Rakas Veli!
Vaikka Lundell ja minä olemme nyt lopettaneet työmme ja kohta saavumme Tukholmaan, on minun kuitenkin tarvis koota saamani vaikutukset täällä viettämistäni päivistä, koska niillä on ollut suuri merkitys minulle ja henkiselle kehitykselleni, sillä olen tullut johtopäätökseen — ja olen nyt ihmeissäni kuin vasta munasta päässyt kananpoika, katsellen maailmaa uudestaan auenneilla silmillä ja potkien munankuoria, jotka niin kauan ovat estäneet minua näkemästä. Tämä johtopäätös ei tosin ole mikään uusi; jo Plato on sen sanonut, ennenkuin kristinusko esiintyi todellisuutena: maailma, nimittäin se, jonka me voimme nähdä, on vain varjoa, aatteiden varjokuva; s.o. todellisuus on jotain alhaista, merkityksetöntä, toisarvoista, satunnaista. No niin! Mutta minä tahdon menetellä synteettisesti ja alottaa yksityisestä, siitä johtuakseni yleiseen.
Ensiksikin tahdon puhua työstäni, josta valtiopäivät ja hallitus yhteisesti joutuivat huolehtimaan. Träskålan kirkon alttarilla seisoi kaksi puukuvaa; toinen oli rikkoutunut, mutta toinen ehyt. Ehyellä oli kädessä risti ja se oli naispuolinen; rikkonaisesta kuviosta oli jäljellä kaksi säkillistä palasia, joita säilytettiin kirkon sakastissa. Eräs oppinut muinaistutkija oli tutkinut molempien säkkien sisällön voidakseen määritellä, minkä näköinen särjetty kuva oli, mutta sai tyytyä ainoastaan arveluihin. Hän menetteli sentään perinpohjaisesti; hän otti näytteen siitä valkoisesta väristä, jolla kuva oli maalattu, ja lähetti sen farmaseuttiseen laitokseen ja sai siten selville, että värissä oli lyijyä eikä sinkkiä, siis oli kuva vanhempi kuin 1844, koska sinkkivalkoinen vasta sinä vuonna tuli käytäntöön. (Mitä sanot sellaisesta johtopäätöksestä, sillä olisihan kuva voinut olla uudelleen maalattu). Sitten lähetti hän puunäytteitä nikkariammattiosastolle Tukholmaan ja sai vastauksen, että se on koivua. Kuva siis oli koivusta, valmistettu ennen 1844. Mutta siihen hän ei tahtonut tulla, vaan hänellä oli syitä (!), s.o. hän toivoi kunniansa vuoksi, että kuvat olisivat 1500-luvulta, ja hän olisi mieluimmin halunnut, että suuri (tietysti suuri, koskapa hänen nimensä oli niin hyvin tammeen leikattu, että se oli säilynyt meidän päiviimme asti) Burchard von Schiedenhanne, joka on leikannut Västeråsin tuomiokirkon kuorituolit, on ne tehnyt. Oppineita tutkimuksia jatkettiin edelleen. Hän oli varastanut hieman kipsiä Västeråsin kuvasta ja tämä lähettiin nyt ynnä Träskålan sakastista otettu kipsinäyte Ekole Pollyteknikiin (minä en osaa sitä tavata) Pariisiin. Vastaus oli pilkkaajille musertava: analyysi osotti kipsien olevan kokoomukseltaan samanlaista, 77 ekvivalenttia kalkkia ja 23 rikkihappoa ja siis (!) olivat kuvat samalta aikakaudelta. Kuvien ikä siis oli määritelty; ehyestä piirrettiin kuva ja se "lähetettiin" (noilla oppineilla on tavaton intohimo "lähettää" kaikkea) muinaiskaluakatemiaan; oli vielä määriteltävä ja uudestaan muodosteltava tuo rikkonainen kuva. Kahtena vuonna kulkivat nuo molemmat säkit Upsalan ja Lundin väliä; molemmat professorit sattuivat tällä kertaa onneksi olemaan eri mieltä, josta syntyi riita; Lundin professori, joka juuri pääsi rehtoriksi, kirjotti kuvasta rehtoriväitöskirjansa ja musersi Upsalan professorin, joka sen sijaan sai vastata lentokirjasella. Onneksi toi samalla hetkellä eräs professori Tukholman taideakatemiasta esiin aivan uuden mielipiteen, ja siitä johtui, kuten aina, että Herodes ja Pilatus "sovittivat" mielipiteitään ja karkasivat tukholmalaisen kimppuun kaikella pikkukaupunkilaisen sapella. "Sovittelu" oli, ja siinä pysyttiin, että rikkonainen kuvio oli esittänyt Epäuskoa, koska ehyen kuvion täytyi esittää Uskoa, jota risti kuvasi. Arvelu (lundilainen), että rikkonainen kuvio oli esittänyt Toivoa, koska toisesta säkistä oli löydetty ankkurinkynsi, hylättiin, koska kynnen täytyi (!) edellyttää kolmatta kuvaa, rakkautta, josta ei ollut mitään jälkeä eikä paikkaakaan, jota paitsi osotettiin (esimerkeillä historiallisen museon lukuisasta nuolenkärkikokoelmasta), että ankkurinkynsi ei ollut ankkurinkynsi, vaan nuolenkärki, joka kuuluu niihin aseisiin, jotka kuvaannollisesti esittävät Epäuskoa, katso Ep. Hep. 7 l. 12 v., jossa puhutaan epäuskon sokeista laukauksista, verrattuna Jes. 29 l. 3 v., jossa monesti mainitaan epäuskon nuolia. Nuolenkärjen muoto, joka täydellisesti oli valtionhoitaja Sturen aikaisten kärkien kaltainen, poisti viimeisen epäilyksen kuvion iästä.
Minun tehtäväkseni tuli nyt laatia professorien käsityksen mukainen kuva Epäuskosta, toveriksi Uskolle. Ohjelma oli selvä eikä mitään epäilyksiä ollut. Hain itselleni miehisen mallin, sillä mies se täytyi olla; sain kauan hakea, mutta löysin hänet ja luullakseni löysin itse Epäuskon omassa persoonassaan — ja onnistuin — mainiosti! Siellä seisoo nyt näyttelijä Falander alttarin vasemmalla puolella, kädessään mexikolainen Ferdinand Cortez näytelmästä lainattu kaari ja yllään ryövärin viitta Fra Diavolosta; mutta kansa sanoo, että Epäusko siinä laskee aseensa Uskon edessä, ja konrahtirovasti, joka piti vihkimäsaarnan, puhui niistä ihanista lahjoista, joita Jumala joskus voi ihmiselle antaa ja nyt erikoisesti minulle, ja kreivi, jonka luona söimme vihkimäpäivälliset, selitti, että olin tehnyt mestariteoksen, jota aivan hyvin voi verrata muinaisaikaisiin (joita hän oli nähnyt Italiassa), ja eräs ylioppilas, joka oli kotiopettajana kreivin luona, käytti tilaisuutta saadakseen painattaa ja jakaa runon, jossa hän selvitteli ylevän kauneuden käsitettä ja loi historiallisen katsauksen pirutaruihin.
Nyt olen minä kuten todellisesti itsekäs ihminen puhunut itsestäni! Mitä sanoisin Lundellin alttaritaulusta? Se on tämän näköinen: Kristus (Rehnhjelm) taustalla ristinpuussa, vasemmalla paatunut ryöväri (minä; — se lurjus oli tehnyt minut vielä todellisuuttakin rumemmaksi); oikealla katuva ryöväri (Lundell itse katsoen tekopyhillä silmillään Rehnhjelmiin); ristin juurella Maria Magdaleena (Mari, tiedäthän, olkapäät ja rinta pitkälle paljaina); roomalainen sotilas (Falander) hevosen selässä (lautamies Olssonin eskvadroonan astuja).
En voi selittää sitä kauheata vaikutusta, jonka sain, kun saarnan jälkeen peite putosi ja kaikki nämä tutut kasvot korkealta paikaltaan alttarin luota tuijottivat seurakuntaan, joka hartaana kuunteli papin suuria sanoja taiteen ylevästä merkityksestä, varsinkin silloin kun se palvelee uskontoa. Minun edestänikin putosi silloin peite, joka paljasti paljon, paljon, ja mitä sittemmin olen ajatellut uskosta ja epäuskosta, sen saat joskus kuulla; mitä mietin taiteesta ja sen ylevästä tehtävästä, sen puen esitelmään, jonka pidän jossain julkisessa huoneistossa heti, kun tulen kaupunkiin.
Että Lundellin uskonnollinen tunne on ollut hyvin korkeassa kurssissa näinä "kalleina" päivinä voit arvata. Hän on verrattain onnellinen äärettömässä itsepetoksessaan eikä tiedä olevansa aika veitikka.
Nyt olen luullakseni puhunut tärkeimmistä asioista ja loput selitän suullisesti, kun tapaamme. Siihen asti hyvästi ja voi hyvin.
Tosi ystäväsi
Olle Montanus.
P.S. Unohdin puhua antikvaarisen tutkimishistorian loppuun asti. Se päättyi siten, että vaivastalon Janne, joka lapsuudestaan muisti, minkänäköisiä kuviot olivat, selitti, että niitä oli ollut kolme, nimeltään: Usko, Toivo ja Rakkaus, ja koska Rakkaus oli suurin (Math. 12:s ja 9:s), niin oli sen paikka ollut alttarin yläpuolella. Ukkonen oli iskenyt siihen ja Uskoon 1810-luvulla. Kuviot oli hänen isänsä, joka oli ollut laivanikkarina Karlskronassa, tehnyt. Sama.
Luettuaan tämän kirjeen asettui Falk kirjotuspöytänsä ääreen, tarkasti, että lamppu oli hyvin täytetty, sytytti piipun ja otti pöytälaatikosta esiin käsikirjotuksen ja istuutui kirjottamaan.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Uudelta hautausmaalta Norrbackaan.
Harmaana, lämpimänä ja rauhallisena peitti syyskuun iltapäivä pääkaupungin, kun Falk käveli eteläisille mäille. Katarinan kirkkomaalla istui hän levähtämään; hän tunsi todellista mielihyvää nähdessään, miten vaahterat olivat punaisiksi paleltuneet viime öinä, ja hän tervehti pimeää syksyä harmaine pilvineen ja putoavine lehtineen sydämellisesti tervetulleeksi. Ei tuulen henkäystä; oli kuin luonto olisi levännyt, väsyneenä lyhyestä kesätyöstä; kaikki lepäsi; ihmiset makasivat tuossa turpeittensa alla, niin hiljaa ja sävyisinä, jollaisia eivät koskaan elämässään olleet, ja hän toivoi kaikki sinne, itsensäkin. Kello löi tornissa ja silloin hän nousi lähtien kävelemään pitkin Trädgårdsgatania, poikkesi Nya gatanille, joka oli ollut uusi sata vuotta, kulki Nytorgetin poikki ja oli perillä Valkeilla vuorilla. Siellä pysähtyi hän täplikkään talon edustalle ja kuunteli lasten puhetta, sillä vuoren töyräällä oli kuten tavallista lapsia, jotka puhuivat sekä ääneen että peittelemättä terotellessaan pieniä tiilikiviä, joita tarvitsivat hypätessään ruutua.
— Mitä sinä sait päivälliseksi, Janne.
— Liikuttaako se sinua!
— Liikuttaa? Sanotko sinä liikuttaa? Varo, etten voitele sinua!
— Sinä! Älä nyt! Et noilla silmilläsi!
— Kuules! Enkö minä voidellut sinua tässä muuanna päivänä Hammarbyn järven rannalla! Häh!
— Tuki turpas!
Janne "voidellaan" ja levottomuus lakkaa.
— Etkö kenties ollut mukana varastamassa krasseja Katariinan kirkkomaalta? Hä?
— Onko tuo ontuva Olle sen juorunnut?
— No, ja eikö poliisi tullut? Häh!
— Luuletko sinä minun pelkäävän poliisia? Saatpa nähdä!
— Ellet pelkää, niin saat tulla mukaamme Zinkensdammille tänä iltana puhaltamaan päärynöitä.
— Kurkkimaan, niin? En pääse lankun yli, minä tunnen ne vihaiset koirat!
— Luuletko, ettei Kolari-Pelle mene sen lankun yli kuin lemmessä vaan, ja totta kai koiria voi potkia.
Terottaminen keskeytyy, kun piika tulee ulos ripottamaan kuusenhavuja ruohoa kasvavalle kadulle.
— Mitä pirua ne nyt siellä ylhäällä hautaavat?
— Se on tuo varaisäntä, joka taasen on teettänyt akallaan lapsen.
— Kitsas saatana, tuo varaisäntä! Eiks' oo'?
Vastauksen sijasta vihelsi hän erikoisella tavalla tuntematonta säveltä.
— Me potkiskelemme hänen ketunpoikiaan, kun ne tulevat koulusta. Ja hänen akkansa se se vasta on paisunut. Se pirun noita jätti meidät taivasalle lumeen yhdeksi yöksi, kun emme maksaneet vuokraa, niin että meidän täytyi kömpiä Blecktornin latoon.
Keskustelu loppui, sillä viimeinen tieto ei näyttänyt tekevän minkäänmoista vaikutusta kuulijaan.
Falk ei astunut vallan iloisin tuntein sisälle tämän näiden kahden katupojan esittelyn jälkeen. Ovessa tervehti häntä Struve, kasvoissa muka surullinen ilme, ja tarttui häntä käsivarteen ikäänkuin ilmaistakseen jonkun salaisuuden tai puristaakseen esiin kyyneleen hänen läsnäollessaan, kumpaa tahansa, jotakin täytyi tehdä — ja pani käsivartensa hänen vyötäisilleen.
Falk tuli saliin, jossa oli ruokapöytä, kaappi, kuusi tuolia ja ruumiskirstu. Akkunoissa riippui valkoiset lakanat, joitten läpi tihkusi päivänvaloa taittuen kahden streariinikynttilän punaisista valoa vasten; ruokapöydällä oli tarjottimella viheriäisiä viinilaseja ja soppamaljakossa georgiineja, leukoijoja ja astereita.
Struve otti häntä kädestä ja talutti hänet arkun luo, jossa pieni nimetön makasi tylliin käärittynä höylänlastuissa ja ympärillään verenpisaran lehtiä.
— Täällä, sanoi hän — täällä!
Falk ei tuntenut muuta vaikutusta kuin sen, jonka aina tuntee ruumiin läheisyydessä, eikä senvuoksi keksinyt tilaisuuteen sopivia sanoja, vaan tyytyi puristamaan isän kättä, jolloin tämä sanoi:
— Kiitos, kiitos! ja poistui mennäkseen viereiseen huoneeseen.
Falk jäi yksin; nyt kuuli hän ensin kiivaan kuiskauksen sen oven takaa, jonne Struve katosi; sitten tuli hetkisen hiljaisuus; mutta sitten alkoi huoneen toisesta päästä ohuen lautaseinän läpi kuulua mutinaa; hän saattoi vain osaksi erottaa sanat, mutta hän näytti tuntevan äänet. Ensin kuului kimeä diskantti, puhuen pitkiä lauseita hyvin nopeasti.
Se kuului kuin:
— Babebibobubybobäbö. — Babebibobubybäbobö. — Babebibobubybobäbö.
Siihen vastasi kiukkuinen miehen ääni, höylän säestämänä: hvitsho — hvitsho — hvitsh — hvitsh — hitsh — hitsh.
Ja sitten hitaasti kuuluva mum — mum — mum — mum. Mum — mum — mum — mum. Jonka jälkeen höylä alkoi sylkeä ja aivastella: hvitsh, hvitsh. Ja sitten taasen myrskynä: babili-bebili-bibili-bobili-bubili-bybili-bobili-bäbili-bö!
Falk luuli ymmärtävänsä, mitä tämä keskustelu koski, ja muutamista äänenpainoista oli hän huomaavinaan, että pikkuinen kuollutkin oli sekotettu asiaan.
Sitten alkoi taasen ankara kuiskaus Struven oven takana, nyyhkytyksen keskeyttämänä, ja sitten aukeni ovi ja ulos tuli Struve taluttaen mustiin puettua ja punasilmäistä pesijätärtä. Perheenisän arvokkuudella esitteli Struve:
— Vaimoni; tuomari Falk, vanha ystäväni!
Falk puristi kättä, joka oli kova kuin karttu, ja sai osakseen hymyilyn, joka oli kuin pikkelsiä. Hän yritti kiireesti mielessään muovailla jonkin kohteliaisuuden, joka sisälsi sanat "rouva" ja "surua" ja onnistui siinä jotakuinkin, jonka johdosta Struve tarjosi hänelle syleilyn.
Rouva, joka, hänkin, tahtoi olla avuksi ystävällisyydessä, alkoi harjata miehensä selkää ja sanoi:
— Kauheata, kuinka tuo Kristian voi tahria itsensä; aina ja alati hänen selkänsä on tomussa, eikö hän tuomarinkin mielestä näytä porsaalta?
Falk parka pääsi vastaamasta tähän rakastavaiseen kysymykseen, sillä äidin selän taa tuli näkyviin kaksi punaista päätä irvistäen vieraalle. Äiti tarttui hellästi heidän päihinsä, sanoen:
— Onko tuomari ennen nähnyt näin rumia poikia? Eivätkö ne ole kuin ketun penikoita?
Todellisuudessa olikin asian laita niin, jopa siihen määrään, että Falk tunsi olevansa pakotettu jyrkästi kieltämään tämän tosiseikan.
Eteisen ovi aukeni ja sisälle astui kaksi herraa. Ensimmäinen oli hartiakas kolmekymmenvuotias mies, pää neliskulmainen ja etupuolellaan esittävinään naamaa; iho näytti puoleksi mädänneeltä siltalankulta, johon madot ovat sokkeloitaan kyntäneet; suu oli leveä ja alati raollaan, jolloin neljä terävää kulmahammasta aina näkyi; kun se hymyili, jakautuivat kasvot kahteen osaan ja silloin näki hamaan neljänteen poskihampaaseen asti; ainoaakaan parranhaiventa ei ollut uskaltanut nousta tähän hedelmättömään maaperään; nenä oli asetettu niin huonosti, että edestä voi nähdä hyvän matkaa pään sisään; kallon yläosassa kasvoi jotakin, joka muistutti kokosmattoa.
Struve, joka ymmärsi aateloida ympäristönsä, esitti kandidaatti Borgin tohtori Borgiksi. Viimemainittu ei antanut tyytyväisyyden eikä tyytymättömyyden merkkiä, ojensi vain päällystakkinsa hihan seuralaiselleen, joka heti riisui tuon vaatekappaleen ja ripusti sen eteisoven saranaan, jolloin rouva huomautti "että tämä vanha talo on niin huono, että ei ole edes vaatenaulakkoa". Takinriisuja esiteltiin herra Leviksi. Hän oli pitkä nuorukainen; hänen pääkallonsa näytti syntyneen siten, että nenäluu oli kehittynyt taaksepäin; vartalo, joka ulottui aina polviin asti, tuntui muodostuneen sillä tavoin, että pääkallo oli vedetty vetoraudan läpi niinkuin rautalankaa vedetään; olkapäät olivat luisut kuin laskurännit, lanteista ei ollut merkkiäkään, pohkeet ulottuivat reisiin, jalat olivat läntistyneet kuin vanhat lanttaan poljetut kengät; sääret pyrkivät ulospäin ja alaspäin kuten työmiehellä, joka on kantanut raskaita taakkoja tahi seisonut suurimman osan elämästään — hän oli täydellinen orjan perikuva.
Kandidaatti oli pysähtynyt ovelle vapauduttuaan päällystakista; hän oli riisunut hansikkaat, pannut pois kepin, niistänyt nenänsä, pistänyt nenäliinan taskuunsa vähääkään välittämättä Struven uudistetuista esittely-yrityksistä; hän katsoi vielä olevansa eteisessä; mutta otti nyt hatun päästään, raapasi jalallaan ja astui askeleen eteenpäin.
— Hyvää päivää, Jenny! Kuinka voit? sanoi hän ja tarttui rouvan käteen, tärkeästi kuin olisi ollut kysymyksessä tämän elämä. Sitten kumarsi hän tuskin huomattavasti Falkille, irvistäen kuin koira, joka näkee vieraan koiran pihallaan.
Nuori Levi herra seurasi kandidaatin jälkiä, pani merkille hänen hymyilynsä, osotti suosiota hänen pistopuheilleen ja antoi toisen ylemmyyden polkea itseään.
Rouva aukaisi pullon reiniläistä viiniä ja kaatoi laseihin. Struve tarttui omaansa ja toivotti vieraat tervetulleiksi. Kandidaatti avasi kitansa, laski lasin sisällyksen viemäriksi muodostamalle kielelleen, irvisteli kuin hän ottaisi rohtoja ja nielaisi.
— Tämä on kauhean hapanta ja huonoa, sanoi rouva; ehkä Henrik tahtoo lasin punssia!
— Niin, kyllä se on koko huonoa, myönsi kandidaatti ja sai Levin jakamattoman hyväksymisen.
Punssia tuli pöydälle. Borgin kasvot kirkastuivat; hän katseli ympäriltään tuolia; Levi toi heti.
Seurue istuutui ruokapöydän ympärille. Leukoijat tuoksuivat väkevästi ja niiden höyryt yhtyivät viinin höyryihin, kynttilät heijastuivat laseihin, puhe alkoi luistaa ja pian kohosi savupatsas kandidaatin kohdalta korkeuteen. Rouva heitti levottoman silmäyksen ikkunaan päin, jossa pienokainen makasi, mutta katsetta ei kukaan nähnyt.
Silloin kuultiin vaunujen pysähtyvän kadulle. Kaikki nousivat paitsi tohtori. Struve yski ja sanoi matalalla äänellä, aivan kuin olisi sanonut jotakin epämieluisaa: laittaudummeko kuntoon?
Rouva meni kirstun luo, kumartui ja itki katkerasti; noustessaan näki hän miehensä seisovan arkunkansi valmiina ja silloin hyrskähti hän valtavaan itkuun.
— Kas niin, kas niin! tyynny! sanoi Struve ja kiiruhti panemaan kantta päälle, ikäänkuin hän tahtoisi kätkeä jotain. Borg heitti lasillisen punssia viemäriinsä ja oli sitten kuin haukotteleva hevonen. Levi herra auttoi Struvea kannen kiinniruuvaamisessa, tehden sen niin luontevasti kuin olisi laittanut pakkilaatikkoa.
Heitettiin rouvalle hyvästit, puettiin päälle ja mentiin; rouva pyysi herrojen olemaan varovaisia rapuissa; "ne ovat niin vanhat ja huonot".
Struve meni edellä kantaen arkkua; kun hän tuli kadulle ja näki pienen kansanjoukon, hänen kunniakseen kokoontuneen, valtasi hänet ylpeyden henki, niin että hän kiukutteli kuskille, joka ei ollut avannut vaunujen ovea eikä laskenut astinta; tehdäkseen vaikutuksen suurenmoisemmaksi, sinutteli hän suurta, livreapukuista miestä, joka hattu kädessä kiiruhti täyttämään käskyt; tämä sai aikaan, että muuan poika, jonka nimi oli Janne, yskähteli häijysti ja kun siten oli kääntänyt ympärillä olevien huomion puoleensa, rupesi katselemaan silmät leveinä savupiippuja ikäänkuin nokikolaria odotellen.
Vaunun ovi läjähti neljän herran perässä kiinni, ja seuraava keskustelu syntyi muutamien nuorempien kansanjoukon jäsenten kesken, jotka nyt tunsivat itsensä levollisemmiksi:
— Kuules? Niin paisunut arkku! Näitkö sen?
— Kyllä! Mutta huomasitko, ettei laatassa ollut nimeä?
— Eikö ollut?
— Ei, näkihän sen aivan hyvin, se oli aivan kirkas!
— Mitä se merkinnee?
— Etkö sitä tiedä? Se oli huorikakara!
Onneksi piiska läimähti ja vaunu lähti vierimään eteenpäin. Falk silmäsi akkunaan; siellä seisoi rouva, joka jo oli ottanut pois pari raitia ja sammuttanut kynttilät, vieressään molemmat ketunpojat kummallakin viinilasi kädessä.
Vaunu kulki rämisten eteenpäin, katua ylös, toista alas, kukaan ei yrittänytkään puhua. Struve näytti vaivaantuneelta istuessaan arkku polvillaan, ja vielä oli niin valoisa, että hän mieluummin olisi halunnut pysyä näkymätönnä.
Uudelle kirkkomaalle oli pitkä matka, mutta loppuihan sekin ja päästiin perille. Portin edustalla oli pitkä jono vaunuja. Ostettiin seppeleitä ja haudankaivaja otti arkun. Hyvänlaisen kävelymatkan jälkeen pysähtyi pieni kulkue vasta muokatulle hiekkakentälle, kirkkomaan pohjoisimpaan päähän. Haudankaivaja laittoi kantimet kuntoon ja tohtori komensi: kiinni! laskekaa! irti! ja niin päästettiin pieni nimetön kolme kyynärää maan alle; syntyi äänettömyys; kaikki seisoivat vaiti, päät kumarassa, katsellen hautaan ikäänkuin odottaen jotakin; raskaana ja harmaana kaareutui taivas suuren, aution hiekkakentän yli, jossa valkeat ristit seisoivat kuin pienten lasten haamut, jotka täällä olivat joutuneet eksyksiin; metsänranta näkyi tummana kuin varjokuvien tausta, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Silloin kuului ääni, ensin vavisten, mutta kohta selvänä ja varmana, ikäänkuin vakaumuksen tukemana; Levi oli noussut paaripeitteelle ja puhui paljastetuin päin:
"Korkeimman suojaamana, leväten hänen kaikkivaltansa varjossa. Minä sanon Ikuiselle: sinä olet minun turvani varma. Sinä linnani iäisesti luja, Jumala, johon minä luotan. — Kaddish. — Herra Kaikkivaltias Jumala, suo, että pyhää nimeäsi palvottaisiin ja pyhitettäisiin siinä maailmassa, jonka sinä kerran olet uudistava, sinä, joka kuolleet herätät ja kutsut heidät uuteen elämään. Sinä, joka annat ikuisen rauhan taivaassasi vallita, lahjota meille ja koko Israelille rauhasi, amen!
"Nuku rauhassa, pienokainen, joka et nimeä saanut; Hän, joka omansa tuntee, on kyllä sinua nimeltä kutsuva; nuku hyvin syysyössä, pahat henget eivät sinua häiritse, vaikk'et saanutkaan pyhitettyä vettä; iloitse päästessäsi taistelemasta elämän taisteluja, sen riemuja kyllä voit olla ilman. Onnellinen sinä, joka pääsit pois, ennenkuin ehdit maailmaan tutustua; puhtaana, tahratonna jätti sielu hennon majansa, siksi emme heitä sinun päällesi maata, sillä se on katoavaista, vaan peitämme sinut kukkasilla, sillä kuten kukka on kohonnut maasta, niin on sinun sielusikin kohoava pimeästä haudasta valoon, sillä hengestä olet sinä tullut ja hengeksi olet sinä jälleen tuleva!"
Hän pudotti seppeleensä ja pani hatun päähänsä.
Struve meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi, jolloin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi lainata Leviltä nenäliina. Tohtori, joka oli heittänyt seppeleensä hautaan, alkoi jo kävellä poispäin ja toiset seurasivat häntä hiljakseen. Mutta Falk seisoi mietteissään kumartuneena haudan yli ja tuijotti syvyyteen; ensin näki hän ainoastaan neliskulmaisen pimeyden, mutta vähitellen tuli näkyviin vaalea pilkku, joka suureni muodostuen määrätyksi kuvioksi; se tuli pyöreäksi ja heijasti valkoista kajastusta kuin peili — se oli pienokaisen kirjottamaton elämäntaulu, joka loisti pimeyden läpi, vain kuvastaen taivaan taittumatonta valoa. Hän pudotti seppeleensä; kuului heikko kumea ääni ja valo sammui. Silloin kääntyi hän ympäri, seuratakseen toisia.
Vaunun luona mietiskeltiin, mihin matka nyt suunnattaisiin; Borg ratkaisi asian hyvin lyhyesti ja komenti: "Norrbackaan!"
Parin minuutin kuluttua oli seurue toisen kerroksen suuressa salissa, missä heidät otti vastaan tyttö, jota Borg tervehti syleillen ja suudellen. Sitten viskasi hän hattunsa sohvan alle, käski Levin vetämään päällystakin päältään, tilasi kannun punssia, viisikolmatta sikaria, puoli tuoppia konjakkia ja topan sokeria. Sitten riisuutui hän paitahihasilleen ja valtasi itselleen salin ainoan sohvan.
Struven kasvot alkoivat loistaa nähdessään valmistukset juominkeihin ja hän pyysi soittoa. Levi istuutui pianon ääreen rämpyttämään valssia, ja Struve tarttui Falkia vyötäisistä ja alkaen hänen kanssaan kävellä keskusteli helppotajuisesti elämästä ylimalkaan, surusta ja ilosta, ihmisen häilyväisestä luonteesta, y.m., josta tuli se tulos, että on syntistä surra sitä, mitä jumalat — hän käytti sanaa jumalat, koska jo oli sanonut syntistä, jottei Falk luulisi häntä heränneeksi — olivat antaneet ja ottaneet. Tämä keskustelu tuntui olevan johdanto siihen valssiin, jonka hän heti sen jälkeen tanssi tytön kanssa, joka toi sisälle boolin. Borg täytti lasit, kutsui luokseen Levin, viittasi muuatta lasia ja sanoi:
— Nyt juomme sinunmaljan, jotta sitten voimme haukkua toisiamme!
Levi iloitsi suuresti tästä kunniasta.
— Maljasi, Iisakki, sanoi Borg.
— Minun nimeni ei ole Iisakki…
— Luuletko minun välittävän siitä mikä sinun nimesi on. Minä sanon sinua Iisakiksi ja sinä olet minun!
— Oletpa sinä hauska pentele…
— Pentele?? Tiedätkö huutia, juutalaiskakara…
— Meidänhän piti haukkua toisiamme…
— Meidän? Minun piti haukkua sinua!
Struve katsoi velvollisuudekseen mennä välittämään:
— Kiitos, veli Levi, sanoi hän, kauniista sanoistasi. Mikä rukous se oli, jonka sinä luit?
— Se oli meidän hautausrukouksemme.
— Se on hyvin kaunis!
— Paljaita fraaseja, minun mielestäni, heitti Borg väliin. Tuo epäuskoinen koira rukoili ainoastaan Israelin puolesta eikä se siis koskenut kuollutta!
— Kaikki kastamattomat luetaan kuuluviksi Israeliin, vastasi Levi.
— Ja sitten sinä moitit kastetta, jatkoi Borg. Minä en salli kenenkään moittivan kastetta — sen tahdomme tehdä itse! Ja sitten sinä näykit vanhurskauttamisoppia! Älä tee sitä; en kärsi kenenkään toisen näykkivän uskontoamme.
— Siinä Borg on oikeassa, sanoi Struve, jos nimittäin rajottaudumme siihen, ettemme lainkaan moiti kastetta emmekä muita pyhiä totuuksia, ja minä pyydän, että kaikki tällainen kevytmielinen keskustelu kiellettäisiin tästä seurasta tänä iltana.
— Sinä pyydät? karjasi Borg. Mitä sinä pyydät? — No! Minä annan sinulle anteeksi, jos pidät suusi kiinni. Soita Iisakki! Soittoa! Miksi vaikenee soitto Caesarin juhlassa! Soittoa, mutta ei mitään vanhaa! Uutta sen olla pitää!
Levi istuutui pianon ääreen ja soitti Mykän alkusoiton.
— Kas niin, nyt puhellaan, sanoi Borg. Tuomari näyttää niin surulliselta; tulkaa juomaan!
Falk, joka oli tuntenut ahdistusta Borgin läsnäolosta, vastaanotti tarjouksen vastahakoisesti. Mutta keskustelua ei syntynyt, ikäänkuin pelättiin yhteentörmäystä. Struve harhaili kuin koi, etsien huvia löytämättä sitä, aina kuitenkin palaten punssipöydän luo; otti silloin tällöin tanssiaskelia, luulotellen itselleen, että oli hauskaa ja juhlallista, mutta ei vaan ollut. Levi kulki pianon ja punssin väliä; hän koetti laulaa hauskan laulunkin, mutta se oli liian vanha, jotta kukaan olisi viitsinyt kuunnella sitä. Borg karjui saadakseen aikaan "mielialaa", kuten sanoi, mutta kaikki tulivat yhä hiljaisemmiksi, melkeinpä tuskallisiksi. Falk kulki edestakaisin lattialla, vaiteliaana ja pahaenteisenä kuin täyteen ladattu ukkospilvi.
Borgin käskystä katettiin valtava illallinen. Istuttiin pöytään uhkaavan äänettömyyden vallitessa. Struve ja Borg joivat määräämättömästi viinaa. Jälkimmäisen kasvot näyttivät syljeksityiltä uuninluukuilta; sinne tänne nousi punaisia täpliä ja silmät tulivat keltaisiksi; Struve sitävastoin oli kuin vernissattu eidamerijuusto, tasaisesti punainen ja rasvainen. Kun näki Falkin ja Levin tässä seurassa, näyttivät he lapsilta, jotka jättiläisten luona söivät viimeistä illallistaan.
— Anna häväistyskirjottajalle lohta, komensi Borg Leviä, katkaistakseen yksitoikkoisen hiljaisuuden.
Levi ojensi vadin Struvelle. Tämä työnsi silmälasit otsalle ja kiehui sappea.
— Tiedä huutia, juutalainen, sähisi hän viskaten servietin Levin silmille.
Borg laski raskaan kätensä hänen kaljulle päälaelleen sanoen:
— Vaiti, myyrä!
— Mihinkä seuraan olenkaan joutunut; minä sanon teille, hyvät herrat, että en ole tottunut tällaiseen ja olen liian vanha saamaan sellaista kohtelua kuin mikäkin poika, sanoi Struve vapisevalla äänellä, unohtaen tavaksi ottamansa hyvänluontoisuuden.
Borg, joka nyt oli ravittu, nousi pöydästä sanoen:
— Hyi helvetti, millaista seuraa! Maksa sinä tämä, Iisakki, niin saat minulta sitten; minä menen edeltä!
Hän otti päällystakin ja hatun ylleen, kaatoi juomalasin täyteen punssia, terästi sitä konjakilla, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, sammutti sivumennessään pari kynttilää, rikkoi muutamia laseja, pisti kourallisen sikareja ja tulitikkulaatikon taskuunsa ja hoippuroi ulos.
— Vahinko, että tuollainen nero juopottelee, sanoi Levi hartaasti.
Minuutin päästä oli Borg taasen huoneessa, meni ruokapöydän luo, otti kynttiläjalan ja sytytti sikarin, puhalsi savun Struven silmille, pisti kielen ulos suustaan näyttäen poskihampaansa, sammutti kynttilät ja meni. Levi makasi mahallaan huutaen ihastuksesta.
— Mihin hylkiöseuraan sinä suvaitset minut viedä? kysyi Falk vakavasti.
— Veli hyvä, hän on nyt humalassa, mutta hän on sotilaslääkärin ja professorin poika…
— Minä en kysynyt, kuka on hänen isänsä, vaan mikä hän on itse, mutta nyt sinä vastasit, miksi annat tuollaisen koiran polkea itseäsi! Voitko vastata siihen kysymykseen, miksi hän seurustelee kanssasi?
— Pyydän päästä kaikista tuhmuuksista, sanoi Struve ylevästi.
— Niin, pyydä vaan päästä kaikista maailman tuhmuuksista, mutta pidä ne!
— Kuinka voit, veli Levi? sanoi Struve mairittelevasti; sinä olet niin totinen!
— On sentään suuri vahinko, että sellainen nero kuin Borg juo niin kauheasti.
— Miten ja milloin hänen neronsa ilmenee? kysyi Falk.
— Voi olla nero, vaikka ei kirjotakaan runoja, sanoi Struve pisteliäästi.
— Sen kyllä uskon, sillä runojen kirjottaminen ei edellytä mitään neroa — yhtä vähän kuin sekään, että on elukka, sanoi Falk.
— Maksammeko nyt? sanoi Struve ja sai asiaa mennä ulos.
Falk ja Levi maksoivat. Kun he tulivat ulos, satoi vettä ja taivas oli musta, kaasuvalo kaupungista vain heijastui punaisena pilvenä etelässä. Vuokravaunut olivat ajaneet kotiin ja täytyi siis nostaa takinkaulukset pystyyn ja kävellä. He eivät päässeet keilarataa edemmäs, ennenkuin kuulivat kauhean parkaisun ylhäältä ilmasta.
— Vietävä! kuului heidän päittensä päältä ja samalla näkivät he Borgin keinuvan korkeimman lehmuksen latvaoksilla. Oksa taipui maahan päin, mutta kohosi seuraavassa silmänräpäyksessä, suunnattomassa kaaressa.
— Oo, se on suurenmoista! karjui Levi. Se on suurenmoista!
— Sellainen huimapää, hymyili Struve, ylpeillen suojatistaan ja nosti pystyyn takinkauluksen.
— Tule tänne Iisakki, ärjäsi Borg ilmasta, tule, juutalaispoika, niin lainaamme toisiltamme rahoja.
— Paljoko tahdot? kysyi Levi heiluttaen lompakkoa.
— Minä en koskaan lainaa vähempää kuin viisikymmentä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Borg alhaalla puusta ja pisti setelin taskuunsa.
Sitten otti hän päällystakin yltään.
— Pane päällesi! sanoi Struve käskevästi.
— Pitääkö minun panna päälleni! Mitä sinä sanot! Käsketkö sinä minua?
Hä! Sanotko sinä, että minun pitää? Sanotko! Tahdotko tapella!
Ja samalla löi hän hattunsa puuta vasten, niin että se meni rikki, otti sitten hännystakin ja liivit päältään ja seisoi paitahihasillaan sateessa!
— Tule tänne, myyrä, niin tapellaan! Samassa tarttui hän Struvea vyötäisiin, peräytyi hänen kanssaan, niin että molemmat kaatuivat lokaviemäriin.
Falk läksi kävelemään kaupunkiin päin niin nopeasti kuin voi, mutta vielä kauas kuuli hän Levin naurunhohotukset ja hyvähuudot: jumalallista, suurenmoista — suurenmoista! ja Borgin: kavaltaja, petturi!
KAHDESKYMMENES LUKU.
Alttarilla.
Moran-kello X-köpingin kaupunginkellarissa jymisi seitsemää eräänä lokakuun iltana, kun kaupungin vakinaisen teatterin näyttämöllinen johtaja vääntäytyi ovesta sisälle. Hän näytti säteilevältä kuin rupisammakko, joka on saanut hyvän aterian, näytti iloiselta, mutta hänen kasvolihaksensa olivat siihen tottumattomia, niin että ne heittivät ihon levottomiin kurttuihin ja rumensivat entistä enemmän hänen hirvittävää muotoaan. Hän tervehti armollisesti pientä, kuivaa kellarimestaria, joka seisoi tiskin sisäpuolella laskien vieraitaan.
— Wie steht's? huusi johtaja — hän oli nimittäin aikoja sitten lakannut puhumasta, kuten muistamme.
— Schön Dank! vastasi kellarimestari.
Koska herrojen saksankieli loppui tähän, niin jatkoivat he ruotsiksi.
— No, mitä sanotte pojasta, Gustafista! Eikö hän ollut erinomainen Don
Diego! Hä? Minä osaan tehdä näyttelijöitä, minä.
— No sen mä sanon! Se poika! Mutta on, kuten johtaja sanoi, helpompaa tehdä kyky henkilöstä, joka ei ole tärvellyt itseään tuhmilla kirjoilla…
— Kirjat eivät kelpaa mihinkään! Sen minä parhaiten tiedän! Muuten! Tietääkö kellarimestari, mitä kirjoissa on? Minä sen tiedän, minä! Saattepa nyt nähdä, kun tuo nuori Rehnhjelm näyttelee Horatiota, kuinka hän sen tekee. Siitä tulee kaunista! Lupasin hänelle osan, kun hän sitä niin kärtti, mutta sanoin samalla, etten auta häntä, sillä en tahdo olla vastuunalainen hänen epäonnistumisestaan. Sanoin hänelle myöskin, että hän saa osan, näyttääkseni hänelle, kuinka vaikeata sen on näytellä, jolle luonto ei ole antanut lahjoja. — Oo! Minä nujerran hänet, niin että hän ei enää moneen aikaan kurki osia. Sen minä teen! Mutta eihän meidän siitä pitänyt puhua! Kuulkaas, onko kellarimestarilla huoneita vapaana?
— Molemmat pienetkö?
— Niin juuri!
— Aina johtajan käytettävänä!
— Illallinen kahdelle hengelle, hieno! Kello kahdeksan! Kellarimestari tarjoilee itse.
Hän ei huutanut tätä viimeistä sanoessaan, ja kellarimestari kumarsi merkiksi, että ymmärsi.
Samassa tuli Falander. Johtajaa tervehtimättä meni hän vanhalle paikalleen. Johtaja nousi heti ja sanoi mennessään tiskin ohi salaperäisesti: kello kahdeksan, ja meni.
Kellarimestari toi nyt absinttipullon tarpeineen Falanderille. Koska tämä ei näkynyt yrittävänkään alottaa keskustelua, otti kellarimestari pyyhkeensä ja alkoi pyyhkiä pöytää; kun tämäkään ei auttanut, täytti hän tulitikkupitimen sanoen:
— Illalliset tänä iltana; pienissä huoneissa! Hm!
— Kenestä ja mistä te puhutte?
— Hm! Tuosta, joka meni, tiedän mä.
— Vai hänestä! Sepä kummallista kuulla hänestä, joka on niin kitsas!
Kai yhdelle hengelle?
— Ei, kahdelle, sanoi kellarimestari iskien silmää. — Pienissä huoneissa! Hm!
Falander höristi korviaan, mutta häpesi samassa, että oli kuunnellut juoruja, antaen aiheen raueta; mutta se ei ollut kellarimestarin tarkotus.
— Kukahan se mahtanee olla, sanoi hän! Hänen vaimonsa on huonona ja…
— Mitä se meitä liikuttaa, kenen kanssa tuo kummitus suvaitsee syödä illallista. Onko kellarimestarilla iltalehtiä?
Tämä pääsi vastaamasta letkaukseen, sillä sisälle astui Rehnhjelm, säteillen kuin nuorukainen, joka näkee uransa valkenevan.
— Pane pois absintti tänä iltana, sanoi hän, ja anna minun tarjota.
Minä olen niin iloinen, että voisin itkeä!
— Mitä on tapahtunut? kysyi Falander huolestuneesti; et kai ole saanut osaa?
— Olen, pessimisti, olen saanut Horation… Falander synkkeni:
— Ja hän Ofelian, sanoi hän.
— Mistä sen tiedät?
— Arvasin!
— Sinun aavistuksesi! Sitä ei ollut vaikea aavistaa. Eikö hän sinun mielestäsi sitä ansaitse? Onko koko teatterissa parempaa?
— Ei ole, sen myönnän! No, pidätkö sinä Horatiosta?
— Se on ihana!
— On kummallista, kuinka erilaisia mielipiteet voivat olla!
— Mitä sinä siitä ajattelet?
— Minusta hän on suurin raukka kaikista hovimiehistä; hänhän myöntyy kaikkeen! "Kyllä, prinssi, kyllä, prinssi hyvä." Jos hän olisi prinssin ystävä, niin pitäisihän hänen edes joskus sanoa ei, eikä aina myönnellä kuin mikäkin imartelija.
— Joko sinä taasen tärvelet minulta kaikki?
— Jo, ihan kaikki! Kuinka sinä, jonka mielestä kaikki roska, jonka ihmiset ovat tehneet, on suurta ja ihanaa, kuinka sinä, niin kauan kuin siten ajattelet, voit pyrkiä johonkin ajattomaan; jos sinun mielestäsi kaikki on täällä täydellistä ja erinomaista, kuinka sinä voit kaivata todellista täydellisyyttä. Usko minua, pessimismi on todellisinta idealismia, ja pessimismi on kristillistä oppia, jos se voi omaatuntoasi lohduttaa, sillä kristinusko opettaa maailman huonoutta, josta meidän on pyrittävä vapautumaan.
— Etkö voi sallia minun pitää maailmaa ihanana, enkö saa olla kiitollinen sille, joka kaiken hyvän antaa, ja iloita siitä, mitä elämällä on tarjottavana?
— Kyllä, kyllä, iloitse, poikaseni, iloitse, usko ja toivo. Kun ihmiset maan päällä ajavat takaa samaa asiaa — onnea — niin sinun mahdollisuutesi saavuttaa se on sama kuin yksi 1,439,145,300:s osa, kun nimittäin ihmisten luku on yhtä suuri kuin tuon murtoluvun nimittäjä. Onko se onni, jonka tänään olet saavuttanut, näiden kuukausien tuskain ja nöyryytyksien arvoinen? Ja sitäpaitsi: mikä sinun onnesi nyt oikeastaan on? Olet saanut huonon osan, jossa et voi, kuten sanotaan, onnistua — en tahdo sanoa sentähden, että epäonnistuisit. Oletko niin varma siitä, että…
Hänen täytyi hengittää.
— Että Agnes onnistuu Ofeliana. Ehkä hän innoissaan käyttää tätä harvinaista tilaisuutta tehdäkseen osasta liian paljon, se on tavallista! Mutta minä kadun, että olen pahottanut sinua, ja pyydän sinua kuten aina olemaan uskomatta sanojani; eihän ole sanottu, että tämä on totta!
— Ellen tuntisi sinua, uskoisin sinun kadehtivan minua!
— Ei, poikaseni, toivon sinulle kuten kaikille ihmisille, että he niin pian kuin mahdollista saavuttaisivat toivomuksensa, kohdistaakseen ajatuksensa johonkin parempaan, joka kuitenkin lienee elämän tarkotus.
— Tuon sinä aivan hyvin voit sanoa, sinä, joka jo olet onnistunut.
— No, eikös meidän kaikkien tule päästä siihen! Me emme siis toivo onnistuvamme, vaan toivomme, että voimme näin istua hymyillen suurille pyrkimyksillemme, suurille, kuuletko!
Kello löi nyt kahdeksan, että sali kaikui. Falander nousi äkkiä tuoliltaan, kuin olisi aikonut mennä, pyyhkäsi sitten kädellä otsaansa ja istui jälleen.
— Onko Agnes täti Beatan luona tänä iltana? kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.
— Mistä sen tiedät?
— No, voin ymmärtää sen, koska sinä istut täällä kaikessa rauhassa! Tahtoi kai lukea osansa tädille, arvaan ma, kosk'ei teillä ole monta päivää aikaa!
— Aivan niin! Oletko tavannut hänet tänä iltana, koska senkin tiedät?
— En, kautta kunniani! En voinut ajatella muuta syytä teidän eroonne iltana, jolloin emme näyttele.
— Siinä olet aivan oikeassa. Sitäpaitsi pyysi hän, että menisin ulos etsimään seuraa, kun olin istunut kotosalla niin kauan. Hän on niin hellä ja ajattelevainen, tuo rakas tyttö!
— Niin, hän on hyvin hellä!
— Hän ei ole ollut poissa luotani muuta kuin yhden ainoan illan, jolloin hänen täytyi olla tätinsä luona, eikä lähettänyt peruutussanaa. Olin tulla hulluksi enkä voinut nukkua koko yönä.
— Se oli 6 päivä heinäkuuta, eikö totta?
— Sinä pelästytät minua! Vakoiletko sinä meitä?
— Miksi sitä tekisin? Minähän tunnen teidän suhteenne ja suosin sitä kaikin puolin! Ja mistä tiedän, että se tapahtui tiistaina 6 päivänä heinäkuuta, johtuu siitä, että olet sen niin monesti sanonut.
— Se on totta, se!
Seurasi pitkä äänettömyys.
— Ihmeellistä, katkaisi Rehnhjelm viimein vaitiolon, kuinka onni voi tehdä ihmisen surumieliseksi; minä olen tänä iltana niin levoton ja tahtoisin kernaasti saada Agneksen seuraan. Mennäänkö pikkuhuoneisiin ja lähetetään sana hänelle? Voihan hän sanoa, että on tullut matkustavaisia kaupunkiin.
— Sitä hän ei koskaan sanoisi; hän ei voisi valehdella!
— Oo, ei se niin vaarallista ole! Kaikki naiset sitä voivat!
Falander tarkasti Rehnhjelmiä tavalla, jonka tarkotusta tämä ei voinut ymmärtää; sitten sanoi hän:
— Käyn ensin katsomassa, ovatko pikkuhuoneet vapaana, niin saa asia riippua siitä!
— Oli menneeksi!
Falander pidätti hänet, kun hän aikoi seurata mukana, ja meni. Kahden minuutin kuluttua hän palasi. Hän oli aivan valkoinen kasvoiltaan, mutta rauhallinen, ja sanoi ainoastaan:
— Ei ollut vapaa!
— Sepä harmillista!
— No, saamme pitää toisilleme seuraa niin hyvin kuin voimme!
Ja he pitivät toisilleen seuraa ja söivät ja joivat ja puhuivat elämästä ja rakkaudesta ja ihmisten pahuudesta; ja he tulivat kylläisiksi ja humaltuivat ja menivät kotiin nukkumaan!
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Sielu mereen.
Rehnhjelm heräsi seuraavana aamuna kello 4 siihen, että oli kuulevinaan jonkun huutavan nimeään. Hän nousi istualleen sängyssä ja kuunteli — kaikki oli hiljaista. Hän veti rullakaihtimen ylös ja näki harmaan, sateisen ja tuulisen syysaamun. Hän paneutui jälleen maata ja koetti turhaan saada unta. Tuulessa oli niin paljon kummallisia ääniä; ne valittivat ja varottivat, itkivät ja inisivät. Hän koetti ajatella jotain hauskaa: onneaan; otti osansa ja alkoi lukea; mutta siitä tuli vain "kyllä, prinssi" ja hän ajatteli Falanderin sanoja ja huomasi tämän osaksi olleen oikeassa. Hän koetti ajatella, miltä hän näyttäisi Horationa näyttämöltä; kuvitteli mielessään Agneksen Ofeliana ja näki hänessä ulkokullatun juonittelijan, joka Poloniuksen kehotuksesta heitteli verkkoja hänen eteensä; hän tahtoi karkottaa tämän kuvan ja sai Agneksen sijaan mielistelevän mamselli Jacquetten, jonka viimeksi oli nähnyt näyttelevän Ofeliaa kaupunginteatterissa. Turhaan koetti hän hälventää näitä ikäviä ajatuksia ja kuvia, mutta ne vainosivat häntä kuin sääsket. Kun hän oli taistellut itsensä väsyksiin, nukahti hän ja sai läpikäydä samat tuskat unissaan, ja hän riuhtasi itsensä irti niistä ja heräsi, mutta nukahti jälleen, jolloin samat näyt uusiintuivat. Kello 9 korvilla heräsi hän omaan huutoonsa ja silloin ponnahti hän ylös sängystä kuin olisi hän tahtonut paeta pahoja henkiä, jotka häntä ahdistivat. Kun hän asettui peilin eteen, huomasi hän itkeneensä. Hän pukeutui nopeasti, ja kun hänen piti vetää saappaat jalkaansa, juoksi hämähäkki lattian yli. Hän ilostui, sillä hän uskoi hämähäkkeihinkin, ja ne muka ennustavat onnea; hän tuli mainiolle tuulelle ja sanoi itselleen, ettei saa iltasin syödä krapuja, jos mieli nukkua hyvin. Hän joi kahvinsa, poltti piipullisen ja istui hymyillen sadekuuroille ja tuulelle tuolla ulkona, kun hänen ovelleen naputettiin. Hän hätkähti, sillä hän pelkäsi kaikkia tietoja tänä päivänä, hän ei tiennyt miksi; sitten muisti hän hämähäkin ja avasi levollisesti oven.
Se oli herra Falanderin piika, joka pyysi hänen vihdoin tulemaan herra
Falanderin luo täsmälleen kello 10 hyvin tärkeän asian vuoksi.
Jälleen valtasi hänet tuo selittämätön tuska, joka oli hänen aamu-untansa vaivannut. Hän koetti kuluttaa vielä jäljellä olevan tunnin. Mutta se oli mahdotonta. Silloin puki hän päälleen ja kiiruhti sydän vasemmassa kainalokuopassa Falanderin luo.
Tämän luona oli jo siistitty ja hän oli valmis ottamaan vastaan. Hän tervehti Rehnhjelmiä ystävällisesti, mutta harvinaisen vakavana. Tämä esitti hänelle joukon kysymyksiä, mutta Falander vastasi, ett'ei hän sanoa mitään ennen kello 10:tä. Rehnhjelm tuli levottomaksi ja tahtoi tietää, onko se jotain ikävää; Falander sanoi, ettei mikään ole ikävää, kunhan vain ymmärtää ottaa sen oikealta tavalla. Ja hän selitti, että monet seikat, jotka tuntuvat meistä sietämättömiltä, ovat hyvin helposti kestettävissä, kunhan vaan ei arvioi niitä liian suuriksi. Siten kului aika kello 10:een.
Silloin kuului kaksi heikkoa naputusta ovelta, joka samalla aukeni, ja sisään astui Agnes. Huomaamatta huoneessa olevia otti hän avaimen sisäpuolelle, sulki oven ja seisoi huoneessa. Mutta hänen hämilläänolonsa, kun hän yhden sijasta näki kaksi, kesti vain sekunnin ja muuttui iloiseksi yllätykseksi, että hän saa tavata täällä Rehnhjelminkin. Hän heitti sadetakin päältään ja juoksi häntä vastaan; Rehnhjelm sulki hänet syliinsä, painoi hänet rajusti rintaansa vasten kuin olisi kaivannut häntä kokonaisen vuoden.
— Olet ollut kauan poissa, Agnes!
— Kauan? Mitä sillä tarkotat?
— En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan. Sinä näytät terveeltä tänään; oletko nukkunut hyvin?
— Näytänkö sinusta tavallista terveemmältä?
— Näytät; sinä olet niin punainen eikä sinulla ole kuoppia poskissa!
Etkö tervehdi Falanderia?
Tämä seisoi rauhallisesti, kuunnellen keskustelua, mutta hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin kipsi ja hän näytti tuumailevan.
— Kylläpä sinä näytät sairaalta, sanoi Agnes tehden lattialla pyöräyksen kissanpojan pehmeillä liikkeillä, liuvuttuaan ensin Rehnhjelmin sylistä.
Falander ei vastannut. Agnes katseli häntä tarkemmin ja tuntui hetken ajan näkevän hänen ajatuksensa; hänen kasvonsa muuttuivat kuin veden pinta vihurin tullessa, mutta sekunniksi vain; seuraavana hetkenä oli hän tyyni jälleen ja valmis vastaan ottamaan mitä tahansa, katseella tutkisteltuaan Rehnhjelmiä ja ymmärrettyään aseman.
— Voiko saada tietää, mitkä tärkeät seikat ovat kutsuneet meidät tänne näin varhain? sanoi hän iloisesti lyöden Falanderia olalle.
— Kyllä, alkoi tämä varmasti ja päättävästi, niin että Agnes kalpeni, mutta ravisti samassa silmänräpäyksessä päätään, ikäänkuin antaen ajatustensa vaihtua toiselle tolalle — tänään on minun syntymäpäiväni ja minä tahdoin kutsua teidät aamiaiselle!
Agnes, joka tunsi samoja tunteita kuin se, joka on nähnyt junan tulevan huristaen vastaansa, mutta päässyt sen alta pois, purskahti helisevään nauruun ja syleili Falanderia.
— Mutta koska olen tilannut vasta kello 11:ksi, niin saamme olla täällä sen aikaa. Olkaa hyvät ja istukaa!
Seurasi hiljaisuus, hirvittävä hiljaisuus.
— Enkeli kulkee huoneen läpi, sanoi Agnes.
— Se olit sinä, sanoi Rehnhjelm suudellen kunnioittavasti ja hellästi hänen kättään.
Falander oli kuin satulasta pudonnut, joka koettaa kämpiä ylös.
— Minä näin hämähäkin tänä aamuna, sanoi Rehnhjelm. Se tietää onnea.
— Araignée matin: chagrin, sanoi Falander; sinä et sitä ymmärrä.
— Mitä se merkitsee? kysyi Agnes.
— Aamulukki, surulukki.
— Hm!
Jälleen seurasi hiljaisuus ja sateen ajoittainen rapina ikkunanruutuihin korvasi keskustelun.
— Minä luin yöllä niin järkyttävän kirjan, alkoi Falander, etten nukkunut juuri ollenkaan.
— Mikä kirja se oli? kysyi Rehnhjelm, asiasta suurestikaan välittämättä, sillä hän oli edelleen levoton.
— Sen nimi oli Pierre Clement ja käsitteli tuota tavallista naishistoriaa, mutta se oli esitetty niin elävästi, että se teki tavattoman vaikutuksen.
— Mikä se on tuo tavallinen naishistoria, jos saan luvan kysyä? sanoi
Agnes.
— Uskottomuus ja epärehellisyys tietysti!
— No, tuo Pierre Clement? sanoi Agnes.
— Hän tuli tietenkin petetyksi. Hän oli nuori maalari, joka rakasti toisen rakastajatarta…
— Nyt muistan lukeneeni tuon romaanin, sanoi Agnes, ja pidin siitä paljon. Eikö tyttö sittemmin mennyt kihloihin sen kanssa, jota todella rakasti? Niin se oli ja sillä aikaa jatkoi hän vanhaa suhdettaan. Sillä tahtoi kirjailija osottaa, että nainen voi rakastaa kahdella tavalla, mutta mies vain yhdellä. Se oli aivan oikein. Eikö totta?
— Oli! Mutta sitten tuli päivä, jolloin hänen sulhasensa tuli jättää näyttelyyn taulu — lyhyesti — nainen antausi prefektille ja Pierre Clement tuli onnelliseksi — ja sai mennä naimisiin.
— Ja sillä tahtoi kirjailija sanoa, että nainen voi uhrata kaikki sen puolesta, jota rakastaa, kun taasen mies…
— Se on konnamaisinta, mitä koskaan olen kuullut! ärjäsi Falander.
Hän nousi ja meni piironkinsa luo. Tempasi laatikon auki ja otti sieltä esille mustan lippaan.
— Tuossa, sanoi hän antaen lippaan Agnekselle; mene kotiin ja päästä maailma yhdestä hylkiöstä!
— Mitä tämä on? sanoi Agnes naurusuin avaten lippaan ja ottaen esille kuusipiippuisen revolverin. — Voi, miten sievä; etkö sinä käyttänyt tätä Karl Moorissa? Käytit niinkin! Luullakseni tämä on ladattu!
Hän kohotti revolveria, tähtäsi nokiluukkua kohti ja laukasi.
— Pane pois se nyt! sanoi hän; nuo eivät ole leluja, ystäväiseni!
Rehnhjelm oli istunut äänetönnä. Hän ymmärsi kaikki, mutta ei saanut suustaan sanaakaan ja hän oli siinä määrin tytön lumoavan vaikutuksen alainen, ettei edes voinut löytää häntä kohtaan mitään epäystävällisiä tunteita. Hän kyllä tiesi, että veitsi oli isketty hänen sydämeensä, mutta tuskaa ei vielä tuntunut.
Falander oli joutunut sanattomaksi näin suunnattomasta julkeudesta ja tarvitsi hetken toipuakseen, sitten kun koko hänen siveellinen mestauskohtauksensa oli epäonnistunut ja hänen teatterikaappauksensa rauennut tyhjiin hänelle vähemmän suotuisalla tavalla.
— Emmekö lähde nyt? sanoi Agnes järjestäen peilin edessä tukkaansa.
Falander avasi oven.
— Mene! sanoi hän, ja ota kiroukseni myötäsi; sinä olet tärvellyt rehellisen miehen sielunrauhan.
— Mitä sinä höpiset! Sulje ovi, täällä ei ole lämmin.
— Vai niin, meidän täytyy siis puhua selvemmin. Missä sinä olit eilesiltana?
— Sen tietää Hjalmar ja se ei liikuta sinua!
— Sinä et ollut tätisi luona; olit syömässä illallista johtajan kanssa!
— Se ei ole totta!
— Minä näin sinut kello 9 kaupunginkellarissa!
— Sen sinä valehtelet! Minä olin kotona siihen aikaan; voit vaikka kysyä tädin tytöltä, joka saattoi minut kotiin.
— Tällaista en koskaan olisi odottanut!
— Emmekö voi lopettaa tätä keskustelua, että pääsisimme joskus lähtemäänkin! Elä lue öisin tuollaisia tuhmia kirjoja, niin että sitten päivisin olet päästäsi pyörällä. Pukekaa päällenne!
Rehnhjelmin täytyi tarttua päähänsä tunnustellakseen, onko se vielä paikoillaan, sillä kaikki oli nyt hänen silmissään ylösalaisin. Päästyään selville siitä, että kaikki oli kuten ollakin piti, koetti hän etsiä järkevää ajatusta, joka olisi voinut asiaa valaista, mutta ei löytänyt.
— Missä olit 6 p:nä heinäkuuta? kysyi Falander, tuomarin musertava ilme kasvoissaan.
— Kuinka tyhmiä kysymyksiä sinä teet; miten voisin muistaa, mitä kolme kuukautta sitten tapahtui?
— Sinä olit minun luonani, mutta Hjalmarille sanoit olleesi tätisi luona.
— Älä kuuntele häntä, sanoi Agnes, lähestyen hyväilevästi Rehnhjelmiä; hän puhuu niin paljon tuhmuuksia.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui Rehnhjelm häntä kurkusta ja viskasi hänet takaperin uuninnurkkaan, jonne hän jäi hiljaa ja liikkumattomana makaamaan halkokasan päälle.
Sitten pani hän hatun päähänsä, mutta Falanderin täytyi auttaa päällystakki hänen ylleen, sillä kaikki hänen jäsenensä vapisivat.
— Tule, mennään pois, sanoi hän, sylkäsi uunin kiville ja meni ulos.
Falander viipyi hetken, tutki Agneksen valtimoa ja seurasi Rehnhjelmiä, jonka saavutti alhaalla eteisessä.
— Minä ihailen sinua, sanoi Falander Rehnhjelmille; asia oli todellakin ulkopuolella kaiken keskustelun.
— Pyydän, että annat olla edelleenkin; meillä ei ole enää monta tuntia nautittavana toistemme seurasta; karkaan seuraavassa junassa kotiin tekemään työtä ja unohtamaan! Menkäämme nyt kellariin ja huumatkaamme itsemme, kuten sinulla on tapana sanoa!
He saapuivat kellariin, ottivat yksityisen huoneen, mutta pyysivät päästä "pikkuhuoneista".
Pian istuivat he hyvin katetun pöydän ääressä.
— Ovatko hiukseni harmaat? kysyi Rehnhjelm, koetellen tukkaansa, joka oli aivan kostea ja pitkin pääkalloa.
— Ei, ystäväni, ei se niin pian käy; enhän minäkään ole.
— Loukkasiko hän itseänsä?
— Ei!
— Tässä huoneessa ensi kerran —!
Hän nousi pöydästä, käveli muutamia askelia, hoiperteli ja lankesi polvilleen sohvan luo, johon nojasi päänsä ja purskahti itkuun, kuten lapsi, joka itkee äitinsä sylissä.
Falander istui hänen viereensä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin. Rehnhjelm tunsi jotakin kuumaa — ikäänkuin tulikipinän — putoavan kaulallaan.
— Missä on filosofia, ystäväni? Tuo se tänne! Minä hukun! Oljenkorsi!
Tänne!
— Voi, poika parka!
— Minun täytyy nähdä hänet! Täytyy pyytää häneltä anteeksi! Minä rakastan häntä! kuitenkin! Kaikesta huolimatta! Loukkasiko hän itsensä? Voi, taivaan Jumala, että voi elää ja olla niin onneton kuin minä!
* * * * *
Kello kolme iltapäivällä matkusti Rehnhjelm junassa Tukholmaan.
Falander sulki itse vaunun oven hänen jälkeensä ja pani sen hakaan.