Aurinko kadotti valonsa kuulijaparvekkeella ja salissa syntyi hirmumyrsky!
Kreivi von Splintilla on puheenvuoro:
— Quousque tandem Catilina! Niin pitkälle piti sen menemän! Unohdetaan itsensä aina siihen saakka, että uskalletaan moittia hallitusta! Kuulitteko sen, hyvät herrat! Moititaan hallitusta, tahi, mikä on vielä pahempaa, se saatetaan alttiiksi leikinlaskulle, raa'alle leikinlaskulle, sillä muuta kai ei voida otaksua tämän anomuksen olevan. Leikin, sanon minä, ei, murhayrityksen, petoksen! Voi isänmaatani! Sinun epäkelvot poikasi ovat unohtaneet, mitä ovat sinulle velkapäät! Mutta miten voisi toisin ollakaan, kun olet menettänyt ritarivahtisi, kilpesi, turvasi! Minä pyydän, että tuo mies Per Andersson, tai mikä hänen nimensä lienee, ottaa takaisin anomuksensa, tai, kautta Jumalan, on hän näkevä, että kuninkaalla ja isänmaalla vielä on uskollisia puolustajia, jotka voivat nostaa kiven ja heittää sillä petollisuuden monipäistä lohikäärmettä päähän!
Hyväksymistä kuulijaparvekkeelta, paheksumista salissa.
— Haa, luuletteko te, että minä pelkään!
Puhuja heittelee käsivarsiaan kuin viskaisi kiviä, mutta lohikäärme hymyilee satoine kasvoineen. Puhuja etsii uutta lohikäärmettä, joka ei hymyile, ja hän tapaa selostajalehterin.
— Tuolla, tuolla! — Hän viittaa kyyhkyslakkaa kohti ja heittää silmäyksiä kuin näkisi hän pohjattoman kuilun avautuvan seinässä. Tuolla on korppien pesä! Minä kuulen niiden rääkyvän, mutta ne eivät pelota minua! Ylös, Ruotsin miehet, ja hakatkaa puu maahan, sahatkaa palkit poikki, repikää alas lankut, potkikaa rikki tuolit, sälöiksi pulpetit, lastuiksi, niin pieniksi kuin tämä —
(Hän mittaa jonkun verran pikkusormeaan) — ja polttakaa sitten roju miehineen päivineen, niin olette näkevä, että valtio kukoistaa levossa ja sen yrtit vuotavat rieskaa. Niin puhuu ruotsalainen ylimys! Muistakaa se, talonpojat!
Tämä puhe, joka kolme vuotta takaperin olisi otettu vastaan Ritaritalon torilla hyvä huudoilla ja merkitty pöytäkirjoihin sana sanalta, sittemmin erikseen painettavaksi ja jaettavaksi valtakunnan kansakouluihin ja muihin julkisiin armeliaisuuslaitoksiin, vastaanotettiin kuin ajankuluksi, sitä muodosteltiin pöytäkirjoissa aika lailla ja selostettiin, merkittävää kylläkin, ainoastaan vastustuspuolueen lehdissä, jotka muuten eivät mielellään sellaista painattaneet.
Sitten Upsalan penkki pyysi puheenvuoroa. Se yhtyi asiallisesti täydelleen edelliseen puhujaan ja oli hienotajuisella korvallaan käsittänyt esitelmässä jotain muinaista miekankalskahdusta; nyt tahtoi se itse puolestaan puhua jotain yhtiöaatteesta, aatteena, mutta pyysi saada selittää, että yhtiö ei ollut keräymä rahoja, ei joukko henkilöitä, vaan yhtiö oli siveellinen persoonallisuus ja sellaisenaan syyntakeeton —
Nyt syntyi sellainen nauru ja puhelu salissa, että selostaja ei voinut saada sen enempää selkoa esitelmästä, joka päättyi siihen, että isänmaan edut olivat kyseessä, käsitteen mukaisesti katsottuna, ja että, ellei anomusta hylätä, isänmaan etuja lyötäisiin laimin ja valtio siten joutuisi vaaraan.
Sitten esitti kuusi puhujaa päivällisiin asti otteita Ruotsin virallisesta tilastosta, Naumannin perustuslaeista, lakitieteellisestä käsikirjasta ja Gööteporin Handelstidningistä, josta oli aina seurauksena, että isänmaa joutuisi vaaraan, jos Kun. Maj. selitettäisiin puolestaan vastuunalaiseksi kaikista yhtiöistä, joiden säännöt se oli hyväksynyt, ja että isänmaan edut olivat alttiina. Joku oli kyllin rohkea väittämään, että isänmaan edut olivat arpanappulan varassa, mutta toiset katsoivat niiden olevan yhden ainoan kortin varassa, muutamain mielestä ne riippuivat yhdestä hiuskarvasta, mutta viimeinen puhuja esitti, että ne riippuivat yhdestä langasta.
Kun päivällistunti tuli, evättiin anomukselta lähete valiokuntaan; s.t.s.: isänmaa pääsi kulkemasta valiokuntamyllyn, kansliasihdin, valtion silppuarkun, klubilihdan ja sanomalehtiloukun läpi. Isänmaa oli pelastettu! Isänmaa parka!
YHDEKSÄS LUKU.
Tilauksia.
Carl Nicolaus Falk ja hänen rakas vaimonsa istuivat kahvipöydän ääressä eräänä aamuna jonkun aikaa edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeen. Herra ei ollut, vastoin tapaansa, puettuna yötakkiin ja tohveleihin, ja rouvalla oli yllään kallis aamutakki.
— Niinpä niin, he kävivät täällä eilen valittamassa surua kaikki viisi — sanoi rouva iloisesti nauraen.
— Se nyt on itse…
— Nicolaus! Muista! Nyt on pöytä puhdas!
— Mitäs silloin pitää sanoa, kun suuttuu?
— Ensiksikin, ei suututa, vihastutaan! Ja sitten voihan sanoa: "Sehän nyt on merkillistä!"
— No sehän nyt on merkillistä, että sinä aina tarjoilet minulle epämiellyttäviä asioita. Ole puhumatta sellaisesta, mikä minua ärsyttää.
— Vihastuttaa, ukkoseni! — Vai niin, minun pitää kantaa kaikki huoleni yksinään, mutta sinä aina kasaat. —
— Sälytät, sanotaan!
— Kasaat, sanotaan, minun päälleni vihasi. Kuules! Sitenkö sinä lupasit naimisiin mennessämme?
— Kas niin! Ei viisasteluja, eikä logiikkaa! Jatka vain! He olivat täällä kaikki viisi, äiti ja viisi sisartasi!
— Neljä sisartani! Sinä et juuri suuresti sukuasi rakasta!
— Sinun sukuasi! No, et sinäkään!
— En! Minä en pidä heistä!
— No, he olivat täällä ja valittivat sitä, että lankosi oli ajettu pois virastosta, ja sen olivat he lukeneet Isänmaasta. Eikö ollut niin?
— Oli! Ja sitten olivat siksi hävyttömiä, että sanoivat minulle, ettei minulla enää ole mitään oikeutta olla röyhkeä.
— Ylpeä, eukkoseni!
— Röyhkeä, sanoivat he; minä en koskaan olisi alentunut käyttämään sellaista sanaa!
— No, mitä sinä vastasit? Annoit kai heitä kynsille.
— Annoin, siitä saat olla varma! Ja niin, että muori uhkasi olla koskaan tulematta minun ovieni sisäpuolelle.
— Ei, sanoiko hän niin? Luuletko hänen pitävän sanansa?
— En, sitä en luule! Mutta varmaa on, että ukko…
— Elä sinä kutsu isääsi ukoksi, niin että joku kuulee.
— Luuletko, että niin tekisin! Kuitenkaan ei ukko — näin meidän kesken — enää tule koskaan tänne.
Falk vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän jatkoi:
— Onko sinun äitisi ylpeä? Onko häntä helppo loukata? Minä niin epämieluisasti loukkaan ihmisiä, kuten tiedät! Sinun täytyy sanoa minulle hänen heikot, arat puolensa, niin minä koetan olla kajoamatta niihin.
— Onko hän ylpeä? Tavallaan, sen kai tietänet. Jos hän esimerkiksi saisi kuulla, että meillä on ollut kutsut, joihin ei häntä eikä sisaria oltu pyydetty, niin ei hän koskaan enää tulisi tänne.
— Varmastiko?
— Varmasti, siitä voit olla vakuutettu!
— Se nyt on merkillistä, että hänen säätyisensä ihmiset…
— Mitä sinä sanot?
— No — no! Että naiset voivat olla niin tunteellisia! Kuules, miten on sinun yhdistyksesi laita nykyään? Miksi sinä sitä nimitit?
— "Naisen oikeuksien puolesta"!
— Mitä oikeuksia ne muka ovat?
— Että nainen saa itse hallita omaisuuttaan.
— No, etkö sinä saa?
— En, minä en saa!
— No, mitäs omaisuutta sinulla sitten on, jota et saa hallita?
— Puolet sinun omaisuudestasi, ukkoseni! Naimaosani!
— Herra varjele, kuka sinulle tuollaisia tuhmuuksia on opettanut?
— Ne eivät ole mitään tuhmuuksia, se on ajanhenkeä näetkös! Uusi lainsäädäntö tulisi tällainen: minä saisin puolet mennessäni naimisiin ja sillä puolella saisin minä ostaa, mitä tahdon.
— Ja kun olet ostanut sen loppuun, niin saisin minä kuitenkin elättää sinut? Se olisi kauniisti tehty!
— Olisit siihen pakotettu, sillä muutoin saisit työhuonetta! Niin säätää laki siitä, joka ei tahdo elättää vaimoaan.
— Ei, kuulehan, tämä menee liian pitkälle! Mutta kaikissa tapauksissa.
Onko teillä ollut kokousta? Mitä väkeä siinä oli? Kerro!
— Me vielä vaan laittelemme sääntöjä, alustavissa kokouksissa.
— No, mitä ihmisiä niissä käy?
— Revisorin rouva Hornan ja hänen armonsa Rehnhjelm nyt aluksi.
— Rehnhjelm! Se on koko hyvä nimi! Luulen kuulleeni sen ennenkin. Mutta eikö ollut kysymys jostain ompeluseurasta myöskin, jonka te muodostaisitte?
— Perustaisitte, sanotaan! Oli kyllä, ja voitko ajatella, että pastori
Skåre tulee lukemaan jonakin iltana.
— Pastori Skåre on mainio saarnamies ja hän seurustelee suuressa maailmassa. Se on oikein, eukkoseni, että kartat huonoa seuraa. Ei mikään ole vahingollisempaa ihmiselle kuin huono seura. Sen sanoi isäni aina eläissään, ja se on ollut minun ankarimpia periaatteitani.
Rouva poimi leivänmuruja ja koetti niillä täyttää tyhjän kahvikuppinsa, herra etsi liivintaskustaan hammastikun kaivaakseen sillä pois hampaastaan sinne tarttunutta kahvia.
Aviopuolisot olivat toistensa seurassa noloina. He tunsivat toistensa ajatukset ja tiesivät, että se, joka äänettömyyden katkaisisi, sanoisi jonkun tuhmuuden, jotain moitteenalaista. He valikoivat mielessään uusia aiheita, koettelivat niitä, mutta huomasivat ne kelvottomiksi; kaikki olivat ne jossain yhteydessä tahi ainakin ne voi saattaa johonkin yhteyteen sen kanssa, mitä edellä oli sanottu. Falk koetti keksiä jotain vikaa tarjoamisessa, joka voisi herättää hänen paheksumistaan. Rouva katseli ulos ikkunasta nähdäkseen, tulisiko jotain muutosta ilmassa, mutta — turhaan.
Silloin tuli palvelija ja heitti pelastavan oljenkorren sanomalehtien muodossa, samalla ilmottaen notario Levinin.
— Pyydä odottaa! käski herra.
Sitten antoi hän saappaiden karjua hetken aikaa poikki lattian, jotta odottaja parka eteisessä aikoinaan saisi tiedon hänen korkeasta saapumisestaan.
Levin, johon vasta-keksitty eteisessä odottaminen oli tehnyt eloisan vaikutuksen, saatettiin lopuksi vapisevana herran huoneeseen, jossa hänet vastaanotettiin lyhyesti kuten ainakin anoja.
— Onko sinulla paperi mukanasi? kysyi Falk.
— Luullakseni on, vastasi hämillään oleva, ja kaivoi esiin tukun maksuosotuksia ja vekselilomakkeita kaikenlaatuisia ja suuruisia. — Mihin pankkiin veli mieluummin haluaa? Minulla on papereita kaikkiin paitsi yhteen?
Huolimatta hetken juhlallisuudesta täytyi Falkin hymyillä nähdessään puoleksikirjotettuja maksuosotuksia, joista puuttui toinen nimi, kirjotettuja vekselejä ilman hyväksyjää ja valmiiksi kirjotettuja vekselejä, jotka oli hylätty.
— Otamme kai Köydenpunojain pankin, sanoi Falk.
— Se tosiaankin on ainoa, joka ei kelpaa, — sillä — siellä minut tunnetaan!
— No Suutarien pankki, Räätälien pankki, mikä tahansa, mutta pian!
Yhdyttiin Nikkarien pankista.
— Nyt, sanoi Falk, katseessaan ilme, kuin hän olisi ostanut toisen sielun. Nyt pitää sinun hankkia itsellesi uudet vaatteet, mutta univormuräätäliltä, jotta sitten voit saada vormusi velaksi.
— Vormuni? Ei sitä kukaan käytä…
— Vaiti, kun minä puhun! Sen pitää olla valmiina nousevalla viikolla torstaina, jolloin minun luonani on suuret kutsut. Tiedäthän, että minä olen myynyt puotini varastoineen ja että minä huomenna saan tukkukauppiaan arvonimen.
— Oo, toivotan onnea…
— Vaiti, kun minä puhun! Nyt menet vieraisille Skeppsholmeniin. Kavalalla seurustelutavallasi ja tavattomalla ominaisuudellasi osata puhua pötyä olet sinä onnistunut voittamaan puolellesi anoppini. No! Sinun tulee kysyä häneltä, mitä hän piti suurista kutsuista sunnuntaina täällä meillä.
— Täällä? Oliko sinulla…
— Vaiti ja tottele sinä vain! — Silloin hän tulee kiukusta viheriäiseksi ja kysyy, olitko sinä kutsuttu? Sinä et tietenkään ollut, kosk'ei täällä mitään kutsuja ole ollutkaan! No! Te ilmaisette molemminpuolisen tyytymättömyytenne, tulette hyviksi ystäviksi, parjaatte minua, sillä minä tiedän, että sen sinä osaat; mutta sinun pitää kehua vaimoani! Ymmärrätkö?
— En, en oikein.
— Sitä sinun ei tarvitsekaan, ainoastaan totella! Yksi asia vielä: voit sanoa Nyströmille, että minä olen tullut ylpeäksi, enkä tahdo enää seurustella hänen kanssaan. Sano se suoraan, niin puhut kerrankin totta! — Ei, seis! Annetaan sen olla, vielä jonkun aikaa. Menet hänen luokseen, puhut torstain merkityksestä, selität hänelle suuria etuja, monia hyviä töitä, loistavia toiveita j.n.e. Ymmärräthän.
— Ymmärrän.
— Mutta sitten viet käsikirjotuksen kirjapainoon ja — sitten —
— Sitten me hänet syöksemme alas!
— No, jos haluat siten sanoa, niin oli menneeksi!
— Ja minä luen runon kutsuissa ja jaan sitä?
— Hm, niin! Vielä yksi asia! Koeta tavata veljeäni! Ota selville millaisissa oloissa hän nykyään on ja kenen kanssa hän seurustelee! Tungettele hänen seuraansa ja varasta hänen luottamuksensa — se on helppoa; rupea hänen ystäväkseen! Kerro hänelle, että minä olen pettänyt häntä, sano hänelle, että olen ylpeä, ja kysy häneltä, paljonko hän vaatii, jos suostuu muuttamaan nimensä!
Levinin valkoisten kasvojen yli kulki ohut viheriä varjo, jonka piti olla olevinaan punehdusta.
— Tuo viimeinen oli hieman ilkeätä, sanoi hän.
— Mitä? Kuules nyt! Vielä yksi asia! Liikemiehenä tahdon minä, että asiani ovat järjestyksessä. Menen takuuseen niin ja niin suuresta summasta; minä saan sen maksaa — sehän on selvä!
— Oo — oo!
— Ah, älä löpise! Kuolemantapauksen sattuessa, ei minulla ole minkäänlaista vakuutta. Kirjota minulle tämä velkakirja, joka on asetettu omistajalle ja maksettavaksi vaadittaessa; sehän on vain muotoseikka!
Kuultuaan sanan omistajalle kulki heikko väristys läpi Levinin jäsenten, ja hän tarttui epäröiden kynään, vaikka tiesikin, ettei enää ollut mahdollista peräytyä. Hän näki joukon puolisiistejä miehiä seisomassa kujana kepit kädessä, silmälasit nenällä ja povitaskut pullollaan leimattuja papereita; hän kuuli naputuksia oville, juoksua rappusissa, kutsuja, uhkauksia, lykkäysaikaa; kuuli raastuvan kellon lyövän, kun miehet tekivät kunniaa espanjanruokoisilla kepeillään, ja hänet vietiin jalkaraudoissa mestauspaikalle, jossa hän itse päästettiin vapaaksi, mutta hänen kansalaiskunniansa joutui piilun alle ihmisjoukkojen riemuitessa.
Hän allekirjotti. Vastaanotto oli lopussa.
KYMMENES LUKU
Sanomalehtiosakeyhtiö Harmaaviitta.
Ruotsi oli työskennellyt 40 vuotta saavuttaakseen sen oikeuden, jonka jokainen täysi-ikäisyyden saavuttanut tapaa saada. Oli kirjotettu lentokirjasia, perustettu sanomalehtiä, viskattu kiviä, syöty illallisia ja pidetty puheita; oli pidetty kokouksia ja kirjotettu anomuksia, matkustettu rautateitse, puristettu käsiä, muodostettu vapaaehtoisia joukkoja, ja niin lopulta saatiin suurella jyryllä se, mitä tahdottiin. Innostus oli suuri ja oikeutettu. Ooperakellarin vanhat koivupöydät tulivat valtiollisiksi puhujalavoiksi, reformipunssin höyryt kasvattivat siellä monta politikkoa, jotka sitten pitivät suurta melua, reformisikarien käry herätti monta kunnianhimoista unelmaa, jotka sitten eivät toteutuneet; vanha tomu pestiin pois reformisaippualla ja luultiin, että kaikki oli hyvin, ja niin mentiin paljon puuhan jälkeen maata, odottamaan loistavia seurauksia, jotka nyt tulisivat itsestään. Nukuttiin parisen vuotta, mutta kun herättiin, oli edessä todellisuus, ja luultiin, että oli erehdytty. Yhtä ja toista napinaa kuului; niitä valtiomiehiä, joita äsken oli kohotettu pilviin, alettiin tarkastaa lähemmin; olipa yksin opiskelevan nuorisonkin joukossa sellaisia, jotka olivat huomanneet, että koko ehdotus oli otettu maasta, joka oli hyvin likeisessä suhteissa ehdotuksen tekijään, ja että se voitiin alkuperäisenä lukea eräästä hyvin tunnetusta käsikirjasta. Lyhyesti: sille ajalle oli luonteenomaista jonkunlainen nolaus, joka kohta muuttui yleiseksi tyytymättömyydeksi eli kuten sitä kutsutaan — oppositsiooniksi. Mutta se oli uudenlaista oppositsioonia, sillä se ei, kuten tavallisesti, kohdistunut hallitukseen, vaan valtiopäiviin. Se oli vanhoillista oppositsioonia, ja siihen liittyivät sekä vapaamieliset että vanhoilliset, nuoret ja vanhat, joten maassa vallitsi suuri kurjuus.
Nyt tapahtui, että sanomalehtiosakeyhtiö Harmaaviitta, joka oli syntynyt ja kasvanut vapaamielisten olojen aikana, alkoi herpaantua, kun sen tuli puolustaa mielipiteitä (jos nyt voi puhua yhtiön mielipiteistä), jotka eivät olleet yleisessä suosiossa. Johtokunta esitti silloin yhtiökokoukselle ehdotuksen muutamien erinäisten mielipiteitten muuttamisesta, jotka eivät enää hankkineet yrityksen toimeentulolle tarvittavaa tilaajamäärää. Kokous hyväksyi ehdotuksen, ja Harmaaviitta kuului nyttemmin vanhoillisiin. Mutta, tässä oli yksi mutta, joka kuitenkaan ei suuresti vaivannut yhtiötä; täytyi vaihtaa toimittajaa, jotta ei itseään olisi häväisty; että näkymätön toimitus pysyisi paikallaan, katsottiin itsestään selväksi. Toimittaja, joka oli kunnian mies, otti eronsa. Toimitus, joka kauan oli kärsinyt pilkkaa punaisuudestaan, vastaanotti ehdotuksen riemulla, koska se siten ilmaiseksi pääsi "parempien ihmisten" kirjoihin. Jäljellä oli huoli hankkia uusi toimittaja. Yhtiön uuden ohjelman mukaan tuli hänellä olla seuraavat ominaisuudet: ensiksikin piti hänen nauttia jakamatonta luottamusta kansalaisena, kuulua virkamiessäätyyn, omata arvonimi, anastettu tahi saatu, jota tarpeen tullessa voitiin parantaa; sitäpaitsi piti hänen olla ulkomuodoltaan arvokas, jotta häntä voitiin näyttää juhlissa ja muissa julkisissa huveissa; hänen tuli olla epäitsenäinen, hieman typerä, koska yhtiö tiesi, että tosi tyhmyyttä aina seuraa vanhoillisuus ajatustavoissa ja samalla joku määrä kavaluutta, joka tuntee ilmassa esimiesten toivomukset, ja joka ei koskaan unohda, että yhteishyvä on yksityistä laatua, oikein ymmärrettynä tietenkin; samoin tuli hänen olla puoli-vanha, koska häntä silloin paremmin voisi ohjata, ja nainut, koska yhtiö, johon kuului liikemiehiä, oli nähnyt, että naineet rengit käyttäytyvät paremmin kuin naimattomat.
Henkilö löydettiin ja hänellä oli suuressa määrin kaikki mainitut ominaisuudet. Hän oli ihmeellisen kaunis mies, jolla oli jotensakin hyvä vartalo, pitkä, hulmuileva vaalea kokoparta, joka peitti kaikki ne heikot paikat, joita hänen kasvoissaan oli, ja joista sielu muuten esteettömästi olisi pilkistänyt esiin. Hänen suuret, avonaiset kavalat silmänsä vangitsivat katsojan ja ryöstivät häneltä luottamuksia, joita sitten väärinkäytettiin rehellisellä tavalla; hänen jonkun verran peitetty äänensä, joka ainoastaan puhui rakkauden, rauhan, vanhurskauden ja ennen kaikkea isänmaallisuuden sanoja, houkutteli monta harhaanjoutunutta kuulijaa kokoontumaan sen punssipöydän ääreen, jossa tämä erinomainen mies iltansa vietti jakaen oikeutta ja isänmaallisuutta. Oli ihmeteltävää kuulla millainen vaikutusvalta tällä kunnian miehellä oli huonoon ympäristöönsä; nähdä sitä ei voinut, mutta sen kuuli. Koko tuo joukkue, joka vuosikausiksi oli päästetty irralleen kaiken vanhan ja arvokkaan kimppuun, joka oli usutettu hallituksen ja virkamiesten päälle, joka kaiken kukkuraksi oli hyökännyt raastamaan korkeimpiakin kysymyksiä, he olivat nyt hiljaisia ja täynnä rakkautta muita, paitsi vanhoja ystäviä, kohtaan, olivat rehellisiä ja säädyllisiä ja vanhurskaita, paitsi sydämissään. He seurasivat kaikin puolin uutta ohjelmaa, jonka uusi toimittaja oli säätänyt astuessaan hallitukseen ja jonka ydinkohtana oli — harvoin sanoin — vainota kaikkea uutta hyvää, edistää kaikkea vanhaa huonoa, ryömiä vallan edessä, kohottaa niitä, jotka olivat onnistuneet, lyödä maahan niitä, jotka halusivat nousta, jumaloida onnistumista ja parjata onnettomuutta, vaikkakin tästä ohjelman vapaassa käännöksessä sanottiin: "tunnustaa ja hyväksyä vain se, mikä on koeteltua ja taatusti hyvää, vastustaa kaikkia uudistelupuuhia, ankarasti, mutta oikeamielisesti vainota yksityisen pyrinnöitä saavuttaa epäoikeutetusti sitä menestystä, jota ainoastaan rehellisen työn tulee tuottaa." Salaperäisyydellä tässä viime kohdassa, joka oli toimituksen sydäntä lähinnä, oli kuitenkin selityksensä, jota ei kovinkaan kaukaa tarvinnut etsiä. Toimitukseen nimittäin kuului henkilöitä, jotka kaikki, tavalla tai toisella, olivat nähneet toiveensa murskautuvan, useimmat ollen siihen kuitenkin itse syypäät, pääasiallisesti laiskuuden ja juoppouden tähden; muutamat olivat n.k. yliopistoneroja, joilla kerran oli ollut suuri nimi laulajina, puhujina, runoilijoina tahi pilanlaskijoina ja jotka sittemmin olivat tulleet karkotetuksi oikeudenmukaiseen unhoon, jota he sanoivat vääräksi. Nyt oli heidän vuosikausia täytynyt kirvelevin mielin edistää ja kiittää kaikkien vasta-alkajien yrityksiä ja ylipäänsä kaikkea uutta; ei siis ollut ihmeteltävää, jos he nyt käyttivät suotuisaa tilaisuutta hyväkseen käydäkseen mitä rehellisimmillä tekosyillä käsiksi kaikkeen uuteen hyvään ja huonoon, sekasin ja erotuksetta. Varsinkin toimittaja oli oikea epeli vainuamaan humbuugia ja väärintekoja. Jos joku valtiopäivämies vastusti ehdotuksia, joitten tarkotuksena oli yksityisten ryhmäetujen vuoksi saattaa häviöön maa, niin nimitettiin tätä heti humbuugiksi, joka tahtoi tekeytyä muista erikoiseksi, joka janosi valtioneuvoksen hännystakkia, hän ei sanonut salkkua, sillä hän kiinnitti enemmän huomiota vaatteisiin. Mutta politiikka ei ollut hänen vahvoja puoliaan, tai suoremmin sanottuna hänen heikkouksiaan, vaan se oli kirjallisuus. Hän oli kerran Pohjoismaisessa juhlassa pitänyt runomittaisen puheen naisille ja silloin tärkeältä osalta kartuttanut runokirjallisuutta, joka runo sitten monistettiin niin useassa maaseutulehdessä kuin tekijä katsoi kuolemattomuudelleen olevan tarpeellista. Siten hän nyt oli runoilija ja osti suoritettuaan tutkintonsa toisen luokan piletin Tukholmaan, astuakseen elämään ja vastaanottaakseen sen kunnioituksen, jota hänellä runoilijana oli oikeus vaatia. Kovaksi onneksi eivät pääkaupunkilaiset lue maaseutulehtiä. Nuori mies oli tuntematon ja hänen kykynsä arvioimaton. Viisaana miehenä, sillä hänen pieni järkensä ei ollut koskaan siinä suhteessa vahingoittunut liiallisesta mielikuvituksesta, peitti hän haavan ja teki siitä elämänsä salaisuuden. Katkeruus, joka oli syntynyt siitä, että hän oli nähnyt rehellisen työnsä, joksi hän sitä sanoi, jäävän palkitsematta, teki hänet erittäin sopivaksi kirjallisuuden senssoriksi, mutta hän ei itse kirjottanut, sillä paikkansa esti häntä ottamasta osaa sellaisiin henkilökohtaisiin toimiin, vaan hän jätti sen viran vakinaiselle arvostelijalle, joka seisoi kaikkien yläpuolella oikeamielisyydessä ja lahjomattomassa ankaruudessa. Tämä oli itse kirjotellut runoja 16 vuotta, ilman että kukaan ihminen oli niitä lukenut, ja hän oli silloin käyttänyt salanimeä, kenenkään viitsimättä kysyä, mikä kirjailijan oikea nimi oli. Hänen runonsa kaivettiin kuitenkin tomusta esiin joka joulu ja niitä kehui Harmaassaviitassa tietystikin joku puolueeton henkilö, joka silloin aina pani nimimerkkinsä kirjotuksen alle, jottei yleisö luulisi kirjailijaa itseään sen kirjottajaksi, sillä yhä vielä toivottiin yleisön tuntevan kirjailijan. Seitsemännellätoista vuodella katsoi kirjailija ajan tulleen panna uuteen kirjaan (uusi painos vanhasta) oikea nimensä näkyviin. Mutta silloin salli kova onni, että Punahilkka, jota toimitti nuori väki, joka ei koskaan ollut kuullut vanhan salanimen oikeata nimeä, käsitteli kirjailijaa kuten ainakin vasta-alkajaa ja lausui julki hämmästyksensä niin hyvin siitä, että kirjailija ensi kerran esiintyessään pani nimensä ilmi, kuin samalla siitä, että nuori mies voi kirjottaa niin kuivasti ja niin vanhanaikaisesti. Se oli kova isku; vanha salanimi sai kuumeen, mutta toipui; ja saatuaan loistavan hyvityksen Harmaassaviitassa, joka yhdessä hengenvedossa löi maahan koko yleisön, nimitti sitä siveettömäksi, epärehelliseksi, koska ei voinut antaa arvoa rehelliselle, terveelle ja siveelliselle kirjalle, joka voitiin panna vaikka lapsen käteen tekemättä vahinkoa. Tästä viime kohdasta piti muuan pilalehti suurta hauskutusta, niin että salanimen tauti uusiintui, minkä jälkeen hän vannoi ikuista kuolemaa kaikelle kotimaiselle kirjallisuudelle, jota siitä hetkestä alkaen syntyisi, kuitenkaan ei kaikelle, sillä terävä huomiontekijä oli havainnut, että Harmaassaviitassa koko usein kiitettiin kurjaa kirjallisuutta, vaikkakin laimealla, usein kaksimielisellä tavalla, ja oli sama huomiontekijä pannut merkille, että tätä kurjaa kirjallisuutta julkaisivat eräät määrätyt kustantajat, mutta senhän ei silti tarvinnut merkitä sitä, että salanimi antoi joittenkin ulkonaisten seikkojen, kuten kaalikääreiden tahi happamen silakan, vaikuttaa itseensä, sillä hän, kuten koko toimitus, olivat oikeamielisiä miehiä, jotka varmaankaan eivät olisi uskaltaneet niin kovasti tuomita muita, elleivät itse olisi olleet nuhteettomia.
Sitten tuli teatteriarvostelija. Hän oli saanut kasvatuksensa ja harjottanut draamallisia opinnoitaan kutsuntakonttorissa X-köpingissä ja siellä ollessaan osunut rakastumaan erääseen suuruuteen, joka ei missään muualla ollut suuruus kuin X-köpingissä. Koska hän ei ollut siksi valistunut, että olisi voinut erottaa yksityisen mielipiteensä yleisemmästä, niin tapahtui hänelle se seikkailu, että kun hänet ensi kerran päästettiin irti Harmaanviitan palstoilla, hän kerrassaan musersi maan ensimmäisen näyttelijättären ja väitti, että tämä siinä osassa matki mamselli — mikä hänen nimensä lienee ollutkaan. Että tämä tapahtui säädyttömällä tavalla, sitä ei kai tarvitse sanoa, eikä sitäkään, että se tapahtui, ennenkuin Harmaaviitta oli purjeensa kääntänyt. Tämä kaikki hankki hänelle nimen s.o. vihatun, halveksitun nimen, mutta kuitenkin nimen, joka sai aikaan, ettei hänen herättämänsä vastenmielisyys voinut häntä vahingoittaa. Hänen etevimpiin, vaikka myöhään arvoa saaneihin ominaisuuksiinsa teatteriarvostelijana kuului, että hän oli kuuro. Koska kului useita vuosia, ennenkuin tämä huomattiin, ei tiedetty, oliko se jossain yhteydessä sen kaksinkohtauksen kanssa, jonka hänen arvostelunsa aiheutti eräänä iltana ooperaeteisessä sen jälkeen, kun kaasu oli sammutettu. Nyttemmin harjotti hän käsivoimiaan ainoastaan nuoreen väkeen, ja se, joka olot tunsi, voi hänen arvostelustaan täsmälleen tietää, milloin hänelle oli sattunut kulisseissa joku onnettomuus, sillä luulotteleva pikkukaupunkilainen oli jostakin lukenut, että Tukholma oli Pariisi, ja niin hän itsekin uskoi.
Taidetuomari tahollaan oli vanha akateemikko, joka ei koskaan ollut pensseliin tarttunut, mutta joka kuului loistavaan taiteilijaseuraan Minervaan. Siten hänellä oli tilaisuus kuvailla yleisölle taideteoksia, ennenkuin ne olivat tehtyjäkään, niin että yleisöltä säästyi vaiva itse muodostaa niistä mielipiteensä. Hän oli aina lempeä tuttavilleen eikä koskaan unohtanut heistä ainoatakaan selostaessaan näyttelyä, ja hänellä oli niin monivuotinen tottumus kirjottaa kauniisti heistä, ja miten olisikaan hän muuta uskaltanut, että hän osasi mainita kaksikymmentä nimeä puolella palstalla, joten hänen arvostelunsa muistuttivat tunnettua leikkiä "tauluja ja kilpikirjotuksia." Nuoria hän sitävastoin omantunnonmukaisesti ei maininnut koskaan, niin että yleisö, joka ei kymmeneen vuoteen ollut kuullut muiden kuin vanhojen nimiä, alkoi tulla toivottomaksi taiteen tulevaisuudesta. Yhden poikkeuksen hän kuitenkin oli tehnyt, ja sen hän oli tehnyt nyt juuri, ja ikävä kyllä onnettomana hetkenä, ja sentähden Harmaaviitta oli liikutetussa mielentilassa tänä aamuna.
Tapahtuma oli seuraava:
Sellén, jos muistamme tämän vähäpätöisen nimen eräästä edellisestä, jotenkin vähäpätöisestä tilaisuudesta, oli tullut tauluineen näyttelyyn viime hetkessä. Kun taulu oli saanut niin huonon paikan kuin saada voi, kosk'ei tekijällä ollut kuninkaallista mitalia eikä kuulunut Akatemiaan, saapui "Kaarle IX:nnen Professori." Häntä nimitettiin siksi, koska hän ei milloinkaan maalannut muuta kuin kohtauksia Kaarle IX:nnen historiasta; tämä taas johtui siitä, että hän kerran eräästä huutokaupasta oli ostanut viinilasin, pöytäliinan, tuolin ja pergamentin Kaarle IX:nnen ajoilta, joita hän nyt oli maalannut kaksikymmentä vuotta, joskus ilman kuningasta, joskus kuningas mukana. Mutta hän oli nyt professori ja ritari ja sitä ei voitu auttaa. Hänellä oli nyt tuo akateemisesti sivistynyt seurassaan, kun hänen silmänsä sattuivat osumaan hiljaiseen vastustusmieheen ja hänen tauluunsa.
— Vai niin, herra on taas täällä? — Hän otti esiin kakkulat. — Vai niin, tuon pitäisi nyt olla sitä uutta tyyliä! Hm! Kuulkaapas nyt, herra! Totelkaa te vanhaa miestä; viekää tuo pois! Ottakaa se pois, tahi minä kuolen. Ja herra tekee itselleen suuren palveluksen! Mitäs veli tästä sanoo?
Veljen mielestä se oli, suorastaan, hävytöntä ja hän tahtoi ystävänä neuvoa herraa rupeamaan ammattimaalariksi.
Sellén väitti sävyisästi, mutta pistävästi, että koska sillä uralla oli niin paljon kunnollista väkeä, niin hän siksi oli valinnut taiteilijauran, jolla sitäpaitsi oli paljon helpompaa päästä eteenpäin, kuten oli osottautunut. Tästä nenäkkäästä vastauksesta professori joutui suunniltaan ja käänsi selkänsä muserretulle, mutisten uhkauksen, jonka akateemikko vaihtoi pariksi lupaukseksi.
Sitten oli valistunut osto-komitea kokoontunut — suljettujen ovien takana. Kun ovet jälleen avattiin, oli kuusi taulua ostettu niillä rahoilla, jotka yleisö oli maksanut kotimaisten taiteilijoiden kehottamiseksi. Pöytäkirjan ote, joka julkaistiin sanomalehdissä, kuului näin: Taideyhdistys osti eilen seuraavat teokset: 1:o "Vettä ja härkiä." Maisema, maalannut tukkukauppias K. 2:o "Kustaa Adolf ennen Magdeburgin polttamista." Historiallinen maalaus, maalannut liinarihkamakauppias L. 3:o "Niistävä lapsi." Laatumaalaus, maalannut luutnantti M. 4:o "Höyrylaiva Bore satamassa". Merimaalaus, maalannut laivansuorittaja N. 5:o "Puita ja naisia". Maisema, maalannut kuninkaallinen sihteeri O. 6:o "Kanoja sampinjoonien kera". Stilleben, maalannut näyttelijä P.
Näitä taideteoksia, jotka keskimäärin maksoivat 1,000 riksiä, ylisti sitten Harmaaviitta kahdella ja kolmellaneljänneksellä palstalla (á 15 riksiä palsta), ja tämähän nyt ei ollut mitään erikoisempaa, mutta arvostelija oli, osaksi saadakseen palstan täyteen, osaksi ajoissa ehkäistäkseen yltyvän pahan, käynyt käsiksi siihen säädyttömyyteen, jota oli alkanut esiintyä, nimittäin että nuoret, tuntemattomat seikkailijat, jotka olivat karanneet akatemiasta, nyt ilman opinnoita, ainoastaan tehontavottelulla ja tempuilla koettivat saattaa harhaan yleisön terveen arvostelukyvyn. Tämän jälkeen otettiin Selléniä korvista ja piestiin niin pahanpäiväisesti, että se oli hänen vihamiehistäänkin väärin — ja silloinhan sen jo voi arvata! Ei siinä kyllin, että häneltä kiellettiin kyvyn haimenkin ja että häntä nimitettiin humbuugiksi, mutta hyökättiin hänen yksityisen taloudellisen asemansakin kimppuun, viittoiltiin niihin huonoihin paikkoihin, joissa hänen täytyi syödä päivällistään, huonoihin vaatteisiin, joissa hänen täytyi käydä, hänen huonoon siveellisyyteensä, kelvottomaan ahkeruuteensa, ja lopetettiin ennustamalla hänelle, uskonnon ja siveellisyyden nimessä, tulevaisuutta jossain yleisessä työlaitoksessa, kosk'ei hän näyttänyt tahtovan parantua ajoissa.
Tämä oli suuri konnantyö, jonka oli saanut aikaan kevytmielisyys ja omanvoitonpyynti, ja ihme oli, ettei ainoatakaan sielua mennyt hukkaan sinä iltana, jolloin Harmaaviitta ilmestyi.
Vuorokauden kuluttua ilmestyi Lahjomaton. Se teki erinäisiä nenäkkäitä huomautuksia siitä, miten yleisön varoja hoiti joku nurkkakunta; miten viime ostossa ainoakaan taulu ei ollut maalarin maalaama, vaan virkamiesten ja elinkeinonharjottajain, jotka olivat kyllin häpeemättömiä kilpailemaan taiteilijoiden kanssa, joiden ainoat markkinat olivat täällä; miten nämä ryövärit pilasivat maun ja turmelivat siveellisesti taiteilijat, joitten ainoana pyrkimyksenä tästälähin täytyi olla se, että koettaisivat maalata yhtä huonosti kuin ne, jotka saivat myydyksi, jos mieli heidän välttää turmioon joutumista. Sitten vedettiin Sellén esiin. Hänen taulunsa oli kymmeneen vuoteen ensimmäinen, joka oli lähtenyt ihmissielusta; taide oli 10 vuotta ollut värien ja pensselien tuotetta; Sellénin taulu oli rehellistä työtä, täynnä mielijohdetta ja innostusta, täysin alkuperäistä, jonka ainoastaan se, joka on katsellut luonnon henkeä kasvoista kasvoihin, on voinut tehdä. Arvostelija varotti nuorta maalaajaa koettamasta päästä vanhojen rinnalle, sillä niiden ohi oli hän jo mennyt, ja kehotti häntä uskomaan ja toivomaan, sillä hänellä oli kutsumuksensa j.n.e.
Harmaaviitta vaahtosi kiukusta.
— Saattepa nähdä, että mies onnistuu! huudahti toimittaja. Piru vie, että me häntä kohtelimme niin kovakouraisesti! Ajatelkaapa, jos hän onnistuu! Silloin me olemme häväisseet itsemme! — Mutta akateemikko vannoi, että mies ei onnistu, ja meni kotiinsa rauhattomuus mielessään ja luki kirjojaan ja kirjotti tutkimuksen, joka yhä edelleen todisti, että Sellén oli humbuugia ja että Lahjomaton oli lahjottu.
Harmaaviitta hengähti, mutta ainoastaan saadakseen uuden iskun.
Seuraavan päivän aamulehti ilmotti, että hänen majesteettinsa oli ostanut Sellénin "mestarillisen maiseman, joka jo monena päivänä oli houkutellut yleisöä näyttelyyn".
Nyt elivät Harmaanviitan purjeet ja ne lepattivat kuin rätti aidanseipäässä. Käännyttäisiinkö vai kuljettaisiinko täysin purjein eteenpäin. Kysymys oli lehdestä ja arvostelijasta. Silloin päätti toimittaja (toimeenpanevan johtajan käskystä), että arvostelija uhrataan ja lehti pelastetaan. Mutta miten? Muistettiin Struve, joka oli täysin perehtynyt kaikkiin sanomalehtimiestaidon sokkeloihin, ja hänet kutsuttiin. Silmänräpäyksessä oli hän asemasta selvillä ja lupasi muutamaan päivään saada aluksen kääntymään vasten tuulta. Ymmärtääkseen Struven temppuilua täytyy tietää muutamia hänen elämäkertansa tärkeimpiä kohtia. Synnyltään oli hän yliopisto-vetelehtijä ja puutteen tähden joutunut kirjallisuuden helmoihin. Ensin tuli hänestä sosiaalidemokraatisen Kansan Lipun toimittaja; sitten siirrettiin hänet vanhoillisiin Talonpojankiusaajaan; mutta kun tämä muutettiin toiseen kaupunkiin, kalustoineen, painoineen ja toimittajineen, muutettiin nimi Talonpojanystäväksi ja samalla saivat mielipiteetkin toisen värin. Sitten Struve myytiin Punahilkkaan, johon hän sopi erinomaisesti, kun hän tunsi kaikki vanhoillisten metkut, samaten kuin hänen suurin ansionsa nyt Harmaassaviitassa oli se, että hän tunsi perivihollisen Punahilkan kaikki salaisuudet, joita nyt väärinkäytti mitä suurimmalla vapaudella.
Struve alkoi puhdistamistyönsä painattamalla kirjotuksen Kansan Lippuun, josta sitten lainattiin muutamia rivejä Harmaaseen viittaan, jotka kuvailivat suurta näyttelyssä-käyntiä. Sitten kirjotti hän "Lähetetyn" Harmaaseenviittaan, jossa hyökkäsi arvostelija akateemikkoa vastaan, mitä seurasi muutamia rauhottavia sanoja, Toim. allekirjottamia. Nämä sanat kuuluivat: "Vaikkakaan emme koskaan ole olleet yhtä mieltä arvoisan arvostelijamme kanssa herra Sellénin suuresti ja oikeutetusti kiitetystä maisemasta, emme kuitenkaan toiselta puolen voi täysin hyväksyä arvoisan lähettäjän todistuskappaleita, mutta koska periaatteisiimme kuuluu sallia toistenkin lausua mielipiteensä palstoillamme, emme ole epäröineet painattaa ylläolevaa kirjotusta".
Nyt oli jää rikottu. Struve, joka kertoman mukaan on kirjottanut kaikesta — paitsi kufisista rahoista — kirjotti nyt loistavan arvostelun Sellénin taulusta ja allekirjotti sen hyvin luonteenomaisella merkillä "Dixi". Ja niin oli Harmaaviitta pelastettu, ja, ymmärrettävästi, myöskin Sellén, vaikkakaan se nyt ei ollut niin tärkeätä.
YHDESTOISTA LUKU.
Onnellisia ihmisiä.
Kello on seitsemän illalla. Orkesteri Bernsissä soittaa Häämarssia Kesäyönunelmasta ja sen juhlatunteisten sävelten kaikuessa astelee Olle Montanus Punaiseen Huoneeseen, jonne ei vielä kukaan jäsenistä ole saapunut. Hän on komea, tuo Olle, tänään. Päässä korkea hattu, jollaista hänellä ei ole ollut sitten ripille menonsa. Hänellä on uudet vaatteet, ehyet saappaat, on kylpenyt, parta ajeltu ja hiukset käherretty, kuin menisi hän häihinsä; raskaat messinkiketjut riippuvat liivien päällä ja huomattava kohotus näkyy vasemman liivintaskun kohdalla. Aurinkoinen hymy lepää hänen kasvoillaan ja hän näyttää niin hyvältä, kuin tahtoisi hän auttaa koko maailmaa pienellä rahalainalla. Hän riisuu pois tavallisesti niin tarkkaan napitetun päällystakkinsa ja istuutuu keskelle peräsohvaa, aukaisee takkinsa pielukset ja laittelee esille valkoisen paidanrinnustan, jotta se napsahtaen on pullollaan kuin holvi, ja kun hän liikahtaa, ritisee uusien housujen ja liivien vuorit. Tämä näyttää häntä huvittavan, huvittavan yhtä paljon kuin narisuttaessaan saappaitaan sohvanjalkaa vasten. Hän ottaa esille kellonsa, vanhan rakkaan nauriinsa, joka on istunut Riddarholman tornissa vuoden ja yhden ylimääräisen kuukauden, ja ystävykset näkyvät iloitsevan vapaudestaan molemmat. Mitä siis on tapahtunut tälle ihmisparalle, joka näyttää niin sanomattoman onnelliselta? Tiedämme, ettei hän ole voittanut arpajaisista, ei saanut perintöä, eikä kunniakasta tunnustusta, eikä saavuttanut sitä suloista onnea, jota ei mikään riitä, kuvaamaan; mitä siis on tapahtunut? Yksinkertaisesti: hän oli saanut työtä!
Ja sitten tulee Sellén: samettitakissa, kiiltonahkakengissä, vaippa ja matkakiikari remelissä riippuen, kaneliruoko, keltainen silkkikaulaliina, vaaleat hansikkaat ja kukka napinlävessä. Rauhallisena ja tyytyväisenä kuten aina; ei jälkeäkään niistä tärisyttävistä tapauksista, joita hän viime päivinä oli saanut kokea, näy hänen laihoissa, intelligenteissä kasvoissaan. Hänen seurassaan käyttäytyy Rehnhjelm tavallista hiljaisemmin, sillä hän tuntee, että hänen on erottava ystävästään ja suojelijastaan.
— No, Sellén, sanoo Olle, nyt olet sinä onnellinen? Eikö totta?
— Onnellinen? Mitä loruja tuo on? Olen saanut yhden teoksen myydyksi!
Ensimmäisen viiteen vuoteen! Onko se liian paljon?
— Mutta olet kai lukenut sanomalehdistä? Sinulla on nimi!
— Ah! Elkäämme siitä välittäkö! Elä uskokaan, että minä sellaisista pikku asioista välitän. Kyllä minä tiedän, miten pitkä taival minulla vielä on edessäni, ennenkuin minusta jotain tulee! Kymmenen vuoden päästä, Olle, silloin puhumme siitä asiasta.
Ja Olle uskoo toisen puolen ja on uskomatta toista ja antaa paidanrinnustan napauttaa ja vuorin ritistä, niin että Sellénin huomio kiintyy häneen, ja tämä katsoo olevan aihetta sanoa:
— Oho, kuinka veli on hienona!
— Oo — niinkö olen, mielestäsi? Mutta sinähän näytät oikein leijonalta.
Ja Sellén piiskaa kiiltonahkakenkiään kanelinruo'olla, haistelee kainosti kukkasta napinlävessä ja näyttää huolettomalta.
Mutta sitten ottaa Olle esiin nauriinsa, katsoakseen, eikö Lundell kohta tule; ja silloin täytyy Sellénin ottaa esille kiikarinsa nähdäkseen lehterille, olisiko hän mahdollisesti siellä. Mutta silloin saa Olle luvan sivellä kädellään samettitakkia tunnustellakseen, miten pehmoinen se on, sillä Sellén vakuuttaa, että se on harvinaisen hyvää samettia hintaansa nähden. Ja silloin Ollen täytyy kysyä mitä se maksaa ja sen sanoo Sellén, joka siitä korvaukseksi ihailee Ollen kalvostimien nappeja, jotka ovat tehdyt näkinkengistä.
Ja niin näyttäytyy Lundell, joka hänkin on saanut suurista kemuista luupalasen, sillä hän maalaa vähäisestä maksusta alttaritaulua Träskålan kirkkoon, mutta se ei ole näkyvästi vaikuttanut mitään hänen ulkonaiseen ihmiseensä, elleivät hänen lihavat poskensa ja loistava ilmeensä osota jotain korkeampaa ruokajärjestystä. Ja hänen kanssaan tulee Falk. Totisena, mutta iloisena, sydämestään iloisena koko maailman puolesta sentähden, että ansiokkuus on saanut oikeutta osakseen.
— Minä onnittelen sinua, Sellén, mutta se oli vain oikeus ja kohtuus, sanoo hän. — Ja samaa mieltä on Sellénkin.
— Olen maalannut yhtä hyvin viisi vuotta ja minulle on irvistelty, katsohan, ja irvisteltiin vielä toissapäivänäkin, mutta nyt! Hyi hitto, millaisia ihmisiä! Kas tässä kirje, jonka olen saanut tuolta pässinpäältä Kaarle IX:nnen Professorilta.
Silmät suurina ja katseet terävinä tahdottiin likeltä nähdä sitä sortajaa, pitää häntä käsissään ja ainakin runnella sitä paperia, johon hän oli nimensä kirjottanut.
— "Paras herra Sellén!" Kuulkaas häntä! "lausun teidät tervetulleeksi meidän joukkoomme" — hän pelkää, se vekkuli! "Olen aina ajatellut suuria teidän kyvystänne" — senkin imartelija! Revi kappaleiksi tuo surkeus ja unohtakaamme hänen tuhmuutensa!
Ja sitten Sellén kehottaa juomaan ja hän juo Falkin kanssa ja toivoo, että tämäkin antaisi kohta kuulua kynästään, ja Falk epäröi ja punastuu ja lupaa antaa, kun aika on, mutta hänen opintoaikansa on oleva pitkä ja hän pyytää, etteivät ystävät väsyisi odottamiseen, ja hän kiittää Selléniä hyvästä seurasta, jossa hän on oppinut, miten tulee olla kärsivällinen ja miten kokea kieltäymystä. Ja Sellén pyytää, ettei puhuttaisi roskaa; mikä on kärsiessä, kun ei ole muuta valittavana, ja mitä kummaa siinä on, että kieltäytyy, kun ei mitään saa?
Mutta Olle hymyilee niin hyväntahtoisesti, ja paidanrinnusta paisuu ilosta, niin että punaiset housunkannattimet näkyvät, ja hän juo Lundellin kunniaksi ja pyytää hänen ottamaan oppia Sellénistä, ettei hän egyptiläisten lihapatojen vuoksi unohtaisi luvattua maata; sillä hänellä on kykyä, sen on Olle nähnyt, ja sitä silloin, kun hän on oma itsensä ja maalaa omia ajatuksiaan, mutta kun hän teeskentelee ja maalaa toisten ajatuksia, silloin hän on huonompi kuin muut, sentähden tulee hänen nyt ottaa kirkkomaalaus afäärinä, jonka avulla hän saa tilaisuuden sittemmin maalata oman päänsä ja sydämensä mukaan.
Falk aikoo käyttää tilaisuutta saadakseen kuulla, mitä Olle ajattelee itsestään ja taiteestaan, mikä hänelle kauan aikaa on ollut arvotus, kun Ygberg astuu Punaiseen Huoneeseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ollaan häntä jo pyytämässä istumaan seuraan, sillä hänet oli unohdettu noina myrskyisinä päivinä ja tahdotaan näyttää, että siihen ei ollut itsekkäitä syitä; mutta Olle kaivaa oikeaa liivintaskuaan ja liikkeellä, jonka tulisi olla hyvin huomaamaton, pistää hän kokoonkäärityn paperipalan Ygbergin takin taskuun, ja tämä käsittää, sillä hän vastaa kiitollisella silmäyksellä.
Hän kohottaa lasinsa Sellénille ja on sitä mieltä, että voi sanoa, minkä hän jo toiselta puolen on sanonut, että Sellén on onnistunut. Taas toiselta puolen katsottuna, voi taas sanoa, että niin ei ole tapahtunut. Sellén ei ole täysin kehittynyt, hän tarvitsee vielä monta vuotta, sillä taide on pitkä, sen tiesi Ygberg itse, joka oli ehdottomasti epäonnistunut, ja jonka senvuoksi ei voitu epäillä mitenkään olevan kateellisen sille, joka jo oli niin tunnustettu kuin Sellén.
Esiinpistävä kateellisuus Ygbergin puheessa puhalsi esiin hattarapilven aurinkoiselle taivaalle, mutta vain hetkeksi, sillä kaikki tiesivät, että kateellisuuteen oli syynä pitkän, tyhjiinrauenneen elämän katkeruus!
Sitä iloisemmin tuntein ojensi hän suojelevasti vastapainetun kirjasen Falkille, joka hämmästyneenä näki Ulrika Eleonoran mustan kuvan piirteet kansilehdellä. Ygberg ilmotti suorittaneensa tilauksen päivälleen! Smith oli mitä suurimmalla tyyneydellä vastaanottanut Falkin hylkäyksen ja peruutuksen ja oli nyt aikeissa painattaa Falkin runot.
Kaasuliekit kadottivat Falkin silmissä valonsa ja hän vaipui syviin aatoksiin, sillä hänen sydämensä oli liian täysi purkautuakseen. Hänen runonsa painettaisiin ja Smith kustantaisi tuon kallisarvoisen työn. Siis ne sittenkin olivat jotain! Siinä oli hänelle kylliksi mietiskelemistä siksi illaksi.
Nopeasti kuluivat illan tunnit onnellisilta ja soitto vaikeni ja kaasuliekkejä alettiin sammuttaa; täytyi lähteä, mutta erota, se oli vielä liian aikaista, ja niin käveltiin pitkin satamalaitureita, keskusteltiin pitkästi ja puhuttiin filosofiaa, kunnes oltiin väsyksissä ja janoissaan, jolloin Lundell tarjoutui viemään seuran Marin luo, jossa voitaisiin saada olutta. Ja niin vaelsi seura Ladugårdslandetiin päin ja tuli kujaan, joka on lankkuaitaa vasten, joka taas antaa Ladugårdsgärdetiin rajoittavaa tupakkamaata vasten. Siinä he nyt seisoivat vanhan kaksikerroksisen kivitalon edessä, jonka pääty oli katuun päin. Portin yläpuolella irvisti kaksi muuriin upotettua hiekkakivestä tehtyä päätä, joiden korvat ja leuvat haihtuivat lehti- ja näkinkenkämuodostelmiin, ja niiden välissä oli miekka ja piilu. Se oli vanha telottajan asunto. Lundell, joka näytti tuntevan huoneiston, antoi merkin erääseen alakerran ikkunaan, jonka jälkeen rullakaihdin vedettiin ylös, ruutu avattiin ja naisen pää pisti esiin kysyen, oliko se Albert. Kun Lundell oli tunnustanut tämän "sotanimensä", avasi nainen portin päästäen seurueen sisään, jos nämä lupaisivat kulkea hiljaa, ja koska tämä lupaus annettiin ilman vaikeuksia, oli Punainen Huone pian sisällä ja esitettiin Marille tilaisuutta varten keksityillä nimillä.
Huone ei ollut iso; ennen se oli ollut keittiönä ja takka oli vielä jäljellä. Huonekaluina oli piironki, sellainen kuin tavallisesti on palvelustytöillä; sen päällä valkoisen musliiniverhon peittämä peili; peilin yläpuolella väritetty kivipiirros, kuvaava Vapahtajaa ristinpuussa; piirongilla oli pieniä posliiniesineitä, hajuvesipulloja, virsikirja ja sikarin pidike, ja se näytti peilineen ja molempine sytytettyine steariinikynttilöineen, muodostavan pienen kotialttarin. Ulosvedettävän sohvan päällä, jossa vuode vielä oli tekemättä, ratsasti seinällä Kaarle XV hevosen selässä, ja häntä ympäröitsi leikkauksia Isänmaasta, enimmäkseen kuvaten poliisivirkamiehiä, kaikkien Magdaleenojen vihollisia. Ikkunassa kitui fuksia, geraniumi ja myrtti — Venuksen ylpeä puu köyhäinhuoneen kasvin vieressä! Ompelupöydällä oli valokuva-albumi. Ensimmäisellä lehdellä oli kuningas, toisella ja kolmannella isä ja äiti, köyhää maalaisväkeä, neljännellä ylioppilas — viettelijä, viidennellä lapsi ja viimeisellä sulhanen — käsityöläiskisälli. Se oli hänen tarinansa, samanlainen kuin useimpien muidenkin. Naulassa takan vieressä riippui upea puku, jossa oli paljon laskoksia, samettikappa, ja sulkahattu — se oli keijukaisen hahmo, jossa hän meni pyydystelemään nuorukaisia. Entä hän itse! Korkeakasvuinen nelikolmattavuotias nainen, ulkomuodoltaan tavallinen. Joutilaisuus ja valvonta oli tehnyt hänen ihonsa kuultavan valkoiseksi, samanlaiseksi kuin rikkaitten, jotka eivät tee työtä, mutta hänen käsissään näkyi vielä nuoruuden vaivaloisten toimien jälkiä. Puettuna kauniiseen yöpukuun ja tukka hajallaan voi hän kylläkin käydä Magdaleenasta. Hänellä oli verrattain kaino esiintymistapa ja hän oli iloinen, kohtelias ja käytöksessään siivo.
Seurue jakautui ryhmiin, jatkoi keskeytyneitä puheluja ja alkoi uusia. Falk, joka nyt oli runoilija ja mielellään halusi löytää kaikesta jotain mieltäkiinnittävää, alotti sentimenttaalin keskustelun Marin kanssa, josta tämä paljon piti, koska häntä mairitteli se, että häntä ihmisiksi kohdeltiin. Tavallisuuden mukaan joutuivat he keskustelemaan siitä, miten Mari oli tälle uralleen joutunut. Ensimmäisestä viettelemisestään hän ei suuria välittänyt, "siitä ei ole mitään puhumista"; sitä synkemmin värein kuvaili hän palvelijattarenaolo-aikaansa, tuota orjanelämää, kun täytyy totella toimettoman rouvan päähänpistoja ja nurinaa, elämää loppumattomassa työnteossa. Ei, mieluummin sittenkin vapaus!
— No, mutta kun kerran olette kyllästynyt tähän elämään?
— Silloin menen naimisiin Vestergrenin kanssa!
— Ja hän ottaa teidät?
— Sinä päivänä hän oikein riemastuu, ja sitäpaitsi panen minä pystyyn pienen kaupan säästöpankkirahoillani. Mutta tätä on niin moni ennenkin kysellyt. — Onko sinulla sikareja?
— On, kyllä on! Kas tuossa! Mutta saanko minä nyt puhua tästä asiasta!
Falk otti hänen albuminsa ja avasi esille ylioppilaan — Mefistofelesta esittää aina joku ylioppilas, tuhman näköinen, valkoisessa kaulaliinassa ja ylioppilaslakki polvella.
— Kuka tämä on?
— Se, se oli kiltti mies!
— Viettelijäkö? Niinkö?
— Vaiti sinä; se oli minun syyni yhtä paljon kuin hänenkin ja niin se on aina, kultaseni; siinä on molemmilla syytä! Tuossa näet lapseni! Hänet korjasi Herra, ja se olikin parasta se. Mutta puhutaan nyt jostain muusta! — Mikä epeli tuo on, jonka Albert on tänne nyt tuonut, tuo, joka istuu takassa tuon pitkän vieressä, joka ylettyy aina savupiippuun asti?
Olle, jota puhe koski, tunsi itsensä aivan kainoksi siitä mairittelevasta huomiosta, jota persoonansa oli herättänyt, ja hän korjasi käherrettyä tukkaansa, joka oli alkanut monien juomauhrien jälkeen suoristua.
— Se on komministeri Månsson, sanoi Lundell.
— Hyi helkkari, onko se pappi? Sen saatoin arvatakin hänen ovelista silmistään. Tietäkää, että täällä oli menneellä viikolla muuan pappi. — Tules tänne, Masse, että saan katsoa sinua!
Olle kapusi alas liedeltä, jossa oli istunut ja jauhanut Kantin kategoorista imperatiivia Ygbergin kanssa. Hän oli niin tottumaton siihen, että naiset häneen kiinnittivät huomiotaan, että heti tunsi itsensä nuoremmaksi, ja notkuvasti käyden läheni hän kaunotarta, jota jo oli tarkastellut toisella silmällään ja huomannut hänet viehättäväksi. Hän punoi viiksiään niin paljon kuin mahdollista ja kysyi hyvin teeskennellyllä äänellä, samalla kun uskalsi tehdä kumarruksen, joka ei ollut tanssisalissa opittu:
— Näytänkö minä neidin mielestä papilta?
— Et, sillä huomaan nyt, että sinulla on viikset. Sinulla on liian siistit vaatteet ollaksesi käsityöläinen — saanko katsoa kättäsi — oo, sinähän olet seppä!
Olle loukkaantui syvästi.
— Olenko minä niin ruma, neiti hyvä? sanoi Olle liikuttavalla äänellä.
Mari katsoi häntä hetken.
— Olet sinä koko lailla ruma! Mutta näytät kunnolliselta!
— Oi, neiti hyvä, jospa tietäisitte, miten te sydäntäni haavotatte. Ei koskaan ole ollut naista, joka olisi pitänyt minusta; olen nähnyt useita, jotka ovat olleet onnellisia ja olleet rumempia kuin minä, mutta nainen on sellainen kirottu arvotus, jota ei kukaan voi selittää, ja siksi minä häntä halveksin!
— Se on hyvä, Olle, kuului ääni savupiipusta, jossa Ygbergin pää sijaitsi. Se on hyvä!
Olle tahtoi mennä takaisin liedelle, mutta oli nyt kosketellut aihetta, joka huvitti Maria siksi paljon, ettei tämä tahtonut sitä katkaista, ja näpäyttänyt kieltä, jonka äänen Mari tunsi. Hän istuutui Ollen viereen ja he syventyivät kohta laajaan vakavaan keskusteluun — naisesta ja rakkaudesta.
Mutta Rehnhjelm, joka koko illan oli ollut vaiti ja tavallista hiljaisempi, ja jota kukaan ei oikein käsittänyt, oli vähitellen virkistynyt ja oli nyt Falkin läheisyydessä sohvankulmauksessa. Hänellä oli kauan aikaa ollut sydämellään jotain, jota ei voinut saada esiin. Hän otti olutlasinsa ja naputti pöytään, kuin tahtoen pitää puheen, ja saatuaan lähimmät naapurinsa vaikenemaan, puhui hän vapisevalla ja huolimattomalla äänellä:
— Hyvät herrat! Te luulette, että minä olen nauta, tiedän sen, Falk, tiedän, että sinä luulet minua tyhmäksi, mutta saattepa nähdä, pojat, saatte, piru vie, nähdä —
Hän korotti ääntään ja löi olutlasin rikki pöytään ja vaipui sitten sohvaan ja nukahti.
Tämä tapahtuma, joka nyt ei ollut niin tavatonta laatua, veti kuitenkin Marin huomion puoleensa. Hän nousi ja keskeytti puhelun Ollen kanssa, joka vielä kaupan päällisiksi oli alkanut siirtyä pois asian puhtaasti abstraktisesta puolesta.
— Ei, mutta katsokaa, kuinka kaunis poika! Mistä te hänet olette saaneet? Pikku raukka! Hänen on niin uni! En minä huomannutkaan häntä!
Hän asetti tyynyn hänen päänsä alle ja peitti hänet saalillaan.
— Katsokaa, kuinka pienet kädet! Sellaisia ei teillä talonpojilla ole! Ja millaiset kasvot! Niin viattomat! Hyi, Albert; sinä se olet narrannut hänet juomaan niin paljon!
Lundellko vai joku muu, ei se nyt tässä tapauksessa niin paljoa merkinnyt, sillä mies oli juovuksissa, mutta se oli varmaa, ettei kenenkään tarvinnut häntä siihen houkutella, sillä hänessä paloi ainainen tarve tukahuttaa jokin sisällinen levottomuus, joka näytti ajavan hänet työstään pois.
Lundellia eivät kumminkaan huvittaneet ne mietelmät, joita hänen kaunis ystävänsä herätti, ja yhä kasvava huumaus sai vireille hänen uskonnolliset tunteensa, jotka illan runsas ruoka oli kelpo lailla tylsistyttänyt. Ja koska humala alkoi tulla yleiseksi, katsoi hän olevan syytä muistuttaa hetken merkityksestä ja niistä tunteista, joita ero aina synnyttää. Hän nousi paikaltaan, täytti olutlasit, nojautui piironkia vasten ja vaati yleistä tarkkaavaisuutta.
— Hyvät herrat — hän hoksasi, että Magdaleena oli läsnä — ja naiset! Me olemme tänä iltana syöneet ja juoneet ja, tullaksemme aineeseen, tehneet tämän tarkotuksessa, joka, jos nyt sivuutetaan materialistinen puoli, joka on ainoastaan alhainen, aistillinen, eläimellinen osa kaikessa meidän olemisessamme; joka tällaisena hetkenä, jolloin hyvästijätön hetki lähenee — me näemme tässä surullisen esimerkin siitä paheesta, jota kutsumme juoppoudeksi! On todella uskonnollista tunnetta tärisyttävää, kun illan jälkeen, henkilöiden parissa vietetyn, tuntee itsessään kutsumuksen kohottaa lasinsa sille henkilölle, jolla on näyttäytynyt olevan ylevää kykyä — tarkotan Selléniä — silloin uskoisi, että itsekunnioitusta jossain määrin syntyisi. Sellainen esimerkki, väitän minä, on täällä suuremmassa mitassa käynyt tuntuvaksi, ja siksi … muistelen niitä kauniita sanoja, jotka aina tulevat korvissani kaikumaan niin kauan kuin muistan, ja olen vakuutettu, että me kaikki muistamme ne, vaikkakaan ei paikka olisi sopivimpia; tämä nuori mies, joka on joutunut sen paheen uhriksi, jota nimitämme juoppoudeksi, luullakseni, on valitettavasti hiipinyt yhteiskuntaan ja, pulmakseni lyhyeen, näyttänyt surullisempia tuloksia, kuin oli syytä otaksua. Maljasi, jalo ystävä Sellén, minä toivotan sinulle kaikkea sitä onnea, jota jalo mielesi ansaitsee, ja sinunkin maljasi, Olle Montanus. Falk on myöskin jalo mies, joka on vielä suuremmassa määrin pääsevä esiin, kun hänen uskonnollinen tunteensa on, ennättänyt saavuttaa sen vakavuuden, jota luonteesta päättäen sille voi olettaa. Ygbergistä en tahdo mitään mainita, sillä hän on jo osansa valinnut, ja me toivotamme hänelle kaikkea onnea sillä uralla, jonka hän niin kauniisti on alkanut — filosoofisella; se on vaikea ura ja minä sanon kuten psalmista: Ken voi sen meille sanoa? Kuitenkin, meillä on täysi syy toivoa tulevaisuudestamme mitä parasta, ja minä uskon, että me aina voimme sitä toivoa, niin kauan kuin olemme jalotunteisia emmekä etsi turhaa ja pysymätöntä voittoa, sillä, hyvät herrat, ihminen ilman uskontoa on nauta. Sen vuoksi kehotan minä herroja yhteisesti kohottamaan lasinsa ja juomaan ne pohjaan kaiken sen jalon, kauniin ja ihanan kunniaksi, johon me pyrimme! Maljanne, hyvät herrat!
Uskonnollinen tunne sai nyt niin suuren vallan Lundellissa, että seurue näki parhaaksi ajatella poislähtöä.
Rullakaihtimen ulkopuolta oli jo kotvan aikaa aurinko valaissut ja maisema ritarilinnoineen ja neitoineen säteili nyt aamuauringon ensi säteitten loisteessa. Kun kaihdin vedettiin ylös, virtasi päivä huoneeseen ja loi valonsa siihen osaan seuruetta, joka oli edessä päin, niin että he näyttivät ruumiilta. Ygbergiä, joka nukkui liedellä kädet ristissä olutlasin ympäri, valaisi vielä kasvoihin stearinikynttilän punainen valo, joka teki mainion vaikutuksen. Mutta Olle piti maljapuheita naiselle, keväälle, auringolle, kaikkeudelle, jolloin hänen täytyi avata ikkuna, saadakseen tuulta tunteilleen. Nukkuvat ravistettiin hereille, jäähyväisiä vaihdettiin ja koko seura marssi porttikäytävästä ulos. Heidän tultuaan kujalle kääntyi Falk ympäri; siinä makasi Magdaleena avonaisessa ikkunassa; aurinko paistoi hänen valkoisiin kasvoihinsa ja hänen pitkä, musta tukkansa, jonka aurinko värjäsi tummanpunaiseksi, valui alas kaulalle ja näytti siltä kuin syöksyisi se monina puroina katuun; ja hänen päänsä päällä riippui miekka ja piilu ja molemmat irvistelevät naamat; mutta omenapuussa kujan toisella puolen istui musta ja valkoinen paarmalintu laulaen kaihomielistä säveltään, joka ilmaisi hänen iloaan siitä, että yö oli ohitse.
KAHDESTOISTA LUKU.
Merivakuutusosakeyhtiö Triton.
Levi oli nuori mies, joka, ollen syntynyt ja kasvatettu kauppiaaksi, juuri oli aikeissa rikkaan isänsä avulla perustaa oman liikkeen, kun isä kuoli eikä jättänyt jälkeensä muuta kuin turvattoman perheen. Tämä oli nuorelle miehelle suuri pettymys, sillä hän oli nyt siinä iässä, jolloin katsoi saavansa lakata itse tekemästä työtä ja antaa toisten ruveta puolestaan tekemään; hän oli viisikolmattavuotias ja hänellä oli edullinen ulkomuoto; leveät hartiat ja tykkönään puuttuvat lanteet tekivät hänen vartalonsa erittäin soveliaaksi kantamaan pitkäätakkia tavalla, jota hän niin usein oli ihaillut eräissä ulkomaalaisissa valtiomiehissä; hänen rintakehänsä oli luonnostaan upeasti kaareva, joka voi saattaa paidanrinnustan neljä nappia täyteen arvoonsa, huolimatta siitä, että henkilö itse vaipui nojatuoliin täysijäsenisen johtokunnan pitkän pöydän päähän; hyvin jaettu täysiparta teki hänen nuoret kasvonsa miellyttäviksi ja samalla luottamusta herättävän näköisiksi; hänen pienet jalkansa olivat luodut astelemaan brysselimatolla johtokunnan huoneessa ja hänen hyvin hoidetut kätensä soveltuivat erinomaisesti kevyempään työhön, kuten kirjottamaan nimikirjotuksia, mieluummin painetun kaavakkeen alle. Siihen aikaan, sitä sanotaan nyt hyväksi, vaikka se itse asiassa monellekin oli melko huono, oli äskettäin tehty tuo suuri, vuosisadan suurin keksintö, se: että on helpompaa ja hauskempaa elää toisten rahoilla, kuin omalla työllään. Monet, monet olivat sen jo omaksuneet, ja kun sitä ei suojannut mikään patenttilaki, ei kukaan ihmetelle, että Levikin kiirehti omaksumaan sen, varsinkin koska hänellä nyt ei itsellään ollut rahoja eikä halua tehdä työtä perheen hyväksi, joka ei ollut hänen omansa.
Hän puki siis eräänä päivänä ylleen parhaat vaatteensa ja suuntasi askeleensa setä Smithin luo.
— Vai niin, vai olet sinä saanut idean, no, annas kuulua! Se on hyvä, kun saa ideoita.
— Arvelin muodostaa yhtiön.
— Hyvä! Silloin Aaronista tehdään kamreeri, Siimonista sihteeri, Iisakista kasööri ja toisista pikkupojista kirjanpitäjiä; se on hyvä idea. Jatka vaan! Miksi sinä aiot yhtiön nimittää?
— Merivakuutusyhtiöksi, olen ajatellut.
— No niin! Se on hyvä. Kaikkien ihmisten on vakuutettava tavaransa, kun menevät merelle. Mutta ideasi? No!
— Se on minun ideani.
— Ei se mikään idea ole! Meillähän on iso Neptun yhtiö. No! Se on hyvä yhtiö! Mutta sinun yhtiösi pitää olla parempi, jos mieli tarjota kilpailua! Mikä sinun yhtiössäsi on uutta?
— Ahaa! Minä ymmärrän! Minä alennan vakuutusmaksut ja silloin saan minä kaikki Neptunin liiketuttavat!
— No, niin! Se on idea! Siis prospekti, jonka tietystikin minä painatan, sisältää alkusoittona: Koska jo kauan on ollut tuntuva tarve saada merivakuutusmaksut huokeammiksi, ja kilpailun puute on tehnyt, ettei alennusta ole tullut, niin on allekirjottaneilla täten kunnia kutsua merkitsemään osakkeita yhtiöön… No?
— Triton!
— Triton? Mikä mies se on?
— Se on merenjumala!
— No, hyvä! Triton! Siitä tulee hyvä kyltti. Se sinun pitää antaa valmistaa Rauchilla Berliinissä, niin julkaisemme siitä sitten kuvan Maamme lehdessä. No! Allekirjottajat! Niin! Aluksi nyt minä! Mutta siinä täytyy olla suuria, kauniita nimiä! Annas minulle valtiokalenteri! Kas noin!
Smith selaili kotvan aikaa.
— Merivakuutusyhtiössä täytyy olla suuri meriupseeri. No, katsotaanpas! Amiraaliksi sellaista sanotaan.
— Äh, eihän niillä rahoja ole!
— Ai, ai, ai! Niinkö vähän sinä liikeasioita ymmärrät, poikaseni! He merkitsevät, mutta heidän ei tarvitse maksaa; ja sitten saavat he korkonsa siitä hyvästä, että ovat läsnä kokouksissa ja johtajan päivällisillä! No! Tässä on kaksi amiraalia! Toisella on Pohjantähden ritarikunnan komendöörinnauha, mutta toisella venäläinen Annan risti! Mitäs nyt tehdään? No! — So! — Otamme tuon venäläisen, sillä Venäjä on hyvä merivakuutusmaa! Noin!
— Mutta luuleeko setä, että he ovat noin vaan otettavissa?
— Ah, ole vaiti! Nyt meillä täytyy olla yksi entinen valtioneuvos! No! So! Sellaista nimitetään ylhäisyydeksi! Niin! Hyvä! — Ja sitten, kreivi! Se on vaikeampaa! Kreiveillä on niin paljon rahoja! Saamme ottaa professorin! Heillä ei ole paljoa! Onko professoreja purjehduksessa? Se olisi liikkeelle eduksi! Eikö eteläisen teatterikellarin luona ole purjehdustalo? Niin! No niin! Nyt asia on selvä! Aa — minä unohdin tärkeimmän. Lakimies! Hovioikeudenneuvos! No niin! — Tuossa se on!
— Niin se; mutta vielä emme ole saaneet rahoja?
— Rahoja! Mitä rahoilla yhtiötä perustettaessa tehdään! Eikö tavaroiden vakuuttaja itse maksa niitä? Kyllä! Pitääkö meidän maksaa heidän puolestaan? Ei! Siis: he maksavat vakuutusmaksuillaan! No!
— Mutta kantarahasto?
— Ah! Kirjotetaan kantarahastositoumuksia.
— Niin, mutta jonkun verran on maksettava käteistäkin!
— No, maksetaan käteistä kantarahastositoumuksilla. Eikö se ole maksamista? No! Jos minä annan sinulle sitoumuksen jostain summasta, niin saat sillä rahoja joka pankista. No, eikö sitoumus ole rahaa? No! Ja missä laissa sanotaan, että käteinen on samaa kuin setelit? Silloin eivät yksityiset pankkisetelitkään ole käteistä! Häh?
— Kuinka suuri kantarahasto täytyy olla?
— Hyvin pieni! Ei pidä sitoa isoja kapitaaleja. Miljoona! Josta kolmesataatuhatta maksetaan käteistä ja loput suoritetaan sitoumuksilla!
— Mutta, mutta, mutta! Ne kolmesataatuhatta riksiä ovat kai seteleissä maksettavat!
— Voi, sinä suuri luoja! Seteleissä? Ei setelit ole rahaa! Jos on seteleitä, niin on hyvä, ellei ole, niin! No! Siksi täytyy innostuttaa pikkuihmisiä — vain niillä on seteleitä!
— Mutta suuret? Millä he maksavat?
— Osakkeilla, obligatsiooneilla, velkakirjoilla tietenkin. No, no, no! Se tulee sitten! Anna heidän vain merkitä, kyllä me sitten loput hoidamme!
— Mutta ainoastaan kolmesataatuhatta? Sen verranhan maksaa yksi ainoa suuri höyrylaiva? Jos nyt vakuutetaan tuhat höyrylaivaa?
— Tuhat? Ah! Neptunilla oli kahdeksan viidettätuhatta vakuutusta viime vuonna ja pysyi pystyssä!
— No, sen pahempi! No, entäs jos, jos menee kumoon…
— Niin suoritetaan!
— Suoritetaan!
— No, tehdään vararikko! Siksi sitä sanotaan! Ja mitä sitten, jos yhtiö tekee vararikon? Et sinä, en minä, eikä hän sitä tee! Mutta tavallisesti toimeenpannaan uusi osakkeiden merkintä, tai myöskin voidaan laskea liikkeeseen obligatsiooneja, jotka valtio voi sitten hyvästä hinnasta lunastaa huonojen aikojen tullessa.
— Siis, ei ole mitään vaaraa?
— Ei! Ja sitäpaitsi! Mitä vaaraa sinulla olisi? Onko sinulla äyriäkään? Ei! No! Onko minulla mitään vaaraa? Viisisataa riksiä! Minä, näes, en ota useampia kuin viisi osaketta! Ja viisisataa on minulle näin paljon!
Hän nuuskasi, ja niin oli asia selvä.
Tämä yhtiö syntyi, uskoipa sen tai oli uskomatta, ja jakoi näinä kymmenenä vuonna, jolloin se oli toiminut, 6, 10, 10, 11, 20, 11, 5, 10, 36 ja 20 prosenttia. Tapeltiin osakkeista ja liikkeen laajentamiseksi toimeenpantiin uusi merkintä, mutta heti sen jälkeen pidettiin yhtiökokous, ja sitä nyt Falkin piti selostaa Punahilkalle, jonka ylimääräinen selostaja hän oli.
Kun hän aurinkoisena kesäkuun iltapäivänä saapui Pieneen Pörssisaliin, vilisi siellä jo väkeä. Se oli loistava seura. Valtiomiehiä, neroja, oppineita, korkeimpia sotilas- ja sivilivirkamiehiä; virkapukuja, tohtorin hännystakkeja, rintatähtiä, komendöörinnauhoja, kaikki tänne kokoontuneina samasta suuresta yleisestä harrastuksesta: edistääkseen sitä ihmisrakasta laitosta, jota nimitetään merivakuutukseksi. Ja kysyttiin suurta rakkautta panemaan alttiiksi rahoja hätään joutuneiden vertaisten hyväksi, niiden, joita onnettomuus oli kohdannut, ja täällä oli rakkautta; niin paljoa rakkautta ei Falk milloinkaan ollut nähnyt koossa yhdellä kertaa! Hän melkein hämmästyi sitä, vaikka häneltä eivät harhaluulot vielä olleet peräti haihtuneet; mutta hän hämmästyi yhä enemmän, kun näki tuon pienen rentun, entisen sosiaalidemokraatin Struven ryömivän ympäri vilinässä kuin syöpäläisen, ja näki hänen kättään puristettavan, häntä olkapäähän taputettavan, hänelle nyökättävän ja korkeissa asemissa olevain henkilöiden häntä puhuttelevan. Erikoisesti huomasi hän, miten eräs vanhempi henkilö, jolla oli komendöörinnauha, häntä tervehti, jolloin Struve sentään punastui ja lymysi erään kirjaillun selän taa, osuen silloin tulemaan likelle Falkia, joka heti tarttui häneen kysyen, ketä hän tervehti.
Struven nolous kasvoi suuressa määrin ja käyttäen hyväkseen koko hävyttömyyttään hän vastasi: se sinun pitäisi tietää; hän oli presidentti kollegiossa virkamiesten palkanmaksua varten.
Sanottuaan tämän sai hän asiaa huoneen kauimpaan päähän, mutta niin nopeasti, että epäluulo valtasi Falkin: häpesiköhän tuo minun seuraani? Kunniaton henkilö häpeisi rehellisten ihmisten seuraa?
Nyt alkoi tuo loistava seura asettua paikoilleen. Mutta puheenjohtajan tuoli oli vielä tyhjä. Falk katseli ympärilleen etsien selostajien pöytää, ja nähdessään Struven ynnä Vanhoillisen selostajan istuvan pöydän ääressä sihteerin oikealla puolella, rohkaisi hän itsensä ja kulki loistavan kokouksen läpi; mutta juuri kun hän oli päässyt pöydän luo, pysähytti sihteeri hänet kysyen: "mistä lehdestä?"
Salissa syntyi hetken äänettömyys, ja pelokkaalla äänellä vastasi Falk: "Punahilkasta", sillä hän tunsi sihteerissä aktuaarion kollegiosta virkamiesten palkanmaksua varten.
Tukahutettu mutina kulki kautta kokouksen, jonka jälkeen sihteeri sanoi, äänekkäästi: "Herran paikka on tuolla". Hän viittasi ovelle päin, jossa todella oli pieni pöytä. Nyt käsitti Falk silmänräpäyksessä ja tunsi, mitä vanhoillinen merkitsee, ja mitä merkitsee sanomalehtimies, joka ei ole vanhoillinen, ja kiehuvin mielin hän kulki takaisin pilkallisesti nauravan joukon läpi; mutta kun hän mittaili sitä palavin katsein, kuin tahtoen haastaa sen taisteluun, tapasi hänen silmänsä toiset, kaukaa seinän luota, ja ne silmät, jotka olivat niin niiden kaltaiset, jotka nyt ovat sammuneet, mutta jotka kerran olivat katselleet häntä rakkaudella, olivat kiukusta viheriät ja tunkivat hänen lävitseen kuin neula, ja hän oli itkeä surusta nähdessään, miten veli voi katsoa veljeään.