Lundell sitävastoin, hän on käytännöllinen mies — Sellén lausui aina sanan käytännöllinen vissillä halveksumisella. — Hän maalasi kansan maun ja toivomusten mukaan; häntä ei koskaan vaivannut haluttomuus; hän oli tosin jättänyt akatemian, mutta salaisista, käytännöllisistä syistä eikä hän ollut rikkonut välejään sen kanssa, vaikka hän komeili kertomalla siitä. Hän elätti itseään aika hyvin piirustamalla kuvalehtiin ja onnistuisi varmasti vielä joskus, huolimatta vähäisistä lahjoistaan, suositusten ja varsinkin juonien avulla, joita oppi Montanukselta, joka jo oli tehnyt muutamia suunnitelmia, joita Lundell menestyksellä oli käyttänyt hyväkseen — ja Montanus — hän oli nero, vaikka oli niin hirveän epäkäytännöllinen.
Rehnhjelm oli muinoin varallisuudestaan kuuluisan miehen poika Norrlannista. Isä oli omistanut suuren maatilan, joka lopulta oli joutunut pois häneltä, hoitajan käsiin. Nyt tuo vanha ylimys oli jotensakin köyhä ja hänen toivomuksensa oli, että poika ottaisi hänen entisyydestään oppia ja rupeamalla pehtoriksi hankkisi huonekunnalle sen omaisuuden takaisin, ja siksi poika nyt kävi Kauppaopistoa, oppiakseen maatalouskirjanpitoa, jota hän inhosi. Hän oli kiltti poika, mutta vähän heikko ja antoi Lundellin johtaa itseään, tämän, joka ei vähäksynyt ottaa siveellisyyssaarnoistaan ja suojeluksestaan korvausta luonnossa.
Sillä aikaa olivat Lundell ja parooni ryhtyneet työhön, jota tehtiin siten, että parooni piirusti ja mestari makasi kaappisängyssä valvoen työtä, s.o. tupakoi.
— Jos nyt olet ahkera, niin saat tulla kanssani syömään päivällistä Tinanappiin, lupasi Lundell, joka mielestään oli rikas, kun oli pelastanut nuo kaksi riksiä häviöstä.
Ygberg ja Olle olivat vetäytyneet metsänrintaan mäelle nukkumaan yli päivällisajan. Olle oli säkenöivällä tuulella voittojensa jälkeen, mutta Ygberg oli synkkä; oppilas oli voittanut mestarinsa. Sitäpaitsi olivat hänen jalkansa käyneet kylmiksi ja hän oli tavattomasti nälissään, sillä vilkas keskustelu syömisestä oli herättänyt uinuvat tunteet, jotka eivät kokonaiseen vuoteen olleet saaneet tyydytystä. He paneutuivat kuusen alle maata, Ygberg kätki kallisarvoisen kirjansa, jota ei koskaan tahtonut lainata Ollelle, hyvin paperiin käärittynä päänsä alle ja oikaisihe suoraksi täyteen pituuteensa. Hän oli kalpea kuin ruumis, kylmä ja tyyni kuin ruumis, joka on jättänyt kaikki ylösnousemuksen toiveet sikseen. Hän näki, miten pikkulinnut söivät kuusensiemeniä hänen päänsä päällä, pudotellen kuoret hänen päälleen, näki, miten täyteläinen lehmä kulki syöden lepikossa, ja näki savun nousevan puutarhurin kyökinpiipusta.
— Onko sinulla nälkä, Olle? kysyi hän laimealla äänellä.
— Ei, sanoi Olle nälkäisesti silmäellen ihmeellistä kirjaa.
— Jospa edes olisin lehmä! huokasi Ygberg, risti kätensä rinnan päälle ja uskoi sielunsa kaikkiarmahtavan unen huomaan.
Kun hänen heikko hengityksensä oli käynyt kyllin säännölliseksi, veti valvova ystävä viekkaasti esille kirjan, niin varovasti, ettei nukkuva häiriintyisi; sitten heittäysi hän mahalleen ja alkoi ahmia kallisarvoista sisällystä, unohtaen sekä Tinanapin että Padan.
NELJÄS LUKU.
Herroja ja koiria.
Oli kulunut muutamia päiviä. Carl Nicolaus Falkin kaksikymmentäkaksi-vuotias vaimo oli juuri lopettanut kahvinjuonnin sängyssään, tavattoman suuressa mahonkisängyssä, avarassa makuuhuoneessa. Kello oli vasta 10. Mies oli ollut ulkona jo kello seitsemästä aamulla ja ostanut pellavia sillan luona, mutta ei suinkaan siinä luulossa, ettei tämä tulisi kotiin, ottanut nuori rouva vapautta nukkua näin kauan, vaikkakin se muuten oli vastoin talon totuttuja tapoja. Pikemmin näytti häntä huvittavan saada rikkoa kaikkia talon piintyneitä tapoja. Hän oli ollut naimisissa ainoastaan kaksi vuotta, mutta silti oli hänellä ollut aikaa panna toimeen perinpohjaisia uudistuksia vanhassa, vanhoillisessa porvaristalossa, missä kaikki oli vanhaa, yksin palvelijatkin; ja tähän hän oli saanut vallan silloin, kun mies teki rakkaudentunnustuksensa hänelle ja hän armollisesti antoi suostumuksensa s.o. armossa vapautti itsensä vihaamastaan kodista, jossa oli saanut nousta ylös aamusin kello kuudelta ja tehdä työtä pitkän päivän. Kihlausaikansa hän oli käyttänyt hyvin; hän oli nimittäin silloin koonnut takeet saadakseen omalta kohdaltaan viettää vapaata ja riippumatonta elämää, miehen siihen sekaantumatta; nämä takeet tosin olivat vain rakastuneen miehen antamia lupauksia, mutta hän, ollen silloin täydessä tajussaan, painoi ne tarkoin muistiinsa. Mies sitävastoin oli kaksivuotisen, lapsettoman avioliiton jälkeen alkanut osottaa taipumusta unohtaa kaikki nämä sitoumukset, että rouva saisi nukkua niin kauan kuin tahtoisi, juoda kahvia sängyssä y.m.; olipa mies ollut niinkin epähieno, että oli hänelle muistuttanut nostaneensa vaimonsa liejusta, pelastaneensa hänet helvetistä ja että oli näin ollen uhrautunut mennessään epäsäätyiseen avioliittoon — vaimon isä oli näet nimipäällikkö laivastossa. Maatessaan hän mietti nyt vastauksia näihin ja samantapaisiin syytöksiin, ja kosk'ei hänen selvä järkensä koskaan heidän tuttavuutensa aikana ollut tunnehuumausten sokaisemana, osasi hän vielä sitä käyttää täydellisesti — ja hän käyttikin. Siksi hän todellisella ilolla kuuli miehensä aamiaiselle tulon oireita. Ruokasalin ovissa alkoi nimittäin paukkua samalla kun kuului mahtavata karjuntaa, jolloin rouva pisti päänsä peitteen alle salatakseen nauruaan. Askelia kuului vierashuoneen matolla, ja makuuhuoneen ovessa näyttäytyi vihastunut mies, hattu päässä. Rouva käänsi selkänsä sinnepäin ja mielisteli imelimmällä äänellään:
— Pieni pojanlyntyksenikö sieltä tulee? Astu sisään, astu sisään!
Pojanlyntys — se oli hyväilynimi ja herrasväki käytti niitä sangen eriskummallisia — ei ollut halukas tulemaan, vaan pysähtyi ovelle ja huusi:
— Miksei aamiainen ole pöydässä? Häh?
— Kysy piioilta, en minä ole ottanut toimekseni pöydänkattamista! Ja ole niin hyvä ja ota hattu päästäsi, kun tulet sisälle, herra hyvä!
— Mihin olet pannut lakkini sitten?
— Poltin sen! Se oli niin rasvassa että hävetti.
— Poltit! No, siitä puhumme sittemmin! Miksi makaat ja venyttelet itseäsi koko aamun, sen sijaan että paimentaisit piikoja.
— Siksi, että se huvittaa minua!
— Luuletko minun naineen vaimon, joka ei tahdo talostaan huolehtia?
Häh?
— Luulen kyllä! Ja miksi luulet minun menneen sinun kanssasi naimisiin? Olen sen sinulle tuhat kertaa sanonut — siksi, että pääsisin tekemästä työtä, ja sen olet sinä luvannut minulle! Etkö olekin luvannut? Voitko kunniasi kautta vannoa, ettet ole luvannut? Näetkös nyt millainen mies sinä olet. Aina kuin muutkin sinä olet!
— Niin, se oli siihen aikaan se!
— Siihen aikaan! Mihin aikaan? Eivätkö lupaukset ole aina sitovia? Vai pitääkö ne antaa jonakin erityisenä vuodenaikana?
Mies tunsi liiankin hyvin tuon järkähtämättömän johdonmukaisuuden, ja vaimon hyvä tuuli teki saman vaikutuksen kuin kyyneleet tällaisessa tapauksessa — hän antautui.
— Minä aion kutsua tänä iltana vieraita, selitti hän.
— Vai niin, vai aiot kutsua. Herra-vieraita?
— Tietysti! En kärsi naisia!
— No, silloin kai olet jo tehnyt ostoksesi?
— En ole, ne sinä saat tehdä!
— Minä! En! Minulla ei ole rahaa vieraita varten! Minä en käytä talousrahojani erikoiskestityksiin.
— Et, sinä käytät ne pukuihisi ja muihin tarpeettomuuksiin.
— Onko se tarpeetonta, kun ompelen sinulle? Onko tupakkamyssy ehkä tarpeeton, ovatko tohvelit kenties tarpeettomia? Sano? Vastaa nyt suoraan!
Vaimo osasi aina muodostaa kysymyksensä siten, että vastauksen täytyi tulla musertavaksi vastaajalle. Hän oli käynyt miehensä koulua. Ja tämän täytyi siis, kosk'ei tahtonut tulla muserretuksi, ehtimiseen muuttaa puheenaiheita.
— Minulla on tosiaan syytä, sanoi hän eräällä tavoin liikutettuna, nähdä tänä iltana ihmisiä; vanha ystäväni Fritz Levin postista on päässyt vakinaiseksi palveltuaan 19 vuotta ylimääräisenä — se oli eileniltaisessa Postilehdessä. Mutta koska se ei näytä sinua miellyttävän, ja sinä tiedät, että aina teen tahtosi mukaan, niin en välitä koko asiasta, vaan kutsun ainoastaan hänet ja maisteri Nyströmin luokseni konttoriin.
— Vai niin, vai on se Levin hulttio nyt päässyt vakinaiseksi; sepä hyvä se. Nyt kenties saat takaisin kaikki rahat, jotka hän on sinulle velkaa.
— Kyllä niin — olen sitäkin miettinyt!
— Mutta sanoppas minulle, miksi seurustelet sellaisen hulttion kanssa kuin hän on; ja tuo maisteri sitten —! Hehän ovat oikeita vetelyksiä, joilla tuskin on vaatteita päällään.
— Kuules eukkoseni, minä en sotkeudu sinun asioihisi; anna siis minunkin itse hoitaa omat asiani.
— Koska sinulla on konttorissasi vieraita, niin en käsitä, mikä estäisi minua kutsumasta vieraita tänne ylös.
— Ei mikään!
— No, tule siis tänne, pikku lyntys, ja anna minulle vähän rahaa!
Lyntys, joka kaikin puolin oli tyytyväinen lopputulokseen, seurasi ilolla käskyä.
— Paljonko sinä tahdot? Minulla on rahan puute tänään.
— Oo, viisikymmentä kruunua vain.
— Oletko hassu?
— Hassu! ole hyvä ja anna se, mitä pyydän; ei minun tarvitse nälkää nähdä, silloin kun sinä käyt ravintoloissa herkuttelemassa.
Rauha oli tehty ja asianomaiset erosivat molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Mies pääsi syömästä huonoa aamiaista kotonaan, hänen täytyi syödä ulkona, pääsi syömästä laihaa illallista vaimonsa luona ja kiusaantumasta naisten vuoksi, sillä hän oli ollut liian kauan poikamiehenä, eikä hänellä tarvinnut olla omantunnonvaivojakaan, joita hänellä oli ainoastaan siinä tapauksessa, että vaimo oli yksinään; mutta nythän hänelläkin oli vieraita ja melkeinpä hän tahtoi miehestään päästäkin — ja se kyllä oli viidenkymmenen riksin arvoista se!
Kun mies oli mennyt, soitti rouva sisäkön luokseen, jonka takia hän tänään oli alistanut makaamaan niin kauan, syystä että tämä oli selittänyt tässä talossa olevan tapana nousta ylös kello 7. Sitten käski hän tuoda paperia ja kynän ja kirjotti seuraavan kirjelapun revisorin rouva Homanille, joka asui vastapäätä.
Hyvä Evelyn!
Tule luokseni juomaan teetä tänä iltana, niin saamme puhua tuon yhdistyksen säännöistä "Naisen oikeuksien puolesta". Ehkä myyjäiset tahi seuranäytelmä olisivat joksikin hyödyksi. Minä niin ikävöin saada yhdistyksen syntymään; se on syvä tarve, kuten sinä niin usein sanot, ja minäkin tunnen sen hyvin syvästi, jos asiaa ajattelen. Uskotko, että hänen armonsa soisi minulle kunnian samalla kertaa; ehkä minun ensin täytyy käydä hänen luonaan visiitillä. Tule hakemaan minua kl. 12, niin menemme Bergille juomaan suklaata. Mieheni on poissa.
Sinun Eugeniesi.
P. S. Mieheni on poissa.
Sitten nousi hän ylös ja pukeutui, ollakseen valmiina kl. 12.
* * * * *
Oli tullut saman päivän ilta. Österlånggatanilla oli jo hämärä, kun kello Saksalaisessa löi 7; ainoastaan heikko valonsäde Ferkenin kujalta paistoi vielä sisään Falkin liinarihkamakauppaan, jonka Andersson silloin sulki. Sisäpuolella olevassa konttorissa olivat ikkunaluukut suljetut ja kaasu sytytetty. Siellä oli lakaistu ja siistitty; oven luona komeili kaksi korillista pulloja, joiden punalakalla ja keltalakalla ja tinapaperilla, vieläpä ohuella silkkipaperillakin ympäröityjä kauloja pisti esiin. Keskellä lattiaa oli valkoisella liinalla katettu pöytä; sen päällä rehenteli itäintialainen malja ja raskas, monihaarainen hopeinen kynttiläjalka. Ja lattialla käyskenteli Carl Nicolaus Falk. Hän oli pukeutunut mustaan pitkääntakkiin ja oli arvokkaan, mutta samalla iloisen näköinen. Hänellä oli oikeus vaatia itselleen hupaisa ilta; itse hän sen kustansi ja itse hän sen oli järjestänytkin; hän oli kotonaan naisten häiritsemättä häntä, ja vieraansa olivat sitä lajia, ettei hänellä ollut oikeutta vaatia ainoastaan huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, vaan vähän enempääkin. Heitä tosin oli vain kaksi, mutta hän ei pitänyt paljosta ihmisistä; nämä olivat hänen ystäviään, luotettavia, uskollisia kuin koirat, alistuvaisia, miellyttäviä, aina täynnä mairittelua eikä heissä koskaan ilmennyt taipumusta panna vastaan. Hän olisi kyllä rahoillaan voinut hankkia parempaakin seuraa ja sellaista hänellä olikin kahdesti vuodessa, jolloin hänen isänsä vanhat ystävät olivat kutsutut, mutta hän oli, suoraan sanoen, liiaksi hirmuvaltias viihtyäkseen heidän seurassaan.
Kello oli jo kuitenkin kolme minuuttia yli seitsemän eikä vieraita kuulunut. Falk alkoi käydä kärsimättömäksi. Hän oli tottunut siihen, että kun hän kerran tilasi väkensä luokseen, tuli sen olla minuutilleen saapuvilla. Ajatellessaan minkä lamauttavan vaikutuksen harvinaisen häikäisevät valmistukset tekisivät, jaksoi hän sentään pysyä kärsivällisenä sen minuutin ajan, joka kului, ennenkuin notario Fritz Levin postista astui sisälle.
— Hyvää iltaa, veliseni — ei! — tässä hän pysähtyi päällystakin riisunnassa, otti silmälasit nenältään ja teeskenteli hämmästystä suurenmoisten valmistusten takia, kuin olisi tahtonut kaatua selälleen pelkästä kummastuksesta. Seitsenhaarainen kynttiläjalka ja tapernaakeli! Hyvänen aika, hyvänen aika! puhkesi hän sanomaan, nähdessään pullokorit.
Hän, joka näiden tarkkaan opeteltujen hupaisuuksien aikana riisui päällystakkia yltään, oli keski-ikäinen mies, kaksikymmentä vuotta sitten muodikasta kuninkaallista sihteerityyppiä, viikset ja poskiparta yhteen kasvaneet ja tukassa syrjäjakaus ja "tuulenpuuska". Hän oli kalpea kuin ruumis, ohut kuin käärinliina, hienosti puettu, mutta näytti siltä kuin palelisi hänen kaikkia niveliään ja kuin hän salaisesti seurustelisi köyhyyden kanssa.
Falk lausui hänet tervetulleeksi raa'alla ja ylpeällä tavalla, joka osotti, osaksi sitä, että hän halveksi mairittelua, etenkin siltä taholta, osaksi sitä, että tulija nautti luottamusta hänen ystävänään. Sopivaksi nimitysonnitteluksi katsoi hän voivansa puhua isänsä kuninkaallisesta valtakirjasta porvarikaartin kapteenin virkaan.
— No, tuntuu hyvältä, kun on kuninkaallinen valtakirja! Mitä? Minun isälläni oli myöskin kuninkaallinen valtakirja…
— Suo anteeksi, veliseni, minulla on vain konstitutoriaali.
— No, konsistoriaali tai kuninkaallinen valtakirja on aivan samaa; tahdotko sinä neuvoa minulle sitä, sinä! Isälläni oli myöskin kuninkaallinen valtakirja…
— Minä vakuutan veljelle!
— Vakuutat! Mitä sinä vakuuttamisellasi tarkotat! Luuletko sinä, että minä tässä seison valehtelemassa? Sano? Tarkotatko todellakin, että minä valehtelen?
— En suinkaan, elä nyt niin tulistu!
— Sinä siis myönnät, etten minä valehtele, siis sinulla on kuninkaallinen valtakirja. Miksi siis löpiset siinä roskaa! Minun isänic —
Kalpea mies, jolla jo tullessaan konttoriin näytti olevan plutoona raivottaria kintereillään, sillä kaikki hänen nivelensä tutisivat, hyökkäsi nyt hyväntekijäänsä kohti, varmana päätöksessään panna juttu menemään lyhyesti, ennenkuin kemut alkavat, jotta sitten saisi olla rauhassa.
— Auta minua, ähki hän kuin hukkuva, vetäen povitaskustaan esiin vekselilomakkeen.
Falk istuutui sohvaan, huusi Anderssonia, käski hänet vetämään pullot auki ja rupesi laittamaan boolia. Sitten vastasi hän kalpealle:
— Auta? Enkö minä ole auttanut sinua? Etkö ole lainannut minulta lukemattomia kertoja, maksamatta takaisin? Mitä? No, enkö ole sinua auttanut? Mitä sinä siis tarkotat?
— Rakas veliseni, tiedänhän minä, että sinä aina olet ollut minulle hyvä!
— No, niin, etkö nyt ole vakinainen virassasi? Olet! No siis! Silloinhan kaikki piti olla hyvin! Kaikki velat piti maksettaman ja uuden elämän piti alkaa. Tuota virttä minä nyt olen kuullut jo kahdeksantoista vuotta. No, paljonko sinä nyt saat palkkaa?
— Tuhat kaksisataa riksiä kahdeksansadan sijasta, jotka ennen sain; mutta kuule! Valtakirja maksaa sata viisikolmatta, eläkekassa ottaa viisikymmentä, yhteensä sata seitsemänkymmentä viisi; mistä minä ne otan! Mutta nyt tulee kaikista pahin — velkojani ovat pidättäneet puolet palkastani, joten minulle nyt jää vain kuusisataa millä elää, sen sijaan että ennen oli kahdeksan, ja tätä minä nyt olen odottanut yhdeksäntoista vuotta. Tosiaankin hauskaa päästä vakinaiseksi!
— Mutta miksi olet tehnyt velkoja? Ei saa tehdä velkoja; ei koskaan saa tehdä velkoja; ei koskaan — tehdä velkoja! —
— Kun vuosikausia saa vain sata riksiä lahjapalkkiota.
— Silloin ei ole siellä mitään tekemistä. Mutta nuo ovat asioita, jotka eivät liikuta minua! — eivät — liikuta — minua!
— Etkö nyt tämän ainoan kerran kirjottaisi?
— Sinä tunnet periaatteeni tällaisessa tapauksessa, minä en koskaan kirjota. Lopeta nyt!
Levin näkyi olleen tottunut tällaisiin kieltoihin ja tyyntyi. Samassa saapui maisteri Nyströmkin ja sai aikaan toivotun keskeytyksen keskustelussa. Hän oli kuiva henkilö, salaperäinen ulkonäöltään ja iältään; hänen toimensakin oli salaperäinen — hänen sanottiin olevan opettajana jossain koulussa etelässä, mutta missä, sitä ei kukaan kysynyt, eikä hän itsekään ollut herkkä siitä puhumaan. Hänen tehtävänsä Falkin seurassa oli ensinnäkin käydä arvoltaan maisterista, silloin kun joku oli kuulemassa, toiseksi olla alamainen ja kohtelias, kolmanneksi silloin tällöin tulla pyytämään lainaa, enintään viitosta, sillä kuului Falkin henkisiin tarpeisiin, että käytiin pyytämässä häneltä rahaa lainaksi, tietenkin hiukan vain, ja neljänneksi kirjottaa runoja juhlallisiin tilaisuuksiin, mikä ei suinkaan ollut vähäksyttävin puoli hänen tehtävässään.
Nyt istui Carl Nicolaus Falk tuossa, keskellä nahkasohvaa, sillä ei saanut unohtaa, että sohva oli hänen, ympärillään pääesikuntansa, tai koiransa niinkuin myöskin saattoi sanoa. Levinin mielestä oli kaikki suurenmoista, booli, lasit, kauha, sikarit (koko laatikko kamiinin reunalta oli pantu esille), tulitikut, tuhkakupit, pullot, korkit, rautalangat — kaikki. Maisteri näytti tyytyväiseltä eikä hänen tarvinnut puhua, sillä siitä pitivät toiset huolen; hänen tuli ainoastaan olla läsnä, kun häntä tarvittaessa kutsuttiin todistajaksi.
Falk kohotti ensimmäisen lasinsa ja joi — kenen kunniaksi, sitä ei kukaan saanut tietää, mutta maisteri luuli päivän sankarin ja veti senvuoksi esiin runonsa alkaen lukea: "Fritz Levinille, hänen päästessään vakinaiseksi".
Falk sai silloin ankaran yskänpuuskan, joka haittasi lukemista ja teki tyhjäksi sukkelimpien kohtien vaikutuksen; mutta Nyström, joka oli viisas mies, oli jo ennakolta arvannut tämän ja sentähden pannut väliin seuraavan yhtä kauniisti ajatellun kuin sanotunkin totuuden: "mihin joutunutkaan ois Fritz Levin, jos ei Falk, Carl Nicolaus, olis' ollut siin'." Tämä hieno viittaus niihin moniin taskulainoihin, joita Falk oli antanut varsinaiselle ystävälleen, helpotti yskää, niin että paremmin voitiin kuulla loppusäe, joka aivan paksunahkaisesti oli omistettu Levinille, mikä erehdys taasenkin uhkasi häiritä sopusointua. Falk kaatoi lasin sisällön itseensä, aivan kuin olisi tyhjentänyt kalkin, joka oli reunoja myöten täynnä epäkiitollisuutta.
— Et ollut tänään niin sukkela kuin tavallisesti, Nyström! sanoi hän.
— Ei, hän oli paljoa sukkelampi sinun kahdeksantenaneljättä syntymäpäivänäsi, auttoi Levin, tietäen mihin suuntaan asia nyt kääntyisi.
Falk tutki katseellaan hänen sielunsa salaisimmat sopukat nähdäkseen, piileskelikö siellä vilppiä — ja ollen liian ylpeä näkemään ei hän nähnyt mitään. Hän siis jatkoi:
— Niin, sen ma uskon! Se oli hauskinta, mitä olen kuullut; se oli niin sukkelaa, että sen voisi painattaa; sinun pitäisi painattaa sepitelmäsi. Kuules Nyström, kai sinä muistat ne ulkoakin, etkös muistakin?
Nyströmillä oli kovin huono muisti tai totta puhuaksemme olivat he juoneet liian vähän, tehdäkseen niin törkeätä väkivaltaa häveliäisyydelle ja hyville tavoille ja siksi hän pyysi lykkäystä; mutta Falk, jota tuo hiljainen vastustus ärsytti, ja joka jo oli liian pitkällä kääntyäkseen takaisin, vaati vaatimallakin. Uskoipa hän vielä päälle päätteeksi, että hänellä oli jäljennös tuosta runosta taskussaan; hän etsi lompakostaan ja, aivan niin, sieltä se löytyi. Häveliäisyys esti häntä itseään lukemasta sitä, sillä senkin oli hän usein tehnyt, mutta kuuluisi paremmalta, kun joku toinen sen tekisi. Ja koira parka riisti ketjujaan, mutta ne kestivät. Hän oli hienotunteinen luonne, tämä maisteri, mutta hänen täytyi olla raaka, jos mieli yhä edelleen saada vallita elämän kallista lahjaa, ja hän oli ollut raaka aika lailla. Kaikki elämän sisäisimmät suhteet oli paljastettu, kaikki, mikä oli yhteydessä kahdeksanneljättävuotiaan syntymän, seurakuntaan ottamisen, kasvatuksen ja hoidon kanssa, oli tehty naurettavaksi ja sen olisi täytynyt tuntua asianomaisesta itsestäänkin iljettävältä, jos se olisi koskenut jotain toista kuin häntä itseään, mutta nyt se oli erinomainen senvuoksi, että se kosketteli hänen omaa persoonaansa. Lukemisen jälkeen juotiin Falkin malja riemulla ja se juotiin moneen kertaan, sillä itsekukin tunsi olevansa liiaksi selvä voidakseen pitää oikeita tunteitaan aisoissa.
Sitten siivottiin pöytä ja sisään tuotiin mainio illallinen, osteria, lintua ja muuta hyvää. Falk kulki haistellen asetteja, lähetti jonkun pois, tarkasti, että englantilainen portteri oli jäähdytetty ja itsekullakin viinilajilla oli mukaisensa lämpömäärä. Nyt hänen koiriensa piti häntä palvella ja valmistaa hänelle mieluinen näytelmä. Kun kaikki oli valmista, veti hän esiin kultakellonsa ja, pitäen sitä kädessään, teki seuraavan leikillisen kysymyksen, johon vastaajat olivat niin tottuneet:
— Paljonko herrojen hopeakellot ovat?
Nämä vastasivat, kuten heidän velvollisuutensa oli, sopivalla tavalla nauraen: heidän kellonsa olivat kellosepässä. Tämä sai Falkin loistavalle tuulelle, joka puhkesi ilmi seuraavaan, ei suinkaan odottamattomaan muotoon.
— Elukat ruokitaan kello kahdeksan! — Jonka jälkeen hän istuutui, kaatoi kolme ryyppyä, otti itse yhden ja käski toisten tehdä samoin.
— Minä alotan, minä, kosk'ette te tahdo! Tässä ei kursailla! Iskekää kiinni, pojat!
Ja niin alkoi ruokkiminen. Carl Nikolaus Falkilla, joka ei ollut erikoisen nälkäinen, oli hyvää aikaa nauttia toisten ruokahalusta, ja lyönneillä ja iskuilla ja hävyttömyyksillä hän kehotti heitä syömään. Tavattoman hyväntahtoinen hymy levisi hänen vaalean auringonpaiste-naamansa yli, kun hän näki heidän intonsa, ja oli vaikeata sanoa, kumpiko häntä huvitti enemmän: sekö, että he söivät niin kiltisti, vaiko se, että olivat niin nälkäisiä. Hän istui kuin kuski ja höpötti ja maiskutti heille huulillaan.
— Syö, Nyström; et tiedä, koska taasen saat! Aja itseesi, notario; näytät siltä kuin tarvitsisit lihaa luittesi päälle. Irvisteletkö ostereille — eivätkö ne kenties tuollaiselle kelpaa? — Häh! Ota vielä palanen! Ota vaan! Et jaksa? Mitä loruja se sellainen on! Kas niin! Nyt otamme "halvan"! Juokaa olutta, pojat! Enemmän lohta, sinä siellä! Sinun pitää lempo soikoon, ottaa vielä palanen lohta! Syö, hitto vieköön! Saman se maksaa!
Kun lintu oli leikattu, täytti Carl Nicolaus erikoisella juhlallisuudella punaviinilasit, jolloin vieraat, odottaen puhetta, hetkeksi lakkasivat. Isäntä kohotti lasinsa, haisteli sitä ja sanoi syvällä vakavuudella seuraavan tervehdyksen:
— Morjesta, siat!
Nyström vastasi kiitollisena maljaan kohottamalla lasiaan ja juomalla, mutta Levin ei koskenut omaansa, vaan näytti siltä kuin olisi hän hionut veistä taskussaan.
Kun illalliset olivat päättyneet ja Levin tunsi vahvistuneensa ruuasta ja juomasta ja kun viinin höyryt kohosivat hänelle päähän, alkoi hän tuntea jonkinlaista tavatonta riippumattomuuden tunnetta, ja voimakas vapaudenhalu heräsi hänessä. Äänensä tuli sointuisammaksi, sanoista kaikui suurempaa varmuutta ja hän liikkui esteettömästi.
— Anna sikari tänne, komensi hän, hyvä sikari! Ei nurkantakaista!
Carl Nikolaus, joka luuli tätä hyvin onnistuneeksi pilaksi, totteli.
— En näe veljeäsi täällä tänä iltana! sanoi Levin ylimielisesti.
Hänen äänessään oli jotain pahaenteistä ja uhkaavaa ja sen tunsi Falk, sillä hän tuli heti huonolle tuulelle.
— Et! vastasi hän lyhyesti, mutta epämääräisesti.
Levin viivytteli, ennenkuin antoi seuraavan iskun. Hänen tuottavimpia toimiaan oli ottaa selko ihmisten asioista, niinkuin sanotaan, ja hän kuljetti juoruja edes takaisin perheiden välillä, kylvi sinne tänne pienen eripuraisuuden siemenen, päästäkseen sitten välittäjän kiitolliseen asemaan. Täten hän hankki itselleen pelottavan vaikutusvallan ja voi, milloin tahtoi, taluttaa ihmisiä kuin nukkia. Falk tunsi myöskin tämän epämieluisan vaikutusvallan ja tahtoi siitä vapautua, mutta ei voinut, sillä Levin ymmärsi niin hyvin tempuilla ärsyttää hänen uteliaisuuttaan; ja ollen tietävinään enemmän kuin mitä itse asiassa tiesi, uteli hän ihmisiltä kaikki heidän salaisuutensa.
Mutta nyt oli Levin piiskanvarressa ja hän vannoi suomivansa sortajaansa. Tosin hän vielä vain läjähytteli ilmassa tyhjää, mutta Falk odotti selkäsaunaa. Hän koetti muuttaa puheenaihetta. Kehotti ryyppäämään, ja ryypättiin! Levin tuli yhä valkoisemmaksi ja kylmemmäksi, mutta humala kohosi! Hän leikki uhrinsa kanssa!
— Rouvallasi on tänä iltana vieraita, sanoi hän välinpitämättömästi.
— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Falk ällistyen.
— Minä tiedän kaikki, vastasi Levin näyttäen hampaitaan. Ja sen hän melkein tekikin. Hänen laajat raha-asiansa pakottivat hänet käymään niin useassa julkisessa paikassa kuin mahdollista, ja niissä hän sai kuulla paljon sellaista, jota puhuttiin sekä hänen että muiden seurassa.
Falk rupesi todella pelkäämään, hän ei itsekään tiennyt miksi, ja näki hyväksi torjua lähenevää vaaraa. Hän muuttui kohteliaaksi, jopa nöyräksikin, mutta Levin kävi yhä rohkeammaksi. Lopuksi ei isännälle jäänyt muuta neuvoksi kuin pitää puhe, muistuttaa sitä todellista syytä, jonka vuoksi ruokaa ja viiniä näin paljottain nautittiin, sanalla sanoen antaa tunnustus päivän sankarille. Muuta neuvoa ei ollut —; hän tosin ei ollut mikään puhuja, mutta nyt sen täytyi tapahtua! Hän kilisti boolimaljan laitaan, täytti lasit ja muistellen vanhaa puhetta, jonka hänen isänsä hänelle piti hänen tullessaan itsenäiseksi, hän nousi ja alkoi hyvin hitaasti.
— Hyvät herrat! Olen nyt ollut oma herrani kahdeksan vuotta; en silloin ollut kuin kolmekymmenvuotias.
Asennon muutos hiljaa istumisesta seisomaan sai aikaan äkillisen verennousun päähän, niin että hän hämmentyi, johon vielä Levinin ivalliset katseetkin vaikuttivat. Hän joutui niin pois tolalta, että luku kolmekymmentä tuntui hänestä niin ihmeellisen suurelta, että hän ällistyi —
— Sanoinko kolmekymmentä? Minä en — sitä tarkottanut! Mutta kuitenkin, olin silloin palvellut isälläni — monta vuotta, en muista nyt — ihan täsmälleen, kuinka monta. Mja! Kävisi liian pitkäksi kertoa, mitä kaikkea näinä vuosina sain kokea ja nähdä, sillä se on ihmisen kohtalo! Teidän mielestänne olen kenties itsekäs…
— Kuulkaa! ähkyi Nyström, joka oli kallistanut raskaan päänsä pöydälle.
Levin puhalteli sauhuja puhujaa kohden, ikäänkuin olisi sylkenyt hänen päällensä.
Falk, joka nyt oli aivan humalassa, jatkoi ja hänen silmänsä etsivät kaukaista päämäärää, jota hän ei voinut tavottaa.
— Ihminen on itsekäs, senhän me kaikki tiedämme. Mja! Isäni, joka piti minulle puheen, tullessani omaksi isännäkseni, kuten äsken mainitsin…
Tässä puhuja otti esiin kultakellonsa ja irrotti sen vitjoista. Molemmat kuulijat pyöristivät silmiään. Antaisiko hän Levinille kunnialahjan?
— Antoi minulle silloin seuraavan kultakellon, jonka hän oli saanut isältään vuonna —
Taaskin nuo kauhistuttavat numerot, ja hän pelästyi!
— Tämän kultakellon, hyvät herrat, olen minä saanut, enkä koskaan — liikutuksetta — muistele sitä hetkeä — jolloin minä sen sain. Olen teidän mielestänne ehkä itsekäs, hyvät herrat? Mutta minä en ole! Tosin ei ole kaunista puhua itsestään, mutta, tilaisuudessa sellaisessa kuin tämä, on aivan luonnollista, että luo silmäyksen taaksepäin — menneisyyteen. Tahdon vain kertoa yhden ainoan pienen seikan.
Hän oli unohtanut Levinin, unohtanut päivän merkityksen ja luuli nyt vietettävän hänen poikamiehen kekkereitään. Mutta samassa leijaili hänen muistoonsa veljen tapaaminen aamulla ja hänen silloin saavuttama voittonsa. Epäselvästi tunsi hän tarpeen puhua tästä voitostaan, mutta ei voinut muistaa yksityiskohdista muita kuin sen, että oli todistanut veljensä roistoksi; koko todisteluketju oli häipynyt hänen muistostaan ja jäljellä oli ainoastaan kaksi tosiasiaa: veli ja roisto; hän koetti liittää niitä, mutta ne pysyivät erillään. — Hänen aivonsa työskentelivät työskentelemistään, ja uusia kuvia vieri esiin. Hän tunsi, että hänen täytyi puhua jostain elämänsä jalomielisestä piirteestä; muisti antaneensa aamulla vaimolleen rahaa, muisti, että vaimo saa maata niin kauan kuin tahtoo ja juoda sängyssä aamukahvinsa; mutta nuo eivät tähän tilaisuuteen sopineet; hän oli sangen tukalassa asemassa ja heräsi tietoisuuteen pelästyessään syntynyttä hiljaisuutta ja niitä neljää terävää silmää, jotka herkeämättä tarkastivat häntä. Hän huomasi seisovansa kello kädessä. Kello? Mistä se oli ilmaantunut! Miksi istuivat toiset täällä pimeässä ja hän seisoi! Ahaa, niinhän se olikin, hän puhui heille kellosta ja he odottivat jatkoa.
— Tämä kello, hyvät herrat, ei tosin ole mikään ihmeellinen kello. Se on vain Ranskan kultaa.
Hopeakellojen entiset omistajat höristivät korviaan. Se oli heille uutta!
— Ja minä luulen, että siinä vain on seitsemän rubiinia — se ei ollenkaan ole mikään ihmeellinen kello — pikemmin se on huono kello!
Jostain salaisesta syystä, jota tuskin hänen aivonsakaan tiesivät, suuttui hän ja hänen täytyi purkaa johonkin vihaansa. Hän koputti kelloa pöytään ja huusi:
— Tämä on pirun huono kello, sanon minä. Kuulkaa, kun minä puhun! Etkö sinä usko minua, Fritz? Vastaa! Istut siinä kavalan näköisenä. Sinä et usko, mitä minä sanon! Näen sinun silmistäsi, ettet usko, mitä minä sanon. Minä, näes, olen ihmistuntija ja voin kyllä vielä kerran mennä sinulle takuuseen! — Joko valehtelet sinä tai valehtelen minä. Kuulkaa, nyt minä todistan, että sinä olet roisto. Mja! Kuules, Nyström! Jos — minä — kirjotan väärän todistuksen — olenko minä silloin roisto?
— Totta helvetissä sinä roisto olet! vastasi Nyström heti paikalla.
— Niin! — Mja!
Turhaan hän koetti johdattaa mieleensä, että Levin olisi kirjottanut jonkun väärän todistuksen tahi ylimalkaan todistuksen — ja niin asia raukesi. Levin oli väsynyt ja pelkäsi uhrinsa menettävän tajunsa, niin ettei sillä enää olisi voimia nauttimaan aiotusta iskusta. Hän siis katkaisi tilaisuuden kokkapuheella Falkin omaan tapaan.
— Maljasi, vanha roisto!
Ja sitten antoi hän piiskan vinkua. Hän nimittäin otti esille sanomalehden ja kysyi Falkilta kylmällä ja murhaavalla äänellä:
— Oletko lukenut Kansan Lippua?
Falk tuijotti roskalehteä, mutta vaikeni. Välttämättömyyden piti nyt tuleman.
— Siinä on lystikäs kirjotus "Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten".
Falk tuli valkoiseksi kasvoiltaan.
— Sanotaan, että veljesi on sen kirjottanut!
— Se on vale! Veljeni ei ole mikään roskakirjuri! Ei minun veljeni, mies!
— Valitettavasti hän siitä kuitenkin saa vastata! Hänet on taidettu ajaa pois virastostakin.
— Sen sinä valehtelet!
— Enpä! Näin hänet tässä muuanna päivänä erään lurjuksen kanssa
Tinanapissa! Sääli poikaa!
Tämä tosiaankin oli pahinta, mitä Carl Nicolaus Falkille voi sattua. Hän oli häväisty. Hänen nimensä ja hänen isänsä nimi — kaikki, mitä nuo vanhat porvarit olivat saaneet aikaan, oli nyt tehty tyhjäksi. Jos joku olisi tullut kertomaan, että hänen vaimonsa oli kuollut — se asia olisi ollut autettavissa, samoin rahavahinkokin. Jos joku olisi kertonut, että hänen ystävänsä Levin tai Nyström olivat joutuneet kiinni väärennyksestä, silloin hän aivan yksinkertaisesti olisi kieltänyt tunteneensa heidät, sillä hän ei koskaan näyttäytynyt heidän seurassaan ulkona. Mutta sukulaisuutta veljensä kanssa hän ei voinut kieltää. Veljensä oli tehnyt hänet kunniattomaksi; se oli nyt tosiasia!
Levin oli nauttinut saadessaan tuoda esille tämän jutun; sillä Falk, joka ei koskaan sanonut kehottavaa sanaa veljestään, silloin kun tämä itse oli läsnä, tapasi sitä vastoin aina ystävilleen kehuskella veljeään ja tämän ansioita.
"Veljeni, tuomari! Hm! Sillä se vasta pää on! Hän pääsee vielä pitkälle, saattepa nähdä!" Näiden epäsuorien moitteiden alinomainen kuuleminen oli suututtanut Leviniä, sitä enemmän, kun Carl Nicolaus veti määrätyn, ylitsepääsemättömän rajan notarioiden ja tuomareiden välille, vaikkakaan hän ei sitä sanoilla voinut tarkoin määritellä.
Levin oli, tarvitsematta nostaa kättänsäkään, saanut loistavasti kostetuksi ja niin hyvällä hinnalla, että katsoi voivansa olla jalomielinen ja esiintyä lohduttajana.
— No, elä siitä nyt niin kiivastu! Voihan sitä olla ihminen, vaikka on sanomalehtikirjailijakin, ja mitä häväistykseen tulee, niin ei se ole niin vaarallista. Kun ei hyökkää yksityisten henkilöiden kimppuun, niin eihän se silloin ole häväisemistä; sitäpaitsi on kirjotus hyvin hauska esitykseltään, hyvin sukkela ja koko kaupunki lukee sitä.
Nämä viimeiset lohdutuksen pillerit olivat saada Falkin aivan raivoihinsa.
— Hän on varastanut minun hyvän nimeni, minun nimeni! Miten minä uskallan näyttäytyä pörssissä huomenna. Ja mitä sanovat ihmiset!
Ihmisillä hän oikeastaan tarkotti vaimoaan, joka tulisi tapauksesta hyvin iloiseksi, sillä se tekisi epäsäätyisen avioliiton vähemmän tuntuvaksi. Hänen vaimostaan tulisi hänen vertaisensa — tämä ajatus sai hänet raivoon! Hänet valtasi sammuttamaton ihmisviha! Hän toivoi olevansa tuon epaton isä, silloin hän ainakin olisi voinut pestä kätensä ja käyttämällä isällistä etuusoikeutta kirota poikansa ja olisi ollut siten vapaa, mutta veljellisestä kirouksesta, siitä hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavankaan!
Ehkä hän itsekin oli osaksi ollut syypää häväistykseensä; eikö hän ollut tahtonut väkisin määrätä veljensä elämänuran valintaa, vai oliko hän ehkä aamullisella käytöksellään saanut aikaan tämän, vai taloudellisella ahdinkotilalla, johon oli veljensä saattanut? Hän! Olisiko hän tämän kaiken saanut aikaan? Ei! Hän ei koskaan ollut menetellyt alhaisesti; hän oli puhdas, nautti kunnioitusta ja arvoa, hän ei ollut häväistyskirjottaja, häntä ei oltu ajettu pois; olihan hänellä taskussaan todistus siitä, että oli mitä parahin ystävä, jolla oli hyvä sydän, olihan maisteri sen äsken lukenut ääneen. Olipa tietenkin! Ja hän rupesi juomaan määrättömästi — ei tukahduttaakseen omaatuntoaan, sillä sitä ei hänen tarvinnut, koska ei ollut ketään kohtaan menetellyt väärin, vaan ainoastaan tukahduttaakseen vihaansa. Mutta se ei auttanut, kiukku kuohui yli äyräittensä, ja ne, jotka istuivat lähinnä, korventuivat.
— Juokaa, senkin raukat! Tuossa tuo elukka nukkuu! Nämä muka ovat ystäviä! Herätä hänet, Levin! Sinä! Sinä!
— Kenelle sinä huudat? kysyi loukattu Levin, äkäisellä äänellä.
— Sinullepa tietenkin!
Pöydän yli vaihdettiin silmäyksiä, jotka eivät hyvää ennustaneet. Falk, joka oli tullut paremmalle tuulelle, nähdessään toisen kiukustuvan, otti kauhallisen boolia ja kaatoi sen maisterin päähän, viini valui paidan kauluksen alle.
— Elä tee tuota enää toista kertaa, sanoi Levin varmasti ja uhkaavasti.
— Kuka estää?
— Minä! — Niin, juuri minä! En salli tuollaista ruokottomuutta, että tärvelet hänen vaatteensa!
— Hänen vaatteensa! nauroi Falk. Hänen vaatteensa! Eikö tuo ole minun takkini, eikö hän ole saanut sitä minulta?
— Tämä menee jo liian pitkälle — sanoi Levin ja nousi lähteäkseen.
— Vai niin, sinä menet nyt! Olet syönyt tarpeeksi, et jaksa enää juoda, et tarvitse minua enää tänä iltana; etkö halua lainata viitosta? Häh? Saanko minä kunnian lainata sinulle vähän rahaa? Tai pitääkö minun taata? Taata!
Falkin sanoessa "taata", höristi Levin korviaan. Aatteles, jos voisi yllättää hänet tällaisessa kiihtyneessä mielentilassa. Hän tunsi heltyvänsä sitä ajatellessaan.
— Elä ole väärämielinen, hyvä veli, alkoi hän taas keskustelun. En minä ole kiittämätön, minä osaan antaa arvon sinun hyvyydellesi; minä olen köyhä, niin köyhä, ettet sinä ole niin köyhä koskaan ollut etkä koskaan voi tullakaan; olen kärsinyt nöyryytyksiä, joita sinä et todeksi uskoisikaan, mutta sinua olen aina pitänyt ystävänä. Kun minä lausun sanan ystävä — niin tarkotan minä myöskin sitä. Olet juonut tänä iltana ja tullut pahalle päälle ja siksi sinä olet kohtuuton, mutta minä vakuutan teille, hyvät herrat, parempaa sydäntä, kuin sinulla, Carl Nicolaus, ei ole! Enkä minä tätä sano ensi kertaa. Kiitän sinua huomaavaisuudestasi tänä iltana, jos nimittäin voin katsoa tämän kestityksen, jota täällä tänään on tarjottu, ja niiden viinien, jotka täällä ovat vuotaneet, tarkottaneen minua. Kiitän sinua, hyvä veli, ja juon sinun maljasi. Maljasi, veli Carl Nicolaus! Kiitos, sydämellinen kiitos! Et ole tätä turhaan tehnyt. Muista se!
Tämä, joka sanottiin liikutuksesta (mielenliikutuksesta) väreilevällä äänellä, oli, ihmeellistä kyllä, tehnyt Falkiin vaikutuksen. Hän tunsi itsensä hyväksi; olihan hänelle taas toistettu, että hänellä oli hyvä sydän. Hän uskoi sen. Humala tuli nyt sentimentaaliin asteeseen. Tultiin toisiaan lähemmä, puhuttiin vuorotellen toistensa hyvistä puolista, maailman pahuudesta, siitä, miten lämpimästi tunnettiin ja miten hyvää tahdottiin tehdä; puristeltiin toistensa käsiä. Falk puhui vaimostaan, kuinka hyvä hän tälle oli; puhui, kuinka hänen toimestaan puuttui henkistä sisältöä, kuinka syvästi hän tunsi sivistyksen kaipuuta, miten hänen elämänsä oli harhautunutta; ja juotuaan kymmenennen likörinsä, uskoi hän Levinille, että hän oikeastaan olisi tahtonut antautua hengelliselle alalle, ruveta lähetyssaarnaajaksi. Tultiin yhä hengellisemmiksi ja hengellisemmiksi. Levin puhui äiti-vainajastaan, hänen kuolemastaan ja hautauksestaan, hylätystä rakkaudesta ja lopuksi uskonnollisista mielipiteistään, "joista hän ei puhunut kenen kanssa tahansa"; ja niin oltiin uskonnon alalla. Kello tuli yksi ja kaksi ja yhä jatkettiin, Nyströmin uskollisesti nukkuessa pää ja käsivarret pöydällä. Konttori oli hämäränä tupakansavusta, joka himmensi kaasuliekkien loistetta; seitsenhaaraisen kynttiläjalan seitsemän kynttilää oli palanut loppuun ja pöytä oli surkean näköinen. Yksi ja toinen lasi oli menettänyt kantansa, sikarintuhkaa oli putoellut tahratulle pöytäliinalle, tulitikkuja oli heitelty hujan hajan lattialle. Ikkunaluukkujen reijistä tunki sisälle päivänvaloa puhkaisten pitkinä säteinä tupakkapilvet ja muodostaen pöytäliinalle salaopillisen kuvion molempien uskonsankareiden välille, jotka innoissaan parast'aikaa korjailivat Augsburgilaista uskontunnustusta uuteen asuun. He puhuivat nyt sähisevällä äänellä, heidän aivonsa olivat tylsistyneet, sanat tulivat yhä kuivemmin, mutta huolimatta ahkerasta lämmittämisestä pieneni jännitys, koetettiin vielä nostaa innostuksen liekkiä, mutta se vain lekutti, henki pakeni pois, merkityksettömiä sanoja saatiin vielä sanotuksi, mutta pian viimeinenkin kipinä sammui; huumautuneet aivot, jotka olivat työskennelleet kuin ruoskitut hyrrät, hiljensivät vauhtiaan ja kaatuivat auttamattomasti. Yksi ajatus vain oli selvä — täytyi lähteä nukkumaan, tahi muuten alkaisi seura iljettää, tahdottiin olla yksin.
Nyström herätettiin. Levin syleili Carl Nicolausta ja pisti kolme sikaria taskuunsa. Oli noustu liian korkealle eikä voitu niin pian taas astua alas, jotta olisi voitu puhua vekselistä. Sanottiin hyvästit, isäntä päästi vieraat ulos — ja oli yksin! Hän avasi luukut ja päivänvalo virtasi sisään — hän avasi ikkunan, ja raitis ilmavirta Skeppsbrolta päin tunki esiin pitkin ahdasta kujaa, jonka toista taloriviä nouseva aurinko valaisi. Kello löi neljä, nuo ihmeelliset pienet lyönnit, jotka ainoastaan huolien tai taudin unettomalla vuoteella viruja, aamua kaihoten odottava raukka saa kuulla. Österlånggatan, paheiden, loan, tappelujen katu, oli autio, yksinäinen, puhdas. Falk tunsi olevansa syvästi onneton. Hän oli häväisty ja hän oli yksin! Hän sulki ikkunan ja luukut ja kääntyessään ympäri ja nähdessään hävityksen, hän alkoi siistitä; poimi kaikki sikarinpätkät ja heitti ne uuniin, raivasi pöydän, lakaisi, tomuutti, asetti joka esineen paikalleen. Hän pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi tukkansa; poliisi olisi luullut häntä murhamieheksi, joka oli poistamassa työnsä jälkiä. Mutta tämän kaiken ohessa hän ajatteli — selvästi ja varmasti. Ja saatuaan huoneen ja itsensä järjestykseen oli hän jo tehnyt päätöksen, jota hän oli kyllä kauan valmistellut ja joka nyt oli pantava täytäntöön. Hän aikoi poistaa perin juurin sen häpeän, jonka hän oli perheessään kärsinyt, hän aikoi kohota, hänestä oli tuleva mainittu, mahtava mies; hän alkaisi uuden elämän; hänellä oli nimi ylläpidettävänään ja hän oli sen korottava. Hän tunsi tarvitsevansa suurta intohimoa pysyäkseen pystyssä sen iskun jälkeen, jonka hän tänä iltana oli saanut; kunnianhimo oli kauan hänessä kytenyt, nyt se oli herätetty ja nyt hän oli valmis.
Hän oli nyt täydellisesti selvinnyt humalastaan, sytytti sikarin, otti ryypyn konjakkia ja meni huoneeseensa, hiljaa ja varovasti, ettei herättäisi vaimoaan.
VIIDES LUKU.
Kustantajan luona.
Arvid Falk aikoi alkaa kokeensa mahtavan Smithin luona — sen nimen hän oli, ylenmäärin ihaellen kaikkea, mikä oli amerikkalaista, ottanut nuorena käväistessään Lännen suuressa maassa, — tuon pelätyn tuhatkätisen turvin, joka voi tehdä kirjailijan kahdessatoista kuukaudessa melko huonoistakin aineksista. Hänen menettelytapansa oli tunnettu, mutta ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut käyttää sitä hyväkseen, sillä siihen tarvittiin verraton määrä julkeutta. Se kirjailija, jonka hän otti huostaansa, sai olla varma siitä, että saavutti nimen itselleen, ja siksi Smithin luona juoksenteli ääretön määrä "nimettömiä" kirjailijoita. Esimerkkinä siitä, kuinka vastustamaton hän oli ja miten hän osasi työntää henkilönsä esille, huolimatta yleisöstä ja arvostelusta, mainittiin tavallisesti seuraava. Nuori poika, joka ei koskaan ennen ollut kirjottanut, oli tehnyt huonon romaanin, jonka vei Smithille. Tämä sattuu mieltymään ensimmäiseen lukuun — enempää hän ei koskaan lukenut — ja päättää, että maailman tulee saada uusi kirjailija. Kirja ilmestyy, kansilehden takasivulla luettiin: "Veri ja miekka. Romaani, kirjotti Gustaf Sjöholm. Tämä nuoren ja lupaavan, jo kauan yleisesti tunnetun ja laajoissa piireissä arvossa pidetyn kirjailijan esikoisteos j.n.e… Luonteitten syvyys … selvyys … voima. Suositetaan mitä hartaimmin romaaneja lukevalle yleisölle". Kirja ilmestyi 3 p. huhtikuuta. 4 p. huhtikuuta oli laajalti luetussa pääkaupunkilaislehdessä Harmaassaviitassa, jossa Smithillä oli viisikymmentä osaketta, arvostelu. Se päättyi: "Gustaf Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa; ja me suositamme tätä teosta, emme ainoastaan romaaneja lukevalle, vaan myöskin romaaneja kirjottavalle yleisölle". 5 p. huhtikuuta ilmotettiin kirjaa kaikissa pääkaupungin lehdissä ja ilmotuksissa oli seuraava ote: "Gustaf Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa". (Harmaaviitta.)
Samana iltana oli Lahjomattomassa arvostelu, jota ei kukaan lukenut. Siinä sanottiin kirjan olevan oikea viheliäisen kirjallisuuden malliteos, ja arvostelija vannoi, että Gustaf Sjöholm (tahallinen arvostelijan kirjotusvirhe) ei ollut lainkaan mikään nimi. Mutta koska Lahjomatonta ei luettu, niin ei vastustajien mielipide päässyt kuuluviin. Toiset pääkaupunkilaislehdet, jotka arvosteluissaan eivät tahtoneet asettua johtavaa ja kunnianarvoisaa Harmaataviittaa vastaan, eivätkä Smithin vuoksi uskaltaneetkaan, olivat koko suopeita, mutta eivät sen enempää. Ne uskoivat Gustaf Sjöholmin työllä ja ahkeruudella tulevaisuudessa saavuttavan itselleen nimen.
Jonkun päivän oli hiljaista, mutta kaikissa lehdissä, Lahjomattomassa lihavilla kirjaimilla, oli huutava ilmotus: "Gustaf Sjöholm on jo nimi". Mutta sitten sukeltausi X-köpingin Kaikenlaisiin kirje, jossa hyökättiin pääkaupungin sanomalehdistön nuorille kirjailijoille osottamaa tylyyttä vastaan. Kiivasluontoinen kirjeenvaihtaja lopetti: "Gustaf Sjöholm on yksinkertaisesti nero, huolimatta tieteileväisten puupäitten vastaväitteistä".
Päivää jälkeen oli ilmotus taas kaikissa lehdissä: "Gustaf Sjöholm on jo nimi" j.n.e. (Harmaaviitta). "Gustaf Sjöholm on nero!" (X-köpingin Kaikenlaiset). Seuraavassa aikakauslehden Maamme vihossa, jota Smith julkaisi, oli päällyslehdessä seuraava ilmotus: "Meillä on ilo ilmottaa monille lukijoillemme, että suuressa arvossa pidetty kirjailija Gustaf Sjöholm on luvannut meille seuraavaan numeroon alkuperäisen novellin", j.n.e. Ja sitten ilmotus sanomalehdissä! Jouluksi ilmestyi vihdoin kalenteri Kansamme. Kirjailijoiden joukossa mainittiin kansilehdellä: Orvar Odd, Talis Qualis, Gustaf Sjöholm y.m.m. Tosiasia oli siis: Gustaf Sjöholm oli jo kahdeksannella kuukaudella nimi. Ja yleisö, niin, se ei asiaa voinut auttaa; sen täytyi niellä se. Se ei voinut pistäytyä kirjakaupassa katsomassa mitään kirjaa lukematta tätä siitä, ei ottaa käteensä vanhaa sanomalehden palasta, jossa siitä ei olisi ilmotettu, niin, ei ollut sellaista elämän olosuhdetta, jossa ei olisi tavattu tätä nimeä paperipalaseen painettuna; rouvat saivat sen torikoriinsa lauantaisin, piiat kantoivat sen kotiin ruokapuodista, rengit lakasivat sen käsiinsä kaduilta ja herrat kantoivat sitä yönutuntaskussa.
Tietäen tämän Smithin suuren vallan kiipesi nuori kirjailija hieman ahdistunein mielin ylös hänen pimeitä rappusiaan Storkyrkobrinkenillä. Hän sai kauan istua odottamassa ja olla mitä kiduttavimpien ajatusten vallassa, kunnes ovi avataan ja nuori mies, toivottomuus kasvoissa ja paperikäärö kainalossa, hyökkää ulos. Vavisten astui Falk sisimpään huoneeseen, jossa tuo pelottava otti vastaan. Istuen matalassa sohvassa, levollisena ja lempeänä kuin jumala, nyökkäsi hän ystävällisesti harmaapartaista, sinilakkista päätään, poltellen piippuaan rauhallisesti, aivan kuin hän ei äsken olisi musertanut erään ihmisen toiveita tahi sysännyt onnetonta luotaan.
— Hyvää päivää, hyvää päivää!
Ja hän tutki kahdella jumalaisella silmäyksellä tulijan vaatteita, jotka huomasi siisteiksi, mutta ei silti käskenyt häntä istumaan.
— Nimeni on … Falk.
— En ole kuullut sitä nimeä. — Mikä herran isä on?
— Isäni on kuollut.
— Noo, hän on kuollut! Hyvä! Mitä voin tehdä herran hyväksi!
Herra veti povitaskustaan käsikirjotuksen ja ojensi sen Smithille; tämä istuutui sen päälle katsomatta sitä.
— Noo, ja tämä pitäisi minun painattaa? Se on runoa? Vai niin!
Tietääkö herra, mitä yhden arkin painatus maksaa? Ei, sitä hän ei tiedä!
Tässä hän pisti tietämätöntä piipun varrella rintaan.
— Onko herralla nimeä? Ei! Onko herra jollain tavalla saattanut itsensä huomatuksi!? Ei!
— Olen näistä runoista saanut kiitoslauseen Akatemialta.
— Miltä akatemialta? Kaunokirjallis-akatemialta! Aaa — no! Siltä, joka julkaisee niitä monia piikiviasioita. No!
— Piikiviasioita!
— No niin! Tietäähän herra, Kaunokirjallis-akatemian! No! Alhaalla
Strömmenin luona museossa, no!
— Ei, herra Smith, Ruotsin akatemia, Pörssissä…
— No niin! Se, jossa on steariinikynttilöitä! Yhtä kaikki. Kukaan ihminen ei tiedä, mitä hyötyä siitä on! Ei, nähkääs, hyvä herra, ihmisellä täytyy olla nimi; kuten Tegnellillä, Öhronschlegelillä, tai — niin! Meidän maallamme on monta suurta runoilijaa, joita minä nyt en muista; mutta täytyy olla nimi. Herra Falk! Hm! Kuka tuntee herra Falkin? En ainakaan minä, ja minä tunnen monta suurta runoilijaa. Sanoin tässä muuanna päivänä ystävälleni Ibsenille: Kuules Ibsen — minä sinuttelen häntä — kuules nyt, Ibsen, kirjotas jotain aikakauslehteeni; minä maksan mitä tahansa! Hän kirjotti, minä maksoin — mutta sain myöskin maksun. No!
Musertunut nuori mies olisi tahtonut ryömiä lattian rakoihin ja piilottautua sinne, huomatessaan seisovansa miehen edessä, joka sai sinutella Ibseniä. Hän tahtoi ottaa käsikirjotuksensa takaisin ja juosta tiehensä, kuten äsken tuo toinen, kauas pois, jonkin suuremman vesistön luo. Smith huomasi sen kyllä.
— No! Herra osaa kirjottaa ruotsiksi, sen kyllä uskon! Herra tuntee myöskin kirjallisuutemme paremmin kuin minä. No! Hyvä! Olen saanut ajatuksen. Olen kuullut, että oli suuria, kauniita hengellisiä kirjailijoita ennen muinoin, Kustaa Eerikinpojan tai hänen tyttärensä Kristinan aikoina; no, niin, yhtä hyvä! Muistan erään, jolla on suuri, hyvin suuri nimi, ja joka on kirjottanut ison värsykirjan, Jumalan luoduista teoista, luullakseni! Håkan on hän etunimeltään.
— Haqvin Spegel, tarkottaa herra Smith! Jumalan työt ja lepo!
— Vai niin! No! Olen aikonut julkaista sen. Kansamme kaipaa meidän päivinämme uskontoa; olen sen huomannut; ja heille täytyy jotain antaa. Ennen olen tosin antanut heille Herman Frankea ja Arndtia, mutta tuo suuri laitos voi myydä helpommalla kuin minä, ja siksi tahdon minä nyt julaista jotain hyvää, hyvästä hinnasta. Ottaako herra sen asian huostaansa?
— En tiedä, mitä minun toimekseni jää, kun kysymys on vain uudelleen painattamisesta, vastasi Falk, joka ei uskaltanut kieltää,
— No mutta, kuinka tietämätön te olette! Entä toimitus ja korrehturin luku? Sovittu vai —? Herra julkaisee! Eikö niin? Kirjotammeko pienen lapun? Teos ilmestyy vihkottain. Eikö niin? Pienen lapun! Antakaapa minulle mustetta ja kynää, tuolta! — No!
Falk totteli; hän ei voinut vastustaa. Smith kirjotti ja Falk piirsi nimensä alle.
— Kas niin! Se oli se asia! Nyt toinen! Antakaa minulle tuo pieni kirja, joka on tuossa hyllyllä! Kolmas hylly! Kas noin! Katsokaa tätä! Lentokirja! Nimi: Der Schutzengel. No, ja katsokaas kansikuvaa! Enkeli, jolla on ankkuri ja laiva — tasatankoinen kuunari, luullakseni. Tiedetäänhän, mitä siunausta merivakuutuksesta on yleisessä yhteiskunnallisessa elämässä. Kaikki ihmisethän ovat joskus lähettäneet jotain, paljon tai vähän, laivalla meren poikki. Eikö totta? No! Kaikki ihmiset tarvitsevat siis merivakuutusta. Eikö totta? No! Tätä eivät kaikki ole oivaltaneet? Ei! Siksipä onkin tietävän velvollisuus opettaa tietämätöntä? No! Me tiedämme, herra ja minä tiedämme, siksi on meidän opetettava. Tämä kirja puhuu siitä, että jokaisen ihmisen on vakuutettava tavaransa lähettäessään ne meren poikki! Mutta tämä kirja on huonosti kirjotettu! No! Senvuoksi me kirjotamme sen paremmin! Eikö niin? Herra tekee minulle novellin, kymmenen sivua, aikakauslehteeni Maamme, ja minä vaadin, että herralla on ymmärrystä antaa nimen Triton, senniminen on eräs uusi yhtiö, jonka veljeni poika on perustanut, ja jota minä tahdon avustaa, ja lähimmäistäänhän tulee auttaa, eikö niin? No! Nimen Triton pitää esiintyä kaksi kertaa, ei enempää, eikä vähempää; mutta niin, ettei sitä huomaa! Ymmärtääkö herra?
Falk tunsi jotain vastenmielistä tässä tarjotussa kauppa-asiassa, mutta vielä ei näissä ehdotuksissa ollut mitään epärehellistä ja hänhän sai työtä tuolta vaikuttavalta mieheltä, ihan kädenkäänteessä vain, ilman suurempia ponnistuksia. Hän siis kiitti ja otti vastaan.
— Herrahan tuntee ko'on! Neljä työtuumaa sivua kohti tekee neljäkymmentä työtuumaa, á kaksineljättä riviä. No! Me ehkä kirjotamme pienen lapun.
Smith kirjotti lapun ja Falk piirsi nimensä alle.
— Kas noin! Kuulkaas nyt, herrahan tuntee Ruotsin historian? Katsokaas nyt, tuolla hyllyllä taas! Siellä on laatta, puupalanen! Oikealle! No! Voiko herra sanoa, kuka se nainen on? Sen pitäisi olla joku kuningatar!
Falk, joka ei aluksi voinut nähdä muuta kuin mustan puupalasen, keksi vihdoin muutamia ihmisellisiä piirteitä ja selitti luulevansa sen olevan Ulrika Eleonora.
— Enkö minä sitä sanonut! Hihihii! Tuota laattaa on käytetty Englannin kuningatar Elisabethina ja se on ollut amerikkalaisessa kansanlehdessä, ja nyt minä olen saanut sen halvalla hinnalla lukemattomain muiden joukossa. Nyt minä annan sen mennä Ulrika Eleonorana rahvaankirjastossani. Meidän rahvas on hyvää; se ostaa niin kiltisti minun kirjojani. No niin! Tahtooko herra kirjottaa tekstin?
Falkin hienostunut omatunto ei voinut löytää tästä mitään varsinaisesti väärää, vaikka hänessä oli herännyt epämieluisia tunteita.
— No, siis kirjotamme pienen lapun! Kuusitoista sivua pientä oktaavia á kolme työtuumaa, á neljäkolmatta riviä. Kas niin!
Ja sitten taas kirjotettiin! Koska Falk katsoi audienssin päättyneeksi, yritteli hän saada takaisin käsikirjotuksensa, jonka päällä Smith oli koko ajan istunut. Mutta tämä ei tahtonut päästää sitä käsistään, hän kyllä sen lukisi, mutta se viipyisi jonkun aikaa, selitti hän.
— No, herra on järkevä mies, joka tietää minkä arvoista on aika. Täällä oli äsken muuan nuori mies, myöskin runoja mukanaan, iso runoteos, jota minä en voi käyttää. No, tarjosin hänelle samaa kuin nyt herralle; tietääkö herra, mitä hän sanoi? Hän käski minun tehdä jotain sellaista, jota en voi sanoa. Niin! niin hän sanoi ja juoksi sitten tiehensä. Se mies ei elä kauan! Hyvästi! Hyvästi! Herrahan hankkii Håkan Spegelin! No. — Hyvästi, hyvästi!
Smith viittasi piipun varrella ovea kohti ja Falk poistui.
Mutta kevein askelin ei hän mennyt. Puunpalanen hänen takintaskussaan oli raskas, se veti häntä maata kohti, nyki häntä takaisin. Hän ajatteli kalpeata nuorta miestä käsikirjotuksineen, joka oli uskaltanut sanoa sellaista Smithille, ja hänessä syntyi ylpeitä ajatuksia. Mutta sitten muistui mieleen vanhoja isällisiä kehotuksia ja neuvoja, ja silloin tuli tuo vanha valhe taas esiin, että kaikki työ on yhtä kunnioitettavaa, ja se soimasi hänen ylpeyttään, ja niin tarttui hän järjen päästä kiinni ja meni kotiin kirjottamaan kahdeksaaviidettä työtuumaa Ulrika Eleonoraa.
Koska oli ollut hyvissä ajoin liikkeellä, istui hän jo kello yhdeksän kirjotuspöytänsä ääressä. Hän pani tupakkaa isoon piippuun, käänsi kaksi arkkia paperia, pyyhki teräskynänsä ja koetti muistella, mitä tietäisi Ulrika Eleonorasta. Hän katsoi Ekelundista ja Fryxellistä. Niissä oli paljon Ulrika Eleonora otsakkeen alla, mutta hänestä itsestään tuskin mitään.
Kello puoli kymmenen hän oli tyhjentänyt aiheen; hän oli kirjottanut muistiin, milloin kuningatar oli syntynyt, milloin hän kuoli, milloin tuli hallitukseen, milloin siitä erosi, mitkä olivat vanhempien nimet ja kenen kanssa hän oli naimisissa. Se oli suoranainen ote kirkonkirjasta — eikä täyttänyt kuin kolme sivua — jäljellä siis oli ainoastaan kolmetoista. Hän poltti muutamia piipullisia. Hän kaivoi kynällä mustetolppoaan, ikäänkuin olisi onkinut sanoja, mutta sieltä ei mitään tullut. Hänen täytyi puhua kuningattaren persoonasta, kuvata hänen luonnettaan; tunsi, että hänen oli lausuttava hänestä arvostelu. Pitäisikö hänen kiittää vaiko moittia? Koska hän oli kysymyksen suhteen horjuvalla kannalla, ei hän voinut päättää kumpaakaan, ennenkuin kello oli yksitoista. Hän moitti kuningatarta, ja oli neljännen sivun lopussa — jäljellä oli kaksitoista. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita! Falkin olisi pitänyt puhua hänen hallituksestaan, mutta koska hän ei ollut hallinnut, niin ei siitä ollut mitään sanottavaakaan. Falk kirjotti neuvostosta — yhden sivun — jäljellä siis yksitoista; hän pelasti Görtzin kunnian — sivu — jäljellä kymmenen. Hän ei ollut edes puolivälissä! Kuinka hän vihasi tuota naista! Uusia piipullisia, uusia teräskyniä! Hän meni ajassa taaksepäin, loi jälkikatsauksen, ja myrryksissään hän kolhi vanhaa ihannettaan, Kaarle XII:tta, mutta se kävi niin pian, että siitä vain tuli yksi sivu lisää. Jäännös yhdeksän! Hän kulki ajassa eteenpäin ja nuiji Fredrik I:stä. Puoli sivua. Hän katseli kaihoavin silmäyksin paperia, näki, missä oli puolitie, mutta ei voinut sinne asti koskaan päästä. Hän oli sentään kirjottanut puolikahdeksatta pientä sivua siitä, mistä Ekelundilla vain oli puolitoista. Hän viskasi puupalasen lattialle, potkaisi sen piirongin alle, ryömi hakemaan sitä taas, pyyhki tomun ja pani sen pöydälle! Mitä tuskia! Hän tunsi sielussaan itsensä niin kuivaksi kuin puksipuutukki, hän koetti päästä omaksumaan mielipiteitä, joita hänellä ei ollut, yritti herättää itsessään joitakin tunteita kuollutta kuningatarta kohtaan, mutta hänen ikävät puuhun kaiverretut piirteensä tekivät häneen saman vaikutuksen kuin puupalanenkin. Silloin huomasi hän mahdottomuutensa ja tunsi olevansa epätoivoinen, alentunut! Ja tämän uran hän oli valinnut tuon toisen sijaan! Hän tarttui taaskin järjen päästä kiinni ja siirtyi suojelusenkeliin. Alkuperältään oli se kirjotettu saksalaista yhtiötä varten, jonka nimi oli Nereus, ja sisälsi lyhykäisyydessä seuraavaa: Herra ja rouva Schloss olivat siirtolaisina lähteneet Amerikkaan ja siellä hankkineet laajoja maatiloja, jotka he, jotta kertomus olisi mahdollinen, epäkäytännöllisesti kylläkin, olivat muuttaneet kallisarvoiseksi irtaimistoksi ja koristeiksi, ja, jotta nämä varmemmin häviäisivät eikä mitään voitaisi pelastaa, lähettäneet ne edeltäkäsin eräässä ensi luokan höyrylaivassa, nimeltä Washington, n:ro 326 Veritaksesta, joka oli vuorattu kuparilla, varustettu vedenpitävillä laipioilla sekä vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä Nereuksessa 400,000 taalarista. No! Herra ja rouva Schloss lähtevät lapsineen parhaimmassa White-Star-Linjan höyrylaivassa Bolivarissa, joka oli vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä Nereuksessa, jolla oli 10,000,000 dollarin pohjarahasto, ja saapuivat Liverpooliin. Matkaa jatkettiin. He olivat tulleet Skagenin niemen kohdalle. Ilma oli tietenkin ollut kaunis ja taivas koko matkan säteilevän kirkas, mutta juuri kun he tulivat Skagenin vaarallisen niemen luo, nousi tietystikin myrsky; laiva joutui hylyksi, vanhemmat, jotka olivat henkivakuutetut, hukkuivat ja siten jättivät pelastetuille lapsilleen 1,500 puntaa sterlinkiä. Lapset tietysti tulivat tästä sangen iloisiksi ja saapuivat hyvillä mielin Hampuriin ottaakseen haltuunsa sekä henkivakuutusrahat että vanhempainsa perinnön. Kuvitelkaa heidän hämmästystään, kun he siellä saivat kuulla, että Washington, neljätoista päivää varemmin, oli ajautunut maihin Doggersin matalikolla ja että koko heidän omaisuutensa oli vakuuttamattomana mennyt meren pohjaan. Jäljellä siis oli ainoastaan henkivakuutusrahat. He kiiruhtivat yhtiön asioimistoon, mutta kuvitelkaa heidän kauhistustaan, kun saivat kuulla, että vanhemmat olivat jättäneet maksamatta viimeisen vakuutusmaksun, joka oli langennut suoritettavaksi päivää ennen — mikä kohtalon oikku! — Juuri samana päivänä, jona he hukkuivat! Lapset tulivat tästä hyvin pahoilleen ja surivat katkerasti vanhempiaan, jotka olivat niin kelpo tavalla tehneet työtä heitä varten. Itkien vaipuivat he toistensa syliin ja vannoivat tästä lähtien aina vakuuttavansa tavaransa merivahingon varalta ja etteivät koskaan unohtaisi maksaa ajoissa henkivakuutusmaksujaan.
Ja tämä tuli nyt paikallistuttaa ja sovittaa ruotsalaisiin oloihin, kirjottaa luettavaan kuntoon, novelliksi, joka oli oleva hänen ensi askeleensa kirjallisuuden alalla. Taas heräsi hänessä ylpeyden piru ja kuiskasi, että hän on rahjus, jos ryhtyy tuollaisiin asioihin, mutta tämän äänen vaimensi toinen, joka tuntui tulevan vatsan seutuvilta ja jota seurasi omituisia imeviä ja pistäviä tunteita. Hän joi lasin vettä ja poltti piipullisen, mutta vastenmielisyys yltyi; hänen ajatuksensa synkkenivät; hän huomasi huoneensa ikäväksi, aika tuntui pitkältä ja yksitoikkoiselta; hän tunsi olevansa väsynyt ja masentunut; kaikki näkyi nousseen häntä vastaan; hänen ajatuksensa olivat typeriä eivätkä koskeneet mitään tahi ainoastaan epämiellyttäviä asioita, samalla kun hänen ruumiillinen haluttomuutensa eneni! Hän varoi, että hänen oli nälkä! Kello oli yksi eikä hänellä ollut tapana syödä ennenkuin kolmelta! Hän tarkasti levottomana rahansa. Viisineljättä äyriä! Siis ei päivällistä! Se tapahtui hänen elämässään ensi kerran! Hän ei koskaan ennen ollut tuntenut sellaisia huolia! Mutta viisineljättä äyriä taskussa ei tarvitse nähdä nälkää. Voihan hän lähettää ostamaan leipää ja olutta. Ei, ei sitä voi, sillä se ei käy laatuun, se ei sovi, ja mennä itse maitokauppaan? Ei! Tai mennä lainaamaan? Mahdotonta! Ei ollut ketään, jolta hän olisi tahtonut lainata! Ollen varma tästä raivosi hänessä nälkä kuin irtipäästetty petoeläin ja repi häntä ja raastoi ja ajoi ympäri huonetta. Hän poltti piipullisen toisensa jälkeen, huumatakseen pedon, mutta se ei auttanut. Nyt kuului rummun pärinää kasarmin pihalta ja hän näki, miten kaartilaiset marssivat, kuparipulloineen päivälliselle; kaikista savupiipuista, jotka hän näki, nousi savua, päivälliskello soi Skeppsholmenissa, naapurin, poliisikonstaapelin, kyökissä kärisi ja paistin höyry tunkihe ulos avonaisesta eteisen ovesta hänen luokseen; hän kuuli veitsien ja lautasten kalinaa viereisestä huoneesta ja lapsien lukevan ruokarukouksensa, kadunkiveäjät nukkuivat kadulla, kylläisinä, päivällisuntaan, tyhjien ruokapussien päällä; hän oli vakuutettu siitä, että koko kaupunki tällä hetkellä söi päivällistä, kaikki paitsi hän yksin! Ja hän suuttui Jumalalle. Silloin leimahti kirkas ajatus hänen aivoihinsa! Hän otti Ulrika Eleonoran ja suojelusenkelin, kääri ne paperiin, kirjotti sitten Smithin nimen ja osotteen ja antoi lähetille viisineljättä äyriään. Silloin hengitti hän keveämmin ja paneusi maata sohvalleen ja näki nälkää, ylpeys mielessään.