Muitakin oli jo taistelukentälle uskaltanut. Vitet julkaisi etevät historialliset näytelmänsä "Les Barricades" ja "Les états de Blois", Dumas draamansa "Henri III" ja sitä paitse esitettiin Odéonissa, jopa itse Théâtre française'ssakin (Talman ja neitien Rachel'in sekä Duchesnoir'in avulla) käännöksiä Goethen, Schillerin ja Shakespearen kappaleista, jotka tavallisesti kuitenkin ilkeästi typisteltiin. Uutta virkeyttä teaatterielämään aikaansai tavallaan eräs englantilainen näyttelijäseura, joka tällä kertaa (1827) jo saavutti vallan toisellaisia tuloksia kuin Pariisissa käydessään v. 1822. Että Scottin historiallinen suunta Ranskassakin joutui n.s. muotiasiaksi, siihen vaikutti hiukkasen ehkä sekin seikka, että Scott juuri näinä aikoina (1826) kävi vierailemassa Pariisissa, missä häntä innostuksella ja juhlilla tervehdittiin. Sitä paitse on muistaminen, että J. Froissart'in historialliset kertomukset 14:ltä vuosisadalta juuri muutamia vuosia ennen ilmestyivät uudessa painoksessa ja suurella menestyksellä.[67]
Edellytyksittä ei siis ollut Mériméen uusi historiallinen näytelmä "La Jacquerie, scènes féodales, suivie de la Famille Carvajal, drame", joka keväällä 1828 ilmestyi 430 siv. käsittävänä kirjana "par l'auteur du Théâtre de Clara Gazul." Samoin kuin Hugokin oli tehnyt Cromwellinsa suhteen, oli Mériméekin ennen julkaisua lukenut teoksensa pienelle ystäväpiirille, joka yksimielisesti oli kehottanut häntä julkaisemaan sen.[68]
Ja niin hän suostui. Mutta Mérimée ei olisi ollut se, mikä hän oli, ellei hän jollakin tavoin olisi esiytymistään ikäänkuin anteeksi pyydellyt esipuheissaan. Ei hän ainakaan tahtonut astua julkisuuteen minkäänlaisilla kaunokirjailijan vaatimuksilla; hän oli Jacquerie'ssaan omien sanojensa mukaan vain "koettanut antaa jonkunlaisen käsityksen 14:n vuosisadan julmista tavoista". Kuten tunnettu, tarkoitetaan tällä nimellä sitä kapinaa, jonka talonpojat Beauvais'n paroonikunnissa mainitulla vuosisadalla tekivät läänitysherrojansa vastaan.[69] Froissart on kronikoissaan ainoastaan muutamin piirtein tätä tapausta käsitellyt eikä siitä ylipäänsä varmuudella tiedetäkään mitään. Mérimée, joka oli tarkkaan näitä aikoja tutkinut, tahtoi tietojensa perustuksella ja mielikuvituksensa avulla antaa mahdollisimmasti todennäköisen kuvauksen tästä merkillisestä kapinasta. Vaikeaksi kävi tämä tavallaan sen vuoksi, ettei mitään lähteitä löytynyt; mutta olipa sillä se hyväkin puoli, että mielikuvitus sai työskennellä täydessä vapaudessaan. Murhia, ryöväyksiä, naisten raiskauksia y.m.s. julmuuksia oikein vilisee tämä elävästi kirjoitettu kappale.
Mutta vielä julmempi on teoksen toinen näytelmä, jossa raaka ja intohimoinen isä rakastuu omaan tyttäreensä ja koettaa väkisellä raiskata häntä, vaan saakin surmaniskun oman lapsensa kädestä. Aiheen tähän 16-sataluvulla liikkuvaan espanjalaiseen näytelmäänsä ilmoittaa Mérimée saaneensa eräästä pienestä jutusta, jonka Ustariz kertoo teoksessaan "Uudesta Granadasta". Mutta ei hän kuitenkaan olisi kynään tarttunut, sanoo hän, ellei hän olisi saanut paria kehoituskirjettä, joista toinen muka oli eräältä meriväen kapteenilta, toinen 15-vuotiaalta nuorukaiselta. Kirjeet ovat tietysti Mériméen omaa keksintöä ja käytti hän niitä vain — kuten proloogia Clara Gazul'issa[70] — saadakseen siten tilaisuuden sopivalla tavalla sanoa ajatuksensa vanhoista romaaneista ja näytelmistä, joista hän turhaan oli etsinyt todellisia ihmisiä ja tunteita. Kapteenin kirjeessä näet luetaan niistä m.m.:
"Personnages, sentiments, aventures, tout nous y paraissait faux. Ce n'étaient que princes soi-disant amoureux fous, qui n'osent toucher seulement le bout du doigt de leurs princesses, lorsqu'ils les tiennent à longueur de gaffe. Cette conduite et leurs propos d'amour nous étonnaient, nous autres marins accoutumés à mener rondement les affaires de galanterie. Pour moi tous ces héros de tragédie ne sont que des philosophes flegmatiques sans passions, qui n'ont que du jus de navet au lieu de sang dans les veines, de ces gens enfin à qui la tête tournerait en serrant un hunier".[71]
Omaa nimeään ei Mérimée nytkään julkaissut, vaan ilmestyi teos edelleen "par l'auteur du Théâtre de Clara Gazul". Samallaista menestystä kuin mainittu näytelmäkokoelma ei "La Jacquerie" saavuttanut, sillä toiminta on tässä oivallisista tapakuvauksista ja erityiskohtauksista huolimatta, hajanainen ja n.s. kovin levenevä.[72] Mutta erittäin ystävällisen arvostelun se globelaisten puolelta kuitenkin sai. Arvostelun kirjoittaja oli tunnettu kirjailija ja valtiomies kreivi Charles Rémusat, joka tietääkseni ei muuten ole Globessa näytelmätuotteita koskaan käsitellyt.
Kuten kaikki luonnolliset kyvyt, sanoo hän, oli Mériméekin alkanut kirjoitella ei hyödyttääksensä kirjallisuutta, vaan tyydyttääkseen mielihaluaan ja huvitellakseen mieluisella tavalla. Ei koskaan voi huomata, että hän olisi ajatellut julkaisemista ennen kuin teos oli valmis. Tuntemattomain nimimerkkien takana hän esiytyi etsien totuutta, vapaita muotoja, luonnollista esitystä. Mérimée on romanttiseen kouluun tuonut jotain, jota sillä ennestään ei ollut, nimittäin "la grâce, sensibilité, l'art des combinaisons et des développements dramatiques, la poésie des caractères, l'éloquence du langage, la finesse, la vérité d'observation, dialogue piquant, la force des situations, l'énergie des sentiments". Mérimée ei esityksessään mukaile ketään. Tarkkojen historiallisten tietojen puutteessa on tekijän täytynyt turvautua mielikuvitukseensa. Ja myöntää täytyykin, että ne elävät edessämme nuo vapaudestaan taistelevat talonpojat. Mutta vaikeaa, ehkäpä mahdotonta, on järjestää tuollaisia tapahtumia johdonmukaiseksi, jännittäväksi draamaksi. Sentähden on sommittelu hiukan tavoitteleva, vaikka kyllä Shakespearellekin sellaista voi tapahtua. Yleinen paikallisväritys on oikea, mutta yksityiskohdat eivät aina ole kyllin vaikuttavia. Muuten muistuttaa kappale sekä aiheeltaan että sisällykseltään Goethen Götz v. Berlichingen'istä, arvelee kirjoittaja. — Paremmin sommiteltu kuin "la Jacquerie" on hänestä "La famille Carvajal". Siinä ovat tapaukset keskittyneesti ryhmitetyt ja kokonaisuus on siten saatu eheämmäksi. Aiheeltaan on se kuitenkin kovin luonnottomasti julma ja kauhistuttava.
Olkoonpa vain, että Beyle oli tavallaan oikeassa kirjoittaessaan ystävällensä Mériméelle, että "je crois que vous seriez plus grand, mais un peu moins connu, si vous n'aviez pas publié la Jacquerie et la Guzla, fort inférieures à Clara Gazul".[73] Mutta senhän osottaa ylläoleva Rémusat'n arvostelukin, ettei Jacquerie'kaan ollut mikään ala-arvoinen tuote, vaikka se tosin ei täyttänytkään niitä toiveita, joita Clara Gazul oli herättänyt.
Mérimée käsitti sen hyvin itsekin. Hän käsitti myöskin, että hän historiallisen draaman alalla oli saanut kovin vaarallisia kilpailijoita Hugossa, Vitet'ssä ja Dumassa. Sitä vastoin houkutteli Scottin suuri menestys antautumaan historiallisen romaanin alalle, joka nyt oli muotiin tullut. Että hänellä oli erityinen taipumus entisaikain olojen ja tapojen tutkiskeluun, sen me jo tiedämme. Niinikään oli hän molemmissa teoksissaan osottanut oivaa kykyä asettumaan entisajan ihmisten kannalle ja tarkasti kuvaamaan heidän sielunelämäänsä.
Hänen objektiivinen esitystapansa soveltui myöskin erittäin hyvin historiallisten aiheiden käsittelyyn. Tosin oli Jacquerie'ta moitittu sommittelultaan hajanaiseksi; mutta se mikä on hajanaista draamaksi, voi olla jännittävää romaanissa.
Ja koska kaikki näytti kehottavan häntä antaumaan historiallisen romaanin alalle, niin päätti hän tulevalla kerralla todellakin tehdä sentapaisen koetuksen.
IV.
Historiaa ja historian tutkimusta ajan henki muuten näytti vaativankin. Ja tietysti kääntyi huomio ensi sijassa kotimaan entisyyteen. Mutta nyt ei haluttu enää pelkkiä kuivia tosiasioita sodista ja kuninkaista, vaan eläviä kuvauksia menneistä ihmisistä ja tavoista. "Aikamme kaipaa historioitsijoita, jotka esittävät meille eri aikojen yhteiskunta-oloja, tapoja ja ihmisiä. Voltaire on luonut filosoofillisen historiantutkimuksen, ja siitä olemme hänelle aina kiitollisia, mutta me haluaisimme Herodoton ja Titus Livion kaltaisia kertojia, jotka osaisivat antaa elävän kuvan oloista ja ihmisistä. Meillä ei ole kuin kuivia kertomuksia, ikäviä kronikoita; Kreikan ja Rooman historiat me kyllä tunnemme, mutta Ranskan vanhemmista oloista me emme paljo mitään tiedä", valittaa eräs kirjoittaja v. 1825 Globessa. Ilmestyivät sitten, kuten jo olen maininnut, Froissart'in kronikat uudessa painoksessa ja herättivät suurinta mieltymystä. "Mahdotonta on kenenkään — sanoo Constitutionnel — paremmin kuvata tuollaisen kansallisen liikkeen luonnetta ja kuohahtamista, joka oman kurjuutensa kautta itsensä tuhoaa. Froissart loihtii elämää henkilöihinsä, ne ilmestyvät eteemme aikansa puvuissa tapoineen, ennakkoluuloineen, taikauskoineen ja intohimoineen j.n.e." Mutta keskellä ylistyksen tulvaa muistuu kirjoittajalle mieleen kotimaisen historiantutkimuksen rappiotila tähän aikaan, jonka vuoksi hän näkee hyväksi vaikeroiden huudahtaa: — — "Ei ole toista maata, joka olisi niin välinpitämätön historiallisten muistojensa suhteen kuin Ranska. Tai olisiko nyt vihdoinkin tämä kylmyys katoamassa?"[74] Ja siltä se näytti. Niihin aikoihin julkaisi näet m.m. Desmichels keskiajan historiansa ja B. de Barante aikoinaan hyvinkin suositun teoksensa "Histoire des ducs de Bourgogne de la maison de Valois" (1824-27). Näissä kertomuksissaan oli hän koettanut olla ihan objektiivinen, ja kirjansa mottolauseeksi oli hän valinnut: Scribitur ad narrandum, non ad probandum.
Niin juuri tahtoi Mériméekin kirjoittaa. Hän tiesi voivansa pysyä objektiivisena päältäkatsojana ja uskaltavansa hyvällä syyllä kilpailla Alfred de Vigny'n kanssa, jonka v. 1826 ilmestynyttä etevää, "Cinq Mars" nimistä historiallista kertomusta oli mielitty moitiskelemaan yksipuolisuudesta. Laajaperäisten ja monipuolisten historiallisten tutkimusten jälkeen kävi hän romaaninsa kirjoittamiseen käsiksi. Eikä ollut vielä Jacquerien ilmestymisestä vuottakaan umpeen kulunut, kun hän jo voi työnsä tulokset yleisön arvosteltaviksi tarjota.
Maaliskuussa v. 1829 ilmestyi näet "Clara Gazul'in tekijältä" taas uusi teos, tällä kertaa romaani nimeltä "Chronique du temps de Charles IX", jossa hän käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön verilöylyä.[75] Alkulause oli tietysti taas jonkunlaisesta vaatimattomuudesta huomattava. Hän oli muka tullut lukeneeksi joukon muistoonpanoja ja lentokirjoja, jotka koskivat 16:ta vuosisataa, ja näistä luvuistaan oli hän tehnyt kaunokirjallisen otteen. Mitä hänen käsitykseensä historiasta tuli, selitti hän rakastavansa ainoastaan juttuja eli anekdootteja, etenkin sellaisia, joissa jonkun ajan tavat ja luonteet todenmukaisesti esiytyivät. Tämä taipumus ei kyllä ollut jalo, mutta häpeäkseen hän tunnusti mielellään antavansa Thukydideen historialliset teokset, jos vaan saisi Aspasian tai jonkun Perikleen orjan omakätiset muistelmat. Sillä tällaiset välittömät kertoelmat juuri antoivat sellaisen kuvan ihmisestä kuin hän halusi. Kun esim. vanhat aikakauskirjat kertovat, että eräs kuningas Henri III:n hovinaisista, joka naimisiin mentyään huomasi miehensä haureelliseksi, tappoi tämän miehuullisesti ja "omilla käsillään", niin voi hänen mielestään tällaisten todenperäisten juttujen perustuksella muodostaa oikean kuvan sen aikuisista hovinaisista. Lähteinä oli hän käyttänyt etupäässä Montluc'in, Brantômen, d'Aubigné'n, Tavannes'n, La Noue'n y.m. teoksia. Merkittyään tosiasiaksi, että nykyaikana on huomattavissa jonkunlainen "décadence des passions énergiques au profit de la tranquillité et peut-être du bonheur", osoittaa tekijä meille, kuinka relatiiviset oikeus- ja siveyskäsitteetkin ovat. Mikä on rikos nykyaikana voi olla hyve ennen vanhaan. Sen tähden ei esim. keskiaikaisten ihmisten tekojakaan saa tuomita nykyajan oikeus-käsitysten mukaan. Verilöyly 16:lla vuosisadalla ei ole samallainen rikos kuin 19:llä. Ja jos kokonainen kansa tekee itsensä sellaiseen syypääksi, niin voi olettaa sen toimivan tekoansa rikokseksi käsittämättä. Mériméen mielestä oli Perttuliyön verilöyly v. 1572 uskonvihan äkkipikainen purkaus, johon aika erehdyttävine, fanaattisine käsityksineen oli pääasiallisena syynä; kuningas hovineen oli vain välillisesti antanut aihetta tällaiseen mielten kiihoitukseen.
Tällä kertaa oli Mérimée todellakin taas rikastuttanut Ranskan kaunokirjallisuutta yhdellä mestariteoksella ja näyttänyt, mitä hän voi, kun hän oikein tahtoi ja omalle alalleen osausi. On kyllä tehty muistutuksia hänen käsitystään vastaan historiasta ylipäänsä ja Perttulinyöstä erittäin, mutta taiteellisena, kaunokirjallisena tuotteena pidettiin sitä silloin samoin kuin on pidetty aina jälestäkin päin mallikelpoisena. Mitä siitä siihen aikaan ajateltiin, sen osottavat Globen, Débats'n, Constitutionnel'in, Journal des Savans'in y.m. lehtien ja aikakauskirjain arvostelut kyllin selvään.
Tavallisella reserveeratulla tavallaan lausuu siitä Journal des Savans m.m.: "Tämä historiallinen romaani näyttää olevan luonteeltaan alkuperäisempi kuin useimmat samansuuntaiset tuotteet".[76] Globe lehti sisälsi teoksesta kaksi kirjoitusta ja painatti siitä näytteeksi kokonaisen luvun palstoihinsa. Nimimerkki C. M. (= Charles Magnin), joka oli arvostellut Mériméen edellisiäkin teoksia, lausuu tästä suunnille seuraavasti:
"Kuten kaikki tämän nuoren tekijän kynästä lähteneet teokset on 'Chronique du temps de Charles IX' täynnä pirteyttä, voimaa ja tuoreutta. On todellakin oikein hauskaa tänä velttouden aikakautena saada käsiinsä noin elävä, alkuperäinen ja innostava teos. Mitä siitä, jos emme hyväksyisikään tekijän rakkautta anekdootteihin ja muistelmiin, mitä siitä, jos hänen kirjassaan kuvataankin enemmän Maria de Médicin kuin Charles IX:n aikuisia tapoja ja jos hän, vastoin esipuhettaan, keskittää toiminnan Louvreen ja antaa melkeinpä kaiken tapahtua Charles IX:n tahdosta; romaani sisältää kuitenkin sarjan niin elävästi, älykkäästi ja taiteellisen aistikkaasti kyhättyjä tapahtumakohtauksia, että se asettaa tekijänsä ensimmäisten kirjailijaimme joukkoon."[77] — Seuraavassa numerossa jatkaa sama mies arvosteluaan. "Mérimée on nuorimpain kirjailijaimme joukossa se, joka ehkä enimmän on voittanut alaa uusille aatteille ja vähimmän ne moittijoille alttiiksi saattanut. Uudistus käy näet hänellä aina espriitin kanssa käsikädessä niin että hän aina näyttää luonnolliselta ja säännöistä vapaalta. Hänen aatteensa ovat tavallisesti niin raittiita, hänen esityksensä niin vilkasta ja piirteensä niin sattuvia, että kummankin leirin miehet rientävät häntä kaikin lukemaan. Kertomuksen kepeä ja luonteva kulku ilman katastroofeja ja myöskin ilman pitkäveteisyyksiä, ei anna paljo mitään takertumisen aihetta sellaisille ilkeä- ja ahdasmielisille arvostelijoille, jotka mieluummin saivartelevat sanoja kuin antautuvat todellisen tunteen tai uuden aatteen valtaan. — —[78] Erään kolmannen lehden arvostelija mainitsi siitä, että se hyvän romaanin ominaisuuksiin yhdistää oppineitten tutkimuksien tärkeät tulokset, joten se tässäkin suhteessa on de Vignyn 'Cinq Mars' nimisen romaanin veroinen j.n.e."
Tarpeetonta on minun muuten tehdä selkoa kaikista niistä kirjoituksista, joihin tämä Mériméen romaani antoi aihetta ja joissa sitä arvosteltiin. Että niitä todellakin oli kosolta, sen näemme eräästä Beylen kirjeestäkin, jossa hän m.m. sanoo: "Je ne vois que vous en littérature", ja lisää, että "suivant moi, les grands hommes du Globe sont jaloux à vous".[79]
Tosiasia se muuten olikin, että Mérimée jo tähän aikaan alkoi olla sivistyneen yleisön lempikirjailija ja Pariisin salonkein mieluisimpia vieraita. Eikä hän seuraelämän huvituksia suinkaan tällä välin karttanutkaan. Hänellä näytti aina olevan aikaa yllin kyllin eivätkä toveritkaan tienneet, milloin hän ehti lukea niin paljo ja kirjoittaa. Kuin leikintekona ilmestyi häneltä toinen kirja toisensa perästä, joissa lukeneisuus, hienostunut äly ja taiteellinen aisti huomiota herättivät itse Goethe-vanhuksessakin.[80]
Kotonansa olikin Prosper aina tilaisuudessa näkemään ja seuraamaan taidetta sekä keskustelemaan sitä koskevista kysymyksistä. Itse hän jouto-aikoinaan myöskin innolla piirusteli ja maalaili milloin omaa mielikuvitustansa seuraten milloin taas tunnettujen mestarien tauluja mukaillen tai kopioiden.[81] Toverinsakin hän mieluummin haki taiteilijain, tiedemiesten y.m.s. joukosta kuin kaunokirjailijain keskuudesta; hän näet ei tahtonut harjoittaa runoutta ja taiteita ammattinaan, vaan huvituksenaan. Niinpä seurusteli hän, paitse ennemmin mainituissa perheissä, myöskin varakkaan taiteilijan J. R. Auguste'n salongissa ja että Auguste todellakin pani arvoa Mériméen harrastuksille, sitä osoittaa m.m. eräs kirje v:lta 1829, jossa hän pyytää tältä lainaksi erästä Géricault'n mukaan tehtyä harjoitelmaa. Rva Clarken luona oli hän tutustunut romanttisen koulun johtajaan maalaustaiteessa, Eugène Delacroix'han ja solminut hänen kanssaan ystävyyden liiton, joka vanhemmilla päivillä kuitenkin kylmeni. Tähän aikaan olivat he sentään erittäin hyviä ystäviä ja usein tapaamme me heidät yhdessä. Milloin on kysymys yhteisistä herkullisista päivällisistä parooni Maresten, kreivi de Viel-Castel'in, tri Koref'in (Beylen ja Heinen henkilääkärin) ja tunnetun englantilaisen lakimiehen Sutton Sharpen kanssa, milloin istuvat he Delacroix'n atelierissa keskustellen taidetta koskevista kysymyksistä, milloin taas yhteisen tuttavansa Hugon luona kuuntelemassa, kun tämä suuremmalle ystäväjoukolle lukee innostavia teoksiansa.[82]
Nämä puuhat eivät häntä kuitenkaan estäneet hoitamasta leipäopintojaan. Jo muutamia vuosia sitten — todennäköisintä on, että se tapahtui v. 1827 — oli hän suorittanut lakitieteellisen tutkintonsa licencié-arvon saavuttamiseksi, niin että hän asianajajana jo olisi kyennyt ammattimieheksi. Varakkaan miehen poikana ollen ei hän kuitenkaan pitänyt kiirettä viran hakemisessa, vaan täydenteli ja laajensi vain tietojaan kirjoitellen yksin ajoin kertomuksia.
Näihin aikoihin tehtiin hänelle myöskin mitä imartelevin tarjous, jonka hän kuitenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi katsoi parhaaksi hylätä. Seikka oli seuraava. Lahjoillaan ja hienolla käytöksellään oli hän voittanut kauneudestaan kuuluisan ja vaikutukseltaan mahtavan rva Récamier'n suosion.[83] Ampèren kanssa hän aika ajoin Récamier'n luona kävi tavaten siellä vastaanottoiltoina sekä vanhat ystävänsä rue de Bac'in varrelta (rva ja neiti Clarken) että melkoisen parven Pariisin sivistyneintä valiojoukkoa.[84] Sattui sitten syksyllä v. 1829 avonaiseksi sihteerin virka Ranskan lähettiläsvirastossa Lontoossa ja kun Mérimée oli tunnettu teräväksi ja lahjakkaaksi mieheksi ja sitä paitse osasi oivallisesti englannin kieltä, niin juolahti rva Récamier'lle mieleen koettaa tehdä hänestä valtiomies. Kun hän itse ei kuitenkaan katsonut voivansa kääntyä suorastaan Mériméen puoleen, puhui hän asiasta hyvälle ystävälleen Ampèrelle antaen tälle toimeksi kuulustella Mériméen mielipidettä. Ampère kirjoittikin asiasta entiselle koulutoverilleen,[85] mutta tämä hylkäsi tarjouksen valtiollisista syistä, kuten hänen kohtelias, mutta päättäväinen vastauksensa rva Récamier'lle osoittaa. Mielipiteiltään vapaamieliseen vastustuspuolueeseen kuuluvana, ei hän katsonut voivansa suostua — niin mieluinen kuin tuo tarjous muuten olikin — sellaisen vanhoillisen hallituksen ja ministeristön palvelukseen, joka nyt Polignac'in turvissa oli valtaan päässyt ja vasten kaikkia ajan vaatimuksia asettunut. Ja siihen se asia sitten raukesi.[86]
Ettei rva Récamier kuitenkaan pahastunut Mériméen hylkäävästä vastauksesta ja että he edelleen ystävällisesti seurustelivat keskenään, sen näemme eräästä Mériméen kirjeestä, jossa tämä hänelle tiedustelee Hugolta pilettiä Hernanin kuuluisaan ensi näytäntöön.[87]
Valtiollista menestystään ei Mérimée näihin aikoihin sen enempää ajatellut. "Chronique du temps de Charles IX" oli hänestä tehnyt muotikirjailijan ja hän tahtoi nyt tämän aseman toistaiseksi säilyttää jatkamalla ahkerasti kaunokirjallista tuotantoaan. Mutta turmelemaan mainettaan jollakin pitemmällä ja mahdollisesti epäonnistuneella tuotteella oli hän liian viisas. Novellin alalla olikin sitä vastoin aina helpompi pysyä aineensa täydellisenä herrana ja säilyttää se taiteellinen sopusuhtaisuus, joka läpi vuosisatojen on ollut kaikkien tositaiteellisten kirjailijain päämääränä. Romanttikojen heikot puolet alkoivat jo vähitellen pistää silmiin heidän hölläperäisissä ja muodottomissa tuotteissaan. Mérimée oli jo aikoja sitten sen huomannut, eikä hän lyhyen kirjallisen toimintansa ajalla ollut paljo koskaan heidän synteihinsä siinä suhteessa langennut. Koko hänen luonteensa ja taidekäsityksensä sotikin kaikkea muodotonta ja epäsuhtaista vastaan. Senpä vuoksi näemmekin hänen vähitellen heittävän pois viimeisetkin tähteet romanttisen suunnan vaikutuksesta ja keskittävän kertomuksensa lyhyiksi, sopusointuisiksi ja jännittäviksi novelleiksi. Keskellä kiivainta ottelua pysyy hän näin sivistyneen yleisön suosikkina ja pian ovat akateemikot valmiita mainitsemaan häntä esimerkkinä oikeasta kirjailijasta.
Kun Pariisissa v. 1829 perustettiin eräs uusi vapaamielinen aikakauskirja nimeltä Revue de Paris, kääntyi sen toimitus melkeinpä ensimmäiseksi Mériméen puoleen saadakseen tämän suositun salonkikirjailijan avunantajoihinsa liitetyksi. Mérimée suostuikin ehtoihin ja kirjoitti aikakauskirjaa varten Mateo Falcone'nsa, joka on vain parikymmentä sivua pitkä, mutta joka arvelematta on luettava maailmankirjallisuuden parhaimpiin tuotteihin novellin alalla. Samoin kuin Carvajal'issa oli Mérimée tässä pientä anekdoottia hyväkseen käyttänyt ja luonut siitä mestarillisen luonne- ja tapakuvauksen, jossa noiden harvapuheisten, vaan päättäväisten korsikalaisten näemme toimivan niin selvästi kuin kristallin läpi heitä katselisimme.
Mérimée oli parhaimmalla kertomuksellaan alkanut. Kokonainen sarja novelleja ilmestyi häneltä nimittäin kyllä samaisessa revue'ssä vielä samana vuonna, mutta ainoastaan yksi niistä — L'enlèvement de la redoute — voi taiteellisessa ja voimakkaan selvässä objektiivisessa esityksessä kilpailla Mateo Falcone'n kanssa. Toiset sitä vastoin — Vision de Charles XI,[88] Tamango,[89] La perle de Tolède — ovat kyllä nekin tavallaan hyviä novelleja, mutta kuitenkin ala-arvoisempia. Tavattoman tuottelias Mérimée muuten näinä aikoina oli. Kuuluisan vallankumousvuoden alkupuoliskolla julkaisi hän näet Revue de Paris'ssa etevät novellinsa La partie de trictrac ja Le vase étrusque, jotka kumpikin ovat merkillisiä sen kautta, että hän niissä osotaksen täydelliseksi realistiksi käsitellen tavallisia aiheita nykyaikaisesta elämästä. Viimeksi mainitun novellin kautta, jossa hienolla sielutieteilijän kynällä ja aistilla on analyseerattu turhanpäiväisesti mustasukkaisen rakastajan tunne-elämää, joutuivat Mériméen kertomukset, jotka muuten eivät juuri ole lapsia ja tyttäriä varten, Pariisin hienoimpienkin ylimystönaisten budoaaripöydille.
Mutta tähän novellisarjaan ei hänen senaikuinen tuotteliaisuutensa vielä suinkaan rajoittunut. Milt'eipä yksin ajoin yllämainittujen kertomusten kanssa ilmestyi häneltä nimittäin hauska ivanäytelmä Les mécontents, jossa hän purevalla satiirillaan ivaili pelkurimaisia valtiollisia vehkeilijöitä, sekä nuo pirteät espanjalaiset pikkukappaleet L'Occasion ja Le Carrosse du S:t Sacrement, jotka löydämme Clara Gazul'in toisessa painoksessa vuodelta 1830.[90]
Olot olivat muuten tällä välin käyneet uhkaaviksi ja hallitus kärsimättömän vanhoilliseksi. Théâtre français'n ei sallittu näytellä Hugon kappaletta Marion de Lorme, jossa kuningas vainusi hyökkäyksiä häntä itseään vastaan; tavallaan vapaamielinen Martignac'in ministeristö sai väistyä Polignac'in ja de la Bourdonnaye'n tieltä, kamarit hajoitettiin jo heti istuntoaikakauden alussa j.n.e. Tietysti ei tämä tukehduttava pimentolaispolitiikka vaikuttanut muuta kuin herätti kaikissa vapaamielisissä mitä suurinta paheksumista. Nuorisokin, jota romanttinen suunta oli taivuttanut keskiajan ja kuningasvallan ihailemiseen, alkoi sentään jo nuorten vapaamielisten valtiomiesten, etupäässä globelaisten, yllytyksistä herätä ja huomata, että vapaus oli todellakin vaarassa. Tuli sitten lisäksi Hugon näytelmä Hernani, joka jonakuna muuna aikana varmaankin olisi mennyt ohi vähäisemmällä rymyllä, vaan joka näinä levottomuuden päivinä suuresti enensi mielten kiihoitusta. En tahdo syrjäytyä tekemään selkoa tästä nuorten romanttikojen ratkaisevasta voitosta — itse Théâtre français oli näet täten antautunut heidän palvelukseensa — ja Hugon suuresta triumfista, jonka sitä paitse voinee olettaakin tunnetuksi.[91] Useat käsittivät joko tahallaan tai bona fide tämän näytäntöillan valtiolliseksi tapahtumaksi, ja vakaisimmatkin sanomalehdet (esim. Débats ja Globe) käyttivät tilaisuutta purkaakseen sappeansa Polignac'ia ja de la Bourdonnaye'tä vastaan. La Quotidienne, ministeriläinen lehti, koettaa kyllä luulotella itselleen ja lukijakunnalleen, että "olkoonpa Hernanin esitys mistä merkityksestä tahansa kaunokirjallisuuden tasavallalle, Ranskan monarkkiaa se ei kuitenkaan voi häiritä". Epäilemättä ei sillä mitään ratkaisevaa valtiollista vaikutusta ollutkaan, mutta mieliä se kaikissa tapauksissa vallankumousta varten aika lailla kypsytti ja kiihoitti.
Uhkaavista enteistä huolimatta julkaistiin 26 p. heinäkuuta v. 1830 nuo kuuluisat asetukset painovapauden lakkauttamisesta, eduskunnan hajoittamisesta ja vaalijärjestyksen mielivaltaisesta muutoksesta. Varomattomampaa toimenpidettä ei juuri voinut ajatella: revolutsiooni puhkesi ilmiliekkiin jo 28 päivänä ja kolmipäiväisen kiivaan ottelun perästä oli kuningas Kaarle X:n hallituskausi loppunut. Eduskunta ja äkkiä muodostettu väliaikainen hallitus muutteli perustuslakia vapaamieliseen suuntaan ja valitsi kuninkaaksi Orleans'in herttuan, "kansalaisen" Louis Philippen, joka ainakin alussa seurasi vapaamielisempiä periaatteita.
Heinäkuun vallankumouksen hirmutöitä ja katutappeluja ei Mérimée kuitenkaan ollut näkemässä. Toukokuussa v. 1830 oli hän nimittäin jo jättänyt rakkaan Pariisinsa matkustaakseen Espanjaan, joka samoin kuin Kreikkakin jo varhaisen nuoruuden päivinä oli kangastanut hänen silmissään kuin joku ihana toivojen maa. Espanjalaisten kirjallisuutta oli hän milt'eipä enin rakastanut, Calderonit, Lope de Vegat ja Cervantesit alkukielellä lukenut, espanjalaisia näytelmiä ja oloja oli hän ensimmäisessä teoksessaan käsitellyt ja Espanjan kansassa näki hän parhaiten toteutuneena ihanteensa miehuullisesta, kuolemaa halveksuvasta ja hienokäytöksisestä miehestä sekä tulisen intohimoisesta ja sulavasta naisesta.
Nyt kun hänen unelmansa vihdoinkin toteutui, ei hänellä kuitenkaan Sevillan mustasilmäiset kaunottaret mielessä pyörineet. Juuri oli nimittäin äkisti päättynyt eräs monivuotinen rakkaudensuhde, joka Mériméelle oli monta onnellista hetkeä tuottanut. Jo nuorena oli hän kovasti rakastunut erääseen häntä itseänsä hiukan vanhempaan, mutta vielä sangen ihanaan rouvaan, jonka hän usein tapasi muutaman protestanttisen pankkiirin salongissa. Pian olivat rakastavaiset kirjeenvaihdossa. Mutta sattumalta sai rouvan puoliso käsiinsä yhden kirjeistä, ja seuraus oli kaksintaistelu Mériméen ja hänen välillä.[92] Siitä huolimatta jatkui luvatonta suhdetta vielä vuosikausia, kunnes se yht'äkkiä ratkesi. "Profonde fut la blessure que lui causa cette brusque rupture", tietää kreivi d'Haussonville tästä kertoa. Hän sanoo myöskin puhutelleensa henkilöä, joka oli nähnyt muutamia Mériméen rakkaudenkirjeitä tältä ajalta, ja oli tämä vakuuttanut "qu'elles contenaient l'expression d'une tristesse réelle". Miten koko jutun laita oikeastaan oli ja mistä syistä ero tapahtui, siitä ei minulla tarkempaa tietoa ole. Ehkä oli kysymys naimisista tai jostakin sellaisesta. Siihen luuloon antaa nimittäin aihetta seuraava kohta eräästä Mériméen kirjeestä myöhäisemmiltä ajoilta, joka mielestäni ei voi muuta tarkoittaa kuin tätä samaista lemmen suhdetta:
"J'allais être amoureux quand je suis parti pour l'Espagne. La personne qui a causé mon voyage n'en a jamais rien su. Si j'étais resté, j'aurais peut-être fait une grande sottise, celle d'offrir à une femme digne de tout le bonheur dont on peut jouir sur terre, de lui offrir, dis je, en échange de la perte de toutes les choses qui lui étaient chères, une tendresse que je sentais moi-même très inférieure au sacrifice qu'elle aurait peut-être fait".[93]
Kaikissa tapauksissa on minusta jotenkin selvää, että Mérimée lähti matkalleen haihduttaakseen surujaan ja entisiä muistojaan. Samaa vakuuttaa d'Haussonvillekin: "Pour secouer la tristesse que lui avait laissée cette aventure, Mérimée entreprit un voyage en Espagne etc."[94] Ehkä oli hänen matkallaan sentään joku muukin käytännöllinen tarkoitus. Sitä osottaisivat tavallaan seuraavat lauseet eräästä vanhemman Mériméen kirjeestä: "Mon fils vient de faire un voyage de cinq mois en Espagne. Je l'avais chargé de prendre quelques notes sur les plus anciens traités de peinture…"[95]
Niinkuin jo tästäkin näemme viipyi Mérimée ulkomaanmatkallaan noin viisi kuukautta. Kun heinäkuun vallankumous tapahtui, oleskeli hän par'aikaa Madridissa, mistä hän suurella riemastuksella ja runsailla toiveilla tervehti vapaamman ajan koittoa. Ylipäänsä ei hän kuitenkaan malta olla mistään pientä pilaa laskematta, ja niinpä kirjoittaa hän eräässä kirjeessä tästäkin verisestä tapauksesta tavalliseen leikilliseen tapaansa: "J'ai passé à Madrid quinze jours de plus que je n'en avais l'intention, à cause de farces que vous avez jouées là-bas. Je voulais revenir aux premières nouvelles, mais les lettres de mes parents m'ont appris que tout était tranquille. Je ne me console pas d'avoir manqué un spectacle qui ne se donne que tous les mille ans. Voilà deux représentations que je manque: la première pour être né un peu trop tard (tarkoittaa vallankumousta 1789) et l'autre [représentation extraordinaire, à notre bénéfice] pour ce malheureux voyage d'Espagne. Si je restais plus longtemps dans ce pays-là, peut-être verrais-je l'équivalent du spectacle dont vous avez joui".[96]
Tämä toivo ei hänelle tosin toteutunut. Mutta espanjalaisissa härkätaistelijoissa sai hän kuitenkin ihailla niitä ominaisuuksia, jotka aina ovat kuuluneet hänen miesihanteeseensa, nimittäin uljuutta, intohimoa ja — kylmäverisyyttä. Todellisella nautinnolla hän kuvaakin noita kuuluisia härkätaisteluja pelkäämättömine toreadooreineen ja verenhimoisine katsojineen vilkkaissa kirjeissä Revue de Paris-lehteen, jossa ne syksyllä v. 1830 julkaistiin nimellä "Lettres adressées d'Espagne au Directeur de la Revue de Paris". Näissä kirjeissä, joissa kirjoitustapa muuten on selvä, luonteva ja levollinen niinkuin Mériméen novelleissakin, käsittelee hän pelkästään pöyristyttäviä asioita kertoen milloin härkätaisteluista, milloin ryöväreistä, milloin hirttämisistä tai noita-akoista. Alussa pelotti häntä, sanoo hän itse, ettei hän tyynesti ja kylmäverisesti voisi nähdä verivirtoja vuotavan ja että hän täten joutuisi sikäläisten karaistujen tuttaviensa naurunalaiseksi. Vaan pian hän tähän veriseen leikkiin sentään tottui ja ennen pitkää oli hän jo härkätaistelujen väsymättömimpiä katselijoita. Seikkaperäisesti ja jännittävästi kuvaa hän ranskalaisille lukijoilleen tämän hengenvaarallisen huvituksen antaen omasta puolestaan seuraavan kauniin tunnustuksen:
"Ei mikään murhenäytelmä maailmassa ole mieltäni näin kiinnittänyt. Espanjassa ollessani en ole ainoatakaan härkätaistelua laiminlyönyt ja punastuen on minun tunnustaminen, että pidän enemmän taisteluista, joissa jompikumpi — jää kuoliaana paikalle, kuin sellaisista, joissa härkiä vain ärsytetään".[97]
Lievempiä asioita eivät hänen kaksi seuraavaakaan kirjettänsä käsittele. Toisessa on hän tahtonut asettaa "hermostonsa koetteelle" ja mennyt katsomaan erään rikoksentekijän hirttämistä, josta hän antaa mitä vilkkaimman kuvauksen väittäen tuon raukan todelliseksi marttiiraksi; toisessa taas juttelee hän hauskalla novellistin kynällä Andalusian ryöväreistä, joista tehdään mitä viehättävimmät ja romanttisimmat ilmiöt. "Melkein häpeällä" tunnustaa hän kuitenkin, ettei hän ole heistä ainoaakaan kohdannut. Mutta kuullut on hän heistä paljo, ja varsinkin kuvataan kuuluisa ryöväripäällikkö José Maria kaikkialla sivistyneeksi, uljaaksi ja jalomieliseksi. Eikä ryövärin ammatti hänestä ollutkaan halveksittava Espanjassa, sillä siellä "c'est faire l'opposition, c'est protester contre des lois tyranniques".
Tietysti on suuri osa kaikesta tästä julmuuden halusta pelkkää koketteriiaa Mériméen puolelta. Mutta yhdenmukaista hänen muun kirjallisen aistinsa kanssa on se kaikissa tapauksissa ja epäilemättä on siinä joku määrä omituista hänen koko luonteellensakin,
Espanjassa olonsa koetti hän muuten tehdä niin monipuolisesti hyödylliseksi kuin mahdollista. Yksi hänen pääpyrintöjään oli edistyminen espanjankielessä, jota hän kyllä jo ennestäänkin tavallisen hyvästi osasi. Ennen pitkää oli hän matkoillaan Kastiliassa ja Andalusiassa oppinut näiden maakuntain murteetkin niin hyvin, että hän ilman vaikeuksia voi keskustella talonpoikain kanssa heidän elämästään ja tavoistaan. Kieliopintojensa ohessa koetti hän laajentaa taiteellisiakin tietojansa niin paljo kuin mahdollista tutkien milloin Madridin rikkaita taidekokoelmia, milloin taas Alhambran, Sevillan tai Granadan historiallisia muistomerkkejä.
Useita hauskoja ja tulevaisuudellensa merkillisiä tuttavuuksia hän tällä matkallaan niinikään solmi. Tärkein näistä oli epäilemättä hänen tutustumisessa kreivi Montijon perheeseen. Mutta ei hän silloin voinut edes aavistaakaan, että se 4-vuotias pikku Eugénie, jota hän Montijon luona Granadassa polvillaan hypitteli, parin kymmenen vuoden päästä istuisi Ranskan hallitsijan rinnalla keisarinnan kruunua kantaen. Kaikissa tapauksissa oli täten alku ja perustus laskettu sille uskolliselle ja lujalle ystävyydelle, jonka Mérimée hamaan kuolemaansa saakka säilytti Montijon perhettä ja erittäinkin "pikku Eugénietä" kohtaan. Miten tämä puolestaan hänen ystävyytensä palkitsi, sen saamme myöhemmin nähdä.
Kun hän syksyllä — luultavasti marraskuun lopulla — palasi takaisin Pariisiin, olivat valtiolliset olot siellä suuresti muuttuneet ja hänen ystävänsä globelaiset istuivat määräävinä henkilöinä hallituksessa. Mikä luonnollisempaa kuin että nämä heti häntäkin muistivat; eikä hän vielä ehtinytkään tointua ihanista matkamuistelmistaan ennen kuin hän jo oli määrätty kabinettipäällikön virkaan kreivi d'Argout'n johtamassa meriasiainministeristössä. Entiset kirjailijan ja salonkiherran vapaat päivät olivat siis lopussa ja nuori (27-vuotias) Mérimée joutuu nyt uusiin oloihin ja erilaisiin suhteihin, joissa hänen olentonsa puheessa ja käytöksessä ennen pitkää saa tuon hänen miehuutensa päiville niin omituisen tyynen, kylmän ja iroonisen englantilaisen diplomaatin leiman.
V.
Niinä muutamina vallankumouksen jälkeisinä päivinä, joina "kansalaiskuningas" Louis Philippe vielä kantoi sijaishallitsijan vaatimattomampaa nimeä, nähtiin useissa keskuskaupungin nurkissa Pariisissa pienenlainen ilmoitus, jossa eräs "ancien auditeur au conseil d'état" kehoitti kansaa tarjoamaan Ranskan kruunua "Orleansin herttualle ja hänen kuoltuaan hänen vanhimmalle pojalleen, jos tämä kelpaavaksi katsotaan". Huomasivatko asianomaiset koko kehoitusta, sitä en tiedä, mutta kahdeksan päivää myöhemmin (9 p. syyskuuta 1830) luettiin kaikkialla väliaikaisen hallituksen julistus, jonka mukaan "kansalainen Louis Philippe oli kansan tahdosta Ranskan kuninkaaksi valittu".
Se "entinen valtioneuvoston auditööri", joka näin pian näki toiveensa toteutuvan, ei ollut kukaan muu kuin Rouge et Noir'in tekijä Henri Beyle. Hän oli nyt muutamia vuosia elättänyt itseänsä Pariisissa kirjoittelemalla sanomalehtikyhäyksiä ja vastamainittua sielutieteellistä romaaniansa kärsien ainakin parina viime vuonna mitä suurinta puutetta.[98] Nyt näytti sentään hänelle samoin kuin Mériméellekin suosiollisempi aika koittavan, kiitos olkoon uudelle sisäasiainministerille Guizot'lle ja finanssiministerin apulaiselle Thiers'ille. Melkein yksin ajoin nimitettiin molemmat ystävykset valtion virkoihin, Beyle konsuliksi ensin Triest'iin, sittemmin Civita-Vechiaan ja Mérimée meriasiainministerin, kreivi d'Argout'n kabinetin päälliköksi.[99]
Mitään suoranaista valtiollista merkitystä ei tällä toimella tietysti ollut, sillä olihan hän ainoastaan hallituksen toimitusmiehiä. Mutta että tunnettu vapaamielinen, joka vasta ikään oli kieltäynyt lähetystösihteerin virasta Lontoossa, nimitettiin tällaiseen virkaan, oli kuitenkin jonkunlaisena todistuksena siitä väristä, johon heinäkuun hallitus ainakin alussa tunnustausi. Sangen vähätöinen, vaikka sentään hyväpalkkainen, tämä virka muuten oli, johon Mérimée nyt ilman pienintäkään omaa ponnistusta oli päässyt.[100] Taiteen, kirjallisuuden ja tieteen viljelemistä varten jäi hänelle aikaa yllinkyllin niin hyvin meriasiain kuin kaupan ja sisäasiain ministeristöissä, joihin molempiin hän kreivi d'Argout'a seurasi, tullen nimitetyksi edelliseen 13 p. maaliskuuta v. 1831 ja jälkimmäiseen 30 p. joulukuuta 1832.
Sen verran vaikutti aseman muutos kuitenkin Mériméen ulkonaisiin suhteisiin, että hänen entinen seurustelupiirinsä jossakin määrin muuttui ja laajeni. Cénaclen iltamat kävivät ikäänkuin itsestään yhä harvinaisemmiksi ja vaikka hän kyllä toisinaan ilmestyikin nuorten taiteilijain ja kirjailijain yhteiseen kokouspaikkaan Café de Paris-ravintolaan, niin kylmeni hänen välinsä useihin cenaclelaisiin melkeinpä huomaamatta.
Muutamien kanssa heistä hän kuitenkin yhä edelleen ylläpiti virkeää seurustelua. Sellaisia olivat varsinkin Sainte-Beuve, jonka kanssa Mérimée aina on pysynyt mitä ystävällisimmissä väleissä, Hugo, Delacroix, Alfred de Musset, Devérian veljekset ja Béranger. Kun ministeri d'Argout v. 1832, jolloin "Le roi s'amuse" oli jätetty Théâtre français'n johtajalle kreivi Taylor'ille, pyysi saada ennakolta silmäillä tätä "vaarallista" näytelmää ja persoonallisesti puhutella sen hurjapäistä tekijää, oli se Mérimée, joka hänelle Victor Hugon esitti, samoin kuin hän joku aika sitten oli hänet Beylellekin esittänyt. Eräänä iltana (1830) oli hän nimittäin tahallaan kutsunut luokseen Sainte-Beuve'n, kreivi de Viel-Castel'in, Hugon ja — Beylen, joka ei koskaan ole voinut kärsiä Hugon retoriikkaa. Vuosisatamme suurin romanttiko ja ensimmäinen, todellinen realisti, jotka yleisen innostuksen vallassa kuitenkin olivat rinnakkain yhteistä vihollista vastaan sotineet, tapasivat täällä toisensa ensi kerran. Sainte-Beuve kertoo tästä yhtymästä eräässä kirjeessään m.m. seuraavaa: "Quelle singulière soirée! Hugo et Stendhal, chacun comme deux chats sauvages, de deux gouttières opposées, sur la défensive, le poils hérissés et ne se faisant la patte de velours qu'avec de précautions infinies: Hugo plus franc, plus large, ne craignant rien, sachant qu'il avait affaire dans Stendhal à un ennemi des vers et de l'idéal et du lyrique; Stendhal plus pointu, plus gêné et (vous le dirai-je) moins grand nature en cela. Mérimée qui avait ménagé le rendez-vous, ne la rendait peut-être plus facile et n'aidait pas à rompre la glace; elle ne fut jamais brisée ce soir-là".[101] Ja tuskinpa heidän välinsä vastaisuudessakaan lie parannut.
Nyt se muuten alkoikin jo selvään osoittautua, kuinka tuiki eriluontoiset käsitteet oli sekoitettu tuohon yleisesti käytettyyn nimitykseen romanttiika. Yhteistä ei näet oikeastaan ollut koskaan ollutkaan muu kuin halu vastustaa kangistunutta klassillisuutta ja sotia sovinnaisuuden sääntöjä vastaan, kuten Villemain jo v. 1825 oli lausunut: "Le romantisme pratique est une coalition animée d'intérêts divers, mais qui a un bout commun, la guerre aux règles, aux règles de conventions".[102] Minne päin Mériméen kehitys oli käyvä, sen voi arvata, kun tiesi missä määrin Beyle oli häneen vaikuttanut. Sitä paitse osottivat sellaiset kertomukset kuin "L'enlèvement de la redoute", "La partie de trictrac" ja varsinkin "Le vase étrusque" ihan selvää vierautumista niistä periaatteista, joita n.k. romanttisen koulun vasemmistolaiset ovat te'elmissään seuranneet. Näissä novelleissaan osotaksen Mérimée nimittäin jotenkin puhdaskarvaiseksi realistiksi. Ainakin voimme täydellä syyllä sanoa, että hänen taiteessaan v:n 1830 vaiheilla tapahtuu huomattava käänne realismiin päin. Tällä en tarkoita, että hän ennenkään olisi tehnyt itseänsä syypääksi liian höysteisen ja retoorillisen kielen käytäntöön, tarkoitan vain, että hän aineitansa valitessa nyt mieluummin liikkuu todellisuuden ja nykyisyyden perustuksella.
Beyle oli kuitenkin nyt muuttanut pois Pariisista, ja vietti ikäviä päiviä syrjäisessä Civita-Vechiassa, mistä hän vasta 1836 palasi sinne kolmeksi vuodeksi takaisin. Erään toisen hyvän ystävän oli Mérimée menettänyt ijäksi. Keskellä vuotta 1828 oli nuori ja etevä kasvientutkija Victor Jacquemont matkustanut tutkimusmatkalleen Intiaan ja joulukuussa 1832 hän jo kuoli Bombayssa 31 vuoden vanhana.
Vaikka Mériméen ja Delacroix'n esteetilliset käsitykset ainakin käytännöstä päättäen olivat kovin erilaiset ja vaikka hän usein moittiikin lahjakasta maalaajaa huolimattomasta piirustuksesta ja epävarmoista ääriviivoista, pysyivät he kuitenkin kau'an parhaina ystävinä. Mérimée tunnusti nimittäin aina kernaasti hänen "grandes qualités de verve et d'imagination", joitten hän luuli parhaiten soveltuvan monumenttaaliseen maalaukseen.[103] Koko Delacroix'n myöhempi tuotanto[104] osottaakin kuinka oikeassa Mérimée oli häntä näin arvostellessaan. Että Delacroix muuten pani suurta arvoa Mériméen mielipiteille taidetta koskevissa kysymyksissä, sitä todistavat m.m. eräät Ph. Burtyn hallussa olevat paperit, jotka sisältävät hänen muistoonpanojaan näitä ajoilta. Kaikin puolin hyväksyvällä tavalla mainitsee hän tässä nimittäin Mériméen määrittelyn taiteesta ylipäänsä ["l'art s'est l'exagération à propos"] ja useista erityisistä kysymyksistä taiteen alalla.[105] Yhteistä oli näillä ystävyksillä myöskin se, että kumpikin olivat hienoja salonkiherroja ja peittivät kaikki tunteensa ja liikutuksensa "hinter der kühlen Haltung und den abgeschliffenen Manieren des Weltmannes", kuten taidehistorioitsija Meyer Delacroix'sta sanoo.[106]
Mériméen mieleisimpiä miehiä oli myöskin Ranskan ehkä hienoin ja taiteellisin lyyrikko Alfred de Musset, joka näinä aikoina vasta oli muutamia vuosia yli kahdenkymmenen vanha. Mielipiteiltään oli hän kuitenkin jo kypsä kuin täysi mies, käytökseltään ja tavoiltaan täydellinen ylimys ja salonkimainen gentleman, joka yhtä vähän kuin Mérimée tahtoi olla tekemisissä takkutukkaisten boheemikirjailijain ja runoilijain kanssa. "Il ne fallait pas l'humilier en lui rappelant qu'il était un grand poète, ce mondain irréprochable. Il n'aimait pas les gens de lettres, sinon ceux de la coeur dont il se croyait quelque peu par ses façons cavalières et hautaines. Il avait horreur du débraillé dans sa personne comme dans son oeuvre et il n'y avait pas de visage plus calme que celui de Musset", kirjoittaa hänestä eräs hänen aikalaisistaan.[107] Ja ellemme ota lukuun sitä seikkaa, että Musset kirjoitti useimmat teoksensa runomitalla, Mérimée taas jokaisen rivin suorasanaisessa muodossa, ovatkin heidän luonteensa useissa suhteissa sukulaisia. Molemmilla sama hieno taiteellinen aisti, sama sattuva, kuvaava ja yksinkertainen kieli, sama epäilijän maailmankatsanto ja totuuden halu. Musset olikin "Théâtre de Clara Gazul'in" suuri ihailija, sitä osottavat kyllin hänen esikoisensa "Contes d'Espagne" samoin kuin hänen tunnetut kauniit säkeensä Mériméen kunniaksi.[108] Ja kun "La coupe et les lèvres" sekä "A quoi rêvent les jeunes filles" valmistuivat, oli tietysti Mériméekin siinä pienessä seurueessa, jolle runoilija nämä julkaisemattomat te'elmänsä v. 1832 luki. Seurue oli ylipäänsä sama, joka oli ollut kuuntelemassa Musset'n "espanjalaisia kertomuksiakin". Tällä kertaa olivat useimmat jotenkin kylmiä. Mérimée oli ainoa, joka lähestyi runoilijaa ja kuiskasi hänelle hiljaa; "Tehän olette edistynyt tavattomasti; tuo pieni huvinäytelmä minua varsinkin äärettömästi miellyttää".[109] Nähtävästi on heidän hyvä välinsä säilynyt siihen saakka, kunnes tuoni nuoren, tunteellisen runoilijan korjasi (k. 1857), sillä ainakin olivat he vielä kuusi vuotta sitä ennen vilpittömiä ystävyksiä. Klassikkoja peljäten eperoi näet Musset silloin asettua ehdokkaaksi Akatemiaan, mutta taipui siihen kuitenkin Mériméen kehoituksesta; kuten tunnettu, ei hänen tarvinnutkaan sitä katua.[110]
Yhtä usein kuin Delacroix'n luona nähtiin Mérimée istuvan veljesten Achille ja Eug. Devérian atelieerissa arvostelemassa heidän taulujaan ja keskustelemassa kirjallisuudesta ja taiteesta. Mielellään häntä veljekset kuuntelivatkin, varsinkin kun hän innostui oikein puhumaan lempikansastaan espanjalaisista, heidän tavoistaan ja kauneista kaupungeistaan.
"L'Espagne vient de nous rendre Mérimée qui, l'ayant parcourue seul et en tous sens, ne voit qu' Espagne, Alhambra, Grenade, Burgos et combats de taureaux; il est admirable à entendre conter les moeurs de ces gens là", kirjoittaa Achille Devéria helmikuussa v. 1832 ystävälleen taidemaalaaja Claude L. Zieglerille.[111]
Epäilemättä on meidän kiittäminen juuri näitä iltamia siitä onnistuneesta kuvasta, jossa A. Devéria esittää meille miehuutensa parhaimmassa ijässä (29 v.) olevan Mériméen istuvassa asennossa, yllään pitkä englantilainen redingote à la Goethe, ja kaulassa ajanmukainen "fadermördare", siihen kuuluvine kaulahuivineen. Tukka on hänellä tässä, kuten kaikissa muissakin muotokuvissa, joita olen nähnyt, pitkä, suortuvainen ja jotenkin tuuhea, kasvot sileiksi ajetut, suu hienossa ivahymyssä ja katse terävä ja tutkiva. Mielestäni on hän tässä Tourneux'n toimesta litografieeratussa kuvassa juuri sellainen, joksi hänet kuvailee, kun on lukenut hänen espanjalaiset kirjeensä ja kertomuksensa. Tällaisena näyttääkin häneen täydellisesti sopivan se arvostelu, jonka kuuluisa kuvanveistäjä David d'Angers hänestä antaa. Taiteilijan suhteesta Mériméehen olen ylempänä jo puhunut. Pierre Lebrun'in salongissa tutustuivat he toisiinsa. Nähtävästi teki Mérimée kuuluisaan taiteilijaan syvän vaikutuksen, koskapahan tämän päiväkirjassa tapaamme seuraavan lausunnon hänestä:
"Mérimée parle peu. Il joue avec un album, insoucieux de tout ce qu'il dit, affectant les manières d'un sceptique et d'un homme blasé, mais observant néanmoins les détails avec une extrême finesse. Une certaine timidité, une retenue qui perce toujours à travers l'aplomb que lui fait prendre son excessive confiance dans son mérite, forment le fond de son caractère. Mérimée examinait les traits de Lebrun, et l'on pouvait deviner qu'il analysait les lignes froides d'un visage trop régulier pour que la passion poétique ait passé par là".[112]
Samaan suuntaan käy sekin arvostelu, jonka hänestä antaa aikoinaan hyvinkin tunnettu kirjailijatar rva Ancelot, "Marie on Trois époques" y.m. huvinäytelmäin ja romaanein tekijä. Rva Récamier'n ja varsinkin "taiteilijakuninkaan", parooni Gérardin luona oli rva Ancelot usein tilaisuudessa tapaamaan sekä Beylen että Mériméen, jotka molemmat näyttävät olleen kertojan lemmikkejä. Annan sananvuoron nyt hetkeksi hänelle:
"Heti sinne (Gérardille) tultuani ympäröivät he minut ja vaikka usein istuttiinkin seuraavan päivän aamuun — aina viivyttiin nimittäin yli puoliyön — pysyi keskustelu sentään koko ajan vilkkaana ja hauskana pienessä piirissämme. Mutta olikin siellä miellyttäviä seurakumppalia! 1:o) hra Mérimée, jonka kekseliäille, alkuperäisille ja luonteville mielipiteille sattuva arvostelukyky, yksinkertainen ja sievä esitystapa sekä syvä totuuden tunne soi niin vakuuttavan voiman; sitten 2:o) Eugène Delacroix, jonka lempeä ja hieno keskustelu ilmaisi niin paljo herttaisuutta ja hillittyä malttia kuin hänen taiteilijaneronsa lentoa, tulta ja innostusta; 3:o) tuo erittäin miellyttävä ja hurmaava (charmant) parooni de Mareste, jonka leikilliset ja hyväntahtoiset sukkeluudet aina säilyttivät vanhan hyvän aistin paremmilta ajoilta, — — — — sekä lopuksi Beyle eli Stendhal, jonka lystikkäästä pirteydestä ei kellään voi aavistusta olla. Kas siinä tämän erinomaisen hauskan keskustelun pääasialliset ylläpitäjät. Mérimée ja Beyle ottelivat usein ja nämä keskustelut ne olivat — jatkaa rva Ancelot — inimitables par l'originalité tout à fait opposée de leur caractère et de leur intelligence, qui faisait valoir l'un par l'autre et élevait par la contradiction, à leur plus grande puissance, des esprits d'une si haute portée! — Beyle innostui kaikesta ja tuhannet tunteet vaihtelivat hänessä muutamien minuuttien kuluessa. Ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta ja välinpitämättömäksi; mutta surunsa peitti hän usein leikillisyyden ta'a eikä hän koskaan ollut iloisempi kuin sellaisina päivinä, joina hänellä oli ollut pahoja vastuksia. Mériméen huolettoman kylmä ja kepeä iva häntä sentään toisinaan häiritsi ja sai hänet ymmälle; mutta kun hän siitä taas selvisi, pulppusivat hänen sukkeluutensa yhä alkuperäisempinä ja voimakkaampina."[113]
Olen tahallani painattanut tämän pitkän otteen, koska rva Ancelot tunnetulla sujuvalla kynällään tässä kuvailee juuri niitä miehiä, joiden kanssa Mérimée ehkä eniten seurusteli näinä aikoina. Tuttavia tällä kyllä oli hyvinkin paljo, mutta vähä sellaisia, jotka todella olisivat voineet kehua olevansa hänen lähempiä ystäviään. Ystävyydestä onkin Mériméellä aina ollut sangen korkea ajatus, sitä osottavat sekä hänen kirjeensä että myöskin n.k. Librin juttu, josta edempänä tulen selkoa tekemään. Mutta näiden uskottujensa arvostelusta hän olikin arka, ainoastaan näille oli hän avonainen ja sydämmellinen;[114] maailman edessä esiytyi hän sitä vastoin jo näihin aikoihin suljettuna, kylmänä ja ivallisena, jonka vuoksi häntä yleisesti pidettiinkin tunteettomana ja itsekkäänä.[115]
Paitse muutamia pienempiä novelleja ja arvosteluja eri sanomalehdissä[116] ilmestyi Mériméeltä juuri näihin aikoihin uusia ja korjattuja painoksia entisistä teoksista. Niinpä Jacqueriesta (ynnä Carvajal'ista) toinen painos v. 1829 ja kolmas v. 1832, Clara Gazul'ista v. 1830 ja Chronique de Charles IX:stä v. 1832.
Kaikkien näitten teosten kansilehdillä oli tekijänä mainittu "l'auteur du Théâtre de Clara Gazul". Mutta kun v. 1832 Fournier'n kustannuksella ilmestyi kokoelma ennen julkaistuja novelleja nimeltä "Mosaïque recueil de contes et de nouvelles", niin seisoi nimilehdellä "Prosper Mérimée auteur du Théâtre de Clara Gazul et de la Chronique de Charles IX", joten siis viimeinenkin hitunen hänen julkisen salaisuutensa verhosta nyt kerrassaan poistui. Huolimatta siitä, ettei tämä kokoelma sisältänyt yhtään uutta kertomusta, saavutti se kuitenkin laajan lukijakunnan. Varsinkin näyttävät kertomukset korsikalaisesta Mateo Falconesta, jonka synkkä ja järkähtämätön kunniantunto oikein puistattaa lukijaa, sekä turhanpäiväisesti mustasukkaisesta Saint-Clair'istä eniten miellyttäneen Pariisin yleisöä.
"Vasta v. 1829, useita kuukausia sen jälkeen kuin hän oli julkaissut romaaninsa (Chronique de Charles IX), — kirjoittaa hänestä tunnettu arvostelija Gust. Planche — tuli Mériméen nimi yleisesti tunnetuksi Mateo Falconen kautta, joka todella onkin mestariteos… Huolimatta näiden kolmen kertomuksen (Tamango, La partie de trictrac ja Mateo) suuresta arvosta kävi yleisön ihastus Prosper Mériméehen oikein selväksi, huomattavaksi ja todelliseksi taudiksi vasta 'Le vase étrusque'n' jälkeen".[117] Kokoelma sisälsi paitse novelleja myöskin huvinäytelmän Les Mécontents sekä nuo kolme hauskaa kirjettä Espanjasta, joista jo ylempänä on ollut puhe.
Espanjan matkallaan oli Mérimée muuten ollut tilaisuudessa vertaamaan Clara Gazul'in espanjalaisia kuvauksia todellisuuteen ja sanotaan tämän vertailun vaikuttaneen hänen totuudentuntoonsa niin ankarasti, että hän epätoivoisena jo päätti lopettaa koko kaunokirjallisen tuotantonsa. Hän näet rakasti totuutta, luonteiden, tapojen ja koko paikallisvärityksen todellisuutta niin arkatuntoisesti, että hän kykyänsä epäillen arveli parhaaksi luopua kaikista jälittely-yrityksistä. Taipumuksiaan ei sentään niin vähällä tukahduteta. Ja olihan hän tilaisuudessa pienimpiin yksityiskohtiinsa tutkimaan Pariisin elämää ja oloja, ihmisiä ja luonteita ympärillään. Ehkä onnistuisi hän tässä saamaan esille totuuden niin tunnollisesti kuin hän halusi ja toivoi. Ja olikinhan "Le vase étrusque", jossa hän käsitteli nykyaikaista pariisilaista aihetta, saavuttanut mitä suurinta suosiota ja tunnustettu "palaseksi elämästä". Miksi ei hän siis, yhä tarkempaan elämää ympärillään tutkittuansa, voisi edelleenkin onnistua Pariisin elämän kuvaamisessa? Sopihan vielä kerran koettaa.
Eivätkä ehtineet "Mosaïque'n" lukijat vielä unohtaa ainoatakaan näistä kertomuksista, kun Mériméeltä seuraelämän huvitusten ja virkatöitten lomassa jo oli valmistunut uusi romaani. Novellissaan "Le vase étrusque" oli hän kuvannut mustasukkaista, rakastunutta nuorukaista, joka intohimonsa seurauksista vihdoin kaatuu kaksintaistelussa. Uudessa romaanissaan "La double méprise" esittää hän meille 1:o miehen, joka on täydellinen egoisti ja rakastaa naisia ainoastaan huvikseen (Darcy); 2:o naisen, joka raakamaista miestään halveksiessaan ja ulkonaisen käytöksen hienoutta ihaillessaan tulee antautuneeksi miehelle, jota hän ei rakastanut eikä oikeastaan edes ollut tuntenutkaan kuin muutamia tunteja (Julie de Chaverny).
La double méprise joka ilmestyi Revue de Paris'ssa syksyllä v. 1833 ja heti sen jälkeen erityisenä kirjana, on niin hienon taiteilijan älyllä kirjoitettu ja niin taitavan sielutieteilijän aistilla sommiteltu teos, että sitä vielä kau'an tullaan lukemaan todellisella nautinnolla.
Kun se (elokuussa) alkoi ilmestyä mainitussa aikakauskirjassa, kirjoitti sen päätoimittaja Amadée Pichot Mériméestä niin kauniin esipuheen, etten malta olla siitä lyhyitä otteita antamatta. "Ei kellään meidän nuorista kirjailijoistamme ole minun mielestäni enemmän lahjoja ja mielikuvitusta kuin Pr. Mériméellä; mutta ei kukaan heistä myöskään voi paremmin niitä hallita kuin hän. Ei kukaan heistä tiedä paremmin, mitä hän milloinkin tahtoo, kuhun kulloinkin pysähtyy. Aina on hän varma itsestään, aina tunteittensa herra… Mikä minua erittäinkin miellyttää tässä lempikirjailijassani on se, että hän, vaikka taitaakin englannin, espanjan, saksan ja itaalian kieliä, aina pysyy ranskalaisena, tapahtukootpa hänen kuvaamansa tapaukset sitten missä tahansa. Esitystavaltaan ja aatteiltaan ranskalaisena ollen, on Pr. Mérimée asettunut suorastaan vastustamaan tuota lavertelevaa metafyysillistä koulua, jota jonkun aikaa nyt on koetettu istuttaa tänne Saksasta, koulua, joka muka on filosofiiaa, vaikka onkin vain uskovaisuutta (illuminisme), mikä muutamissa on 'un dérangement des organes cérébraux' ja toisissa 'tout bonnement un dérangement des organes biliaires'."[118]
Samassa aikakauskirjassa kirjoittaa syyskuun vihossa H. C. Saint-Michel milt'ei yhtä lämpimän arvostelun Double méprise'stä. "Kertomus Darcystä ja rva de Chavernystä on pieni mestariteos. Se on tapakuvaus, samalla luonnollisen yksinkertainen ja hieno, ja havainnot sekä luonteista että sydämmen sisimmistä tunteista ovat kaikki perin tosia ja täydelliseen maailman kokemukseen perustuvia. Esitystavassa on niin paljo siroutta (grâce) ja niin tuiki vähän maneeria. — — Ja erittäinkin olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on osannut kuvata ylimysnaisen heikkouden niin suurella hienotuntoisuudella, sanoisinpa melkein puhtaudella (chasteté). — — Tämä yksinkertainen juoni, tämä etsimätön päätös muodostaa kuitenkin täydellisen draaman, jota eivät häiritse joutavat pikkuseikat ja syrjähypyt, jotka nykyajan melodramaattisissa kertoelmissa lukijaa väsyttävät".
Yksimielisesti sitä muutkin arvostelijat kiittivät. Gustave Planche kirjoitti siitä Revue des deux Mondes'en erityisen artikkelin, jossa hän sielutieteellisesti selitteli Mériméen esittämät rakkauden tyypit: a) raaka ja aistillinen, b) hienosteleva, mutta itserakas sekä c) vaarallisin kaikista "l'amour de la tête". Tämän viimeisen oli kirjailija ottanut kuvatakseen ja nuo kolme päähenkilöä ovatkin "tracés de main de maître".[119] Samaan suuntaan kävi André Delrieu'nkin arvostelu Le Temps'issa jossa kuitenkin löytyy eräitä pieniä muistutuksia, mitkä Mériméestä epäilemättä tuntuivat kiitokselta:
"Ainsi les personnages de la Double Méprise — sanotaan siinä — nous les connaissons tous; nous ne les avons pas rêvés, mais nous les avons vus, aimés haïs; nous les avons heurtés sur le Boulevard, lorgnés au spectacle. — — Je regarde Julie comme le plus heureux type de femme parce que toutes les femmes lui ressemblent. — — Darcy représente la galantérie sèche et posée de l'homme d'esprit. — — — Les qualités du conteur y sont toujours exubérantes, les fantaisies du poète un peu négligées; plus de justesse que d'imagination, une désespérante sobriété".[120]
Tarpeetonta on tuoda esille otteita useammista senaikuisista arvosteluista, jotka, pieniä eroavaisuuksia lukuunottamatta, kaikki olisivatkin samanlaatuisia. Mériméen kylmän objektiivinen, sattuva ja ytimekäs esitystapa olikin nyt jo todellisen realistin käsialaa. Järkähtämätön totuuden jälittely on käynyt hänen ihanteeksensa taiteessa, kirjoitettiin hänestä kaikkialla, mikä sen sitten sanoi kiitokseksi, mikä moitteeksi. Ikäänkuin ivatakseen kumpaisiakin — yleisön hämmästyttäminen ja nenästä vetäminen oli nyt kerran hänen mielihalujaan — kääntyi Mérimée äkkiä taas tarumaisiin aiheisiin. Vai olisiko hänessä nyt todellakin vakaumukseksi kypsynyt Goethen mielipide, jonka mukaan melkeinpä kaikki aiheet olivat hyviä, kunhan ne tositaiteellisella tavalla esitetään?
Miten lieneekin; vanhan espanjalaisen legendan Don Juan'in elämästä hän nyt käsitelläkseen ottaa ja nimi — Les âmes du purgatoire (Kiirastulen sielut) — on yhtä kummallinen kuin sen sisällyskin.[121] Kaksintaisteluja, murhia, naisten viettelyjä, uskonnonpilkkaa y.m. on kirja täynnä ja tuhansiin siveellisyysrikoksiin tekevät itsensä syypääksi päähenkilöt Don Juan de Marana ja hänen jumalaton neuvonantajansa Don Garcia. Mutta kaikki nuo uskomattomat seikkailut ovat kuitenkin kerrotut niin tarkasti ja luonnollisesti, niin taiteellisesti ja jännittävästi, että sitä henkeänsä pidättäen lukee. Tekijä itse säilyttää kuitenkin aina kylmäverisyytensä eikä koskaan ainoalla sanallakaan asiain menoon sekaudu.
Tämä kylmyyspä se juuri arvostelijoitakin suututti. "Mérimée est l'auteur le plus froid et le plus sec de notre époque", kirjoittaa hänestä Philarète Chasles. "Ne dirait-on pas que le génie français actuel est un génie technique et architectural, plongé dans la science des archivoltes et des pilastres, mesurant les ogives, respectueux pour le passé et plein de vénération pour l'antiquité féodale? Le ton pédant de M. Mérimée est tout bonnement la prétention d'un écrivain qui après avoir sculpté quelques romans à la manière de Scott et quelques drames dans le style misanthropique et acerbe de lord Byron, se constitue aujourd'hui l'imitateur artistique de Goethe. Faute de véritable enthousiasme pour l'art, il se met en frais de technologie inutile et de science apprêtée".[122]
Mérimée olikin aina rakastanut muinaistieteitä ja historiaa. Viime aikoina varsinkin olivat nämä aineet käyneet hänelle melkeinpä ainoaksi työskentelyksi, sillä virastossaan hän ei viipynyt muuta kuin sen verran, mikä oli välttämätöntä. Kuitenkin lienee hän hoitanut nekin toimensa kyllin tyydyttävästi, koskapahan hän koko ajan pysyi kreivi d'Argout'n suosiossa ja muutti hänen muassaan ministeristöstä toiseen. Kun ministeristön asema ylipäänsä ja sisäasiain ministerin tila varsinkin Guizot'n ja Thiers'in välisten eripuraisuuksien ynnä sisällisten rettelöjen vuoksi vähitellen kävi uhkaavaksi ja kun eduskunta sitä paitse ankarasti ahdisteli asianomaisia hallituksen jäseniä, näki kreivi d'Argout, silloinen sisäasiain ministeri, itsensä pakoitetuksi eroamaan huhtikuussa v. 1834. Uusi ministeri halusi kabinettinsa päälliköksi omia miehiään ja niin joutui Mériméekin virattomaksi. Teostensa ja lukuisain tuttavuussuhteittensa kautta oli hän kuitenkin jo ehtinyt tulla niin huomatuksi, että hänelle heti toimitettiin toinen ja parempi toimi. Ministeriksi tultuaan oli Guizot v. 1831 ystäväänsä Ludovic Vitet'ä varten perustanut uuden viran, nimittäin valtioarkeoloogin eli "historiallisten muistomerkkien ylitarkastajan". Kun Vitet, entinen globelainen ja "aide-toi, le ciel t'aidera"-seuran jäsen keväällä v. 1834 sitten nimitettiin kauppaministeri Duchâtel'in ylisihteeriksi, tarjottiin avoimeksi jäänyt arkeoloogin virka Prosper Mériméelle, joka sen mielellään vastaanottikin.
Nyt oli Mérimée saanut toimen, joka häntä jo kau'an oli miellyttänyt. Ja työteliään luonteensa koko voimalla hän antausikin uuteen ammattiinsa. Kuinka perusteelliset hänen tietonsa Ranskan muinaisuudesta ja taideolojen asteittaisesta kehityksestä ennen pitkää olivat, sitä osottavat parhaiten ne lukuisat kirjoitukset Ranskan historiallisista muistomerkeistä, kirkkomaalauksista y.m., joita hän seuraavina vuosina julkaisi.[123] Ja kuinka tunnollisesti hän tehtävänsä käsitti, siitä lienevät todistuksina m.m. ne matkat, jotka hän vv. 1834-39 teki ympäri Ranskanmaata aina Korsikan saarelle saakka. Kustakin tällaisesta virkamatkasta kirjoitti Mérimée sisäasiain ministerille erityiset seikkaperäiset kertomukset. Näin ilmestyivät v. 1835 Notes d'un voyage dans le Midi de la France, seuraavana vuonna Notes d'un voyage dans l'Ouest de la France, v. 1838 Notes d'un voyage en Auvergne[124] ja kaksi vuotta myöhemmin tämän sarjan viimeinen osa Notes d'un voyage en Corse. Kaikki nämä olivat esitystavaltaan peräti asiallisia ja — kuivia. Mériméetä näytti ikäänkuin huvittavan vetää nenästä yleisöä, joka luonnollisesti odotti tunnetun novellikirjailijan antamissa matkakertomuksissa löytävänsä hauskoja ja jännittäviä sivukohtauksia. Tietysti ei tällaisessa kaunokirjailijan elämäkerrallisessa tutkimuksessa voi ruveta näiden tieteellisten teosten sisällyksestä selkoa tekemään. Niiden tuhansiin kohoova sivuluku osottaa jo osaltansa tekijänsä uutteruutta;[125] mitä taas hänen tiedonantojensa tarkkuuteen ja luotettavaisuuteen tulee, ovat tiedemiehet niiden suhteen aina olleet sitä mieltä, että jokainen piirre ja tieto on hänellä varma kuin kallio.
Paitse näitä matkakertomuksia ilmestyi Mériméeltä tuon tuostakin suurempia tai pienempiä tutkimuksia muinaistieteiden, taiteiden tai historian alalta.[126] V. 1835 julkaisi hän m.m. Henri de Guisen elämäkerran, ja pari vuotta senjälkeen perinpohjaisiin tutkimuksiin perustuvan ansiokkaan kirjasensa "Essay sur l'architecture réligieuse du moyen âge, particulièrement en France",[127] missä hän teki selkoa keskiaikana tehtyjen kirkkojen rakennustavasta varsinkin Ranskassa.
Jo pitkät ajat oli Mériméetä muinaisten roomalaisten historia suuresti huvittanut ja on hän tämän erikoistaipumuksensa viime hetkeensä säilyttänyt. Näinä puheina olevina aikoina hän erityisesti tutki tunnetun sisällisen sodan vaiheita ja sankareita voidakseen osottaa, miten olot vähitellen kävivät niin sotkuisiksi ja rauhattomiksi, että Caesarin lainen voimakas mies saattoi yhteisen turvallisuuden nimessä vallan anastaa. Marraskuussa v. 1840 hän sitten tutkimustensa tulokset julkaisi nimellä Essay sur la guerre sociiale (IV + 403 siv.)[128] Teos on tavallaan historian psykologiaa, vaikka tapahtumat kerrotaan jotenkin alastomina ja henkilöt kuvataan vain reliefissä. Esitystapaa ovat monet moittineet ikävän kuivaksi ja mehuttomaksi. Mitään kuvarikasta kieltä ei se tietysti olekaan, ja se sotisikin vastoin Mériméen koko luonnetta. Mutta voimakkaasti ja elävästi on tekijä noita muinaisia oloja ja henkilöitä kuvannut eivätkä kaikki suinkaan ole samaa mieltä esityksen kuivuudestakaan. Niinpä sanoo siitä esim. Loménie, että "hänen tyylinsä säilyttää tässä kaikki kauniit ominaisuutensa" ja että vaikka tekijä ei lisäilekään paljo omia arveluja, niin hän kuitenkin "tire souvent un excellent parti de telle phrase courte, recueillie chez Appien, Paterculus ou Florus, pour donner à une situation ou à un incident une tournure animée et intéressante".[129] Ja Sainte-Beuve huomauttaa arvostelussaan erittäin, että "on voit que M. Mérimée, dans ce nouveau cadre de l'histoire critique, ne s'est pas interdit son parfait talent de raconter".[130] Yhtä kiittävä on se tapa, millä eräs Ranskan suurimpia historioitsijoita, Thiers, samaisesta teoksesta puhuu: "Mon cher Mérimée", kirjoittaa hän tälle sen johdosta, "j'aime l'histoire romaine par dessus toutes les autres et je vous envie votre sujet et votre manière de rendre les choses".[131] Ja Béranger, tuo rakastettava runoilija, jonka kanssa Mérimée aina pysyi mitä ystävällisimmissä väleissä, hän lausuu herttaisella tavallaan siitä eräässä kirjeessä näin: "Rakas Prosper! …. Se on todellakin kovin oppinutta minulle ja minä ihmettelen oppisi syvyyttä ja maltillista arvosteluasi. Eikä esityskään tunnu turhantarkalta, vaikka aine onkin raskasta luonteeltaan …. Tiedätkös, että minua oikein pelottaa, kun näen sinut noin oppineena? Entäpä jos sinä kaiken tämän tieteellisen työsi keskellä unohdat Clara Gazul'it ja kronikat, romaanit ja novellit? Elä tee itseäsi syypääksi sellaiseen hulluuteen ja ole muuten vakuutettu, että aina olen ystäväsi Béranger".[132]
Niin hyväntahtoinen ja parasta tarkoittava kuin tämä Béranger'n loppumuistutus onkin, ei siihen sentään olisi näinä aikoina luullut olevan tarpeeksi syytä. Sillä olihan Mérimée samoihin aikoihin esiytynyt menestyksellä kaunokirjailijanakin. Tosin käytti hän mielellään tieteellisiä tai kvaasitieteellisiä aiheita novellejansa varten, mutta hän teki sen sellaisella taiteilijan aistilla, ettei aine sen vuoksi käynyt hiukkastakaan kuivemmaksi; päinvastoin sai se tästä jonkunlaisen sopivan alustan. Niin oli laita esim. La Vénus d'Ille nimisen kertomuksen, jossa tekijä mitä huolellisimmin oli kuvaavinaan erästä muinaislöytöä (Venusta) Illen kaupungin läheistössä kietoen siihen mitä hurjimman hoffmannilaisen rakkausjutun.[133] Muinaislöytö kuvattiin niin tarkasti ja seikkaperäisesti, että moniaat tiedemiehet taaskin pettyivät luullen Mériméen todellista löytöä kuvanneen. Novellinsa synnystä kirjoittaa hän itse v. 1847 seuraavasti:
"Ille'n Venusta ei ole koskaan ollut olemassa ja ovat nuo tieteelliset kantakirjoituksetkin tehdyt secundum artem Muratori'n ja Orelli'n avulla. Aatteen tähän kertoelmaan sain lukiessani Freher'issä erään keskiaikaisen legendan. Lainasin myöskin muutamia piirteitä Lucianus'elta, joka puhuu ihmisiä kurittavasta kuvapatsaasta. Mukaelmani höystelin sitten kaikellaisilla pienillä viittauksilla ja leikillisyyksillä, jotka varmaankin käsittää se tuttavaryhmä, jonka keskuudessa tätä novellia kirjoittaessani elin …. Olen muuten kovin ylpeä siitä, että sellainen tiedemies kuin te olette (kirje on osotettu eräälle taidehistorioitsijalle) on vaikkapa hetkenkin pitänyt täytenä totena pientä juttuani".[134]
Tämä viimeinen lause osottaa kyllin selvään, että Mérimée yhä säilyttää saman poikamaisen halun vetää yleisöä nenästä ja että tuon tiedemiehen pettymys oli todellinen nautinto hänelle.
"La Vénus d'Ille" käsittelee ihan keksittyä ja romanttista aihetta, joka Mériméetä nähtävästi on suuresti huvittanut. Romanttikoihin ei hän siltä enää itseään lue ja kovinpa erehtyisikin se, joka sen tehdä tahtoisi. Olen ennemmin huomauttanut, ettei Mérimée 30-luvun alkupuolelta enää mihinkään suuntaan kuulu, vaan käy hän siitä lähtein jo omia teitään antaen yleisölle milloin romanttisen, milloin realistisen jutelman, jotka kuitenkin aina ovat esitystavaltaan klassillisen yksinkertaisia ja selviä. Mutta aina hakee hän jännittäviä aiheita, joita ei voi välinpitämättömyydellä lukea. Nyt kun hän juuri oli julkaissut kertomuksen romanttiseen henkeen, niin oli sangen luultavaa, että seuraava tulisi ikäänkuin tälle vastapainoksi olemaan realistinen, sillä Mérimée suorastaan halusi säilyttää itsenäisen asemansa Ranskan kirjallisuushistoriassa.
Kesäkuussa v. 1840 ilmestyikin Revue des deux Mondes'ssa kirjailijamme etevin kaunokirjallinen tuote "Colomba".