PUHTAUDEN IHANNE

Kirj.

Arvid Järnefelt

Otava, Helsinki, 1897.

Kuopion Uudessa Kirjapainossa.

SISÄLLYS:

 Esipuhe.
 Vietti lapsuudessa.
 Vietti nuorukaisijässä.
 Elämänohjeen voi antaa ainoastaan uskonto.
 Liite.
 Eräs kirje.

Esipuhe.

Sittenkuin olin julaissut "Heräämiseni" nimisen tunnustuksen, on minulta moni sekä suullisesti että kirjallisesti kysynyt tarkempaa selitystä siihen, mikä mielestäni auttaa vapautumaan siitä paheesta, josta tuon kirjan alussa puhun. On sekä vanhemmat, epätietoisina kuinka lapsiansa kasvattaisivat, että myöskin nuoret ihmiset, jotka itse ovat saman ristiriidan edessä, tahtoneet tietää tätä minulta.

Vastatessani näihin kysymyksiin olen todella huomannut, että kirjastani, kun siinä loppupuolella ei ole enää kysymystä tästä asiasta, helposti jää löytämättä tyydyttävä selitys. Kirjassa onkin ollut puhe paheesta etupäässä vaan tarkoituksessa osoittaa, mimmoisten muistojen ja lapsuuden surujen kanssa ensimäinen käsitys Jumalasta syntyy. Ja näen nyt hyvin, että jos siitä tahtoo hakea neuvoa, miten pahetta vastaan on taisteltava, niin neuvon antamisen sijasta saattaa lohdutus tulla riistetyksikin, kirja kun helposti synnyttää muun muassa sen väärinkäsityksen, että rukous on tehoton apukeino pahetta vastaan. Ja se on kuitenkin, oikein ymmärrettynä, ainoa apukeino.

Sentähden minulla oli jo kauan sitten syntynyt ajatus kirjoittaa tästä asiasta erikseen, Aikomus oli alussa julaista vaan semmoisinaan ne kirjeet, joilla olen vastannut tehtyihin kysymyksiin, mutta vähitellen tuli lisäksi paljon muuta, mitä oli välttämätön mainita, ja kirjeiden sisällys on näin muuttunut kokonaisuudeksi.

En yritä antaa vastausta kaikkiin kysymyksiin, jotka tässä ihmiselämää niin laajalti koskevassa kysymyksessä voivat syntyä. Tyydyn, jos saan lukijalle annetuksi pääytimen siitä elämänymmärryksestä, joka on ollut minulle itselleni ainoana apuna.

Vietti lapsuudessa.

Ensimäinen kysymys, johon täytyy hakea vastausta, on tämä:

Mistä syystä lukemattomilla ihmisillä sukupuolinen vietti ilmestyy jo aikaisessa lapsuudessa, antaen sen tehtäväksi taistella taistelua, joka on sen mielelle ihan luonnoton ja jonka merkitystä se ei voi edes ymmärtää?

Kahtalainen on tavallisesti vastaus.

"Perisynti!" — sanovat elämänopettajat. Tämä perisynti seuraa Aadamin lankeemisen jälkeen ihmistä luonnon välttämättömyydellä. Kaikki taipumus pahaan on välttämätön seuraus perisynnistä, eivätkä ihmiset sille omin voiminsa mitään voi. Tie pelastukseen on tämän opin mukaan avoinna vasta Kristuksen lunastustyön kautta, joka tulee kasteen kautta jo lapsena omistetuksi ja joka vapauttaa hänet kadotuksen tuomiosta siinä tapauksessa, että hän sittemmin säilyttää uskon tähän lunastukseen. Kuri ja kasvatus tarkoittaa tällöin ainoastaan lapsen tahdon taivuttamista ja tuon uskonelämän mahdolliseksi tekemistä, mutta poistaa sitä viettiä, joka saattaa "tekosyntiin" se ei voi, koska vietti on perisynnin tuote.

Toinen katsantotapa, joka jättää uskonnolliset opinkappaleet hyvällä luottamuksella teoloogien asiaksi ja tahtoo sillä välin arvostella kysymystä omiksi tarpeiksensa käytännöllisemmältä kannalta, näkee syyn pahennukseen olevan siinä että pahat lapset opettavat hyville. Antaumatta ajattelemaan mistä "pahat" ovat pahansa saaneet, ja ottamatta lukuun että pahe, kuten tunnettu, syntyy yhtä usein ilman mitään ulkoapäin tullutta opetusta vaan jonkun sattuman kautta, nämä opettajat arvelevat mahdolliseksi päästä pahennuksesta siten, että pahat erotetaan hyvistä ja että vanhemmille selitetään kurin välttämättömyyttä kasvatuksessa.

Ehdottomasti tahtoo herätä kysymys ensiksikin, missä tarkoituksessa olisi luonto pannut jo lapseen tämmöisen kamalan kiusauksen, ja toiseksi, missä tarkoituksessa luonto olisi vanhempain osaksi määrännyt niin vaikean ja epätoivoisen tehtävän kuin urkkia lasten salaisuuksia kitkeäkseen heidän sydämmistään vietin mahdolliset alkeet, sitten erotella pahat hyvistä, kuritella edellisiä ja varjella jälkimäisiä. Olisihan semmoinen tehtävä vaikea oppineimmalle ja kokeneimmalle psychiaterillekin, ammattimiehellekin, ja nyt sitä vaadittaisiin kaikilta erotuksetta! Samalla kuin tämä tehtävä siis näyttää ainoalta keinolta pahetta vastaan, on se niinhyvin kuin mahdoton, ja mahdottomalta se jokaisesta tuntuukin.

Sen tähden hyvin pian ihminen tahtoisi heittää päältänsä kaiken edesvastauksen tässä asiassa. "Asia on surullinen, mutta minä en sille mitään voi, ja siis on parempi, että suljen kasvoni ja silmäni siltä."

Näin sanoessa ihmisille kuuluu kuitenkin toinen ääni, joka pitää heidät sidottuina edesvastuusen ehdottomasti ja huolimatta kaikista heidän puheistaan, joilla he pyristelisivät itseänsä irti. Se ääni on niinkuin ukkonen, joka vielä on kaukana taivaanrannassa: ihmiset puhuvat toisilleen ja kuulevat vielä omia ääniä sen yli; mutta he eivät voi olla samalla tietämättä, että tuo etäinen kumea jyrinä, kun se lähestyy, ei ainoastaan ole kovempi heidän ääntänsä, vaan voi saattaa heidät vaikenemaan, ja että he eivät voi minnekään paeta tätä ääntä. Juuri näin omatunto tässä kysymyksessä sitoo ihmisen edesvastuun tunteesen, eikä anna hetkeksikään vakaantua siinä ajatuksessa, että hän todella olisi edesvastauksesta vapaa.

Pakenematta omantunnon uhkaavaa syytöstä ja edesvastuusen vaatimista, turvautuen päinvastoin sen suojaan ja kuulostaen sen ääntä, saa asia yhtaikaa masentavan ja auttamattoman, ja kuitenkin omituisella tavalla lohduttavan ja pelastusta lupaavan käänteen.

Omatunto sanoo:

Ennenkuin syytät lapsiasi synnynnäisestä saastaisuudesta ja aistillisuudesta, ajattele oletko itse koskaan voittanut juuri sitä samaa viettiä, jota niin inhoat heissä, ajattele etkö sinä, siittäessä heitä, itse tyydyttänyt juuri sitä samaa viettiä; ajattele etkö sinä, vielä sittenkin kun jo tiesit, että lapsen elämä on alkanut äidin kohdussa, jatkanut lapsen elämän ylitse tyydyttää samaa viettiä. Et sinä sentähden voi olla aavistamatta, että lapsi on vastaanottanut sinun oman viettisi semmoisena kuin sen olet hänelle jättänyt.

Sille, jolle omatunto tämän sanoo, on tarpeetonta kuulustella lääkärien mieltä asiassa tai etsiä todistuksia, jotka sitä kumoisivat tai puoltaisivat. Hän tietää, että se on niin. Ja niinkuin hän tietää olleensa tähän asti taipuvainen salaamaan tätä totuuden ääntä itseltänsä, niin sitä salaa yhä maailma ja enimmät sen lääkärit. Mutta hyvä on myöskin tietää, että nykyään lukuisat ja yhä lukuisammat etevät ammattimiehet ovat voimakkaasti nostaneet tämän perinnöllisyyskysymyksen julkisuuteen. Kysymys ei tällöin enää ole perisynnistä, jonka Jumala olisi määrännyt, vaan perinnöllisyydestä, eli aistillisten taipumusten siirtämisestä lapseen ihmisestä riippuvana tosiasiana, niin että hänestä myöskin riippuu olla siirtämättä niitä lapseen. — Monet lääkärit tunnustavat, eitä lapsen siittimellinen eli seksuellinen halu, vietti, periytyy häneen seurauksena jatketusta sukupuolielämästä aviopuolisojen välillä raskauden aikana.

Tahdon tähän ottaa kuuluisan amerikalaisen lääketieteentohtorin, Alice
Stockhamin jo julkisuudessa ilmestyneen lausunnon asiassa:

"Pariutuminen raskauden aikana näännyttää äitiä ja vahingoittaa kohdussa olevan sikiön elämää vaikuttaen sen elimistössä ennenaikaista siittimellistä kehitystä. Täytyy koettaa torjua ajatuksia näistä asioista, huolellisesti välttäen jokaista seikkaa, mikä voi edistää aistillisen halun syntymistä. Näin ollen olisi tarpeen eri vuoteet jopa eri makuuhuoneetkin miehelle ja naiselle.

"Tärkeätä ja huvittavaa olisi tutkia, eikö vaikeiden synnytystuskien syytä voisi poistaa niinikään kieltäymisen avulla raskauden aikana, koskapa muutamat havainnot tähän suuntaan antavat syytä niin otaksua.

"Eivätköhän sairaaloiden ja hyväntekeväisyyslaitosten johtajat voisi ottaa tutkiakseen tätä kysymystä? Tilastollisten tietojen avulta voisi ratkaista onko tämä teoria oikea vai väärä. Kieltäytymisen vaikutus jälkeläisiin käskee kaikkia toden teolla ajattelemaan tätä kysymystä, joille on ihmisluonteiden jalostuminen kallis asia. Ajattelevien vanhempien on harkitseminen kysymystä, eivätkö he kylvä lapseen aistillisuuden siemeniä eläen äidin raskauden aikana fyysillisen rakkauden alhaisella asteella.

"Nähtävästi on olemassa semmoinen laki, että, aivan läheisen yhteyden vuoksi äidin ja hänen kohdussaan olevan sikiön välillä, minkä hyvänsä hänen järjen- tai sielun kykynsä tai jonkun hänen aivojensa tai ruumiinsa elimien harjoittaminen herättää ja kehittää suhteellisessa määrässä vastaavaa kykyä tai elintä sikiössä. Mitä hyötyä voi olla opettamisesta lapsille puhtauden ja hyvän siveyden sääntöjä, kun kohdussa tapahtuvan kasvatuksen kautta on itse heidän elämäänsä istuteltu prostitutsioonin opetus?"

Se on nöyryyttävä, masentava totuus niille, jotka sen tietävät omantuntonsa kautta.

Masentava se on siksi, että lapsissa, jotka jo ovat näin synnytetyt, on siis auttamattomasti olemassa vietti, joka jo aikaisessa lapsuudessa tulee pyrkimään esille ja saattaa melkein varmuudella lapsen siihen ainoaan vietin tyydyttämisen tapaan, joka on lapselle mahdollinen, nimittäin itsesaastutukseen.

Pahe syntyy silloin kuin vietin tyydyttämisen keino tulee löydetyksi. Tämä tapahtuu sangen usein ilman mitään ulkonaista opetusta, ainoastaan sattuman kautta, niin että lapsi esimerkiksi jossakin viattomassa leikissä, voimistelussa tai muussa liikkeessä ollessaan tuntee siittimen kiihoitusta ja siitä oppii paheesen. Näitä esimerkkejä sisältää muun muassa meillä tunnettu Wretlindin kirja enemmän kuin kylläksi. Usein syntyy pahe myöskin itsestään siten, että lapsen omat ajatukset vähitellen opettavat ja johtavat hänet vietin tyydyttämiseen itsesaastutuksen avulla. Ja vihdoin saa pahe niinikään usein alkunsa opetuksen kautta. Tämä viime mainittu tapaus ei tarvitse tehdä mitään eroa edellisistä. Sillä toisen opetus on aivan samallainen satunnainen eli ulkoapäin tuleva vaikutin kuin on voimistelun, tankoa myöten kiipeemisen tai muu lapsen oman havainnon aikaansaama opetus. Lapsi oppii paheesen siksi, että hänellä on vietti. Jos hänellä viettiä ei olisi, niin ei hän ottaisi vastaan tämmöistä opetusta.

Syynä siis paheesen on kaikissa tapauksissa lapsena jo löytyvä aikainen vietti. Tätä tosiasiaa ei voi kiertää, vaan on se tunnustettava peittelemättä, sillä totuuden avonainen tunnustaminen on ainoa, mikä voi auttaa lähemmäksi oikeata ratkaisua. Tunnustakaamme siis me vanhemmat, että olemme eläneet pimeydessä, kun olemme näin antaneet siittimellisille haluillemme vallan, emmekä ole taistelleet niitä vastaan; emme ole ehkä selvästi tienneet, että halumme, jotka jäävät meiltä voittamatta, siirtyvät meidän lapsillemme ja synnyttävät heidän elämässään saman ja vielä suuremman ristiriitaisuuden, kuin se, jota elämä on tarjonnut meidän ratkaistavaksemme.

Masentavaa on tätä tunnustaa, masentavaa siksi, että koko edesvastaus, jonka me, valmiina syyttämään luontoa tai Jumalaa, olimme sysänneet luotamme, nyt yhtäkkiä vyörähtää koko painollaan meidän omille hartioillemme. Ja niinkuin aina, milloin huomaa jonkun teon pahaksi, katumus muodostuu suruksi siitä, ettei tekoa voi enää tekemättömäksi saada, niin tässäkin on masentavinta se, että tehtyä ei enää voi peruuttaa. Minun lapseni on minun syyni kautta perinyt sen saman kukistamattoman, voimakkaan vietin, jota minä en ole voittanut ja joka on häntä vaivaava hänen lapsuudestansa saakka.

Mutta oikea nöyrtymys, totuuden suora tunnustaminen, niin masentavalta kuin se ensin näyttääkin, tuopi kuitenkin mukanaan valoa ja lohdutusta. Kammottavan edesvastuun rinnalla, johon totuus ensin uhkasi syöstä, se kummallisella jälleenrakentavalla tavalla osoittaa ulospääsyn ja pelastuksen tien. Tie selviää yhä enemmän ja sen mukana kasvaa turvallisuuden tunto mitä totisempi nöyrtymys on ollut.

Lohdutus on siinä, että totuutta tunnustaen näemme, että ihmisen omassa vallassa siis on vapauttaa maailma sen kamalasta onnettomuudesta. Lohdutus on siinä, ettei tämä vapauttaminen siis ole mahdollinen ainoastaan sittenkuin alaikäiset lapset jonkun täydellisen kasvatuksen perästä vapauttavat maailman, vaan silloin kuin vanhemmat ymmärtävät, että ainoastaan he itse, voittaen himonsa, voivat vapauttaa siitä lapset. Pelastus on siis täysikäisistä riippuva.

Se onkin luonnollista. Kuinka olisi luonto pannut niin suuren pahan riippuvaksi lapsista ja näiden heikoista taisteluista sitä vastaan! Ilman mitään todisteluja, korkeimpaan siveyslakiin perustuen, pitäähän meidän tuntea sisässämme, että kaikki paha voi tulla maailmaan ainoastaan meidän täysikäisten kautta.

Vapautua on siis niissä lapsissa, jotka eivät vielä ole syntyneet eivätkä siitetyt.

Kaikki on siinä, että ne voittavat vietin, jotka tulevat siittämään ja synnyttämään nämä lapset.

Ja kun me nyt ymmärrämme, kuinka äärettömän tärkeä vietistä vapautuminen meille on, ymmärrämme, että siitä riippuu maailman tulevaisuus, niin syntyy tärkeä kysymys: mistä ikäkaudesta alkaen meille yleensä voi käydä vietin voittaminen mahdolliseksi?

Tietysti saapi kysymys, kuinka jo lapsia voisi ohjata voittamaan viettiä, kahta suuremman merkityksen. — —

Tavallisesti kun puhutaan itsesaastutuksesta, sitä pidetään ihan eri asiana kuin sukupuolivietin tyydyttämistä. Tosin on toinen luonnollinen ja toinen luonnoton tyydyttämisen tapa, mutta molempien vaikuttimena on kuitenkin aivan sama vietti. Vietin tyydyttäminen itsesaastutuksella on tosin niin sanottu "nuoruuden pahe", lasten pahe, mutta se on lasten pahe vaan sen vuoksi, ettei voi tulla kysymykseen lapsen tyydyttää viettiänsä luonnollisella tavalla, — että se on lapselle vielä ainoa keino tyydyttää sitä viettiä, joka hänessä ilmestyy näin aikaisena.

Mutta jos vietti on aikaihmisellä aivan sama kuin lapsella, niin kysymykseen: voiko lapsi voittaa viettiä, saattaa vastata ottaen perustukseksi ne kokemukset, mitä meillä täysikäisillä on meihin itseemme nähden. Voimmeko me voittaa viettiä, siinä muodossa, jossa se meillä ilmestyy? Onko se meille helppo vai vaikea? Mitä keinoja me käytämme voittaaksemme? Ja vasta sen jälkeen voimme asettaa vaatimuksemme lapsiin nähden. Jos luonto olisi määrännyt lapsen tehtäväksi kamppailla jotakin erityistä lapselle omituista itsesaastutuksen viettiä vastaan, niin me voisimme sanoa, ettemme ymmärrä tuon paheen luontoa. Mutta nyt emme voi sitä sanoa, koska lapsessamme ilmestyvä vietti on ensimäinen todistus siitä, että me tunnemme vietin perin pohjin.

Kun siis joku tahtoo varjella omaa lastansa onnettomuudesta ja huolestuneena kysyy, mitä pitäisi lapselle tehdä, että hän vapautuisi, niin ei voi olla muuta tietä selvyyteen tässä asiassa, kuin vajoutua omaan itseensä, omaan elämään ja vastata itselleen kysymyksiin: Olenko minä voittanut viettiä? Jos olen, niin millä keinolla se tapahtui? mitä hengen voimia minä olen huutanut avukseni? olenko ehkä rukoillut? — Ja kun on päästy selvyyteen, mikä on voinut antaa pelastusta eli mikä keino on ollut ainoa, niin täytyy rientää ilmoittamaan sama keino lapsellekin. Sillä ihan varmaan se on sama vietti, jota vastaan lapsikin taistelee, ja kuinka häntä voisi auttaa mikään muu keino? kuinka voisi ymmärtää hänelle neuvoa mitään muuta, kuin mitä jokaisen oma sydän syvimmässään tietää auttavan, tai voivan auttaa.

Mutta — sanotaan tähän — tuo neuvo on epämääräinen; ei kaikilla voi olla taipumusta syventymään itseensä ja ratkaisemaan näin sielun asioita; tarvitaan selvä, käytännöllinen neuvo, miten on meneteltävä lapsen varjelemiseksi ja pelastamiseksi; tarvitaan selvä vastaus kysymykseen; voiko ja miten lapsi voi vapautua paheesta.

Minulla onkin vielä yksi vastaus mielessäni.

Tietysti en voi tämän kysymyksen valaisemiseksi vedota muuhun kuin omaan kokemukseeni. En siis ota arvostellakseni esimerkiksi lääkärien käyttämiä keinoja tämän "taudin" hävittämiseksi lapsista. Kuitenkin, mikäli keinot tarkoittavat paheen hävittämistä jollakin väkivaltaisella tavalla, — jotkut ovat määränneet lasten sitomista yöksi sänkyihinsä, — näyttävät ne minusta turhilta, koska vietti on luonnon voima, johon ei pysty mikään ulkonainen vastavoima; mikään väkivalta ei voi saada viettiä ulosnyhdetyksi tai sammutetuksi, yhtä vähän kuin rautaa voi saada olemaan laajenematta lämpimässä tai dynamiittia räjähtämättä tulessa. Tietysti sisällisen voiman vastapainona voi olla ainoastaan sisällinen voima. Olen niinikään kuullut, että lääkärit joskus pitävät lapsia "parantumattomina sairaina". Luullakseni on tämmöinen käsitys aina väärä, sillä vietin voittaminen ei voi missään tapauksessa käydä muutoin kuin sisällisen voiman avulla, ja sen mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta ei kukaan voi mitään tietää, niinkauan kuin lapsi elää eikä ole kadottanut järkeänsä. Vaikeus synnyttää lapsessa hengen voimaa ei ole yhtä kuin mahdottomuus pelastaa lasta.

Myöskään ei ole minulla mitään kokemusta siitä, miten vaikuttaisi vanhempien, kasvattajien tai jonkun toverin puhe. Se häpeä, jota aina tunsin syntini vuoksi, teki minulle mahdottomaksi jo ajatuksenkin, että jollenkin ilmoittaisin tai joku minulle puhuisi. Ja luulen, että juuri se seikka merkitsikin paljon minun kehityksessäni. Tulin nimittäin senvuoksi, että tässä asiassa oli kokonaan katkaistu kaikki suhde muihin ihmisiin eli että oli mahdoton ajatella neuvoa tai avun pyytämistä heiltä, ohjatuksi hakemaan apua sisäisestä elämästä, Jumalalta. Kirjassani olen kuvannut, kuinka käsitykseni sisällisestä Jumalasta, eli siitä samasta, jossa nytkin tiedän ainoan totisen elämän olevan, syntyi tämän salaisuuteni mukana ja siten että rukouksessani käännyin häneen. — Mutta minusta näyttää toiselta puolen, että vanhempien puhe, siinä tapauksessa, että he ovat sisällisesti nöyrtyneet tunnustamalla itsensä perinnön antajiksi, eivätkä siis suinkaan ajattele antaa mitään kuritusta lapselle, edes nuhteenkaan muodossa, voi vaikuttaa ratkaisevasti lapsen kykyyn vastustaa viettiänsä. Täytyy uskoa siihen, että ainoastaan puhtaan totuuden tietäminen voi auttaa ihmisiä, siis lapsiakin. Tämän mukaan minun pitäisi siis valmistaa lasta ymmärtämään, että hänen on taisteleminen viettiä vastaan, koska en minä eikä minun esivanhempani ole sitä voittaneet, — että jos hän voittaa ja pysyy puhtaana, niin hän voittaa ikäänkuin meidän puolesta, — että me odotamme sitä häneltä, — että voittaminen on hänen suuri elämäntehtävänsä. Voi olla ettei lapsi jäisi kylmäksi, vaan saisi itseluottamusta ja intoa, kun vietin voittaminen, joka vielä äsken tuntui hänestä tarpeelliselta yksistään vaan hänen oman hyötynsä eli hänen oman vähäpätöisen tulevaisuutensa vuoksi, yhtäkkiä muuttuisi hänen silmissään siksi, mitä tämä taistelu todellisuudessa onkin: suureksi elämäntehtäväksi, jonka tarkoitus on vapauttaa maailmaa. Sen kiduttavan, salaisen häpeäntunteen sijasta, joka on häntä painanut, hän saisi rohkean ja avonaisen mielen, ja hän käyttäisi paheen hävittämiseksi niitä suuria henkisiä voimia, jotka ovat kätketyt lapsen sydämmeen.

Suuren merkityksen voisi tämmöinen puhuttelu saada senvuoksi, että kun lapsen omien salaisten surujen synnyttämä suhde sisälliseen Jumalaan luonnollisesti on vielä aivan heikko maailmalta tulevien rikkaiden ja voimakkaiden ulkonaisten vaikutusten rinnalla, jotka lapsen elämän etupäässä muodostavat, niin vanhempien puhe saattaisi arvaamatta antaa tukea tuolle heikolle henkisyyden alulle, suhteelle Jumalaan, ja kasvattaa siitä yhdellä kerralla voimakkaan, ratkaisevan vaikuttimen hänelle.

Mutta varsinaiset kokemukseni, joilla minä ainoastaan voinkin kysymykseen vastata, alkavat minun omasta peitetystä taistelusta viettiä vastaan ja omasta heikosta suhteestani Jumalaan.

Koetin jo lapsena käyttää apukeinona pahetta vastaan rukousta, niinkuin minulle oli neuvottu menettelemään muissa asioissa. Erittäin selvästi muistan kuitenkin, että rukous tuntui minusta tehottomalta apukeinolta.

Koska minä rukoillessani elävästi tunsin Jumalan läsnäolon, en minä lapsena voinut yleensä "epäillä Jumalan olemassaoloa", kuten sanotaan. Se, ettei rukouksistani ollut apua, herätti minussa kummastelua. Ja juuri tästä omasta kummastelustani on sittemmin syntynyt kaikki se mitä nyt jo tiedän Jumalasta.

"Rauhallisina hetkinä minusta tuntui, että olisi pitänyt tehdä Jumalani kaikessa jokapäiväisessä elämässä enemmän pääasiaksi, kuin mitä hän minulle oli, niin että olisin voinut alituisesti pitää häntä mielessäni ja alituisesti elää semmoisessa hengen tilassa, kuin mikä minussa oli rukoillessani."

Näin kirjoitin "Heräämiseni" kirjassa. Ja koetan nyt selittää tarkemmin tämän minun mielestäni kaikkein tärkeimmän asian.

Niin oudolta kuin saattaakin kuulua, oli koko syy taistelun menestyksettömyyteen siinä, että minulla oli väärä elämänkäsitys. Ei tavallisesti puhuta lasten elämänkäsityksistä. Ja kuitenkin näen nyt selvästi, etten voinut pitää Jumalaa alituisesti mielessä siksi, että väärin käsitin elämän, se on, oman suhteeni Jumalaan.

Luulin että Jumala oli se, jonka oli määrä auttaa minua minun omassa elämässäni, joka oli jotakin minulle itselleni kuuluvaa.

Minulla oli silloin se väärä käsitys rukouksestakin, että rukouksen olisi pitänyt auttaa niiksi hetkiksi, joina en enää rukoillut, vaan elin sitä "omaa elämääni", se on, että rukouksen tarkoitus oli ikäänkuin ottaa lupaus Jumalalta tulevaisuuden varalle.

Olin lapsena aina vapaa vietin kahleista juuri sinä hetkenä, jona rukoilin. Mutta se oli minusta silloin niin luonnollista, etten sitä huomannutkaan. Sitäpaitsi rukous tavallisesti seurasi katumuksen muodossa kohta lankeemuksen jälkeen, jolloin siis olin muutenkin vapaa vietistä. Muistan, etten tullut yleensä koskaan rukoilleeksi silloin kuin jo oli pitempi aika lankeemisesta kulunut. Hetkenä taas, jolloin vietti minut valloitti, syntyi minussa sisällinen taistelu, ja tämän taistelun esineenä juuri olikin kysymys: rukoilisinko nyt apua vai en. Tietysti en tullut rukoilleeksi juuri senvuoksi, että se olisi ollut sama kuin voitto ja minähän vasta taistelin. Näin en siis tämmöisissäkään tapauksissa tullut rukoukseen asti, ja rukous taaskin seurasi vaan lankeemusta, oli pyyntö, että minun uusi, lankeemuksen jälkeen tehty päätökseni saisi Jumalalta tukea sittenkuin kiusaus jälleen tulisi.

Jotenkin varhain lapsena huomasin tämän asian ja aloin, lankeemusta seuraavan katumuksen hetkinä, päättää myöskin, että vastedes tahdoin muistella Jumalaa silloinkin kuin minulla ei ollut syntiä omantunnon päällä eli kun oli jo pitempi aika lankeemuksesta kulunut. Tunsin selvästi, että kääntyminen Jumalan puoleen, kun se aina tapahtui vasta lankeemisen jälkeen, vähitellen täytyi kadottaa merkityksensä. Varhaisen lapsuuden kokemus oli siis tuonut siihen, että apu saattoi olla mahdollinen ainoastaan jos olisi mahdollista alituisesti elää Jumala ajatuksissa. Muistan, että semmoinen elämä näytti minusta viehättävältä, jos siihen kerran olisi voinut päästä. Mutta parhaalla tahdollakaan ei siihen voinut päästä. Koetin päästä alkuun siten että kertomalla kerroin mielessäni: Jumala, Jumala, Jumala, hetki hetkeltä niin pitkälle kuin saatoin. Mutta jokin aina vei minut pois siitä. Mahdotonta oli pakottaa ajatusta eli mielialaa väkisin pysymään. Ja sentähden, kun näin, että elämä ehdottomastikin häivyttää ajatukset pois Jumalasta, kummastelin, että hän kuitenkin voi vaatia itseänsä aina ajattelemaan ennenkuin auttaa.

Kuten sanoin, se oli väärä elämänkäsitys, joka teki minulle ja tekee jokaiselle lapselle mahdottomaksi elää alituisessa Jumalan muistamisessa.

Lukeneeko lapsi läksyjänsä vai täyttäneekö muuten annettuja käskyjä, hänen tehtävänsä käsitetään tarkoittavaksi aina tulevaisuutta, hän elää ainoastaan tullakseen joksikin sittenkuin kasvaa mieheksi. Jos hän kuolee pidetään hänen elämäänsä kesken katkenneena. Kaikki siis mitä hän tekee on hänen tekeminen vanhempien tai kasvattajien käskystä. Ja Jumalan merkitys tällöin on siinä, että hän on lapsille äärimmäisenä uhkana. Mutta ei kukaan opeta — ei kirkossa, ei koulussa eikä kotona, — että hänen elämänsä on jo lapsena itsenäinen, riippumaton siitä elääkö hän huomenna tai mieheksi asti, että oman tulevaisuuden tuumat syntyvät oman itsensä ylentämistä varten ja että ihmisen tarkoitus on vaan nykyisyydessä täyttää Isän tahto.

Alituisesti mielessä voi ainoastaan pysyä tekemisen, puuhaamisen, elämisen vaikutin. Niinkuin se, joka laittaa pöytää, ei voi samalla ajatella esimerkiksi lampun rakennetta, niin ei voi ihminen elää personallisia tarkoituksiaan eli tulevaisuuttansa varten ja kuitenkin pitää alituisesti mielessään Jumalan tarkoituksia.

Tämä mahdottomuus on sama ukolle kuin lapselle.

Vastaus kysymykseen, voiko vietistä ja siis paheesta vapautua jo lapsena, jääpi minun sisällisten kokemuksieni mukaan tämmöiseksi:

Voipi ainoastaan siinä tapauksessa, että lapsessa voi syntyä pysyväinen, katkeamaton "elämä Jumalassa", — semmoinen elämä, missä Jumala tekemisen vaikuttimena itsestänsä on mielessä ja on elämän viehätyksenä.

Evankeliumissa kerrotaan, että meidän uskontomme perustaja jo lapsena sanoi Jumalaa isäkseen, s.o. ymmärsi elämän hänessä itsessään asuvan hengen käskyjen täyttämiseksi. Siinä oli jo lapsesta pitäen hänen elämänsä viehätin ja hänen tekojensa vaikutin. Samallaiseen vapaasen elämään tämä uskonnon perustaja kutsuu kaikkia ihmisiä, ja pitää sitä mahdollisena, helppona ja onnea tuottavana.

Mutta me vaan tahdomme, että lapsemme "tulisi joksikin".

Selvää on, että jos lapsen sydämmen täyttää sama elämänviehätin kuin oli Jeesuksella, niin hän vapautuu paheesta.

Kuinka moni vanhemmista tahtoisikaan minulta enää kysyä: miten on lapsessa herätettävä tämmöinen "elämä Jumalassa"?

Jos joku kasvattaja, tunnustamatta itse puolestaan tätä elämän ymmärrystä, tahtoisi käyttää sitä ainoastaan keinona lapsen kasvattamista varten, niin ei hän varmaankaan onnistuisi. Hän tuskin voisi päästä perille kuinka tämmöinen elämänkäsitys olisi lapselle omistettava. Syy tähän on se, ettei ketään voi opettaa uskomaan. Usko voi vaan vapaasti siirtyä. Lapsi itsestään omistaa sen uskon, mikä on niillä, joilta on häneen lähin vaikutus. Kaikista puheista ja opetuksista ja yhteisistä rukouksista riippumatta lapsi rupee vaistomaisesti pitämään elämänä (= uskomaan) sitä, mitä hänen ympäristönsä pitää elämänä (= uskoo).

Tietysti ainoastaan osoittamalla lapselle havainnollisesti, mimmoinen tämä "elämä Jumalassa" on, todistamalla siis omilla teoillaan että on olemassa ihmisiä, jotka siihen uskovat ja tahtovat sitä elää, voi lapsessa herättää elävän uskon siihen.

Onko vaikeata vai helppoa antaa lapselle pelastava elämänkäsitys, ei riipu lapsen kykenemättömyydestä tai vastahakoisuudesta ymmärtämään mitä täysikäiset koettavat hänelle selittää ja opettaa, vaan riippuu siis tässäkin yksistään meistä täysikäisistä itsestämme, siitä, mihin me itse uskomme ja miten elämme.

Tämä itsekasvatus on ainoa mahdollinen kasvatustapa, ja sitä se on ennen kaikkea tässä pääasiassa, nimittäin uskon antamisessa lapselle.

Muuta keinoa ei ole jo syntyneen lapsen pelastamiseen.

Mutta juuri senvuoksi, ettei muuta keinoa löydy, ja tämä ainoa jää käyttämättä, pysyy pahe lapsuudessa voittamatta, ja lapsi vie sen mukanaan nuorukaisikään, jolloin vanhempien vaikutus alkaa jo heiketä ja opetukset tulevat maailmalta.

Vietti nuorukaisijässä.

Täysikäiseksi pääsevälle ominaista on, että hänelle on tullut välttämättömäksi tunnustaa itselleen ja ilmoittaa muille joku elämänohje, jonka valossa hän tahtoo että hänen tekojansa ja toimiansa arvosteltaisiin, — osoittaa että hänen tekemisiensä vaikutin on hänessä itsessään.

En sano, että hänellä olisi välttämättä tarve omistaa joku semmoinen elämänohje, jota kaikki pitävät ylevänä. Tämä riippuu siitä, missä kehitystilassa ihminen on; johtavatko häntä saavuttamattomat ihanteet hänen pyrkiessä loppumatonta täydellisyyttä kohden, vai koettaako hän ainoastaan löytää semmoisen elämänohjeen, mikä soveltuisi siihen elämäntapaan, joka pitää häntä orjuudessa, ja samalla himmentäisi hänen omissa ja muiden silmissä hänen todelliset orjalliset vaikuttimensa. Sillä juoppoudenkin orjuus luopi kohta elämänohjeen, jonka mukaan juominen on terveellinen, miehuutta edistävä, ajatuksia kehittävä, ja varaskin löytää seuran, missä hänelle tarpeellinen elämänohje on sanoihin puettuna ja ylistettynä.

Minkä tahtoisin sanoa, on, että ihminen, tultuaan täysikäiseksi, tuntee koko olentonsa riippuvan siitä, että hänen tekojensa vaikuttimet näkyvät lähtevän itsenäisesti hänestä itsestään.

Tämä välttämättömyys esiintyä itsenäisesti näyttäytyy kohta erittäin voimakkaana siihen aikaan kuin nuorukainen vastikään pääsee kantamaan miehen nimeä. Mutta kun täysikäisyyden osoitus näin on vaikuttimien omintakeisuudessa ja hänellä ei vielä ole mitään itsenäisiä vaikuttimia, on hänelle tärkeätä peittää tätä sillä, että osoittaa ainakin olevansa kokonaan riippumaton semmoisista elämänohjeista eli käskyistä, joita vanhemmat antavat alaikäisille lapsilleen, myöskin riippumaton siis mistään ulkonaisista jumalista ja opituista hyvän ja pahan käsitteistä. Ja siksi hän omistaa vaan tavallisesti ne lapselliset teoriat, jotka vallitsevat hänen ikäistensä, samalla tavoin vapautuneiden toverien keskuudessa ja pidetään siellä itsenäisyyden merkkinä.

Tässä kehityskaudessa tavallisesti nuoruuden salainen pahe vaihtuu miehuullisena pidettyyn prostitutsiooni-elämään. Nuorukaisen sydämmessä tapahtuu luopuminen omastatunnosta ja sen vaihtaminen teorioihin. Vietin tyydyttäminen, jota lapsuudestaan pois kasvava nuorukainen oli pitänyt semmoisena häpeänä ja niin raskaana salaisuutena, yhtäkkiä on puheaineena ja sanotaan luonnolliseksi ja oikeutetuksi, kunhan se ei tapahdu itsesaastutuksen avulla, vaan niinkuin luonto itse on määrännyt, joka on tehnyt ihmiset miehiksi ja naisiksi. Häpeällistä oli korkeintaan se tapa, jolla hän oli viettiä tyydyttänyt, eli oikeastaan vaan se ettei hän ollut vielä täysikäinen. — Näin ei puhu ainoastaan toverit. He voivat milloin tahansa löytää tukeeksensa kirjallisuutta, joka vakuuttaa ihan niinkuin hekin. Vieläpä enemmän. Olen lukenut, ettei itsesaastutus olekaan oikeastaan mitään vahingollista, koska se vaan kehittää ja kypsyttää ihmistä oikeaan sukupuolielämään.

Hillittömyys, joka tavallisesti seuraa vapautumista holhunalaisuudesta, on aluksi vaan uhkaa ja ilontuntoa siitä, että ihminen siis todella ei riipu muusta kuin sisällisistä vaikuttimista. Mutta tämä sama hillittömyys sukupuolielämässä vähitellen alkaa muuttua tavaksi ja tehdä orjaksi. Moni varmaankin muistaa elämästänsä hetken, jolloin hän säikähtäen huomasi, että hän tultuaan vapaaksi yhtäkkiä todella tarvitsee jotakin sisällistä vakaumusta menettelynsä ohjeeksi ja suuntaajaksi. Mutta hänellä ei ole mitään semmoista uskoa johonkin elämänohjeesen, joka antaisi hänelle voimaa sitä seurata; kyky seurata omia hyvän käsityksiä on niin vähäpätöinen, ettei siihen voi nojautua. Sanoa taas, että minun käsitykseni hyvästä on niin ja niin korkea, mutta että minä olen huono enkä voi sitä saavuttaa, vaan lankean yhä aistillisuuteen, — näin sanoa ei voi nuori mies, koska koko hänen ylpeytensä on siinä että hän näyttää seuraavan omia vaikuttimia. Ja sentähden alkaa kokonainen sarja itsensäpettämisiä, s.o., nuori mies rupee keksimään semmoisia elämänohjeita, jotka osoittaisivat, että hänen nykyinen elämäntapansa muka vuotaa luonnollisena seurauksena juuri niistä, eli, ettei hänen elämäntapansa ole seuraus mistään orjallisesta aistillisuudesta, vaan hänen omista vakaumuksistaan. Syntyy erityinen tarve järjensyillä perustella tämmöisiä elämänohjeita ja saada julkista tunnustusta niille. Ja se ei olekaan mitään vaikeata, sillä ympärillä on paljon samanikäisiä ja samassa kehityskaudessa olevia, joilla on sama tarve. Tässä tarkoituksessa tulevat sukupuolielämän asiat kovaäänisen keskustelun aineeksi ja kaikki todelliset elämänohjeet, jotka osoittavat ihmisen etäisyyttä siveydestä, joutuvat pilkan esineeksi.

Mutta riippuvaisuus aistillisuudesta tulee yhä tuntuvammaksi, ja yhä tärkeämmäksi sen rajoittaminen; ja yhä selvemmäksi käy sisälliselle itselle, että nuo ylpeällä varmuudella julkilausutut teoriat eivät voi tässä suhteessa olla miksikään avuksi, — että kaikki edistyminen taistelussa aistillisuutta vastaan voi käydä päinsä ainoastaan tunnustamalla oman mitättömyytensä, s.o. yhtaikaa sekä oman kykynsä saavuttaa täydellisyyttä, että oman suuren etäisyytensä siitä. Ja niinkuin hän ei koskaan ollut sisällisesti uskonutkaan noihin teorioihin, joiden tarkoitus oli ainoastaan salata hänen orjuuttansa, niin hän nyt alkaa tuntea tarvitsevansa semmoisia korkeita elämänohjeita, joihin hän voi sisällisesti uskoa ja siten saada itsenäistä voimaa aistillisuutta vastaan. Tämä tovereilta kätketty tarve panee hänet katsomaan ulommas ympärillensä, tutkimaan mistä häntä siveellisesti ylempänä seisovat ihmiset saavat voimaa oikein elääksensä, ja on hänen sydämmellensä kaikessa salaisuudessa äärettömän tärkeätä, että on olemassa uskonnonperustajia tai siveyden tai lääketieteen opettajia, joiden tehtävänä on tuottaa maailmaan elämänohjeita ja niin osoittaa voiman lähteesen.

Ne opettajat, jotka sanovat että nuorisolla ei ole kuin vastahakoisuutta elämänohjeisin ja että hyvän neuvoja on maailmassa aina tarpeeksi, erehtyvät; sillä se, mitä oppilas hakee, ei ole satunnaisia hyvän neuvoja ja kauniita sanoja siveellisyydestä, vaan semmoisia elämänohjeita, joihin hän voi uskoa.

Sentähden kaikkina aikoina on ihmisillä ollut pakko tuoda esiin käsityksensä korkeimmasta normista tässä sen tärkeimmässä elämänkysymyksessä. Sillä vaan korkeimpaan voi kukaan todella uskoa.

Kuinka on meidän aikanamme? Onko meillä tarjona selvyyttä siitä mikä on korkein ohje sukupuolielämässä? Uskommeko me edes että löytyykään yhtenäistä totuutta tässä asiassa, s.o. samaa elämäntietä kaikille ihmisille?

Tässä tarkoituksessa on hyvä läpikäydä pääasiallisimmat näkökannat, mitkä meidän aikanamme tavataan sukupuolielämän kysymyksessä.

Kirkon antama elämänohje. Pääkohta evankeliumissa, mikä koskee tätä kysymystä, kuuluu: "Ja fariseukset tulivat hänen tykönsä, kiusasivat häntä, ja sanoivat hänelle: saako mies eritä vaimostansa kaikkinaisen syyn tähden? Niin hän vastasi ja sanoi heille: ettekö ole lukeneet, joka alusta ihmisen teki, mieheksi ja vaimoksi hän heidän teki? Ja sanoi: sentähden pitää ihmisen luopuman isästänsä ja äidistänsä, ja vaimoonsa sidottu oleman: ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi: niin etteivät he ole enää kaksi, mutta yksi liha. Jonka siis Jumala yhteen sovitti, ei pidä ihmisen sitä eroittaman. Ja he sanoivat hänelle; miksi Mooses käski antaa erokirjan, ja hyljätä hänen? Sanoi hän heille: teidän sydämmenne kovuuden tähden sallei Mooses eritä teitä teidän vaimoistanne: vaan ei alusta niin ollut" (Mat. 19: 3-8). "Te kuulitte sanotuksi vanhoille: ei sinun pidä huorin tekemän, mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo vaimon päälle, himoitaksensa häntä, niin hän teki jo huorin hänen kanssansa sydämmessänsä" (5: 27, 28). "On myös sanottu: jokainen, joka emäntänsä hylkää, muutoin kuin huoruuden tähden, hän saattaa hänen huorin tekemään: (toisen käännöksen mukaan: hän, paitsi omaa huoruuttansa, saattaa hänen huorin tekemään:) ja joka nai sen hyljätyn, hän tekee huorin" (31, 32). "Hänen opetuslapsensa sanoivat hänelle: jos miehen asia niin on vaimon kanssa, ei sitte ole hyvä naida. Niin hän sanoi heille: eivät tätä sanaa kaikki käsitä, mutta ne, joille se annettu on. Sillä muutamat ovat kuohitut, jotka äitinsä kohdusta niin syntyneet ovat: ja ovat kuohitut, jotka ihmisiltä kuohitut ovat: ja ovat kuohitut, jotka taivaan valtakunnan tähden itse heitänsä kuohinneet ovat. Joka sen taitaa käsittää, se käsittäkään" (19: 10-12). — Paavali sanoo ensimäisen korinttilaiskirjeen 7 luvussa vastaukseksi siihen, mitä häneltä oli kirjeellisesti kysytty: "Hyvä on miehelle, ettei hän vaimoon ryhdy. Mutta huoruuden tähden pitäköön kukin oman vaimonsa, ja jokainen pitäköön oman miehensä. Mies antakaan vaimolle velvollisen mielisuosion: niin myös vaimo miehelle. Ei ole vaimolla valtaa omalle ruumiillensa, vaan miehellä: ei myös miehellä ole valtaa ruumiillensa, vaan vaimolla. Alkäät toinen toistanne välttäkö, jollei se ole molempain suosiosta hetkeksi, että teillä jouto olisi paastota ja rukoilla: ja tulkaat jälleen yhteen, ettei saatana teitä kiusaisi teidän himonne hillimättömyyden puolesta. Mutta sen sanon minä teille suomisen ja ei käskyn jälkeen. Sillä minä tahtoisin, että kaikki ihmiset niin olisivat kuin minäkin olen; mutta jokaisella on oma lahja Jumalalta, yhdellä niin ja toisella näin. Vaan minä sanon naimattomille ja leskille: se on heille hyvä, jos he ovat niinkuin minäkin. Vaan elleivät voi heitänsä pidättää, niin naikoon; sillä parempi on naida, kuin palaa." — Katolilainen kirkko, kuten aina kirkot, teki Kristuksen osoittamasta sisällisestä elämänohjeesta oman määräämän ulkonaisen pakkolain, säätäen, että ne, jotka virallisesti elävät "taivaan valtakunnan tähden", ovat kielletyt avioliittoa rakentamasta. Siveellisyyskysymys ei ole ainoa, joka on kärsinyt siitä, että kirkko näin on asettunut jumalallisen lain taakse ja julistanut sen ihmisille omanansa. Totuttaen ajattelemaan, että kieltäytyminen on kirkon vaatimus, se hävitti ihmisiltä tunnon siveysvaatimuksen lähteestä. Ja sen mukana oli tietysti poissa kaikki voima elämänohjeelta, sillä rakkaudesta kirkkoon ei voi kukaan pysyä puhtaana. — Luterus, joka niinikään oli kirkon mies, ei nähnyt tätä syytä vallitsevaan epäsiveellisyyteen, vaan luuli, että katolilainen kirkko oli väärinkäsittänyt Kristuksen elämänohjeen. "Aviosääty", sanoo Luterus suuremmassa katkismuksessaan, "ei ole ainoastaan kunniallinen, vaan tarpeellinen ja Jumalan ankarasti käskemä sääty, niin että kaikkein säätyjen yhteisesti, sekä miesten että vaimoin, jotka vain luonnosta siihen soveliaita ovat, tulee siinä elää: paitsi muutamia sangen harvoja, jotka jumala erinomaisessa neuvossaan on eroittanut, etteivät ole avioliittoon kelvollisia, taikka armosta sillä korkialla ja ylönluonnollisella vapaudella lahjoittanut, että taitavat ulkona siitä säädystä pitää puhdasta elämää. Sillä jos luonto saa semmoisena asua ja pysyä, kuin miksi sen Jumala on luonut: niin on varsin mahdotointa puhtaana ulkona aviosäädystä elää, sillä liha ja veri ei taida muuttaa luontoansa, ja luonnollinen himo ja lihan taipumus pitää estämättä tavallisen laatunsa, niinkuin joka ihminen tietää. Sentähden että lihan himo jollakin muotoa vältettäisiin, on Jumala säätänyt aviokäskyn, että itsekullakin olisi oma laillisesti määrätty osansa ja siihen tyytyisi, vaikka tässäkin Jumalan armoa tarvitaan, että sydän samassa olisi puhdas."

Tämä Luteruksen katsantotapa nyt muodostaa meidän kirkkomme kannan asiassa. Nuo "sangen harvat, jotka Jumala armosta ylenluonnoliisella vapaudella lahjoittanut on", ovat silinneet vähitellen kokonaan pois, kun on ollut kysymys yleisestä elämänohjeesta heikoille ihmisille, sillä kukapa pystyisi seuraamaan ylentuonnollisen jumal'ihmisen esimerkkiä taikka pyrkiä ylemmäksi Luterusta, joka itsekin meni naimisiin.

Meidän päivinämme on kaikki se, mitä Luterus kirjoitti halveksitun avioliiton puolustukseksi katolilaista coelibatilaitosta vastaan muuttunut varsinaiseksi uskonnolliseksi elämänohjeeksi, niin että aviollinen yhdyselämä on tehty korkeimmaksi ihanteeksi. Luteruksen kanssa sanoo aikamme hengellinen opettaja: Tavallisen ihmisen ei ole hyvä yksin olla, sillä liha ja veri ei voi muuttaa luontoansa, vaan luonnollinen himo ja lihallinen vietti täytyy saada estämättä tyydytyksensä; sentähden on Jumala säätänyt aviosäädyn, missä tämä saa tapahtua. Ulkopuolella avioliittoa sitävastoin on vietin tyydyttäminen synti. Ankarin kaikista on kielto haureutta vastaan.

Tämä on nyt se elämänohje, jonka antaa nuorelle miehelle kirkonoppi.

Se, minkä hän tästä elämänohjeesta vastaanottaa, on tieto, että vietti on vastustamaton luonnonvoima. Sitä samaa sanovat kaikki hänen ympärillänsä.

Hän vastaanottaa sen vanhana totuutena, ikäänkuin hän olisi aina itsekin niin ajatellut. Mutta itse asiassa tämä tieto esiintyy hänelle ihan hänen huomaamattansa uutisena. Sillä siitä pitäen kuin hän alkoi ymmärtää, tähän päivään saakka, on hänessä — jokaisessa ihmisessä — elänyt itsenäinen, oman sydämmen kysymys: onko vietti minussa luonnonvoima, vai voinko minä sen voittaa, — ja sydämmessään hän ei ole päässyt tätä kysymystä kauemmas.

Mutta kun hän nyt, huolimatta omasta kokemuksestaan, joka muistuttaa hänelle, että hänen taistellessa itsesaastutusta vastaan voittaminen ei koskaan tuntunut mahdottomuudelta ja sittemmin miehistyessä usein pelkkä ujous ja naisten pelko teki hänelle mahdolliseksi hillitä tuota vastustamatonta luonnonvoimaa, — kun hän huolimatta näistä sisällisistä kokemuksistaan, ainoastaan alituisesta korvaan toitottamisesta todella rupeaa menettelemään niinkuin uskoisi vietin vastustamattomaksi luonnonvoimaksi, niin avioliittoko hänelle esiintyy ainoaksi järjelliseksi pääsöksi vaikeudesta?

Kaksi seikkaa on selvänä hänen silmiensä edessä.

Toinen on, että avioliitto pidetään yhteiskunnallisena laitoksena, ja sen rakentaminen mahdollisena vasta silloin kuin yhteiskunnalliset edellytykset ovat käsillä, ennen kaikkea jokin varmuus aineellisista tuloista. Naimisiin meneminen siinä viattomuuden iässä, jolloin ei ole mitään tietoa tuloista, ainoastaan sen uskon perustuksella, että vietti on luonnonvoima, herättäisi naurua joka taholla.

Toinen on, että kirkko elää täydellisessä sopusoinnussa vallitsevan yhteiskunnallisen laitoksen kanssa, niin että mitä yhteiskunnan kannalta katsotaan välttämättömäksi, siinä kirkko vaikenee. Nyt on yhteiskunnassa olemassa järjestetty haureuslaitos. Ja tämän suhteen vallitsee yleinen vaikeneminen. Se on välttämätön paha, on yleinen arvelu.

Yhdeltäpuolen siis: vietti on vastustamaton luonnonvoima, mutta sen tyydyttäminen on ankarasti kielletty ulkopuolella avioliittoa. Toiselta puolen: avioliittoon saa mennä vasta kun on tuloja.

Ja koska nuori mies ei voi uskoa, että vietti muuttuisi luonnonvoimaksi vasta papillisen vihkimisen mukana, täytyy hänen — ilman että hänelle kukaan on suorastansa silmää iskenyt — vihdoin ymmärtää, että tuon ankaran siveyskiellon takana piilee salainen lupaus olla ikäänkuin mitään huomaamatta, jos kielto tulee rikotuksi, kunhan rikkominen tapahtuu tarpeellisella peittämisellä ja ilman melutta, syrjäpaikoissa.

Ensimäinen tieto siitä, että löytyi tämmöisiä laitoksia, vaikutti minuun kauhistavasti. Olin 15-vuotias, kun vanhempi toveri minulle salaisuutena kertoi mimmoiset nämä paikat ovat, kuinka siellä miehet ja naiset toisiansa kohtelevat, ja todistukseksi siihen, että kaikki niissä kävivät, mainitsi jonkun opettajista. — Veri pysähtyi minun sydämmessäni kummeksuvasta kammosta. Ihan tuntemalla tunsin kuinka kaikki käsitykseni ikäänkuin vierivät alas ja menivät palasiksi.

Mutta sen mukaan kuin kasvoin ja pilaannuin ja sen mukaan kuin entinen paheeni muuttui prostitutsiooni-elämäksi, sovin minä olevien olojen kanssa, ja minustakin rupesi näyttämään teoreetisesti luonnolliselta, että jos yhteiskunnalliset olot eivät salli miehen rakentaa avioliittoa, kun hänellä ei ole omaisuutta, niin täytyy samassa yhteiskunnassa olla sallittuna prostitulsiooni.

Tämä sovinto kirkon kannan kanssa oli ainoastaan ulkonainen. Kaikki sisällinen usko sen auktoriteettiin tietysti hävisi, niin ettei tosissaan voinut enää nojailtua siihen, että kirkko käsitti sukupuolisen vietin luonnonvoimaksi.

Mutta kun yhä oli tarpeellista pätevillä syiltä kumota lapsuuden omatunto, joka ei tunnustanut viettiä luonnonvoimaksi, vaan käski voittamaan, täytyi löytyä muita teorioja, jotka tähän tarkoitukseen olisivat kelvanneet, nimittäin uskomiseksi, että omantunnon väite oli väärä.

Semmoisia teorioja ei puutu. Ne ovat edessämme kuin tarjottimella.

Tieteen tarjooma elämänohje. Meidän aikamme on jättänyt itämaiset uskonnonperustajat ja keskiaikaiset reformaattorit sikseen, ja hakee itsenäistä elämänohjetta omasta eurooppalaisesta tieteestä.

Luonnontiede on juuri meidän päivinämme päässyt ratkaisevaan sananvaltaan. Darwinista saatuaan ensi lykkäyksen kaikki tiedemiehet semmoisella uteliaisuudella ja innolla alkoivat tutkia heille ihan uudelta kannalta avautunutta "luontoa", erittäin eläinkuntaa, että ikäänkuin unohtivat itsensä, ihmisen järkinensä. Tuntui niinkuin pitäisi ensin läpitsensä tutkia koko muu luonto, löytää kasvi- ja eläinkunnassa vallitsevat lait, ennenkuin oli aika puhua ihmisestä. Ihminenhän ei ollut muu kuin viimeinen jäsen kehityksessä; mitäpä siis hänestä saattoi olla puhetta ennenkuin itse kehitys ja sen laki oli selvitetty.

Ennen oli uskottu että siveellisyyslaki oli kätkettynä raamatun kirjoituksiin ja ihmisten sydämmeen. Ja siksi kai syntyi papisto, joka tätä lakia kirjoituksista johti esille ja ihmisille selitteli. — Nyt sitävastoin, samalla kuin usko teoloogeihin on haihtunut, on herännyt uusi tieteesen perustuva usko: kaiken lähde on ulkopuolinen luonto, joka on siis tutkittava ja sieltä sitten johdettava oikea, epäilemätön siveellisyyslaki, Luonto on jumalallisenkin lain ainoa kirja. Lain tulkitsemisen tehtävä on siirtynyt tiedemiehille. Kaikki on siis tulevaisuuden varassa. Mutta ihmiskunnassa elää sitkeä usko, että sieltäpäin totuus on nyt löytyvä.

Sekin siveellisyyslaki, joka koskee ihmisen suhdetta toiseen sukupuoleen, oli siis löydettävä ympäröivän luonnon vertailevasta tutkimisesta. Mutta kun yleisö tietysti ei voi odottaa tieteen vastausta ja elää niinkauan ilman mitään elämänohjetta, on luonnollista, että sen täytyy edeltäpäin arvata, mihin suuntaan vastaus tulee käymään ja elää sen mukaan. Jokainen ihminen sitäpaitsi voi itse nähdä luonnon ympärillänsä. "Oikein arvostellen pariutumiselämää luonnossa hän on löytävä oikean ohjeen omalle sukupuolielämälleen."

Se elämänohje, johon tiede, ennenkuin se vielä on ratkaitsevan sanansa lausunut, noin ikäänkuin edeltäpäin viittaa jokaiselle yksityiselle, on, että ihminen menetelköön niinkuin kunkin ruumiillinen terveys vaatii. Kaikki on luonnonmukaista, mikä on sopusoinnussa ruumiillisen terveytemme kanssa. Käytännöllinen neuvo on siis se, että vietin tyydyttäminen on ihmiselle sallittu siinä määrässä, mikäli hän ei tunne siitä voimain vähennystä eikä ruumiillista haittaa. Tämä kanta on ristiriidassa kirkollisen kannan kanssa siinä, että kun jälkimäinen antaa ratkaisevan merkityksen Jumalan säätämälle avioliitolle, pitää edellinen luonnon ääntä ensimäisenä määrääjänä ja avioliittoa inhimillisenä laitoksena, joka aikojen kuluessa voi hävitä ja vaihtua toisiin vapaampiin elämänmuotoihin. Mitä tähän luonnon ääneen tulee, niin ymmärretään sillä viettiä, joka määrätyllä iällä ilmestyy, ja voi ilmestyä myöskin riippumatta mistään ihanteellisesta rakkaudesta johonkin erityiseen henkilöön toisesta sukupuolesta.

Se lähde, josta tämä elämänohje koettaa osoittaa voimaa taisteluun viettiä vastaan, milloin tämä on voitettava, on itsensä säilyttämisen vaisto. Siihen täytyy ihmisen nojautua. Hänen täytyy saada voimaa viettiä vastaan tuntiessaan sitä vahinkoa, joka seuraa sukupuolielämän väärinkäyttämisestä, ja hänen täytyy aina pitää mielessään sen normaalin ja ruumiillisesti terveen olennon kuvaa, joksi hän pyrkii.

Tämä elämänohje on siis johdonmukaisempi kirkon antamaa elämänohjetta, koska se osoittaa voimaa itsestänsä, eli siitä ruumiillisen terveyden ja hyvinvoinnin ihanteesta, johon elämänohje viittaa niinkuin ihmisen korkeimpaan saavutettavaan.

Tätä kantaa tunnustavat, jos kysymys ei ole julkisesta mielipiteensä lausumisesta, enimmät aikamme maallikot. Ja he tunnustavat sitä ei ainoastaan minään satunnaisena mielipiteen vaihtona yksityisissä keskusteluissa, vaan elämän tärkeimmissä ja ratkaisevimmissa tilaisuuksissa. Sillä se muodostaa aikamme ihmisten vakaumuksen, siitä huolimatta mitä he julkisuudessa puhunevatkin. Lääkäri, virallisena auktoriteettina, neuvoo sairastansa naimisiin, mutta luottamuskeskustelussa tutumman sairaan kanssa, jolloin hänen on ottaminen lukuun, että hänen velkaantuneen ystävänsä on niin hyvin kuin mahdoton mennä avioliittoon, hän sanoo vaan, että täytyy hakea yhteyttä naisten kanssa. Tapahtuu myöskin yhtä usein, että isät, jotka eivät voi sallia, että heidän nuoret, toivorikkaat poikansa ainoastaan vietin tyydyttämisen vuoksi menisivät umpimähkään naimisiin ja siten pilaisivat koko vastaisen asemansa ja yhteiskunnallisen uransa, neuvovat heitä, ainoana mahdollisuutena, käyttämään yhteyttä naisten kanssa, joista pääsee maksulla. He neuvovat puhtauteen ajatuksissa, he neuvovat unohtamaan nuo yhtymiset heti kun ne ovat tapahtuneet, he neuvovat pitämään niitä ainoastaan välttämättömänä luonnon suorituksena, jota ei saa mielikuvituksessa säilyttää, vaan täytyy pitää ulkopuolella ajatuspiiriään. Ja näin neuvoessaan he eivät suinkaan menettele punnitsematta. He tekevät sen parhaimmassa tarkoituksessa, jakavat lapsilleen parhaan tietonsa ja ymmärryksensä. Se on heidän vakaumuksensa siitä, mikä on paras heidän omille lapsilleen, joitten menestymisestä ei kukaan niin huolehdi kuin he.

Lääkärien antama elämänohje. Viralliset lääkeopin auktoriteetit, ollen valtion palveluksessa, joka puolestaan nojautuu virallisesti kirkon siveyskäsitteisiin, eivät ole koskaan voineet löytää selvää ja varmaa kantaa tässä asiassa. Toisella puolella on heillä kehitysoppiin vetoova ajanhenki ja toisella valtiokirkko. — Kuitenkin on viime aikoina, erittäinkin tuon herättävän ja voimakkaan pohjoismaisen kaunokirjallisuuden vaikutuksesta virallinen lääketiede ollut pakotettu kantansa ilmaisemaan, ja on sentähden olemassa jo useita julkaisuja tältä taholta.

Niinpä on tunnettu lundilainen professori S. Ribbing, joka kirjassaan "Sukupuolielämän terveys- ja siveysoppi" tekee ankaran hyökkäyksen "ajan henkeä" vastaan ja tarmonsa takaa todistelee, että yhdyselämä saa alkaa vasta avioliitossa, torjunut innolla sitä yleiseksi tullutta epäluuloa, että kaikki lääkärit muka poikkeuksetta neuvovat nuoria miehiä hakemaan yhteyttä naisten kanssa avioliitosta riippumatta. Hän ei sano tietävänsä ainoatakaan lääkäriä, joka ei kehottaisi ehdottomaan kieltäytymiseen ennen avioliittoa.

Olkoon tämän asian laita kuinka tahansa, hänen kiijansa mukaan tahdon esittää useiden etevien ammattimiesten julkisia lausuntoja.

Kraft-Ebing: Lukematon joukko säännöllisessä terveydentilassa olevia miehiä voi kieltäytyä sukupuolivietistä, eikä tämä pakollinen kieltäytyminen tuota mitään haittaa heidän terveydellensä.

W. Acton lausuu samaan suuntaan, että naimaton nuoriso voi ja sen täytyy pysyä ehdottomasti puhtaana, ollenkaan pelkäämättä mitään vahingollisia seurauksia terveydelle.

Oesterlen sanoo: "nuorison täytyy oppia kieltäytymään ja odottamaan milloin sen aika tulee."

A.C. Beale (professori Lontoon yliopistossa) kirjoittaa: "Arvelu, että, milloin avioliitto on mahdoton, luonnollinen pariutumis-elämä ulkopuolella avioliittoa olisi välttämätön, kaipaa kaikkea perustusta ja on väärä. On välttämätöntä pontevasti julistaa, että ankarin kieltäytyminen ja puhtaus on aivan sopusoinnussa fysioloogisten lakien niinkuin siveellistenkin kanssa, ja että himojen päästämistä valloilleen voi puolustaa yhtä vähän fysioloogisilla tai psykoloogisilla syillä kuin siveellis-uskonnollisilla."

Voipi lisätä vielä seuraavia lausuntoja:

Kuuluisa New-Yorkin professori Gowers sanoo, että lääkärit, jotka sallivat ja joskus neuvovatkin vietin tyydyttämistä ulkopuolella avioliittoa, ovat väärällä tiellä. Luulo, sanoo hän, että sukupuolielämän nautinto on ihmiselle ehdottomasti välttämätön, on vailla kaikkea järjellistä pohjaa. Lopuksi Gowers suuren kokemuksensa perustuksella, jonka hän on saavuttanut hermotautien alalla, ilmoittaa, ettei kukaan ole koskaan tuntenut terveytensä pilaantuvan kieltäytymisen vuoksi.

Tri Jules Worms, eräs etevä Pariisin lääkäri, on kieltäytymisestä lausunut seuraavaa: "Haureellisuudella on kylliksi suuri joukko asianajajia, jotka vakuuttavat, että kieltäytyminen on nuorisolle haitallinen terveydellisessä suhteessa. Mitä minuun tulee, niin käytäntö ja kokemus, samoin kuin fysioloogiset havainnot ovat tuoneet minut siihen vakaumukseen, että kieltäytymistä on nuorukaisille neuvottava. Niissäkin tapauksissa, missä se on pakollinen, kuten olen huomannut koko lääkärinäoloaikanani, ei sen seurauksena ole suinkaan terveyden huononeminen, josta niin paljon kaikkialla puhutaan."

Muutamia huomattavia lääkeoppineiden lausuntoja esitän vielä tuonnempana.

Löytyy sitten koko joukko kehoitus- ja opastuskirjallisuutta nuorisolle, joissa myöskin kehoittamalla kehoitetaan kieltäytymiseen ennen avioliittoa, ja joissa sangen usein päälliseksi käytetään kaikellaisia pelotuskeinojakin tarkoituksen saavuttamiseksi. Ja tämä tarkoitus on: pelastaa nuoriso siitä suuresta vaarasta, joka sitä uhkaa, jos se ennen avioliittoa hakee sukupuolielämän tilaisuutta, — vaaraa, joka turmelee sekä sen siveelliset tunteet että veneeristen tautien kautta ruumiillisen terveyden. Ei voi suinkaan valittaa, ettei olisi nuorisolle kyllin elävissä väreissä kuvattu, mitä seurauksia tuottaa vapaa sukupuolielämä ennen avioliittoa.

Näin ollen jos, kuten professori Ribbing vakuuttaa, lääkärienkään joukossa ei ole niitä, jotka väittäisivät, että luonnollinen sukupuolielämä riippumatta avioliitosta olisi nuorisolle terveellinen, mistä tulee se, että nuorisossa sittenkin sitkeästi pysyy käsitys sukupuolielämän terveellisyydestä ja siis välttämättömyydestä?

Epäilemättä siitä syystä, että he itse päättävät ketä tässä asiassa on kuulostettava ja mistä opetus löydettävä.

"Kyllähän naineiden on hyvä puhua", he sanovat ja tarkoittavat sanoa, että sinä, joka naineena miehenä elät säännöllisessä yhdyselämässä, et ole oikea mies meille neuvoja antamaan ja kehoittamaan kieltäytymiseen; olisit silloin puhunut kun olit naimaton, niin olisimme sinua kuulleet. Meiltä naineilta, jotka elämme yhdyselämässä, he tulevat aina, kaikista puheistamme huolimatta, ottamaan sen opin, mitä me teossa itse seuraamme, opin, että vietin säännöllinen tyydyttäminen on ihmiselle luonnollinen ja terveellinen. Neuvoa kysyäkseen he voivat parhaiten kääntyä lääkeoppia lukevien toveriensa puoleen, jotka niinkuin hekin ovat naimattomia. Mutta juuri nämä naimattomat lääkärikokelaat luottamuskeskusteluissa toveriensa kanssa eivät käske näitä ehdottomaan kieltäytymiseen, vaan pitävät ikäänkuin heidän puoltansa. Luottamus niihin vanhempiin lääkäreihin, joilla on julkista merkitystä, on vähäinen, koska epäillään, että näiden lausunnot täytyvät pakostakin olla yhtäpitäviä virallisen mielipiteen kanssa, jonka mukaan vietin tyydyttäminen muuttuu vasta avioliitossa terveelliseksi ja luonnolliseksi. Ja vaikka tämmöinen neuvoja olisi lääkeopin professori, he eivät ota kuullakseen mitä hän sanoo heille kieltäytymisen välttämättömyydestä ennen avioliittoa, vaan panevat merkitystä ainoastaan siihen, mitä hän puhuu vietin tyydyttämisestä avioliitossa.

Tässä tahdon siteerata professori Ribbingin lausunnon vietin tyydyttämisestä avioliitossa, saman professorin, joka niin monipuolisesti selittelee nuorisolle kieltäytymisen välttämättömyyttä ennen avioliittoa ja niin kiivaasti nousee luonnontieteihin nojautuvaa ajanhenkeä ja sen kaunokirjallisuutta vastaan. Kaikki, mikä tarkoittaa siveellisen totuuden esittämistä, pitäisi olla helppo pukea hienoihin sanoihin, mutta professori Ribbingin lausuntoa on vaikea lukea, niin hyvässä tarkoituksessa kuin se onkin kirjoitettu.

"Lääkärit ja siveysoppineet, sanoo hän, ovat kaikkina aikoina koettaneet ratkaista kysymystä, kuinka usein aviollisen yhtymisen täytyy tapahtua. Kaikissa uskonnollisissa opeissa ja laeissa löytyy huomattavia säädöksiä tästä asiasta, joiden tarkoitus osaksi on suojella vaimoa miehen liialliselta vaateliaisuudelta, mutta osaksi taata hänelle vähin määrä pariutumisen nautintoja. Toisissa tapauksissa taas pannaan ratkaiseva merkitys jälkeläisten terveyteen. Zoroaster vaati, että mies yhtyisi kerran 9 päivässä, Solon 3 kertaa kuukaudessa, Muhamet kerran viikossa; näissä tapauksissa naisella ei ole oikeus vaatia eroa. Vanhojen rabbiinien säännöissä nämät vaatimukset vaihtelevat miehen toimen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan: nuoret, voimakkaat miehet, jotka eivät ole kovassa työssä, ovat velvolliset yhtymään vaimojen kanssa joka päivä, käsityöläiset kerran viikossa, kovassa työssä olevat miehet vaan kerran kuukaudessa jopa useammassakin kuukaudessa.

"Tätä asiaa koskevista, meille tunnetummista säännöksistä on mainittava Luterin neuvo täyttää aviovelvollisuuksia kahdesti viikossa. Epäilemätöntä on, että Luter sekä tällä säännöllään että paljolla muulla, mitä hän puhui ja kirjoitti avioliitosta, tuotti kieltämättömän hyödyn sukupuolisen siveysopin kehitykselle. Keskiajan raakuus ja uudistusajan raju intohimoisuus löysivät rajansa sekä hänen opissaan että hänen vaikuttavassa esimerkissään.

"Moni aviopari tulisi onnellisemmaksi, jos se perhe-elämässään noudattaisi näitä periaatteita. Säännöllisissä oloissa mies ei tarvitse seurata edes yllämainittujakaan määräyksiä; paitsi luonnollisten keskeytysten aikana hänellä voi vapaasti olla kolme-neljä yhtymistä viikossa. Tässä ei yleensä voi määrätä lukua niin, että se sopisi kaikille. Yhtymisellä on semmoinen luonnollinen meno, jonka täytyy tapahtua tiedottomasta vetovoimasta, ja kuka ei ole tunteitansa saastuttanut, kuka sen ohella kesken intohimoansa on huomaavainen vaimoansa kohtaan, se vähin kaikista voi joutua äärimmäisyyksiin. Niihin erilaisiin katsantotapoihin nähden, joita olen tavannut, katson tarpeelliseksi huomauttaa pitäväni täysin oikeana ja järjellisenä, jos aviopuolisot yhtyvät niin pian kuin tuntevat ruumiillista ja henkistä vetovoimaa toisiinsa. Minä en näe syytä, miksi heidän olisi niinä aikoina, jolloin he yleensä saavat sallia itselleen aviollisia suhteita, paneminen itselleen minkäänlaisia rajoituksia, paitsi niitä, joita vaatii huolenpito ruumiillisesta ja henkisestä terveydestä. Koetuskivi aviollisessa terveysopissa on siinä, että seuraavana päivänä yhtymisen jälkeen miehen ja vaimon täytyy tuntea itsensä täysin reippaiksi ja terveiksi, — ehkäpä paremminkin voiviksi kuin muina päivinä, Missä näin ei ole asianlaita, siinä on menty liiallisuuksiin, äärimmäisyyksiin."

Näin Ribbing. Ja tämä on tyypillinen lääkärien katsantotapa.

Tämä on nyt myöskin sitä ainoata, minkä nuorimies ottaa korviinsa kaikesta mitä Ribbing on puhunut. Enkä minä ymmärrä miksi johtopäätös olisi niin kokonaan vääräkään. Sillä jos miehelle ja naiselle, jotka ovat vihityt, vietin tyydyttäminen tuottaa terveyttä, jopa tekee heidät seuraavana päivänä reippaammaksikin, ja jos nyt yksistään tämä terveyden ja reippauden tunne määrää milloin ja kuinka usein he saavat viettiänsä tyydyttää, niin miksei sama terveyden näkökanta ulkopuolellakin avioliittoa voisi olla määräävä. Miksei se sielläkin antaisi terveyden tunnetta ja tekisi seuraavana päivänä reippaammaksi?

Näin hän tulee siihen, mikä aina on ollut ja aina on nuorison pääargumentti: kieltäytyminen tuottaa minulle tuskallisimpia taisteluja, minä olen kuin tulessa, minun ajatukseni eivät saa mitään rauhaa eikä tasapainoa, minä en voi tehdä mitään, en voi ryhtyä mihinkään hyödylliseen toimeen, sillä kaikki voimani menevät taisteluun, joka useimmiten sittenkin on turha; mutta luonnollinen yhtyminen tuottaa minulle terveyden tunteen, antaa reippauden, vapauttaa minun sekaantuneet ajatukseni ja tekee helpoksi iloisen toiminnan ulospäin; enkö siis seuraisi sitä, mikä antaa minulle terveyttä ja iloa? eikö se, mikä on minulle terveellistä, ole luonnon oma käsky minulle?

Nuori mies ei pyydä lääkeoppineilta mitään elämänohjetta siveellisessä suhteessa. Hän tahtoo heiltä ainoastaan saada tietää, mitä ruumiin terveysoppi sanoo, ja hän etsimällä etsii lääketieteeltä todistuksia siihen, että tuo voimia kuluttava taistelu viettiä vastaan on hänen miehistyneelle ruumiillensa epäluonnollinen ja epäterveellinen. — —

Mutta jos nyt lääketieteestä todellakin eroitetaan pois kaikki, mikä siinä on elämänohjetta siveellisessä merkityksessä, ja ajatellaan, ettei tämä oikeastaan kuulu lääkeoppiin, niin silloin täytyy muun muassa Ribbingin lausunnoista eroittaa myöskin ne paikat, missä hän antaa siveellisen elämänohjeen aviopareille, arvellen, ettei hän näe mitään syytä olevan kieltäytyä vietin tyydyttämisestä, vaan että sopii yhtyä heti kun tuntee ruumiillista ja henkistä vetovoimaa toiseen. Sillä tämä on elämänohje. Silloin kaikesta tästä jääpi jäljelle vaan, mikä siinä on puhtaasti lääkeopillinen väite, ja se on, että ihmisruumis voi kestää sangen useinkin uudistuvaa yhtymisiä ilman mitään haittaa terveydelle.

Kaikesta taas, mitä julkinen lääkeoppi puhuu elämästä ennen avioliittoa, on tietysti myöskin tehtävä johtopäätös. Käskemällä ehdottomasti kieltäytymään ennen avioliittoa lääkärit siis sanovat, että ihmisruumis voi kestää myöskin ehdotonta kieltäytymistä ilman mitään haittaa terveydelle. Heidän muista elämänohjeistaan aviopuolisoille käy esiin sama väite, sillä kun useimmat lääkärit vaativat rauhaa raskaalle ja sitten myöskin imettävälle naiselle, he siis käskevät miestä ehdottomaan kieltäytymiseen vähintäin vuosikaudeksi, jotkut 2-1/2 vuodeksi, alkaen siitä päivästä kuin sikiäminen tuli aviopuolisoille tiedoksi, siihen saakka kuin lapsen imetys on loppunut ja nainen saanut kaikki voimat täydelleen takasin. Eivätkä sano, että kieltäytyminen miehelle olisi tällöin haitallinen.

Näin ollen lääkeopin vastaus on selvä. Se sanoo, että ihminen voi pariutua ja olla pariutumatta ja kummassakin tapauksessa säilyttää täyden terveyden.

Tämä tulos nyt tosin ei voi antaa mitään elämänohjetta ihmiselle, s.o. mitään voimaa vietin voittamiseen, mutta sen arvo voi kuitenkin olla suuri. Sillä se on tavallaan edistys siitä katsantokannasta, joka pitää vietin tyydyttämistä jonkinlaisena luonnon välttämättömyytenä, jonka laiminlyöminen ei muka ole hyvä ihmiselle.

Kaunokirjallisuuden antama elämänohje. Tässä ei oikeastaan voisi puhua mistään yhtenäisestä ihanteesta eli elämänohjeesta, koska "kaunokirjallisuus" on jokaisen itsekohtainen käsite, joka riippuu siitä, mitä kirjoja kukin on lukenut. Yleensä voinee sanoa, ettei romaanien sankarit selvittele elämänohjeita, vaan uskovat niihin, jotka ovat yleisössä vallalla ja "rakkaus" vaan synnyttää erilaisia draamallisia tai psykoloogisia sattumia, joutuessaan ristiriitaan kylmän, vaativan yleisen mielipiteen kanssa.

Mutta niin ei ole laita sen tendenssikiijallisuuden, jota aikanamme ovat edustaneet Björnson ja Ibsen ja joka on yleisössä herättänyt jalostuneita siveyden käsitteitä.

Juurtunut mielipide siitä, että vietti on miehellä vastustamaton luonnonvoima, piti tai pitää naista tämän voiman palvelijana ja siis sukupuolielämässäkin tekee hänet tahdottomaksi ja ala-arvoiseksi. Tämä kirjallisuus, jonka elävä voima oli naisvapautuksen aatteessa, käänsi koko kärkensä olevien olojen arvostelemiseen, joiden suuri turmelus sen mielestä syntyi siitä, että toisen ihmiskunnan puoliskon, naisen tahto oli pakon alainen eikä saanut ilmaista itseänsä. Runoilijain ominaisuus on nähdä asiain ydin, ja tämä kirjallisuus näkikin ydinsyyn pahennukseen olevan siinä, että miehen vietti käsitettiin vastustamattomaksi luonnonvoimaksi, Sentähden tämän ennakkoluulon hävittäminen oli sen ensimäinen ja päätehtävä. "Mieheltä on vaadittava samaa puhtautta kuin naiselta." "Prostitutsioonilaitos on yhteiskunnan suurin häpeä."

Kun tämä ajan käsityksiä puhdistava liike oli vireimmillään, olin minä puolestani siinä iässä, jolloin sukupuolikysymys muodostuu tärkeimmäksi kaikista kysymyksistä. Ja minunkin käsityksiini se vaikutti hyvin paljon. Se muuttui minun eläväksi vakaumuksekseni kaikki tuo, että nainen olisi vapautettava, että prostitutsiooni on häpeä, mutta erittäinkin, että miehen täytyy uskollisuudesta tulevaa vaimoansa kohtaan kieltäytyä satunnaisesta sukupuolielämästä.

Mutta itse minä en muuttanut huonoa elämätäni. Luullakseni aloin elää vielä huonommin.

Nyt ymmärrän tämän kaunokirjallisuuden kannan heikkouden ja etten minä sen osoittamasta vaikuttimesta olisi voinutkaan löytää voimaa toteuttaakseni kieltäymisen elämänohjetta.

Kaiken kaunokirjallisuuden luonteelle uskollisena tämäkin kirjallisuus keskittyi "rakkauden" tunteen ympärille. Tämän rakkauden piti olla sinä voimana, joka sekä oikeutti sukupuolielämään että kielsi sukupuolielämästä, milloin rakkaus ei ollut vielä syntynyt. Rakkaus miehen ja naisen välillä piti sentähden säätämän niin ihanteelliseen valoon kuin suinkin. Oli todistettava, että tässä "rakkaudessa" piili koko elämän salaisuus ja tarkoitus. "On taas tullut suurten tunteiden aika", — näillä sanoilla päättyi eräs draama, jossa rakkaus oli kaikki säätönöiset siteet rikkonut vaatien tunnustamistansa miehen ja naisen välisen yhdyselämisen ainoaksi määrääjäksi. Kaunokirjallisuuden elämänohje siis on, että vietti on tyydytettävä kun rakkauden tunne siihen oikeuttaa, ja että vietti, joka ilmestyy liian aikaisin tai jos täysikäisyydessä niin ilman ihanteellisen rakkauden tunnetta, on jotakin luonnosta poikkeavaa, kivuloista, josta täytyy kaikissa tapauksissa kieltäytyä. Ihanneihminen, tuo suurten ja voimakkaiden tunteitten ihminen, ei tiedä lapsuudessaan eikä yleensä ennen rakastumistansa mistään ristiriitaisuuksista sukupuoliasioissa. Kun hän alkaa lähestyä rakastumisen ikäjaksoa, s.o. miehistyä, näyttäytyy tämä vaan tunteiden hienostumisessa, jonkinlaisessa haaveilemisessa, joka puhkeaa korkeintaan runollisuuden virtaan.

Oikealla ajalla luonto tuopi hänen eteensä samanikäisen, yhtä viattoman ja ihanteellisen tytön. He rakastuvat toisiinsa. Luonto vie heidät vastustamattomalla voimalla yhteen. Rakkaus oikeuttaa, luonto tekee välttämättömäksi. Näin on terveissä oloissa.

Kysymys ei kuitenkaan voi olla elämänohjeesta terveille vaan juuri sairaille, eli poikkeuksille. Missä onkaan näitä terveitä luonnon ihmisiä, jotka eivät tiedä vietistä ennen rakastumista. Missä ovat ne ihmiset, joille sukupuoliasia nuoruudessa tai rakastuessa tai kihlauksen aikana tai avioliitossa ei ole muodostanut kipeätä ristiriitaisuutta, vienyt harhaan ja synnyttänyt taistelua. Eikö jokaisella ole olemassa tuota kivuloista viettiä, erillään ihanteellisesta rakastumisesta. Eikö koko kysymys ole jokaiselle siinä, kuinka suhtautua tähän viettiin, joka on erillään ihanteellisesta rakastumisesta, ja jos se on tukahutettava, mistä saada siihen voimaa. Jos elämänohje siis on tarkoitettu meille sairaille, niin pitäisi meidän voida tukahuttaa vietti sillä ajatuksella, että sittenkuin se on tukahutettu saamme sitä jälleen tyydyttää. Mutta jos tämmöinen tulevaisuuden lupaus voisikin antaa minulle siihen voimaa, pitäisi minulla olla takeita, että ollenkaan tulen rakastumaan, — että rakastun henkilöön, joka myöskin rakastuu minuun — tai etten rakastu ystäväni vaimoon ja niin edespäin. Ne on kaikki asioita, jotka ovat jokapäiväisiä. Ja tulevaisuuden rakkaus siis siltäkin kannalta on liian epätietoista ja epävarmaa voidakseen antaa voimaa voittamaan viettiä nykyisyydessä.

Mutta minä en tehnytkään näitä vastaväitteitä enkä ajatellut niitä. Päinvastoin rupesin tämän aatteen kannattajaksi ja puhuin innolla siitä, että miehen täytyy olla puhdas vastaisen rakkautensa vuoksi. Miksi minä en siis muuttanut huonoa elämätäni tämän elämänohjeen mukaan ja kieltäytynyt vastaisen rakkauden nimessä?

Omatuntokin käski minua kieltäytymään, mutta ei ilmoittanut mitään syytä käskyynsä. Jos jokin syy oli, niin se oli vaan minun lapsuuteni usko, että pitää olla puhdas, tai että Jumala tahtoo puhtautta, tai että se on välttämätöntä jotakin suurta, näkymätöntä, tästä elämästä riippumatonta tarkoitusta varten, — se oli vaan käsky niinkuin lapsille, joille ei sanota mitä varten, koska on itseselvää, että kaikki on heidän hyväkseen. Tahtomatta pitää tätä käskyä minä sitten rupesin hakemaan teorioja, jotka olisivat vakuuttaneet minua siitä, että tämä käsky oli mahdoton ja siis väärä. Kunnes kohtasin kirjallisuuden teorian eli elämänohjeen. Se oli yhtäkkiä valloittavinaan minun sydämmeni, tulevinaan minun uskokseni. Mutta vaatiessaan samaa kuin minun omatuntoni, ja asettuessaan ikäänkuin sen paikalle, se ilmoitti syyn, miksi piti kieltäytyä, — selvän, ymmärrettävän syyn, se oli: rakkauselämä tulevan vaimoni kanssa. Mutta tämä syy ei ollut se suuri, sanoin selittämätön, elämänajasta riippumaton, joka seuraa omantunnon käskyä. Ja luullakseni minä vaan petin itseni kun omistin kirjallisuuden ihanteen. Minä omistin sen kun tunsin, että sen syy oli minulle vähemmin sitova, vähemmin totinen kuin omatunto. Minussa rupesi asumaan jokin valheellinen vapauden tunne tämän vaihdon jälkeen, ja senpätähden, huolimatta tästä kauniista, runollisesta teoriasta, käytännössä ei tuntunut enää mitään ohjaksien pitoa.