YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Hyvän ajurin luona.
Kuten mainittu, oli uusi isäntäni nimeltään Pehkonen. Hänen vaimonsa Hanna oli niin hyvä puoliso kuin suinkin saattoi ajatella. Hänellä oli pieni, pyöreähkö vartalo, tumma, kiiltävä tukka, ruskeat silmät ja kaunis, hymyilevä suu. Poika Kusti oli reipas, terve ja siivonnäköinen poika ja tyttö, Miia, sievä kahdeksanvuotias, oli äitinsä kuva. Erittäin sopusointuinen suhde vallitsi heidän välillään, enpä luule ennen enkä jälkeen nähneeni sen onnellisempaa perhettä. Pehkonen itse oli pika-ajuri. Hänellä oli paitse minua toinen hevonen, suuri, valkoinen, romuluinen hevonen, nyt jo jotenkin vanha, vaan siltä vielä varsin komean näköinen. Se kantoi päätään pystössä ja esiintyi arvokkaasti, — saattoi nähdä, että se oli jaloa rotua. Se kertoi olleensa aikoinaan sotahevonen, oli ollut mukana Turkin sodassa erään suomalaisen ajutantin hevosena ja tämä oli sitten moniaita vuosia sodan päätyttyä ystävyyden kaupalla luovuttanut hevosen Pehkoselle, joka aliupseerina oli ollut mukana sodassa, vaan sittemmin antautunut ajurin ammattiin. Hevosta kutsuttiin vanhoilta sotamuistoilta "Kenraaliksi".
Seuraavana aamuna minut vielä tarkoin suittiin ja pestiin ja talon naiset kävivät vielä päivänvalossa minua ihailemassa, sekä syöttivät mulle leipää ja sokuria. Minulle tuo kunnianosoitus teki niin hyvää, että luulin melkein olevani vielä entinen, uhkea "Pulska Musta", jota kaikki ihailivat ja hyväilivät ja ystävällisesti puhuttelivat. Minä vuorostani koetin myöskin olla siivo ja ystävällinen. Emäntä sanoi, että minä olisin ollut aivan liian komea tavalliseksi ajurihevoseksi, elleivät polveni olisi olleet vahingoittuneet.
"Onpa vaikea käsittää, miten se noin polvensa on loukannut ja missä vika on ollut, sillä hevosessa ei voi vikaa olla, varmempaa ja kevyempää kulkua en ole monasti nähnyt", virkkoi ajuri itse. "Minkähän me sille nimeksi annamme? Myöjä lausui muistaakseni, että sitä ennen oli kutsuttu 'Pulskaksi Mustaksi'."
"Pitäköön nimensä edelleenkin, sopiihan se", lausui emäntä. Ja niin sain pitää vanhan nimeni, ja se tuntui sitä hauskemmalta ja kodikkaammalta.
"Kenraali" oli ajossa koko aamupäivän. Kusti antoi mulle, koulusta palattuaan, päivällisen aikaan ruokaa ja vettä. Iltapäivällä valjasti ajuri minut nelipyöräin eteen; hän tarkasteli hyvin huolellisesti, että silat ja mäkivyöt hyvin sopivat. Ja kun kaikki oli reilassa, ajettiin lähimmälle ajurinasemalle. Toiset ajurit tulivat nyt minua tarkastelemaan ja he laskettelivat arvostelujaan, jotka eivät suinkaan olleet lempeitä.
"Sopii hyvin hautajaissaatossa käytettäväksi", sanoi yksi.
"Liian hieno", tuumi toinen, puistellen päätään. "Saadaanpa nähdä, niin
Pehkonen ennen pitkää keksii siinä jonkun pahan vian".
"Luulenpa siihen aikaa kuluvan, kuluvan siksi kunnes hevonen keksii vian ajajassa", arveli isäntäni ilosesti ja varmasti.
Ensi viikkoni ollessani ajurihevosena oli sangen rasittava, vaan pian huomasin, että saatoin täydellisesti luottaa ajajaani, ja se helpotti työtäni. Pehkonen ajoi taiten ja ymmärryksellä, ja osotti yhtä suurta huolenpitoa minua kuin itseäänkin kohtaan. Hän älysi kohta, että minä kernaasti tein tehtäväni eikä hän kertaakaan minua ruoskalla kiirehtinyt, lepposasti vain löi suitsiperillä selkääni, kun tahtoi vauhtia lisätä, mutta tuon hänen tahtonsa tunsin tavallisesti jo hänen tavastaan pidellä suitsia ja kulin sen mukaan.
Ennen pitkää ymmärsimme isäntäni ja minä toisemme niin hyvin, kuin hevonen ja ajaja voivat ymmärtää toisiaan. Tallissa järjesti hän kaikki mahdolliset seikat minun mukavuudekseni. Pilttuut olivat vanhanaikaiset, sillat isosti taappäin kaltevat, joka on sopimatonta, koska hevonen siten turhanpäiten tulee rasittumaan pilttuussa seisoessaankin, mutta ne olivat tilavat ja öisin pantiin puomi pilttuun eteen, päitset päästettiin irti, joten sai kääntyä miten päin tahtoi. Pehkonen piti meitä aina puhtaina ja antoi meille riittävästi ja hyvää ravintoa, vaihdellen sitä niin paljo kuin voi. Hän piti huolta, että meillä aina oli edessämme raikasta vettä, joten saimme juoda, milloin janotti, On ihmisiä, jotka väittävät, että hevonen ei tarvitse juoda milloin se tahtoo, mutta minä tiedän, että jos me saamme juotavaa milloin haluamme, juomme ainoastaan vähän kerrassaan, ja siitä meillä on enemmän hyötyä, kuin että meille annetaan korvollinen kerrassaan, kun olemme niin kauan saaneet olla ilman vettä, että janomme on käynyt vallan sietämättömäksi. Toiset ajajat syöttävät meille kauroja ja silppuja kuiviltaan ja jos silloin me lisäksi olemme hyvin hikiset, kun vihdoinkin saamme vettä, juomme liian paljo, ja se on hyvin vahingollista, varsinkin jos vesi on hyvin kylmää. Mutta parasta Pehkosen luona oli kumminkin se, että saimme pitää sunnuntain lepopäivänä, jolloin ainoastaan poikkeustapauksissa oltiin työssä. Parempaa ihmistä tuskin lienen tuntenut, kuin uusi isäntämme oli. Aina oli hän iloinen ja ystävällinen, aina valmis puolustamaan sitä, mikä oli hyvää ja oikeaa, ja niin hyvänluontoinen hän oli, että oli vaikea joutua hänen kanssaan riitaan. Hän päinvastoin sai usein rauhan rakennetuksi kun, kuten väliin sattui, ajurien kesken odotuspaikoilla syntyi riita.
Kuten mainitsin, ei sunnuntaityö tullut kysymykseen muuta kuin poikkeustiloissa. Kerron erään sellaisen tapauksen. Muuanna sunnuntaiaamuna pesi Pehkonen minua parhaillaan pihalla, kun hänen vaimonsa tuli ulos ja näytti haluavan sanoa jotakin.
"No, mitä nyt, Hanna?" kysyi mies.
"Kas, asianlaita on semmoista, että Liina, muistathan, hän, joka palvelee katurakennuksessa ja aina on niin ystävällinen lapsiamme kohtaan, äsken kävi luonani ja kertoi, että hänen äitinsä, joka asuu Helsingin pitäjässä, matkaa lähes kaksi peninkulmaa, on hyvin sairaana ja tytön tekisi mieli tänään käydä häntä tervehtimässä. Siksi hän kysyi, mahtaisitko sinä lähteä kyytiin sinne, lupasi hän maksaakin…"
"Maksun vuoksi en lähde, mutta mietitään asiaa. Nyt on sunnuntai ja hevoset ovat väsyneitä, samoin olen itsekin, se se mietityttää".
"Ikävätähän se minustakin olisi, jos sinä näin sunnuntaiksi lähtisit kotoa pois, mutta pitäisihän toisakseen auttaa pulassa sellaista, joka aina on avulias meitä kohtaan. Ajatellappa, että joku meidän vanhuksista olisi sairaana, — ei se ainakaan olisi sapatinrikos, jos lähtisitkin kyytiin".
"Puhutpa kuin pappi, Hannaseni; voithan siis käydä sanomassa Liinalle, että kello 10:ltä voin lähteä. Mutta etköhän samalla kävisi pyytämässä tuolta naapuritalosta lainaan heidän keveitä kärryjään, se olisi hevoselle niin paljo heveämpää, kuin vetää näitä raskaita nelipyöriä".
Hanna palasi kohta, toi kiitokset Liinalta ja kärryt hän myös oli saanut lainata.
"Hyvä on", sanoi Pehkonen, "pistä nyt hiukan voitaleipää laukkuun mulle, tulen kotiin niin aikusin iltapäivällä kuin ehdin".
"Kyllä minä pidän päivällisruoan lämminnä kunnes tulet, vaikka menisi myöhäsempäänkin".
Kymmenen tienoissa lähdettiin ajamaan, minä olin kärryjä vetämässä, jotka tuntuivat äärettömän kepeiltä nelipyöriin verraten. Oli kaunis toukokuun päivä, kaupungin ulkopuolella tuntui ilma kepeältä, heinä haiskahti tuoreelta, tie oli tasanen ja pehmyt, joten minä siinä ajettaessa muistoissani nautin kuluneita, onnellisia maaseutupäiviäni.
Liinan äiti asui pienessä torpassa, joka punaseksi maalattuna ja sievän näköisenä oli metsän rinnassa. Viereisessä haassa kulki kaksi lehmää laitumella. Tytön veli kysyi, saisiko hän panna hevosen navettarakennukseen, vaan isäntäni pyysi sen sijaan, että minä saisin kulkea irrallani haassa, hän vakuutti, etten pelottaisi enkä häiritseisi lehmiä. Siihen suostuttiin heti, minut riisuttiin irti ja pääsin vapaana juoksemaan mättäikössä. Sekös tuntui ihanalta! Aluksi en tiennyt mihin ryhtyisin, vihantaa nurmeako syömään vaiko piehtaroimaan kentällä vaiko vapaana karauttelemaan haan päästä toiseen. Koettelin kohta ne kaikki konstit ja olin mieleltäni iloinen. Isäntääni kutsuttiin sisälle, vaan hän jäi mieluummin luokseni hakaan. Istui siellä puun juurelle, pureskeli eväitään, lauleli ja vihelteli, kuunteli lintujen laulua ja käveli pienen haan läpi porisevan puron luo, jossa hän poimi kevään ensi kukkasia viedäkseen kotiinsa Miialleen. Aika kului nopeasti, — minä en ollut näin vapaana ollutkaan lähemmäs vuoteen.
Hyvissä ajoin iltapäivällä tulimme kotiin ja minä kuulin isännän kertovan vaimolleen, ettei hänen sunnuntainsa ollut ensinkään mennyt pilaan, sillä virkistävää oli hengittää luonnon ilmaa ja kuunnella lintujen laulua. "Ja Musta se oli iloinen kuin varsa", lisäsi hän.
Jonkun ajan perästä kuulin, että Liinan käynti oli niin virkistävästi vaikuttanut hänen äitiinsä, että hän siitään rupesi kostumaan ja aivan parani.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Kuoli toimipaikalleen.
Pehkonen oli eräänä päivänä "Kenraalilla" vienyt muutamia matkustajia asemalle. Kun hän sieltä palasi, ajoi muuan juopunut panimokuski suurta, raskasta vaunuaan vastaan; hän heilutti myötään ruoskaa ja hänen hevosensa paransi vauhtia, kunnes se pillastuneena, silmittömänä ja hurjana hyökkäsi eteenpäin. Isäntä ei ehtinyt ohjata "Kenraalia" syrjään, olutvankkurit jysähtivät nelipyöriä vastaan, rattaat särkyivät ja aisat taittuivat ja katkenneen aisan pää tunkeutui "Kenraalin" kupeeseen. Kuinka Pehkonen pääsi hengissä pelastumaan, sitä ei hän käsittänyt itsekään; kaikkien saapuvilla olevain mielestä se oli varsinainen ihme. Ainoastaan muutamia mustelmia jäi häneen merkiksi. Mutta "Kenraali" paran laita oli pahempi. Vaivalla saatiin se nostetuksi jaloilleen ja silloin näkyi verta tirskuvan sen lavasta ja kupeesta; hiljalleen ja varovasti taluttamalla sai isäntä sen viedyksi kotiin. Helposti saatiin todistetuksi, että panimorenki oli ollut humalassa ja syynä tapaturmaan ja sakkoja hän siitä sai; panimo sai maksaa isännällemme vahingonkorvausta, mutta ei kukaan maksanut "Kenraali" raukalle sen kivusta eikä tuskasta.
Eläinlääkäri ja isäntä tekivät minkä voivat huojentaakseen sen kärsimyksiä. Ajopelit olivat perinpohjin korjautettavat ja sillävälin sain minäkin levätä, kun ei ollut tilaisuutta työhön. Kun me sitten taas tapaturman jälkeen ensi kerta oltiin ajuriasemalla, tuli muuan Pehkosen tovereista kysymään miten "Kenraalin" laita oli.
"Tuskin vain se siitä paranee", vastasi Pehkonen, "ainakaan se ei entiselleen kostu eikä tule kelpaamaan ajurihevoseksi. Soisinpa että kaikki tuollaiset juopporentut pidettäisiin sairashuoneessa eikä laskettaisi heitä turmelemaan ihmisiä eikä eläimiä. Jospa tyytyisivät taittamaan omia jalkojaan ja särkemään omia vaunujaan ja turmelemaan omia hevosiaan, — se saisi olla heidän oma surullinen asiansa, mutta tavallisesti joutuu siinä syytön kärsimään. Ja sitten ne puhuvat vahingonkorvauksesta! Kaunista korvausta, — kuka korvaa kaiken tämän ajanhukan ja harmin, kuka korvaa niin hyvän, kelpo hevosen, joka jo oli muuttunut hyväksi ystäväksi! Jos voisin toivoa jonkun paheen ennen muita haudattavaksi syvimpään kuolemaan, niin toivoisinpa juoppouspaheen sinne".
"So, so Pehkonen", virkkoi eräs toinen ajuri, johon kalikka koski, "johan sinä rupeat kovin ankaraksi".
"Niin, mikset luovu sinäkin tuosta turmiollisesta tavasta? Oletpa liian kunnon mies ollaksesi tuon tavan orja".
"Onhan siinä ainakin vähän perää, mitä puhut. Olen pari kolme kertaa itsekin päättänyt heittää viinan pois, mutta se on kovin ikävää ja vaikeaa".
"Sitä olen itsekin kokenut", selitti Pehkonen, "ikävää ja vaikeaa se oli ensi viikkoina, vaikken koskaan ollut varsinainen juoppo ollut, ryypiskellyt vain kohtuullisesti. Mutta minä huomasin, etten ollut oma herrani, en voinut kieltää, kun viettelys olisi ollut voitettava. Rupesin käsittämään, että joko toisen tai toisen, juoppouden taikka Pehkosen, täytyi tässä kukistua ja minä päätin, että Pehkonen se ei saa olla. Mutta kova siinä oli ottelu enkä olisi uskonut tuota tapaa itseeni niin syöpyneeksi, ennenkuin rupesin sitä voittamaan. Mutta eukkoni auttoi minua, laittoi aina hyvän ja ravitsevan ruoan, kotona oli aina siistit paikat ja hauska olo, joten en siitä syystä kaivannut kapakkaa. Ja kun tunsin tarvitsevani jotain virkistävää, keitti hän hyvän, vahvan kahvin. Mutta sittenkin täytyi minun ankarasti taistella ja vihdoin ajan oloon pääsinkin voitolle; nyt olen vapaa mies, kymmeneen vuoteen en ole viinan tilkkaakaan maistanut enkä tunne sitä tarvitsevanikaan".
"Tekisipä mieleni vielä kerran minunkin koettaa", tuumi mies miettiväisenä.
"Tee se, et tule sitä katumaan. Ja esimerkilläsi tulet auttamaan monta toveriasi samaan päätökseen, kun he näkevät, että sinä olet voinut voittaa himosi. Tunnen heidän joukossaan monta, joiden tekisi mieli luopua kapakkaelämästä pois". —
"Kenraali" näytti sittenkin toipuvan vammoistaan, mutta se oli jo vanha ja sen voimat olivat murtuneet. Eläinlääkäri arveli, että kyllä siitä vielä myötäessä voisi saada jonkun seitsemänkymmentä markkaa, vaan silloin sanoi Pehkonen: ei. Ei siitä mitään siunausta lähtisi, jos möisi vanhan uskollisen palvelijan kovaan työhön ja kurjuuteen ja kun ei hän mielestään saanut "Kenraalia" kylliksi hyvään hoitoon, päätti hän itse ampua luodin sen päähän. Hevonen sai kuolla vanhassa palveluspaikassaan ja tavalla, joka oli kunniakkain vanhalle sotahevoselle.
Jo seuraavana päivänä tämän päätöksen tehtyään, talutti Kusti minut pajaan, jossa mulle pantiin uudet kengät ja kun sieltä palasin, ei "Kenraalia" enää ollut tallissa.
Minä surin toveriani ja koko perhe näytti sitä kaipaavan. Sillaikaa kun Pehkonen nyt katseli itselleen uutta hevosta, oli mulla tietysti tavallista enemmän työtä, mutta kun sain hyvän hoidon oli asemani kumminkin siedettävissä.
Mutta valitettava oli erään entisen ystäväni kohtalo, parhaimman ystäväni, jonka sattumalta sain nähdä hyvin kurjassa tilassa.
Sattui näet kerran, että isäntäni, joka hieroskeli muutaman miehen kanssa uuden hevosen kauppaa, pysäytti minut eräälle pihalle Sörnäisissä.
Siellä näin joukon kurjia, kituvia maalaishevosia ja niistä varsinkin yksi veti huomioni puoleensa. Seisoin siinä ja pureskelin heiniä, tuo toinen hevonen seisoi myöskin paikallaan; ja kun tuulen puuska vei heinätukun minun edestäni sen luo, tavotteli se sitä ahnaasti ja söi nälkäisenä suuhunsa, katsellen minun puoleeni saadakseen lisää. Sen silmästä kuvastui epätoivo, joka sitä enemmän kiinnitti huomiotani, kun luulin tuntevani tuon hevosen. Samassa kuulinkin sen huudahtavan: "Etkö olekin sinä Pulska Musta?"
Se oli Näykki, — mutta kuinka muuttuneena! Ennen kimalteleva ja ylpeästi kaareutuva kaula oli nyt laihan pitkulainen ja eteenpäin vaipunut, sen hienot jalat turvonneet ja pahkoissa, lapaluut korkealla, kylkiluut näkyvissä, sivut puhki, ennen niin vilkkaat silmät raukeina, kärsimystä kertovina; hengitys läähätti ja tuontuostaankin se sairaantapaisesti rykäsi.
Kävin lähemmäksi kuullakseni mitä sillä olisi kerrottavana ja surullisen tarinan se todellakin kertoi.
Mainitsen ainoastaan lyhyesti, että Näykkiä, sittenkuin se, kuten ennen kerrottu, oli pilattu ja rasitettu varomattomalla ajolla, oli pidetty pitemmän aikaa työttömänä; arveltiin sen sillävälin kostuneen ja taas olevan työkuntoisen ja niin se myötiin jollekin herralle, joka sitä taas rasitti ja möi sen kivuloisena, sitten se kulki useampain käsien kautta ja nyt se oli joutunut sellaiselle huijarille, jotka ostavat muutamilla kymmenillä markoilla hevoskaakkeja vedättääkseen niillä vielä rahteja niin kauan kuin ne pystössä pysyvät.
Semmoiseen tilaan oli nyt Näykki joutunut.
Se sanoi nyt vain toivovansa kuolemaa. Oli se kumminkin ilonen, että oli kerran vielä minut tavannut ja virkkoi: "Sinä olet ainoa ystävä, mikä mulla on koskaan ollut. Oi, jospa kurjuuteni päättyisi pian. Olen nähnyt kuolleita hevosia, ja ne luullakseni eivät enää tunne mitään kärsimystä. Toivoisin vain saavani kaatua työssäni, ettei minua teurastajalle vietäisi".
Jonkun aikaa sen perästä kuljin saman talon portin ohi. Sieltä tuotiin juuri silloin kärryillä hevosen raatoa, ja minä tunsin, että se oli Näykki. Sen toive oli siis toteutunut, se oli kaatunut työssään.
Voi jospa ihmiset olisivat niin armeliaita, että raskisivat ampua vanhalle hevoselle luodin otsaan, ennenkuin se noin pilalle väsähtää.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Ystävä hädässä.
Pehkonen sai ennen pitkää uuden hevosen "Kenraalin" asemesta, mutta kun nyt oli kelirikon aika, jolloin kaikki ihmiset tavallista enemmän käyttävät hevosia, oli meillä molemmilla työtä kyllin, isännällämme tietysti kaikista enin. Mutta tavallisesta sunnuntai-levostaan hän ei tahtonut luopua, vaikka se monta kertaa olisi ollut houkuttelevaakin. Muistan kumminkin erään poikkeuksen ja kerron sen, koska se osottaa, kuinka hyväsydämminen ja itsekkyydestä vapaa isäntäni oli. Hän oli juuri palannut vaimoneen ja lapsineen kirkosta, ja silloin hän asuntonsa portailla näki naisen, joka väsyneenä oli siihen vaipunut, sylissään pieni, itkevä, kipeä poika. Hän oli aamulla kävellyt pitkän taipaleen ulkopuolelta kaupunkia koko matkan kantaen lastaan ja lääkäri, jonka luona hän oli käynyt, oli sanonut, että jos pienokaisen mieli jäädä elämään, niin olisi se saatava lasten sairashuoneeseen. Poika oli nelivuotias, ja siis aika raskas heikon äidin kantaa, itse hän ei voinut askeltakaan astua. Äiti kysyi nyt tietä tuohon sairaalaan. Vaan kun se oli aivan toisessa päässä kaupunkia ja vielä lisäksi rupesi satamaan, tarjoutui Pehkonen kyyditsemään vaimon sinne. Tämä kiitti, mutta virkkoi: "minä olen köyhä eikä ole mulla varaa maksaa ajopaikkaa".
"Mulla on tässä hauska kotini", vastasi Pehkonen, "hyvä vaimoni ja kaksi tervettä lastani. Jos nyt autan teitä, jotka olette yksin sairaan lapsenne kanssa, niin eihän se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus".
"Palkitkoon teitä Jumala", vastasi vaimo itkien.
Tuota pikaa valjasti isäntä minut ja ajoi portin kohdalle kadulle. Kun vaimo lapsineen siellä juuri oli nousemassa ajopeleihin, hyökkäsi siihen kaksi herraa, jotka hyppäsivät niihin istumaan ja huusivat: "Aja minkä kaviosta lähtee, saat hyvät juomarahat, meillä on tulinen kiire".
"Tämä hevonen on tilattu", vastasi Pehkonen tyyneesti.
"Tilattu? Kuka sen on tilannut?"
"Tuo nainen tuossa".
"Hän voi odottaa, aja sinä vain, hetipaikalla. Etkö välitä juomarahoista?"
"En", vastasi Pehkonen, "minä en juo muuta kuin vettä".
"Vaan kaikissa tapauksissa, aja. Me noustiin ensiksi kärryihin, siis on meillä myös oikeus ensiksi saada ajaa".
Hymy levisi Pehkosen rehellisille kasvoille. "Minä olen sanonut teille, herrani, että hevonen on tilattu, mutta istukaa vain siinä niin kauan kuin ilkiätte, jaksan minä sen aikaa odottaa".
Sen sanottuaan kääntyi hän vaimon puoleen ja virkkoi: "Olkaa huoleti, ei ne siinä kauan istu".
Eikä ne kauan istuneetkaan, hyppäsivät maahan ja lähtivät, puhuen jotakin numerosta ja haastamisesta, kiireen vilkkaa laputtamaan edelleen. Pehkonen nosti nyt vaimon ja pojan ajopeleihin ja ennen pitkää oltiin sairashuoneella. Vaimo astui tuhannesti kiitellen maahan.
"Onneksi vain olkoon", virkkoi Pehkonen, "toivon poikanne paranevan".
Vaimo pääsi portista sisälle. Isäntä taputti minua kaulaan, kuten hänen oli tapana tehdä aina, kun hän oli iloissaan. Samassa rupesi rankasti satamaan ja juuri kun Pehkonen oli lähdössä ajamaan, juoksi vahtimestari kadulle ja kysyi, eikö hän tahtoisi ottaa viedäkseen erästä henkilöä sieltä. Me pysähdyimme ja uljas nainen astui alas portaita. Pehkonen näytti tuntevan hänet. Nainenkin syrjäytti harson silmiltään ja virkkoi: "Kas Pehkonen, tekö todellakin! Olenpa iloinen tavatessani teitä sillä te juuri olette se ystävä, jota minä tällä hetkellä tarvitsen, sillä täällä laitakaupungissa on vaikea saada hevosta tähän aikaan päivästä".
"Olen iloinen että satuin tänne, joten voin tehdä rouvalle palveluksen", vastasi Pehkonen. "Mihin ajetaan?"
"Asemalle. Ja jos sinne ajoissa ehditään täytyy Pehkosen kertoa minulle Hannasta ja lapsista, miten ne kaikki voivat ja menestyvät".
Hyvissä ajoin ehdittiin asemalle; sade oli tauonnut, joten nainen saattoi hyvän hetken seistä puhumassa isäntäni kanssa. Huomasin puheesta, että hänen vaimonsa oli ollut rouvan luona palveluksessa. Lopuksi lausui rouva:
"Mitä pidätte ammatistanne? Eikö se liiaksi rasita terveyttä? Hanna on joskus kertonut, että teitä usein vaivaa kova yskä, joka häntä huolettaa".
"Onhan tämä väliin vaikeaakin, varsinkin kun talvi-iltoina täytyy olla myöhäseen ajossa. Silloin on Hanna levoton. Vaan yleensä voin kutakuinkin hyvin, enkä tiedä mihin ryhtyisin, ellei mulla olisi hevosia huolehdittavinani".
"Hyvä on", vastasi rouva. "Olisipa kumminkin kovin ikävää sekä teille että perheellenne, jos terveytenne kärsisi. Onhan hyviä yksityisiäkin kuskinpaikkoja eikähän niin taitavan ajurin kuin teidän pitäisi olla vaikea saada sellaista. Jos kerran tarvitseisitte ajatella ammatin vaihtoa, niin ilmoittakaa mulle siitä".
Lähettäen terveisiä Hannalle, laski rouva jotakin Pehkosen kouraan ja virkkoi: "Tässä on viitonen lapsillenne kummallekin. Hanna tietää kyllä miten ne parhaiten tulevat käytetyiksi".
Sydämmellisesti kiitti Pehkonen ja käänsi iloisena minut asemalta pois; ennen pitkää meitä jo kotona tervehdittiin.
Talliin päästyäni rupesin juttelemaan uuden toverini kanssa, jota en näihin saakka ollut paljo tavannut. Se kertoi ennen olleensa ylhäisen herran palveluksessa ja sanoi nimensä olleen "Hurjapää", sitä oli näet ennen pidetty kovin virkkuna. "Mutta minua seisotettiin tallissa liian paljo", selitti se, "eikäpä siis ihme jos harvoin ulos päästessäni olinkin ilosta hiukan huima. Eikä minua ihmiset ystävällisesti puhutelleet. Suitset lujille ja piiskalla selkään jos vähänkään intoilin. Sattui sitten eräänä päivänä, kun isäntä itse oli ajelemassa, että vaunut törmäsivät toisia ajopelejä vastaan, kaatuivat ja isäntä putosi pois loukaten itseään hieman; minä säikähdin, lähdin laukkaamaan ja sen kerran jälkeen minuun ei enää luotettu, vaan myötiin pois ajurille. Vaan iloinen olen, että olen päässyt näin ymmärtävän isännän hoitoon, häntä aijon palvella nöyrästi ja tottelevasti".
Heti alusta pääsin siten hyvälle kannalle uuden toverini kanssa,
"Hurjapää" ja minä olimme ystävykset niin kauan kuin olimme yksissä.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Pehkosen uusvuosi.
Aika kului ja kohta palvelin jo kolmatta talvea ajurin hevosena. Joulun jälkeen ja uudenvuoden pyhinä on kaupunkipaikoissa paljo huviajoa, käydään kesteissä toisissaan ja tarvitaan hevosia. Mutta hevosille ja ajureille se ei ole kovinkaan hauska aika; tuntikausia, yökausia saavat he odottaa ulkona pakkasessa sillävälin kuin herrasväet huvittelevat sisällä ja tanssin säveleet kaikuvat ulos asti. Harvoinpa luulen noiden huvittelijain muistavan väsynyttä ajuria taikka uupunutta hevosta, joka saa seistä kinoksessa kunnes polvet kangistuvat.
Minun osalleni tuli nyt enimmäkseen iltatyötä, koska olin tottuneempi seisomaan ja isäntä pelkäsi "Hurjapään" pahemmin vilustuvan. Isännän yskä oli pahana, mutta vaikka myöhäseenkin viivyttiin, oli hänen vaimonsa aina ylhäällä odottamassa ja tuli lyhty kädessä huolestuneena pihalle vastaan.
Eräänä iltana ajoimme kahta herraa muutamaan ulkoravintolaan, jossa nämä aikoivat syödä iltasen, ja saimme käskyn tulla hakemaan k:lo 11. "Mutta", lisäsi toinen herroista, "aikaa voi mennä siitä vähän ohikin, sillä meillä on peliseura. Mutta liian myöhään älkää tulko".
Lyönnilleen k:lo 11 olimme me paikalla, sillä Pehkonen oli aina säntillinen. Mutta siinä meni neljännes, meni puolituntinen, kello oli kohta 12 eikä herroja kuulunut.
Oli kylmä vihurituuli, joka tupruutti sakeasti lumiräntää eikä suojaa ollut millään taholla. Pehkonen nousi reestä, peitti minut huolellisemmin loimella ja käveli niin hetkisen edestakaisin tömistellen jalkojaan. Rupesi sitten heittämään ristiin käsivarsiaan pysyäkseen lämminnä, mutta tästä hänen yskänsä vain ärtyi. Sitten hän nousi rekeen sisälle ja peitti itsensä vällyillä, pitäen kumminkin jalkojaan ulkona. Kello puoli yksi nousi hän ja soitti sekä kysyi, vieläkö hänen tuli odottaa herroja.
Vielä käskettiin odottaa, mutta ei sanottu enää kauvoa viivyttävän. Pehkosen ääni oli kumminkin jo niin käheä, etten voinut ymmärtää, mitä hän virkkoi.
Yhden aikana aukenivat vihdoin ovet ja herrat astuivat rekeen, virkkamatta muuta kuin mihin oli ajettava. Jalkani olivat vilusta niin kankeat, jotta tuskin saatoin juosta. Perille tultua herrat vielä nostivat toran, kun heidän täytyi maksaa noista kahdesta oottotunnista. Pehkonen otti kumminkin ainoastaan sen, mikä hänelle oli tuleva, mutta nekin rahat olivat kalliisti ansaitut.
Kotiin tultuamme ei Pehkoselta ääni kulkenut ollenkaan, hän vain ryki lyhyeen ja kuivasti. Hanna kysyi ulos tultuaan, saattaisiko hän auttaa miestään.
"Kiitos", vastasi tämä, "anna Mustalle lämmintä jauhojuomaa ja laita mullekin jotain lämmittävää".
Vaikka hän itse tuskin taisi hengittää, hieroi hän kumminkin huolellisesti jalkani ja pyyhki ruumiini kuten tavallisesti, kävipä yliseltä kuvon kuivia olkia alleni. Siten hoidettuaan minun sulki hän oven ja meni tiehensä.
Myöhä oli, kun tallin ovi seuraavana aamuna avattiin ja Kusti astui silloin talliin. Hän suki ja ruokki meidät, mutta jätti meidät seisomaan pilttuuseemme kuten sunnuntaisin. Ääneti hän puuhasi, ei laulanut eikä vihellellyt kuten tavallisesti. Puolenpäivän aikaan tuli hän taas meitä ruokkimaan ja silloin oli hänen mukanaan Miia, joka itki. Heidän puheistaan ymmärsin Pehkosen vaarallisesti sairastuneen; lääkäri oli sanonut, että henki oli kysymyksessä. Niin kului kaksi päivää, joiden kuluessa surkeus oli talossa suuri. Meidän luonamme kävi ainoastaan Kusti, emäntä itse oli myötään miestään hoitamassa.
Kolmantena päivänä, kun Kusti oli tallissa, tuli sinne eräs tuttava ajuri, jonka usein olin nähnyt isäntämme kanssa juttelevan. "En tahdo mennä tupaan, vaan tahtoisin tietää kuinka on isäsi laita", kysyi tämä.
"Hyvin huonosti", vastasi Kusti. "Hänellä on lääkärin lausunnon mukaan keuhkotulehdus ja ensi yönä tapahtuu käänne, joko parantumiseen päin tai kuolemaan".
"Sepä ikävää", valitti mies. "Tunsin ajurin, joka juuri viime viikolla kuoli samaan tautiin. Se vetää pian hautaan, mutta vielähän on toki toivoa".
"On", vastasi Kusti, "ja lääkäri sanoi isälläni olevan suuremman mahdollisuuden parata kuin useimmilla muilla, syystä että hän ei juo. Eilen, kun kuume oli hyvin kova, sanoi lääkäri, että juopon miehen tämä olisi jo lopettanut".
Vieras, joka oli ryyppyyn menevä mies, oli nolostuneen näköinen:
"Jos hyväin ihmisten on tapa tästä taudista parata niin kyllä kai paranee isäsikin, sillä hän on miesten parhaita. Käyn huomenna taas kuulostamassa".
Seuraavana päivänä hän jo tuli aamulla talliimme.
"No, mitä kuuluu?"
"Isä on parempi. Toiveita on, että hän paranee".
"Jumalan kiitos! Mutta nyt hänen täytyy saada olla rauhassa, ja minä annan muutamia neuvoja hevosista. Katsos, Musta ei suinkaan pane pahakseen, jos saa viikon pari levähtää lämpösessä tallissa; voithan antaa sen silloin tällöin kävellä irtaallaan pihalla, taikka kävelyttää sitä kadulla, jotta se saa jalkansa oikastuksi. Mutta tämä nuori hevonen ei siedä kauan olla työttömänä, se käy pian levottomaksi vikuriksi, eikä sitä hoida millään, kun se sitten vihdoin pääsee ulos".
"Se on jo nyt näyttänyt niitä merkkejä, on niin levoton ja vireä, etten tiedä mitä sille tekisin".
"Juuripa sen vuoksi on tarpeellista, että minä joka päivä tulen ja otan sen joksikin aikaa ajoon. Sano niin äidillesi. Siitä, mitä näillä ajoilla ansaitsen, annan äidillesi puolet, onhan siitä aina vähän apua hevosenruokaan. Tulen päivempänä kuulemaan, mitä äitisi arvelee." Niin sanottuaan hän meni Kustin kiitoksia kuulustelematta.
Päivällisen aikaan hän tuli Kustin seurassa talliin, pani valjaat
"Hurjapään" selkään ja vei sen ulos.
Ja niin hän teki noin viikon ajan eli vähän enemmän. Eikä hän esiintynyt ollenkaan minään armoavun antajana, sanoi vain, että hänen omille hevosilleen teki tämän vertainen lepo hyvää ja muuten ne eivät olisi lepoa saaneet.
Pehkonen parani vähitellen, vaan lääkäri neuvoi, ettei hän enää antautuisi ajurin ammattiin, se voisi olla vaarallista. Perheessä neuvoteltiin sen vuoksi myötään mihin nyt ryhdyttäisiin ja miten kukin alkaisi ansaitsemaan.
Eräänä iltana tuli "Hurjapää" hyvin märkänä ja likasena kotiin.
"Kadut ovat yhtenä rapakkona", selitti ajuri, "saat nyt Kusti työpaikan tämän puhdistamisessa ja kuivaamisessa".
"Oh, hyvä siitä tulee", vastasi Kusti. "Isä on opettanut miten on meneteltävä".
Kustin pestessä ja harjatessa "Hurjapäätä" tuli Miia hyvin tietävän näköisenä talliin.
"Äiti on saanut kirjeen Hämeestä ja hän on hyvin iloisen näköinen, juoksi heti isälle kertomaan. Keltähän tuo mahtaa olla?"
"Minäpä arvaan. Se on siltä majuurinleskeltä, jonka palveluksessa äiti ennen on ollut ja joka viime kesänä lähetti isän mukana meille viisi markkaa kumpasellekin".
"Vai se, josta äiti niin usein on puhunut. Mistähän tuo mahtanee kirjoittaa?"
"Kas äiti kirjoitti hänelle viime viikolla. Kuulithan hänen sanoneen isälle, että jos isä kerran aikoi luopua ammatistaan, niin ilmoittakoon vain hänelle. Juokse kuulemaan, mitä se on kirjoittanut".
Kusti jatkoi edelleen "Hurjapään" puhdistamista ja teki sen hyvin huolellisesti. Hetken kuluttua tuli Miia iloisena talliin.
"Oh, Kusti, hauskoja uutisia. Äiti kertoo rouvan tahtovan, että me kaikki muuttaisimme hänen Kaukolan tilalleen. Hänen kuskinsa muuttaa pois kevääksi ja hän kutsuu isän sijaan. Me saamme pienen torpan asunnoksemme, johon kuuluu perunamaata, puutarhaa j.n.e. Sinä voit siellä saada työtä läheisessä herrastalossa joko puutarhaoppilaana taikka tallipoikana. Ja kansakoulu on lähellä, jossa minä saan käydä. Äiti on niin iloissaan että hän nauraa ja itkee sekasin ja isäkin on tyytyväisen näköinen".
"Hei siitä tulee hauskaa", toisti Kusti. "Se paikka juuri sopii isälle ja hauskaa on, kun minäkin saan palveluspaikan".
Kohta oli päätetty asia, että heti Pehkosen parattua muutettaisiin maalle ja hevoset ja ajopelit myötäisiin.
Mulle se ei ollut iloinen uutinen, sillä aloinhan jo olla vanhanpuoleinen eikä ollut siis odotettavissani mitään erinomaista palveluspaikkaa. Ei ollut mulla sitten Kallioniemestä lähdettyäni ollut missään niin hyvä olinpaikka kuin Pehkosen luona. Mutta kolmen vuoden olo ajurihevosena syöpi parhaimmissakin oloissa voimia ja itse tunsin, etten ollut enää sama hevonen kuin ennen.
"Hurjapään" tarjoutui tuo avulias ajuri heti ostamaan ja hän vakuutti, että ajurien joukossa oli kyllä minunkin ottajia. Mutta Pehkonen ei tahtonut jättää minua enää ajurihevoseksi, ja jätti minut matkustaessaan pois vielä myömättä, uskoen minut tuon ajurin hoitoon ja myötäväksi.
Jäähyväispäivä tuli. Pehkonen oli vielä siksi heikko, että hän ei jaksanut tulla talliin. Mutta emäntä ja lapset tulivat minua hellästi hyvästelemään. "Soisinpa, Musta-vanhus, että voisimme ottaa sinut mukaamme", sanoi Hanna. He hyväilivät ja taputtivat minua, ja sitten talutettiin minut pois tutulta pihamaalta.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Alaspäin ja ylöspäin.
Eräs myllynomistaja ja jauhokauppias osti minut ja ennakolta arveltiin, että minä siellä saisin hyvän ruokon ja kohtuullisesti työtä; uusi isäntäni oli sitäpaitse tunnettu oikeinajattelevaksi ja kunnon mieheksi. Mutta asianlaita oli se, että hänen liikkeensä oli siksi suuri, ettei hän itse voinut kaikkia tarkastaa. Pahaksi onneksi oli hän sattunut saamaan työnjohtajan, jolla oli se vika, että hän vaati liikoja sekä ihmisiltä että eläimiltä. Seuraus oli, että sain vetää liian raskaita kuormia. Ei mikään hevonen, vaikka sitä miten syötettäisiin, voi ylenpalttista rasitusta kauan kestää. Olipa siellä vielä eräs epäkohta, josta mulla itselläni tähän asti ei ollut kokemusta ollut, mutta josta olin kuullut hevosten valittavan, että nimittäin täytyi seistä tallissa, jossa ei ollut riittävästi valaistusta. Kumma, kun eivät ihmiset voi käsittää, että valo on hevoselle yhtä tarpeellinen kuin puhdas ilma. Minun nykyinen tallini oli muodoltaan hyvin pitkulainen ja siinä oli ainoastaan toisessa päädyssä yksi kapea ikkuna.
Tuosta alituisesta hämärästä kävi mieleni alakuloiseksi ja sitäpaitse heikkeni näköni; kun äkkiä tulin tallista kirkkaaseen päivänvaloon, huikenivat silmäni kokonaan. Rupesi pian silmiäni pakottamaankin ja kompastelin usein kynnyksen yli, koska en voinut nähdä mihin jalkani asetin.
Luulenpa varmasti, että minusta olisi tullut sokea, jos minun olisi ollut pakko viipyä siellä kauan ja se olisi ollut kova kohtalo. Olen tuntenut hevosia, jotka ovat olleet sokeita, vaikkei niiden isännät ole tienneet siitä mitään, sillä eihän hevonen voi ihmiselle valittaa vaivojaan. Kun sellaisen sokean hevosraukan, jolle valo ainoastaan heikosti hämärtää, on vaikea pysyä tiellä, tapahtuu usein että isäntä pitää sitä uppiniskaisuutena ja tahdon puutteena ja rankaisee hevosta siitä — rankaisee sitä sen vuoksi, että se on sokea!
Kuten mainittu, rasituin minä ylen raskaiden kuormain vedolla, mutta vaikka tämä olikin vaikeaa, niin ei se vielä vaikeinta ollut. Katkerammaksi kävi oloni, kun saatiin uusi ajaja, kovasydämminen mies, — täytyypä kummastella isäntäni ihmistuntemuksen puutetta, kun hän sellaisen otti palvelukseensa. Hän oli mustapintanen mies, silmät ankaran näköiset ja nenä kuin kotkan nokka; kun hän puhui, kaikui ääni niin kovalta, kuin myllynkivien ritinä vastakkain. Hänellä oli kamala ruoska, jonka letkan päässä oli jokin metallikappale, joten veri saattoi tirskahtaa esiin, kun hän sillä löi; löipä hän joskus vatsan allekin ja päätä kohden. Sellainen julma ja armoton kohtalo vei multa luonnon kerrassaan, mutta mikä siinä auttoi, täytyi totella ja kärsiä, ihmisethän ne kumminkin vahvemmat ovat.
Toisinaan tuntui oloni niin tuiki kurjalta, että jopa toivoin kaatuvani kuin Näykki raukka kuormani eteen päästäkseni erilleni kaikesta tästä viheliäisyydestä, ja eräänä päivänäpä oli toivoni toteutumaisillaan.
Muuanna helteisenä aamupäivänä syyskesällä olin jo vetänyt useita raskaita jauhokuormia henkäsemättä ja lepäämättä. Päivällisloma oli käsissä, mutta kun sinä päivänä oli tavattoman kiire, päätettiin vielä lähettää minulla yksi kuorma, ennenkuin minut levolle laskettiin. Vaikka koko päivän työssä tietysti olin isosti heikontunut, sälytettiin kumminkin tavallinen raskas kuorma. Koetin tehdä parastani kaikesta sorrosta ja vääryydestä huolimatta.
Hyvin meni kaikki, kunnes oli noustava erästä jyrkkää mäkeä. Siellä pääsi raskas kuorma heikoista voimistani voitolle eikä auttanut piiska eikä huuto eikä suitsien revintä. Koettaessani ponnistaa livisti jalkani, en tiedä miten, ja minä roiskahdin raskaasti maahan. Siinä makasin aivan liikahtamatta, en voinutkaan liikahtaa ja luulin, että nyt oli kuolema tulossa. Kuin unessa kuulin ääniä ja hälinää ympärilläni. Muuan ääni lausui säälien: "Hepo raukka; on rikollista näin rääkätä ja rasittaa eläintä." Siihen kuulin ajajani sydämmettömän äänen vastaavan: "Elkää olko milläänkään hevoskaakista, ei tee mitään jos se kuoleekin, se on vakuutettu." Mutta silloin tuli siihen poliisi antamaan määräyksiään; hihnat leikattiin poikki, kylmää vettä kaadettiin päähäni, loimi viskattiin päälleni ja taas tunsin voivani hengittää. En tiedä kauanko siinä makasin, mutta taas kuulin tuon saman ystävällisen äänen, joka minua jo kaatuessani oli säälinyt, ja joka taputti minua ja koetti saada minua nousemaan. Ja vihdoin se muutamain turhain yritysten jälkeen onnistui ja hoiperrellen kävellen seurasin taluttajaani läheiseen talliin, joka oli ilmava ja valoisa. Sain hieman jauhojuomaa ja sen syötyäni laskeusin lepoon.
Illalla olin siksi kostunut, että minut voitiin viedä isäntäni talliin. Sielläkin minua hoidettiin, kun isäntäni oli saanut kuulla miten minun oli käynyt.
Seuraavana päivänä tuli eläinlääkäri, tutki ja sanoi, että minä en varsinaisesti ollut sairas, vaan rasittunut. "Jos hevosella olisi ollut jokin tauti, horkka tai patti, en kehottaisi sitä hoitamaankaan, vaan näin ollen voitte huoletta säästää sen syysmarkkinoihin saakka. Jos sitä siihen asti hyvin hoidetaan ja lepuutetaan, niin voi siitä myödessä vielä hinnan saada. Mutta raskaampaan työhön siitä luultavasti ei koskaan enää ole."
Armoton ajurini sai kohta matkapassin. Tallirenki totteli tarkoin isännän käskyjä ja nyt sain täydelleen levätä, sain riittävästi hyvää ruokaa, heiniä, kauraa ja juomista ja sillä keinoin heikonneet voimani taas palasivat. Syksy tuli ja taas olin kerran hevosmarkkiuoilla Kampin torilla.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Koti loppuijäksi.
Näillä markkinoilla olin minä tietysti vanhojen, ikäkulujen hevosten joukossa, joista toiset olivat ontuvia, toiset selkävikaisia, toisilla kaihi silmissä, toisilla kaviovikoja, — useimmat niin onnettomia, että niille olisi tehty armon työ, jos olisi luoti ammuttu otsaan.
Minuun oli viime aikojen hyvä hoito yhdessä synnynnäisen voimakkaan luontoni ja vahvan ruumiinrakenteeni kanssa siksi virkistävästi vaikuttanut, että minussa toivo taas oli herännyt; pidin päätäni pystössä ja olin reippaan ja iloisen näköinen.
Jos useat hevosista olivat onnettoman näköiset, niin oli laita sama useiden ostajain ja myöjäinkin. Sinne keräysi köyhiä hevosmiehiä, jotka koettivat saada vanhan konin kaupaksi viidellä, kuudellakymmenellä markalla, jottei heidän tarvitseisi tappaa sitä ja siten jäädä aivan vaille korvausta. Oli varattomia työmiehiä, ajon ja kärsimysten koventamia, jotka katselivat huokeata hevosta, josta ehkä vielä rahdinvedossa voisivat pusertaa viimeiset voimat siten ansaitakseen leivän itselleen ja perheelleen. Siellä näkyi kovia, sydämmettömiä ihmisiä, itaroita, viekkaita ja petollisia, vaan näkyipä siellä toisia, joita heidän köyhyydestä huolimatta kernaasti olisin palvellut, koska he lausuivat lempeitä sanoja sekä hevosille että ihmisille.
Näin vihdoin herrahtavan maalaisen, pienen pojan seuraamana, ohjaavan kulkuansa sille kulmalle, jossa minä seisoin. Hän oli kookas, leveähartioinen mies, ystävälliset, terveet kasvot, joita leveälierinen hattu varjosi; harmaat hapset pilkistivät esiin hatun alta. Hän pysähtyi minun ja toverieni kohdalle ja loi meihin säälivän katseen. Näin hänen tarkastavan erityisesti minua. Mulla oli vielä harja ja häntä hyvässä kunnossa ja olin siis vielä aika pulskan näkönen. Terotin katseeni häneen ja kohotin korvani.
"Kas tuossa, Ville," lausui hän pojalleen, "tuossa on hevonen, joka on nähnyt parempia päiviä."
"Vanhus parka!" sanoi poika. "Luuletko eno, että se on ollut aikoinaan hieno vaunuhevonen?"
"Se on voinut olla mitä tahansa nuorena," virkkoi ukko astuen minua lähemmäs; "katsoppas noita sieramia ja korvia, leveätä rintakehää ja lujatekoisia lanteita. Siinä on rotuhevosen vikaa." Ukko taputti minua ystävällisesti kaulalle ja minä ojensin kiitollisena esiin turpani, jota poika hyväillen hiveli.
"Kas, eno, kuinka se ymmärtää ystävyyttä. Eikö voisi ostaa sitä ja nuorentaa sen jälleen, kuten teit 'Piijulle'?"
"Enhän lapsikulta voi nuorentaa kaikkia hevosia. 'Piiju' ei ollutkaan niin varsin vanha, vaikka sitä oli huonosti hoidettu."
"Mutta minäpä en luule, että tämäkään on kovin vanha, näethän kuinka pulska harja ja häntä sillä vielä on. Laiha se on, mutta silmät ovat vielä virkeät eikä syvällä kuopissaan kuten vanhoilla hevosilla."
Vanha herra naurahti. "Sinähän, poikaseni, olet yhtä suuri hevosystävä kuin enosi."
"Katsoppas, eno, sen hampaita, niin näethän sen ijän. Ja kysy sen hintaa. Minä olen varma, että se kotona enon luona vielä reipastuisi ja nuortuisi."
Renki, joka oli minua myömässä, arveli nyt hetken sopivaksi puuttua puheeseen.
"Nuori herrahan näyttää olevan tarkka hevostuntija. Sillä totta on, että hevonen on ainoastaan rasittunut, turmiolle sitä vielä ei ole ajettu, eikä sillä muuta vikaakaan ole. Olen hoitanut sitä siitä asti kun se syyskesällä lankesi raskaan kuorman eteen, ja se on siivoin ja ymmärtävin hevonen, jota koskaan olen hoitanut. Luulenpa että se kevääksi olisi kahta vertaa kalliimmassa hinnassa."
Vanha herra hymähti ja poika katsoi häneen pyytäen.
"Sanoithan eno, että sait varsasta kuusikymmentä markkaa enemmän kuin luulitkaan. Osta nyt tämä sijaan."
Vanha herra koetteli jalkojani ja katsoi sitten suuhuni: "Kolmentoista tai neljäntoista vuoden ijässä, luulisin; antakaapa sen vähän juosta!"
Oikasin laihaksi käyneen kaulani, heilautin häntääni ja lähdin juoksemaan; jalat olivat jo kankeanlaiset.
"Mikä on huokein hinta, johon teillä on lupa myödä tämä hevonen?"
"Sata markkaa; alle ei luvannut isäntä mennä."
"Arveli kai, että ehkä joku siitä sen antaisi. No, jos tuosta sen maksaisi," virkkoi vanhus, otti lompakon esiin ja laski rahat miehen kouraan. "Joudatteko heti taluttamaan hevosen asuntooni?" kysyi hän.
"Joudan kyllä."
Ja niin sitä lähdettiin kulkemaan, ostaja poikineen edellä, jälkimmäinen hyppien ilosta, me perässä. Kun tultiin kortteelipaikkaan, oli siellä eräs uuden isäntäni rengeistä ja hän lähti ennen pitkää viemään minua maanteitse siihen parin, kolmen peninkulman päässä Helsingistä olevaan taloon, jossa kotini nyt jonkun ajan kuluessa tulisi olemaan.
Vanha isäntä käski, samana iltana palattuaan junalla kotiin, antaa mulle riittävästi heiniä ja kauroja ja keskipäivän aikana sain vapaasti syödä haassa. "Ja sinä Ville saat tämän hevosen erityiseen huolenpitoosi, katso nyt, että sillä on hyvä olla ja että se kostuu," sanoi ukko sisarenpojalleen.
Arvaa sen, että poika oli ylpeä sellaisesta luottamuksesta ja ilonen mieleltään ja hän otti minun hoitamisen oikein vakavalta kannalta. Joka päivä hän monta kertaa kävi minua vaalimassa, antoi silloin aina jotakin ylimääräistä herkkua, puhutteli ja hyväili ystävällisesti, joten häneen hyvin kiinnyin. Hän kutsui minua "vanhaksi veikoksi" ja minä seurasin häntä uskollisesti mihin hän meni.
Tuo täysi lepo ja hyvä ruoka raittiissa ulkoilmassa, mielenmääräinen liike ja muut edulliset seikat vaikuttivat, että voimat ja elinhalu palasivat takaisin. Talven kuluessa jalkani siksi verran paranivat, että tunsin oikein nuorteutta jäsenissäni. Tuli sitten kevät ja vanha isäntä päätti taas ruveta käyttämään minua ajoihin.
"Se rupee nuortumaan, Ville. On vallan tarpeellista, että se pannaan säännölliseen työhön. Sehän kävelee jo kuni reima hevonen."
"Niin eno, eikö ollutkin hyvä, että ostit sen."
"Hyvä, hyvä, poikani, ja sinun se on ansiota. Kun nyt vain keksisi sille hyvän ja helppotöisen olopaikan, jossa sille osattaisiin arvo antaa."
Eräänä päivänä valjasti vanha isäntä minut matkakiessien eteen.
"No, mihin nyt lähdetään, eno," kysyi poika.
"Olenpa ajatellut, että ajetaan tästä Kaukolaan asti, minä luulen että majorin rouva siellä kernaasti ottaa vakavan ja nöyräluontoisen hevosen helpompiin kotitöihinsä, maitohevoseksi tai muuksi. Hän varmaan ostaa vanhan Mustan."
Rintani riemuitsi tätä kuullessani. Saisin taas nähdä entisen, rakkaan isäntäni Pehkosen, hänen kelpo vaimonsa ja hauskat lapsensa!
Voittepa käsittää, kuinka kepeästi juoksin Kaukolaan ja kuinka iloiten vanhat ystäväni minua tervehtivät, sillä he tunsivat minut heti.
Majorin rouva osti minut kohta, koska mulla oli kaikki mahdolliset suositukset, ja niin sain Kaukolassa kodin, jossa tiedän saavani elää rauhassa ja hyvässä hoidossa kuolinpäivääni saakka.