Puhe kunniaseppeleestä

PUHE KUNNIASEPPELEESTÄ

Kirj.

Demosthenes

Kreikankielestä suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut

Tri Walter J. Snellman

Oulussa, Pohjolan Kustannus-Osakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

      Esipuhe.
   I. Historiallinen johdanto y.m.
  II. Puhe kunniaseppeleestä.
 III. Suomentajan selityksiä.

Esipuhe.

Kuunnellessani Tübingenin yliopistossa talvikautena 1909/10 professori tri Wilhelm Smidin luentoja, jotka m.m. koskettelivat Demostheneen pitämää puhetta kunniaseppeleestä ("Erklärung v. Demosthenes' Kranzrede"), heräsi minussa ajatus, että tämä merkkiteos olisi liitettävä myöskin suomalaiseen kirjallisuuteen. Sillä tietääkseni tuota puhetta suomeksi ei ole muuta ilmestynyt, kuin muutamia tri K.S. Laurilan julkaisemia pieniä otteita: §§ 8-17; 297-324 ("Kuuluisia puhujia ja puheita" II s. 27-38, 1914). Ajatustani toteuttamaan ryhdyin jo Tübingenissä, mutta tämä työni on keskeytynyt monien muiden tehtävien tähden.

Työssäni on minulla ollut käytettävinäni seuraavat painokset johdantoineen, selityksineen: Friedrich Blassin toimittama v. 1890, Anton Stitzin, 1898 sekä Anton Westermann—Emil Rosenbergin, 1903, mitä viimeksi ilmestynyttä painosta tekstiin nähden olen suomennoksessani seurannut. Myöskin on ollut välttämätöntä tutustua Aiskhineen puheeseen Ktesiphonia vastaan, mikä aiheutti Demostheneen kyseenalaisen puheen. A. Weidnerin v. 1878 toimittama painos johdantoineen, selityksineen on minulla tässä suhteessa ollut oppaanani.

Paitsi ylläolevia lähteitä sekä omia mainituissa luentotilaisuuksissa tekemiäni muistoonpanoja ja saamiani vaikutelmia, ovat apuneuvojani olleet Jacobs—Oberbreyerin ("Universal-Bibliothek") ja Westermann—Uhlen ("Langenscheidsche Bibliothek") tunnetut saksankiel. käännökset johdantoineen, selityksineen, muuta mainitsematta.

Tehdäkseni tämän julkaisun niin yleistajuiseksi kuin mahdollista, olen johdannossani koettanut lukijaa tutustuttaa niihin historiallisiin oloihin ja yleiseen tilanteeseen, jotka edellyttivät ja aiheuttivat Demostheneen esiintymisen. Useimmat hänen mainitsemansa palkkain ja henkilöiden nimet tulevat esityksessäni jo esille. Tuo murroskausi Kreikan historiassa sekä perehtyminen silloin vallitseviin puolueisiin ja niiden edustajiin on meillekin monessa suhteessa opettavaista. Myöskin alustava yleissilmäys Demostheneen kyseenalaisen puheen sisällykseen sekä vertaileva katsaus hänen ja hänen kilpailijansa puhujaluonteeseen ynnä muu selostus, mikä tuota aikanaan niin kuuluisaa "turnausta" jotenkuten valaisee, lienee paikallaan. Itse tekstiin liittyvät asiaselitykset, jotka tavataan yhdessä jaksossa kirjan lopussa, olen koettanut supistaa mitä vähimpään, välttämättömimpään. Paikallaan olevat numerot viittaavat niihin. Suomennoksessa on niin paljon kuin mahdollista tahdottu säilyttää Demostheneelle ominaista puhesävyä, tarkkaa yhdenmukaisuutta alkukielen kanssa ynnä selvyyttä. Tämän ohessa myöskin suomenkielen vaatimuksia, sujuvaa, luontaista kielenkäyttöä on tarkasti koetettu aina silmällä pitää.

Oulussa, lokakuulla 1917.

Walter J. Snellman.

I.

Historiallinen johdanto y.m.

Noin puolitoista vuosisataa oli siitä kulunut, kun Kreikan pieni kansa ihmeellisellä voittoisalla taistellullaan oli torjunut Persian jättiläisvallan hyökkäykset ja samalla pelastanut itselleen vapauden ja uudet kehitysmahdollisuudet tulevaan sivistyselämäänsä. Vuosituhansien takaa tuo taistelu vielä tänäänkin herättää samaa ihailua, ja me näemme siinä rohkaisevan ihanteen, mitä kansa heikoillakin voimilla voi saada aikaan, kun sitä elähyttää uhrautuva, palava isänmaanrakkaus, korkealle kohonneen, monipuolisen sivistyksen valveuttama tietoisuus kansalaisvelvollisuuksista sekä ennen muuta elävä vapaudentunne, jonka vaikutuksesta kansalaisten elpynyt itsetajunta, urhoollisuus, sitkeys ja tarmo saavat ennen aavistamattoman voiman.

Mutta toiselta puolen tarkastaessamme Kreikan kansan historiallisia vaiheita tämän valtavan voimainponnistuksen jälkeen tunnemme mielessämme monessa suhteessa pettymystä. Tosin meidän edelleen täytyy ihmetellä niitä lukuisia unhottumattomia saavutuksia, jotka kansan luova nero sisäisestä olemuksestaan kaikilla sivistyselämän eri aloilla toi ilmi, siinä määrässä, että on ollut syytä tunnustaa muinaiskreikkalaisten määränneen "totuuden ja kauneuden lait kaikille ajoille ja kaikille kansoille". Mutta näiden loistavien ominaisuuksien ohella on huomattavissa heikkouksia, jotka ratkaisevasti vaikuttivat onnettomalla tavalla kansan tulevaisuuteen. Kreikkalaisten yhteiskansallinen tietoisuus ei koskaan päässyt selvään tajuntaan, vaan pysyi heikkona, mistä sitten ajan pitkään koitui turmio: kansallisen itsenäisyyden häviö. Nuo eri heimojen muodostamat pienet kaupunki-yhteiskunnat olivat kyllä omiaan huippuunsa itsenäisesti kehittämään erikoisia yksilöllisiä taipumuksia, mutta samalla ne myöskin hajoittivat kaiken yhteistunteen: kukin ahersi ja toimi vain omien tarkoitusperiensä toteuttamiseksi. Tämä taas lakkaamatta johti sisäisiin eripuraisuuksiin ja riitoihin, valta-aseman tavoitteluun ja kansalaissotiin, jolloin omanvoitonpyynti sekä keskinäinen kateus ja viha tekivät ihmiset sokeiksi yhteishyvän vaatimuksille. Näin tietysti muodostui otollinen maaperä ulkoa tulevan vallanpyytäjän heidän asioihinsa sekautua. Tällainen oli yleinen tilanne, kun Makedonian kuningas Philippos II (382-336) astui kreikkalaisten heimojen muodostamalle näyttämölle.

Tämä mies, Makedonian suuruuden perustaja, oli nuorena ollessaan panttivankina Theebassa perehtynyt kreikkalaiseen sivistykseen ja sitä hän kaikin tavoin hallitsijaksi tultuaan koetti istuttaa myöskin kansaansa. Samalla hän itsekin läheltä oli nähnyt kreikkalaisen elämän varjopuolet, ja niin hänessä vähitellen heräsivät nuo suurensuuntaiset tulevaisuuden suunnitelmat, liittää yhteen kaikki kreikkalaiset heimot ja näiden avulla sitten ryhtyä mahtavaan kostoretkeen Persian suurkuningasta vastaan. Saatuansa valtakuntansa sisällisen järjestyksen ja rajat turvatuiksi sekä "makedonialaisen falanginsa" kuntoon, Philippos aluksi valloitti Makedonian ja Thraakian rantamailla olevia kreikkalaisia kaupunkeja ja siirtokuntia. Pian hän sai aiheen sekautua myöskin varsinaisen Kreikan asioihin. Thessalian aleuadit näet kutsuivat hänet avukseen phokilaisia vastaan. Voitettuaan heidät Philippos oli valmis tunkeutumaan Keski-Kreikkaan, mutta ateenalaiset, jotka jo ennen olivat hänen kanssaan sotatilassa, estivät hänet siitä.

Philippoksen valloituspuuhat olivat täten välttämättä johtaneet siihen, että hänen ja ateenalaisten välit rikkoutuivat. Kuningas, joka ei tahtonut Kreikan valtioita perinpohjin kukistaa, eikä heidän kansallistuntoaan kipeästi loukata, oli valmis, päästäkseen tarkoitustensa perille, suuriinkin myönnytyksiin. Kun lähetystöt molemmin puolin olivat keskusteluja välittäneet, saatiin rauha hänen ja ateenalaisten kesken toimeen joksikin aikaa. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut pitkällinen Philippoksen jatkuvien valloituspuuhien tähden. Hän sai uudestaan theebalaisten kutsusta aiheen ryhtyä phokilaisia vastaan n.s. "pyhään sotaan", koska heitä syytettiin siitä, että olivat anastaneet Delphoin temppelin pyhää maata. Lyötyään nämät Philippos pääsi heidän sijalleen amphiktyonineuvoston jäseneksi (346) ja siis voi tehokkaasti siitä lähtien ottaa osaa kreikkalaisten heimojen välisiä asioita koskeviin neuvotteluihin. Niinpä häntä piankin taas kehoitettiin rankaisemaan Lokris-maakunnassa olevan Amphissan asukkaita samasta syystä kuin muka phokilaisia. Philippos hävitti mainitun kaupungin, mutta ei tyytynyt vielä tähän, vaan otti haltuunsa myöskin Elateian, Keski-Kreikan avaimen. Tämä aiheutti uudestaan sodan ateenalaisten kanssa. Näiden onnistui silloin liittoonsa yhdyttää myöskin theebalaiset, torjuakseen hänen kreikkalaisten — eikä suinkaan vähimmässä määrässä ateenalaisten — vapautta uhkaavia hankkeitaan. Mutta onni ei ollut suotuisa. Philippos voitti liittolaiset ratkaisevasti Khaironeian luona (338), missä tuhansien kaatuneiden kera myöskin Kreikan vapaus ainaiseksi kätkettiin hautaansa. Kaksituhatta ateenalaista sotavankia kuningas jalomielisesti päästi menemään kotiin.

Tämän jälkeen Kreikan valtiot sopivat Philippoksen kanssa ja valitsivat hänet ylipäällikökseen Persiaa vastaan aloitettavaan sotaan, mutta kesken varustustöitään Philippos kaatui murhaajan kädestä.

* * * * *

Sen vaaran lähetessä, minkä Philippoksen puolelta olemme nähneet uhkaavan ateenalaisten vapautta ja itsenäisyyttä, Ateenan johtavien miesten mielestä erilaiset toisistaan poikkeavat menettelytavat olivat mahdollisia. Nämä pukeutuivat varsinkin seuraavaan kahteen periaatteiltaan jyrkästi eroavaan muotoon: joko tuli tyyneesti tunnustaa Makedonian kasvava valta-asema ja toiselta puolen oikein oivaltaa kaikkien silloisten Kreikan valtioiden sisäinen ja keskinäinen rikkinäisyys sekä käyttää kaikki tarjona olevat voimat Ateenan sisäiseksi kehittämiseksi ja kohottamiseksi sekä lopullisesti yhdessä Philippoksen kanssa ryhtyä taisteluun persialaisia vastaan; taikka tuli tinkimättä huolehtia ateenalaisten kaikkia helleenein heimoja käsittävästä valta-asemasta, ryhtyä kostosotaan Makedoniaa vastaan ja ensi sijassa tehdä tyhjäksi se eri valtioita koskeva liittosopimus, jossa Philippoksella oli päätösvalta, ja vahvistaa muista eristetyn Ateenan vastustuskykyä, tekemällä uusia liittoja, sekä vihdoin uskaltaa ratkaiseva taistelu ylivoimaisen vihollisen kanssa.

Edellistä mukautumispuoluetta edustivat Eubulos, Phokion, Philokrates ja ennen muita Aiskhines; jälkimmäisen, vastustuspuolueen johtajat taas olivat Hypereides, Lykurgos sekä kaikista innokkain Demosthenes.

Demosthenes (384-322) oli tulisella intohimolla ja horjumattomalla vakaumuksella antautunut puolustamaan isänmaansa itsenäisyyttä ja vapautta, käyttäen tässä apunaan verrattoman puhekykynsä teräviä, vastustamattomia aseita. Voitettuaan uskomattomalla sitkeydellä luontaiset heikosta ruumiinrakennuksesta johtuvat esteet, hän perinpohjaisten harjoitusten ja ahkerain opintojensa kautta vihdoin oli kehittynyt sellaiseksi, että jälkimaailma syystä pitää häntä ei ainoastaan kreikkalaisten, vaan melkeinpä koko vanhan ajan etevimpänä puhujana.

Puhetaito olikin tähän aikaan välttämätön, jos mieli menestyksellä jossakin julkisessa toimessa esiintyä. Laki- ja valtiomiehiltä sekä sotapäälliköiltä tuota kykyä ehdottomasti vaadittiin. Niinpä Demostheneella siis oli täydelliset edellytykset siihen, että hänen sanansa paljon painaisivat kansalaisten neuvotteluissa ja että hän voisi näiden uskottuna luottamusmiehenä isänmaan vapauden ja menestyksen asiaa parhaiten kaikista ajaa.

Isänmaallisen, Kreikan itsenäisyyttä valvovan puolueen johtomiehet olivat jo kauan huomanneet Philippoksen todelliset hankkeet, että ne tarkoittivat helleenein ikivanhan vapauden sortamista. Varmasti tietoisena tästä Demosthenes piti eri tilaisuuksissa kuuluisat valtiolliset, n s. philippiläiset puheensa.

Valtiollisten puheitten sarjassa on kuitenkin hänen kunniaseppelettä koskevalla puheellaan tärkein sija. Se oivallisesti paljastaa Demostheneen koko valtiollisen toiminnan, valaisee silloisia historiallisia oloja puolueriitoineen ja intohimoineen, puhe, joka aina on ollut jälkimaailman ihailun esineenä ja selvänä todistuksena m.m. siitä, ettei rehellisestä vakaumuksesta kovina koettelemustenkaan aikoina koskaan saa luopua.

* * * * *

Mainitusta puheesta toimittamansa painoksen johdannossa H. Blass aluksi lausuu seuraavasti: "Demostheneen pitämä puhe kunniaseppeleestä ei ole ainoastaan suurenmoisimman puhetaidon häviämätön muistopatsas, vaan se on myöskin mitä oivallisin historiallinen muistomerkki".

Edellisessä on jo huomautettu niistä kahdesta eri valtiollisesta suunnasta, jotka Ateenassa Philippoksen toimintaan nähden olivat edustetut. Kaikella voimallaan Demosthenes oli esiintynyt tuota vallanpyytäjää vastaan. Sitä enemmän on ymmärrettävissä hänen katkera, säälimätön, kaikkia kaunopuheisuuden keinoja hyväkseen käyttävä tuomionsa ja vihansa tuli niitä omia kansalaisia kohtaan, jotka Philippoksen toimenpiteitä uskalsivat puolustaa. Demostheneen etevin valtiollinen vastustaja oli Aiskhines, hänkin kuuluisa puhuja. Kyseenalaisesta puheesta ja niistä oloista, jotka sen välittömästi aiheuttivat, selostettakoon tarkemmin seuraavaa.

V. 337, kesäkuussa t. toisten laskujen mukaan toukokuussa, Demosthenes teki kansankokouksessa ehdotuksen, että Ateenan kaupungin ja sataman varustukset olisivat perinpohjin uudistettavat, ja että tämä tehtävä olisi jaettava kymmenen phyleen l. paikka- ja heimokunnallisen yhdyskunnan kesken, mitkä kukin alueellaan heti kokoaisivat tarvittavat rahavarat sekä valitsisivat keskuudestaan rakennusmestarin ja rahavarainvartijan. Demosthenes valittiin näihin toimiin oman kuntansa puolesta. Hän sai käytettäväkseen melkein 10 talenttia (noin 60,000 Smkk.) ja lisäksi omista varoistaan hän lahjoitti 3 talenttia. Täten D. suoritti paljoa enemmän, kuin mitä kansanpäätös oli määrännyt. Hänen isänmaallinen uhrautuvaisuutensa sai pian julkisen tunnustuksen. Eräs puolueystävä Ktesiphon ehdotti neuvostossa, että Demostheneelle myönnettäisiin kultainen seppele ja tämä julkikuulutettaisiin lähinnä seuraavissa suurissa Dionysoksen juhlanäytelmissä, kiitollisuuden osoitteeksi hänen hyödyllisestä toiminnastaan valtion hyväksi.

Tämä ei miellyttänyt makedonialaista puoluetta. Sen etevin edustaja Aiskhines (synt. 389 e.Kr. alhaisesta suvusta, otti osaa valtiolliseen toimintaan v:sta 347, karkoitettiin maanpakoon 330, kuoli Rhodoksessa 314) syytti esityksentekijää kansankokouksessa lainvastaisesta menettelystä. Lain mukaan näet tilivelvolliselle virkamiehelle ei saanut myöntää kunniaseppelettä. Demosthenes oli tähän aikaan näyttämörahaston hoitaja eikä hän vielä ollut tiliä tehnyt varustustöitäkään koskevasta toiminnastaan. Kun Aiskhines suoritti lainmukaisen, asian lykkäyspyyntöä koskevan valansa, että hän tulisi valittamaan neuvoston päätöksen ja sen esittäjän toimenpiteen johdosta, ei kansa voinut tuota päätöstä vahvistaa, ja siten seppelöiminen toistaiseksi raukeni sikseen. Tuntemattomista syistä jutun seuraava käsittely kuitenkin tapahtui vasta v. 330. Ehkäpä monessa suhteessa ulkonaiset suotuisat olot, jotka voivat taata asian menestyksen, rohkaisivat makedonialaista puoluetta, että heistä silloinen hetki näytti olevan otollinen asiansa ajamiselle. Aleksanteri suuri oli suorittanut kuuluisan voittokulkunsa ja Kreikan siellä täällä, viimeksi Spartassa, elpyneet itsenäisyyspyrinnöt oli tukahdutettu, joten makedonialainen vaikutus siis näytti olevan ylimmillään.

Elokuussa v. 330 tuo kuuluisa oikeudenkäynti vihdoin alkoi. Tavaton kansanjoukko sekä kansalaisia että muukalaisia oli keräytynyt seuraamaan asiain menoa. Olivathan molemmat vastustajat aikansa kuuluisimpia puhujia sekä mahtavain puolueiden vaikutusvaltaisimpia johtajia ja vastakkaisten valtiollisten suuntien edustajia, joiden perusteluja puoleen ja toiseen kaikki olivat halukkaat kuulemaan.

Ensin Aiskhines esiintyi syyttäjänä. Oli selvää, että Ktesiphonia asia ei paljon koskenut, vaan Demosthenes oli tuo varsinainen vastustaja, jonka kimppuun tuli käydä. Tämähän oli niin pitkät ajat erinomaisella tarmolla ollut hänen kaikkien suunnitelmiensa tiellä ja puolustanut yhteisen isänmaan itsenäisyyttä Makedoniasta päin tulevia hyökkäyksiä vastaan. Myöskin sen jälkeen, kun Ateena, samoin kuin muut Kreikan valtiot, jota ei oltu voitu välttää, oli tullut Makedonian valta-asemasta riippuvaksi, Demosthenes oli vähentymättömällä voimalla antautunut yhteishyvän palvelukseen. Kun viimeinen vapaudentaistelu onnettomasti oli päättynyt, ja isänmaanystäväin voima lamautunut, näytti Aiskhineen mielestä otollinen hetki tulleen, kukistaakseen tuon vihatun vastustajansa ja täydellisesti tyhjäksi tehdäkseen hänen valtiollisen vaikutuksensa. Tässä mielessä hän esiintyi. Aiskhineen meidän päiviimme saakka säilynyt puhe Ktesiphonia vastaan sekin taiteelliseen sommitteluunsa nähden on antiikisen puhetaidon mestarinäyte, mutta toiselta puolen usein hillitsemättömän intohimon sokaisema. Katkeamatta virtaa hänen katkeran puoluevihansa myrkyttämä sanatulva vastustajaansa vastaan, ja kaikki keinot olivat luvallisia kostonhimon tyydyttämiseksi. Eivät mitkään Demostheneen valtiollisista toimenpiteistä saaneet armoa hänen edessään: Philippoksen edessä D. oli muka madellut, oli kaikilta ottanut vastaan lahjuksia, häpeällinen rauha oli ollut hänen tekonsa, phokilaisten ja theebalaisten onneton kohtalo hänen omallatunnollaan, s.s. kaikesta onnettomuudesta, joka Kreikkaa oli kohdannut, hän oli vastuunalainen. Tämä oli irvikuva, mikä liioittelunsa kautta, ensinkään oivaltamatta Demostheneen ihanteellista historiallista käsitystä, jo semmoisenaan tuomitsi itsensä.

Saatuaan tällaisen taisteluvaatimuksen, Demosthenes ei hetkeäkään empinyt ryhtyä siihen käsiksi. Sillä lukuunottamatta sitä, että hän oli Ktesiphonin luonnollinen puolustaja, ja että ateenalaisten perinnäistapana oli rangaista pienimmätkin mieskohtaiset solvaukset, Demostheneelle ei mikään tilaisuus voinut olla toivotumpi kuin se, missä hän sai puolustaa koko valtiollista toimintaansa alusta loppuun saakka. Kaikkien valheiden lointen katkontaan tuskin olisi tarvittu D:n puhevoimaa, mutta toiselta puolen taas ainoastaan hänen kaltaisensa puhdas ja siveellisesti arvokas luonne, joka varmasti uskoi ajamansa asian oikeuteen, voi päästä päämaalinsa perille, huolimatta herkkäuskoisesta, horjuvasta ja kiihoitetusta kuulijakunnasta. Puhujana Demosthenes oli verrattomasti suurempi ja etevämpi Aiskhineesta. Sattuvasti häntä on verrattu jättiläiseen, joka taistelee kääpiön kanssa. Mitäpä voikaan syyttäjän heleästisointuva mahtipontinen puheääni vaikuttaa puolustajan ristiin rastiin salamoivien ukkoseniskujen rinnalla, varsinkin kun jälkimmäinen viimeksi sai käyttää puhevuoroaan. Aiskhines oli kyllä, kuten Weidner vertaillessaan molempia puhujia toisiinsa huomauttaa, hyvän opetuksen saanut ja lahjakas, mutta ei kuitenkaan hyvin kouluutettu nerokas puhuja. Hänen puheensa oli vaatimatonta ja yksinkertaista, aina hillittyä ja lauseopillisesti täsmällistä. Se ei ollut rikasta eikä kyllin monipuolista, päinvastoin yksitoikkoisuuskin sekä sanavarastoon että lauseiden ja lausejaksojen rakenteeseen nähden ikävystytti toisinaan kuulijaa. Kun Aiskhineelta puuttui luontainen, helposti sujuva ja helposti liukuva kieli — ainoastaan hänen heleästisointuvaa ääntänsä kiitetään — niin puhe usein sai joko liian laajan, aiheesta kauas poikkeavan opettavaisen sävyn, taikka oli juhlallisen mahtipontista. Ajatuksen ja puhetavan rikkautta, jossa Demosthenes oli mestari, Aiskhines ei voinut hyväkseen käyttää eikä sanasukkeluuksiakaan, missä edellinen voi kilpailla itse Aristophaneen kanssa. Taidekeinot, joita Aiskhines hallitsee, ovat vähäiset ja Demostheneen rinnalla mitättömät. Kertomaan ja kuvailemaan hän on taitava, mutta Demosthenes on tässäkin etevämpi, koska hänen esityksensä on elävämpää ja henkevämpää. D. voi aineistonsa jakaa ja järjestää niin, että se palvelee hänen tarkoitusperiään, hän tuntee psykoloogiset lait, hän paloittelee ja kertaa samoja asioita, miten milloinkin hänen tarkoituksiinsa soveltuu. Hyvin vaikuttavasta perusteesta Demosthenes ei helposti luovu, vaan esittää tilaisuuden sattuessa tämän yhä uudestaan ja uudestaan aina vereksessä muodossa. Aiskhineelta puuttui kyky uudistaa saavuttamiansa hyviä vaikutelmia, kehittämänsä näkökohdat hän liian pian jättää, niin että ne joutuvat unhotuksiin.

Myöskin se, että Demosthenes täydellisesti hallitsee aihettaan, suuresti vaikuttaa, että hän jo alusta pitäen on varma voitostaan ja puhuu mukaansatempaavalla voimalla. Aiskhines hänkin on mahtipontinen, mutta vain opettavaisessa tarkoituksessa. Demosthenes hallitsee ajatuksiaan, kuten sotapäällikkö eri aselajeja, Aiskhines marssii esiin raskasaseisena ja painokkaana kuin mikäkin hopliitta. Demostheneen puheet olivat tosin huolellisesti valmistettuja, mutta, hänen käyttäessään hyväkseen kaikkia taidekeinoja, ne ovat ikäänkuin välittömiä, keinoteottomia, hetken synnyttämiä luomia. Aiskhines varmaan opiskeli vähemmän, mutta siitä huolimatta hänen puheissaan näkyy paljoa enemmän vaivaloisen opiskelun jälkiä. Jokainen hänen ajatuksensa ja käyttämänsä sanakuva painuu helposti mieleen. Demosthenes kuohuu kuin koski ajatuksia, johtopäätöksiä ja sanontatavan sukkeluuksia, kaikki juoksee häneltä keveästi ja runsaasti, jota vastoin Aiskhines, kehittääkseen jotakin aihetta, tekee pitkiä kiertoteitä ja tarvitsee apunaan, perustellakseen jotakin asiaa, kaavamaista oppineisuutta, jotta tunnettujen oppilauseitten turvin voisi kehittää ajatuskulkuaan. Milloin hän perustelullensa saa tukea asiakirjoista tai jostakin kertomuksesta, se on usein epäonnistunutta; milloin taas perustuksia puuttuu, esitys on vähän vakuuttavaa, koska mieskohtainen arvostelu silloin liian peittelemättä käy ilmi.

Myöskin Demostheneen puheella, niin muodollisesti täydellistä kuin se onkin, on varjopuolensa. Näihin kuuluvat hänen persoonalliset hyökkäyksensä Aiskhinesta vastaan (vars. §§ 129 seur., 258 seur.), jotka ovat vielä törkeämmät jälkimmäisen D:ta koskevia kuvauksia. Tosin tämä jotenkuten on puolustettavissa, koska Aiskhines ensin itse oli D:ta solvaissut, ja toiselta puolen silloisissa ateenalaisissa siveellinen tunne jo oli niin tylsistynyt, ettei ilman räikeitä keinoja toivottava tulos ollut mahdollinen. Myöskään Demosthenes, paljastaakseen vastustamansa valtiollisen suunnan heikkoja puolia taikka omia peitelläkseen, ei aina rajoitu pelkkiin tosiseikkoihin, vaan muodostelee niitä omien tarkoitusperiensä mukaan. Kuitenkin hän täten yleensä on samoin menetellyt kuin muutkin kreikkalaiset puhujat, eivätkä hänen viisastelunsa, ne kun palvelevat hyvää asiaa, ole sitä laatua, että ne mitenkään heikentäisivät sitä totuuden vaikutusta, minkä hänen puheensa kauttaaltaan tekee. Myöskään Demostheneen puheella kaiken tarmon ohella ei aina ole ylen suurta ehdotonta todistusvoimaa, ja monta oikeaa huomautusta ei olisi tarvinnut niin monesti kerrata, kuten esim. sitä tosiseikkaa, että Aiskhines nyt vasta esiintyi Demosthenesta vastaan eikä varemmin, mikä hänen velvollisuutensa olisi ollut (72 kertaa!). Varsin heikko Demostheneen kannalta oli myöskin se oikeusperuste, johon Ktesiphonia vastaan kohdistuva syyte nojautui, arvelee Rosenberg. Jos Aiskhines olisi pelkästään tuohon kohtaan syytöksensä rajoittanut, niin olisi todennäköisesti Ktesiphon tuomittu, ja Demosthenes seppeleensä menettänyt. Mutta tämä ei tyydyttänyt Aiskhineen vihaa. Intohimonsa sokaisemana hän syytti Ktesiphonia, paitsi ensimmäisestä hänen muka lainvastaisesta ehdotuksesta, vielä toisestakin laittomuudesta (vert. § 121), joka oli etsitty ja vähäpätöinen, sekä vahingoitti asiaansa, kohdistaessaan koko puheensa kärjen vastustajansa valtiollisen toiminnan tarkastamiseen, jotta siten voisi todistaa, miten Demosthenes joka suhteessa oli arvoton osakseen saamaan puheenalaista kunnianosoitusta. Niinpä oikeusperuste samassa jäi syrjään eikä asia enää koskenut Ktesiphonia, vaan Demosthenesta, joka puolestaan ei suinkaan jättänyt sopivaa tilaisuutta hyväkseen käyttämättä. Kuten taitava sotapäällikkö hän oikeusperusteen käsittelyn, voimansa heikon puolen, sijoitti keskustaan (§§ 111-121) ja melkein yksinomaan rajoittui torjumaan itseään vastaan tehtyjä hyökkäyksiä.

Näin ollen asian lopullinen päätös ei voinut olla epävarma. Olihan Demosthenes, kuten Weidner huomauttaa, kansansa ylpeys, isiltä perityn, kauniin ihanteen marttyyri, helleenisen vapauden esitaistelija, vihatun kansallisvihollisen vastustaja. Tosin hänen politiikkansa ei vienyt toivottuun päämäärään, vaan kansa oivalsi kuitenkin sen ihanteellisen tarkoitusperän ja tämän elähyttämänä se tahtoi olla kiitollinen johtajalleen siitä, että hän oli valtion kunnian pelastanut.

Aiskhineen poliittinen maine oli epäilyksenalainen, samoin kuin myös hänen pyrintöjensä rehellisyys. Rauhanvälittäjänä hän oli tehnyt useita palveluksia valtiolle, mutta hänen ansiotyönsä muistuttivat Ateenan heikkoudesta ja onnettomuudesta. Ainoastaan se, joka kieltäymystä ja itsensähillitsemistä osasi arvostaa, voi ymmärtää Aiskhinesta. Mutta nuohan tosioloisesti eivät ole kansan syvien rivien hyveitä. Pahinta oli myöskin se, että häneltä puuttui vakaumuksellista rohkeutta pelkäämättä ja empimättä tunnustaa ja puolustaa ajamaansa kieltäytymisen asiaa; hänen puheissaan piilee jotakin salaperäistä ja hillittyä, melkeinpä ihmispelkoa, josta syystä hänen periaatteensa eivät ole olleet hänen oman kansansa eivätkä liioin historian suosimia.

Myöskin Demostheneen puolue oli suurempi ja mahtavampi kuin Aiskhineen. Edellisellä oli ollut pitkät ajat valta käsissään, ja moni, joka D:n menettelyä ei ennen ollut hyväksynyt, tahtoi nyt, ateenalaisen itsetietoisuuden elähyttämänä, hänen periaatteitaan kannattaa, kun valtion kunnia näytti olevan vaaranalainen.

Oikeusasiassaan Aiskhines, kuten arvatakin sopi, hävisi. Hän ei saavuttanut edes lainmääräämää viidettä osaa annetuista äänistä ja menetti sentähden oikeuden vastedes syyttäjänä esiintyä. Lisäksi hän sai maksaa 1,000 drakmaa sakkoa. Aiskhineen valtiomiesura oli silloin ainaiseksi päättynyt. Hän lähti vapaaehtoisesti maanpakoon ja asettui loppuiäkseen Rhodos-saarelle, tyydyttääkseen siellä retoorisia harrastuksiaan.

* * * * *

Blassin ja Stitzin mukaan selostamme vielä Demostheneen kyseenalaisen puheen sisällystä, mikä suunnitelmansa, kokoonpanonsa ja muodon puolesta voittaa kaikki muut hänen tuotteensa, tarkemmin seuraavasti.

Puheeseen sisältyy kaikkiaan neljä osaa: johdanto, valmistava osa, pääosa sekä loppulause. Tämä ei täydelleen vastaa oikeuspuheen suunnittelua, koskapa sen mukaan toisena osana pitäisi olla kertomus. Lainvastaista esitystä koskevissa valitusasioissa tuo osa kuitenkin voi jäädä pois, syystä että se pääasiallisesti jo sisältyy sekä "pääosaan" että sitä "valmistavaan osaan".

Johdanto (§§ 1-9).

Johdanto (§§ 1-9) alkulauseineen (§§ 1-8) vastaa laveudeltaan suuren puheen vaatimuksia ja on rakenteeltaan erittäin sopusuhtainen, alku ja loppu ovat keskenään, vieläpä samoja sanojakin kertaamalla, tarkoin yhdenmukaiset, samoin kuin myöskin molemmat keskustan muodostamat kohdat lähentelevät toisiaan sekä laajuudeltaan että sisällykseltään. Demosthenes on tässä puheensa osassa osoittanut erinomaista taitoa. Kaikissa jaksoissa on sama lopputarkoitus, että kuulijat olisivat hyvänsuopeita ja puolueettomia häntä kohtaan. Puhe on sävyltään milloin juhlallista, esim. rukouksissa, jotka aloittavat ja lopettavat tämän osan, milloin siveellistä laatua, vedoten ihmisluontoon ja sen heikkouksiin, milloin vaikuttavaa ja harrasta, mutta aina sävyisää ja hillittyä, kuten puolustuspuheen johdannon tuli olla. Tämän ja seuraavan jakson liittää toisiinsa selostava esitys (§ 9), mikä viittaa seuraavaan, kuitenkaan yksityiskohtiin kajoomatta.

Valmistava osa (§§ 10-52).

Perinpohjaisempi ja tarkempi selostus tapahtuu myöhemmin pääosan edellä, nytkin paloittain, ja muut osat seuraavat edelleen aina tarpeen mukaan, kuten Demostheneen tapa kauttaaltaan on. Sen johdosta, että valmistava osa pistäytyy väliin ja pääosalla on oma jäsentelynsä, oikeusperusteen käsittely ikäänkuin häviää keskelle pääosaa, ollessaan valtiollisten kertomusten ja muiden niihin liittyvien asianhaarain puitteissa. Toistaiseksi oikeusperusteesta yleensä ei ole puhetta, kun toisia seikkoja tuli kosketella ennen varsinaisen aiheen käsittelyä. On selvää, että vastustaja itse oli syypää, että se näin myöhään tulee esille, koska hän oli oheenliittänyt niin paljoni omaan valitukseensa kuulumattomia vieraita aineksia, joista puolustajan ensin tuli selviytyä. Puhuja koskettelee aluksi yksityiselämäänsä (§§ 10-11) aivan lyhyesti, kajoomatta yksityisseikkoihin; toiseksi hän moittii yleensä sitä kieroa menettelyä, joka ilmenee Aiskhineen tekemissä valtiollisissa syytöksissä (§§ 12-16); lopuksi puhuja kajoo yksityisiin syytöksiin, jotka ulottuvat hänen valtiollisen toimintansa alkuaikaan ja varsinkin Philokrateen rauhaan saakka (§§ 17-52). Viimeisen jakson aloittaa erityinen selostus (§ 17) Hellaan valtiollisesta asemasta ateenalaisten ja Philippoksen välisen sodan ensi aikoina. Helposti näkee, että tällöin valtiomies kelvottomien syyttäjäin jälkeen on saanut puheenvuoron. Mutta samalla voi huomata, ettei ole puhe pelkästään puolustuksesta, vaan kahden puolueen toiminnan arvostelemisesta, johon liittyy yhtä paljon hyökkäystä ja syytöstä. Onpa juuri rauhantekoa ja heti senjälkeistä aikaa koskevassa puheen osassa syytöksillä sijansa siinä määrässä, että Demosthenes itse lopullisesti (§ 50) niistä pidättäytyy, huomauttaen uudestaan, että kaikki on ollut vain itsepuolustusta.

Pääosa (§§ 53—251).

Demosthenes luettaa syytöskirjelmän ja sommittelee sitte jäsentelynsä: ensin hän koskettelee syytöskirjelmässä noudatetun järjestyksen mukaan valtiollisia ansioitaan, joiden kimppuun on käyty, sitten lakisäännöksiä (§§ 53-59). Näin hän heti voi jatkaa siitä, missä hän on keskeyttänyt, ensimmäisen ja toisen sodan välisestä rauhasta lähtien. Eri ajanvaiheita koskeva jako on likimailleen sama kuin Aiskhineella. Mutta samalla kuin Demostheneen tulee puolustaa toisella ajanvaiheella noudattamaansa vastustuspolitiikkaa, joka vei uuteen sotaan, hän ryhtyy aivan uusiin yleisiin ja yleiskatsauksellisiin selostuksiin, jotka hän suorittaa mitä suurenmoisimmalla ja mukaansatempaavimmalla tavalla, kunnes vihdoin kajoo yksityiskohtiin ja varsinkin yksityisiin saavutuksiinsa, jotka oikeuttavat seppelöimisen. Myöskin tällöin sivumennen hän ahdistaa Aiskhinesta (§ 82). Sensijaan hän huolellisesti ja uudestaan erittäin pontevasti tekee selkoa siitä valtiollisesta suunnastaan, joka on näyttäytynyt olevan jatkona ateenalaisten aina seuraamaan politiikkaan (§§ 95-101). Sitten kosketellaan myöskin trierarkista lakia, jonka puhuja sisäpolitiikan alalla on saanut aikaan (§§ 102-109), ja nytpä, välittömästi ennen kolmatta ajanvaihetta, hän odottamatta sen keskeyttää, viitaten samalla jo tarpeeksi ansioihinsa (§ 110). Puhuja itse painostaa, että hänellä on vielä muita ja suurempia ansioita; kuitenkin neuvostonpäätöksen laillisuus on järjestään todistettava, eikä noiden tarpeeksi tunnettujen ansioiden esittämisellä ole mitään kiirettä. On päivänselvää, että kaiken sen jälkeen, mikä jo oli esitetty, ja mikä vielä toivottavasti oli tulossa, kuulijat eivät vallan suurta huomiota kiinnittäneet asian lailliseen puoleen, johon Demosthenes nyt kajoo. Hän itse käsitteleekin asiaa pintapuolisesti, enemmän oikeus- kuin lakiasiana; sillä siitä, mitä syyttäjä laista on puhunut, ei kukaan ihminen mitään ole voinut ymmärtää, hän arvelee. Eipä todellakaan paremmin olisi voinut peitellä heikkoa kohtaa. Puhuja tosioloisesti koskettelee kaikkea ja kuitenkin sellaisessa paikassa ja sellaisessa yhteydessä, ettei kukaan ollut taipuvainen häneltä vaatimaan enempää syventymistä asiaan. Niin paljon riippui suunnittelusta, ja siitä Aiskhineskin oli hyvin tietoinen. — Toista, seppeleen julkaisemista koskevaa kohtaa käsitellessään, hän vain on katsonut tarpeelliseksi luettaa sitä koskevan säädöksen täydellisesti (§ 120), ja niinpä hän koko todistuksestaan jo on suoriutunut ja voi ryhtyä ahdistamaan vastustajaansa ja hänelle solvauksista maksaa omaksi oikeutetuksi hyvityksekseen, ikäänkuin hän jo olisi puheensa lopussa. Todellakin olisi yksinkertaista kuulijaa tuo ulkonainen muoto hetkisen voinut pettää. Vakavuus saa vähäksi aikaa antaa sijaa liialliselle pilanteolle, jolloin Demosthenes puhuu Aiskhineen perheestä (§§ 129-130); mutta pianpa vakavuus palaa takaisin. Edelleen rauhanajalta tehdään syytöksiä Aiskhinesta vastaan hänen valtiollisesta toiminnastaan ja joudutaan uuden sodan aikoihin. Silloin puhuja äkkiä taas on hirveän vakava ja juhlallinen, kun hän tulee tuon rikollisiin vehkeisiin, joiden kautta sota puhkesi Amphissaa vastaan (§ 140). Täten samalla pääkertomusta jatketaan, ja nyt on huomattavissa, miten vastustajan persoona jo tätä ennen oli astunut etualalle. Nytpä tämä on toimivana henkilönä ja pitkät ajat tapahtumia määräämässä, aivan samoin kuin ennen toisen ajanvaiheen kuluessa Demosthenes. Kertomus lokrilaisen sodan synnystä, mikä saattoi Philippoksen, amphiktyonein sotapäällikkönä, Hellaaseen, on johdannolla, asiakirjoilla sekä melkoisen pitkällä (§§ 141-159) jälkilauseella varustettu. Jokaisen piti olla selvillä siitä, ettei puhuja vielä ollut päässyt loppuun ja ettei hän theebalaisen liiton suhteen tulisi vaikenemaan. Niin hän taas jättää Aiskhineen, kun asiat siten vaativat, käydäkseen käsiksi omiin tekoihinsa. Myöskin Theeban kanssa solmittu liitto oli Demostheneen esityksen mukaan perinnäistä politiikkaa, mutta todellinen suhde molempain valtioiden välillä aina tähän saakka oli ollut perin nurinkurista ja melkein parantumatonta (§§ 160-168). Sitte seuraa tuo kuuluisa kuvaus, minkä hämmästyksen Ateenassa Elateian miehittäminen aiheutti, miten yleensä oltiin neuvottomia, mitä Demosthenes silloin neuvoi, mikä aiheutti liiton Theeban kanssa. Tämä kuvaus siihen kuuluvine liitteineen muodostaa koko puheen tärkeimmän kohdan, ja juuri sen tähden tuohon kertomukseen yhtyy niin seikkaperäisiä selostuksia (§§ 188-210). Kun palauttaa mieleen, että tuota liittoa lopullisesti seurasi tappio, vaikkapa se toiselta puolen voimallisesti hidastuttikin Philippoksen hyökkäystä ja pitkät ajat pysäytti sodan, sen tähden Demosthenes huolimatta tuosta onnettomuudesta kaikin tavoin koettaa säilyttää ansionsa tahraamattomana. Hän huomauttaa, ettei silloin mikään muu neuvo ollut mahdollinen (— § 191), että seuraukset, joista hän ei ollut vastuunalainen, kuitenkin aina olivat olleet jossakin määrin suotuisammat (— § 195), ettei varsinkaan syyttäjän, joka silloin oli hiljaa ja toimetonna, olisi nyt pitänyt syytöksineen esiintyä, jotka ainoastaan osoittivat hänen epäisänmaallista mielenlaatuansa (— § 198). Edelleen, vaikka edeltäpäin lopputulos olisi tiedettykin, Ateena ei olisi toisin voinut toimia menneisyytensä sekä jälkimaailman kunnian tähden (— § 205), eikä tämä oikeusjuttu koske niin paljon Demosthenesta kuin kaupungin kunniaa (— § 210). Nyt taas on kertomukselle tilaa: miten Demostheneella Theebassa oli hyvä onni, miten tuo solmittu liitto saatiin aikaan, ja mitä se vaikutti, ja miten Demosthenes väsymättömien ponnistustensa tähden ansaitsee seppeleen. Kertomus ei voinut pitemmälle jatkua; mutta puhe ei ole vielä läheskään lopussa. Sitten Demosthenes luo yleissilmäyksen ja tekee tiliä, nojautuen taitavasti erääseen Aiskhineen käyttämään vertaukseen, mistä onnettomuuksista kaupunki tuon sodan aikana on varjeltu hänen toimestaan. Edelleen D. laveammalti tarkastelee, miten hän tuon poikkeuksellisesti epäedullisen aseman, missä Ateena suhteissaan Philippokseen jo ennestään oli, sai muuttumaan oleellisesti parempaan päin, huolimatta omien varojensa mitä suurimmasta niukkuudesta, ja huomauttaa lopuksi, ettei hän suinkaan mitenkään ole vastuunalainen tappioista, eikä häntä itseäkään voida pitää lyötynä (— § 247). Sitten hän tekee lopputilin: hänen ansionsa, jotka oikeuttavat Ktesiphonin esityksen, on täten toteennäytetty; myöskin se tapa, miten kansa taistelun jälkeen käyttäytyi, osoittaa, kuinka se arvosteli hänen ansioitaan. Sekin oikeuttaa tehdyn ehdotuksen; kansa edelleen seurasi hänen johtoaan ja vapautti hänet monilukuisissa oikeusjutuissa (— § 250, tai pienine liitteineen, 251).

Loppulause (§§ 252-324).

Tästä lähtien puheen viimeinen neljännes soveltuu hyvin loppulauseeksi. Aristoteleen mukaan (Rhet. III, 19) tämän puheenosan tarkoitus on neljää laatua: herättää suosiollista mielialaa puhujaa kohtaan, epäsuosiollista mielialaa vastustajaa kohtaan; edelleen kohottaa tunteita ja intohimoja; kolmanneksi korostaa tai halventaa asioita; neljänneksi luoda jälkikatsaus pääkohdittain. Ensimmäistä ja neljättä tarkoitusperää kyseenalainen puhekin tässä osassa noudattaa, varsinkin ensimmäistä. Sitä varten molempain vastustajain elämä otetaan huomioon. Aiskhines oli pitänyt kaupungin ja helleenein kaiken onnettomuuden syynä sitä kovaa kohtaloa, joka Demosthenesta seurasi. D. sitävastoin, puhuttuaan ensin ylimalkaan onnesta ja kohtalosta, kajoo omiin persoonallisiin elämänvaiheisiinsa ja vielä enemmän vastustajansa. Hyvin perusteellisesti hän tuo esiin, mitä vielä tuon suuren näyttelijän häväisemiseksi oli jäänyt sanomatta. Myöskin omat ansionsa, miten hän oli edistänyt yhteishyvän harrastuksia, y.m. tuontapaista hän tämän ohella paljastaa. Koko tässä puheensa jaksossa, kuten loppulauseen tapaiselle yleiskatsaukselliselle ja kokoovalle osalle sopiikin, hän yleensä asettaa miehen miestä vastaan. Palatessaan sitten takaisin valtiollisiin asioihin, hän selvästi viittaa kohta lopettavansa puheen (§ 270) ja kajoo vielä kerran siihen, miten hänen oma kohtalonsa on vaikuttanut yleiseen tilanteeseen (— § 275). Seuraa sitten vertailu molempain valtiomiesten ja puhujain välillä. Demosthenes käyttää puhelahjansa valtion eduksi, Aiskhines itsekkäisiin tarkoituksiin; edellisellä ei ole mitään muita pelastuksen toiveita kuin kansalaisillakaan, jälkimmäisellä on turvapaikkansa Ateenan ulkopuolella. Tämän tähden kansalaiset ovatkin valinneet Demostheneen puhumaan kaatuneiden muistoksi, eivätkä Aiskhinesta, kun he tunsivat molempain mielenlaadun. Jälkimmäinen on taas selvästi paljastanut kaupungista vieraantuneen mielialansa myöskin nykyisessä puheessaan, mainitessaan taistelusta ja muutenkin (— § 293). Seuraa sitten eri saavutusten keskinäinen vertailu. Toisella taholla Aiskhines hengenheimolaisineen, tuo kavaltajain joukko, joiden nimiä Demosthenes tässä luettelee suuret joukot häpeälle alttiina, on Hellaan orjuuden aiheuttanut. Demosthenes sitävastoin ja hänen toimestaan Ateena ovat tuosta kavalluksesta pysyneet erillään, ja juuri se on hänen suurin ansionsa, jonka johdosta hän vaatii seppelöimistä. Mutta onpa hänellä todellisia tuloksiakin osoitettavissa: kaupunki ja maa varustettiin sotavoimilla ja liittolaisjoukoilla, eikä muureilla; hän on täyttänyt kaikki tehtävät, joiden suorittamista silloinen tilanne vaati ateenalaiselta valtiomieheltä. Aiskhines sitävastoin ei ole sallinut kaupungin vähääkään hyötyä puhetaidostaan eikä lopullisesti rahastansakaan (— § 313). Seuraa sitten viimeinen vertailu Demostheneen ja ennen eläneiden suurten ateenalaisten valtiomiesten välillä. Puhuja aluksi tahtoo esiintyä vaatimattomana, mutta toivoo itselleen kuitenkin lopullisesti tavallaan paikan noiden rinnalla, samalla kuin hänen vastustajallaan on sopiva paikka vanhain vääräin ilmiantajain luona. Sitten hän jälleen vertaa itseään silloin eläviin henkilöihin, Aiskhineeseen ja hänen tovereihinsa, varsinkin ottamalla huomioon, miten molemmin puolin on käyttäydytty, jonka pohtimista hän tähän saakka varovaisesti on välttänyt. Myöskään nyt hän ei paljon eikä kovin julkisesti siitä puhu. Vihdoin D. rukoilee jumalia kaupungin puolesta, välittämättä paljon omasta menestyksestään.

II.

Puhe kunniaseppeleestä.

(1 §) Ensin, oi Ateenan miehet,[1] minä rukoilen kaikkia jumalia ja kaikkia jumalattaria, että minun osakseni tulisi tässä riita-asiassa teidän puoleltanne niin paljon hyväntahtoisuutta, kuin minä puolestani kaupungille ja teille kaikille lakkaamatta osoitan, toiseksi, että jumalat herättäisivät teissä semmoisen mielialan, mikä ennen kaikkea teille itsellenne sekä teidän velvollisuudentunnollenne ja maineellenne on tärkeätä: ettette vastustajaani pitäisi neuvonantajana siinä, miten teidän minun esitykseni tulee ottaa korviinne (sillä sehän olisi hirveätä), vaan lakeja ja valaanne, jossa kaikkien muiden säädösten ohessa myöskin on määrätty: samalla tapaa tulee kuunnella molempia riitapuolia. Näin ei pelkästään vapauduta ennakkoluuloista, eikä ainoastaan osoiteta yhtäläistä hyvänsuopeutta, vaan samalla sallitaan kunkin asianomaisen käyttää hänen haluamaansa ja valitsemaansa oikeudenkäyntijärjestystä sekä puolustustapaa.

Yleensä minä tässä riita-asiassa monessa suhteessa olen huonommassa asemassa kuin Aiskhines, mutta varsinkin, Ateenan miehet, kahteen ja mitä tärkeimpään näkökohtaan katsoen; ensiksikin, etten riitele (hänen kanssaan) meille molemmille samanveroisista asioista. Sillä minulle teidän suosionne menetys ja tuolle häviäminen valitusasiassaan ei ole yhtä tärkeätä, sillä minullehan[2] — en huoli kuitenkaan puheeni alussa lausua mitään vastenmielistä, tuo taas syyttää minua tarpeettomasti. Toiseksi, mikä kaikille ihmisille on luonteenomaista, panetteluja ja syytöksiä kuunnellaan mielellään, itseään ylistäviä taas vastenmielisesti; senpä tähden tuolle on suotu se, mikä herättää mielihyvää, minun osakseni taas se, suoraan sanoakseni, mikä kaikista tuntuu tukalalta. Mutta jos, tässä suhteessa varovaisesti menetelläkseni, en puhu omista toimistani, näyttäisi siltä, etten olisi voinut torjua syytöksiä enkä osoittaa, minkä perustuksella vaadin kunnioitusta. Jos taas käyn käsiksi siihen, mitä olen tehnyt ja valtiomiehenä toimittanut, on minun pakko usein puhua itsestäni. Koetan kuitenkin suorittaa tämän niin maltillisesti kuin mahdollista. Mihin itse aihe (minut) pakottaneekin, siihen oikeuden mukaisesti tuo on syypää, joka tämmöisen riita-asian on aloittanut.

Arvelenpa, että kaikki te, Ateenan miehet, ehkä myönnätte tämän riita-asian koskevan minua ja Ktesiphonia yhteisesti sekä ansaitsevan yhtä suurta mielenkiintoa minun puoleltani. Sillä työlästä ja ikävää, varsinkin jos vihamies sen jollekin aiheuttaa, on kaikenlainen ryöstö, mutta ikävintä olisi kadottaa teidän hyväntahtoisuutenne ja ihmisystävyytenne, koskapa niiden omistus on kaikista tärkeintä. Kun siis juuri tämä riita-asia koskee tätä, minä pyydän ja rukoilen teitä kaikkia samalla tapaa kuuntelemaan puolustustani syytöksiä vastaan puolueettomasti, niinkuin lait säätävät, joiden, kuten tuo teitä kohtaan hyvänsuopa ja kansanystävä lainsäätäjä Solon alusta pitäen arveli, tuli olla voimassaan teitä tuomareita velvoittavan valan eikä pelkästään kirjoitetun kirjaimen tähden. (Näin hän teki) ei epäluottamuksesta teitä kohtaan, mikäli ainakin minusta näyttää, vaan nähdessään, että vastaajan olisi mahdoton torjua niitä syytöksiä ja soimauksia, joiden kautta kantaja saadessaan ensimmäisenä käyttää puhevuoroa pääsee voittopuolelle, ellei teistä tuomareista jokainen tunnollisesti noudata, mitä hurskaus jumalia kohtaan vaatii, ja hyväntahtoisesti kuuntele myöskin viimeksi puhuvan oikeusperusteita, sekä esiintyessään kummankin riitapuolen suopeana ja puolueettomana kuuntelijana, sikäli tee kaikesta johtopäätöstä.

Kun minun siis tulee tänään, kuten näyttää, (8 §) tehdä tili sekä koko yksityiselämästäni että siitä, mitä valtiomiehenä yhteiskunnan hyväksi olen toiminut, tahdon taas rukoilla jumalia sekä uudestaan anoa teiltä, ensiksi, että suotte minulle tässä riita-asiassa niin paljon hyväntahtoisuutta, kuin mitä minä lakkaamatta kaupunkia ja teitä kaikkia kohtaan olen osoittanut, toiseksi, että (jumalat) auttaisivat teitä kaikkia tässä oikeusjutussa tekemään semmoisen päätöksen, mikä olisi omiansa sekä edistämään yhteiskunnan arvoa että tyydyttämään jokaisen yksityisen omaatuntoa.

(9 §) Jos Aiskhines olisi syytöksensä kohdistanut vain siihen, mitä hänen oikeushaasteensa tarkoitti, niin minäkin puolestani ryhtyisin heti itse (neuvoston) ennakkopäätöstä[3] puolustamaan. Mutta kun hän muuhun yksityiskohtaisesti kajotessaan ainakin yhtä paljon on käyttänyt sanoja ja enimmäkseen valheellisesti on minua soimannut, on mielestäni välttämätöntä ja samalla oikeuden mukaista, oi Ateenan miehet, ensin lyhyesti puhua tästä, ettei kukaan teistä asiaankuulumattomien puheiden tähden epäsuopeasti kuuntelisi minua haastetta koskeviin oikeusperusteisiin nähden.

Kaiken sen suhteen, mitä hän minua yksityiselämässäni on koettanut panetellen halventaa, tarkatkaa, kuinka yksinkertainen ja oikeuteen perustuva puolustuspuheeni on. Jos minä teidän mielestänne olen sellainen mies, jollaiseksi tuo syytöksissään minut on kuvannut (enhän missään muualla ole elänyt kuin teidän parissanne), älkää kärsikö puhettani, älkää siinäkään tapauksessa, että valtiomiehenä olisinkin suorittanut perin hyvin kaiken julkisen toimintani, vaan nouskaa ja tuomitkaa minut heti! Mutta jos te arvelette ja päätätte, että minä olen paljoa kelvollisempi tuota ja polveudun paremmista ihmisistä, enkä itse omaisineni ole huonompi ketään kunnon kansalaista, ollakseni puhumatta mitään loukkaavata, niin älkää uskoko tuota muissakaan asioissa, sillä onhan selvää, että hän kaikkea samalla tavalla on valehdellut, vaan suokaa minulle nytkin samaa hyväntahtoisuutta, jota aina useissa oikeusjutuissa tätä ennen olette osoittaneet. Niin pahansuopa kuin oletkin, Aiskhines, olit kuitenkin liian yksinkertainen olettaessasi, etten puheessani sitä koskettelisi, mitä hallinnon alalla olen suorittanut ja valtiomiehenä toimittanut, vaan kääntyisin suoraan panetteluihisi. Näin kuitenkaan en menettele; niin typerä en ole. Päinvastoin tulen lähemmin tarkastamaan julkista elämääni koskevia valheitasi ja panettelujasi; tuota sinun hillitöntä häväistyspuhettasi taas käsittelen myöhemmin, jos nämä läsnäolevat toivovat kuulla sitä.

Syytökset epäilemättä ovat lukuisat, ja muutamista lait säätävät kovia, vieläpä ankarimpia rangaistuksia; vireillä olevan jutun pelkkä tarkoitus onkin vihamiehen tavoin röyhkeästi panetella sekä loukata että häväistä ja samalla tahrata, y.m. kaikkea tuontapaista. Jos nuo syytökset ja tehdyt kanteet todellakin olisivat oikeat, ei valtiolla olisi niitä vastaavaa rangaistuskeinoa käytettävissä, ei likimainkaan. Sillä ei keltään saa riistää oikeutta esiintyä kansan edessä ja käyttää puhevaltaansa, eikä sitä sovi tehdä häpäisevässä ja vihamielisessä tarkoituksessa, sillä se olisi jumalien nimessä väärin sekä vastoin valtiosääntöä ja oikeutta, oi Ateenan miehet. Päinvastoin hänen olisi pitänyt heti minuun sovelluttaa lakien mukaiset rangaistukset niistä rikoksista, joita hän muka näki minun tekevän valtiota vastaan, varsinkin jos ne olisivat olleet niin raskauttavat, kuin mitä hän nyt surkean mahtipontisesti on näytellyt ja seikkaperäisesti paljastanut; jos hän huomasi toimintani aiheuttavan syytteen tekemistä, olisi hänen pitänyt ilmiantaa minut ja sillä tapaa saattaa teidän tutkittavaksenne; jos taas olin jotakin lainvastaista esittänyt, syyttää minua lainvastaisista toimenpiteistäni. Sillä eihän mitenkään ole mahdollista, että hän minun sijastani mieluummin olisi tahtonut syyttää Ktesiphonia, mutta olisi jättänyt minut itseni oikeuteen haastamatta, jos hän kerran olisi arvellut voivansa toteennäyttää syytöksensä minua vastaan. Ja jos hän jossakin muussa suhteessa, kuin mitä hän nyt on vastaani kantanut ja paljastanut, taikka ylimalkaan miten hyvänsä olisi huomannut minun väärin menettelevän teitä vastaan, olisihan joka tapauksessa ollut lakeja ja rangaistuksia ja tilaisuutta haastaa oikeuteen ja tätähän kaikkea olisi sopinut käyttää minua vastaan; ja kun hän kerran julkisesti olisi näin menetellyt ja siten edellämainittuja keinoja kohtaani sovelluttanut, olisi hänen syytöksensä ollut sopusoinnussa hänen toimenpiteittensä kanssa. Sen sijaan poikettuaan suoralta ja oikealta tieltä ja vältettyään itse tosioloihin liittyviä todistusperusteita, hän näyttelijän tavoin esittää kuluneilta ajoilta niin monet kokoon haalimansa syytökset, häväistykset ja panettelut. Edelleen hän kyllä syyttää minua, mutta haastaa tämän täällä oikeuteen, ja samalla kuin vihamielisyys minua kohtaan on hänellä todellisena perusaineena koko oikeusjuttuun, hän toiselta puolen ei koskaan siihen julkisesti minua vastaan ole ryhtynyt, vaan koettaa nähtävästi toiselta riistää kunnian. Mutta, oi Ateenan miehet, kaiken muun lisäksi, jota voitaisiin esittää Ktesiphonin puolustukseksi, on myöskin mielestäni, vieläpä mitä pätevimmillä syillä, mainittava se, että oikeuden mukaisesti meidän itse tulisi keskenämme suoriutua välillämme vallitsevasta vihamielisyydestä eikä jättää keskinäistä taisteluamme, vahingoittaaksemme sen sijaan jotakin toista henkilöä ketä tahansa. Sehän olisi jo ylenmääräistä vääryyttä.

Kaikki syytökset poikkeuksetta on tehty siis, kuten jo tästä voidaan huomata, sekä laittomasti että vastoin kaikkea totuutta; kuitenkin tahdon niitä jokaista erikseen tarkastaa, varsinkin mitä hän rauhaan ja lähetystöön nähden on minua vastaan valehdellut, esittäen syykseni sen,[4] mitä hän itse yhdessä Philokrateen kanssa on toiminut. On, Ateenan miehet, välttämätöntä ja samalla asianmukaista mieleen palauttaa, miten tapahtumat noihin aikoihin kehittyivät, voidaksenne itsekutakin arvostella vallitsevien olosuhteiden valossa.

Phokiinsodan syttyessä, johon minä en ollut syypää (sillä enhän silloin vielä ottanut osaa valtiolliseen elämään), te ensin olitte sitä mieltä, että toivoitte phokilaisten pelastuvan, vaikka huomasittekin, etteivät he oikein menetelleet, theebalaisten kärsimyksistä taas, olivatpa ne mitä laatua tahansa, te iloitsitte, teillä kun oli pätevä syy ja täysi oikeus heitä vihata; sillä Leuktran luona saavuttamansa menestyksen jälkeen he olivat kohtuuttomasti käyttäytyneet.[5] Tämän lisäksi koko Peloponneesos oli hajaantunut eri puolueisiin, eivätkä ne, jotka vihasivat lakedaimonilaisia, olleet kyllin mahtavia tuhotakseen heidät, eivätkä ne, jotka heidän avullaan ennen hallitsivat, enää olleet vaikutusvaltaisia kaupungeissaan, vaan sekä näiden että kaikkien muiden kesken vallitsi ääretön eripuraisuus ja sekasorto. Nähdessään tämän (sillä se oli yleensä tunnettua) Philippos lahjoi kaikkialla kavaltajat sekä saattoi kaikki pois suunniltaan ja kiihoitti toisiansa vastaan. Sitten käyttäen hyväkseen teidän erehdyksiänne ja ymmärtämättömyyttänne hän itse varustautui ja varttui kaikkien vahingoksi. Kun kaikille oli selvää, että theebalaisten, jotka ennen olivat niin kopeat, pitkällisen sodan näännyttäminä silloin pulassaan pakostakin täytyi turvautua teihin, tarjosi Philippos, ettei tämä tapahtuisi eivätkä kaupungit liittyisi toisiinsa, teille rauhaa sekä noille apuaan. Mikä oli häntä siihen avustamassa, että hän oli saamaisillaan teidät saaliikseen, kun te melkein vapaaehtoisesti annoitte pettää itsenne? Entä muiden helleenein menettelytapa, aiheutuiko se kelvottomuudesta vai tietämättömyydestä, vai oliko se molempaa, kun he eivät aineellisesti, eivät persoonallisesti eivätkä millään muullakaan tapaa avustaneet teitä, käydessänne keskeytymätöntä ja pitkää sotaa, vieläpä kaikkien eduksi, kuten tositapahtumat ovat osoittaneet? Tämän tähden te täydellä syyllä luonnollisesti olitte suutuksissanne ja valmiit kuuntelemaan Philipposta. Niinpä silloin solmittu rauha saatiin aikaan siten, eikä minun välitykselläni, kuten tuo valheellisesti syyttää. Puolueeton tarkastaja on huomaava, että noiden rikoksellisuus ja siinä sivussa lahjain vastaanotto ovat syynä nykyiseen pulaan. (21 §) Ja tämän kaiken minä tahdon totuuden nimessä tarkasti tutkia ja läpikäydä. Tulkoonpa tässä sitten vääryyttä päivänvaloon kuinka paljon tahansa, se kuitenkaan ei minua koske. Näyttelijä Aristodemoshan se oli,[6] joka ensimmäisenä puhui ja mainitsi rauhasta; agnusilainen.[7] Philokrates taas, sinun hyvä ystäväsi eikä minun, oi Aiskhines, vaikkapa valheesta halkeaisitkin, kannatti asiaa, laati ehdotuksen sekä myi itsensä yhdessä edellisen kanssa sitä tarkoitusta varten; asian puolesta esiintyivät sitten Eubulos ja Kephisophon,[8] jumala ties mistä syystä (en kajoa siihen tällä kertaa); minä en puuttunut enkä sekaantunut asiaan. Mutta kuitenkin, vaikka asianlaita oli tämä ja on tosioloisestikin semmoiseksi näyttäytynyt, hän oli niin häikäilemättömän hävitön, että uskalsi väittää juuri minun olleen syypään rauhaan, vieläpä olin muka estänyt valtiota yhteistoiminnassa helleenein liittokokouksen kanssa sitä solmiamasta.[9] Mutta tottatosiaan — miksi sinua puheessani oikein nimittäisinkään? — milloin sinä tämän johdosta ilmaisit mielipahaasi, vaikka olitkin saapuvilla ja näit minun valtiolta muka riistävän sellaisen edun ja sotaliiton, kuin nyt esität, taikka milloin sinä astuit esiin selittääksesi ja julistaaksesi sitä, mistä minua nyt syytät? Ja jos minä olisin myönyt itseni Philippokselle, estääkseni helleenein yhdistymistä, eihän sinun olisi tarvinnut olla vaikenematta, vaan huutaa, todistaa ja ilmaista se näille. Tätäpä sinä et koskaan tehnyt, eikä kukaan kuullut sinun siitä sanaakaan hiiskuvan. Eihän silloin lähetystöä mihinkään helleeniläiseen valtioon toimitettu, vaan kaikkien suhteen oltiin jo vanhastaan selvillä, eikä hän näistä oloista ole sanaakaan totta puhunut. Paitsi tätä hän vaiheittensa kautta vielä solvaisee valtiota mitä suurimmassa määrässä. Sillä jos te itse, samalla kun kehoititte helleenejä sotaan, toimititte lähettiläitä Philippoksen luo rauhasta keskustelemaan, silloin te, kuten Eurybatos,[10] ette menetelleet valtion hyväksi ettekä myöskään kelvollisten kansalaisten tavalla. Mutta näin ei ole asianlaita, ei ensinkään. Sillä missä tarkoituksessa te tuohon aikaan olisitte kutsuneet heidät (helleenit) luoksenne? Rauhanko tähden? Mutta sehän kaikilla jo oli. Vai sodanko tähden? Mutta tehän itse neuvottelitte rauhasta. Siispä alusta pitäen minä en ollut opastajana enkä syypäänä rauhaan, eikä muussakaan, mitä hän on päälleni valehdellut, selvästi ole vähääkään totta.

Tarkatkaa sitten edelleen, mihin toimenpiteisiin kumpikin meistä päätti ryhtyä, kun valtio oli solminnut rauhan. Sillä siitä myöskin tulette näkemään, kuka Philipposta kaikessa avusti, kuka taas teidän hyväksenne toimi ja koetti valtion etua valvoa. Minähän neuvostossa tein ehdotuksen, että lähettiläiden pitäisi mitä pikimmin purjehtia niihin seutuihin, missä he kuulisivat Philippoksen oleskelevan, ja saada häneltä valallinen vakuutus; mutta nuo esityksestäni huolimatta eivät pitäneet sitä suotavana. Mitä se merkitsi, oi Ateenan miehet? Sitä tulen kohta selostamaan. Philippokselle oli edullista pitkittää aikaa valantekoon niin paljon kuin mahdollista, teille taas sitä jouduttaa mitä pikimmin. Minkä tähden? Sen tähden, että te ette ainoastaan siitä päivästä, jolloin vannoitte, vaan vieläpä siitä, jolloin toivoitte rauhan syntyvän, olitte keskeyttäneet kaikki sotavarustukset, Philippos taas erittäin ajoi tätä asiaa jo kauan sitten, arvellen, kuten totta olikin, saavansa varmasti pitää hallussaan kaiken sen, mitä valtiolta ehtisi riistää ennen valantekoa; sillä eihän kukaan hänen mielestään sen takia tulisi rauhaa rikkomaan. (27 §) Kun minä siis, Ateenan miehet, tätä aavistin ja edellytin, tein minä kirjallisen esitykseni (purjehtia sinne, missä Philippos oleskeli, ja saada häneltä vala mitä pikimmin), jotta se tapahtuisi vielä silloin, kun thraakialaisilla, teidän sotatovereillanne, oli hallussaan Serreionin, Myrtenonin ja Ergiskeen seudut,[11] joista tuo nyt vasta pilaa teki,[12] ja ettei Philippos anastettuaan tärkeimmät paikat pääsisi Thraakian vallitsijaksi eikä voisi hankittuaan paljon varoja ja sotamiehiä tämän jälkeen helposti toteuttaa muitakaan hankkeitaan. Tästäpä ehdotuksesta hän ei puhu mitään eikä liioin sitä luetuta; kun minä neuvostossa olin sitä mieltä, että lähettiläiden tuli päästä kansan puheille, tuo minua siitä nyt soimaa.[13] Mutta mitä minun olisi pitänyt tehdä? Olisiko pitänyt ehdottaa, ettei päästettäisi puheille heitä, jotka olivat saapuneet, keskustellakseen teidän kanssanne, vai kieltää teatterin urakoitsijaa heille osoittamasta kunniapaikkaa? Mutta he olisivat istuneet kahden obolin paikalle, jos päätöstä ei olisi tehty.[14] Olisiko minun siis pitänyt suojella valtion pieniä etuja, mutta uhrata sen koko olemassaolo, kuten nuo ovat tehneet? Ei suinkaan. Otapa siis ja lue minulle se päätös, jonka tuo on kokonaan sivuuttanut, vaikka hyvin tiesi siitä.

Päätös. (29 §) (Mnesipholoksen ollessa arkonttina hekatombaión-kuun[15] 30 p:nä Pandionis-phyyleen päällikkyyden aikana esitti Paiania-kuntaan[16] kuuluva Demosthenes, Demostheneenp., seuraavaa: Kun Philippos oli lähettiläitä lähettänyt rauhasta keskustelemaan ja saanut aikaan yhteisesti hyväksytyn sopimuksen, päätti neuvosto ja Ateenan kansa heti kaikista ateenalaisista valita viisi lähettilästä, jotta ensimmäisessä kansankokouksessa päätetty rauha tulisi lopullisesti voimaansa, valittujen taas tuli viipymättä matkustaa sinne, missä kuulisivat Philippoksen oleskelevan, sekä mitä pikimmin häneltä saada valallinen vakuutus ja myöskin puolestaan antaa se hänelle hänen Ateenan kansan kanssa tekemiensä rauhansopimusten mukaan, ottamalla huomioon myöskin molempien liittolaiset. Lähettiläiksi valittiin Anaflystos-kuntaan kuuluva Eubulos, Kothokidai-kuntaan kuuluva Aiskhines, Ramnus-kuntaan kuuluva Kephisophon, Phlya-kuntaan kuuluva Demokrates sekä Kothokidai-kuntaan kuuluva Kleon.)[17]

Kun silloin tein tämän ehdotuksen ja pidin silmällä valtion enkä Philippoksen etua, nuo oivalliset[18] lähettiläät taas edellisestä eivät paljon välittäneet, vaan viipyivät Makedoniassa kokonaista kolme kuukautta, kunnes Philippos tuli Thraakiasta, kukistettuaan kaikki, vaikka he kymmenessä, vieläpä kolmessa, neljässä päivässä olisivat voineet saapua Hellespontoon sekä pelastaa seudut, otettuaan valan, ennenkuin hän olisi ehtinyt anastaa ne. Sillä meidän läsnäollessamme hän joko ei olisi niihin kajonnut, taikka me emme olisi päästäneet häntä valalle, ja niinpä hän olisi menettänyt rauhan eikä olisi voinut saavuttaa molempia etuja, ei rauhaa eikä maa-alueita.

Tämä siis oli ensimmäinen lähetystöä koskeva Philippoksen salajuoni, noiden vääryyttä harrastavien ihmisten lahjonta, jonka johdosta minä sekä silloin että nyt ja aina edelleen myönnän olevani noiden sekä vihamies että vastustaja. Mutta tarkatkaapa toista heti välittömästi seuraavaa, tätä suurempaa ilkityötä. Kun näet Philippos oli rauhan vannonut, vallattuaan sitä ennen Thraakian noiden avustaessa, koska eivät noudattaneet ehdottamaani kansanpäätöstä, osti hän taas nuo puolelleen, ettemme[19] ennen lähtisi Makedoniasta, kuin hän oli valmiiksi varustautunut phokilaisia vastaan aikomaansa sotaretkeä varten, jotta te, meidän ilmoittaessamme tänne hänen matkahankkeistaan ja varustuksistaan, ette lähtisi liikkeelle ja kolmisoutulaivoillanne purjehtisi Pylaihin,[20] sulkeaksenne, kuten ennenkin, vuorensolan, vaan että hän, teidän kuullessanne tästä meidän ilmoittaessamme, jo olisi solan toisella puolen, eikä teillä siis enää olisi mitään tekemistä. Vaikka Philippos oli ennättänyt saavuttaa tällaisia etuja, hän kuitenkin niin levottomasti pelkäsi yrityksissään epäonnistuvansa, jos te päättäisitte auttaa phokilaisia ennen heidän häviötään, että hän palkkaa tuon hylkiön itselleen, ei yhdessä toisten lähettiläiden kanssa, vaan yksinään hänet omasta puolestaan, sellaista teille sanomaan ja ilmoittamaan, jonka kautta kaikki menetettiin. Minä vaadin ja pyydän, oi Ateenan miehet, teitä koko oikeudenkäynnin aikana muistamaan, että jos Aiskhines syytöksissään ei ensinkään olisi poikennut alkuperäisestä haasteesta, en minäkään puhuisi mistään muusta, mutta kun hän sen ohella on tehnyt kaikkia mahdollisia syytöksiä ja soimauksia, täytyy minunkin jokaista syytöstä erikseen puolustuspuheessani lyhyesti kosketella. Mitä puheita hän sitten piti, joiden kautta kaikki menetettiin? Hänen mielestään muka ei saanut hätäillä sen johdosta, että Philippos oli kulkenut Pylain vuorensolan läpi; kaikki näet tapahtuisi toiveittenne mukaan, jos pysyisitte rauhallisina, ja kahden kolmen päivän perästä te muka kuulisitte hänen muuttuneen niiden ystäväksi, joiden luo hän vihollisena oli tullut, niiden viholliseksi taas, joiden luo hän ystävänä oli tullut. Sillä sanat eivät, hän virkkoi, vahvista ystävyydensiteitä — hän puhui näet sangen ylevästi — vaan yhteiset edut. Philippokselle ja phokilaisille sekä samoin teille kaikille olisi muka hyödyllistä vapautua noista tunnottomista ja tukalista theebalaisista. Tätä hänen puhettaan muutamat mielihyvällä kuuntelivat silloisen theebalais-vihan tähden. Mitä seurasi sitten tämän jälkeen heti siinä tuokiossa? Phokilaiset hävisivät ja heidän kaupunkinsa kukistettiin, te taas, vaikka olitte pysyneet alallanne sekä noudattaneet tuon neuvoja, heti tämän jälkeen pakenitte kaikkine kampsuinenne maaseudulta,[21] Aiskhines sai rahaa, ja tämän lisäksi theebalaisiin ja thessalialaisiin kohdistunut viha kääntyi Ateenaa vastaan, mutta kaikesta, mitä tapahtunut oli, Philippos sai niittää kiitosta. Tämän vakuudeksi lue minulle Kallisteneen esitys sekä (37 §) Philippoksen kirje. Näistä molemmista selviää teille kaikki. Lue!

Päätösehdotus. (Kun Mnesiphiloksen ollessa arkonttina strategit ja neuvoston valiokunta olivat kokoontuneet neuvoston suostumuksesta maimakterion-kuun 21 p:nä,[22] teki Eteonikoksenp. Phaleronin kuntaan kuuluva Kallisthenes[23] seuraavan esityksen: Älköön kukaan ateenalainen minkään tekosyyn varjolla viettäkö yötään maaseudulla, vaan kaupungissa ja Peiraieuksessa, paitsi niitä, jotka on määrätty varustuksissa vartijoina olemaan. Jokaisen näistä tulee lakkaamatta vartioida hänelle uskottua asemaa, eikä tule poistua päivin eikä öin. Ken tätä esitystä ei noudata, hän tulee syylliseksi valtionkavalluksesta määrättyihin rangaistuksiin, jos jotakin voittamatonta estettä puolestaan ei voi toteennäyttää. Esteen pätevyyden ratkaiskoon komentava sotapäällikkö, valtiontaloudenhoitaja sekä neuvoston sihteeri. Myöskin maaseudulta kaikki tavara on mitä pikimmin pois vietävä, (120 §) stadion päästä kaupunkiin ja Peiraieukseen, 120 stadiota etäämmältä Eleusikseen ja Phyleseen sekä Aphidnaan ja Ramnusiin[24] ja Sunioniin).[25]

Näilläkö toiveilla te rauhan teitte vai tätäkö teille tuo palkkalainen lupasi?

Lue kirje, jonka Philippos tämän jälkeen lähetti.

Kirje. (Makedonian kuningas Philippos tervehtii Ateenan neuvostoa ja kansaa. Te tiedätte meidän kulkeneen Pylain läpi, kukistaneen Phokiin ja sijoittaneen vartiostoja niihin kaupunkeihin, jotka vapaaehtoisesti meihin liittyivät; ne taas, jotka eivät alistuneet, olemme väkivallalla valloitettuamme hävittäneet ja asukkaat myyneet orjiksi. Kuullessani teidän varustautuvan auttamaan heitä, kirjoitan teille, ettette enemmän näkisi vaivaa noiden tähden; sillä mielestäni se on varsin kohtuutonta menettelyä, jos te rauhan tehtyänne kuitenkin johdatte sotavoimanne minua vastaan, ja näin te toimitte, vaikka phokilaisia ei otettu huomioon meidän yhteisissä sopimuksissamme. Niinpä, jos ette pysy sopimuksissamme, te ette muuta voita kuin etusijan vääryydenteossa.)[26]

Te kuulette, kuinka selvästi hän teille lähettämässään kirjeessä esittää ja määrittelee liittolaisilleen:[27] "Tämän olen tehnyt vastoin ateenalaisten tahtoa ja heidän mielipahakseen, niin että, jos te, theebalaiset ja thessalialaiset, viisaasti menettelette, te viimeksimainittuja pidätte vihollisinanne, minuun taas luotatte". Tosin hän ei käyttänyt näitä sanoja, vaan hänen tarkoituksensa oli kuitenkin siitä huomauttaa. Täten hän siis tämän jälkeen äkkipikaa riisti nuo puolelleen, etteivät he ensinkään edeltäpäin nähneet eivätkä aavistaneet, mitä seurauksia siitä oli, vaan sallivat hänen saada kaikki valtaansa; tämän johdosta nuo kurjat saavat kärsiä nykyisiä onnettomuuksia. (41 §) Se mies, joka tämän luottamuksen saavuttamiseen oli hänen avustajansa ja taistelutoverinansa ja joka tänne ilmoitti valheita ja petti teidät, se mies nyt valittaa theebalaisten kärsimyksiä ja esittää ne surkeina tapahtumina, hän, joka on syypää sekä noihin että phokilaisten onnettomuuksiin ja kaikkeen muuhun, mitä helleenit ovat kärsineet. Onhan luonnollista, että sinä, Aiskhines, tapahtumain johdosta olet pahoillasi ja säälit theebalaisia, kun sinulla on kiinteimistöjä Boiotiassa sekä viljelet heidän maatansa, mutta minä puolestani olen hyvilläni, että näiden onnettomuuksien toimeenpanija niin pian vaati minut itselleen luovutettavaksi.

Niinpä olen kajonnut asioihin, joista todennäköisesti parhaiten heti sopii puhua. Palaan takaisin siis todistamaan, miten noiden vääryydet ovat aiheuttaneet nykyiset olot.

Kun Philippos oli pettänyt teidät noiden avustaessa, jotka lähetystön jäseninä olivat myyneet itsensä ja teille valheellisesti kaikki ilmoittaneet, ja edelleen myöskin nuo onnettomat phokilaiset oli petetty ja heidän kaupunkinsa hävitetty, mitäpä sitten tapahtuikaan? Nuo ilettävät thessalialaiset ja lyhytnäköiset theebalaiset pitivät Philipposta ystävänään, hyväntekijänään sekä pelastajanaan. Hän oli heille kaikki kaikessa; eivätkä he ensinkään ottaneet kuullaksensa mitään, jos ken jotakin muuta tahtoi heille neuvoa. Te taas olitte harmissanne tapahtumien johdosta ja vastenmielisesti säilytitte kuitenkin rauhan; sillä ettehän olisi voineet toisin menetellä. Myöskään muut helleenit, jotka oli harhaan vedetty ja toiveissaan petetty, samoin kuin tekin, eivät rikkoneet rauhaa, ja näin he menettelivät, vaikka heitä vastaan tavallaan jo kauan sitten oli sotaa käyty. Kun näet Philippos kiertomatkallaan kukisti illyrilaiset ja triballilaiset vieläpä muutamia helleeneinkin valtioita ja sai haltuunsa paljon ja suuria sotavoimia, ja kun jotkut eri valtioiden kansalaisista, joista tuo on muudan, rauhan suojassa menivät hänen luokseen ja lahjottiin, silloin hän oli sotajalalla kaikkien kanssa, joita vastaan tuolla tapaa vehkeili. (45 §) Jos te sitä ette huomanneet, se on toinen asia eikä koske minua. Minäpä sen edeltäpäin sanoin ja varmasti vakuutin aina sekä teille että siellä, minne minut lähetettiin. Valtiot kärsivät siitä, että muutamat valtiollisessa toiminnassaan ja palveluksessaan ottivat vastaan lahjuksia ja olivat rahalla vieteltävissä, yksityiset taas sekä suuri yleisö osaksi eivät aavistaneet tätä, osaksi viehättyivät hetkellisesti suotuisasta asemasta ja levollisuudesta, ja kaikki potivat sellaista sairaalloista mielikuvitusta, ettei kukaan luullut onnettomuuden ainakaan häntä itseään kohtaavan, vaan että muiden ollessa vaarassa oma asema tulisi olemaan turvallinen aivan heidän oman mielensä mukaan. Niinpä tapahtui, kuten luulen, että yhteinen kansa suuren ja sopimattoman kevytmielisyytensä tähden menetti vapautensa, johtajat taas, jotka arvelivat myyvänsä kaikki, paitsi itseänsä, huomasivatkin ensimmäisinä myyneen itsensä. Sillä lahjoja vastaanottaessaan nimitettiin heitä ystäviksi ja tuttaviksi, nyt he sitä vastoin saivat kuulla olevansa imartelijoita, jumalien vihollisia sekä kaikkea muuta, mikä heihin soveltui. Ei näet kukaan, Ateenan miehet, menetä rahojaan, samalla pitäen silmällä myöskin pettäjän etuja, eikä enää muissa asioissa käytä kavaltajaa neuvonantajanaan, saavutettuaan sen, minkä vuoksi hän hänet osti, sillä eihän kukaan siinä tapauksessa olisi petturia onnellisempi. Niinpä ei ole asianlaita. Ei ensinkään. Miten sitten? Kun se, joka tavoittelee valta-asemaa, on tullut olojen valtijaaksi, hän on myöskin niiden herra, jotka häntä siihen ovat avustaneet, ja huomattuaan silloin näiden kelvottomuuden hän nyt vihaa, epäilee ja häpeällisesti kohtelee heitä. Harkitkaa seuraavaa. Sillä vaikka näiden tilanteiden aika onkin ohitse, järkevillä kuitenkin aina on tilaisuutta tarkata tosiseikkoja. Niin kauan Lasthenella[28] oli ystävän nimi, kunnes hän oli kavaltanut Olynthoksen; niin kauan Timolalla, kunnes oli syössyt theebalaiset turmioon; niinikään larissalaisilla Eudikoksella ja Simoksella,[29] kunnes olivat saattaneet Thessalian Philippoksen valtaan. Sitten on koko maa tullut täyteen karkoitettuja ja häväistyjä sekä kaikkea pahaa kärsiviä. Miten on käynyt sikyonilaisen Aristratoksen, miten megaralaisen Perilaan? Onhan heidät syrjäytetty? Tästä myöskin mitä selvimmin ilmenee, että ken suurimmassa määrässä koettaa isänmaataan suojella sekä enimmän tuollaisia ihmisiä vastustaa, hänpä, Aiskhines, saa aikaan, että teikäläisillä kavaltajilla ja palkkapalvelijoilla on tilaisuus lahjojen vastaanottamiseen, ja että te olette hyvinvoipia ja palkattuja näiden monilukuisten täällä läsnäolevien ja teidän pyrintöjänne vastustavien avulla, sillä omasta puolestanne te jo kauan sitte olisitte syösseet itsenne turmioon.[30] Vaikka minulla olisikin vielä paljon sanottavaa silloisista toimenpiteistä, arvelen kuitenkin jo puhuneeni enemmän, kuin tarpeellista olisi ollut. Siihen tuo on syypää, joka päälleni on tahrannut ikäänkuin pohjasakan omasta kelvottomuudestaan sekä vääryyksistään, joista minun välttämättä tulee puhdistautua niiden edessä, jotka ovat noiden tapahtumain jälkeen eläneet. Tämä on ehkä jo ikävystyttänyt teitä, jotka hänen lahjottavuudestaan tiesitte, ennenkuin minä siitä sanaakaan virkkoin. Hän tosin kutsuu sitä ystävyydeksi ja tuttavuudeksi, sanoopa hän vielä jossakin kohdassa puhettaan näin: "hän joka moittii minua Aleksanterin tuttavuudesta". Sinuako Aleksanterin tuttavuudesta? Mistä sen olisit hankkinut taikka miten ansainnut? En Philippoksen tuttavaksi enkä Aleksanterin ystäväksi voi sinua kutsua — niin pois järjiltäni toki en ole, siinä tapauksessa viljanleikkaajia ja ketä muuta palkkalaista tahansa tulisi kutsua palkanmaksajain ystäviksi ja tuttaviksi. (Mutta niin ei ole asianlaita; ei ensinkään; mitenkä sitten?) Päin vastoin minä nimitän sinua, samoin kuin kaikki nämä täällä, ensin Philippoksen, sitten Aleksanterin palkkalaiseksi. Jos et sitä usko, kysy heiltä; minäpä kuitenkin mieluummin sen teen puolestasi. Onko Aiskhines mielestänne, oi Ateenan miehet, Aleksanterin palkkalainen vai tuttava? Sinä kuulet, mitä he sanovat.

Tahdonpa puolustautua myöskin itse haastetta vastaan sekä tehdä selkoa toimenpiteistäni, jotta Aiskhines, vaikkapa hän sen tietääkin, kuitenkin kuulisi, minkä tähden sanon olevani ansiokas saamaan en ainoastaan minulle jo ennakkopäätöksestä myönnettyjä kunnialahjoja, vaan vielä paljoa suurempiakin kuin ne. Ota haaste esille ja lue se.

Haaste. (Kairondoksen arkonttina ollessa elaphebolion-kuun 6 p;nä[31] Kotokidai-kuntaan kuuluva Aiskhines, Atrometoksenp., syytti arkontin luona Anaphlystos-kuntaan kuuluvaa Ktesiphonia Leostheneenp., lainvastaisesta menettelystä, koska hän oli tehnyt lainvastaisen esityksen, että Paiania-kuntaan kuuluva Demosthenes, Demostheneenp., olisi kultaisella kunniaseppeleellä seppelöitävä, ja ilmoitus siitä julistettava teatterissa Dionysoksen suurissa juhlanäytelmissä, uutta murhenäytelmää esitettäessä, että kansa tahtoi kultaisella seppeleellä seppelöidä Paiania-kuntaan kuuluvan Demostheneen, Demostheneenp., hänen oikeamielisyytensä ja hyväntahtoisuutensa tähden, jota hän aina on osoittanut kaikkia helleenejä sekä Ateenan kansaa kohtaan, kuin myöskin hänen kuntonsa tähden, ja sen tähden että hän aina työssä ja puheessa on tarkoittanut kansan parasta sekä ollut altis tekemään hyvää kaikin voimin, (55 §) minkä kaiken tuo valheellisesti sekä lainvastaisesti on esittänyt, ensiksikin, koska lait eivät salli valtionarkistoon sijoittaa vääriä esityksiä koskevia asiakirjoja, eivätkä toiseksi salli seppelöidä sellaista henkilöä, joka on tilivelvollinen (Demosthenes näet on muurin rakennustyön johtaja sekä teatterirahaston hoitaja), eikä seppelöimistä saisi julistaa teatterissa Dionysoksen juhlanäytelmissä uutta murhenäytelmää esitettäessä, vaan siitä on ilmoitettava neuvoston kokoushuoneessa, jos neuvosto määrää seppelöimisen, jos taas valtio, Pnyksin kukkulalla[32] kansankokouksessa. Rangaistus viisikymmentä talenttia. Haasteen todistajat: Ramnos-kuntaan kuuluva Kephisophon, Kephisophoninp., sekä Kothokidai-kuntaan kuuluva Kleon, Kleoninp.)[33]

Nämä siis hänen syytöksensä ovat esitystä vastaan. Niinpä minä alun pitäen, ottaessani lähtökohdakseni juuri tämän, luulen teille tekeväni selväksi, että puolustukseni kauttaaltaan on oikea; sillä noudattamalla tällöin juuri valituskirjelmässä käytettyä järjestystä, minä puhun kaikissa kohdissa jokaisesta seikasta erikseen vuorollaan enkä jätä mitään tahallani mainitsematta. Sen seikan ratkaisu, mikä haasteeseen sisältyy, että minä näet työssä ja puheessa aina valvon kansan parasta ja olen altis kykyni mukaan tekemään hyvää, jonka johdosta saavutan kiitosta, mielestäni riippuu julkisesta valtiollisesta toiminnastani. Sillä tätä tutkittaessa tulee ilmi, onko tuo Ktesiphonin minua koskeva esitys ollut todenmukainen ja perusteltu vai silkkaa valhetta. (58 §) Sekin, ettei hän esittänyt seppelöimistä, "sitten kuin olisin tilin tehnyt", ja että hän määräsi seppelöimisen teatterissa julistettavaksi, sekin arveluni mukaan kuuluu julkiseen toimintaani, katsoen siihen, ansaitsenko seppelettä ja siitä johtuvaa julkista tiedonantoa kansan edessä vai en. Vieläpä mielestäni on viitattava myöskin niihin lakeihin, joiden mukaan hän oli oikeutettu tätä esittämään. Siten, oi Ateenan miehet, olen päättänyt totuuden mukaisesti ja suoraan pitää puolustuspuheeni ja käynpä siis käsiksi siihen, mitä olen toimittanut. Älköön kukaan olettako puheeni syrjäyttävän varsinaista syytöstä, jos kajoan helleenien ulkoasioihin ja niiden selostukseen. Sillä ken moittii puheenalaisessa esityksessä sitä, että minä sanoin ja töin olen parasta tarkoittanut, ja väittää, ettei se ole totta, hänpä on aiheuttanut sen, että kaikki julkista toimintaani koskevat esitykset välttämättä oleellisesti kuuluvat tähän oikeusjuttuun. Edelleen kun valtionhallinnossa on useita eri suuntia, valitsin minä helleenein ulkoasioita koskevan alan, joten olen oikeutettu todistusperusteenikin sieltä ottamaan.