Pulska Musta: Hevosen elämänvaiheet, sen itsensä kertomat

PULSKA MUSTA

Hevosen elämänvaiheet, sen itsensä kertomat

Kirj.

MISS A. SEWELL

Vapaa suomennos

Porvoossa, Werner Söderström, 1895.

ENSI LUKU.

Lapsuuden kotini.

Lahtelan tilalla Satakunnassa olen syntynyt ja kasvanut. Kauniimpia ja vanhimpia muistojani on vihanta vainio Kaislalammen rannalla; siellä sain lämpösinä kesäpäivinä seurata emääni, joka tässä aituuksessa kulki vapaana useiden muiden hevosten seurassa. Kun en vielä ruohoa kyennyt syömään, imin ravintoni emoni nisistä. Päivät tepastelin hänen rinnallaan, yöt lepäilin hänen kupeillaan. Sydänkesän yöt olivat lyhyet, valoisaa päivää sai pitkältä nauttia ja minua huvittaakseen antautui emoni usein leikkimään kanssani hyppien ja laukaten. Milloin kovin kuumaksi kävi, kahlasimme loivaa rantaa pitkin veteen taikka asetuimme seisomaan lehteväin koivujen varjoon, jotka ylempänä kunnaalla muodostivat sievän lehdon. Sieltä katselimme häntämme taloon päin, jonka avaran pihan toisessa päässä olivat tilavat talli- ja navettarakennukset. Mutta kun siksi olin varttunut, että jo ruohoa rupesin nakertelemaan, oli emälläni tapana lähteä töihin aamusilla ja palata luokseni vasta illalla.

Laitumella oli paitse minua viisi muuta varsaa, kaikki minua vanhemmat, muutamat jo melkein rekivetoiset. Niiden kanssa leikin, nelistin vainion ristiin ja rastiin vallattomana ilossa. Mutta nuo toiset eivät aina leikissä pysyneet, vaan rupesivat näykkimään hampaillaan ja tappelemaan.

Kun siten eräänä päivänä olimme pelihtineet tavallista enemmän, hirnahti emoni, kutsui minut luokseen ja virkkoi:

"Pane mieleesi mitä sulle nyt sanon. Nuo toverisi ovat kyllä kelpo varsoja, mutta niiden vanhemmat ovat pelkkiä työkoneja, joilla ei ole ollut tilaisuutta opettaa varsoilleen hienompia tapoja. Sinun laitasi on toinen. Isälläsi on hyvin arvokas nimi tällä paikkakunnalla ja isoisäsi on voittanut kaksi palkintoa Hämeenlinnan kilpa-ajoissa. Isoäidilläsi oli harvinaisen nöyrä luonto etkä ole nähnyt minun koskaan näykkivän etkä potkivan. Toivon, että sinustakin kasvaa leppeä, kelpo hevonen, joka ei pidä väliä huonoista esimerkeistä. Tee aina niskottelematta työsi, nosta nopsasti jalkaasi kun juokset eläkä rupea tappelemaan eläkä hämmästelemään leikilläsikään."

Näitä emäni neuvoja en ole koskaan unhottanut. Tiedän, että se oli
viisas ja ymmärtäväinen tamma ja että isäntämme piti siitä paljo.
Nimenä sillä oli oikeastaan "Herttuatar" mutta tavallisesti sitä
"Herttaseksi" kutsuttiin.

Isäntämme, Lahtelan isäntä, oli siivo, hyvä mies; antoi ruokaa hyvää ja riittävästi, piti tallin siivossa ja taputteli meitä ystävällisesti, puhutellen meitä kuin omia lapsiaan. Hänestä kaikki paljon pidimme, emäni erittäinkin. Kun se näki isännän portailla, juosta karautti se aina ilosesti hirnasten hänen luokseen ja silloin hän sitä taputteli ja mairitteli "herttasekseen" ja kyseli että "mitenkä nyt poikasi, pulska Musta, jaksaa". Minua hän näet kutsui "pulskaksi Mustaksi", koska olin kiiltävän musta. Ja silloin hän tavallisesti antoi meille leipäpalan tai hyppysellisen suoloja. Kävivät toisetkin hevoset hänen luonaan, vaan luulenpa, että hän enin piti emästäni ja minusta, — emälläni hän aina ajoi kepeässä kirkkoreessä kun kaupunkiin läksi.

Hakamme aidan takana oli perunamaa, jossa punatukkaisen Ollin, laiskansitkeän poikaviikarin, olisi pitänyt mullata taimia, mutta usein hän jätti työnsä kesken ja tuli aitaviereltä vaaraimia syömään. Mutta eipä hän siihenkään tyytynyt, monesti rupesi hän sieltä aidan takaa pelihtimään varsojen kanssa, viskeli niitä kivillä ja kartuilla saadakseen niitä laukkaamaan. Paljo emme tuosta välittäneet, juoksimme tavallisesti syrjään, vaan joskus sattui kivi kipeämminkin koskemaan. Monasti olimme kuulleet isännän toruvan Ollia tuosta; mutta kun hän taas eräänä päivänä meitä pyssyili ja isäntä sattui sen näkemään, niin tämä suuttui, juoksi aidan luo ja antoi Ollille aika tukkapöllyn. Me laukoimme viereen katsomaan ja kuulimme silloin isännän toruvan:

— Vai sinä poikavekara hevosia laukkuutat! Sen olet tehnyt jo ennenkin, vaan nyt se jo riittää, — saat mennä, minun leipääni et tarvitse enää syödä.

Sen koommin emme Ollia nähneet. Vaan vanha Taneli, joka hevosia hoiti, oli meille yhtä hyvä kuin isäntä ja vaali meitä hellästi.

Kun olin pääsemässä kahden vuoden ikäiseksi, sattui tapaus, jota en koskaan unhota. Oli kevätkesä, yöllä oli kylmännyt ja sumu peitti laitumen ja metsänrinnan, jossa me varsahevoset kesän ensi ruohoa nakertelimme. Tämä puoli oli rajakkain Kallioniemen herrastalon tilojen kanssa, ei ollut tilojen välillä kuin kapea puro, joka jyrkänlaisten rantojen lävitse vieri järveen.

Parooni Törne, Kallioniemen isäntä, oli samoin kuin meidän isäntämme, hyvin hellä hevosia kohtaan eikä hän hyväksynyt niitä hurjia ratsastuksia, joihin hänen poikansa, nuori luutnantti, oli hyvin ihastunut ja joita hän kotona oleskellessaan aina harjoitti ystäviensä seurassa. He panivat usein metsissäkin toimeen tuimia kilparatsastuksia, yksi ajoi edellä ja toiset karauttivat huimaavaa kyytiä perästä saadakseen hänet kiini, kannustivat vain hevosiaan ja laskivat menemään katsomatta mitä edessä oli. Monta hevosta olivat he tällä tavoin ajaneet aivan pilalle elinkaudeksi ja että suurempiakin onnettomuuksia saattoi sattua, siitä oli juuri mainittu tapaus selvä esimerkki.

Niin, me astelimme mainittuna kevätpäivänä kaikessa rauhassa laitumella pureskellen nuorta nurmea ja silloin me äkkiä kuulimme ryminää ja huutoja metsästä. Vanhin varsoista korotti päänsä, luimisti korviaan ja lähti huudahtaen että "sieltä tulee ratsastajia" aika vauhtia laukkaamaan vainiolle. Me muut perässä. Koivulehdon kunnaalle pysähdyimme ja katselimme siitä tantereen poikki tulijoita. Emäni ja isäntämme vanha työhevonen näyttivät tietävän mistä oli kysymys.

"Nyt niillä on taas kilpa-ajot", virkkoi emäni. "Jos ne tämän kautta ajavat, niin saamme nähdä koko lystin." Samassa sieltä tulikin ratsastaja ajaen täyttä karkua puroon viettävää niittyä pitkin. Sellaista meteliä en ollut eläissäni vielä koskaan kuullut. Huutaen ja täyttä nelistä lasketellen tuli sieltä ensimmäisen jälessä joukko herroja, jotka kumminkin puron äyrästä lähetessään hiljensivät vauhdin.

"Nyt ne saavat hänet kiini", virkkoi emäni.

"Kiini, miksi kiini?" kysyin minä.

"Miksi, siinäpä se juuri kysymys onkin. Ei he tiedä sitä itsekään, mutta tuo on heistä hauskuutta".

Mutta taas vauhti jatkui, eturatsastaja kannusti hevostaan ja lasketti jyrkkää puronrinnettä kohden ja rannalla olevan aidan yli, puron poikki ja meitä kohden.

"Nyt saamme nähdä jotain hauskaa", virkkoi emäni ja samassa työntyi koko ratsastajajoukko rinnettä alas puroon. Toisten hevoset hyppäsivät aidan ja puron yli, toisten peljästyivät, peräytyivät ja juoksivat syrjään, vaan ajajat pakottivat niitä eteenpäin.

Katselin tuota niin hämmästyneenä, etten ensiksi oikein tajunnutkaan, mitä puron luona tapahtui. Mutta kun sinne tarkemmin katsahdin, kohtasi silmääni surullinen näky: kaksi kauniinta hevosta oli suistunut. Toinen makasi selällään purossa ja siristi jalkojaan, toinen voihki aidan kupeella nurmikolla. Ratsastajista nousi toinen märkänä ja savisena purosta, toinen makasi rantakivillä aivan liikahtamattomana.

"Siltä on niskat poikki", sanoi emäni. "Se on oikein hänelle", arvelivat toiset varsat ja niin tuntui minustakin, mutta emäni pani vastaan.

"Niin ei saa ajatella", sanoi hän. "Mutta vaikka olenkin vanha hevonen ja olen nähnyt ja kuullut paljo, en ole kumminkaan koskaan voinut käsittää, miksi tuollainen ajo on ihmisistä hauskaa. Usein särkevät he itsensä, turmelevat hyvät hevoset, polkevat pellot ja niityt ja ilman mitään hyötyä. Mutta kuinkapa sitä me ymmärtäisimmekään, mehän olemme pelkkiä hevosia".

Emäni puhuessa seisoimme ja katselimme ratsastajia. Nämä olivat laskeuneet hevostensa seljästä ja kiirehtineet maassa makaavan nuorukaisen luo. Mutta minun isäntäni, joka myös oli nähnyt pika-ajon, oli ensimmäinen, joka koetti nuorukaista auttaa. Pää retkahti kumminkin alas kun häntä koetettiin nostaa pystyyn ja käsivarret riippuivat hervottomina. Kaikki olivat hyvin vakavan näköisiä, ei nyt temmelletty eikä torvilla soitettu, vaan nostettiin kaatunut maasta ja kannettiin isäntäni huoneeseen. Sittemmin sain kuulla että tuo oli ollut nuori parooni, Kallioniemen paroonin ainoa poika. Nyt ajoi ratsastajia joka suunnalle hakemaan lääkäriä ja eläinlääkäriä ja arvattavasti myöskin vanhaa paroonia, jonka piti saada tieto poikansa tapaturmasta. Kun eläinlääkäri saapui puron partaalle, meni hän tuon komean mustan hevosen luo, joka siinä ähkien makasi, koetteli sitä joka paikasta ja pudisti päätään. Joku juoksi isäntämme taloon, toi sieltä pyssyn; laukaus kuului eikä tuo musta hevonen sen koommin liikkunut.

Emäni oli hyvin alakuloisen näköinen ja kertoi monta vuotta sitten hyvin tunteneensa tuon hevosen, joka oli ollut vireä ja virheetön. Eikä hän tahtonut enää mennä koko laitumen siihen päähän.

Moniaita päiviä myöhemmin kuulimme kirkonkellojen soivan pitkään ja maantiellä näimme mustain hevosten vetävän pitkää, omituista mustapukuista vaunua. Ja jälestä tuli toiset vaunut ja sitten kärryt ja niitä pitkä rivi; kaikki ajajat olivat mustiin puetut, ja kellot soivat lakkaamatta.

Nuoren paroonin ei tarvinnut sen jälkeen enää koskaan ratsastaa. Hänet vietiin kirkkomaalle ja laskettiin siellä hautaan. Siihen vei hänet hänen hurja huvituksensa.

TOINEN LUKU.

Minua totutetaan valjaisiin.

Sanottiin yleisesti, että minusta kasvoi kaunis hevonen, joten hyvin ansaitsinkin "Pulskan Mustan" nimeni. Karvani oli hieno ja pehmeä ja väri kimaltavan musta. Yksi jalka oli mulla valkea ja sitä sanottiin sukaksi, ja valkonen tähti oli otsassani. Isäntäni aikoi myödä minut, mutta ei ennenkuin olin ehtinyt nelivuotiseksi; "sillä", sanoi hän, "lasten ei pidä tehdä työtä niinkuin miesten eikä varsahevosten niinkuin täysikasvuisten". Kun olin kolmivuotias, elin neljättä talveani, tuli Kallioniemen parooni eräänä päivänä minua katsomaan. Hän tutki silmäni, rintani ja jalkani, hän koetteli minua joka paikasta, harjasta kavioon saakka. Sitten minua juoksutettiin hänen nähdensä ja hän virkkoi: "Se kun opetetaan, niin siitä tulee erinomainen hevonen". Isäntäni sanoi, että hän itse aikoi opettaa minut, sillä hän ei tahtonut, että minua säikytettäisiin tai pilattaisiin. Ja jo seuraavana päivänä koulunkäyntini alkoi.

Eivätpä kaikki voi aavistaa, minkälainen on työ varsan valjaisiin totuttamisessa ja siksi siitä kerron. Se on totutettava lankiin ja luokkiin, pujotettava aisojen väliin, opetettava vetämään perässään rekeä ja kulkemaan juuri sitä tietä, jota ajaja tahtoo ja kulkemaan siivosti. Kesällä sen ruumiin ympäri ovat kiinnitettävät silat ja mäkivyöt ja sen on juostava, perässään rämisevät rattaat tai vaunut, juostava tai käveltävä, miten milloinkin käsketään. Varsa ei saa arastella esineitä, joita se tien vierellä näkee, ei saa pysähdellä hirnahtelemaan toisille hevosille eikä leikkimään niiden kanssa, ei saa purra eikä potkia, ei yleensä saa olla omaa tahtoa ollenkaan, isännän tahtoa vain pitää noudattaa olipa sitten väsymys tai nälkä. Ja pahinta on, ettei valjaissa ollessaan koskaan saa ilosta hyppiä eikä uupumuksesta viskautua levolle. Se on varsalle kova koulun aika.

Päitsiin ja marhamintaan olin jo kauan sitten tottunut ja minua oli talutettu pitkin teitä ja ketoja, vaan nyt mulle laitettiin suitset ja ohjakset. Isäntäni antoi mulle kuten tavallisesti vähän kauroja, ja hyväiltyään minua kauan aikaa pisti hän kuolaimet suuhuni ja kiinnitti kaularihman. Se tuntui hyvin ilkeältä. Kellä ei koskaan ole ollut kuolaimia suussa, se ei voi kuvitellakaan, miltä se tuntuu. Suuhun pistetään kylmä, kova sormenpaksuinen rautapalanen, painetaan kielen päälle ja päät ovat ulkopuolella suupieliä, jossa niihin yhtyvät päätä kiertävät hihnat, jotka ympäröivät kuonon ja kaulan; tuosta ilkeästä kahleesta ei millään ilveellä pääse vapaaksi, — se on todellakin tukalaa! Niin minusta ainakin tuntui; vaan kun näin, että emälläni ja kaikilla muilla täyskasvuisilla hevosilla oli liikkeelle lähtiessään samanlaiset kahleet, niin saipa isäntä minutkin, osaksi kauroja syöttämällä, osaksi ystävällisesti puhuttelemalla, kärsivällisesti sietämään suitsia.

Opetettiin väliaikoina satulaakin käyttämään. Varovaisesti nosti isäntä sen selkääni, sillävälin kuin Taneli päätäni piteli, kiinnitti satulavyöt, talutti minua niinikään muutamia kierroksia ja jo hän vihdoin eräänä päivänä nousi selkäänikin ja ajeli pikkuisen matkaa. Tuntui se sangen kummalliselta, vaan olin samalla ylpeäkin kun jaksoin kantaa isäntääni ja vähitellen totuin siihenkin.

Seuraava vaikeus kouluaikanani oli se, kun mulle piti laitettaman rautaset kengät, sekin tuntui aluksi aivan mahdottomalta. Isäntä seurasi minua itse pajaan ollakseen varmana, ettei minua turmeltaisi eikä rääkättäisi. Seppä nosti hiljaa ja varovasti jalkaani, ensin yhtä ja sitten toista, otti kavioni kouraansa, leikkasi pois siitä pieniä viipaleita siksi verran vain, että kenkä hyvin sopi. Se ei koskenut ensinkään kipeästi, seisoskelin aivan hiljaa kolmella jalalla sillaikaa kun hän koetteli ja vuoleskeli kutakin kaviota. Sen jälkeen otti hän rautapalasen, joka oli kavioni alapinnan muotoinen, sovitti sen tarkoin jalkaani, löi sen kiini muutamilla litteillä nauloilla ja taivutti naulainkäret alaspäin; sen hän teki niin taitavasti, ettei hän minua ollenkaan vahingoittanut. Tuntuivathan jalkani sen jälkeen jotenkin kankeilta ja raskailta, mutta pian siihen totuin eikä kengät minua sittemmin ensinkään haitanneet.

Sillaikaa kun olimme sepän luona, tuli sinne eräs talonpoika kengityttämään hevostaan. Mutta se oli hyvin vaikea tehtävä, täytyi lopuksi asettaa hevonen tukalaan asemaan n.s. pakkopilttuuseen. Kengittäjä arveli sen johtuvan siitä, että hevosta ennen oli kengitetty taitamattomilla sepillä, jotka olivat huonosti vuolleet kavion taikka lyöneet naulat lihaan, josta hevonen kovasti kärsii. Samasta syystä olivat sen kaviot käyneet litteiksi ja rumiksi. Vasta nyt kun kengässä olin, alkoivat varsinaiset raskaammat harjoitukset aisoissa. Länget painoivat olkaluita ja silmälippaat estivät näkemästä muuta kuin eteen suoraan; mäkivyöt hännän alle pujoteltavine hihnoineen vaivasivat minua myös suuressa määrin eikä ole koskaan niinkuin silloin tehnyt mieleni viskata takajalkojani. Mutta kun tunsin, että se oli hyvä isäntäni, joka noita kahleita laitteli, en tietysti tahtonut sitä tehdä. Ja vähitellen niihin kaikkiin totuin ja rupesin tekemään työtä niinkuin emäni ja muut hevoset.

Kertoessani kasvatuksestani en saa unhottaa yhtä puolta siinä, jota aina olen pitänyt erittäin edullisena. Jo edellisenä kesänä oli isäntäni pitänyt minua pari viikkoa erään naapurin laitumella, joka on rautatielinjan vieressä. Se oli jokin vasikkahaka ja siellä piti minunkin olla. En unhota koskaan, kun ensimmäinen juna siitä huristi ohi. Nakertelin nurmea kaikessa rauhassa rautatien viereisen aidan kupeella, kun yhtäkkiä etäältä rupesi kuulumaan outoa ääntä; vaan enpä kauan ehtinyt ihmetellä mistä se tuli, ennenkuin näin — näin kamalan esineen, puuhkuvan ja rämisevän, sakeaa savua tupruuttavan. Sitä tuli pitkä, musta jono, mulla yritti pelosta henki kurkkuun tyrehtymään. Tein äkin käänteen ja laukkasin minkä kaviostani lähti niityn toiseen päähän, johon pysähdyin pelon valtaamana huokasemaan. Saman päivän kuluessa kulki siitä vielä monta muuta junaa ohi, toiset nopeammin, toiset verkemmin; asema oli jotenkin lähellä ja sinne tullessaan ne vinkuivat ja rytisivät. Kammo täytti mieleni koko ajan enkä voinut käsittää, miten vasikat saattoivat pysyä niin rauhallisina, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, — tuskin viitsivät koko tuota mustaa, savuavaa kummitusta katsoakaan. Minä en voinut moneen päivään rauhassa syödä. Mutta kun sitten rupesin huomaamaan, ettei hirviö koskaan laskeutunut aidan yli laitumellemme, aloin minäkin vähitellen tottua siihen ja saatoin kohta yhtä tyyneesti kuin vasikat katsella sen menoa. Sen jälkeen olen nähnyt monen hevosen säikähtävän ja pillastuvan nähdessään ja kuullessaan junan tulevan, mutta itse olen, isäntäni huolenpidon vuoksi rautatieasemilla yhtä tyyni kuin koskaan omassa tallissani.

Siitä saapi opetuksen jokainen, joka tahtoo hyvin kasvattaa nuoren hevosen.

Usein kuljin yhtä matkaa emäni kanssa, väliin valjastettiin minut kaksivaljakkoonkin hänen rinnalleen, sillä hän osasi juosta niin tyyneesti ja varmasti. Ja emä neuvoi mulle, että kuta kiltimmästi kuljen, sitä paremmin minua opetetaan ja että aina on viisainta noudattaa ajajan tahtoa. "Mutta", lisäsi hän, "ihmisiä on monenlaisia, on hyviä ja ajattelevia, kuten Lahtelan isäntä, joita minkä hevosen tahansa on helppo palvella, vaan on myöskin ilkeitä ja julmia, jotka eivät olisi sen arvoisia, että heidän hoitoonsa luontokappaletta uskottaisiin. Sitäpaitse on olemassa suuri joukko tuhmia, turhamaisia ja taitamattomia ihmisiä, jotka eivät koskaan viitsi ajatella. Nämä turmelevat useampia hevosia kuin muut, eikä minkään muun kuin terveen ymmärryksen puutteen takia. Eivät tarkota pahaa, mutta tekevät kumminkin. Toivon, että pääset hyvään hoitoon, mutta ei sitä hevonen koskaan tiedä, kuka hänet ostaa ja kuka hänellä ajaa. Sattumuksesta se kaikki meille riippuu. Mutta sen sulle kumminkin sanon: Tee parastasi mihin joutunetkin, ole aina huolekas hyvästä nimestäsi".

KOLMAS LUKU.

Kallioniemessä.

Eräänä kauniina talvipäivänä saapui meille muuan parooni Törnen lähettämä mies noutamaan minua Kallioniemen kartanoon. Lahtelan isäntä virkkoi: "Hyvästi nyt, Musta; ole aina hyvä hevonen ja tee aina paraasi." En voinut hänen jäähyväisiinsä muuten vastata, kuin pistämällä kuononi hänen kouraansa. Lempeästi hän minua taputti ja talutti veräjälle asti ja niin jätin syntymäkotini. Kallioniemessä tulin asumaan moniaita vuosia ja siksi kertonen vähän siitä talosta.

Laaja puisto erotti herraskartanon rautatieasemasta ja sen ympärille kasvaneesta kylästä. Suuren portin kautta saavuttiin puistoon ja sitten sai juosta tasasta, leveää tietä pitkin, jonka kahdella puolen kasvoi korkeita, vanhoja puita, joiden oksia paksu lumi painoi alaspäin. Taas tuli portti ja sen läpi kuljettua saavuttiin päärakennuksen luo, jonka molempain sivurakennusten väliin jäi avara pihamaa. Kasvitarha oli rakennuksen edessä ja sen takana olivat karja- ja tallirakennukset. Siellä oli tilaa monillekin hevosille, vaan kerronpa ainoastaan siitä osastosta, johon minut vietiin. Siinä oli ainoastaan neljä pilttuuta, se oli tilava ja siinä oli suuret ikkunat, joita voitiin avata, ja siitä kävi huone valoisaksi ja ilmavaksi. Ensi pilttuu oli suuri neliskulmainen ja sulettava puupuomilla. Toiset olivat pienempiä, tavallisen kokoisia. Tuossa suuressa pilttuussa seisoi hevonen irrallaan, miten päin tahtoi, söi heiniä parresta ja kaukalossa oli kauroja. On suuri etu kun saa oleskella semmoisessa pilttuussa ja siihen minut ensiksi vietiin enkä ole koskaan sen paremmin viihtynyt. Seinätkin siinä olivat siksi matalat, että saatoin katsella ympärilleni joka taholle.

Renki antoi minulle kauroja, taputti ystävällisesti kaulaani ja lähti.

Syötyäni rupesin katselemaan ympärilleni. Lähimmässä pilttuussa seisoi pieni, lihava harmi, paksu harja ja häntä ja kaunis pää. Nostin päätäni, katselin häntä väliaidan yli ja virkahdin: "Hyvää päivää, kuinkas kuuluu? Mikä on nimesi?"

Harmi kääntyi puoleeni ja ojensi päätään mikäli vain marhamintaa riitti sekä virkkoi: "Olen nimeltäni Virkku, minua pidetään kauniina ja käytetään ainoastaan herrasväen omissa ajoissa. Väliin neitoset kahden minulla ajelevat kepeissä turunkärryissä, väliin ratsastavat ja kaikki minua hyväilevät. Tallirenkikin on suosijani. Tuletko sinä asumaan tuossa seinän takana?"

"Niin lie tarkoitus", vastasin.

"Hyvä on, toivon vain, että olet siivo naapuri. En pidä sellaisista, jotka näykkivät".

Samassa pisti toinen hevonen päänsä esiin pilttuun toiselta puolen. Sillä oli korvat taaksepäin taipuneet ja silmät oikein ilkeän näköiset. Se oli suurikasvuinen, ruskea tamma, pitkä hoikkanen kaula, — venäläistä rotua — ja se katseli minua tuikeasti virkkaen: "Vai sinä se olet, joka karkotit minut pilttuustani, varsapahanen tuommoinen. Kaikkien takia sitä sitten täytyykin kodistaan lähteä!"

"Pyydän anteeksi", vastasin minä, "en ole ajanut ulos sinua enkä muita. Tähän minut ajaja asetti ja täällä olen nyt, ei auta. Mutta mitä siihen tulee, että olisin varsapahanen, niin suvainnet huomata, että olen nelivuotias ja siis täysi hevonen. Enkä ole ennen riidellyt kenenkään kanssa, en oriiden enkä tammojen, ja pyydän nytkin saada olla rauhassa".

"Hyvä, saadaanpa nähdä, rehenteli tamma. Vähän kai minä rupean sinun, lapsen, kanssa sanasotasille."

Minä en vastannut mitään.

Kun tamma iltapäivällä vietiin ajoihin, kertoi Virkku minulle siitä yhtä ja toista.

"Seikka on semmoista, että tuolla tammalla on ilkeä tapa repiä hampaillaan ja näykkiä ja siitä sille on 'Näykin' nimi annettukin. Kun sitä pidettiin tuossa sinun pilttuussasi tapaili se myötään salakähmäisesti milloin ketäkin purrakseen. Kerran se puri tallirengin käsivarteen verihaavan ja talon neitoset, jotka ennen tavallisesti pelotta tulivat luokseni tuoden sokeria tai leipää, eivät enää uskaltaneet tulla koko talliin. Nyt ehkä taas tulevat, jos sinä pysyt siivolla etkä pureksi".

"Minä en pureksi muuta kuin heiniä ja kauroja taikka mitä muuten saan ravinnokseni enkä ymmärrä, mikä ilo siinä on näykkiä ihmisiä".

"En usko Näykilläkään siitä iloa olevan", selitti Virkku, "se on sillä vain vanha paha tapa. Se väittää, ettei sille kukaan koskaan ole ollut ystävällinen ja miks'ei hänkin siis muka purisi. Se on sillä tosin hyvin ilkeä tapa, mutta jos kaikki on totta, mitä se puhuu, niin kyllä sitä on mahdettukin pahoin pidellä ennenkuin se tänne tuotiin. Kuski Ville on sitä koettanut lepytellä jos millä keinoin ja tallirenki tekee myöskin parastaan eikä paroonikaan koskaan ruoskaa suotta käytä, — mutta sille on ennen isketty paha viha sydämmeen. Näetkös", lisäsi harmi viisaan näköisenä, "minä olen jo kaksitoistavuotias ja mulla on paljo kokemusta ja siksi voinkin sulle ilmoittaa, että paremmin kuin täällä ei hevosia kohdella missään. Ville on siivo, vakava mies, on palvellut talossa jo neljätoista vuotta ja nuori tallirenkimme on harvinaisen hevosystävällinen. Näykin on oma vika, kun siltä sinun pilttuusi vietiin".

Kuski Ville asui perheineen pienessä tuvassa tallin vieressä. Aamulla hän tuli ja vei minut pihalle, jossa huolellisesti suki karvani. Ja juuri kun puhtaana ja mustan kiiltävänä taas olin menossa talliin, tuli parooni ja katseli minua ilmeisellä mielihyvällä. "Ajattelin nyt aamupäivällä lähteä tällä ajelemaan", puhui hän Villelle, "mutta en joutunutkaan. Valjasta siis sinä Musta kilpa-ajoreen eteen ja ajele kappaleen matkaa. On kylmänpuoleinen ilma tänään, joten hiero kuolaimet villavaatteella, ennenkuin panet hevoselle suuhun. Aja tuosta kierros myllyn ja metsäpalstan kautta, jotta näet miten se kulkee".

Ville valjasti minut ja kun palasimme puiston kautta, tuli parooni rouvineen vastaan. He pysähtyivät ja Ville nousi reestä.

"No, kuinka se kulkee?"

"Vallan mainiosti, herra parooni", vastasi Ville. "Ja kun tulimme metsäpalstalle, niin siellä juuri tien vieressä joku laukasi pyssynsä. Mutt'ei Pulska Musta siitä muuta välittänyt kuin hiukan luimisti korviaan, ei kääntynyt oikealle eikä vasemmalle, vaan jatkoi matkaa eteenpäin. Sillankorvassa tuli mustalaisjoukko vastaan ajaen lapsineen ja kirjavine kampsuineen korkeaa kuormaa, jonka päältä huusivat ja pelihtivät kuten tavallisesti. Sellaisista vastaantulijoista eivät hevoset tavallisesti pidä, mutta Musta vain katsahti niihin ja meni tyyneesti ohi. Eikä se säikkynyt myllynkään pauhua. Luulenpa, että sitä on varsana varovasti ja järkevästi hoidettu. Suustaan se on hyvin herkkä, joten ei tarvitse kuin aivan keveästi pidellä suitsia".

Seuraavana päivänä kävi parooni minulla ratsastamassa, ensin verkemmin, sitten vinhemmin. Hän ratsasti hyvin eikä rasittanut hevosta. Kun tulimme kotiin, puhutteli häntä rouvansa portailta.

"No miltä tuntui?" kysyi hän.

"Erinomainen, aivan niinkuin Ville sanoi."

Ville olikin oikein ylpeä puolestani. Hän suki harjani ja häntäni, jotta ne olivat tasaset ja kiiltävät kuin naisten hiukset ja aina hänellä oli yhtä ja toista mulle sanottavana. Luonnollisesti en kaikkia ymmärtänyt, vaan opin kumminkin yhä selvemmin käsittämään, mitä hän tarkoitti ja mitä hän tahtoi. Miellyin häneen suuresti, sillä hän oli lempeä ja hyvä. Hän näytti käsittävän kuinka hevonen tuntee ja kun hän harjasi minua, kosketteli hän hyvin varovaisesti arkoja paikkoja; kun hän päätä suki, vältti hän niin varovasti silmiä, kuin jos ne olisivat omansa olleet, eikä hän koskaan minua kiukkuseksi ärsyttänyt.

Neljäskin hevonen oli tallissa ja sen nimi oli "Majuri". Se oli vanha ja jo oikeastaan virkaheitto, mutta se oli paroonin suuri suosikki ja se sai suvisin enimmäkseen kulkea vapaasti puistossa. Joskus sillä tehtiin joitakin kepeämpiä pihatöitä ja annettiin lasten sen selässä ajaa, sillä se oli hyvin siivo. Tämän Majurin sekä Virkun kanssa olin kohta hyvä ystävä, eikä kulunut paljoa aikaa, ennenkuin saavutin Näykinkin luottamuksen.

Hyvin oli minun siis hyvä olla uudessa paikassani ja jos jotakin kaipasin, niin en siitä surrut. Kaikki kohtelivat minua hellyydellä. Talli oli puhdas ja ilmava ja hyvää ruokaa annettiin. Mitäpä siis enää kaipasin?

Niin, vielä kaipasin vapautta!

Puolenneljättä vuoden kuluessa olin kesäiseen aikaan saanut olla täydessä vapaudessani, nyt täytyi minun kuukauden toisensa perästä seistä yöt päivät tallissa, muuta liikettäkään ei minulla ollut kuin milloin minulla ajettiin; ja kumminkin täytyi olla vakavan ja tyyneen näköinen niinkuin vanhan, tallissa ikänsä eläneen hevosen. Aina marhaminta, milloin ei ollut suitsia! No, enhän voi sitä valittaakaan, sehän kuuluu asiaan. Mutta totta se on, että nuoren, voimakkaan ja virkun hevosen, joka on tottunut elämään avaralla kedolla, jossa oli vapaus hyppiä ja ojentaida ja viilettää täyttä laukkaa kentän poikki ja pitkin, — sen on vaikea olla, kun ei se koskaan saa tehdä, mitä itse tahtoo. Väliin, kun olin tavallista kauemmin seissyt tallissa, tunsin itseni niin elinvoimaiseksi ja hyppyhaluiseksi, että minun oli vaikea pysyä siivolla, kun Ville minut silloin vei ulos. Tuli mikä tuli, niin minusta tuntui, mutta nyt täytyy saada kimpasta pikkuisen. Olen varmaankin usein tuimasti heilautellut Villeä, joka minua talutti, mutta ei hän siitä suuttunut, tyyneesti hän sen kärsi.

"So, so poikani", oli hänen tapa sanoa. "Nyt lähdetään jalottelemaan, niin ei kutku noin pahasti kavioitasi". Kun silloin oli tielle päästy, antoi hän minun pyyhkästä menemään täyttä ravia virstan tai pari ja sitten palasin takasin talttuneena ja tervennä, rauhattomuus oli poissa. Vilkkaita hevosia, joilla ei ole kylliksi liikettä, sanotaan usein vikureiksi, mutta ne vain leikkivät; useat rengit niitä siitä rankaisevat, mutta Ville ei sitä tehnyt koskaan, hän kyllä tunsi syyn. Ja omituisen hyvin hän opetti minua ymmärtämään äänenpainonsa vivahduksia ja suitsien pienimpiäkin liikkeitä. Huomasin aina hänen äänestään, milloin hän oli vakava ja oli tosi kysymyksessä, sillä hän minuun vaikutti paremmin kuin millään muulla.

Mainittava vielä on, että meidät joskus Kallioniemessäkin laskettiin vapaaksi, nimittäin sunnuntaisin iltapäivällä kesillä. Silloin ei ajopelejä vedetty esiin, me saimme irrallaan juoksennella tallipihassa. Siellä oli nurmi pehmyt, ilma lepposa ja vapaasti sai tehdä mitä tahtoi, laukata, piehtaroida ja jyrsiä kasvavaa ruohoa. Ja siellä ennätti myöskin tutustua lähemmin toisiinsa, kun seisottiin ja levättiin kalveen puolella.

NELJÄS LUKU.

Toverini Näykki.

Kun me kerran kahden seisottiin Näykin kanssa varjossa, jouduimme pitkänpuoleiseen keskusteluun. Se tahtoi tietää kaikenmoista minun kasvatuksestani ja opetuksestani ja minä kerroin kernaasti.

"Niin", sanoi se, "jos olisin saanut samanlaisen kasvatuksen, olisi minusta epäilemättä tullut yhtä siivo hevonen kuin sinusta, mutta nyt jään kai ijäkseni tällaiseksi".

"Miksi niin?" kysäsin.

"Siksi, että mulle on kaikki ollut niin tuiki erilaista", vastasi se. "Mulle ei ole kukaan koskaan ollut ystävällinen, ei hevonen eikä ihminen, eikä ole tehnyt mieleni miellyttää ketään. Tuskin olin emästäni vierotettu, kun minut riistettiin sen seurasta ja pantiin muitten hevosten joukkoon, joista ei yksikään välittänyt minusta. Ei ollut ystävällistä isäntää, joka minusta olisi huolta pitänyt taikka minua hyväillyt. Mies, jonka tehtävä oli meitä hoitaa, ei koskaan meitä ystävällisesti puhutellut. Ei meitä tosin rääkätty, mutta meistä ei välitetty, kunhan vain ruokaa oli. Laitumemme poikki kulki usein ilkeitä poikia, jotka meitä kivillä pyssysivät ja muutamia meistä haavoittivatkin. Siitä kävimme me kesyttömiksi ja hurjiksi ja rupesimme pitämään ihmisiä vihollisinamme. Vapaudessamme elimme muuten vallattomasti, ajelimme toisiamme ja laukoimme yhtenään ympäri niittyä. Mutta kun sitten opetuksen aika tuli, niin se oli kahta vaikeampi aika. Useita miehiä piti olla minua kiiniottamassa ja kun olivat ahtaneet minut aidan nurkkaan, veti siellä yksi harjasta ja toinen puristi turvasta, niin että mulla tuskin henki pääsi käymään. Yksi väänsi väkisin alaleukani kovalla kourallaan auki ja väkisin tukkivat he kuolaimet suuhuni. Ja sitten rupesi yksi vetämään suitsista ja toinen hosui takanani; tämä oli ensi kokemukseni ihmisistä, kaikki väkivaltaa. Ei koskaan koetettu minulle hyvällä opettaa, mitä milloinkin tahdottiin. Mulla oli vilkas ja tulinen luonto ja olin todella hurjanlainen, niin että heillä kyllä oli minusta tekemistä; kamalaa oli seistä yhtämittaa tallissa pääsemättä vapauteen koskaan; minä surin ja rupesin kuihtumaankin. Tiedäthän kokemuksesta, kuinka vaikea on olla vapautta vailla, vaikka on hyväkin ja hellä herra, mutta mulla olivat vielä lisäksi kaikki hoitajat ilkeitä.

"Oli yksi — talon vanha isäntä, — joka luullakseni olisi jaksanut hillitä minua ja saanut minusta kalua, mutta hän oli jättänyt hevosten hoidon pojalleen ja eräälle rengille, jota pidettiin kokeneena; itse hän ainoastaan tarkasteli näiden toimia. Poika oli pitkä, vahva, vallaton mies. Häntä kutsuttiin Simsoniksi ja hän kehahteli, ettei hän vielä ollut koskaan tavannut hevosta, joka ei olisi nöyrtynyt hänen edessään. Hän oli ankara ja kova, ankara ääni, ankara katse, ankara koura. Minä tunsin selvästi, ettei hän tahtonut tehdä minusta mitään muuta, kuin kappaleen hevoslihaa, niin juuri, hevoslihaa", — Näykki polki vihasena jalkaa tuota muistellessaan. Tuokion kuluttua se taas rauhallisempana jatkoi:

"Ellen tehnyt täsmälleen niinkuin hän tahtoi, niin hän kohta kauhtui ja juoksutti minua piiskan pakolla pihamaalla ympäriinsä, kunnes aivan kerrassaan väsyin. Luulen, että hän oli juoppo ja kuta enemmän hän joi, sen raaemmaksi hän kävi. Eräänä päivänä hän oli kiusannut ja uuvuttanut minua kaikilla pirullisilla ilveillään ja lepoon päästessäni vihdoin tunsin itseni sekä perin väsyneeksi että katkeroitetuksi. Seuraavana aamuna hän jo aikasin tuli minua noutamaan ja rääkkäsi minua taas pitkän ajan nykkimällä ja juoksuttamalla edestakaisin. Ja sen jälkeen hän valjasti minut kärryjen eteen ja pani suuhuni jonkinlaiset uudet, merkilliset kuolaimet. Lähdettiin niin matkalle. Pahaa aavistamatta satuin silloin kääntymään tielle, johon hän ei ollut tarkoittanut ja hän repäsi tietysti koko voimallaan suitsista. Silloin tunsin suussani kamalan poltteen, nuo uudet pakkokuolaimet väänsivät kipeästi kitalakeani ja litistivät suupieliä ja minä hyppäsin kirmasten pystöön. Hän suuttui, kiskoi suitsista ja pieksi ruoskalla. Siitä nousi koko luontoni kapinaan, minä potkin takajaloilla kärryä, hypin ja laukkasin huimaa vauhtia. Hän pysyi kärryissä, kiinnitti suitsia ja huusi, vaan minä nelistin vain, en välittänyt mistään, halusin päästä hänestä erilleni. Ja pääsinkin vihdoin, kärryt kaatuivat ojaan, hän jäi alle, rahkeet katkesivat ja minä nelistin vapaana virstamääriä eteenpäin, kunnes tulin aavikolle, poikkesin metsään ja jäin sinne siimekseen huokasemaan.

"Siinä sain seistä monta tuntia. Ohjasvarret olivat tarttuneet erääseen katajapehkoon, päivä paistoi kuumasti, jano oli ja nälkä, mutta ei vettä ollut missään enkä ohjaksilta yltänyt ruohoakaan syömään. Teki mieleni paneutua maata, vaan mäkivyöt ja länget olivat päälläni ja ohjasvarret olivat kiinteällä. Siinä sain seistä yksinään ja ajatella, että nyt toisia hevosia syötetään, nyt niitä juotetaan, mulle ei anneta mitään. Vasta iltapäivällä kuulin tieltä päin tutun äänen, joka leppeästi kutsui minua, — se oli vanhan isännän ääni, jonka tuhannen joukosta olisin tuntenut. Hirnahdin vähän ja jo astui hän luokseni, kädessään leipä, josta hän kohta taittoi mulle kappaleita. Hänen käytöksensä oli ystävällinen, vaan samalla varma ja kun hän antoi käskyn, teki hän sen sellaisella arvokkaalla tavalla, että sitä täytyi totella sekä hevosten että ihmisten. Nytkin hän leipää mulle syöttäessään leppeästi puhutteli: 'Kas niin, piika parka, nyt lähdetään kotiin, talliin.' Eikä minua enää pelottanut ollenkaan, söin rauhallisesti seisoen paikoillani. Hän irrotti ohjakset ja kun hän katsoi suutani, jonka kuolaimet olivat verihaavoihin repineet, oli hän hyvin pahastuneen näkönen. 'Sepä oli ikävä juttu, puhui hän, kerrassaan ikävä juttu.'

"Ja sitten hän talutti minut kotiin. Tallin ovella seisoi Simson; hänen ohimennessäni painoin korvani alas ja tapasin häntä hampaillani. 'Pois tieltä ja pysy syrjemmässä', komensi häntä silloin isä, 'ei sinusta ole hevosmieheksi'. Poika murisi jotakin 'tottelemattomasta konista', vaan ukko jatkoi: 'Tiedä sinä, että häijyllä miehellä ei ole koskaan hyvää hevosta; ennenkuin sen opit, ei sulle hevosia uskota'. Vietyään minut pilttuuseeni toi ukko ämpärillisen vettä, pesi ja harjasi minut huolellisesti. Koko ajan hän minua ystävällisesti puhutteli, ja yksin hänen äänensäkin teki mulle hyvää. Suuni oli niin pahasti haavoittunut, etten voinut syödä heiniä. Ukko tutki tarkoin haavat, pudisti päätään ja laittoi mulle aluksi makean jauhojuoman. Sepä maistui makealta ja hyvää teki, kun hän koko ajan seisoi vieressäni ja puhui rengille: 'Tulisesta eläimestä, sellaisesta kuin tästä, ei koskaan tule kalua, ellei sitä hyvyydellä opeteta'.

"Usein ukko senkin jälkeen minua kävi katsomassa ja kun suuni oli terve, uskoi hän minut tuon vanhemman rengin hoitoon. Hän oli vakava ja pitkämielinen mies ja pian opin käsittämään mitä hän tahtoi".

"Kun oppiaikani oli kulunut" — jatkoi tamma kertomustaan — "osti eräs kauppias minut, opetti minua vetämään parivaunua toisen rinnalla ja möi meidät molemmat sitten muutamalle rikkaalle herralle Turussa. Siellä piti tottua kaksinkertaisiin pakko-ohjaksiin, joita minä vihasin ja piti aina kulkea suitset kiinteällä ja pää pystyssä. Se oli muka komean näköistä, kun oltiin Ruissalossa taikka muualla ajelemassa, mutta se oli hirveän vaivaloista, kaulaa ja niskaa pakotti. Sellaisessa varustuksessa ja asennossa piti usein tuntikausia seistä ja odottaa herrasväkeä, kun he olivat pidoissa taikka huveissa ja jos silloin satuin polkemaan jalkaa ja olemaan rauhaton, niin kohta piiskalla selkään. Siinä saattoi tulla hulluksi".

"No eikö isäntä pitänyt hevosten puolta?" kysäsin.

"Ei koskaan, hän ei välittänyt muusta, kuin että hevoset olivat olemassa. Arvelenpa, ettei hän hevosenhoidosta ymmärtänyt hölynpölyä, rengillä oli kaikki valta ja hänen kuulin kerran selittävän isännälle, että mulla oli ilkeä luonto ja että minua oli huonosti opetettu. Hänen olisi nyt pitänyt opettaa minut paremmaksi, mutta siihen ei hän kyennyt, sillä hän oli aina tallissa äkänen ja epäystävällinen, torui ja töykki, ei koskaan koettanut hyvyydellä lepytellä. Jos hän edes olisi joskus ollut siivo, niin olisinhan ehkä talttunut minäkin. Olin halukas tekemään työtä ja kovaakin työtä, mutta minua suututti, kun koreilemisoikkujen takia täytyi rääkkäytyä. Suuni oli aina ruvissa ja niskaani kolotti ja sitäpaitsi henkitorvenikin tuntui kipeältä, usein en voinut hengittää. Siitä syystä kävin yhä levottomammaksi ja kärtysemmäksi, purin ja potkin jokaista, joka pilttuuseeni tuli. Tallirenki löi minua, mutta eräänä päivänä, kun minua valjastettiin vaunujen eteen ja taas ruvettiin pakkokuolaimia ja suitsia suuhuni tukkimaan, silloin heittäysin kerrassaan äkäiseksi, hypin ja potkin enkä asettunut millään. Silat särkyivät — ja sen jälkeen minua ei enää niiden vaunujen eteen valjastettukaan. Isäntä lähetti näet renkinsä myömään minut Hämeenlinnan markkinoille; minussa katsottiin olevan pahoja vikoja, vaan komea ryhtini ja karvani vaikutti, että eräs hevoskauppias osti minut. Hän tutki vikojani ja niiden syitä, koetti erilaisia suitsia ja keksi pian, minkälaisia minä en voinut kärsiä. Ja ennen pitkää saattoi hän myödä minut aivan tervennä, sävyisänä hevosena ja eräs maalaisvirkamies osti minut. Se oli kunnon ukko, mutta pahaksi onneksi hänen vanha renkinsä juuri niihin aikoihin muutti pois ja se, joka tuli sijaan, oli kuten Simson kovakourainen ja raaka, puhutteli hevosia aina kiroilemalla ja räyhäämällä ja jos en pilttuussa käännähtänyt juuri sillä hetkellä, kuin hän tahtoi, löi hän minua luudanvarrella polviin taikka kylkeen. Kaikki mitä hän teki, oli raakaa ja siksi rupesin vihaamaan häntä. Hän koetti säikyttää minua nöyremmäksi, vaan minäpä olinkin liian ylpeä ja eräänä päivänä kun hän oli minua tavallista enemmän kiusannut, purin häntä. Hän suuttui silmittömäksi, löi minua ratsupiiskalla päähän, mutta eipä uskaltanutkaan sen koommin tulla pilttuuseeni, hän tiesi että minä käytin joko kavioita tai hampaita. Isännälleen hän valitti pahoista tavoistani ja vaikka tämä ei ollut niitä koskaan huomannut, niin minut piti taas myötämän. Eräs hevoskauppias sai siitä vihiä, osti minut ja lähti kaupoille ja niin jouduin sattumalta tänne vähän ennen sinun tuloasi; mutta silloin minussa olikin jo varmaksi vakaantunut käsitys, että ihmiset olivat ainaisia vihollisiani ja että; minun oli puolustauduttava heitä vastaan. Täällä ovat tietysti olot toiset, vaan kukapa tietää, kuinka kauan. Toivosinpa voivani ajatella asioista kuten sinä, mutta sitä en voi".

"Mutta", virkahdin minäkin, "olisi minusta sentään häpeä jos sinä rupeaisit potkiskelemaan taikka puremaan Villeä ja tallipoikaa".

"Sitäpä en teekään niinkauan kuin ovat siivoja minua kohtaan. Kerran jo poikaa purasin ja tämä uhkasi lyödä, vaan Ville kehotti: Koetetaan ensiksi lempeydellä! ja niin poika tulikin, antoi mulle suurusta ja taputti minua. Sen koommin en ole häntä purrut enkä pure".

Olin suutuksissani Näykin puolesta, mutta kokemukseni ei silloin vielä ollut suuri ja luulin että se liioittelee. Mutta sen minä huomasin, että kuta enemmän aika kului, sen lempeämmäksi ja ilosemmaksi se kävi, sen katseessa ei enää ollut tuota epäluuloista ilmettä, kun sitä ihminen läheni. Kerran jo renkipoikakin Villelle virkkoi: "Luulenpa että meistä tulee Näykin kanssa hyvin hyvät ystävät. Nyt se jo hirnahtelee, kun minä talliin tulen".

"Niin, Näykki talttuu, siitä tulee kyllä vielä yhtä siivo hevonen kuin
Pulskasta Mustasta; hyvä kohtelu on sille paras lääke".

Isäntäkin huomasi tuon muutoksen ja kun hän eräänä päivänä nousi vaunuista ja tuli meitä hevosia puhuttelemaan, taputti hän Näykin kaunista kaulaa ja virkkoi: "Kas niin, piijuni, johan nyt olet aivan toinen hevonen kuin taloon tullessasi".

Ikäänkuin hyväksyen paroonin puheen nosti Näykki turpansa pystöön, paroonin sitä hyväillessä.

"Ville, me olemme hyvin hoitaneet sitä", sanoi pakooni.

"Niin, Kallioniemen hevoslääkkeet ovat aina varmat ja tepsivät. Siitä on tullut toinen hevonen".

Ville puhui usein leikillään Kallioniemen hevoslääkkeistä ja sanoi niiden voivan parantaa minkä hevosen tahansa; lääkkeet olivat kokoonpannut kärsivällisyydestä ja lempeydestä ja niihin oli lisätty varmuutta ja tasasuutta, puoleksi kumpastakin; sekotettuina tarpeellisella määrällä tervettä järkeä oli näitä lääkkeitä joka päivä annettava hevosille nautittavaksi.

VIIDES LUKU.

Keskusteluja tallipihalla.

Meitä käytettiin Näykin kanssa parihevosina vaunun edessä, vaan meitä käytettiin myöskin muuhun; kuulinkin paroonin toisinaan sanovan, ettei hän pitänyt sellaisista, ihmisistä taikka eläimistä, jotka eivät osaa kuin yhtä asiaa ja siksi hän oli tyytyväinen meihin, jotka kelpasimme myöskin ratsuhevosiksi. Aina toisinaan viileinä kesäiltoina satuloittiin kaikki neljä hevosta tallista ja lähdettiin ratsastusmatkalle, johon isäntäväkemme olivat hyvin innostuneet. Minulla ratsasti rouva, joka oli keveä ja lempeä, ja minulla oli siis paras olla. Näykkiä ajoi parooni itse ja talon nuoret neitoset ratsastivat Virkulla ja Majurilla. Olipa meistä hevosistakin suurinta huvitusta juosta noinikään ajopeleittä ja toisinaan pistää pieneksi laukaksi, ja ratsastajat nauttivat siitä myöskin. Parooni opetti naisiaan, kuinka heidän tuli hevosta ohjata: varmalla kädellä, mutta repimättä ja nyhtämättä, se on suuri helpotus hevoselle sanoi hän. Hevosen suu on, ellei sitä taitamattomalla ja raa'alla ajolla ole turmeltu, niin tunteellinen, että se tuntee ajajan käden pienimmänkin liikkeen ja voi jo kohta sen mukaan mukautua. Minun suutani ei oltu koskaan huonolla ajolla pilattu ja siksi naisetkin mielellään minulla ajelivat, ja Näykki sanoi monasti kadehtivansa minua sen johdosta.

Kun me kaikki hevoset yksissä olimme ulkona, ihmettelin aina, miksi Majurilla oli niin omituisen lyhyt typykkä häntä. Kerran kysäsinkin siltä, kun seistiin vapaina tallipihalla, oliko se jonkun tapaturman kautta menettänyt häntänsä. "Tapaturman," naurahti tämä katkerasti, "kaunis tapaturma! Se ei johdu tapaturmasta, vaan ihmisten ilkeästä, julmasta muodista. Pidettiin mukamas kauniina, että ratsuhevosella on lyhyt tupsuhäntä ja sen vuoksi on häntäni aikoinaan typistetty. Sitä on aina pidetty sellaisena ja pidetään vieläkin. Eikä se pahinta ole, että minulta siten paras koristukseni riistettiin, vaan eipä ajateltu, että minun näin ollen on mahdoton karkottaa kärpäsiä kupeiltani, ei muistettu, minkälainen kamala kärsimys siitä on, kun tuntee kärpäsen alinomaa istuvan yhdessä kohden, purevan ja imevän eikä voi sitä huiskauttaa siitä pois. Se oli se kirottu muoti, joka tähän oli syypäänä ja se oli aikoinaan niin mahtava hallitsija tässä maailmassa, että esim. kaikissa ratsuväissä olivat hevosten hännät typistetyt, lienevät vieläkin. En käsitä, kuinka ihmiset, joita pidetään niin viisaina, eivät voi ymmärtää, mikä tehtävä hevosen hännällä on".

Tuo muuten niin tyyni Majuri innostui tuosta kertoessaan siihen määrään, että se polki jalkaa vihasta. Ja se kertoi meille elämänsä kokemuksen ajalta kamaloita juttuja, kuinka ihmiset leikkelivät koiriltakin hännät poikki melkein juuria myöten ja vielä typistivät niiden korviakin, jotta muka olisivat rohkeamman ja reippaamman näköiset. Pieninä pentuina ollessaan niitä jo tuolla tavoin silvotaan ja se on tietysti ei ainoastaan eläinrääkkäystä vaan vielä julmempaa sen vuoksi, että koirainkin korvalehdillä ja hännällä on vissi luonnon määräämä tarkoituksensa. Nuo seikat, joista Majuri oikein lämmöllä kertoi, olivat mulle aivan outoja uuteloita ja melkein jo rupesin minäkin ihmisiä kammoksumaan. Näykki, jolla oli paljo vanhaa katkeruutta, sanoikin, että ihmiset ovat eläimiä tuhmemmat. Mutta siihen pani Virkku, joka tallin nurkkaan hieroi selkäänsä, jyrkän vastalauseensa.

"Tuhmemmatko, sitäpä ei olisi tässä talossa syytä sanoa. Meitä kohtaan ovat sekä isäntä että rengit ystävällisiä ja järkeviä eikä ole sen vuoksi sopivaa, että tällaisessa talossa puhutaan pahaa ihmisestä. Ja on hyviä ihmisiä muuallakin, sen tiedän".

Nämä Virkun ymmärtävät sanat meitä rauhoittivat ja Majurikin, joka erittäin paljo piti isännästään, tyyntyi ja käänsi puheen muihin asioihin. Mutta keskustelun taas tauottua kysäsin minä:

"Voiko joku teistä sanoa, mikä hyöty on silmäsuojista, kaihtimista?"

"Ei, sitä en voi sanoa", vakuutti Majuri, "sillä niistä ei ole minkäänlaista hyötyä".

"Yleinen luulo on", selitti Virkku, "että kun hevoset eivät voi nähdä sivuilleen eikä siten myöskään säikähtää, niin välttyy useita tapaturmia".

"Mutta ratsuhevosilla ei yleensä käytetä kaihtimia; miksi ei?"

"No se on taas se muoti. Sitäpaitsi väitetään, että silmäsuojaton ajohevonen voisi säikähtää oman kärrynsä rattaitakin; mutta tosiasiahan on, että hevonen kaduilla ja vilkkailla liikepaikoilla sittenkin näkee lukemattoman määrän pyöriviä rattaita, eipähän se siitä säikähdä. Onhan totta, että rattaat toisinaan tuntuvat pyörivän meitä liian lähellä, mutta me olemme tottuneet siihen eikä meitä siinä suhteessa nuo nahkaliuskat auta. Parempi olisi, jos näkisimme kaikki ympärillämme ja oppisimme tietämään, mitä mikin on; silloin säikähtäisimme paljo vähemmin kuin nyt, jolloin vain vilaukselta saamme nähdä joitakin outoja esineitä. On kyllä olemassa arkojakin hevosia, joita nuorina on pilattu ja säikytelty ja niille voivat nuo silmäliput olla hyviäkin, mutta minä ainakaan en olisi niitä koskaan tarvinnut".

"Minun luullakseni", virkkoi Majuri, "ovat kaihtimet varsinkin öiseen aikaan vaaralliset; me hevoset näemme nimittäin pimeässä paremmin kuin ihmiset ja luulisinpa monen vahingon välttyneen, jos hevonen olisi vapaasti saanut käyttää silmiään. Muistanpa selvästi, kuinka eräänä pimeänä yönä muuan ajaja palasi asemalta savikaivoksen ohi, joka silloin oli vettä täynnä. Kun ajaja saapui sen kohdalle, tuli hevonen kulkeneeksi liian läheltä haudan reunaa, ratas luiskahti syvänteeseen ja veti hevosen perässään. Hevonen hukkui ja hädintuskin pelasti ajaja henkensä. Tämän jälkeen rakennettiin kaivannon reunalle heti vankat kaidepuut, mutta varmaa on, että ellei hevosen näkemiskyky osaksi olisi ollut kaihtimien kautta sokaistu, olisi se tiennyt pysyä loitommalla reunalta ja vahinko olisi välttynyt. Kerran kaatuivat asemalta palattaessa tämän talon isännän vaunut ja silloin syytettiin syvää pimeyttä, joka esti Villeä näkemästä tiellä olevaa suurta kuoppaa. Mutta jos ei talon vanhalla viisaalla Ruskolla olisi ollut silmälippuja, niin olisi se kyllä nähnyt kuopan ja väistänyt sitä. Nyt särkyivät vaunut, Rusko loukkautui ja Ville pelasti vaivoin nahkansa".

"Minun mielestäni olisi parasta" tuumi Näykki, nyrpistellen kuonoaan, "että ihmiset, jotka ovat niin viisaita, määräisivät, että varsoilla syntyessään pitäisi olla silmät keskellä otsaa eikä sivuilla. Hehän aina luulevat voivansa korjata luontoa".

Taas yritti keskustelu livahtamaan katkeralle alalle, vaan Virkku kohotti silloin pienen viisaan päänsä ja kertoi: "Voinpa mainita teille pienen salaisuuden, jonka sattumalta sain kuulla ja joka osottaa, että isäntämme ei hyväksy kaihtimia. Kuulin näet hänen kerran sanovan Villelle: Hyvä olisi, jos hevosia aina opetettaisiin ajoihin ilman silmäsuojuksia, niinkuin jo onkin tapana useissa paikoin sekä ulkomailla että meilläkin; mutta kun hevoset kerran ovat niihin tottuneet, voi joskus olla vaarallista jättää ne pois. — Mutta heretkäämme jo pitkistä, ikävistä puheista, laukataanpa iloisina tuonne kujan päähän, siellä on ojan partaalla runsaammin tuoretta nurmea".

Virkku lähti karahuttamaan edellä, me seurasimme perässä ja hetken temmellettyämme laskeusimme ojan partaalta syömään tuoretta nurmea.

KUUDES LUKU.

Selviä sanoja.

Kuta kauemmin asuin Kallioniemessä, sitä paremmin opin panemaan arvoa isäntäväen hyvyyteen. Paroonin koko perhe nautti kaikkien seudun asukkaiden kunnioitusta ja rakkautta. Ja he olivatkin ystävällisiä kaikkia kohtaan, ei ainoastaan ihmisiä, pieniä ja suuria, vaan myöskin hevosia, koiria, nautaeläimiä ja lintuja kohtaan. Ei ollut koko tilalla elävätä, jota olisi pahoin pidetty taikka jota he eivät olisi pitäneet ystävänään. Jos kuultiin, että joku kylän lapsista oli ollut ilkeä eläimiä kohtaan, niin kohta se joutui paroonin nuhdeltavaksi. — Läheisellä rautatieasemalla oli liikettä ja touhua, uusi asematalo oli rakennettava, koska vanha kasvavan liikkeen vuoksi huomattiin liian ahtaaksi. Usein ajoi isäntäni minulla asemalle, jossa juuri maata kaivettiin perustusten laskemista varten. Rakennusmestari, joka oli ottanut asematalon rakennuttamisen urakalle, käytti töissään ja vedoissaan vanhoja, kuluneita hevoskaakkeja eikä säästellyt niitä vähääkään; niitä rasitettiin ja rääkättiin pitkät rupeamat. Isäntäni, joka tunsi tuon rakennusmestari Tiilisen, joka ennen oli ollut hänenkin töissään, vaikkei ollut siellä saanut talon hevosia rasittaa, suuttui pahanpäiväseksi, kun näki miten raskaita töitä noilla hevosraukoilla teetettiin ilman että niille suotiin tarpeellista lepoa. Kursailematta otti hän Tiilisen puheilleen ja osotti hänelle, kuinka sydämetöntä hänen menettelynsä oli; vaan Tiilinen vastasi vain epäkohteliaasti. "Raa'alla ja sydämettömällä menettelyllänne", niin sanoi silloin isäntäni, "vahingoitatte te itseänne ja omaa luonnettanne vielä enemmän kuin hevosia, ja koska ette näy tahtovan kuunnella yksityisen ihmisen varotusta, niin olkaa varmana, että saatte oikeuden edessä vastata eläinrääkkäyksestä. Muistakaa, pyydän teitä, sen lisäksi, että on olemassa vielä korkeampi tuomioistuin, jonka eteen kaikki kerran joudumme ja jossa meitä tuomitaan sen mukaan, miten täällä olemme eläneet ja toimineet. Elkää uskoko, että julma ja sydämmetön menettely luontokappaleita kohtaan jää tuossakaan oikeudessa rankaisematta".

Ja paroonin ilmiannon johdosta syyttikin nimismies rakennusmestaria eläinrääkkäyksestä ja hän sai maksaa sakkoja, ei tosin niin paljo kuin olisi ansainnut, mutta häneksi sentään, joka oli ahnas mies, sievosen summan. Mutta juttu ei pysähtynyt tähän. Kun rakennusmestari ei tehnyt tehtävätään asianomaisten mieliksi eikä täyttänyt sopimuksen ehtoja, jätettiin työn jatkaminen eräälle toiselle henkilölle, jolle parooni oli antanut puoltolauseensa. Nyt ei enää eläinrääkkäystä suvaittu asemalla. Hevosten työajat lyhenivät ja niille rakennettiin tallit asuttaviksi. Ja paroonin ehdotuksesta varustettiin hevosten silat vielä n.s. hevossuojelijoilla, joita kaikkien työhevosten siloissa pitäisi käyttää, koska ne helpottavat työtä ja varjelevat selkää. Voinpa omasta kokemuksestanikin vakauttaa, että nämä vietraavat silat isosti säästävät hevosen voimia.

Ihmisillä on sananlasku, jonka totuuden usein olen tullut huomaamaan, nim.: "millainen herra, sellainen palvelija". Meidän talon palkollisiin se ainakin voitiin sovittaa. Tallirengeistä ei kumpanenkaan peljännyt lausua totuuksia eläinrääkkääjille eikä vetää heitä oikeuteen, jos ei muu auttanut.

Niin muistan eräänkin päivän, jolloin Ville oli ollut minulla myllyssä. Paluumatkalla näimme etäämmältä pojan, joka ajoi pienen laihan konin seljässä ja koetti saada tätä hyppäämään veräjän yli. Vanha viisas ruuna näki, että veräjä oli sen hypättäväksi liian korkea, eikä lähtenyt hyppimään. Poika pieksi karahkalla hevosta, vaan tämä kääntelihe vain syrjin. Silloin nousi poika seljästä ja rupesi oikein käsivoimalla hevosta pieksämään, löi sitä päähänkin ja sen tehtyään nousi hän taas selkään ja koetti huutamalla ja pieksämällä saada sitä menemään veräjän yli. Mutta hevonen ei hypännyt, se rupesi suuttumaan. Lähemmäs tultuamme näimme hevosen painavan päätään maata vastaan ja viskaavan takapuoltaan, jossa leikissä poika lensi selästä pois ojaan. Ohjakset vapaina lähti hevonen laukkaamaan kotitaloaan kohden. Villeä nauratti tämä juttu: "kutti parahiksi pojalle", puheli hän.

Poika makasi ojassa pajupehkojen välissä, potki ja koetti turhaan päästä sieltä ylös. "Tulkaa auttamaan" vikisi hän.

"Auttamaan!" vastasi Ville pilkallisesti, "juuri siellä sinun paikkasi onkin, muistat ehkä siitä toisella kertaa, ettet pakota hevosta mies seljässä hyppäämään korkean veräjän yli". Ja Ville ajoi edelleen. Mutta hetken kuluttua hän käänsi minut oikealle ja kuulin hänen itsekseen puhuvan: "kenties se kanalja osaa valehdella yhtä hyvin kuin hevosta rääkätä. Pistetäänpä, Musta, pieni matka hänen kotinsa kautta ja kerrotaan, jos joku kysyy." Ja niin ajoimme lautamiehen talon ohi. Portilla juoksi lautamies vastaamme ja hänen vaimonsa seisoi säikähtyneenä ovella.

"Oletteko nähneet poikaani?" kysyi lautamies. "Hän lähti äsken viemään hevosta hakaan, mutta hevonen palasi juurikaan kotiin ilman miestä".

"Minä luulen että hevosen onkin parempi olla ilman miestä, jos mies niin ilkeästi ajaa", vastasi Ville.

"Miten ilkeästi?"

"Näinpä poikanne lyövän ja rääkkäävän hevosta kun ei se hypännyt veräjän yli, joka oli liian korkea. Hevonen käyttäytyi aluksi siivosti, vaan viskasi sitten pojan ojaan. Jätin hänet sinne makaamaan, sillä vahinkoa hänelle ei tullut, mutta pieni muistutus tekee hyvää."

Emäntä rupesi silloin itkeä uikuttamaan ja teki lähtöä hakemaan "Pekka raukkaansa". Vaan lautamies vastasi vakavasti: "Pysy kotona sinä, Pekka tarvitsee pienen kurituksen, ei hän ensi kertaa nyt hevosta rääkännyt. Mutta tähän se tapa saa loppua. Kiitos, Ville, ilmoituksistanne".

Me jatkoimme matkaa kotiin päin ja minä kuulin Villen itsekseen myhähtelevän ja kotona hän kertoi koko jutun renkipojalle. Ja tämänkin mielestä oli Pekalle sattunut parahiksi. "Tunnen hänet, käytiin yksissä koulua, jossa hän aina sillä rehenteli, että hänen isänsä oli lautamies ja oli ylpeä niitä kohtaan, joille uskalsi. Muistanpa miten hän kerrankin koulun akkunalta pyyti kärpäsiä ja sitten noppi niiltä siivet. Minä tulin takaapäin ja iskin häntä silloin korvalle. Hän rupesi ulisemaan ja huutamaan, ja siihen keräysivät sekä opettaja että oppilaat. Minä kerroin suoraan mitä oli tapahtunut ja näytin opettajalle siivittömiksi nypityt kärpäset. Opettajakin suuttui silloin ja ainoastaan sattuma pelasti lautamiehen Pekan sillä kertaa selkäsaunasta. Mutta häpeämässä hän sai seistä nurkassa tuntimäärän ja sitäpaitsi sai hän olla kotiarestissa. Ja opettaja puhui hyvin vakavasti pojille ilkeydestä luontokappaleita kohtaan ja kuvasi meille, kuinka raukkamaista ja sydämmetöntä on rääkätä avuttomia eläimiä; muistuu erittäin mieleeni hänen sanansa, että julmuus elukoita kohtaan on 'pirun merkki', joka ilmestyy kaikissa häijyissä ihmisissä. Sitävastoin voisimme ihmisissä, jotka rakastavat lähimmäistään ja ovat ystävällisiä ihmisiä ja eläimiä kohtaan, nähdä jumalanmerkin, sillä Jumala on rakkaus".

"Siinä puhui opettajanne toden sanan", virkkoi Ville, "sillä ei ole uskontoa ilman rakkautta; ihmiset väittävät usein pitävänsä uskontoaan suuressa arvossa, mutta ellei se opeta heitä hyviksi ja ystävällisiksi ihmisiä ja eläimiä kohtaan, niin on se kaikki lorua, — paljasta lorua, ja se usko löytään kyllä köykäiseksi silloin, kuin kaikki näkyy oikeassa karvassaan ja oikeassa arvossaan".

SEITSEMÄS LUKU.

Myrskyinen päivä.

Muuanna päivänä syysmyöhällä täytyi isäntäni lähteä pitkänpuoleiselle asioimismatkalle. Ville valjasti minut matkakiessien eteen ja nousi itse taka-istuimelle. Nämä kiessit olivat mukavat vetää, suuripyöräiset ja kepeät. Oli satanut vankasti pitemmän ajan kuluessa, vaan nyt sateen jälestä oli ruvennut tuulemaan. Tuuli, joka ajeli ja pyöritteli kuivuneita lehtiä pitkin maita, kävi yhä rajummaksi. Meidän oli kuljettava erään sillan yli; joessa oli vesi sateiden ja tuulen vaikutuksesta noussut niin korkealle, että aallot jo huuhtelivat siltahirsiä. Siinä tuumittiin ylimenoa hyvän aikaa sillankorvassa, vaan pidettiin kumminkin siltaa siksi vahvana, että uskallettiin ajaa yli ja hyvin päästiinkin. Joen toisella puolella olivat useat niityt veden vallassa ja muutamassa paikassa oli tulva jo noussut maantiellekin, niin että minä sain kahlata polviani myöten. Mutta tie oli kova, isäntä ajoi varovasti ja onnellisesti suoriuduttiin siitäkin. Perille tultua annettiin minulle hyvä hoito ja ruoka. Mutta isännän täytyi asioittensa takia viipyä siellä niin kauan, että ilta jo oli käynyt varsin myöhäseksi, kun lähdettiin paluumatkalle. Tuuli oli kiihtynyt ja minä kuulin isännän lausuvan Villelle, ettei hän sellaisessa ilmassa ollut ennen koskaan ajellut. Tie kävi metsän rintaa pitkin ja pelottavalta tuntui minustakin, kun siellä metsä ryski ja oksia ja runkoja kaatuili tielle.

"Soisinpa että oltaisiin jo kotona", kuulin isännän lausuvan.

"Niin", vastasi Ville, "tässä on kulku kylläkin hengenvaarallista".

Melkein siinä samassa kuului kamala ryske, metsä kumisi ja maa tuntui jyskyvän. Korkea honka kaatui, taittaen pienempiä puita alleen, juurineen tien poikki ihan hiukkasen meidän edellämme. Minä säikähdin pahanpäiväiseksi, pysähdyin kuin ammuttuna, vapisin, ja ellei minua ennakolta olisi hyvin opetettu, olisin epäilemättä pyörähtänyt takasin ja lähtenyt nelistämään. Ville hyppäsi sukkelana kiesseistä ja asettui pääni luo.

"Siitäpä pelastuttiin kuin ihmeen kautta", virkkoi isäntäni. "Mutta mitä tehdään nyt?"

"Puun yli emme pääse", selitti Ville, "eikä sitä kiertääkään voi. Ei auta muu kuin ajaa takasin tienristeykseen ja sieltä pyrkiä kyläteitä pitkin sillalle. Siinä kuluu kyllä tunnin aika hukkaan ja myöhäksi käy, mutta Musta jaksaa kyllä, se ei ole väsynyt".

Tienristeykseen päästiin, vaan ennenkuin kiertoteitä oli saavuttu sillan luo, oli jo aivan pimeä. Tuskin saatoimme erottaa, että vesi oli sillan yläpuolella. Vaan kun silta siltä näytti vahvalta, ajoi isäntä hiljaa sillalle. Mutta samassa kuin astuin ensimmäiselle siltapalkille, tunsin, että nyt ei ole kaikki niinkuin olla pitäisi, nyt on jokin vaara tarjona ja minä seisahduin paikalleni hievahtamatta eteenpäin. "No, astu pois, Musta", kehotti isäntä ja löi minua kepeästi ruoskalla. Mutta minä en paikaltani päkähtänyt. "Astu, astu!" komensi isäntä tiukemmin ja löi minua kovanlaisesti ruoskalla. Minä hypähdin, mutta eteenpäin en kulkenut.

"Tässä on jokin este", huudahti Ville, hyppäsi kiesseistä ja lähti edelleni tutkimaan siltaa. Se tuntui ehyeltä ja hän koetti taluttaa minua eteenpäin. Hyvin haluttomasti seurasin pari askelta, tunsin selvästi, että silta oli rikki ja pysähdyin taas. Ja samassa kuului huutoja toiselta puolen siltaa. Joku sieltä puolen yli pyrkijä oli kuullut äänemme ja huusi nyt varottaakseen meitä.

"Hoi, pysähtykää, palatkaa takasin," huusi hän minkä kulkusta lähti.

"Mikä on sitten hätänä?" kysyi isäntäni.

"Silta on keskeltä rikki, tulva on vienyt siitä suuren kappaleen. Te ajatte jokeen jos ajatte".

Jo tuntui isäntä kiesseissä siunailevan ja Ville peräytti minut varovasti maantielle ja lähdettiin verkalleen ajamaan tietä jokivartta ylöspäin. Ajettiin varovasti yötä myöten meidän omaa myllysiltaa kohden, joka oli korkea, kivestä rakennettu ja joka siis kesti. Yö oli pimeä, mutta tuuli taukosi vähitellen ja kulku oli verrattain rauhallista. Sekä isäntä että Ville istuivat ääneti. Vaan kun suuren mutkan kierrettyämme aamun sarastaessa onnellisesti olimme saapuneet kivisillan yli, kuulin kiesseissä istuvain rupeavan puhumaan matalalla, vakavalla äänellä. Kaikkea en ymmärtänyt, vaan sen isäntäni puheista käsitin, että jos olisin hänen tahtonsa mukaisesti kulkenut edelleen puusillan poikki, olisi sekä hevonen että kiessit, isäntä ja renki, joutuneet jokeen, ja kun talvivirta oli kova, olisi kaikilla epäilemättä ollut auttamaton hukkuminen edessä. Isäntä lausui, että Jumala on antanut ihmisille ymmärryksen, jotta he voisivat ajatella; eläimille on hän antanut vaiston, joka ei riipu ajatuksesta, mutta joka kumminkin usein on paljo nopeampi ja varmempi, ja sen avulla ovat eläimet usein pelastaneet ihmistenkin hengen.

Pitkän kierroksen tehtyämme saavuimme vihdoin kotiportille. Tallipoika oli siellä meitä vastassa ja kertoi, että paroonitar oli yökauden ollut meidän takia suuressa tuskassa, peljäten meille jonkun vahingon tapahtuneen. Ja kun portaitten eteen saavuttiin juoksi paroonitar itse ulos ja virkkoi:

"Oletko vihdoinkin täällä, rakas ukkoni! Tiedätkö, kuinka olen peljännyt. Eihän ole toki mitään onnettomuutta tapahtunut".

"Ei, lemmittyni, vaan jos ei Pulska Musta olisi ollut viisaampi kuin me, niin joessa me kaikki nyt olisimme".

Enempää en kuullut, sillä he astuivat sisälle. Vaan Ville vei minut talliin, antoi minulle tavallista makeamman appeen, antoi kauroja ja levitti tuoretta heinää vuoteekseni. Ihana siinä oli maata, sillä olinpa todellakin sangen väsynyt.