanat. Kun Eckermann kysyy hänen ajatustaan Béranger'sta ja Mériméestä, sanoo hän: "Das sind grosse Talente, die ein Fundament in sich selber haben und sich von der Gesinnttngsweise des Tages frei erhalten". Ja "Théâtre de Clara Gazul'ista", antaa hän erittäin mitä kauneimman tunnustuksen: "Allein in Deutschland soll einer es wol bleiben lassen, so jung wie Mérimée, etwas so Reifes hervorzubringen als er in den Stücken seiner 'Kara Gazul' gethan".[35]

Béranger ja Mérimée näyttävät nuorista romanttikoista enin Goetheä huvittaneen. Kun Ampère, joka oli Globessa julkaissut eteviä arvosteluja Goethestä ja hänen teoksistaan, v. 1827 kävi runoilija-ruhtinaan luona Weimarissa, oli tämä erittäin utelias kuulemaan yksityisseikkoja Béranger'sta ja nuoresta Mériméestä.[36] Ja kun kreivi Reinhard v. 1829 Pariisista palasi, täytyi hänen niinikään kertoa Goethelle, mitä hän vain Clara Gazul'in tekijästä tiesi. Arvatenkin sai tämä ystävänsä Ampèren kautta tietää olevansa hyvässä suosiossa Weimarin kirjailijahovissa ja senpä vuoksi suostui hän mielellään istumaan modellina David d'Angers'ille, joka Weimarissa käydessään oli luvannut toimittaa Goethelle Ranskan etevimpäin kirjailijain teokset ja kuvat. V. 1830 lähetti David hänelle kokoelman basreliefejä ja medaljonkikuvia, m.m. myöskin Mériméestä, ja oli Faustin runoilija suvainnut erityisellä huomiolla tarkastaa juuri nuoren Mériméen piirteitä, joissa hän oli ollut keksivinään "jotakin humoristista".[37]

Mutta palatkaamme takaisin Mériméen esikoiseen Clara Gazul'iin, joka 22-vuotiaasta tekijästään oli yht'äkkiä niin merkillisen ja huomattavan henkilön tehnyt. Jo Goethen sanoista on lukija huomannut teoksen käsittäneen sarjan näytelmäkappaleita, joiden aiheet ainakin osaksi olivat historiallisia. Niin olikin; teos sisälsi kuusi espanjalaisten näytelmäin tapaan kirjoitettua saynète'ä, jotka kaikki olivat luontevia käsittelyltään, pirteitä vuoropuhelultaan, vapaita sommittelultaan (tarkoitan, ettei tekijä ollut noudattanut Boileaun ja Laharpen määräyksiä kolmesta yhtäjaksoisuudesta), tosia paikallisväritykseltään tai sanalla sanoen niillä oli luomisvoimaisen alkuperäisyyden ja uutuuden tuoksu.

Nimeänsä ei tekijä ollut paljastanut,[38] vaan olivat nuo näytelmät olevinaan espanjalaisen naiskirjailijan Clara Gazul'in kirjoittamia ja erään Joseph L'Estrange nimisen ranskalaisen kääntämiä. Saadakseen anonyymisyytensä vielä varmemmaksi ja koko yrityksensä todennäköisemmäksi varusti Mérimée teoksensa tekijättären muotokuvalla[39] ja seikkaperäisellä elämäkerralla, mikä kaikki luonnollisesti oli omiansa pettämään espanjalaiseen kirjallisuuteen vähemmän perehtyneitä. Ja kun kokoelman kansilehdellä sitä paitse luettiin niihin aikoihin juuri ilmestyvää käännössarjaa muistuttava nimi, "Collection des théâres étrangers", niin oli todellakin ymmärrettävää, että moni tietämättömämpi pettyi.[40]

Kirjallisuuden tuntijat alkoivat kuitenkin jo lukiessaan asianlaitaa epäillä ja vakautuivat ennen pitkää siinä mielipiteessä, ettei teos ainakaan ollut espanjalaisen kirjoittama. Kaikki olivat he sentään yksimielisiä siitä, että tässä oltiin tekemisissä todellisen ja elinvoimaisen kyvyn kanssa ja että teos oli jotakin uutta ja etevää. Pian oli se joutunut vilkkaiden väittelyjen esineeksi Pariisin sivistyneissä piireissä ja tuokiossa oli sen tekijästä tullut päivän sankari.

Mutta kuka oli hän? Mériméetä eivät hänen lähimmät ystävänsäkään tienneet epäillä, niin hyvin oli hän kirjailijalahjansa salannut.[41] Että hän oli etevä kielimies, tunsi kirjallisuutta ja taidetta, piirusteli, maalaili, harjoitti lainopillisia opintoja ja — last not least — rakasti seuraelämän monipuolisia huvituksia, tämä kaikki hänestä kyllä tiedettiin; mutta että hänessä piili yksi Ranskan etevimpiä kirjailijoita, se oli kaikille uutinen, joka vaikutti heihin melkein kuin salama pilvettömältä taivaalta.

Romanttisen liikkeen miehet ne tietysti häntä suurimmalla riemulla tervehtivät. Nuorten etevin äänenkannattaja Globe, jonka, Hugota ja hänen oodejansa kiittäessä, oli täytynyt valittaa kotimaisen romanttisen näytelmäkirjallisuuden olemattomuutta, riensi heti paikalla esittämään uutta tulokasta yleisölleen mitä lämpimimmällä tavalla. Arvostelija, Mériméen hyvä ystävä J. J. Ampère, ennusti häntä m.m. "Ranskan näytelmätaiteen uudistajaksi" ja vakuutti hänen toteuttaneen täydellisesti romanttisen suunnan periaatteet draamasta. "Clara Gazul'in tekijä on osoittanut päivän selvästi, että voidaan olla tosia, hienoja ja huvittavia kuvauksissaan ilman että jäljitellään Molièreä tai muistetaan Duval'ia", sanoo hän. Ei hänkään muuten näy olleen hetkeäkään siinä luulossa, että Clara Gazul'ia todella löytyisi; sen huomaamme seuraavasta lauseesta: … "Uskomme mieluummin muita huhuja, joitten mukaan tekijä on nuori ranskalainen, joka ensimmäisenä on uskaltanut pystyttää itsenäisen lipun näytelmäkirjallisuutemme vainiolle… Näillä huvinäytelmillä — jatkaa hän edelleen — on eräs suuri ansio, joka on jotenkin harvinainen nykyaikoina, ne ovat nimittäin sommittelultaan naiiveja; ne huvittavat meitä, sillä me tunnemme, että tekijä on itse nauttinut niitä kirjoittaessaan, tunnemme, ettei hän työssään ole ajatellut mitään koulua tai järjestelmää, vaan ainoastaan sitä, mikä on luonnollista ja totta. Hän ei näet ole asettanutkaan itselleen muuta päämäärää kuin kuvata olot ja asiat sellaisina kuin ne elämässä ovat. Löytyy taide, usein hyvinkin hieno taide, joka ilmaikse luonteenkehitysten kuvaamisessa, kohtausten ryhmittelemisessä ja vuoropuhelujen laatimisessa, mutta tämä taide on päinvastainen sille väärälle taiteelle, joka vain etsii häikäisevää vaikuttavaisuutta ja tutkii vastakkaisuuksia, tämä tarkoittamamme taide ilmestyy yksinkertaisessa, kepeässä ja pirteässä (spirituel) esitystavassa". Tosin ovat tapahtumat teoksen pisimmässä kappaleessa "Les espagnols en Danemarck, comédie en trois journées" hiukan rohkeasti valittuja ja romanttisia, mutta tapahtuuhan sellaisia todellisuudessakin, arvelee hän. Sitä paitse on niissä intohimoa, jolla aina on vakuuttava voima. Tosiespanjalaisia ovat hänestä "Une femme est un diable" ja "Le ciel et l'Enfer", joissa "la fidelité aux couleurs locales est poussée si loin, la différence de costume si bien observée, et, nous osons le dire, notre clergé ressemble jusqu'à présent si peu à celui là qu'on ne sera pas tenté de lui faire l'outrage de le reconnaître dans un tableau où on n'a pas voulu le placer". Kaksiosainen romanttinen näytelmä "Inès Mendo" on arvostelijasta aiheeltaan ja sommittelultaau heikoin, vaikka kyllä esitys onkin tehty "avec une sobriété sévère".[42]

Tämä oli globelaisten mielipide Mériméen kirjallisesta esikoisesta ja siihen yhtyivät muutkin samansuuntaiset. Eikä ollut klassikoillakaan sitä vastaan paljo muistuttamista. Jotkut kyllä koettivat yhä mitata sitä entisten kaavojensa mukaan, mutta heidänkin täytyi myöntää, että tällainen uuden suunnan toteuttaminen oli ihan toista kuin mitä he olivat peljänneet. Journal des Savans, joka jo pitkät ajat oli edustanut tieteitä varsinkin akateemikkojen kesken ja karttanut sekautumista kaunokirjallisiin riitoihin, tyytyi puolestaan seuraavaan objektiiviseen ilmoitukseen Clara Gazul'ista: "Les six comédies sont offertes au public comme des essais du nouveau genre appellé romantique".[43]

Kaikissa tapauksissa oli Mériméestä nyt tullut mies, jota Lebrun'in, rva Pastan ja mrs Clarken salongeissa jo jonkunlaisella huomaavaisuudella kohdeltiin. Romanttisesta leiristä oli hän tähän asti kuitenkin pysynyt poissa. Tätä erillään-oloa ei kuitenkaan voinut kauan kestää, sillä romanttikot tahtoivat tietysti kaikki mielellään seuraansa Clara Gazul'in tekijän.

Kirjallinen taistelu oli muuten yhä laajentunut ja kiihtynyt. Louis XVIII oli vuosi sitten (1824) kuollut ja hänen jäykkä ja synkkämielinen veljensä Artois'n kreivi astunut juhlallisesti voideltuna hallitusistuimelle. Jesuiitoilla ja papistolla alkoi olla Ranskassa suurin sananvalta ja kummallinen keskiajan henki laskeusi yli koko valtakunnan. Ja merkillistä kyllä näytti uusi kirjallinen liike, jonka piti vapautta valloittaman, antauvan selvästi tämän taantumishallituksen kätyriksi. Se sai nimittäin ilmeisesti uskonnollisen ja monarkistisen leiman, ansio, josta kunnia lienee annettava etupäässä Chateaubriandin uskonnollisille ja monarkistisille kirjoituksille, Lamartinen kristillismielisille ja haaveksivan tunteelliselle "Mietelmille" (méditations poétiques) sekä Bonaldin ynnä de Maistren paavillista ylivaltaa puolustaville filosoofisille järjestelmille.

Kukaan näistä ei sentään uskaltanut eikä luultavasti halunnutkaan asettua taisteluintoisen nuorisojoukon etunenään. Chateaubriand oli liian vanha, Lamartine liian mietiskelevä ja Mérimée taas, josta globelaiset alussa toivoivat uudistuksen johtajaa, oli liiaksi passiivinen luonne ruvetakseen rynnäkön etunenään; eikä hän arvattavasti jaksanut edes innostuakaan kaikista romanttisen koulun uudistuspuuhista. Pianpa löytyikin mies, joka tähän toimeen sekä halusi että kykeni, sillä hänellä oli intoa, lahjoja ja tällaisissa otteluissa tarvittava määrä — yksipuolisuutta.

Tarkoitan Victor Hugota.

Parissa kymmenissä ollessaan julkaisi hän ensimmäisen osan kauniita ja muodoltaankin sangen kypsyneitä oodejansa, joilla hän yleisön suosion täydellisesti voitti. Seuraavina vuosina ilmestyi häneltä pari vähempiarvoista romaania (Han d'Islande, Bug Jargal) sekä toinen osa oodeja ja ballaadeja (1826). Näillä teoksillaan saavutti hän jo etevimmän sijan nuorten keskuudessa ja itsestään alkoi hänen ympärilleen kertyä yhä taajeneva liuta alkavia kirjailijoita. Hänen vaatimaton kotinsa — hän oli jo v. 1823 mennyt naimisiin lapsuudenystävänsä neiti Foucher'n kanssa — tuli vähitellen yhtymäpaikaksi seuralle, jolle taide ja runous oli rakkainta maan päällä ja joka ihanteensa eteen oli valmis uhraamaan mitä sillä parhainta lie ollut.

Tämä seurapiiri se sitten muodostui siksi Cénacle-liitoksi, josta samoin kuin tuonoin Medan-iltamista[44] pilkkalehdet paljo leikkiä laskivat; asianomaisille olivat nämä kokousillat juhlahetkiä.[45] Siihen aikaan kun vielä kokouttiin Hugon luona, kävivät siellä m.m. Sainte-Beuve, Eug. Delacroix, Béranger, G. Planche, A. ja E. Deschamps, Louis Boulanger, Paul Foucher, Janin, Bertin vanh., Mérimée ja hiukan myöhemmin Alfred de Musset. Kun seurue sitten laajeni, sai Cénaclen nimen ja muutti kokouspaikkansa Boulevard du Crimen varrelle olivat muutamat ylläolevista jo lakanneet näissä yhteisissä kokouksissa käymästä ja heidän sijaansa astui parvi vielä nuorempia yltiöpäitä, joista mainittakoon: Gautier, G. de Nerval, Petrus Borel, Céléstin Nanteuil, Aug. Maquet, Bouchardy, J. Wabre, Jehan du Seigneur, Daniel Jovard, Th. Dondey j.n.e.[46] Kuten näkyy, olivat kirjailijat, maalaajat, kuvanveistäjät ja taide-arvostelijat miehissä yhtyneet jouduttamaan sitä kirjallista vallankumousta, joka heidän kaikkien mielestä oli välttämätön.

Mérimée ei tähän seurapiiriin kuulunut kuin vähän aikaa enkä luule hänen Boulevard de Crimen varrella pidetyissä kokouksissa enää olleenkaan läsnä. Milloin hän muihin romanttikoihin oikeastaan tutustui, on vaikea täsmälleen sanoa, mutta todennäköisimmin tapahtui se jotenkin pian Clara Gazul'in ilmestymisen jälkeen. Sainte-Beuve ja Delacroix nähtiin aika usein rva Clarken salongissa, missä Mérimée oli jokapäiväinen vieras, ja arvatenkin joutui tämä juuri heidän kauttansa Hugon ja muitten romanttikojen pariin.[47] Jos on lukenut, mitä Hugo vuosia myöhemmin kirjoitti Mériméestä[48] ja mitä tämä Hugosta,[49] niin on kovin vaikeaa ajatella, että nämä luonteeltaan vastakkaiset ja valtiollisessakin suhteessa eri puolueihin kuuluvat kirjailijat aikoinaan olivat parhaimpia ystävyksiä.

Niin asianlaita kuitenkin oli. Tuon tuostakin nähtiin Mériméen puheina olevaan aikaan suuntaavan askeleensa Place Royal'ille päin, jonka varrella "oodien ja ballaadien" runoilija asui. Kun hän kerrankin istui nuoren perheen luona päivällisillä, sattui niin hullusti, että kyökkipiika kerrassaan turmeli erään makaroonilajin, josta Mérimée ylipäänsä paljo piti. Onnettomuutta päiviteltäessä koetteli tämä lohdutella isäntäväkeä sillä, että lupasi itse mennä kyökkiin ja näyttää, miten mainittu ruokalaji oli valmistettava. Tuumalle naurettiin eikä siitä sillä kertaa tullutkaan mitään. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli hän lupaustaan täyttämään, riisui pois pitkän englantilaisen redingotensa, meni kyökkiin ja valmisti maccaroni à l'italienne'n, "jolla oli yhtä hyvä menekki kuin hänen kirjoillaankin".[50]

Hugolla oli muuten siihen aikaan korkea ajatus Mériméen lahjoista sekä kirjailijana että arvostelijana.[51] Samaa mieltä olivat muutkin ja Globe-lehden arvostelija hänestä sanoikin, että "M. Mérimée est jusqu'à ce jour le chef le plus brillant et le plus heureux qui ait paru à l'avant-garde romantique: c'est le Mazeppa d'une armée dont Victor Hugo est le chef."[52] Näissä Hugon luona pidetyissä kokouksissa oli elämä muuten sangen vilkasta ja keskustelut liikkuivat kaikilla taiteen ja kirjallisuuden aloilla.

Viime aikoina oli halu tutustua vieraiden kansojen tapoihin ja oloihin suuressa määrin kasvanut. Matkakertomuksia ilmestyi tuon tuostakin ja lukuisat käännökset ulkomaisesta kansanrunoudesta saavuttivat mitä suurinta suosiota romanttikojen leirissä.[53] Innokkaimman ihailijan saivat ne kuitenkin J. J. Ampèressä, Mériméen hyvässä ystävässä. Usein istuivat ystävykset yhdessä puhellen kaukaisista matkoista, runonkeräyksistä y.m. ja tekivät mitä kummallisimpia suunnitelmia näitä retkiänsä varten. Niinpä olivat he jo sopineet reitistä Florens-Rooma-Neapeli-Venedig-Trieste ja Ragusa, eikä puuttunut muuta kuin — rahoja, jotta tuuma olisi toteutettu. Miettiessä keinoja kustannusten ansaitsemiseksi oli heissä m.m. syntynyt sekin ajatus, että ennakolta kirjoittaisivat matkakertomuksen, josta saaduilla rahoilla sitten matkustaisivat ottamaan selkoa olivatko he kertomuksissaan erehtyneet.

Mérimée olikin jo saanut tehtäväkseen kerätä illyyriläisten alkuperäiset kansanrunot; sitä tarkoitusta varten oli hän jo myöskin ehtinyt ryhtyä valmistaviin puuhiin. Ihastuneena tällaiseen villiin runouteen, luki hän paitsi Fauriel'in laulu-kokoelmaa, jossa juuri vampyyreistä y.m. kamaloista asioista laulettiin, abbé Fortis'n vasta ilmestyneen matkakertomuksen "Voyage en Dalmatie" sekä muutamia maantieteellisiä ja tilastollisia teoksia.[54] Dalmatsian ja Montenegron kielten oppiminen olisi kuitenkin vienyt kovin paljo aikaa ja siihenkin nähden lienee Mérimée katsonut paremmaksi keksiä itse illyyriläisiä runoja kuin koota ja kääntää niitä.

Parissa viikossa oli hänellä niitä jo kokonainen kokoelma valmiina, ja suurimmassa salaperäisyydessä painettiin se Strasburgissa, missä se ilmestyi v. 1827 nimellä "La guzla ou choix de poésies illyriques recueillies dans la Dalmatie, la Bosnie, la Croatie et l'Herzégovine". Samoin kuin Clara Gazul'in oli tekijä varustanut tämänkin kokoelmansa sekä erityisellä esipuheella että oletetun illyyriläisen laulajan ja guzlan soittajan, Hyacinthe Maglanovitsh'in, elämäkerralla.[55]

Edellisessä selittää hän, kuka hän on ja miten hän on tullut keränneeksi nämä runoelmat. Syntymältään on hän muka itaalialainen, vaan asui nuorena Illyyriassa ja puhuikin silloin illyyrian kieltä, hänen äitinsä näet kun oli Dalmatsiasta. Sittemmin muutti hän Ranskaan, missä hän nyt jo kauan on asunut tottuen vähitellen pitämään tätä maata isänmaanansa. Kun hän aina on rakastanut matkustuksia, päätti hän kerran käväistä katsomassa syntymäseutujaankin. Ja kun vieraiden, etenkin alkuperäisten kansojen laulut siihen aikaan olivat niin suuressa suosiossa, kirjoitti hän muistikirjaansa kaikki runot, jotka sattui kuulemaan samotessaan Dalmatsiassa, Bosniassa, Kroatsiassa ja Herzegovinassa. Käännöksissä taas oli hän muka etupäässä pitänyt silmällä sananmukaisuutta ja tarkkuutta, jonka vuoksi niissä ranskankieli ehkä oli kankeaa(!).

Seuraa sitten kuusi sivua pitkä ja pienimpiinkin yksityiskohtiin ulottuva Hyacinthe Maglanovitsh'in elämäkerta, joka juuri pikku seikkoihin menemällä saavuttaa todennäköisyyden. Itse kokoelma sisälsi 34 slaavilaisten kansanlaulujen henkeen laadittua suorasanaista runoa, joissa laulettiin verikostoista, daimooneista, kummallisista aaveista ja nä'yistä, murhista, aviorikoksista, naisten raiskaamisista, lemmen seikkailuista, taikatempuista ja n.k. "pahasta silmästä" [joka tuottaa onnettomuutta, jopa kuolemaakin], veren-imijistä vampyyreistä y.m. julmista kohtauksista.

Tähän aikaan olivat tuollaiset julmat ja tärisyttävät kertomukset ja runoelmat naapurikansojen luona niin sanoakseni muodissa. Kansanlauluissa ne ensin olivat päässeet levenemään ja sittemmin olivat muutamat sivistyneetkin kirjailijat ruvenneet noita kauheita aiheita käyttämään.[56] Ranskassa ei tämä suunta kuitenkaan vielä ollut saavuttanut suurempaa suosiota. Milt'ei ainoat ilmiöt tällä alalla olivat Fauriel'in vasta ilmestyneet "Chants populaires de la Grèce moderne" sekä Mme Belloc'in "Poésies serviennes". Senpä vuoksi ei aineellinen voitto Guzlasta ollutkaan suuri, sitä näet meni jotenkin vähän kaupaksi. Mutta kunniaa tuotti se tekijälleen sitä enemmän, sillä arvostelut siitä olivat erittäin ylistäviä; parhaimmatkin sen aikuiset folkloren tuntijat erehtyivät näet ihan samalla tapaa kuin aikoinaan englantilaiset tiedemiehet Macpherson'in muka gääliläisistä Ossian-lauluista. Mérimée kertoo itse menestyksestään seuraavat hauskat jutut:

"Kaksi kuukautta Guzlan ilmestymisen jälkeen kirjoitti minulle Bowring, erään slaavilaisen antologiian tekijä, pyytäen minulta alkutekstiä runoihin, jotka minä niin hyvin muka olin kääntänyt. — Niinikään lähetti T:ri Gerhart, joka on professorina jossakin Saksanmaalla, kaksi paksua nidosta saksankielelle käännettyjä slaavilaisia lauluja sekä runomittaisen käännöksen Guzlasta, jota muka oli ollut helppo kääntää, hän kun näet suoranaisen käännöksen takaa oli keksinyt alkuperäiset illyyriläiset runomuodot. Saksalaiset ne, kuten tietty, keksivät paljo asioita, ja tämä herra hän vielä pyysi minulta ballaadeja saadakseen kolmannen nidoksensa täydelliseksi. — Lopuksi on vielä Pushkin kääntänyt venäjän kielelle muutamia kertovista runoelmistani, seikka, joka muistuttaa Gil Blas'in espanjalaisesta ja 'Lettres d'une religieuse portugaise'n' portugaalilaisista 'käännöksistä'."[57]

Näin Mérimée itse. Ja ettei hän tässä liioittele, sitä todistavat kaikki hänen aikalaisensa samoin kuin silloisten aikakauskirjain arvostelutkin. Niinpä erehtyi esim. itse tieteellisyyden ijäkäs edustaja Ranskassa, Journal des Savans, niin perinpohjaisesti, että se vielä helmikuussa 1829 — siis 18 kuukautta teosta tutkittuaan — antaa siitä seuraavan arvostelun: "Les romances illyriques et celle de quelques autres Slaves ne sont pas dépourvues de tout intérêt; elles paraissent traduites avec soin; mais l'importance excessive qu'on attacherait à de pareilles productions ne contribuerait point à la meilleure direction des études littéraires".[58]

Ja tälläkin kertaa jaksoi Mérimée säilyttää salaisuutensa niin hyvin, etteivät sitä tienneet hänen ystävänsä globelaisetkaan. Globen arvostelu on läpeensä ylistelevä: "Il semble que la Guzla des Slaves sera bientôt aussi célèbre que la harpe d'Ossian… Tandis que M:me Belloc nous traduit les poésies serviennes, voici qu'un Italien pour qui la France est devenue une seconde patrie nous donne quelques échantillons des chants illyriens; — — et ce recueil est en éffet fort précieux et fort remarquable", etc.[59]

Ensimmäinen, joka julkisesti esiytyi asian oikeaa laitaa paljastamaan, ei ollut sen vähäpätöisempi henkilö kuin — Goethe. Hän kirjoitti Weimarin sanomiin artikkelin, jossa hän ensinnäkin huomautti, että Guzla on anagrammi Gazul'ista; sitten kertoi hän tehneensä tutkimuksia Maglanovitsh'ista ja vakuutti niiden nojalla voivansa väittää Gazul'in tekijää vain kuvitelluksi illyyriläiseksi laulajaksi. Tietysti ihmettelivät saksalaiset lukijat runoruhtinaansa terävää silmää. Mutta olisivatkohan niin tehneet, jos olisivat tienneet, että Goethe sai tietonsa juuri Mériméeltä itseltään. Kun näet eräs ystävä yllämainitun paljastuskyhäyksen Mériméelle lähetti, vastasi tämä ivallisesti: "Goethen ansioita Guzlan tekijän keksimisessä vähentää kuitenkin se seikka, että minä itse lähetin hänelle kirjan, nimikirjoituksellani ja selityksellä varustettuna, erään Weimariin poikkeavan venäläisen muassa. Goethe on tahtonut esiytyä keksijänä voidakseen olla sitä ivallisempi".[60] Goethe ei muuten ollut mikään vampyrismin ja kaikellaisia muita julmuuksia käsittelevän ultraromanttisen kirjallisuuden ihailija, vaan piti hän koko suuntaa sairalloisen mielikuvituksen tuotteena. Ylevältä kannaltaan ymmärsi hän kuitenkin äärimmäisyyksilläkin voivan kirjallisuudessa olla arvonsa. Oikeastaan oli ranskalaisten tarkoitus vain laajentaa runomuotoja, mutta muodon mukana luopuivat he entisestä sisällyksestäkin, hän sanoi. Kirjallisuudelle kokonaisuudessaan voi siitä ollakin hyötyä, mutta yksityisille kirjailijoille on tällainen suunta vahingoksi. Äärimmäisyydet näet aina vähitellen tasautuvat ja lopullinen seuraus on se, että vapaampien muotojen mukana on runouden sisällys laajentunut, niin ettei mitään elämässä pidetä epärunollisena. Kirjailija taas tulee kauhistavia ja vaikuttavia aiheita etsiessään kerrassaan laiminlyöneeksi kaiken syvemmän elämän tutkimuksen jotenka hänen kykynsä ei sisällisesti kehity siinä määrässä kuin sen pitäisi.[61]

Tämä näyttää ylipäänsä olleen Goethen ajatus tuosta suunnasta, jota ranskalaiset usein nimittävät "genre hoffmannesque". Mutta "lempilapsensa" Mériméen suhteen teki runoilijavanhus kuitenkin jyrkän poikkeuksen, kuten näemme seuraavasta keskustelusta Goethen ja Eckermannin välillä.

"Minua kummastuttaa", huomautin minä (Eckermann), "että Mériméekin, joka kuitenkin on teidän lempilapsianne, Guzlansa kauhistuttavien aiheiden kautta on astunut tuolle ultraromanttiselle alalle".

"Mérimée", vastasi Goethe, "on käsitellyt näitä asioita vallan toisella tapaa kuin hänen kirjailijaveljensä. Näiltä runoilta ei kyllä puutu hirvittäviä aiheita, sellaisia kuin ovat kirkkomaat, yölliset tienhaarat, aaveet ja vampyyrit; mutta kaikki nämä ilettävät hirmuisuudet eivät vaikuta mitään runoin sisälliseen olemukseen, vaan käsittelee hän niitä vissin matkan päästä objektiivisesti ja samalla myöskin ivallisesti. Hän tekee tämän kuin taiteilija ainakin, jota huvittaa koettaa joskus tuollaistakin. Oman sisällisen elämänsä on hän, kuten sanottu, kerrassaan peittänyt ja vieläpä koko ranskalaisuutensakin siinä määrässä, että näitä Guzlan runoelmia alussa todellakin pidettiin illyyriläisinä kansanlauluina eikä siis paljoa puuttunut, että hänen salaperäinen yrityksensä täydelleen olisi onnistunut".[62]

Kuten ylempänä olen osottanut, onnistuikin se itse teossa täydellisesti ja tuotti tekijälleen yhä enenevää mainetta. Saavutettuaan näin huomatun aseman nuorten kirjailijain joukossa jo ensimmäisillä teoksillaan siirtyi Mérimée nyt, Scottin ja Goethen esimerkkiä seuraten, kotimaansa historiaa tutkimaan etsiäkseen sieltä uusia lähteitä kaunokirjalliselle tuotannolleen. Mutta ennen kuin käyn tekemään selkoa näistä hänen historiallisista teoksistansa, on minun muutamilla sanoilla huomauttaminen niistä samansuuntaisista romanttisista tuotteista, jotka hiukkasta ennen olivat ilmestyneet.

Aikaisemmin olen maininnut niistä vaivaisista yrityksistä näytelmätaiteen uudistamiseksi, joita olivat tehneet Didérot ja Lemercier; parempaa älyä oli sitävastoin jo osoittanut Mme Staël, ja todellisella nerolla ja sukkeluudella oli romanttisen draaman asiaa ajanut Stendhal pamfletissaan "Racine et Shakespeare". Niinikään olen huomauttanut Shakespearen, Byronin, Goethen, Schillerin, Calderonin, Lope de Vegan y.m. ulkomaisten runoilijain ranskalaisista käännöksistä. Näihin aikoihin (v. 1825) käänsi ranskankielelle usein mainitsemani Fauriel myöskin nerokkaan itaalialaisen romanttikon Alessandro Manzonin etevät kappaleet Il Conte di Carmagnola ja Adelehi, joihin kääntäjä esipuheeksi liitti Manzonin tunnetun kirjoituksen Aristoteleen kolmiyhteydestä draamassa. Kun vielä otamme lukuun ne tiheät artikkelit samasta asiasta, joita Globe tähän aikaan sisälsi etupäässä Louis Vitet'n innokkaasta kynästä, niin alamme käsittää, että romanttisen draaman periaatteet jo alkoivat ruveta selvenemään. Yhdeksi kokonaisuudeksi ja johdonmukaiseksi järjestelmäksi ne kuitenkin kokosi vasta (v. 1827) Victor Hugo "Cromwell" nimisen, laajaperäisen historiallisen näytelmänsä pitkässä ja filosoofisessa esipuheessa, joka lienee kaikille Ranskan kirjallisuutta lukeneille tuttu.[63]

Tie oli siis tiedossa ja viitat selvät. Meistä suomalaisista, jotka emme tiedä paljo traditsioonein painosta, homines novi kun olemme vanhain sivistyskansain rinnalla, tuntuvat Hugon vaatimukset huvi- ja murhenäytelmäin yhtymisestä draamaksi (Schauspiel) peräti kohtuullisilta ja luonnollisilta. Mutta niin eivät ajatelleet Racinen, Boileaun ja Laharpen teoksiin tottuneet pariisilaiset akateemikot. Kynsin hampain, ivaa ja manausta aseinaan käyttäen he uutta evankeliumia vastustivat kuin ainakin taiteen surmaa. Eikä ollut puhettakaan, että sellaisia kappaleita kuin "Cromwell" olisi hyväksytty esitettäväksi. Kummallista se oikeastaan ei ollut, sillä tuskinpa uskalsi Hugo itsekään pitää kappalettaan muuna kuin lukudraamana. Eikä Globekaan hyväksynyt kaikkia hänen periaatteitaan: se myönsi kyllä, että teos hyödytti taidetta, (parce que c'est à la fois une expérience hardie, et l'exposition d'une nouvelle poétique du drame) ja että ajatus groteskimaisuuden tehtävästä nykyaikaisessa draamassa on Hugon omatakeinen keksintö; mutta kuitenkin oli siinä muka paljo vanhaa,[64] paljo tehtyä ja epäjohdonmukaista sovittelua. Ja erittäin huomautettiin häntä runomitan käytännöstä nykyaikaisessa draamassa, vaikka muuten myönnettiin oikeaksi hänen tuumansa erotuksista "entre la réalité selon la nature et la réalité selon l'art".[65] — Samaan suuntaan kirjoitti Charles Rémusat hiukan myöhemmin samassa lehdessä huomauttaen "de ce qui se rencontre de bizarre dans ses inventions, de faux dans ses vues et d'affecté, dans son style". Että hänellä, Hugolla, on lahjoja myönnetään kyllä, mutta samalla sanotaan, että Hugo on niitä luonteita, joita ei tarvitse hellien arvostella, sillä hän kyllä sittenkin tiensä raivaa. Lopuksi sanotaan, että Hugon suurin ansio on kuitenkin siinä että hän yrityksensä uskalsi tehdä antaen siten uutta vauhtia ranskalaiselle näytelmätaiteelle, ja että vaikka "Cromwell" ei olisikaan hyvä taideteos, niin on se kuitenkin mainio harjoitelma.[66]