KAHDEKSAS LUKU.
Vanha tallirenki.
Muuatta viikkoa tämän tapauksen jälkeen lähti isäntäväkeni vierailemaan erään sukulaisen luo Turun rannikolla; matkalla sinne viivyttiin yö Turussa, jossa ajettiin erääseen hotelliin. Isäntäväkeni nousi komeaan päärakennukseen, vaan Näykin ja minun, jotka vaunuja vedimme, vei Ville portin kautta pihalle, jossa oli useita talleja ja vaunuliitereitä. Hotellin tallirenki tuli ottamaan meitä vastaan; hän oli vanhanpuoleinen, pieni, liikkuva mies, takkuinen tukka, toinen jalka koukussa. En ole eläissäni nähnyt kenenkään valjastavan enkä riisuvan aisoista hevosta niin nopeasti kuin hän sen teki. Minua hän taputti kaulaan ja talutti pitkään talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista pilttuuta ja neljä tai viisi hevosta. Ville toi Näykin sisälle ja jäi katsomaan, kuinka vanhus meitä pesi ja harjasi. Se kävi arvaamattoman kevyesti ja nopeasti ja kun hän oli lopettanut, tuli Ville minua joka paikasta lähemmin katsomaan ja tunnustelemaan, ikäänkuin epäillen, että tuosta nyt ei saattanut syntyä hyvää jälkeä. Mutta karva oli puhdas ja tasanen kuin silkki.
"Olenpa luullut itsekin käytteleväni harjaa koko nopeasti", virkkoi ihmeissään Ville, "mutta te sutasette sen tuossa tuokiossa, nopeasti ja hyvin yhtaikaa. En ole moista ennen nähnyt".
"Kas, se on tottumuksen voima", virkkoi vanha nilkku tallirenki. "Turhaanpa olisinkin tässä ammatissa ollut neljäkymmentä vuotta, ellen jo olisi käteväksi oppinut. Mitä nopeuteenkin tulee, niin riippuu se aivan tottumuksesta, voihan yhtä helposti tottua nopeaksi kuin hitaaksikin. Ja helpommin, tahtoisin sanoa; minulle todellakin tekee oikein pahaa, kun näen jonkun verkalleen kuhnustelevan ja siirtelevän laiskasti jalkojaan, niin että häneltä tehtäväänsä menee kaksi vertaa enemmän aikaa kuin toiselta vikkelämmältä. Jos multa työ tuohon tapaan sujuisi, niin en olisi iloissani koskaan, nyt olen aina. Olenpa nähkääs hoitanut hevosia aina siitä kuin olin 15 vuoden ikäinen, ajohevosia, vaunuhevosia, työhevosia, milloin mitäkin ja olen aina ollut hevosten ystävä. Kerran yksi minua potkasikin, potkasipa polveen niin pahasti, että olen siitä ikäni ontunut, mutta siltä olen aina hevosista pitänyt. Hotellipalvelijana saan nähdä ja hoitaa monenlaisia hevosia, vaan sen sulle sanon, että oikein hyvää mulle tekee joka kerta kuin saan hoitaa tällaista, siivoa ja hyvin hoidettua hevosta. Voin aina jo kohta näkemisestä päättää, miten hevosta on kohdeltu; en tarvitse kuin parikymmentä minuuttia aikaa, niin voin jo sanoa minkälainen sen hoitajakin on. Katsos tätä, näin tyyni, näin tottelevainen. Kääntyy tingatta mille puolelle hoitaja tahtoo, nostaa nöyrästi kavionsa puhdistettavaksi, tottelee yleensä joka asiassa. Toinen hevonen voi olla juonikko ja vihainen, ei käänny pilttuussa, kohottaa päänsä uhkaavaan asentoon, kun sitä lähestyy ja on arka nostamaan takakavioitaan. Hevosraukka! minä tiedän miten sitä on kohdeltu. Se on ollut luonteeltaan tunteellinen ja muuttunut araksi; se on ollut rohkea, mutta on muuttunut ilkeäksi ja salakavalaksi. Nämä luonteenomaisuudet tarttuvat hevoseen sen nuorena ollessa. Hevonen on kuin, lapsi. Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa."
"Te puhutte viisaasti", myönsi Ville. "Se on ollut mielipide meidänkin talossa."
"Kuka on isäntäsi? Hän mahtaa olla ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen herra".
"Hän on parooni Törne Kallioniemeltä."
"Vai hän", vastasi vanhus vilkastuneena, "olen jo kuullut hänestä puhuttavan, parhaita hevosmiehiä koko läänissä".
"On hän kyllä, vaikka on hänellä ollut hevosistaan suruakin. Hänen poikansa sai surmansa ratsastusmatkalla".
"Niin, muistanpa siitäkin kuulleeni, mahtoi se koskea isään. Mutta ajaja oli varomaton, — aita edessä ja mäenrinne. Hevosen on sellaisessa paikassa mahdoton nähdä eteensä ja ajajan pitäisi aina muistaa, että yksin hevosen henki jo on kallis ja että sen yhteydessä voi helposti mieskin mennä".
Nyt olimme me vaunuhevoset jo saaneet kaurojakin eteemme ja molemmat hyväntahtoiset hevosenhoitajat lähtivät tallista.
YHDEKSÄS LUKU.
Tulipalo.
Illan kuluessa toi vanha tallirenki vielä yhden matkustajan hevosen talliin ja sen mukana tuli muuan nuori mies, joka hevosta harjattaessa seisoi vieressä ja tupakoi. Hänelle kuulin tallirengin sanovan:
"Käyppäs sinä Heiskanen ylisellä ja heitä heiniä tällekin hevoselle. Mutta pane piippu ensiksi pois hampaistasi!"
Kuulin miehen nousevan yliselle, tallustelevan siellä pääni päällä ja heittävän alas heiniä. Hiukkaa myöhemmin kävi Ville vielä tallissa meitä katsomassa ja niin menivät kaikki ulos sulkien oven mennessään. — Minä nukahdin ja lienen nukkunut kappaleen aikaa, kun heräsin ja tunsin voivani pahoin. Nousin seisomaan; ilma tuntui paksulta ja painostavalta. Kuulin Näykin ryiskelevän ja joku muu hevonen potki hyvin levottomasti jalkojaan. Pimeä oli, ei voinut nähdä mitään, mutta talli tuntui olevan savua täynnä, joten tuskin saattoi hengittää.
Savu tuntui tulevan aukosta tallinyliseltä. Kuuntelin ja kuulinkin sieltä hiljaista humisevaa ääntä, kuulin hienoista räiskinää ja sihinää. En tiennyt mitä se oli, vaan jotain ylen kummallista siinä äänessä tuntui olevan, koska minulla koko ruumis rupesi vapisemaan. Toisetkin hevoset olivat hereillään, kiskoivat marhamintojaan ja polkivat jalkaa. Vihdoin kuului ulkopuolelta askeleita ja tuo outo mies, Heiskanen, työntyi juoksujalassa talliin, oli hyvin hätääntyneenä, koetti irroittaa hevosia, mutta teki sen niin kömpelösti, että minua rupesi yhä enemmän pelottamaan. Oma hevosensa ei tahtonut seurata häntä; hän koetti toista ja kolmatta, mutta nekään eivät liikkuneet. Hän kävi kaikkien pilttuissa, hätäili ja huusi ja juoksi sitten tallista ulos. Olihan se kummaa ja järjetöntä, ettemme seuranneet häntä ulos, mutta meillä ei ollut luottamusta häneen, vaara tuntui uhkaavan joka taholta. Ovesta oli päässyt raitista ilmaa sisälle, hengittäminen kävi helpommin, mutta tuo roiskiva ääni yliseltä kiihtyi ja kun katselin sinne häkkini läpi, näin punasen liekin hohtavan seinää vastaan. Samassa kuulin ulkona huudettavan: "Tuli on irti!" ja silloin tuli tuo vanha tallirenki sisään, nopeasti, mutta tyyneesti. Hän sai yhden hevosen ulos ja tuli ottamaan toista, vaan silloin jo liekit roiskivat häkin partaalla.
Kuulin Villen äänen, joka oli tyyne ja rohkaiseva kuten ainakin.
"Kas niin, poikaseni, tule, nyt lähdetään ulos". Minä seisoin lähempänä ovea kuin Näykki, joten hän ensiksi tuli minun luokseni ja taputti minua. "Älä hätäile, Pulska Musta, suitset suuhun vain ja sitten ulos". Saatuaan suitset suuhuni otti Ville kaulaliinansa, sitoi sillä sievästi silmäni ja talutti minut ystävällisesti hyväillen ulos tallista. Pihalle ehdittyämme, päästi hän huivin silmiltäni ja huusi: "Pidelkää tätä hevosta, että saan toisenkin pelastetuksi".
Ville juoksi takasin talliin. Outo mies piteli minua kiini ja kimakasti minä hirnahdin. Sittemmin kertoi Näykki, että tuo hirnahdus oli suureksi onneksi hänelle, sillä ellei se sitä olisi ulkoa kuullut, ei se millään ilveellä olisi uskaltanut lähteä ulos. Pihalla oli suuri sekamelska, hevosia kuljetettiin ulos toisestakin tallista, vaunuja ja kärryjä vedettiin vaunuliiteristä. Rakennuksen puolella avattiin ikkunoita, huutoja kuului, en tiedä mitä huusivat. Tallin ovesta tunkeutui ulos paksu savu, joka hetkellä yhä paksumpi, ja jo leimahti liekkikin sen keskeltä. Metelin keskeltä kuulin huudettavan talliin: "Ville, oletko siellä, tule ulos". Ei kuulunut vastausta.
Mutta sitten kuului rymäys tallista ja minä näin ilokseni Villen tulevan ulos savun keskeltä ja taluttavan ulos Näykkiä, joka öhki ja ryki. Villekään ei voinut puhua pitkään aikaan.
Paroonikin oli ehtinyt pihalle, hän taputti Villeä olkapäälle lausuen:
"Hyvin tehty, Ville! Vaan oletko vahingoittunut?"
Ville puisti päätään ja ryki, — ääni ei lähtenyt. Vaan isäntä tarttui itse kiini minuun, Ville tuli jälestä ja nopeasti me riennettiin pihalta kadulle. Täällä kuului huutoja, nelistäväin hevosten kaviot paukahtivat katukiviä vastaan ja rattaat rämisivät. "Ruisku tulee, ruisku tulee, pois tieltä", karjuivat tulijat ja karauttivat ohitsemme täyttä ravia portin läpi pihalle, jossa palomiehet nopeasti kävivät letkoja oikomaan ja ohjaamaan vesisäettä tulta kohden.
Mutta meidät talutti parooni ja Ville torin toiselle puolelle, erästä porttia kohden. Oli pimeää ja äänetöntä, vain kuului huutoja. Isäntä vei meidät ison talon pihalle ja sanoi Villelle: "Minun täytyy rientää vaimoni luo. Hevoset jätän sinun hoitoosi, laita ne täällä talliin ja pyydä talonväeltä mitä tarvitset". Ja sitten palasi hän takasin, ei juossut, mutta käveli kiireisesti. Ennenkuin Ville ehti saada meidät uuteen talliin, kuului hotellin taholta kamalaa karjuntaa: ne hevoset, jotka olivat siellä jääneet talliin, huusivat tuskasta, — kamalaa oli se kuulla, meidätkin, Näykin ja minun, valtasi tuska. Mutta Ville hoiti meitä hellästi. Aamulla tuli parooni meitä katsomaan ja puhuttelemaan Villeä. En kuullut mitä he siellä puhuivat, vaan iloisen näköinen oli Ville, luulenpa että isäntä oli hänet hyvin palkinnut.
Paroonitar oli säikähdyksestä vähän sairastunut, joten matkan jatkaminen jäi iltapäivään. Ville kävi sillävälin palopaikalla perustelemassa vaunua ja siloja ja kuulemassa lähemmin tulipalosta. Hän kertoi sitten siitä talon rengille. Ensiksi ei oltu voitu käsittää, mistä tuli oli päässyt irti, vaan sitten saatiin selville, että Heiskasella oli talliin mennessään ollut piippu hampaissa, mutta sieltä palatessaan hänellä sitä ei ollutkaan. Vanha nilkku tallirenki oli kieltänyt häntä nousemasta piippu hampaissa yliselle, vaan luultavana pidettiin, että hän oli sittenkin palavan piipun kanssa sinne mennyt ja siellä laskenut sen hampaistaan. Muistin silloin sen jyrkän kiellon, jonka jo ensi kotitalossani olin kuullut, ettei kenenkään koskaan ollut lupa mennä piippu taikka sikaari hampaissa talliin. Sitä neuvoa olisi täälläkin pitänyt noudattaa.
Ville kertoi, että tallin katto oli palanut, sisustus kokonaan ja seinäin sisäpuoletkin. Ne hevosraukat, joita ei oltu saatu ulos, olivat hiiltyneinä raatoina romahtaneiden, puolipalaneiden kattohirsien alla.
KYMMENES LUKU.
Sananvienti lääkärille.
Loppupuoli matkasta meni onnellisesti, ja kun olimme saapuneet siihen herraskartanoon, jossa isäntäni ystävä asui, pääsimme tilavaan, hauskaan talliin. Talon renki toimitti meille kaikkea mitä tarvitsimme ja kun hän sai kuulla Villen käytöksestä tulipalossa, sanoi hän: "Senpä näkee, että teidän hevosenne tietävät keneen voivat luottaa: onpa mitä vaikein temppu saada hevosia pois tallista kun on joko tulipalo tai tulva. En tiedä miksi ne eivät silloin tahdo lähteä ulos, mutta ne eivät tahdo, ei yksi kymmenestä".
Viivyimme tässä talossa kolme, neljä päivää ja sitten ajettiin kotiin. Olimme iloisia kun taas päästiin oman tallin tutuille tiloille. Eräänä yönä vähää myöhemmin, kun olin ilta-appeeni syönyt ja jo ehtinyt nukkumaan, heräsin siitä, että kuulin jonkun juoksevan tallipihalla. Joku meni Villen huoneeseen, tämä juoksi kiireesti ylös kartanoon, mutta palasi pian takasin ja työntyi talliin. "Nyt Musta, nyt sinun kerran pitää koetella miten koipesi oikeavat", virkkoi hän ja työnsi samalla suitset suuhuni ja silat selkääni. Kepeimmät rattaat hän tempasi esiin ja ajaa karautti pihalle. Portailla seisoi parooni lyhty kädessä ja puhui:
"Aja nyt Ville minkä kaviosta lähtee, — emäntäsi henki on kysymyksessä, ei ole hetkeäkään varaa hukata. Jätä tämä kirje tohtorille, anna hevosen hetkisen huoata, mutta aja takasin minkä ehdit".
Seuraavassa tuokiossa oli Ville jo rattailla, portin hän jätti auki ja ajaa karautti kylän läpi ja huusi jo kaukaa vastaantulijoille että syrjäyttäisivät. Kuljettiin tasaista tietä jokiahdetta myöten. "Kas niin, Musta, nyt koeta parastasi". Ei repinyt hän suitsista eikä ruoskaa käyttänyt, sillä minä ravasin niin että puut vilisi ohi, — tuskinpa lie isäni, joka kilpa-ajoissa otti palkinnon, sen nopeammin juossut. Parin virstan päässä pysäyttikin Ville minut, käski hölkätä verkemmin. Mutta minäpä en malttanut, nyt olin juoksutuulella. Ilma oli viileä, kuunvalossa näki hyvästi juosta; mäkeä ylös, toista alas annoin mennä yhteen pohteeseen eikä ollut kulunut kuin vähän toista tuntia, ennenkuin oltiin tohtorin asunnon luona. Siellä ei kuulunut minkäänlaista elonmerkkiä, kaikki nukkuivat. Ville koputti ovelle, tuokion kuluttua aukesi eräs ikkuna ja tohtori pisti päänsä ulos kysyen, mikä on hätänä.
"Kallioniemen rouva on sairaana; parooni käski kysyä, voisiko tohtori heti saapua sinne, hän pelkää että henki on vaarassa. Tässä on kirje".
"Odota, minä tulen".
Hetken kuluttua oli tohtori jo pihalla.
"Pahinta on", sanoi hän, "että hevoseni on äsken palannut matkalta ja on aivan väsyksissään. Jaksaako teidän hevosenne?"
"Rasittunut se on, ajattelin antaa sen hetkisen huokasta. Mutta jos tarvitaan, niin kyllä se hetikin juoksee. Siinä tapauksessa voin minä, painoa keventääkseni, jäädä pois, luulen että se on isännälleni mieluisinta".
"Hyvä, sitten lähden yksin heti".
Tuokion kuluttua nousikin jo tohtori kärryihin ottaen ruoskan mukaansa. Ville huomautti hänelle, että se on tarpeeton kapine, Musta juoksee kyllä kernaasti minkä jaksaa, juoksee kunnes kaatuu. "Varokaa vain hevosta, ettei sille tapaturmaa satu". Tohtori lupasi tehdä parastaan ja seuraavassa tuokiossa olimme jo matkalla, kaukana Villestä.
Ja hyvin se paluumatka menikin. Tohtori piteli tosin suitsia tarpeettoman kiinteällä, joten minä yritin joskus tuskastumaan, vaan hillitsin itseni ja juoksin siivosti. Erään mäen alla tohtori pysäytti vauhdin, antoi minun kävellä ja henkästä ja onneksi se oli, sillä kovin olinkin hengästynyt ja väsynyt. Siitä virkistyneenä juoksin taas reippaammin ja ennen pitkää oltiin kotona. Isäntä seisoi portailla vastassa, hän oli näet kuullut meidän tulevan; tohtori hyppäsi kärryistä ja meni isännän kera sisälle. Renkipoika talutti minut tallipihalle, riisui valjaista ja vei talliin ja sepä vasta hyvältä tuntui. Olin aivan likomärkä, ei kuivaa karvaa ruumiissani ja hiki juoksi yhä vieläkin. Mutta renkipoika pesi ja suki minut, antoi mulle vettä juoda, jota pitkän ajan imin sisääni; vesi oli kylmää ja tuntui hyvältä. Sitten antoi hän minulle kauroja ja heiniä ja meni tiehensä. Mutta hän oli unhottanut viskata loimen selkääni ja ennen pitkää aloin väristä vilusta, ruumistani kylmi, jalkoja kolotti, lanteita pakotti ja rintaa tuntui ahdistavan. Kaipasin niin äärettömästi lämpöstä lointani, vaan en voinut sitä saada joten viskausin maata ja koetin nukkua! Muutamien tuntien perästä kuulin Villen tulevan kotiin ja silloin ääneensä valitin, sillä minun oli hyvin paha olla. Kohta tulikin Ville talliin, tutki minua, viskasi päälleni monet lämpöset loimet ja toi keittiöstä lämmintä vettä, teki siitä hyvän jauhojuoman ja antoi juotavakseni. Sen juotuani nukahdin.
Renkipoika kävi hyvin pahalle mielelle kuullessaan, minkä tuhmuuden hän oli tehnyt antaessaan mulle ajon jälestä niin kylmää vettä ja jättäessään minut peittämättä; ei hän voinut itsekään käsittää, kuinka hän oli unimielissään voinut olla niin ajattelematon. Minä sairastuin pahaksi, keuhkoni olivat tulehtuneet, oli vaikea hengittää. Mutta huolellisesti minua hoidettiin, renkipoika kävi öisinkin minua katsomassa ja Ville neuvoi järkiperäisesti, kuinka minua oli hoidettava. Tulipa isäntäkin minua katsomaan, taputti kaulalle ja virkkoi: "Musta parka, kärsiä sinun nyt täytyy, mutta emäntäsi hengen sinä pelastit". Se minua ilahdutti kun kuulin tohtorin sanoneen, että emäntäni loppu olisi ollut varma, ellemme olisi niin pian joutuneet. Ville vakuuttikin isännälle, ettei hän koskaan ollut nähnyt hevosen juoksevan tuota nopeammin, oli aivan kuin Musta olisi tiennyt, mistä oli kysymys. Tietystihän sen tiesinkin, vaikkei Ville sitä uskonut, — ainakin tiesin sen verran, että meidän oli jouduttava niin pian kuin suinkin ja että se kiire oli emännän takia.
YHDESTOISTA LUKU.
Jäähyväiset.
Kauanko sairastin, sitä en tiedä, mutta vähitellen rupesin kostumaan ja sain vanhat voimani takasin.
Kolme vuotta olin nyt elänyt tässä minulle suopeassa paikassa, mutta silloin meitä Kallioniemen hevosia odottivatkin surulliset kohtalonvaiheet.
Kuulimme aina tavantakaa, että talon emännän terveys huononemistaan huononi. Usein haettiin lääkäriä, isäntä oli totisen ja levottoman näköinen. Kerran kuulimme sitten, että rouvan täytyi lähteä kotimaastaan muutamiksi vuosiksi ulkomaille kostumaan. Kaikki koko talossa surivat tuota tuomiota. Isäntä, joka oli päättänyt lähteä mukaan, rupesi valmistamaan talouden supistamista ja muuttaa pois maatilaltaan, — muustapa ei puhuttu tallissakaan eikä pihamailla.
Ville kulki synkkänä ja allapäin toimissaan eikä renkipoikakaan enää vihellellyt entiseen iloiseen tapaansa. Kuormia kuljetettiin, ajettiin aseman väliä edestakaisia — meillä hevosilla oli ajoa myötään. Ensiksi lähtivät talon nuoret neitoset kotikartanostaan. Kävivät sanomassa meillekin jäähyväiset. Virkkua syleilivät kuin vanhaa ystävää — vanha se jo olikin — ja meille syöttivät jäähyväisiksi sokuria. Pian kuulimme, mikä kohtalo meille ajohevosille oli määrätty. Näykin ja minun, vaunuhevoset, möi parooni eräälle tuttavalleen, kapteeni Hjelmille, Uudellemaalle — vakuutettiin että siellä meille tulisi hyvä olinpaikka. Virkun luovutti parooni pitäjän papille puolittain ilmaiseksi sillä ehdolla, että tämä ei sitä koskaan möisi, se kun jo oli vanha ja kankea. Renkipoika siirtyi samaan taloon ja sai sen hoitoonsa. Villelle oli tarjottu useita edullisia isäntärengin paikkoja, vaan hän ei vielä ottanut yhtään, sanoi odottavansa ja katsovansa.
Iltaa ennen lähtöään tuli isäntä tallissa käymään, antamaan siellä muutamia määräyksiä ja jäähyväisiksi meitä hyväilemään. Kuulin hänen äänestään, että hän oli hyvin surullisella tuulella, — luulenkin hevosten huomaavan sen paljo paremmin kuin ihmiset.
"Noo", kysyi hän Villeltä, "joko olet päättänyt ruveta johonkin niistä palveluspaikoista, joita sinulle on tarjottu?"
"En ole", vastasi Ville verkalleen. "Minulla on ollut vähän tuumaa lähteä tästä kaupunkiin, käydä siellä vielä vanhoilla päivillä kengityskoulussa ja sitten ruveta maalla kengittämään; minusta on niin surkeaa, kun hevosia taidotta kengitetään".
"Oikea tuuma", arveli paroonikin. "Sittenhän olet tilaisuudessa muutenkin hevoshoitoa opettamaan, johon sinulla on ilmeinen taipumus. Jos yrityksiisi apua tarvitset, niin käänny vain minun puoleeni".
Ja hän kiitti Villeä pitkällisestä ja uskollisesta palveluksesta. Ville puolestaan kiitteli liikutettuna isäntäväkeään, toivotti onnea matkalle ja rouvalle terveyttä takasin. Lämpösesti puristaen renkinsä kättä lähti isäntä tallista.
Lähtöpäivä oli käsissä. Tavarat olivat jo lähetetyt edeltä asemalle, isäntä nousi viimeksi rouvan kera vaunuihin, joita me Näykin kanssa vedimme. Palvelijattaret peittivät sairaan rouvan patjoilla ja seisoivat itkien vaunun ympärillä, kun nämä lähtivät liikkeelle. Asemalla kuulin vielä isäntäväen hellästi hyvästelevän sekä Villeä että renkipoikaa, joka oli tavaroita sinne tuonut, ja kyyneleet silmissä nuo miehiset miehet seisoivat asemasillalla, kun juna lähti sihittämään poispäin, tupruuttaen veturinpiipusta mustaa savua.
Paluumatkalle hankkiutuessaan lausui Ville renkipojalle: "Rouvaa me emme enää koskaan näe, nähnemmekö isäntääkään". Allapäin ajelivat miehet sitten verkalleen kotiin, — joka ei enää ollut meidän yhdenkään koti.
KAHDESTOISTA LUKU.
Sariola.
Seuraavana päivänä valjasti renkipoika vanhan Virkun vanhain nelipyöräin eteen ja lähti ajamaan pappilaan, johon hevonen oli ostettu ja johon hän itsekin nyt siirtyi palvelukseen. Ennen lähtöään kävi poika meitäkin hyvästelemässä ja Virkku hirnahti vielä maantieltä hyvästiksi. Vaan Ville valjasti Näykin muutamain työkärryjen eteen, talutti minua ohjaksista irrallaan perästä ja niin lähdettiin kulkemaan asemalle. Meidät lähetettiin sitten junavaunussa kauas Uudellemaalle, Sariolan tilalle. Ville matkusti mukana hevosvaunussa hoidellen meitä. Oudolta tuntui aluksi ajella junassa ja olimmepa siitä syystä alkutaipaleella hiukan levottomia, mutta väleen me siitä Villen seurassa tyynnyimme ja tasaannuimme; ruokaa ja juomaa oli kylliksi, eikä meillä ollut vaunuissamme mitään hätää. Seuraavana päivänä saavuimme jo määräasemalle ja Ville vei meidät kapteeni Hjelmin suureen, komeaan herraskartanoon. Kuski, Antero niminen, keski-ikäinen mies, ankaran näköinen, otti meidät vastaan, käski kovalla äänellä toisen rengin tulla meitä talliin laittamaan ja kutsui sitten Villen sisälle taloon. Talli, johon meidät vietiin, oli suuri ja valoisa ja meidän pilttuut olivat vierekkäin. Renki harjasi meidät ja ruokki ja noin puolen tunnin perästä tuli Antero Villen seurassa taas meitä katsomaan. He puhelivat keskenään ja Antero lausui Villelle, meitä kotvasen kaikin puolin tarkastettuaan:
"Näenpä jo kohta, ettei näissä hevosissa mitään vikaa ole. Mutta se on tiettyä, että kaikilla hevosilla kuten ihmisilläkin on omat omituisuutensa ja että niitä sen mukaan on eri tavalla kohdeltava. Kerroppas nyt mitä minun erityisesti on näiden suhteen tiedettävä".
"Nämä ovat hevosia", vastasi silloin Ville, "joita parempia tuskin luulen löytyvän, minun on oikein vaikea niistä erota. Mutta hyvin erilaisia ne ovat. Musta tässä on siivoin ja nöyrin, jonka koskaan olen tuntenut. Sitä ei ole koskaan ankaroilla sanoilla puhuteltu eikä kovasti kohdeltu — ei ainakaan meillä, mutta nähtävästi ei varsanakaan — ja kernaasti se tekee, mitä ajaja tahtoo. Mutta tätä raudikkotammaa on aikoinaan huonosti hoidettu. Kun se meille tuotiin, oli se epäluuloinen ja vihainen, mutta vähitellen se on sentään meillä talttunut ja kesyttynyt. Vaan arempi se on vielä luonnostaan kuin Musta. Se ei kärsi kärpäsiä ja jos valjaissa on jokin vika niin se jo kohta rupee levottomaksi. Jos sitä taitamattomasti kohdeltaisiin, niin luulenpa, että siitä taas pian tulisi juonikko ja vikuri".
"Kyllä ymmärrän", vastasi Antero, "mutta vaikea on tällaisessa talossa, jossa on paljo renkejä, saada kaikkia järjellä kohtelemaan hevosta. Panenpa kumminkin mieleeni mitä olette sanoneet tammasta".
He olivat juuri lähtemässä tallista, kun Ville vielä pysähtyi ja virkkoi: "Vielä minun on mainittava, ettei meillä koskaan ole kummallekaan hevoselle käytetty pakkokuolaimia. Olenpa kuullutkin, että aikusemmin juuri niiden kautta pilattiin tamma".
"Täällä niiden valitettavasti täytyy sellaisia käyttää, sitä pidetään komeampana, vaikka turmioksi se minustakin hevoselle on", virkkoi Antero.
Ville kävi vielä meidän kumpaisenkin luona hyvästelemässä meitä viimeisen kerran. Hänen äänensä soi surulliselta; minä käänsin pääni aivan hänen päänsä viereen, muutahan en osannut tehdä. Ja niin hän meni enkä ole häntä sen koommin koskaan nähnyt.
Seuraavana päivänä tuli kapteeni itse talliin meitä katselemaan; hän näytti tyytyväiseltä meidän ulkonäköön.
"Olenpa varma, että nämä ovat kelpo hevosia, sillä ystäväni, parooni
Törne, on niin vakuuttanut ja hyvin kuuluvat parihevosiksikin sopivan.
Semmoisina niitä nyt ainakin aluksi käytetään".
Antero kertoi nyt kapteenille jutun Näykin vastenmielisyydestä pakkokuolaimia kohtaan.
"Niin, mutta rouvani tuskin suostuu niitä jättämään pois", sanoi kapteeni. "Vaan elä kiinnitä niitä liian tiukalle, anna aluksi vapautta ja totuta vähitellen".
Samana päivänä iltapuoleen meidät jo valjastettiin vaunujen eteen ja ajettiin pääportaiden edustalle. Se oli muhkea, komea rakennus, vaan ei siellä tuntunut niin kodikkaalta kuin Kallioniemessä. Tuokion kuluttua astui pitkä, ylpeännäköinen, vanhanpuoleinen nainen ulos rakennuksesta. Hän ei minua miellyttänyt ja kohta huomasinkin, että se oli juuri hän, joka reistaili hevostenkin kanssa ja pakotti meitä käyttämään noita vihattavia pakkosuitsia, joita ei varsinkaan Näykki voinut sietää. Nytkin hän toraili Anterolle ja moitti, ettei "kankisuitsia" oltu vedetty tarpeeksi kiinteälle ja ettemme me muka siis kantaneet päätä tarpeeksi pystyssä. Antero selitti kohteliaasti kuinka asian laita oli, että me olimme siihen tottumattomat ja täytyi vähitellen totuttaa, mutta hän käski vain kiinnittää remmejä.
Vaikea se sen päivän ajo oli, vaikeampi kuin koskaan. Varsinkin ylämäkeä kuljettaessa tuntui siltä, ettei henki juossut ollenkaan. Näykki oli rauhaton koko ajon ajan ja vihasena se vihdoin kotiin palattuamme tuli talliin. "Jos semmoista peliä rupeavat pitämään, jos suitsia noin kiinteälle revitään, niin saatpa nähdä, että tästä tulee toinen leikki, — minä en kärsi sitä", uhitteli se.
Mutta samaa peliä jatkettiin, lujalle kiinnitettyjen kankisuitsien kautta vedettiin meidän pää ja kaula yhä enemmän luonnottomaan asentoon. Näykki kävi yhä rauhattomammaksi, mutta ei puhunut mitään. Luulin siten jo senkin vähitellen talttuneen, eikä oltukaan nyt moneen päivään suitsia enää kiinnitetty. Minä puolestani päätin tyytyä kohtalooni, vaikka se ylen vaikeata olikin. Mutta pahin koettelemus olikin vielä kokematta.
KOLMASTOISTA LUKU.
Tahallisia tapaturmia.
Eräänä päivänä tuli armollinen rouva tavallista myöhemmin ulos ajelemaan ja hän näytti tavallista kiukkuisemmalta.
"Mitäs tuo tuommoinen on", tiuski hän heti Anterolle. "Pystömpään päät hevosille. Vedä heti pääkohottimet kiinteämmälle".
Antero rupesi, vaikka vastahakoisesti, tekemään työtä käskettyä. Hän kiinnitti ensiksi minun pääni niin korkealle, niin luonnottomaan asemaan, että sitä jo yhdessä kohden seistäessä oli miltei mahdoton sietää. Sitten hän meni Näykin luo, joka siinä kärsimättömästi viskeli päätään edestakaisin niinkuin sen tapana oli. Tämä arvasi heti, mistä oli kysymys ja juuri kun Antero hellitti suitset solesta vetääkseen ne taas kireämmälle, nykäsi Näykki päätään niin voimakkaasti, että Antero sai aika tellin nenäänsä ja renkipoika heilahti kumoon. Samassa nämä molemmat ryntäsivät Näykin päähän kiini, mutta tämä rupesi hyppimään ja potkimaan niin ettei sitä voinut pidellä. Vihdoin se heitti takajalkojaan niin rajusti, että sai ne vaunutangon päälle ja siitä se heilahti kumoon potkasten pahasti minua pudotessaan. Siinä riuhtomalla se pian olisi voinut pahanpäiväisesti särkeä itsensä, mutta sukkelana viskausi Antero makaamaan sen kaulalle, jotta se ei voinut liikahtaakaan ja huusi siitä samalla: "Riisukaa Musta valjaista, päästäkää vaunutanko irti ja leikatkaa hihnat poikki, ellette saa niitä solista auki!"
Kohta olikin toinen renki minua riisumassa ja toinen toi puukon. Minut renkipoika talutti talliin ja jätti minut sinne. Kiihoittunut oli minunkin mieleni, teki jo mieli viskata renkipoika nurkkaan ja laukata ulos maantielle, vaan kun en ollut sitä ennen tehnyt, jäin nytkin paikoilleni. Hetken kuluttua tuotiin talliin Näykkikin, joka oli repinyt nahkansa ja loukannut jalkansa. Anterokin tuli talliin, vapautti minut pakkosuitsista ja kiroili niitä synkästi. "Siinä oli vähällä käydä hullusti. Kai nyt isäntä suuttuu, mutta semmoista se on, että jos ei mies voi vaimoaan opettaa, niin ei sitä voi palvelijakaan. Minä pesen käteni".
Sitten hän hoiteli meitä hevosia, minäkin olin saanut sellaisen tellin, että lapani oli aivan ajetuksissaan ja sitä hän hauteli. Kapteeni oli hyvin vihassa, kun sai kuulla mitä oli tapahtunut, torui Anteroa ja lupasi taas puhua rouvalleen, vaan puhumatta se luullakseni jäi. Mutta Näykki pääsi olemasta vaunuhevosena, siitä tehtiin tavallinen ajohevonen; minun vain täytyi vielä vastaseksi kärsiä samaa kidutusta, kunnes syksy tuli ja "armollinen rouva" suvaitsi matkustaa pois kaupunkiin.
Myöhemmin syksyllä muutti kapteeni itsekin sekä muu perhe kaupunkiin, ainoastaan nuori herra sisarineen jäi vielä joksikin ajaksi maalle Sariolaan. Hevoset, niiden joukossa me Näykin kanssa, jäivät myös maalle ja nuo nuoret käyttivät nyt tilaisuutta ollakseen usein ulkona ajelemassa ja ratsastelemassa. Nuori neiti Anna rakasti yksin ajella minulla kepeissä turunkärryissä; hän piti minusta, kohteli minua hyvästi ja siksi juoksinkin hänen ohjaksissa ollessa kiltisti ja kernaasti, Nuori herra oli usein ratsastaen mukana ja hän ratsasti kernaimmin muutamalla Poku nimisellä raudikolla, joka oli ulkomaan rotua, suurikokoinen, vilkas ja tulinen. Mutta me toiset hevoset olimme kyllä tallissa oppineet tuntemaan sen tuittupäiseksi ja vikuriksi.
Kerran pisti neiti Annalle päähän valjastuttaa Poku kärryjensä eteen ja lähteä sillä ajamaan, jättäen minut veljelleen. Nuori herra oli tuosta vaihdoksesta sangen huolissaan, hän tiesi kyllä, että piti olla miehen koura hillitsemään raudikkoa, jos se jotakin pääsi säikähtämään. Ja hän kysyi ihmeissään sisareltaan:
"Oletko suuttunut Mustaan, vai miksi sen minulle jätät?"
"En ole suuttunut, vaan ajahan sinä kerran sillä, niin saan minäkin opetella tätä Pokua hallitsemaan".
"Etköhän luopuisi siitä aikeesta, Anna, Poku on kovin epäluotettava hevonen".
"Mutta veli hyvä", sanoi nuori neito pisteliäästi, "älä nyt turhia huolehdi, olenhan pienestä tytöstä saakka tottunut hevosta ajamaan ja mihinkäpä se pääsee Pokukaan sileältä maantieltä. Seuraa Mustalla mukana jos tahdot, minä lähden nyt tällä".
Hän istui jo kärryissä ja ajoi reippaasti portin kautta maantielle, jota myöten lähti hyvää vauhtia laskettelemaan. Nuorella herralla oli kirje vietävä postiin ja arvatenkin huolehtien sisarestaan satuloitsi hän minut ja tapasi pian sisarensa, jonka kanssa he yhtä matkaa onnellisesti ajoivat postiasemalle saakka. Täällä hyppäsi nuori herra selästä, pani minut kiini veräjäpatsaaseen ja pyysi sisartaan odottamaan siinä, kunnes hän pistäisi kirjeensä postiin.
"Viiden minuutin perästä tulen takasin".
"Elä kiirehdi, eihän mulla ole tässä hätää odotellessani".
Poku seisoikin rauhallisesti rinnallani maantiellä ja neiti laski suitset irralleen hyräillen siinä itsekseen. Nuori herra kuului menevän sisälle taloon, neiti katseli sinne hänen jälkeensä. Mutta maantien toisella puolella olevalla niityllä oli hevosia laitumella ja veräjä maantielle oli sieltä auki. Ja neiden huomaamatta tuli hevosparvi sieltä maantielle ja yksi nuori hevonen laukkoi vallattomasti Pokun pään ohi töykästen sitä kylkeen. Tämä säikähti, nykäsi valjaitaan ja lähti hirnasten nelistämään edelleen. Se kävi niin nopeasti, että neiti Anna oli vähällä lennähtää kärryistä. Minä näin hänen päättäväisesti tarttuvan ohjaksiin, mutta samalla he jo hävisivät näkymättömiin tien käänteestä. Hirnahdin kimakasti, olin rauhaton ja koetin repiytyä irti päästäkseni. Mutta jo tuokion kuluttua tuli nuori herra, näki irtonaisten hevosten laukkaavan maantiellä ja tajusi kohta mitä oli tapahtunut. Tuossa tuokiossa hypähti hän satulaan ja käskemättä, kiirehtimättä nelistin minä minkä kaviostani lähti Pokun jälestä, — ratsastaja antoi minun vapaasti mennä. Tultiin kohta tien mutkaan, josta oli virstan verran aivan oikosta maantietä, mutta nelistävää Pokua ei näkynyt siinä. Tie haarausi siinä vielä kahtaalle, oli vaikea tietää kummalle tielle Poku oli kääntynyt. Muuan eukko seisoi mökkinsä ovella ja kun nuori herra siinä vähän pysähteli, osotti hän kädellään oikealle. Laskettiin sinne ja hetken kuluttua näimmekin vilahdukselta kärryjä, jotka yhä huimaavaa vauhtia riensivät eteenpäin. Mutta ennen pitkää olivat ne taas kateessa, ne katosivat aivan silmäimme edestä. Kappaleen ajettuamme näimme muutaman miehen peljästyneenä seisovan tien varrella, ja hän osotti kädellään erästä kylätietä, joka kappaleen etempää kääntyi maantieltä. Sinne oli Poku poikennut, epätasaselle, raivaamattomalle kivikkotielle. Oikasimme sinne kankaan poikki ja näimmekin pian kärryjen vaarallisesti hoippuvan kivien ja puunjuurien yli. Neideltä oli hattu pudonnut päästä ja tukka hulmusi valloillaan siinä vauhdissa. Hän nojautui taaksepäin, koetti nähtävästi yhä vielä pidättää pillastunutta hevosta. Näytti jo siltä kuin pian tapaisimme kärryt; minä ponnistin parhaani mukaan ja nuori herra istui etukumarassa seljässäni antaen minun nelistää. Olimme jo aivan lähellä kärryjä.
Mutta siinä juuri oli suuri, luisuva kivi, jota ei oltu tieltä raivattu pois, vaan jonka kylän miehet kuormaa vetäessään aina kiersivät. Mutta Poku ryntäsi suoraan eteenpäin, kärryt heilahtivat, toinen ratas pyöri ilmassa ja rymähtäen kaatuivat kärryt viskaten neiden kauas kankaalle Poku veti vielä pari syltä kohona kaatuneita kärryjä, joiden valjaat osaksi olivat särkyneet, vaan suitsiperät tarttuivat murrokkoon ja sen täytyi pysähtyä.
Me olimme samassa paikalla. Nuori herra hyppäsi sisartaan katsomaan. Hän makasi siinä kanervikossa liikkumattomana, kasvot maata vasten. Veli heittäysi polvilleen hänen viereensä ja mainitsi hänen nimensä. Ei vastausta; hän kohotti varovasti tytön päätä: kasvot olivat kalpeat ja silmät ummessa. Tuskan valtaamana avasi nuori herra sisarensa vaatteet ja hellitti kaulaliinan, tunnusti valtimoa sekä rupesi katselemaan, mistä apua olisi odotettavissa. Mies, jonka maantiellä äsken olimme sivuuttaneet läheni juuri kylätietä pitkin. Häntä nuori herra kutsui avukseen ja viipymättä hän saapuikin, säikähtyneenä ja huolestuneena hänkin, kun näki nuoren neiden aivan hengetönnä makaavan kankaalla.
"Osaatko selästä ajaa?" kysyi häneltä nuori herra.
"En ole noin satulassa vielä koskaan istunut, vaan ehkä tuo mahtaisi luonnistaa sekin. Parastani tahdon koettaa. Mihin sitä pitäisi ajaa?"
"Aja tohtorin luo ja kutsu hänet heti tänne. Hevonen on hyvin siivo, ei se viskaa sinua mihinkään. Ja sitten aja meille kotiin Sariolaan ja kerro mitä on tapahtunut sekä toimita tänne joku rengeistä vaunujen kanssa. Mutta koeta kiirehtiä, minä odotan tässä."
"Heti herrani; tuossa taitaa todellakin olla neiden henki vaarassa."
Vielä neuvoi hän nuorelle herralle missä vettä oli saatavissa ensi hätään ja rupesi sitten selkääni kiikkumaan. Kömpelösti hän siinä istui etukumarassa ja jalat roikkuilivat kupeillani, mutta minä lähdin tasasesti juoksemaan ja maantielle päästyä lisäsin vauhtia. Tekemistä hänellä tuntui olevan satulassa pysyessään. Mutta tohtorin talon kohdalle pian jouduttiin ja viipymättä ratsastaja siellä toimitti asiansa. Ja yhteen pohteeseen hän sieltä ajoi kapteenin kartanoon, jossa vaunua kohta ruvettiin valjastamaan. Ja niin oli mies innostunut, että itse kohta lähti oikotietä juoksemaan takasin tapaturmapaikalle.
Suuri hälinä vallitsi talossa, kun tuo tieto saapui. Minut talutti renki tuota pikaa talliin, viskasi satulan selästä, heitti loimen ylleni ja jätti minut siihen seisomaan. Näykki vietiin valjaisiin vaunun eteen. Minusta tuntui aika kovin pitkältä, ennenkuin tämä palasi takasin ja silloin se kertoi mulle, mitä se oli nähnyt.
"Paljoahan en tiedä", kertoi se. "Yhtä vauhtia ajettiin koko matkan ja saavuttiin perille melkein samassa kuin tohtori. Nuori herra piteli neiden päätä sylissään ja tohtori kaatoi hänen suuhunsa jotakin nestettä, ja vakuutti että hän elää. Paluumatkalla kuulin vielä tohtorin sanovan, että neiti luultavasti ei ole aivan pahasti loukkautunut, mutta itse tämä ei koko matkalla puhunut mitään."
Rasittunut oli Näykki tällä matkalla, vaunut olivat sangen raskaat ja kuulin sen pari kertaa pahasti rykäsevän, mutta kunniantunto esti sitä enemmän valittamasta. Illemmalla tuli nuori herra talliin minua tervehtimään. Hän taputti lanteitani ja kehui minua paljo, sekä kertoi Anterolle luulevansa, että minä olin käsittänyt neidon hengenvaaran yhtä hyvin kuin hän itse. "En olisi sillä kertaa voinut Mustaa pidättää, jos olisin tahtonutkin". Vielä ymmärsin miesten puheesta, että neiti jo oli isosti parantunut ja että hengenvaarasta ei enään ollut pelkoa. Se oli minusta niin hauska uutinen, että ilostani hirnahdin pilttuussani.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Renki Martti.
Nyt minun täytyy kertoa vähän Marttirengistä, hänestä, jonka Anteron poissaollessa tuli hoitaa hevosia. Eikä kukaan sitä tehnytkään paremmin kuin hän ja niin kauan kuin hän oli reiluna miesnä, ei uskollisempaa eikä luotettavampaa palvelijaa voinut tavatakaan. Hän oli lempeäluonteinen ja taitava hevosia käyttelemään; jos joku hevosista oli sairaana, osasi hän hoitaa sitä yhtä hyvin kuin jokin hevostohtori, hän oli näet aikoinaan ollut eläinlääkärillä palveluksessa. Ja taitava ajaja hän myöskin oli ja huolellinen eikä häneltä puuttunut tietojakaan, jotapaitse hän osasi hyvin käyttäytyä ja oli varsin siistin näköinenkin. Luulenpa, että kaikki pitivät hänestä — hevoset pitivät ainakin. Voisi ihmetellä, että näillä avuilla varustettu mies oli verrattain ala-arvosessa asemassa, mutta asianlaita oli se, että hänellä oli yksi suuri vika: hän joi. Ei niin kuin toiset juopot, jotka myötään juovat, hän osasi pysyä raittiina viikkoja ja kuukausia, mutta sitten hänet äkkiä himo tapasi, hän joutui hummaamaan ja kävi silloin häpeäksi itselleen, rasitukseksi vaimolleen ja vaivaksi jokaiselle, jolla oli hänen kanssaan tekemistä. Selvänä ollessa oli hänestä kumminkin niin paljo hyötyä, että Antero pari kertaa oli antanut hairahdusten mennä kaikessa hiljaisuudessa, ettei kapteeni saisi siitä vihiä.
Mutta eräänä yönä, kun Martin joistakin pidoista oli ajettava isäntäväkensä kotiin, oli hän juonut itsensä niin humalaan, että hänestä ei ollut enää suitsien pitelijäksi. Piti jättää mies pois kokonaan ja isännän itsensä täytyi nousta ajamaan. Ja silloin sai Martti eron palveluksestaan. Hänen täytyi muuttaa pois talosta perheineen, joka sai hakea kattoa päänsä päälle mistä löysi. Tämä oli jo tapahtunut pari vuotta sitten. Mutta vähää ennen kuin me Näykin kanssa tultiin taloon, oli Martti taas otettu armoihin. Antero, hyväsydämminen mies, oli puhunut kapteenille Martin puolesta, ja juhlallisesti oli Martti luvannut, ettei hän nauttisi pisaraakaan väkeviä, niin kauan kuin hän siinä talossa asui. Näihin asti hän olikin pitänyt tuon lupauksensa jopa niin järkähtämättä, että Antero uskoi Martin hoitoon koko tallin siksi ajaksi, kun hän itse oli poissa, sillä siihen toimeen olikin Martti muita taitavampi.
Jo teki kevättä, toukokuu oli käsissä ja perhettä voitiin ruveta odottelemaan kotiin kaupungista. Vaunut olivat syksyseltään korjauksen tarpeessa, joten päätettiin lähettää Martti viemään niitä läheiseen kauppalaan korjattaviksi; sieltä oli hänen ratsastamalla tultava takasin. Sitä varten otti hän satulan mukaan ja minut otettiin tälle retkelle. Hiukan rahoja annettiin Martille mukaan kaikenmoisia pikkuostoksia varten.
Kohta kauppalaan tultuamme ajoimme vaunuseppään, johon vaunut jätettiin ja sieltä talutti Martti minut kievariin, pani minut talliin ja käski kievarin rengin ruokkia minua. Itse hän lupasi tulla asioiltaan kello neljä. Mutta hän ei tullut ennenkuin kello viisi ja sanoi lähtevänsä paluumatkalle vasta kuudelta, hän oli näet tavannut pari vanhaa tuttavaa. Kievarin renki ilmoitti hänelle silloin, että kenkä toisessa etujalassani vähän löksötti ja kysyi, olisiko se kiinnitettävä.
"Eikö mitä", väitti Martti, "kyllä se kestää kunnes kotiin saavutaan".
Hän oli nyt hyvin isoääninen ja puhui räyhäten ja minusta hän tuntui menettelevän kovin vasten tapojaan, kun ei tahtonut ottaa tarkempaa selkoa kengästäni, muuten hän aina oli hyvin huolellinen tämmöisissä asioissa. Eikä hän saapunut kello kuusi, ei kello seitsemän eikä kahdeksan, vasta lähempänä yhdeksää hän saapui ja komensi silloin hyvin karkealla äänellä kievarin rengin tuomaan minut esiin. Hyvin pahalla tuulella hän näytti olevan, haukkui renkiä, en tiedä mistä syystä. Kievarin isäntä itse seisoi pihalla, kun me lähdettiin ja huomautti, että "aja varovasti, Martti", mutta tämä vain kirasten vastasi ja karautti kadulle. Ja kun päästiin ulkopuolelle kauppalaa, kannusti hän minut nelistämään ja löi usein piiskalla, vaikka minä menin, minkä suinkin jaksoin. Taivas oli pilvessä, joten oli melkein pilkkopimeässä kulku. Äsken oli vedetty someroa maantielle ja siinä oli siis paljo mukulakiviä. Siinä nelistäessäni irtausi minulta kenkä jalastani yhä enemmän ja vihdoin se putosi. Jos Martti nyt olisi ollut selvällä päällä, olisi hän heti huomannut, että jokin seikka oli hullusti, mutta hän oli siksi juovuksissaan, ettei huomannut mitään. Hän ajaa karautteli vain teräviä kiviä pitkin, myötään kiroillen ja hosuen piiskalla. Jalkaani koski tietysti hirveän kipeästi; kengätön kavio halkesi ennen pitkää ja repeysi pahasti kivikossa.
Pitkälti en voinut niin ollen jatkaa. Ei mikään hevonen voi juosta särkyneellä kaviolla. Tuska kävi liian suureksi, minä kompastelin ja hytkähdin vihdoin hervotonna polvilleni. Martti lensi selästäni ja kun vauhti oli ollut sangen kova, lienee hän pudonnut hyvin voimakkaasti. Minä pääsin ennen pitkää taas jaloilleni ja nilkutin tiepuoleen, jossa ei ollut kiviä. Kuu oli juurikään noussut ja sen valossa saatoin nähdä Martin makaavan kappaleen matkan päässä maantiellä. Hän ei noussut jaloilleen, teki ainoastaan pari yritystä kohotakseen ryntäilleen, vaan vaipui taas valitellen maahan. Syytä olisi ollut minullakin valitella, sillä jalkaani ja polviani pakotti äärettömästi, mutta hevoset ovat tottuneet valittamatta kärsimään tuskiaan. En siis ääntä päästänyt, seisoin vain ja kuuntelin, eikö kuuluisi kavioiden kopinaa taikka jalkamiehen astuntaa maantieltä. Ei kuulunut; vähän tätä tietä kuljettiin, öiseen aikaan hyvin harvoin. Keväinen yö oli tyyni ja kaunis. Ruisrääkkä vain kuului räkättävän loitommalla aidan takana ja huuhkaja suhahti joskus pääni päällitse lepikön läpi. Minä seisoin siinä ja ajattelin kaipauksella niitä kuluneita kesäöitä, jolloin varsana ollessani seisoin laitumella emäni vieressä ja sen hoidossa.
VIIDESTOISTA LUKU.
Mikä oli seuraus.
Puoliyön aika lienee ollut käsissä, kun etäämmältä kuulin hevoskavioiden kopsetta. Väliin se hiljeni kuulumattomiin, mutta kuului taas selvemmin ja lähempätä. Tie kulki metsien läpi ja ääni kuului Sariolasta päin; kohta heräsi minussa toivo, että sieltä tulee joku, joka on lähtenyt meitä hakemaan. Kuta lähemmäs kavion kopse tuli sitä varmemmaksi kävin, että se oli Näykin kavioiden ääni; tuokion kuluttua tunsin jo rattaatkin, jotka sillä oli perässään. Hirnahdin silloin ja ihastuin ikihyväksi kun kuulin Näykin vastaavan sekä sitäpaitse tuttuja ihmisääniä. Verkalleen ne tulivat ja pysähtyivät sen mustan esineen kohdalle, joka makasi tiellä.
Toinen miehistä hyppäsi kärryistä katsomaan, kuka siinä loikoi. "Martti se on", virkkoi hän "eikä mies liikuta jäsentäkään". Toinenkin mies nousi kärryistä ja nojausi maassa makaavan yli. "Kuollut se on; koetteleppas miten kylmät kädetkin sillä jo on".
He nostivat Martin maasta, mutta ei elon merkkiä hänessä näkynyt ja nivukset olivat yhtenä verihyytelönä. Sen nähtyään jättivät he Martin paikoilleen ja tulivat katselemaan minua. Kohta huomasivat he rikkirepeytyneet polveni.
"Hevonen on langennut ja viskannut miehen selästään. Kuka olisi sitä Mustasta uskonut? Eihän koskaan ennen ole nähty, että se saattoikaan langeta. Martti on varmaankin maannut tuossa tuntikausia, ihmepä ettei hevonen ole liikkunut paikaltaan".
Toinen miehistä koetti nyt taluttaa minua eteenpäin. Astuin askeleen, vaan niin kävi kipeästi, että olinpa toiseen kertaan langeta.
"Kas! sillä on vaiva sekä polvissa että jalassa ja, — mitä ihmettä —, koko kaviohan on repaleina. Poika parka, mihin leikkiin olet joutunut! Pelkäänpä, pelkäänpä, ettei Martin laita ole ollut oikea. Lähteäppä tällaista mukulakivistä tietä myöten ajamaan selästä hevosella, jolla ei ole kenkää yhdessä jalassa! Olisipa ollut sama, jos hän olisi tahtonut pakottaa hevosen hyppäämään kuun yli. Mies on luultavasti taas joutunut vanhan himonsa valtaan. Hänen vaimoparkansa, kovin hän oli kalpea, kun tuli taloon kyselemään, eikö Martti jo ole palannut. Oli hän tosin keksivinään syitä, jotka olisivat voineet miestä pidättää kauppalassa, vaan näkyi se siltä, että hän tavattomalla innolla kehotti meitä lähtemään miestään vastaan. Miten on meidän nyt meneteltävä? Meidän täytyy saada kotiin sekä hevonen että vainaja, eikä se suinkaan helpoksi käy".
Neuvoteltiin sitten ja päätettiin, että toinen miehistä taluttaisi minua, toinen veisi vainajan. Vaikea oli saada veristä ruumista sijoitetuksi kärryihin, sillä kuka piteli sillaikaa Näykkiä? Vaan tämä tuntui yhtä hyvin kuin minä tietävän mistä oli kysymys, ja se seisoi hiljaa kuin muuri. Lienen jo ennen maininnut sen suurimpia vikoja olleen sen, ettei se tahtonut kauan seistä paikoillaan. Kohta lähti toinen miehistä ajamaan surullista kuormaa, toinen tuli minun jalkaani katsomaan. Hän otti kaulahuivinsa ja sitoi sillä sairaan jalkani lujalle ja lähti niin minua kotiin taluttamaan. En unhota koskaan tätä yöllistä matkaa. Oli puolen penikulman verran matkaa kotiin. Mies talutti minua verkalleen ja minä nilkutin eteenpäin niin hyvin kuin taisin, mutta kamalasti se koski. Olen varma, että mies näki ja tunsi tuskani, sillä hän taputteli minua usein ja puhutteli ystävällisesti ja rohkaisevasti. Vihdoin ehdin omaan pilttuuni ja sain kauroja. Renki pani kylmiä kääreitä polvilleni ja puuroa jalkani ympäri, jotta jalka puhdistuisi, ja kuume talttusi jo ennen eläinlääkärin tuloa aamulla. Sain vihdoin unta, vaivoin päästyäni pitkälleni. Seuraavana päivänä tutkittiin haavat ja tohtori arveli, että jäntereissä ei ole vikaa, joten minusta kumminkin vielä tulisi työkuntoinen hevonen; mutta muodoltaan olivat jalat pilassa. Luulenpa, että minua hoidettiin niin hyvin kuin voitiin, mutta pitkällinen ja tuskallinen se hoito oli. Polvilleni muodostui pahkoja ja niitä poltettiin pois syövillä hapoilla ja kun haavat vihdoin olivat ummessa, voideltiin arpia nesteellä, joka vei kaiken karvan polvista. Arvatenkin sekin tehtiin parhaassa tarkoituksessa.
Kun Martti oli tapaturman kautta kuollut ilman että kukaan oli ollut sitä näkemässä, pidettiin tutkinto ja siinä kävi kauppalan kievarin väen todistusten kautta selville, että Martti oli lähtiessään ollut juovuksissa; minun pudonnut kenkäni löydettiin maantieltä ja siitä kävi kohta ilmi, miten kaikki oli tapahtunut. Minä pääsin kaikista moitteista vapaaksi. Kaikki surkuttelivat leskeä. Tämä oli aivan menehtymäisillään ja huudahteli tuontuostaankin surunsa sekaan: "Hän oli niin hyvä, niin kelpo mies, — kaikki oli tuon vihattavan viinan vikaa. Miksi sellaista myödään! Oi Marttini!" — Martti haudattiin ja kun leskellä ei ollut kotia eikä sukulaisia, täytyi hänen kuuden pienen lapsensa kanssa kerran vielä muuttaa pois hauskasta torpasta ja siirtyä ilottomaan, synkkään vaivaistaloon.
KUUDESTOISTA LUKU.
Alaspäin.
Kohta kun jalkani haavat olivat ummessa, laskettiin minut pienelle niitylle, jossa irtaallaan sain kulkea viisi, kuusi viikkoa. Muita eläimiä siellä ei ollut ja vaikka nautinkin vapaudestani ja runsaasta ruohosta, olin kumminkin siksi kauan ollut seuraan tottunut, että nyt tuntui oloni hyvin yksinäiseltä. Meistä oli Näykin kanssa tullut erittäin hyvät ystävät ja häntä siis varsinkin kaipasin. Usein hirnahdin, kun kuulin hevosten kulkevan läheisellä tiellä, mutta harvoin sain vastausta. Vaan eräänä aamuna avattiin veräjä ja vanhaa ystävääni Näykkiä näin siitä hakaan talutettavan. Renki päästi päitset päästä ja laski Näykin irroilleen. Iloisena juoksin sen luo, ja mielihyvä oli yhtä suuri molemmin puolin. Vaan pian huomasin, että Näykkiä ei oltu huvikseen laskettu laitumelle. Sitäkin oli tapaturma kohdannut. Tämä oli oikeastaan pitkä juttu, vaan pääasia oli, että se hurjalla ratsastuksella oli pilattu ja nyt laskettu laitumelle, jotta saataisiin nähdä, vieläkö siitä tulisi kalua. Nuori herra oli vähän sen jälkeen, kuin minut saatettiin pois tallista, ollut huviratsastuksella. Hän oli valinnut Näykin ratsukseen. Ja siellä oli kerran ajettu kilpaa, Näykki oli kunnianhimoinen, se oli tahtonut panna parastaan, ja eellimmäisten joukossa se oli ollutkin. Vaan rinta ei ollutkaan kestänyt; ratsastaja oli sitäpaitse ollut liian raskas, joten siltä selkäkin oli venähtänyt.
"Näin olemme nyt täällä molemmat", lausui Näykki surunvoittoisesti, "taittuneina parhaissa voimissamme, sinä juopottelijan, minä nuoren hurjastelijan varomattomuuden kautta. On tämä kohtalomme todellakin surullista".
Ja me tunsimme molemmat, ettemme enää olleet entisellämme. Mutta hauska meillä siltä oli toistemme seurassa. Emme tosin enää laukkoneet ympäriinsä, kuten ennen varsoina, vaan me söimme yksissä ja lepäsimme rinnakkain ja koivujen siimeksessä seisoimme usein pitkät ajat päät vastakkain. Ja niin kului kesää alkupuoli.
Eräänä päivänä näimme kapteenin tulevan Anteron seurassa hakaan. Kun heidät näimme, seisoimme paikallamme, ja annoimme heidän astua luoksemme. Tarkoin he meitä tutkivat. Kapteeni oli hyvin alakuloisen näköinen.
"Tässä on nyt parituhatta markkaa turhaan viskattuna", sanoi hän; "mutta enin surettaa minua kumminkin näiden hevosten kohtalo, joille vanha ystäväni oli hankkivinaan niin hyvän kodin: täällä ovat ne nyt molemmat turmellut. Tamma saakoon vuosikauden lepäillä, jotta saadaan nähdä, kostuuko se, mutta Musta on myötävä. Vahinko se on, mutta mitäpä meidän talossa näin rumaksi runnellulla hevosella tehtäisiin".
"Totta se on, herra kapteeni", toisti Antero, "mutta sellaisessa paikassa, missä ei niin tarkoin karvoihin katsota, voi Musta vielä hevosen viran hoitaa, jos sitä taiten kohdellaan".
Ja niin he jättivät meidät.
Noin viikkoa myöhemmin tuli muudan rengeistä päitset käsivarrella hakaan, pujotti ne minun päähäni ja lähti taluttamaan minua pois. Ei siinä jäänyt jäähyväisiin aikaa. Me hirnahdimme molemmat, Näykki ja minä, kun minua veräjälle vietiin, Näykki juoksi aidan kuvetta hirnahdelien jälkeeni, niin kauan kuin kavioni kopse kuului.
Rautatiellä vei Antero minut sitten Helsinkiin, jossa eräs lääkäri oli ostanut minut ajohevosekseen.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Varas ja silmäinpalvelija.
Uudella isännälläni ei ollut ennen ollut omaa hevosta, vaan saatuaan suuremman praktiikin, osti hän minut, vuokrasi tallin, joka oli eri talossa kuin hänen oma asuntonsa, ja hankki hevosenhoitajan. Vähän hän itse hevosenhoitoa ymmärsi, mutta hän oli hyväluontoinen ja tahtoi että minua hyvin kohdeltaisiin. Minun olisi siis ollut hyvä olla uudessa paikassani, ellei olisi sattunut seikkoja, joista tohtori ei tiennyt mitään. Hän antoi, kuten itse kuulin, rengille käskyn ostaa riittävästi ja hyvää ruokaa, sekä heiniä että kauroja. Muutamain päiväin aikana olikin kaikki kuten olla piti. Huomasin kohta, että renki ymmärsi tehtävänsä. Hän piti tallin puhtaana ja ilmavana, harjasi minut huolellisesti ja oli aina ystävällinen. Ennen oli hän ollut jonkun hotellin palvelija, mutta sittemmin naimisiin mentyään asettunut omilleen ja ruvennut kuorma-ajuriksi. Jonkun ajan perästä huomasin, että minun kaura-annokseni huomattavasti pienenivät, ja muutamain viikkojen kuluttua rupesi tämä jo voimissa tuntumaan. Heinät olivat kyllä hyviä, vaan ne eivät yksin riittäneet minua voimissa pitämään. Mutta enhän voinut kellekään kertoa enkä valittaa ja niin kului pari kuukautta. Ihmettelin eikö isäntäni huomaisi, että jokin oli nurin, mutta ei hän nähnyt mitään. Eräänä iltapäivänä syystalvella lähti isäntäni kumminkin ensi kelillä ajelemaan maalle erään ystävänsä luo, joka oli tilanomistaja lähellä Helsinkiä. Tämä tunsi hevoshoidon perinpohjin ja tervehdittyään isäntääni, loi hän katseen minuun ja virkkoi: "Näyttääpä siltä, kuin ei hevosesi olisi oikein terve. Onko se ollut sairaana?"
"Ei minun tietääkseni", vastasi tohtori, "mutta sen olen kyllä huomannut, ettei se enää ole niin virkku, kun ensin ostaessani sen; mutta renkini sanoo, ettei sitä ole oudoksuttava, koska hevoset ainakin käyvät heikoiksi ja hitaiksi syyspuoleen".
"Syyspuoleen — mitä hulluja! Ja jos niin olisikin, niin ei sinun hevosesi, jolla on siksi vähän ajoa ja epäilemättä hyvä ruoka, tarvitseisi noin ruveta näivettymään".
Ja hän rupesi koettelemaan minua joka paikasta sekä virkkoi sitten: "Sitä en tiedä kuka sinun kaurasi syö, vaan ei sitä hevosesi syö. Ajoitko kovin tänne tullessasi?"
"En, päinvastoin ajoin hyvin verkalleen".
"Koetteleppas tästä", virkkoi maanviljelijä, johtaessaan isäntäni käden tunnustelemaan kaulaani ja lapojani.
"Tämähän on märkä ja hikinen niinkuin hevoset, joita pelkällä heinällä ruokitaan. Neuvoisin sinua pitämään talliasi vähän lähemmin silmällä. En epäileisi mielelläni ja omasta puolestani olen ilonen, ett'en tarvitse sitä tehdä, sillä mulla on luotettavaa väkeä. Mutta ota selko, miten asianlaita on, sillä löytyy kelvottomia ihmisiä, jotka ovat sydämmettömiä kyllä riistääkseen mykältä elukkaraukalta sen ravinnon". Sitten sanoi hän rengilleen: "Anna tälle hevoselle runsas kaura-annos, valitse parhaita kauroja".
"Mykkiä eläinraukkoja", — niin, semmoisia me olemme; jos olisinkin voinut puhua, niin olisinpa ilmottanut isännälleni, mihin hänen kauransa joutuivat. Renki tuli talliini joka aamu kello kuusi poikineen, jolla oli kannellinen vasu käsivarrellaan. He menivät kohastaan kauralaatikolle ja minä näin isän ammentavan poikansa vasuun koko sievän joukon kauroja, jonka jälkeen poika läksi. Viisi taikka kuusi päivää sen jälkeen kuin olimme olleet maalla, lennähti, juuri samassa kuin poika oli lähtemäisillään ulos, tallinovi auki ja sisään astui poliisi, joka tarttui poikaa käsivarteen. Hän lukitsi oven ja virkkoi pojalle: "Näytä minulle, mistä isäsi ottaa ne kaurat, joita sinä joka aamu kannat kotiisi".
Poika hätäysi ja rupesi itkemään, vaan kun hän ei voinut päästä pakoon, osotti hän kysyjälle kauralaatikkoa. Renki itse oli juuri puhdistamassa jalkojani eikä ensin huomannutkaan mitä siellä tapahtui, vaan kohta kun hän näki poliisin ja älysi, mistä oli kysymys, rupesi hän haukkumaan poliisia. Mutta eihän siitä ollut apua, isä sai poikineen seurata kuulusteltaviksi ja sittemmin kuulin, että rengille oli tuomittu hyvin ansaittu rangaistus.
Samana päivänä tuli uusi renki talliin. Hän oli pitkä, komea mies ja kohteli minua hyvin ystävällisesti. Ja erittäinkin, kun isäntä oli saapuvilla, taputteli ja puhutteli hän minua. Harjani ja häntäni suki hän vedellä ja kavioita voiteli öljyllä, että olisin oikein hienon näkönen, mutta hän ei katsellut kavioiden alle eikä harjannut minua huolellisesti. Kuolaimet saivat ruostua, silat olivat aina kosteat ja hihnat kangistuivat.
Hän nähtävästi itsekin piti itseään hyvin kauniina miehenä, sillä hän käytti paljo aikaa puhdistaakseen hiuksensa ja partansa sekä solmitakseen kaulahuivinsa siroon solmuun pienen taskukuvastimen edessä tallissa. Kun häntä hänen isäntänsä puhutteli, ei hän koskaan vastannut muuta, kuin että "kyllä, herra tohtori, kyllä, herra tohtori" kosketellen lakkia joka toisen sanan kohdalla. Kaikkien mielestä hän oli erittäin siivo mies ja ihmiset onnittelivat tohtoria, että hän oli sellaisen palvelukseensa saanut. Mutta minä voin vakuuttaa, että se oli itserakkain ja laiskin vetelys, jota koskaan olen tavannut. Olihan se hyvä sekin, ettei hän rääkännyt eikä kauroja varastanut. Mutta ei se hevoselle riitä. Hyvähän mulla olisi ollut seistä pilttuussani, ellei hän olisi ollut niin laiska, ettei hän viitsinyt puhdistaa tilaani. Harvoin hän korjasi vanhat roskat altani pois ja seuraus olikin, että siellä aina haisi pahalta. Ja tuosta kitkerästä katkusta kärsivät silmäni ja kävivät punasiksi, jotapaitse ruokahaluni huononemistaan huononi.
Eräänä päivänä tuli isäntäni ja virkkoi rengille: "Kuule, miksi täällä on ruvennut tuntumaan niin ilkeä haju? Eikö olisi syytä lakasta pilttuu tarkemmin ja huuhtoa vedellä?"
"Niinkuin herra tohtori käskee", vastasi tämä taas heilauttaen lakkiaan, "mutta en luule olevan hyödyllistä panna vettä pilttuuseen. Hevoset vilustuvat helposti ja olisihan vahinko, jos tohtorin hevonen sairastuisi. Vaan minä teen, kuten herra tohtori käskee."
"Enhän tietysti tahdo, että hevonen vilustuisi, mutta tämä haju tallissa on minusta outo. Ovatkohan viemäritorvet reilassa?"
"Kun tohtori siitä nyt huomauttaa, niin rupean minäkin sitä epäilemään.
Niistä nousee toisinaan ilkeä haju".
"Käytä täällä mies niitä tarkastamassa".
Viemärinpanija tuli, repi auki laattiat ja pihamaat, mutta torvissa ei ollut mitään vikaa; hiukan kalkkia pantiin sekaan, kallis lasku laitettiin tohtorille — ja haju oli ennallaan. Vaan ei siinä kyllin: kun minun myötään täytyi seistä kosteilla pahnoilla, rupesi terveyteni ja voimani siitä kärsimään. Kerran sanoi isäntäni: "En voi käsittää, mikä Mustalle on tullut, se kompastelee myötään ja väliin pelkään sen kerrassaan kaatuvan".
"Niin, herra tohtori", vastasi renki, "samaa olen itse huomannut, kun taluttelen hevosta jalottelemassa".
Tosiasia oli, ettei hän koskaan minua käynyt jalottelemassa, vaikka tohtori toisinaan sattui useita päiviä olemaan matkoilla, vaan täytyi minun koko ajan seistä liikahtamatta paikoillani samassa likasessa pilttuussa. Seuraus oli, että tunsin itseni raskaaksi ja haluttomaksi, jotavastoin toisin ajoin olin levoton ja kärtyisä. Ei koskaan antanut renki mulle vaihteeksi silppuja eikä jauhojuomaa, hän oli näet yhtä taitamaton kuin itserakas. Ja mulle syötettiin rohtoja ja lääkkeitä sen sijaan että olisi pitänyt antaa liikettä ja ravinnon vaihdetta ja seuraus oli, että minä yhä huononin.
Eräänä päivänä, kun isäntäni lähti ajelemaan, olivat jalkani niin hellät, että kompastelin tavallista useammin ja koska ajettiin isännälleni tutun kengittäjän ohi, pyysi hän tätä katsomaan jalkojani. Tämä nosteli niitä, toista toisensa perästä, ja virkkoi:
"Hevonen potee kaviosyöpää, vieläpä sangen pahan laatuista. Sen jalat ovat epäilemättä hyvin hellät ja ihme on, ettei se ole aivan kaatunut. Merkillistä on, jos ei renki ole sitä huomannut. Tällaisia hevosia näkee usein ja syynä on aina se, ettei vanhoja pahnoja ole korjattu pilttuusta pois, vaan jätetty sinne happanemaan".
Seuraavana päivänä jouduin eläinlääkärin hoitoon ja hän puhdisti kavioni perin pohjin ja hautoi niitä jollakin väkevällä liuoksella. Nyt otettiin aina pahnat tarkoin pilttuustani ja puhdasta pantiin sijalle. Sillä hoidolla pian paranin. Mutta tohtori oli saanut kyllänsä kahdesta tallirengistään ja päätti vastaseksi tulla toimeen ilman omaa hevosta käyttäen vuokrahevosta. Ja siitä syystä hän möi minut.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Hevosmarkkinat.
Hevosmarkkinat voivat olla varsin hauskat sille, jolla ei niissä ole mitään menetettävää. Ainakin niissä on sangen paljo näkemistä.
Ne markkinat, joissa minä olin mukana, pidettiin syksyllä Kampin torilla. Siellä oli paljo hevosia koolla: nuoria, terveitä hevosia, joita oli suoraan maalta tuotu: vanhoja, ikäkulu hevosia, jotka jo kauan olivat kierrelleet toisen hevoshuijarin käsistä toisen käsiin; oli hevosia, jotka olivat pilaantuneet pika-ajuri- taikka raitiotie-hevosina; oli lihavia, virkkuja hevosia, jotka pitivät päätään pystössä ja reippaasti viskasivat siromuotoiset etujalkansa korkealle, kun ajaja antoi niiden näyttää juoksutaitoaan; oli hevosia, joiden katse oli raukea ja alahuuli lerpallaan, korvat taappäin taipuneet ja kylkiluut nahkan läpi näkyvissä; hevosia ilottomia ja toivottomia, surullisia toisten nähdä, jotka, kuten minä, vielä olivat nuoria ja voimakkaita, mutta jotka siitä satunnaisten vahinkojen vuoksi olivat toisen luokan hevosten joukkoon joutuneet ja jotka eivät tienneet, eikö nekin ennen pitkää olisi samassa surkeassa asemassa kuin nuo mainitut.
Siellä tarjoiltiin ja tingittiin ehtimiseen. Jos hevosen sallittaisiin lausua mielipiteensä, niin tahtosinpa väittää että hevosmarkkinoilla lausutaan useampia valheita, ja tehdään enemmän petoksia, kuin mitä rehellinen ihminen kernaasti voisi uskoa. Seisoin samassa joukossa muutamain muiden hevosten kanssa, jotka olivat voimakkaan ja vankan näköiset ja moni mies kävi meitä katsomassa; mutta minusta he aina kääntyivät pois, heti kun olivat huomanneet vian polvissani, vaikka myöjäni vannoi ja vakuutti, että olin ainoastaan tallissa luiskahtanut ja langennut.
Aina kun joku minua lähemmin tutki, katsoi hän ensiksi suuhuni, sitten silmiäni, sitten tunnusteli hän jalkojani ja kupeitani ja koetti sen jälkeen käyntiäni. Oli merkillistä huomata, miten eri tavalla he sen tekivät. Muutamat raastoivat ja nykkivät kovakouraisesti ja huolettomasti, kuin jos olisin ollut mikäkin puukappale, toiset hivelivät kädellään pehmeästi ruumistani taputellen silloin tällöin, ikäänkuin jos olisivat tahtoneet sanoa: "sinun suostumuksellasi". Saatoin siten varsin hyvin arvostella ostajia siitä tavasta, miten he minua kohtaan käyttäytyivät.
Heidän joukossaan oli erittäinkin yksi, jonka olisin suonut ostaneen minut, sillä jo kohta alkujaan aavistelin, että hän tulisi minua hyvin pitelemään. Hän oli pienenläntä, solakka, sukkelaliikkeinen mies; hänen käytöksestään huomasin kohta, että hän oli tottunut hevosia pitelemään. Hänen äänensä oli lempeä ja hänen harmajissa silmissään oli ystävällinen ja lauhkea katse. Kuulostanee omituiselta, kun sen sanon, vaan totta se on, että hänen hajunsakin jo minua miellytti; ei oluen eikä tupakan kitkerää katkua hänestä lehahtanut, vaan puhdas heinän tuoksu, aivan kuin hän juuri olisi laskeutunut tallin yliseltä. Hän tarjosi minusta kolmesataa markkaa, vaan kun ei se riittänyt, meni hän tiehensä. Katselin kauan hänen jälkiään. Vaan kun hän oli mennyt, tuli luokseni kovaääninen mies, ankaran ja ilkeän näköinen. Rupesin jo pelkäämään, että hän ostaisi minut, vaan hän kulki edelleen. Pari muuta miestä tuli vielä minua katsomaan, vaan kauppaa ei syntynyt. Silloin palasi tuo ankaran ja ilkeän näköinen mies takasin ja tarjosi kolmesataa. Alkoi kiivas kaupustelu; myöjäni oli ruvennut pelkäämään, ettei hän saisikaan minusta sitä summaa, jota oli aikonut ja oli epäröivän näköinen. Samassa saapui siihen kumminkin taas tuo harmaasilmäinen mies. En voinut olla ojentamatta päätäni hänen puoleensa. Hän siveli ystävällisesti turpaani.
"No, pokuni", virkkoi hän, "etkö luule, että me toisillemme sovittaisiin?"
En voinut muuta kuin hirnahtaa vastaukseksi.
"Annan siitä 325 markkaa", jatkoi mies kääntyen myöjän puoleen.
"Sanokaa 350, — hevonen on teidän".
"Kolmesataa kolmekymmentä viisi, en penniäkään enempää. Otatteko vai ettekö?"
"No olkoon menneeksi", virkkoi myöjä. "Ja sen saatte kokea, että huonoa kauppaa ette ole tehneet".
Oli jo iltahämärä käsissä, kun uusi omistajani talutti minua monia katuja pitkin, torien ja vilkkaiden liikepaikkain ohi. Muutaman ajuriaseman ohi kuljettaessa huudahti eräs ajuri taluttajalleni:
"Kas Pehkosta; oletko saanut hyvän hevosen?"
"Luulenpa saaneeni".
"Onneksesi olkoon".
"Kiitos vain". Vielä kappaleen talutti isäntäni minua, kunnes erään syrjäkadun varrella vei minut portista sisään pihalle. Portailla seisoi nuori vaimo ja pari lasta, poika ja tyttö, ja nämä tervehtivät iloisina tulijaa.
"Kusti, mene avaamaan tallin ovea, minä tuon sinne kohta lyhdyn".
Talliin päästyä ja sinne valoa tuotua seisoivat kaikki ympärilläni tarkastellen minua.
"Onko se siivo hevonen, isä?" kysyi pikku Miia.
"On tyttöni, siivo se on, ei pure eikä potki. Tule taputtamaan sitä".
Kohta taputtikin pieni käsi minun kaulaani. Se tuntui niin pehmeältä ja hyvältä.
"Ja nyt laitan sille apetta, eikö niin, sillaikaa kun sinä suit sen", virkkoi poika isälleen.
"Se on oikea tuuma. Pane hyvästi jauhoja joukkoon".
Talli, johon minut vietiin, oli mukava ja puhdas ja hyvän iltaruoan sain siellä eteeni. Sen syötyäni paneusin tyytyväisenä levolle tuoreille heinille ja toivoin kaikkea hyvää tulevaisuudelta.