II.
Kesämatkoilta 1883.
I. Käkisalmi.
Käkisalmi, Käkisalmi,
Itäilman vankka vahti,
Vanhastaan jo sulla seisoi
Suomalainen sotamahti.
Kohos tornit, vallit varttui,
Sotasankareita nousi —
Pitkin itäilman äärtä
Tottui torjumahan jousi.
Voiton kieltä Vuoksi huusi,
Kunniata kuulan ääni,
Kannel soitti, laulu raikui,
Kaikui kaukanenkin ääri.
Niin sä nousit rautarinta,
Vankka vihamiestä vasten —
Nostit sankarinnon, kunnon,
Kantelonkin Väinön lasten.
Käkisalmi, Käkisalmi,
Miss on miehuus mainehikas?
Missä itä, missä länsi?
Missä kannel kielirikas?
Missä sankarisi suuret,
Voitot, vahvat voiton suojat,
Laulut sekä laulun luojat?
Mitäs Vuoksesta sä kuulet?
Vuoksen voiton ääni lakkaa,
Naakat naukuu, muurit maatuu,
Tornit kahdenpnolen kaatuu —
— Itätuul sun nurin nakkaa.
Itätuuli, itkun tuoja,
Sokea ja synkkä valat,
Sun on vuoros! Älä säästä!
Porota vaan pohjemmalta!
Ken ei täällä muuta tunne,
Tuntekohon tuskiansa!
Olkoon herra, miss on orja!
Missä raato, kotka kanssa!
II. Kurkijoella.
"Sun maasi kukkatarhain
Ja onnen olkohon!
Ja kotis koti parhain
Ja vieno, viaton!
Vaan kansallesi korvet
Ja kosket pauhatkoot,
Tuhannet tuulet, torvet
Ja huilut huutakoot:
Ei Kalevalan kansa
Nyt jouda maatakaan!
Sen täytyy voimiansa
Jo käydä koittamaan!"
Niin huusin kukkulalla
Mä kauno-Karjalan. —
Vaan silloin alahalla
Mä kuulin soitannan.
Ja laaksohon mä astuin,
Sen soiton soidessa;
Ja ensikerta kastui
Mun silmän riemusta. —
Ja "Nouse, riennä!" kaikui
Ja täytti maailman,
Ja taivon rannat raikui
Ja tuntui kertovan:
"Ja sointuu Suomen kieli,
Ja kannel heläjää
Ja Karjalankin mieli
Ja kansa heräjää!"
III. Sortavalassa.
1. Maalla.
Ryysyisenä kulki miesi
kumartaen ohitsein:
Silloin silmihinsä katsoin
ja mä kysymyksen tein:
Turvemökki, olkikatto, kansa
myöskin ryysyissään!
Näinköhän mä uskon tuota, näinköhän
mä totta nään?
Tyynehesti miesi työnsi kätens
laihan kätehein —
Totta siis! Ja sillä kertaa
kuohahti mun sydämmein.
Mutta mies sen huomasi ja
huoahti ja lausui nyt:
"Tiedon puute, pulskat herrat
meitä näin on nylkenyt.
Maatonna me oltihin jo
tuskin oli taivastai —
Pamppu heilui, ryysyt siitä
selkähänsä kansa sai.
Majojamme maata vasten
alas aivan painettiin,
'Turpeen alta tulematta mies on!'
sananparsi soi —
Mutta turpehenkin alta tämä
kansa nousta voi.
Huoneemmekin vihdoin vietiin,
siitä tultiin turpeisiin.
Ja se nousee, uus on aika, kaikki
vielä paranee:
Herrain huoneiden ja meidän
harjat näät jo lähenee.
Ryysyistämme paikka paikan
perästä jo putoaa.
Kansa varttuu, vilja karttuu,
kohoaapi koko maa!"
2. Kaupungissa.
Tääll toisella puolen salmen
Osa uusi on kaupungin,
Vaan vanha on toisella puolen
Ja huonehet vanhatkin.
Niin toisella puolen myöskin
Uus aate ja aika on,
Vaan toisella puolen vanhuus
Ja puolue ponneton.
Tääll uudet ja vanhat miehet
Ja aikakin vanha ja uus
Kahen puolen aatetta riehuu
Ja se aate on: kansallisuus.
Se aate on niinkuin salmi,
Syvä salmi se taivahinen,
Mi rantojen ahtaudesta
Mereks aukevi väikkyen.
Ja rannat ne silloin haipuu,
Ei esteitä missään näy —
Mekin poistumme rantojen lailla,
Vaan suurra se aatteemme käy.
Kuin meri se aarteita kantaa
Tai taakkansa musertaa,
Kuin meri se aarteita antaa
Tai vimmassa kaikk upottaa.
IV. Pötsövaaralla.
On Karjalan taivas yllä
Ja allamme Karjalan maa,
Vaan välillä kumpaisenkin
Tääll olla on lumoavaa.
Kun taivohon silmän luopi,
Niin sinne jo miel halajaa,
Vaan maan tämän nähtyänsä,
Jo taivahan taas unohtaa.
Sini lomassa pilvien tuolla,
Sini lomassa saarien tääll,
Veslintujen lailla saaret
Tääll väikkyvi vetten pääll.
Tuoll pilvien kultaset kunnaat,
Tääll päiväset kukkulat myös.
Kuin vihreät smaragdi-helmet,
Nää vuoret on, — helmivyöss.
Ja tuolla on päivä yksi,
Tääll päiviä tuhansin:
Joka paikassa pinnalla vetten
On aurinko hohtoisin.
Jokapaikassa päiviä päilyy,
Jokapaikassa taivas ja koi,
Jokapaikassa Karjala koittaa,
Ja Karjalan kannel soi.
Jokapaikassa riemun ääni,
Hymysuu, sydän lämpöinen,
Suvimieli ja tuntehet taivaan
Tääll keskellä korkeuden.
V. "Andra sjön".
1. Iltasonetti.
On ihanainen kultameri tässä,
Kun lainehilla laulun hyminässä
Ui vesilinnut venosien kanssa
Ja päivä paistaa korkeudessansa!
Vaan illan tullen vast on ihanainen
Tää Ahden linna, suur ja sointuvainen,
Kun koko taivas pinnallansa päilyy
Ja ruusunhohde rantehilla häilyy!
Ah, silloin aalto rantahansa raukee
Ja veno löytää lempi valkamansa
Ja vesilintu ruusupensahansa. —
Ja illan kultaan, öiseen hopeahan
Jo mesimielin vallan vaivutahan
Ja uusi maa ja uusi taivas aukee.
2. Juuttaan tantereella.
Kuules, hei, hyvä mies, joka jälkiä vanhojen poljet,
Näytä nyt jäljet nuo kiitetyt sankaries!
Missä ne Suomenmaan urohot jalot taisteli, voitti?
Muistopatsahiaan en minä missänä nää.
"Missä mun jalkani vaan oman maan sulopintahan koskee,
Urhomme taistelleet siell on ja voittanehet.
Muistopatsahiaan on muokattu maa sekä kansa,
On joka mies sanan, työn; eessäskin yhden sä näät!"
3. Meren ranta.
Muut sisämaata suuresti kiittäköön,
Sen vetten kultaa, kuusien huminaa,
Vaan merenrantaa kernahammin
Lempeni, lauluni nostakohon!
Sä ranta runsas ruusuja kasvava
Ja kulta-aaltoin aartteista hyllyvä,
Ah, mainingit kun nostaa rintaas,
Rintasi alla on maa ja taivas.
Ja rintas alle silloin sä kokoat
Sun levotonten lastesi parven taas:
Sun helmaas hellin tuulet nukkuu
Nauttien povesi pehmeyttä.
Ja järvet, lammet, lähtehet, kaikki nuo
Nyt ikävöiden virtoina vierivi
Ja äidillisten rintais alle
Taipuvi taivahan unelmihin.
Ja konsa lemmen sylisi levität
Etäiset aallot lauhtuen lähenee
Ja, peittyen sun povehesi,
Kullalla lastatut laivat tuopi.
Vaan konsa rintas aartehet aukaset
Ja ihmislasten nauttia niitä suot,
Niin rikkahiksi köyhät kääntyy,
Terveeksi surkeat, sairahatki.
Ja munkin hurjan hyllyvä rintas tuo
Jo tuutii lemmen mielehen viehkeään,
Niin on kuin hellin povelleni
Sulkisin impeni ihanaisen.
Ah haihtuvainen huumaava hetki tuo,
Kun kullan rinnan rintaansa painaltaa
Ja rinta onkin meren pinta,
Pohjaton nielu se pettäväinen!
Niin onkin rintas, ranta sä rakkahin,
Kuin äidin runsas, armas kuin impyen —
Vaan köyhäkin ja julma on se,
Kuin suden raatelevainen rinta. —
Kun meri kuohuu, murskaksi hieraltaa
Sen ranta kaikki. — Rannasta tuosta, oi,
Sä hirmumyrskyjenkin Herra,
Varjele merellä kulkijoita!
4. "Nouse riennä".
Me lauloimme: "nouse riennä!"
Siell vesillä veljien
Ja he kuunteli rantoja pitkin,
Vaan ken heistä ymmärsi sen?
"Yks mieli, yksi kieli!"
Me lauloimme riemulla taas
Ja miljoonain sydän sykki
Tuhatjärvien kultamaass.
Ja me lauloimme: "siin on mahti,
Jok ei ole kenenkään muun!"
Ja lapsetkin paatissamme
Ne yhtyivät laulelmin.
Sen sattui laivakin muudan
Sivukulkien kuulemaan,
Ja kaikki kannella laivan
Ne nostivat lakkiaan.
Ja paattimme ui kuin joutsen,
Mi suvea ennustaa —
Ja laulumme soi kuin kiurun,
Mi hangetkin sulattaa.
III.
Hää-lauluja.
Kosjomiehen puoli:
Terve, terve tervehyttäjälle!
Terve sulle kaason kanavarsi!
Suur on sukus, heimosi heleä
Niinkuin ympy kukassa ylinnä,
Niin sä olet suvussasi neito.
Kaason puoli:
Terve, terve tervehyttäjälle!
Terve sulle suoravarsi sulho!
Niin sä nouset kuni vankka vaara,
Jonka päälle päivä kohoaapi;
Tai kuin kuusi kauas kuuluvainen
Tyvin maahan taivahasen latvoin.
Kosjomiehen puoli:
Silmiesi sinehen sä suljet
Ihanuuden ilman alla kaiken.
Vartalosi viehkeän suloinen
Veistelemä onkin luonnotarten.
Eikä löydy neiompata neittä,
Immempätä ilman alla toista.
Kaason puoli:
Miehet ei sun niittoasi täytä,
Eikä pääse pääs tasalle poiat:
Kuuhut sinun kulmillasi loistaa,
Olkapääsi otavata kantaa,
Kultapilvi poskiasi verhoo,
Siintelevi silmistäsi tähdet.
Kosjomiehen puoli:
Huules puna on kuin sukkanauha,
Jolla suuhus sitonut sä olet
Ihanimmat sanat ilman alla.
Kultakäädyt kauloasi kiertää.
Lumen puhtahimman, pehmeimmän
Niillä kenokaulallesi köytit.
Kaason puoli:
Puuhka päässä sullon majavalta,
Veran nukka varrellasi kuultaa.
Jalassasi koppakengät kolkkaa,
Naulassa on metsän nenän turkki,
Punavyö ja karhun tappokintaat.
Monella ei mointa vaatetusta.
Kosjomiehen puoli:
Kun sä astut armas kantokenkä,
Kulta silloin jälkehesi jääpi.
Kun sä katsot, on kuin päivä nousis.
Ja kun nouset nuorten kanss kisahan,
Nouset kuni kuu keselle tähtein
Tai kuin ruusu orjantappuroihin.
Kaason puoli:
Kuinkas itse oot parissa poikain?
Niinkuin lohi veden väen luona,
Niinkuin honka katajain kesellä,
Niinkuin sammalissa saraheinä,
Tai kuin kirves kalsojen seassa,
Niin sä olet poikien parissa.
Sulho:
Ah, mun ruusu! Kiharasi kuultaa.
Vallan niillä vangitsit mun, immyt.
Silmäs loistaa — Lemmen nuolen niillä
Lähetit sä läpi sydämeni —
Ja mun mieleni on sairaloinen
Sinun tähtes, sulo impyeni!
Morsian:
Tuhat mullakin on tuskan mieltä,
Tuhat mieltä tumman kuun valossa,
Tuhat mieltä päivän paistehessa,
Kaikki kultaseni sinun tähtes.
Ah, sun tahdon lemmelläni kattaa,
Jolla äiti minut kruunasi!
Sulho:
Oi, on henkes hehkuvaisin juoma!
Ututukkas unikahleheni!
Virvoittavin lumi käsivartes!
Joudu, joudu, sairas sua huutaa!
Juota henkes hehkuvainen mulle,
Kiharasi hajoita ja heitä
Käsivartes valkea mun kaulaan!
Sulhoa karkoittaessa.
Pojat:
Ha, haa, ha, haa,
Nyt hakatkaa
Ja poikki pojan jalka!
Ett kanssamme
Ei koskaan se
Tyttöimme luona kalka!
Ja joutukaa!
Ja nostakaa
Nyt kynnys korkeamma!
Ja kuunnelkaa,
Jos purra saa
Tallissa orit, tamma!
Ja viskatkaa
Jo olan taa
Tuo pojan puuhkalakki!
Ja katsokaa
Jo Otavaa
Ja miss on miehen takki!
Ja mimmoinen
On kirvehen
Ja muunkin kalun laita!
Ja kyntiköön
Tai kiertiköön
Sen aura peltomaita!
Jos kirjakaan
On vakassaan
Te katsokaatte kanssa!
Ja nälissään
Jos luota tään
Sai mennä köyhä kansa!
Jos tavoissans
Ja kaiken kanss
Viisautta vanhain noutaa.
Jos malttaen
Hän myötäsen
Ja vastasenkin soutaa!
Kas niin! ja nyt
Hän pettänyt
On koko poika joukon!
Vaan palkakseen
Hän turvakseen
Saa sauvan sekä — loukon!
Morsianta hunnuttaissa.
Kattakaamme kaunosemme,
Peittäkäämme pienosemme
Alle uutimen utuisen,
Haljakan halunalaisen.
Alle vaipan valjumaihin,
Sijoihin sumuperihin,
Ettei kuulu kullan kenkä,
Eikä hiepsi hienohelma,
Paista palmikko sorea
Meidän impien iloissa,
Kassapäitten karkeloissa!
Kattakaamme kaunosemme,
Peittäkäämme pienosemme
Kunniaksi kuulun sulhon,
Sulhon suureksi suloksi,
Urohon ututytöksi,
Miehen mielitiettyseksi.
Kattakaamme kaunosemme,
Peittäkäämme pienosemme
Karjan suuren kaitsijaksi,
Saajaksi satalukusen,
Talon suuren taitajaksi,
Kaiken kartanon eloksi!
Kattakaamme kaunosemme,
Peittäkäämme pienosemme,
Painakaamme palttinahan,
Huntuhun hukuttakaamme!
Ei sinne emo erota,
Eikä taatto taida nähdä,
Silmä ystävän ylety,
Vaikk ois neiti nääntymässä,
Kananen katoamassa
Alle suurien surujen,
Apeitten mielalojen.
Morsian.
Kuin kukkanen halaa taivastaan,
Hän halaavi sulhoansa —
Niin sulhonsa puhtaana taivaanaan
Hän painavi rintahansa.
Näin tehdä hän tahtoo päivät, yöt,
Ja kesken jää ijän työt.
Ja vaikka sulhonsa musta ois
Ja syömmensä kuin pikipallo,
Ja vaikka rinnoilla kullervois
Vaan ontto- ja irvi-kallo,
Hän ain sitä halaa päivät, yöt
Ja kesken jää ijän työt.
Ja kaikki aarteet, aatteet maan
Muut ottakoot omaksensa,
Kun sulhonsa omana omimpanaan
Vaan sulkea saa povehensa.
Ja mennä saa ikä unhottuen,
Kun sulho on morsiamen.
IV.
Pohjatar.
Kun tuossa, tumma neito,
Sä seisot hymysuin,
Niin puolellesi katson
Mä aina ihastuin. —
Ja tuntuu niinkuin lasna
Mä oisin jällehen
Ja katseleisin yöhön
Ja tarhaan tähtien.
Ikäänkuin ikävöisin
Yön korkeutehen
Ja tuhansien tähtein
Ikuiseen onnehen. —
Matkalla.
Hepo, hei! nyt juokse vaan
Juokse, jotta joudutaan
Minne?
Henki huokaa hongiston,
Jossa Marin mökki on —
Sinne!
— — Sydän, syki hiljempaan,
Ettei immyt kuule!
Ettei tulevatakaan
Tulevaksi luule!
— — — — —
Hepo, hei, siis juokse vaan!
Juokse, jotta joudutaan;
Minne!
Henki huokaa hongiston,
Jossa Marian mökki on —
Sinne!
Kultaseni asia.
Oispa mulla sulle pikkusen
Vaan pientä asiaa —
Oi tullos mulle joutuen,
Äl anna odottaa!
Niin, niin ja sitten asian
Ma suullisesti ilmoitan.
Kotimetsä.
Istuu impi viiakossa,
Kultarinta kuusikossa,
Kotimetsässä komea.
Kuuset kuului, koivut lauloi,
Hongat korkeat humisi.
Nosti impi nuorta päätä,
Nosti silmeä sinistä:
Koivut kullassa kuhisi,
Hopeassa hongat seiso,
Puut kaikki pyhäasussa,
Metsät jnhlamiettehissä.
Ihastuksin impi lausu,
Tulituntehin saneli:
Terve teille kotikuuset,
Korkeat kotipetäjät!
Terve hongat hopeassa,
Koivut kullan koltuskoissa,
Viidakot veran nukassa!
Terve, terve kotimetsä,
Puisto korkea kotoinen!
Terve sulle, terve mulle,
Terve tervehyttäjille!
Vastasi salo sininen,
Kumahutti kultametsä:
Terve sulle, terve mulle,
Terve tervehyttäjille!
Etsijä.
Ja kaukoa täytyi mun tulla
Ja näin minä mietiskelin:
Kuvanskaan kun näkisin vielä,
Tai äänens kun kuulisin!
Ja mä katselin kaivot ja lähteet
Ja tyynehet rantaset,
Vaan kuvoansa en löynnyt,
Ne oli sen kadottaneet.
Ja mä kuuntelin puut sekä pensaat
Ja heikotkin huokaukset,
Vaan ääntänsä en minä kuullut,
Ne oli sen kadottaneet.
Ja taivahat maailmat kaikki
Mä etsin ja harhaelin,
Mä kyselin päivältä, kuulta
Ja pieniltä tähdiltäkin.
Ja ne oli niin kauniit ja kylmät
Ja vaiti ne oli myös;
Mut Koiviston enkelt ei ollut,
Oli etsijä vaan kuin yöss!
Ja mä olin se etsijäpoika
Ja mä turhaan etseilin.
Ja maailman markkinoille
Taas tuimana palasin.
Minne lenti meidän lintu?
Lauloi ennen lintu mulle,
Lauloi mulle, lauloi muille,
Lauloi kaikelle kylälle.
Minne lenti meidän lintu,
Kunne joutui kultarinta,
Kun ei aamua aiota,
Iltoa ilohon saata
Virsillä viattomilla,
Äänen soinnulla sorean?
Hongat vaan on huokaamassa,
Männyt kaihon on pidossa
Noilla kotokankahilla,
Linnun laulamasijoilla.
Kultani.
Niinkuin viehkeä vuo, hopea otsainen
Kuljet kultani vaan, metsissä harhaillen,
Kussa kannel ja päivä
Poves liehtovi hehkumaan.
Vaan kun kangastelee Onnela kaukainen,
Virtaan yhtyvi vuo, sulhoonsa neitonen,
Onnen rannalle rientää
Kera kultansa lintukin.
Linnun laill pesimään meidätkin Luoja loi
Mutta impeni viel metsissä hyppelee
Kauriin kaltaisna, kutsut
Kultasimmatkin hyljäten.
Yksin yössä.
Kun yöhön päivä peittyy
Ja unten vaippa heittyy
Mieluinen, yli maan,
Ei sydäntäni voita,
Sen sielun taisteloita,
Yön rauha kumminkaan.
Vaan kaikki sielun vallat,
Sen lämpimät ja hallat,
Povessani pauhoaa.
Ja maa ja taivas haipuu
Ja yltyy, yltyy kaipuu
Ja kaiken vallan saa.
Ei unt ei päivän töitä,
Ei päiviä, ei öitä,
Ei mulla muutakaan.
Kun poiss on oma kulta,
Niin poiss on kaikki multa
Ja tyhjää kaikki vaan.
Mun onni on kuin tuomen,
Mi kukkii joka huomen!
Hän lähestyy kuin aamun koi —
Ja poskipäänsä purppuroi,
Kuin aamunrusko vainen,
Ja rintasensa liike on,
Kuin kauriin vilkas, vallaton,
Ja suunsa sulavainen —
Ja konsa koiton lainen
On kokonaan mun impyein,
Hän istahtaapi vierehein.
Hän lähestyy kuin suviyö,
Kuin rauha, riemu, konsa työ
On loppunut ja valmis —
Ja olentonsa uinuaa
Ja kaipaa onnen satamaa
Ja povensa on altis —
Kun povensa on altis
Ja suviöinen impyein,
Hän istahtaapi vierehein.
Kun alkaa ja kun loppuu työ,
Näin aamunkoi ja suviyö
On mulla maassa Suomen —
Ja konsa hellin helakoi
Mun illan rusko, aamun koi,
Mun onni on kuin tuomen,
Mi kukkii joka huomen — —
— — — — —
Vuoret surkoon!
Surun päiviä viettämään
Me oomme liika nuoret.
Surkoon suuret kalliot
Ja surkoon suuret vuoret!
Sydän niill on kivestä,
Se surra kyllä kestää.
Surra saa se, surkohon
Ja meidänkin edestä!
Meill on sydän lemmestä
Ja hempeä ja hellä —
Ei se tahdo itkeä,
Se tahtoo hymyellä.
Tahtoo, tahtoo povestaan
Kuin lintu lehtipuusta
Nousta, nousta laulamaan
Ja eikä huoli muusta.
Ei se huoli surust, ei,
Vaan surkoon suuret vuoret!
Surun päiviä viettämään
Me oomme liika nuoret.
Mitä mä tahtoisin?
Mä tahtoisin sun talohon,
Miss ilo, riemu, onni on
Ja valpas, puhdas henki.
Ja konsa siihen Selma jäis
Hän sulhon mielen lämmittäis,
Kirkastais sydämenkin.
Mä tahtoisin sun talohon,
Miss enkelit ja hurskaat on
Ja armas Herrasesi.
Ja siellä kun sä olisit
Mä tahtoisin, ett nostaisit
Myös munkin vierehesi.
Anova aate.
Kirkkautta asuntoni loisi,
Selmani kun sisässä sen oisi —
Huoneheni kirkkahasti hohtais,
Katsehen kun Selman siellä kohtais!
Syömmessäni suvi, laulu, soitto,
Kasvoillani korkeampi koitto,
Konsa Selma tänne astahtaisi;
Taivon enkelitkin tänne saisi.
Päivä, koitto, suvi, soitto elkää
Peljätkö! Ah ällös taivas pelkää
Kotiani! Yöhön hukkumasta
Estä, auta, Herra, nyt ja vasta!
Elon tiellä.
Kun kyyneleesi kirkkahat,
Mun armahani, vuotavat,
Ne säilyköhön kaikki!
Ja virta niistä tulkahan
Ja teitä virran reunahan
Ja siltoja sen poikki!
Kun ruusus poskipaikoiltaan
Putoopi — niistä kohotkaan
Kukkainen kunnas kallis!
Vieritse silloin kunnahan
Tiet käykään kaiken maailman!
— En polkee sitä sallis.
Kun vihdoin vaivut multihin,
Siin rauha olkoon ihanin!
Niin että ihmisrinta,
Mi tunsi ruusus, kyynelvuos,
Ihaillen lausuu: vasta tuoss
On olla ihaninta.
Taistohon.
Niinkuin virtava vuo aikakin eellehen
Rientää, riistäen pois, mistä ei luopuiskaan,
Vieden kaikk käsistämme,
Vihdoin meidätkin mennessään.
Aikaa vastustamaan emmepä liitykään.
Aika kuitenkin vie, vaikkemme salliskaan —
Mutta syy toki toinen
Meidät toisiimme liittelee.
Ajan katoavan keskellä taistelee
Elo kuolematon, jatkaen oloaan
Maassa polvesta polveen,
Mutta taivaassa täydelleen.
Meidän kautta se myös kahtaanne halajaa:
Taivoon tai sukuaan maan yli etsimään,
Jotta aika kun päättyy,
Luoja lapsensa kaikki sais.
Taivoon pyrkimys siis polvesta polveen käy
Taivoon pyrkimys myös taistonkin synnyttää,
Sillä suur osa tahtoo
Täällä luopua Luojastaan.
Kieltää taivahan työt, kansoja kasvattaa
Synnin synkeän yön orjina olemaan —
Kenpä tään edes sallii,
Synnin orja se ompi myös.
Siispä taistelohon! Kilpemme Luoja on.
Hänpä voimia suo, henkensä meihin luo —
Jotta polvesta polveen
Löytyis lapsia totuuden.
Kehtolauluja.
I.
Ja äiti lapsosen nostaa
Unosen vierestä
Ja itkun muiskuilla kostaa.
Ja povens pehmeään peittää
Pulmunsa puhtahan
Ja katseen taivohon heittää:
"Äsen äitisi mielen nähnet
Helmassa taivahan —
Ja paistavat taivahan tähdet."
II.
Pai, pai paitaressu,
Kääry pieni kätkyessä,
Tukku tuutussa tupukka!
Sua souan suositellen,
Sylitellen sylkyttelen;
Vaan en susien suloksi,
Enkä ilvesten iloksi,
Kontion kotihyväksi,
Souan Suomeni suloksi,
Itseni iki-iloksi,
Koko maani maireheksi.
Pai, pai paitaressu,
Tukku tuutussa tupukka!
III.
Liekku liiku,
Kätky kiiku
Keveästi mulla!
Unten taika
Levon aika
Alkaa — Tuuti lulla!
Oi jos aina,
Herran laina,
Onnes kestää voisi!
Oi jos sitten
Enkelitten
Sulosoitto soisi:
"Lapsikulta,
Nyt on sulta
Surun hetket poissa!
Nyt sä vasta
Maailmasta
Olet onnen koissa!"
Liekku liiku,
Kätky kiiku
Hellin hetken mulla!
Kyllä taika
Unten aika
Loppuu — Tuuti lulla!
IV.
En minä lastani liekuttele
Yöllä kulkijaksi;
Lapseni yöllä lankeais ja
Saisi ontuvaksi —
Saisi kauan katumaan ja
Murtuis mielen rauha.
Äitikin sitte kalpeneis ja
Lakastuisi lauha.
Onhan unta kotonakin
Päivin vireällä;
Petturit toisen peiton alla
Kulkevat kylällä.
Monta ne siellä tyttöparkaa
Vievät kunnialta,
Vievät siten viime ilon
Äitiltä surevalta.
Yö on monta viehätellyt
Vielä pahemmaksi. —
En minä lastani liekuttele
Yöllä kulkijaksi.
V.
Kotkan siivet, äänen
satakielen,
Sydämeni, isäs
sankarmielen
Soisin sulle
sylilintuseni.
Lentää saisit sitte
Suomelleni.
Kannatusta kansallesi
soisi
Siellä siipes, satakieles
oisi
Kansan kiel ja konsa
janoaisi
Sulo-Suomi, sydänveres
saisi!
Vaan kun kurjat,
kunnottomat raukat
Iskis Suomehen, kuin
hurjat haukat,
Niinkuin koski mieles
vyöryäisi,
Vyöryn alle häijyt
häviäisi.
VI.
Uni ukselta puhuvi,
Kyselevi kynnykseltä:
Saanko tullani tupahan,
Katon alle astuani?
Ukko uunilta urahti,
Myrähytti myrryksissä:
Oisit tullut, tarvittaissa,
Kysyttäissä kyyätellyt,
Oisin antanut oluet,
Simatuopit tuotattanna!
Äiti lauloi lapsen luota,
Pilpatteli pienen luota,
Luota kultasen kujerti:
Tullos tuutuhun unonen,
Simasuu, hunajahuuli!
Tääll on sulle kullan kulta,
Sylini sydänhopea!
Sille kättä käpsähytä,
Suuta pistä pikkuruista,
Sitte siirräte sivulle!
Lapsi liekussa lepävi,
Itkeä tihuttelevi:
Älä kutsu äitikulta,
Älä ehtoisa emoni!
Ei täällä emoni kulta,
Lapsen kulta, liekun kulta,
Simasuun siperryskulta!
Äsken tuolla kullan kulta,
Tuolla toisessa talossa,
Poikki pellon naapurissa!
Siell on pantuna oluet,
Kaikki kannut täytettynä;
Siellä muut jo mettä juopi,
Simoa sipertelevi!
VII.
Voi kun meill on sentään lysti elo!
Parahinna pöytänä on rahi —
Ja kun istut, isän polvi tahi
Äitin helma hyv on istuasi,
Karhuna kun lattiall on kasi.
Permannoll on väliin lysti peli:
Väliin on se pelto, niitty eli
Meri laajin, vaahtosa, ja veno
Kätkyesi, siin on huima meno.
Sotisopa paras paita paha,
Suuri sota-ase isän saha,
Suurin toki uljas uunin koukku,
Sotaratsu virjä liinaloukku.
Penkin alus paras pahna sian;
Siellä olet pieni porsas pian.
Saavi sitte kaivo suur ja syvä,
Mutta maitopytty hetet hyvä.
Tervahauta piippu isän oma,
Uunin pankko paja varsin soma,
Pöytäloota eloaitta paras;
Eipä sinne tohi tulla varas.
Pirtissä on meillä vaikka mitä
Ja me siksi rakastamme sitä.
Pirtti on sun pieni valtakuntas,
Jossa valvot, jossa näet untas.
Isäs siin on kuningas ja jalo,
Silmänsä on valtakunnan valo —
Kuningatar jospa sitte minä
Olisin ja — perijämme sinä!
Voi kun meill on sentään lysti elo!
VIII.
Hiljaa, hiljaa! Ilta on.
Taivas tummeneepi,
Luonto tyyntyy lepohon,
Maa jo himmeneepi.
Haukottava hämäryys
Pirtin pienen täyttää,
Pärekin jo pihdissään
Pienemmästi näyttää.
Tuutusessa tummemmin
Keinuu leino lapsi,
Alkaa armas äitikin
Tulla tummemmaksi.
Sitte saapuu unonen,
Päreen sammuttaapi,
Pitkin pirtin penkkejä
Hiljaa hamuaapi.
Istuvaiset nujertaa
Vitkon vuotehelle,
Pitkälleen jo äidinkin
Kaataa kätkyelle.
Yö jo on ja hämynen
Pirtti unelmoipi.
Sirkka uunin korvassa
Tyytyväisnä soipi. —
IX.
Poika:
Kiuru kulta, kiuru kulta,
Taiat taivohon kohota,
Ilmoihin iloiten nousta,
Vaan et taia taivahassa,
Päällä pilvien pysyä.
Kerran sinne saatuani,
Sielt en sinuna tulisi.
Kiuru:
Taian taivaassa asua,
Oleskella onnen maissa;
Vaan mun pakko on palata,
Tulla taivahan talosta
Tietä teille näyttämähän,
Onnehen opastamahan;
Kuinka kohti korkeutta
Meidän pyrkiä pitäisi,
Luoksi Luojamme kohota,
Ikuisen suven ilohon,
Armon suojahan avaran.
Pikku siskolleni.
Puut valkovaattehissa on
Ja metsät vaiti vallan,
Maat luotu lumipeittohon
Ja järvet jäihin hallan;
Ja talvi taivahan ja maan
Erottaa toisistaan.
Vaan kun mä muistan Annasen
Ja Annan päivän kanssa,
Niin kaikki metsät jällehen
On kesäpuvussansa
Ja nurmen nukka vihottaa
Ja taivas ruskottaa.
Ja omenoita oksillaan
Puut kiikutellen kantaa
Ja kultakalasia vaan
Vellamo veestä antaa
Ja vesilinnut laulaen
Ui aivan vierehen.
Ja silitellä siipiään
Pääskytkin pienet suopi
Ja havukatkin kynsissään
Meill marjasia tuopi
Ja kukkia on täynnä maa
Ja mettä, hunajaa.
Oi nythän vasta yhtenään
On lysti leikitellä,
Ja joukkohomme leikkimään
Käy äitimmekin hellä.
Ja enkelitkin tulevat
Ja meille laulavat.
Ja silloin näämme Jumalan,
Mi lausuu: "riemuitkaatte!
Tää taivas on ja ainian
Te täällä olla saatte!"
Ah! että taivahassa me
Jo, Anna, oisimme!
Pääskyn hautajaisissa.
Ohi kulkevainen,
Hetkeks tähän jää!
Pääsky pienokainen
Tässä levähtää.
Koti pääskysellä
Oli tälläkin,
Kumppanikin hellä,
Monta lastakin.
Koko pohjan puoli
Tälle helakoi,
Koko sulo-Suomi
Lauleloista soi. —
Jopa lapsensakin
Alkoi lentämään,
Oppi laulujakin
Yhä yhtenään.
Silloin — voipas sentään!
Kuoli pääsky tää —
Muut kun linnut lentää,
Tää vaan levähtää.
Uneksii, ett vielä
Laulaa lapsilleen,
Soittaa sulomiellä
Koko kodilleen.
Ohi kulkevainen,
Hetkeks tähän jää,
Pääsky-pienokaisen
Unta näkemään!
Ilokivellä.
Istuimme ilokivellä,
Päiväsellä paaterolla,
Ääntä kuulimme kevähän,
Suloa suvisen laulun,
Ilman lintujen iloa.
Kiuru ilmassa iloitsi:
Kuu on kiurusta kesähän!
Peippo vastahan puheli:
Puoli kuuta peipposesta!
Rastas riemuiten sanovi:
Kohta on kesä käsissä,
Viikon päästä vissihinki!
Västäräkki väittelevi:
Västäräkistä vähäsen,
Tuskin tuntia tusina!
Pääsky päätöksen tekevi:
Minä tiedän, tien osotan:
Päivä pääskystä kesähän!
Kuusesta käki kukahti,
Soitalti sorea lintu,
Ei se ehtoja laellut,
Eikä väitellyt väheä:
Ilon laati ihmisille,
Suven Suomelle suloisen.