Yövyimme kappaleen matkaa sisämaahan ja päivän valetessa palasimme katsomaan, miltä siellä näytti. Ja kylläpä oli kaunista. Jokaisen tavaravaunun ja matkustajavaunun, jokaisen vaihteen, vieläpä ratapölkytkin oli meksikolainen roistoväki heittänyt jokeen kuudenkymmenen jalan syvyyteen "Kuvernööri Hancockin" viereen. Ne olivat polttaneet konetallin, sytyttäneet hiilivaraston ja heitelleet korjaustyökappaleet hujan hajan. Niin, ja kolmesta toveristamme oli tehty loppu ja meidän täytyi mitä suurimmalla kiireellä heidät haudata. Siellä on ympäri vuoden hyvin kuuma.
Julian Jones piti pitkän välin tarkastellen olkansa yli vaimonsa kasvoja tämän istuessa pahantuulisin ilmein ja tirkistellessä suoraan eteensä.
— En ole unohtanut kultakimpaletta, vakuutti Jones minulle.
— Etkä tuota lutkaakaan, sähähti pieni naikkonen, kuten näytti, järvellä uiskenteleville nokikanoille.
— Minulla on ollut kultakimpale koko ajan tähystimessä…
— Sinun ei olisi koskaan pitänyt asettua tuohon vaaralliseen maahan, jatkoi hänen vaimonsa.
— Kas niin, Sarah, sanoi Jones pyytävästi, minähän työskentelin sinua varten. Ja minulle sanoi hän ikäänkuin selvitykseksi: Vaara oli suuri, mutta niin oli tuloskin. Muutamassa kuukaudessa ansaitsin minä kuitenkin viiteensataan kullassa. Ja Sarah istui Nebraskassa odottaen…
— Ja me olimme olleet kihloissa kaksi vuotta, surkutteli vaimo itseään
Jalokivitornille.
— Kiitos lakon ja sen, että minä olin joutunut mustalle listalle ja saanut lavantaudin Austraaliassa j.n.e., jatkoi Jones. Ja minulla oli onnea, rautatiellä. Minä näin tovereita, äskettäin Valloista tulleita, sammuvan muutamia viikkoja tulonsa jälkeen. Jos eivät taudit ja rautatie tappaneet heitä, niin tekivät sen meksikolaiset. Mutta se ei ollut sallittu minulle, ei edes silloinkaan, kun ajoin neljänkymmenen jalan syvyiseen tulvan synnyttämään läpeen. Kadotin lämmittäjäni ja konduktöörini ja liikkuvan kaluston tarkastajan (joka sattumalta oli matkalla Duraniin tapaamaan morsiantaan); murjaanit leikkasivat heidän nuppinsa ja pistivät ne seipäisiin. Mutta minä makasin hiljaa kuin rotta hiilisäiliössä, päälläni kaksi jalkaa hiiliä ja ne luulivat minun jo muuttaneen autuaammille metsästysmaille — makasin siellä päivän ja yön, kunnes tuli rauhallisempi. Niin, minulla oli onnea. Pahin, mikä minulle sattui oli se, että vilustutin itseni kerran ja toisen kerran oli minulla paise. Mutta ne toiset kaverit! Ne kuolivat kuin kärpäset joko keltakuumeeseen, keuhkotulehdukseen tahi murjaanien ja rautatien kautta. Ikävintä oli, ettei minulla ollut heistä mitään seuraa. Tuskin olin tullut jonkun kanssa lähemmin tuttavaksi, kun hänelle pälkähti päähän kuolla, paitsi erästä lämmittäjää, joka oli nimeltään Andrews ja joka tuli pähkähulluksi.
— Minä tienasin jobbauksellani koko hyvin ainakin alussa ja asuin Quitossa eräässä kivitalossa, jonka katto oli oikeista espanjalaisista tiilistä. Ja minulla ei ollut koskaan mitään riitaa murjaanien kanssa, minä annoin niiden ajaa hiilisäiliössä ja halkovaunussa. Olisinko heittänyt ne pois? Ei tullut kysymykseen. Minä näin kyllä, kun Jack Harris ajoi pois muutamia ja sain olla hänen hautajaisissaan muy pronto…
— Puhu engelskaa, sähähti nainen hänen vieressään.
— Sarah ei salli minun puhuvan espanjaa, sanoi Jones anteeksipyytävästi. Se tekee hänet niin hermostuneeksi, että minä olen luvannut antaa sen olla. Niin, kuten sanottu, minä voin erinomaisesti ja kaikki meni hyvin ja minä panin palkastani syrjään tullakseni takaisin Nebraskaan ja mennäkseni Sarahin kanssa naimisiin, kun tapasin Wahnan —
— Tuon lutkan, sihahti Sarah.
— Kas niin, Sarah, rukoili hänen jättiläismiehensä, minä ainoastaan mainitsen hänet, muutenhan en voi puhua kultakimpaleesta. Se tapahtui eräänä iltana, kun ajoin tyhjää konetta Amatoon, noin kolmekymmentä mailia Quitosta. Seth Manners oli lämmittäjänäni. Minun piti opettaa häntä hoitamaan konetta itse ja minä annoin koneen hänen haltuunsa ja istuin itse hänen paikalleen ja ajattelin tätä Sarah'ia. Minä olin juuri saanut häneltä kirjeen, missä hän kuten tavallisesti pyysi minua tulemaan kotiin ja kuten tavallisesti puhui kuinka vaarallista oli naimattomalle miehelle, kuten minä, kuljeskella irtolaisena ympäri maata, joka on täynnä señoritoja ja fandangoja. Herra Jumala, olisipa hän nähnyt heidät! Oikeita linnunpelättimiä, sitä juuri ne olivat, naamat maalattu valkeiksi kuin ruumiilla ja huulet punaisiksi kuten — kuten jollain niistä verisistä rautatieuhreista, joita minä olin ollut auttamassa maahan.
Oli ihana huhtikuunilta, ei tuulahdustakaan, ja jättiläissuuri kuu loisti yli Chimborazzon huipun. Se on aika suuri. Rautatie kiipeää sille kaksitoistatuhatta jalkaa yli meren ja kuitenkin on huippu vielä kymmenentuhatta jalkaa korkeammalla.
Minä ehkä torkahdin vähän, Sethin hoitaessa konetta, mutta hän jarrutti niin lujasti, että olin vähällä lentää ulos ikkunasta.
— Mitä pirua — aioin minä sanoa ja armias saatana, sanoi Seth ja me
tirkistimme molemmat siihen, mikä seisoi radalla. Minä yhdyin Sethin sanoihin. Siinä oli indiaanityttö — ja voitte uskoa kun sanon, että indiaanit eivät ole missään suhteessa meksikolaisen roistojoukon kaltaisia. Seth oli onnistunut pysähdyttämään kaksikymmentä jalkaa tytöstä ja me olimme kuitenkin alamäessä! Mutta tyttö, hän…
Minä näin mrs Julian Jonesin tulevan jäykäksi kuin lauta, vaikka hän piti katseensa uhkaavasti kiinnitettynä nokikanoihin, jotka uiskentelivat pitkin vedenpintaa meidän alapuolellamme.
— Tuo lutka, sähähti nainen taas. Jones oli pysähtynyt kuullessaan sähähdyksen, mutta jatkoi heti:
— Hän oli pitkä tyttö, notkea ja hoikka, te tunnette sen lajin; tavattoman pitkät, mustat hiukset riippuivat irrallaan pitkin hänen selkäänsä hänen seisoessaan hituistakaan pelkäämättä levitetyin käsivarsin pysäyttääkseen koneen. Hän oli puettu johonkin ohueeseen, joka ei ollut kangasta eikä pantterinnahkaa, pehmeään, pilkulliseen ja silkinhienoon. Tässä kaikki mitä hänellä oli päällään….
— Tuolla lutkalla, sihahti mrs Jones väliin.
Mutta mr Jones jatkoi ja näytti kuin ei hän olisi kuullut keskeytystä.
— Helvetillinen paikka jarruttaa konetta, sanoin Sethille, laskeutuessani alas radalle. Menin meidän koneemme ohi tytön luo ja ajatelkaa, hän seisoi silmät kiinni. Hän vapisi niin, että sen saattoi havaita kuutamossa. Ja hän oli paljain jaloin.
— Mikä hätänä? sanoin minä, enkä erikoisen ystävällisesti. Hän vavahti, näytti heräävän horroksesta ja avasi silmänsä. Olivatpa ne suuret, mustat ja kauniit. Uskokaa minua, hän oli oikea kaunotar….
— Se lutka! Tämä sähähdys peloitti pari nokikanaa pitkän matkan päähän. Mutta Jones oli saanut varmuutta eikä räpäyttänyt silmäänsäkään.
— Minkätähden pidätät konetta? kysyin minä espanjaksi. Ei vastausta. Hän tirkisteli ensiksi minuun, sitten puuskuttavaan veturiin ja puhkesi sitten itkemään, mikä ei ole intiaaninaiselle tavallista, se teidän täytyy myöntää.
— Jos sinä aiot saada ilmaista kyytiä, jatkoin minä, niin saat sitä rusentuneena puskurin ja etuvalojen välissä, ja palomiehiemme tehtävänä on raapia sinut siitä pois.
— Paikallinen espanjankieleni ei ollut kehuttavaa, mutta havaitsin hänen ymmärtäneen, vaikka hän vain pudisti päätään eikä puhunut mitään. Mutta pyhä Pietari, kylläpä hän oli komea!
Vilkaisin pelokkaana mrs Jonesiin, joka oli varmaan seurannut minua silmänurkastaan, sillä hän mumisi: — Jos ei olisi ollut, niin luuletteko hänen ottaneen tuon lutkan asumaan luokseen?
— Annahan olla, Sarah, hän protestoi, tuo ei ole reilua. Sitäpaitsi, minähän tässä kerron. — Kuulkaa nyt! Seth kiljui minulle, ette kai aio jäädä tänne koko yöksi?
— No niin, sanoin tytölle, nouse tänne ylös. Mutta ensi kerran kun haluat kyydin, älä valitse veturia asemien välillä. Hän seurasi mukana, mutta kun tulin astimille ja käännyin nostaakseni hänet ylös, hän oli kadonnut. Palasin takaisin, mutta hänestä ei ollut jälkeäkään. Ylä- ja alapuolellamme oli pelkkää kalliota, ja rata näkyi sata metriä eteenpäin selvänä ja tyhjänä. Ja sitten keksin hänet kyyristyneenä aivan puskuria vasten, niin lähelle että miltei astuin hänen päälleen. Jos olisimme lähteneet liikkeelle, olisimme ajaneet sekunnissa hänen ylitseen. Tuo kaikki oli niin järjetöntä, etten koskaan käsittänyt hänen toimiaan. Ehkä hän yritti itsemurhaa. Tartuin häntä ranteesta ja nykäisin hänet melko rivakasti jaloilleen, mihin hän mukautui. Naiset kyllä tietävät, milloin mies tarkoittaa totta.
Katsahdin tuosta jättiläisestä tämän pieneen, linnunsilmäiseen puolisoon ja pohdin, oliko hän koskaan tarkoittanut totta tämän suhteen.
— Seth vastusteli alussa, mutta onnistuin nostamaan tytön veturiin ja istutin hänet viereeni.
— Ja luulen Sethillä ollen kiirettä veturin ajamisessa, mrs Jones huomautti.
— Minähän olin häntä juuri opettanut, sanoinhan sen jo, selitti mr Jones. — Niin, sitten me tulimme Amatoon. Tyttö ei ollut avannut kertaakaan suutaan ja tuskin oli kone pysähtynyt, kun hän hyppäsi pois ja hävisi. Muitta mutkitta. Ilman kiitoksen sanaa.
— Mutta seuraavana aamuna, kun me tulimme lähteäksemme Quitoon, mukanamme tusina rautatiekiskoilla lastattuja vaunuja, istui tyttö kojussa ja odotti meitä ja päivänvalossa saatoin nähdä, kuinka paljon kauniimpi hän oli kuin illalla.
— Vai niin, tyttö on ottanut teidät ottopojakseen, irvisteli Seth. Ja siltä se todellakin näytti. Tyttö seisoi siellä ja katseli minuun — meihin — niinkuin uskollinen koira, jonka luottamuksen on voittanut hyvällä ruualla ja joka tietää, ettei häntä potkaista. — Painu tiehesi, sanoin minä hänelle pronto (mrs Jones muistutti itsestään vaikeroimalla kuullessaan espanjalaisen sanan). Näetkös, Sarah, minä en tahtonut tietää hänestä, en edes alussa.
Mrs Jones jäykistyi. Hänen huulensa liikkuivat äännettömästi ja tiedän kyllä, minkä sanan ne muodostivat.
— Eniten suututti minua Sethin pilkka. — Te ette voi karistaa häntä niskoiltanne, sanoi hän. — Te olette pelastaneet hänen elämänsä… Sitä en ole, vastasin terävästi, se olit sinä… Mutta tyttö uskoo, että te olette sen tehneet ja niinhän se melkein olikin, vastasi hän. — Ja nyt kuuluu tyttö teille. Se on maan tapa, sen te kyllä tiedätte.
— Pakanallista, sanoi mrs Jones, ja vaikkakin hänen katseensa oli suunnattu Jalokivitorniin, tiesin hyvin, ettei hänen huomionsa ollut kiintynyt sen rakennustaiteelliseen puoleen.
— Tyttö on tullut sisäköksi teille, naureskeli Seth. Minä annoin hänen höpistä, mutta sitten panin minä hänet luomaan hiiliä paljon ja pitkään, että hän pitäisi kitansa kiinni. Niin, kun olimme tulleet sille paikalle, mistä olin ottanut tytön, heittäytyi tämä polvilleen, löi käsivartensa jalkojeni ympärille ja itki kenkäni märäksi. Mitä voin minä tehdä? —
Ilman että, sikäli kuin minä voin nähdä, lihaskaan liikahti, antoi mrs Jones ymmärtää, että hän kyllä olisi tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä.
— Ja kun me tulimme Quitoon, teki tyttö täsmälleen samoin kuin ennen — hän hävisi. Sarah ei usko minua koskaan, kun kerron siitä helpoituksesta, jota tunsin hänestä päästessäni. Mutta niin se ei saanut jäädä. Minä tulin kotiin kivitalooni ja söin erinomaisen hienon päivällisen, jonka taloudenhoitajattareni oli minulle valmistanut. Hän oli puoleksi meksikolainen, puoleksi indiaani ja oli nimeltään Paloma. — Sano, Sarah, enkö ole puhunut sinulle, että hän oli vanhempi kuin isoäiti ja näytti enemmän korpilta kuin kyyhkyseltä. Minä en voinut kestää syömistä hänen kanssaan. Mutta tehtävänsä toimitti hän hyvin ja oli harvinaisen säästäväinen; hänestä oli ilo tinkiä.
— Iltapäivällä, pitkän päivällislevon jälkeen, kenen, ellen tuota vietävän tyttöä, tapasinkaan keittiössä ja niin kotiutuneena kuin kuuluisi hän sinne. Ja vanha Paloma istui tytön jalkojen juuressa ja hieroi hänen polviaan ja jalkojaan kuten reumatismisen ja sen minä tiesin, ettei tytöllä sitä ollut, sillä olinhan nähnyt hänen kulkevan, ja koko ajan säesti hän tätä toimitusta jonkunlaisella ihmeellisellä laulunlirutuksella. Silloin päästin minä pirun irti. Sarah tietää, etten minä koskaan ole voinut kärsiä talossa naisia — nuoria, naimattomia naisia, tarkoitan. Mutta se ei auttanut. Vanha Paloma piti tytön puolta ja sanoi, että jos tämä meni, niin hänkin lähti. Ja hän haukkui minua tomppeliksi moneen eri muotiin, useampaan kuin englannin kielellä voidaan sanoakaan. Jos sinä, Sarah, olisit kuullut sellaisia sanoja, niin sinä olisit pitänyt hänen espanjalaisesta mongerruksestaan ja sinä olisit pitänyt myös Palomasta. Hän oli kiltti mummo, vaikka hänellä ei ollut hampaita ja hänen kasvonsa olisivat tukahduttaneet suuren, vahvan miehen ruokahalun alkuunsa.
— Minä annoin perään. Minun täytyi. Paitsi että hän väitti tarvitsevansa Wahnan apua taloudessa (jota hän ei kuitenkaan tarvinnut), ei vanha Paloma koskaan puhunut, minkä vuoksi hän suojeli tyttöä. Wahna oli joka tapauksessa hiljainen olio, joka ei käynyt koskaan ulkona, eikä ollut kenenkään tiellä. Hän istui vain sisällä, lörpötteli Paloman kanssa ja auttoi pikku askareissa. Mutta ei viipynyt kauan ennenkuin huomasin, että hän pelkäsi jotakin. Hän hypähti ylös niin pelokkaan näköisenä, kun joku tuli, niinkuin esimerkiksi, jos tuli toveri, joka tahtoi vähän haastella tahi tahtoi pelata erän korttia. Minä koetin urkkia Palomalta, mikä tytön oli, mutta silloin näytti muija niin juhlalliselta ja heilutti päätään ikäänkuin kaikki helvetin pirut voisivat koska hyvänsä tulla meille vierailemaan.
— Mutta sitten, eräänä päivänä sai Wahna vieraan. Minä olin juuri tullut kotiin matkalta ja istuin ja seurustelin hänen kanssaan — pitihän minun olla kohtelias, vaikkakin hän oli tunkeutunut luokseni ja asettautunut vakavasti minun talooni — silloin sain nähdä ihmeellisen ilmeen hänen silmissään. Ovessa seisoi indiaanipoika. Hän oli tytön näköinen, mutta oli nuorempi ja jäntevämpi. Tyttö vei hänet mukaansa pois keittiöstä ja heillä täytyi olla pitkälti loruamista, ennenkuin poika poistui pimeän tullen.
Ennenkuin viikko oli lopussa, tuli hän takaisin, mutta minä en häntä tavannut. Kun minä tulin kotiin, työnsi Paloma minulle suuren kultakimpaleen, jota Wahna oli lähettänyt pojan hakemaan. Se siunattu kimpale painoi pulskasti kaksi naulaa ja oli arvoltaan yli viidensadan dollarin. Paloma selitti, että Wahna tahtoisi minun ottavan sen ikäänkuin maksuksi hänen pelastamisestaan. Ja minun täytyi se ottaa kotirauhan vuoksi.
— Kauan aikaa tämän jälkeen tapahtui toinen vieraskäynti. Me istuimme takkavalkean ääressä…
— Hän ja lutka, huomautti mrs Jones.
— Ja Paloma, lisäsi Jones kiireesti.
— Hän ja hänen keittäjättärensä ja sisäpiikansa istuivat takkavalkean ääressä, oikaisi nainen häntä.
— Niin, minä myönnän, että Wahna piti minusta sangen paljon, selitti Jones rohkeasti, mutta lisäsi sitten varovasti, — enemmän kuin oli hyvä tytölle, koska minulla ei ollut mitään tunnetta häneen.
— Kuten sanottu, hän sai toisen vieraskäynnin. Tulija oli pitkä, laiha, valkotukkainen vanha indiaani, jolla oli nenä niinkuin kotkalla. Hän tuli suoraan sisään ilman koputtamatta. Wahna päästi pienen huudon, joka oli puoleksi valittava, puoleksi läähättävä ja heittäytyi polvilleen minun eteeni, ja katsoi minuun pyytävin silmin kuin metsäkauris ja katsoi mieheen kuin takaa-ajettu eläin, jonka pitää kuolla, mutta joka ei tahdo kuolla. Sitten katsoivat hän ja ukko toisiinsa minuutin, joka tuntui pitkältä kuin kokonainen elämä. Paloma oli ensimäinen, joka sanoi jotain hänen omalla kielellään ja ukko vastasi hänelle. — Mutta herra minun pelastajani, kyllä mahtoi hän olla korkea ja mahtava mies. Paloman vanhat polvet tutisivat ja hän takertui ukkoon kiinni kuin koira. Ja kaikki tämä tapahtui minun omassa talossani. Minä olisin voinut ottaa häntä niskasta ja paiskata ulos, jollei hän olisi ollut niin vanha.
— Ihmettelen, oliko se, mitä hän sanoi Wahnalle, yhtä hirveää kuin hänen muotonsa. Hän suorastaan sylkäsi sanat tytölle. Mutta Paloma jatkoi vikinäänsä ja koetteli olla ukolle mieliksi ja sanoi sitten jotain, joka näytti vaikuttavan ukkoon, sillä tämän naama valkeni. Hän alentui vielä katsahtamaan minuun ja teki sitten kysymyksen Wahnalle. Tyttö painoi alas päänsä ja näytti nololta ja vastasi sitten yhdellä sanalla ja päänpudistuksella. Senjälkeen kääntyi ukko ja meni tiehensä. Minä arvaan tytön sanoneen "ei."
— Sitten punastui Wahna aina, kun hän näki minut. Hän oli jonkun aikaa keittiön puolella. Mutta lopuksi alkoi hän jälleen oleskella sisällä suuressa huoneessa. Hän oli vielä hyvin kaino, mutta hän seurasi koko ajan minua suurilla silmillään.
— Se lutka, kuulin selvästi. Mutta Julian Jones ja minä olimme tottuneet siihen.
— Minä en kiellä, että jo itsekin rupesin tuntemaan häneen mielenkiintoa, — mutta en sillä tavalla kuin Sarah tahtoo alituiseen väittää. Se oli se kahden naulan kultakimpale, joka pyöri mielessäni. Jos Wahna kertoisi, mistä se oli tullut, voisin minä sanoa hyvästit rautatielle ja mennä Nebraskaan Sarahin luo.
— Ja sitten saivat asiat toisen käänteen — erään sattuman vuoksi. Tuli kirje Wisconsinista. Tätini Eliza oli kuollut ja testamentannut minulle farminsa. Karkasin ilosta sitä lukiessani, mutta minä olisin voinut hillitä iloani, sillä lopuksi poimivat tuomioistuimet ja asianajajat kaiken — en senttiäkään saanut pitää ja vielä tänäänkin on minun niskoillani kuoletuslainoja.
— Mutta sitä en silloin tiennyt ja valmistauduin lähtemään jälleen ihmisten ilmoille, Paloma loukkaantui ja Wahna itki. Elä matkusta! Elä matkusta! Se oli hänen tavallinen laulunsa. Mutta minä sanoin itseni irti paikastani ja kirjoitin kirjeen tälle Sarahille — enkö kirjoittanut, Sarah?
— Sinä iltana, kun istuimme takkavalkean ääressä oikeassa hautajaistunnelmassa, elähtyi Wahna todella ensi kerran.
— Älkää matkustako, sanoi hän minulle ja vanha Paloma säesti häntä nyökäyksellä. Minä näytän teille, mistä veljeni toi sen kultakimpaleen, jollette matkusta. — Myöhäistä, sanoin minä, ja kerroin hänelle minkävuoksi.
— Ja kerroit hänelle, että minä odotin sinua Nebraskassa, huomautti mrs Jones jääkylmästi.
— Ei, Sarah, miksikä olisin haavoittanut indiaanityttöraukan tunteita. Sitä en luonnollisestikaan tehnyt. No, hän ja Paloma puhuivat vähän indiaanien kieltä ja sitten sanoi Wahna: — Jos te jäätte, näytän teille suurimman kultakimpaleen, mitä koskaan on tavattu. — Kuinka suuri? kysyin minä. Yhtä suuri kuin minä? Hän nauroi. Suurempi kuin te, sanoi hän, paljon, paljon suurempi. — Se ei pidä paikkaansa, sanoin minä. Mutta tyttö sanoi, että hän oli nähnyt sen ja Paloma puolsi häntä. Heidän kuvauksensa mukaan päättäen olisi pitänyt uskoa, että tämän yhden kimpaleen arvo oli miljoonia. Paloma ei ollut koskaan nähnyt sitä itse, mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli heimosalaisuus, johon ei häntä oltu vihitty, koska hän oli vain puoliverinen.
Julian Jones pysähtyi ja huokasi.
— Ja ne olivat niin yksipäisiä, että minä lopuksi suostuin…
— Tuon lutkan houkutuksiin, pisti mrs Jones väliin oikeassa silmänräpäyksessä.
— Ei, vaan kultakimpaleen. Kiitos olkoon täti Elizan farmin, olin minä riittävästi rikas voidakseni lopettaa rautatiellä, mutta en ollut kumminkaan niin rikas, että olisin voinut halveksia suuria rahoja ja minä en voinut muuta kuin uskoa noita molempia naisia. Ajatelkaas, minusta voisi tulla uusi Wanderbild tai P.J. Morgan. Niin minä tuumiskelin ja koetin saada tietoja Wahnalta. Mutta hän ei antanut. — Tulkaa mukaani, sanoi hän. Parin viikon kuluttua voimme olla jälleen täällä, mukanamme niin paljon kultaa kuin molemmat jaksamme kantaa, — Mehän voimme ottaa mukaamme kuorma-aasin tahi kokonaisen joukon kuorma-aaseja, esitin minä. Mutta siihen hän ei suostunut ja Paloma sanoi hänen olevan oikeassa. Se oli liian vaarallista. Indiaanit ottaisivat meidät kiinni.
— Me läksimme matkaan, me kaksi, kun tulivat kuutamoyöt. Me liikuimme vain öisin ja olimme päivisin hiljaa. Wahna ei tahtonut antaa minun laittaa tulta ja minä kaipasin kahvia aivan hirveästi. Me tulimme korkealle Andeille; lumentäyttämissä vuorisolissa oli meillä vaikeuksia, mutta tyttö löysi tien ja vaikkakaan me emme tuhlanneet aikaa, viipyi kuitenkin kokonaisen viikon ennenkuin olimme perillä. Minä tiedän osapuilleen minne me menimme, sillä minulla oli taskukompassi ja kunhan minä vaan ylimalkaan menen oikeaan suuntaan, niin löydän minä kyllä tien, kiitos sen vuorenkukkulan, josta ei voi erehtyä; sellaisia vuorenhuippuja löytyy vain yksi maailmassa. Minä en puhu mitään sen muodosta, mutta kun te ja minä lähdemme Quitosta, vien minä teidät suoraan sille.
— Ei ole mikään helppo asia kiivetä vuorelle ja sitä ei ole vielä syntynyt, joka tekisi sen yöllä. Meidän täytyi odottaa päivän valkenemista ja me tulimme huipulle vasta auringonlaskun jälkeen. Minun pitäisi käyttää tuntikausia kertoakseni viimeisestä kiipeämisestämme, mutta sitä en tee. Huippu oli tasainen kuin biljaardi, alaltaan noin neljännes acrea ja melkein vapaa lumesta. Wahna kertoi, että tavallisesti vahva tuuli puhalsi täällä ylhäällä ja esti lumen kokoontumasta.
Me olimme hengästyneitä ja minä sain vuorikouristuksen niin voimakkaana, että minun täytyi paneutua makuulle. Kun kuu nousi, aloin minä tutkimukseni. Se ei vienyt kauan aikaa, mutta minä en nähnyt enkä haistanut mitään, joka muistuttaisi kultaa. Ja kun minä kysyin Wahnalta, nauroi hän vain ja taputti käsiään. Sillävälin rupesi minua pyörryttämään niin kovasti, että minun täytyi istuutua suurelle kivelle ja odottaa, että se menisi ohi.
— Käy toimeen nyt, sanoin minä, kun tunsin itseni paremmaksi. Lakkaa nauramasta ja sano minulle, missä kultakimpale on. — Se on lähempänä teitä kuin minä koskaan voin tulla, sanoi hän, ja hänen suuret silmänsä saivat kaihoisan ilmeen.
— Te gringot olette kaikki tyyni samanlaisia. Teidän sydämenne ikävöi vain kultaa ja naisia te ette laske miksikään.
— Minä en sanonut mitään. Nyt ei sopinut puhua hänelle Sarahista. Mutta Wahna pudisti pois alakuloisuuden ja alkoi jälleen nauraa ja ilvehtiä.
— Mitä pidätte siitä? kysyi hän.
— Mistä?
— Kultakimpaleesta, jonka päällä istutte. Minä hyppäsin ylös, niinkuin olisi se ollut hehkuva kamiini. Mutta se oli vain kivipaasi. Tunsin itseni pettyneeksi. Joko oli tyttö tullut hulluksi tai oli se hänen tapansa laskea leikkiä. Hitonmoista, olipa se sitten vaikka kummin tahansa. Tyttö ojensi minulle kirveen ja kehoitti minua iskemään kiveen. Sen tein ja joka kerran tuli esiin keltaisia paikkoja. Suuri jumala — se oli kultaa! Koko siunattu kiviharkko.
Jones kohottautui äkkiä koko pituuteensa ja kohotti ylös molemmat pitkät käsivartensa, kasvot käännettyinä etelätaivaalle. Hänen liikkeensä oli peloittanut joutsenen, joka oli tullut likelle epäitsekkäässä, ystävällisessä aikomuksessa. Kun se ryntäsi takaisin, sattui se yhteen erään vanhan rouvan kanssa, joka kadotti pähkinäpussinsa. Jones istuutui jälleen ja jatkoi:
— Kultaa, voitteko ajatella, puhdasta, selvää kultaa ja niin paljon, että minä voin iskeä siitä liuskoja. Se oli peitetty jonkinlaisella vedenpitävällä värillä, asfaltilla tai jollakin muulla sen tapaisella. Ei ollut ihmeellistä, että minä olin luullut sitä kiveksi. Se oli kymmenen jalkaa pitkä, vähintäin viisi läpimitaten ja suippeni molempiin päihin kuin muna. Katsokaa tätä.
Hän otti taskustaan nahkapussin ja otti siitä esille öljyttyyn silkkipaperiin käärityn esineen, sitten pani hän minun käteeni liiskan puhdasta, pehmeätä kultaa, noin kymmenendollarin rahan suuruisen. Yhdellä sivulla näkyi harmaata väriä, jolla se oli ollut peitetty.
— Tämän iskin minä toisesta päästä, jatkoi Jones käärien liuskan paperiin ja pannen sen jälleen nahkapussiin. Ja onni oli, että panin sen taskuuni, sillä äkkiä kuulin lausuttavan takanani sanan korkealla äänellä, — tahi se oli pikemminkin rääkynä kuin sana. Ja siinä seisoi sama ukko kotkannenineen, joka oli ollut luonamme illalla. Ja hänellä oli ympärillään kolmisenkymmentä indiaania — kaikki solakoita, nuoria miehiä.
Wahna heittäytyi maahan ja alkoi vaikeroida, mutta minä sanoin hänelle:
— Nouse ylös ja koeta saada heidät ystäviksi minun vuokseni.
— Ei, ei huusi hän, tämä on kuolema. Hyvästi, amigo…
Mrs Jones hypähti ja hänen miehensä innostus jäähtyi hänen jatkaessaan.
— Nouse sitten ylös ja auta minua tappelemaan heidän kanssaan, sanoin minä hänelle. Ja hän teki sen. Hän oli kuin hornanhenki tuolla maailman huipulla, puri ja kynsi hampain ja kynsin kuin oikea villikissa. Ja minä en myöskään ollut toimettomana, vaikka minulla ei ollut muuta kuin kirves ja pitkät käsivarteni. Mutta niitä oli liian monta ja siellä ei ollut minulle mitään selkäsuojaa. Kun heräsin tajuntaan muutamien minuuttien kuluttua, olivat ne halkaisseet kalloni. — Koettakaas tätä näin.
Julian Jones otti päästään hatun ja vei minun sormeni paksujen, hiekankeltaisten hiuksien läpi, kunnes ne tapasivat syvennyksen. Se oli vähintäin kolme tuumaa pitkä ja tunkeutui syvälle pääkuoreen.
— Kun tulin tajuihini, loikoi Wahna suoraksi ojennettuna kivipaadella, ja ukko seisoi vieressä ja parpatti jotain juhlalliseen sävyyn, kuin olisi se ollut oikea uskonnollinen toimitus. Kädessään hänellä oli iskuveitsi — tiedättehän, ohut, terävä liuska jotain vuolukiveä, sellaista, josta ne tekevät myös keihään kärkiä. Minä en voinut liikuttaa kättänikään, sillä ne pitivät minusta kiinni ja sitäpaitsi olin minä aivan kuitti. Ja — niin, siitä vuolukiviveitsestä tuli tytön loppu ja minulle ne eivät suoneet edes kunniaa kuolla tuolla heidän pyhällä vuorellaan. Ne paiskasivat minut alas sieltä kuin haaskan.
— Ja korpit eivät myöskään minua nokkineet. Minusta tuntuu kuin näkisin vielä kuun kimaltelevan lumihuipulla kun putosin. Minun oli kuljettava viisisataa jalkaa ilmojen kautta, mutta minä pääsin vähemmällä. Minä pysähdyin suureen lumikinokseen eräässä kuilussa. Ja kun heräsin (useita tunteja senjälkeen, sillä oli suuri, valoisa päivä, kun olin viimeksi nähnyt auringon) makasin oikeassa lumikellarissa eli tunnelissa, jonka vesi oli muodostanut sulaneeseen lumeen vuotaessaan kuiluun. Eräs kallionkieleke oli nimittäin juuri sen paikan yläpuolella, johon olin pudonnut. Jos olisin sattunut lentämään hiukankaan jommalle kummalle puolelle, kierisin minä varmasti siellä vielä tänäkin hetkenä. Pelastumiseni oli suoranainen ihme, sitä se juuri oli.
— Mutta minä sain kärsiä siitä. Meni enemmän kuin kaksi vuotta, ennenkuin ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Kaikki mitä tiesin oli, että minä olin Julian Jones ja olin joutunut mustalle listalle sen suuren lakon aikana ja että olin naimisissa Sarahin kanssa. Niin, se on silkkaa totta. Minä en tiennyt mitään väliajasta, ja kun Sarah koetti puhua siitä, sain minä pääni kipeäksi. Minä luulen, että olin jonkunverran vialla päästäni ja tiesinkin sen.
— Ja sitten eräänä iltana istuessani verannalla ulkopuolella Sarahin isän taloa Nebraskassa, tuli Sarah ja asetti kultaliuskareen käteeni. Hän oli juuri löytänyt sen repaleisen vuorin välistä makuusäkistä, joka oli ollut minulla Ecuadorissa — vaikka minä en kahteen vuoteen ollut tiennyt olleeni Ecuadorissa tai Australiassa tahi missään muuallakaan. Niin, minä istuin vain siellä ja tirkistelin kultaliuskaan kuunvalossa, kääntelin sitä ja ihmettelin, mikä se mahtoi olla ja mistä se oli tullut, mutta silloin selveni äkkiä päässäni, aivankuin joku verho olisi repeytynyt ja minä näin Wahnan makaavan ojennettuna kivipaadelle ja ukon kotkannenineen seisovan ja heiluttavan vuolukiviveistä ja… ja kaiken sen. Tarkoitan: kaiken sen, mitä oli tapahtunut, kun ensiksi lähdin Nebraskasta siihen saakka kunnes kaivauduin esiin lumesta, kun ne olivat paiskanneet minut alas vuorenhuipulta. Mutta kaiken, mitä oli sitten tapahtunut, olin minä aivan unohtanut. Kun Sarah sanoi, että minä olin hänen miehensä, en tahtonut häntä kuulla. Koko hänen perheensä ja pappi, joka oli vihkinyt meidät, tulivat ja todistivat asian, ennenkuin minä uskoin. — Sitten kirjoitin Seth Maunersille. Rautatie ei ollut vielä ottanut häntä ja hän selvitti asian minulle. Minä näytän teille hänen kirjeensä. Minulla on se hotellissa. Eräänä päivänä, kirjoitti hän, kun hän oli tavallisella vuorollaan, ryömin minä radalla. Minä en seisonut suorana, minä vain ryömin. Ensiksi luuli hän minua vasikaksi eli suureksi koiraksi. Minä en näyttänyt ihmiseltä, sanoi hän ja minä en tuntenut häntä. Niin paljon kuin minä voin ymmärtää, oli se kymmenen päivää minun ilmareissuni jälkeen vuoren huipulta. Minä en tiennyt, mitä olin syönyt. Ehkä en ollut syönyt kerrassaan mitään. Sitten tulin minä lääkärien hoitoon Quitoon ja Paloma piti minusta huolta (se oli kai hän, joka oli pannut kultaliuskan makuusäkkiini), mutta sitten selvisi, että minä olin pähkähullu ja rautatie lähetti minut takaisin Nebraskaan. Niin ainakin Seth minulle kirjoittaa. Itse en tiedä mitään. Mutta Sarah täällä, hän tietää. Hän oli kirjeenvaihdossa rautatieyhtiön kanssa, ennenkuin ne lähettivät minut tieheni.
Mrs Jones vahvisti hänen sanansa nyökäyksellä, huokasi ja näytti selvästi halukkaalta keskeyttämään.
— Senjälkeen en minä en ole voinut tehdä työtä, jatkoi hänen miehensä. Enkä ole voinut tuumia, kuinka saisin selville sen suuren kultakimpaleen. Sarahilla on omia rahoja, mutta hän ei pane siihen penniäkään…
— Et koskaan enää mene siihen maahan, huudahti nainen.
— Mutta Sarah, Wahna on kuollut — senhän sinä tiedät, sanoi Julian
Jones.
— Minä en tiedä mistään mitään, sanoi hän päättävästi, paitsi sen, että se maa ei ole oikea paikka naineille miehille.
Hän rypisti huulensa yhteen ja tuijotti kauas sinne, missä ilta-aurinko teki laskuaan. Minä tutkin hetken hänen vaaleita, sivistymättömiä, ohuita ja taipumattomia kasvojaan, ja kadotin kaiken toivon hänen avustuksestaan.
— Kuinka voitte selvittää sen, että siellä löytyi sellainen paljous kultaa, kysyin minä Julian Jonesilta. — Oliko mahtava kultameteoori pudonnut taivaasta?
— Ei suinkaan, hän pyöritti päätään. Sen olivat indiaanit sinne tuoneet.
— Niin korkealle vuorelle — ja niin suuren ja raskaan harkon! huomautin minä.
— Se oli helppo asia, hymyili hän. Minä vaivasin päätäni tällä arvoituksella usein, sitten kun olin saanut takaisin muistini. "Mutta kuinka helvetissä" — oli minulla tapana alkaa ja sitten kulutin tuntikausia laskien ja laskien. Ja kun viimein keksin sen, tunsin itseni aika tomppeliksi, niin helppoa se oli. Hän piti pienen välin ja sanoi sitten: He eivät vieneet sitä sinne.
— Mutta tehän sanoitte juuri, että he veivät!
— He tekivät sen, eivätkä tehneet sitä, kuului hänen arvoituksellinen vastauksensa. Luonnollisesti eivät he koskaan vieneet tuota jättiläissuurta harkkoa sinne ylös. Se, mitä he veivät ylös — se oli sen sisällys.
Hän odotti, kunnes näki minun kasvojeni alkavan selvetä.
— Ja sitten sulattivat ja hitsasivat he luonnollisesti kaikki kullan yhdeksi kappaleeksi. Tehän tiedätte, että ensimäiset espanjalaiset olivat joukko ryöväreitä ja murhaajia ja heidän johtajansa oli nimeltään Pizarro. He kulkivat kautta maan niinkuin muuli- ja sorkkatauti ja teurastivat indiaaneja kuten karjaa. Nähkääs, indiaaneilla oli suunnattomasti kultaa. No, mitä espanjalaiset eivät ottaneet, sen kokosivat eloonjääneet indiaanit tähän suureen harkkoon vuorenhuipulla ja se on levännyt siellä koko ajan ja odottanut minua — ja teitä, jos haluatte olla mukana asiassa.
Ja täällä, järven rannalla Taidepalatsin luona loppui minun tuttavuuteni Julian Jonesin kanssa. Kun minä olin suostunut panemaan yritykseen rahat, lupasi hän etsiä minut seuraavan päivän iltapäivänä hotellistani ja näyttää minulle Seth Mannersin ja rautatieyhtiön kirjeet ja sopia lähemmin asiasta. Mutta hän ei tullut. Illalla soitin hänen hotelliinsa; sain ovenvartijalta tietää mr Julian Jonesin ja hänen vaimonsa matkustaneen aikaisin iltapäivällä.
— Oliko mrs Jonesin onnistunut saada hänet mukaansa Nebraskaan? Minä muistin, että sanoessani hänelle illalla jäähyväiset huomasin hänen hymyilevän tavalla, joka muistutti viisaan Mona-Lisan kuuluisaa hymyä.
Kohala, Hawaji, 5 toukok. 1916.
ISÄ TARWATER.
Oli kesä 1897 ja Tarwaterin perheessä vallitsi levottomuus. Isoisä Tarwater, joka oli asianomaisesti ollut hallittuna ja ohjattuna kymmenen vuotta, oli jälleen päässyt vauhtiin. Tällä kertaa oli kyseessä Klondykekuume. Ensimäinen ja varmin merkki tällaisesta oli, että hän lauloi. Mutta hän lauloi aina samaa laulua ja siitäkin muisti hän vain ensimäisen säkeistön eli oikeammin vain kolme säettä. Ja perhe tiesi, että hänen jalkojaan poltti, ja että hänen aivonsa paloivat vanhasta hulluudesta, kun hän koroitti sortuneen, käreän äänensä, joka nyt oli vain piipitys:
Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme rannoilta vie, — ta ta, ta ta, ta ta, ta ta — Talja kultainen määrä matkamme lie…
Kymmenen vuotta sitten oli hän laulanut samaa säkeistöä psalmin säveleellä, kun hän oli saanut halun matkustaa kultaa huuhtomaan Patagoniaan. Lukuisa perhe oli estellyt häntä, mutta se oli vaikea tehtävä. Kun he eivät mitenkään muuten onnistuneet horjuttamaan hänen päätöstään, olivat he lähettäneet hänen luokseen asianajajan uhkauksella sulkea hänet hulluinhuoneeseen ja asettaa hänelle holhooja, ja tämä olikin luonnollista, kun oli puhe miehestä, joka neljännesvuosisataa sitten oli keinotellut pois koko omaisuutensa, niin että oli jäänyt vain kymmenen tynnyrinalaa laihaa maata, entistä valtion maata, ja joka ei senjälkeenkään ollut esiintynyt parempana liikemiehenä.
Asianajajan lähettäminen John Tarwaterin luo oli samaa kuin sinappilaastari. Sillä hänen käsityksensä mukaan oli juuri tuo joukkio ennen muita poiminnut useimmat Tarwater-tynnyrinalat. Niin, että patagonilaisen kuumeen aikana ajatuskin asianajajista ja rettelöistä oli kyllin riittävä saamaan hänet luopumaan tuumistaan. Hän todisti kiireesti, ettei hän ollut hullu, luopumalla aikeestaan ja lupaamalla, ettei hän matkusta Patagoniaan.
Sitten hän näytti, kuinka hullu hän todellakin oli, luovuttamalla pyytämättä perheelleen Tarwater-Flatin kymmenen tynnyrinalaa, talon, ladon, ulkohuoneet ja vesioikeuden. Hän jätti heille myöskin ne kahdeksansataa dollaria, jotka hänellä olivat pankissa säästettyinä hävitetystä omaisuudestaan. Mutta tässä ei perhe nähnyt mitään syytä sulkea häntä hulluinhuoneeseen, sillä silloin olisivat hänen tekonsa menettäneet laillisen voimansa.
— Isoisän laita ei ole oikein, sanoi Mary, hänen vanhin tyttärensä, joka itse oli jo isoäiti, kun hänen isänsä lopetti tupakanpolton.
John Tarwater ei pidättänyt itselleen muuta kuin parin vanhoja hevosia, nelipyöräiset rattaat, jommoisia käytetään vuoristossa, ja yhden huoneen väentäyttämässä talossa. Ja sitten oli hän selittänyt ei haluavansa olla kenestäkään riippuvainen ja tehnyt sopimuksen kuljettaakseen kaksi kertaa viikossa Yhdysvaltojen postin Kentervillestä Tarwatervuoren yli Old Almadeen — joka oli ajottain työn alla oleva elohopeakaivos ylämaassa, jossa harjoitettiin karjanhoitoa. Vanhoine hevosineen tarvitsi hän kaiken aikansa tehdäkseen nuo kaksi vuoroa viikossa edestakaisin. Ja kymmenen vuoden aikana, sateessa ja auringonpaisteessa, ei hän ollut laiminlyönyt ainoatakaan matkaa. Eikä kertaakaan ollut hän jättänyt maksamatta viikkomaksuaan ruuasta Marylle. Toivuttuaan patagoniakuumeestaan oli hän itsepäisesti halunnut tehdä tällaisen täysihoitosopimuksen ja täsmällisesti suorittanut maksun, vaikka hänen pitikin jättää pois tupakanpoltto voidakseen sen tehdä.
— Hm, sanoi hän rappeutuneelle vesipadolle vanhan Tarwatermyllyn yläpuolella, jonka hän oli rakennuttanut sahaamattomista hirsistä ja joka teki mahdolliseksi ensimäisille uudisasukkaille viljellä vehnäänsä.
— Hm, eivät ne koskaan voi asettaa minua vaivaistaloon niin kauan kuin huolehdin itse itsestäni. — Ja kun ei minulla ole penniäkään, jota laillisesti voin kutsua omakseni, ei ole luultavaa, että asianajajalurjukset pääsisivät kimppuuni.
Mutta juuri tällaisten ajatusten ja omaisuutensa hävittämisen vuoksi katsottiin John Tarwaterin olevan hiukan hullun!
Hänen ensimäistä kertaa virittäessään laulua: "Kuni Argon, aikoina antiikin", oli ollut vuosi 1849, kun hän kaksikymmentäkaksi vuotiaana, pahasti Californiakuumeen vallassa, oli vaihtanut kaksisataaneljäkymmentä tynnyrinalaa maata Michiganissa, tästä neljäkymmentä viljeltyä, neljään härkävaljakkoon ja kuormavaunuun sekä samonnut yli tasankojen.
— Me poikkesimme Fort Halliin, mistä Oregonsiirtolaiset ohjasivat pohjoiseen ja käännyimme etelään, Californiaan, oli hänellä tapana lopettaa kuvauksensa tästä vaivaloisesta matkasta.
— Ja Bill Ping ja minä pyydystimme harmaakarhuja lassolla Cache
Sloughin näreikössä Sacramentossa.
Sitten oli hän ollut ajomiehenä ja kullankaivajana useita vuosia ja sen, mitä hän oli ansainnut valtauksillaan Mercedpiirissä, oli hän, noudattaen rotunsa ja aikansa maanälkää, kiinnittänyt maahan ostamalla uutisviljelyksiä Sonoma Countyssä.
Kymmenen vuotta oli hän kuljettanut postia Tarwaterkylän kautta Tarwaterlaaksoon ja yli Tarwatervuoren — suurin osa tästä maa-alueesta oli ollut hänen — ja koko tämän ajan oli hän haaveillut voittavansa ennen kuolemaansa tämän maan takaisin. Ja nyt kulki hän, koukistunut selkä suorempana kuin vuosikausiin, sinisten, lähekkäin olevien silmien välkähdellessä, ja viritti vanhan laulunsa.
* * * * *
— Siellä hän kulkee — kuulkaas häntä, sanoi William Tarwater.
— Aivokoppa tyhjää täynnä, nauroi Harris Topping, päivätyöläinen,
Annie Tarwaterin mies ja hänen yhdeksän lapsensa isä.
Keittiön ovi aukeni ja vanha mies tuli sisään huolebdittuaan hevosistaan. Hän ei enää laulanut, mutta Mary oli riitainen poltettuaan kätensä ja sentakia, että eräs lapsenlapsista ei voinut sulattaa asianomaisesti laimennettua lehmänmaitoa.
— Mitä hyödyttää tuo melu, isä? torui hän. — Se aika on ohi, jolloin saatoit painautua sellaiselle tielle kuin Klondykeen, ja laulamalla et pitkälle pääse.
— Saattaapa olla, vastasi hän rauhallisesti. Lyönpä vetoa, että jos voisin matkustaa Klondykeen, poimisin riittävästi kultaa ostaakseni takaisin kaiken Tarwatermaan.
— Vanha hullu! huomautti Annie.
— Sinä et voisi ostaa sitä vähemmällä kuin kolmellasadallatuhannella ja vähän enemmälläkin, kuului Williamin koetus nolata hänet.
— Silloin pistäisin minä liiveihini kolmesataatuhatta ja vähän enemmänkin, vastasi ukko rauhallisesti.
— Sinä et voi, jumalankiitos, mennä sinne, muuten sinä kyllä keräisit kultaa, huudahti Mary. Höyrylaivamatkat maksavat rahaa.
— Minulla on ollut rahoja, sanoi hänen isänsä alakuloisesti.
— Niin, mutta nyt sinulla ei ole, niin että — heitä se pois mielestäsi, neuvoi William. Ne ajat ovat ohi… samoinkuin nekin, jolloin pyydystelit lassolla karhuja Bill Pingin kanssa. Ei ole enää mitään karhuja.
— Niin, mutta kuitenkin…
Mutta Mary keskeytti hänet. Hän otti päivän sanomalehden keittiön pöydältä ja heitti sen suuttuneesti vanhan isänsä nenän eteen.
— Mitä sanovat klondykelaiset? Täällä se seisoo painettuna. Vain nuoret ja vahvat miehet voivat kestää Klondykessä. Siellä on pahempi kuin pohjoisnavalla. Ja he ovat itse jättäneet jälkeensä monia kuolleita. Katsokaa heidän valokuviaan. Sinä olet neljäkymmentä vuotta vanhempi kuin vanhin heistä.
John Tarwater katsoi, mutta hänen silmänsä muuttuivat toiselle sivulle, jossa oli myös huomiotaherättäviä kuvia.
— Ja katsokaa valokuvia kultakimpaleista, joita ne ovat tuoneet sieltä mukanaan, sanoi hän. Kullan minä kyllä tunnen. Enkö itse huuhtonut kahtakymmentä tuhatta Mercedissä? Ja olisin voinut saada satatuhatta, jos ei tuo vietävän rankkasade olisi murtanut patojani. Jospa minä vain olisin Klondykessä…
— Pähkä hullu, sähähti William toiselle aiotun sivuhuomautuksen siksi kovasti, että ukko kuuli.
— Kaunis tapa puhua isälleen, sanoi vanha Tarwater lempeästi nuhtelevalla äänellä. Minun isäni olisi ruoskinut pirun nahastani vaununremmillä, jos olisin puhunut hänelle tuolla tavoin.
— Mutta sinä olet sekaisin, isä, alkoi William…
— Olet ehkä oikeassa. Mutta minun isäni ei ollut hullu. Ja hän olisi sen tehnyt.
— Ukko on lukenut muutamia sanomalehtien jatkoromaaneja miehistä, jotka ovat luoneet onnensa neljänkymmenen ikäisenä, sanoi Annie ivallisesti.
— Miksikä ei, tyttöseni? kysyi hän. Ja miksikä ei voi onnistua täytettyään seitsemänkymmentä. Minä olen täyttänyt seitsemänkymmentä vasta tänä vuonna. Ja minä voin kyllä vuolla kultaa puuveitsellä, jos vain pääsisin Klondykeen…
— Mutta sinne sinä et pääse, keskeytti Mary.
— No niin, huokasi hän, jos en pääse, niin lienee parasta mennä sitten nukkumaan.
Hän nousi, pitkänä, laihana, suonikkaana ja kyhmyisenä, komeana miehen rauniona. Hänen takkuiset hiuksensa ja partansa eivät olleet harmaat, vaan lumivalkeat, samoinkuin ihokarvatupsut hänen suurten luisevien sormiensa selällä. Hän meni ovelle, aukaisi sen, huokasi ja pysähtyi, heittäen silmäyksen takaisin huoneeseen.
— Niin, mutta joka tapauksessa… mumisi hän valittavalla sävyllä… polttaa minun jalkapohjiani aivan hirveästi.
* * * * *
Kauan ennen perheen liikkumista seuraavana aamuna oli ukko Tarwater puhdistanut ja valjastanut hevosensa lyhdynvalossa, laittanut aamiaisensa ja syönyt sen sekä lähtenyt Tarwaterlaaksoa pitkin matkalle Keltervilleen. Tällä hänen tavallisella matkallaan, jonka hän oli kontrahdin allekirjoitettuaan tehnyt tuhat neljäkymmentä kertaa, sattui tällä kertaa kaksi tavallisuudesta poikkeavaa seikkaa. Hän ei ajanut Keltervilleen, vaan kääntyi maantietä myöten etelään Santa Rosaan. Vielä merkillisempää oli paperiin kääritty paketti hänen jalkainsa juuressa. Se sisälsi hänen siistin, mustan pukunsa, jota Mary oli mielipahoin nähnyt hänen käyttävän, ei sen vuoksi, ettei se olisi saanut olla siisti, vaan senvuoksi — ukko oli arvannut tämän salaisen ajatuksen — että se pysyisi kyllin hyvänä, että hänet voitaisiin siinä haudata. Ja Santa Rosassa vaihtoi hän pukunsa eräässä puodissa käytettyihin vaatteihin ja sai kaksi ja puoli dollaria siitä. Samalta kohteliaalta vaatekauppiaalta sai hän neljä dollaria kauan sitten kuolleen vaimonsa vihkisormuksesta. Hevoset ja vaunut myi hän seitsemästäkymmenestäviidestä dollarista, vaikka hän sai vain kaksikymmentäviisi käteistä. Kun hän sattui kadulla tapaamaan Alton Grangerin, jolle hän ei ollut koskaan maininnut niistä kymmenestä dollarista, jotka oli lainannut tälle vuonna 74, muistutti hän tätä asiasta ja sai heti maksun. Hänellä, jolta kaikista vähimmin voitiin odottaa rahoja, oli ihmeellistä kyllä tällä kertaa — kaupungin suurin juopporatti, jolle Tarwater oli usein tarjonnut groggin entisinä, onnellisimpina aikoinaan. Ja häneltä lainasi John Tarwater yhden dollarin. Lopuksi matkusti hän iltapäiväjunassa San Franciscoon.
Kymmenen, kaksitoista päivää sen jälkeen nousi hän maihin Dyean hiekkarannalla keskelle pahinta Klondykekiihkoa, kantaen säkkiään, jossa oli huopapeitteitä ja vanhoja vaatteita. Ranta oli kuin riehuva hulluinhuone. Kymmenentuhatta tonnia varusteita makasi ympäri siroiteltuina ja kaksi kertaa kymmenentuhatta ihmistä ahersi keskellä niitä ja huusi itsensä käheäksi niiden vuoksi. Rahtimaksu indiaanien selässä Chilcootin yli Lehmusjärvelle oli kohonnut kuudestatoista kolmeenkymmeneen senttiin naulalta, toisin sanoen, kuusisataa dollaria tonnilta. Ja napaseudun talvi läheni. Kaikki tiesivät sen ja kaikki tiesivät, että näistä kahdestakymmenestä tuhannesta ihmisestä saisivat hyvin harvat kulkea yli vuorisolan, sillä välin kuin toiset saisivat talvehtia ja odottaa kevät-tulvia.
Tällainen oli näky John Tarwaterin astuessa maihin ja ohjatessa kulkunsa suoraan rannalta Chilcoot-tielle, laulaen vanhaa lauluaan. Hän näytti itse aika lailla "antiikkiselta", eikä hänen tarvinnut erikoisesti huolehtia tavaroistaan, sillä niitä hänellä ei ollut. Sen yön nukkui hän paljaalla maalla viisi mailia yläpuolella Dyean, joka oli kanoottiliikenteen loppupiste. Täällä muuttui Dyeajoki kohisevaksi vuorivirraksi, joka sai aina uutta voimaa kaukana olevien jäätiköiden sulamisesta.
Ja täällä tapasi hän aikaisin seuraavana aamuna pienen miehen, joka painoi tuskin enempää kuin neljäkymmentäviisi kiloa, tulevan hoippuen yli joenportaiden, vähintäin sadan naulan painoinen jauhotaakka selässään. Hän näki tämän miehen kompastuvan suinpäin portailta alas hiljaa virtaavaan veteen, missä oli vettä vain kahden jalan syvyydeltä ja aikovan ilman muuta hukkua. Miehellä ei ollut mitään erikoista halua heittäytyä niin helposti kuolemaan, mutta jauhot hänen selässään painoivat liian paljon ja vetivät hänet alas.
— Kiitos, ukkoseni, sanoi hän Tarwaterille, kun tämä oli vetänyt hänet maihin.
Hänen aukaistessaan kenkiään ja kiertäessään vaatteitaan kuiviksi, puhelivat he. Sitten veti hän esille kymmenen dollarin kultarahan ja ojensi sen pelastajalleen.
Vanha Tarwater pudisti päätään ja värisi, sillä jääkylmässä vedessä oli hän saanut jalkansa polviin saakka märiksi.
— Mutta minä en kieltäytyisi, jos te tahtoisitte tarjota minulle palan ruokaa.
— Ettekö te ole syöneet aamiaista? kysyi pieni mies peittämättömällä uteliaisuudella. Hän oli nimeltään Anson ja oli yli neljänkymmenen ikäinen.
— En palaakaan, vastasi John Tarwater.
— Missä ovat varusteenne? Lähetetyt edelle?
— Ei ole mitään varusteita.
— Luuletteko te voivanne ostaa ruokavaroja täällä?
— Minulla ei ole dollariakaan ostaakseni. Mutta se ei ole niin tärkeää kuin lämmin ruokapala olisi nyt.
* * * * *
Ansonin leirissä, kappaleen matkaa tästä paikasta, tapasi Tarwater jäntevän, punapartaisen, nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan miehen, joka seisoi kiroamassa tuoreista piilipuunoksista laitettua nuotiota. Hänet esitettiin Charlesiksi ja hän käänsi pahantuulensa Tarwateriin, joka hyvänsävyisesti, mistään välittämättä ryhtyi hoitamaan nuotiota, käyttäen hyväkseen aamutuulta, jonka toinen, tyhmästi kyllä, oli sulkenut kivillä kokonaan pois. Kohta syntyi veto ja pian tuli savua vähemmän ja tulta enemmän. Kolmas seurueessa, Bill Wilson eli Pitkä Bill, niinkuin häntä kutsuttiin, tuli kantaen sadanneljänkymmenen naulan painoisia varustuksiaan ja sitten tarjosi Charles aamiaisen, jota Tarwaterkin piti huonona. Puuro oli puoliraakaa ja pohjaanpalanutta, paistettu läski hiiltynyttä ja kahvi alapuolella kaiken arvostelun.
Kohta kun he olivat hotkineet aamiaisensa, ottivat kolme kumppanusta kantoremminsä ja ohjasivat kulkunsa alas tielle mennäkseen noin mailin päässä olevalle lähimmälle leiripaikalle, jossa heidän jälellä olevat varusteensa olivat. Vanhalle Tarwaterille tuli kiire. Hän pesi astiat, kokosi polttoaineita, laittoi repaleisen kantoremmin, teroitti leikkelyveitsen ja käsikirveen ja järjesti lapiot ja kuokat niin, että niitä oli helpompi kantaa.
Se, mikä häntä ihmetytti lyhyen aamiaisen aikana, oli suuri arvonanto Charlesia kohtaan, jota Anson ja Pitkä Bill osoittivat. Kerran, ennen puolipäivää, Ansonin huoahtaessa kannettuaan uuden satanaulaisen taakan, teki Tarwater varovaisen vihjauksen huomiostaan.
— Katsokaas, asian laita on näin, sanoi Anson. Me olemme jakaneet johtajatehtävät. Jokaisella on erikoisalansa. Minä olen puuseppä. Kun me tulemme Lehmusjärvelle ja puut ovat kaadetut ja sahatut lankuiksi, rakennan minä veneen. Pitkä Bill on metsänkaataja ja kaivostyöläinen. Niin että hän hankkii hirret ja muut kaivostarpeet. Enin osa varusteistamme on meidän edellämme. Me olimme aivan rahattomia, kun olimme maksaneet indiaaneille, jotka kantoivat suurimman osan varusteitamme Chilcootiin. Meidän neljäs kumppanimme on siellä ylhäällä ja hän itse kantaa tavarat alas toiselle puolelle. Hän on nimeltään Liverpool ja ammatiltaan merimies. Niin että silloin kun vene on valmis, on se hän, jonka tulee purjehtia meidät tavaroidemme kanssa yli järvien ja putouksien Klondykeen.
— Ja Charles — tuo mr Crayton — mikä on hänen erikoisalansa? kysyi
Tarwater.
— Hän on liikemies. Kun on järjestettävä ja tehtävä liikeasioita, silloin on hän käskijä.
— Hm, sanoi Tarwater tuumivasti, on erinomainen onni, että niin monta erikoistuntijaa on koottu samaan yritykseen.
— Enemmän kuin onni, myönsi Anson. Ja se oli pelkkä sattuma. Jokainen meistä kulki aluksi yksin. Me tapasimme toisemme höyrylaivalla San Franciscosta ja lyöttäydyimme yhteen. — Mutta nyt minun täytyy mennä. Charles voi suuttua, jos en minä kanna niin paljon kuin pitäisi. No, eihän kukaan voi pyytää, että mies, joka painaa vain neljäkymmentäviisi kiloa, jaksaisi kantaa yhtä paljon kuin mies, joka painaa seitsemänkymmentäkaksi.
— Jääkää tänne ja laittakaa meille jotain päivälliseksi, sanoi Charles Tarwaterille tullessaan seuraavan kantamuksensa kanssa ja huomattuaan, mitä ukko oli saanut aikaan kätevyydellään.
Ja Tarwater laittoi päivällisen, joka todellakin oli päivällinen, pesi, paistoi oikealla tavalla läskin ja pavut illaksi ja paistoi leivän pannussa niin maukkaaksi, että nuo kolme kumppanusta melkein heittäytyivät sen kimppuun. Sitten kun hän oli saanut iltapesun käsistään, kiskoi hän päreitä ja tikkuja aamiaistulta varten, neuvoi Ansonille keinon pitää kengät pehmeänä, joka on jokaiselle jalankävijälle ehdottomasti välttämätön, lauloi: "Kun Argo aikoina antiikin" ja kertoi heille suuresta kansainvaelluksesta yli aavikoiden vuonna 49. — Totisesti ensimäinen hauska ja toverillinen leiri maihin tulomme jälkeen, huomautti Pitkä Bill tyhjentäen piippunsa ja alkaen vetää kenkiään mennäkseen makuulle.
— Niin, enkö ole tehnyt sitä teille hiukan helpommaksi, pojat? kysyi
Tarwater reippaasti.
Kaikki nyökkäsivät. — No, silloinpa aion tehdä teille erään ehdotuksen. Voitte vastata myöntäen tai kieltäen, mutta kuunnelkaa nyt. Teillä on kiire ehtiä perille ennen kuin jäätyy. Yhden teistä täytyy kuluttaa puolet aikaansa laittaakseen ruokaa, vaikka hän voisi käyttää aikansa paremmin kantamalla taakkoja. Jos minä huolehdin ruuanlaittamisesta teille, sujuu muu homma teiltä paljon pikemmin. Jos ruoka paranee, paranee teidän kantokykynnekin. Ja minä voin myöskin vapaina hetkinäni kantaa vähän ja enkä niin aivan vähänkään.
Pitkä Bill ja Anson olivat juuri alkaneet myöntävästi nyökätä, kun
Charles esti heitä.
— Mitä haluatte tästä palkkioksi? kysyi hän vanhalta mieheltä.
— Sen saatte itse määrätä.
— Se ei ole liikemäistä, vastasi Charles terävästi paheksuvalla sävyllä. Te olette tehneet alun, sanokaa siis loppukin.
— Niin, minä ajattelen…
— Että me elättäisimme teitä koko talven? keskeytti Charles.
— Ei, sir, sitä en pyydä. Mutta minusta tuntuu, että jos minä saisin seurata teitä Klondykeen, ei se olisi paljon pyydetty.
— Teillähän ei ole pisaraakaan ruokatarpeita, ukkoseni. Te tulette kuolemaan nälkään, kun olette saapunut perille.
— Olen huolehtinut itsestäni sangen hyvin pitkän aikaa, vastasi vanha Tarwater leikillinen pilkahdus silmissään. Olen seitsemänkymmenenvuotinen, enkä vielä ole kuollut nälkään.
— Kirjoitatteko sitoumuksen, että huolehditte itsestänne Dawsoniin tultuamme? kysyi liikemies.
— Kyllä, kuului vastaus.
Charles esti molempia kumppanuksiaan ilmaisemasta suostumustaan tähän sopimukseen.
— Vielä eräs asia, ukkoseni. Meitä on seurueessa neljä ja jokaisella meillä on sananvalta tällaisissa kysymyksissä. Nuori Liverpool on, mukanaan enin osa varusteitamme, meidän edellämme. Hänellä on myöskin oikeus sanoa sanansa asiaan ja hän ei ole täällä.
— Minkälainen mies hän on? kysyi Tarwater.
— Hän on yksinkertainen merimies ja luonteeltaan kiivas ja jäykkä.
— Vähän riitainen, lisäsi Anson.
— Ja kiroilee niin jumalattomasti, täydensi Pitkä Bill, mutta oikeudenmukainen hän on.
Anson vakuutti tämän päätelmän oikeaksi päännyökkäyksellä.
— No niin, pojat, teki Tarwater yhteenvedon, minä olen lähtenyt Californiaan ja päässyt sinne. Ja nyt aion minä Klondykeen. Ei löydy mitään, joka voisi minua estää, ei mitään. Minä aion ottaa kolmesataatuhatta maasta. Eikä mikään estä minua, ehdottomasti ei mikään, sillä minä yksinkertaisesti tarvitsen nuo rahat. Minä en välitä kiukkuisesta mielenlaadusta, niin kauan kun poika on oikeudenmukainen. Minä seuraan teitä voittoon ja tappioon ja työskentelen hyväksenne, kunnes ehdimme hänen luokseen. Jos hän sitten ei suostu esitykseeni, jää se vain minun häviökseni. Mutta en voi kuvitella hänen kieltävän, sillä silloin alkaa jäätyminen ja minulle on silloin myöhäistä tulla takaisin näillä mahdollisuuksilla. Ja koska minä ehdottomasti aion Klondykeen, on hänen ehdottomasti mahdoton sanoa: ei.
Vanhasta John Tarwaterista tuli huomiotaherättävä mies kulkutiellä, jolla vilisi erikoisia miehiä. Näiden tuhansien miesten keskellä, joista jokainen kantoi selässään puolen tonnia varusteita ja kulki jokaisen mailin kaksikymmentä kertaa, tuli hän tunnetuksi nimellä "Joulu-ukko". Työskennellessään lauloi hän iänikuista lauluaan ukkoäänellään. Ei kukaan niistä kolmesta miehestä, joihin hän oli liittynyt, voinut moittia hänen työtään. Hän oli kyllä hiukan kankea jäsenistään — hän tunnusti itse, että hänellä oli reumatismi. Hän liikkui hitaasti ja tuntui kuin olisi se jyrsinyt häntä hänen liikkuessaan, mutta hän ei laiskotellut koskaan. Viimeisenä makuulla iltaisin, nousi hän ensimäisenä aamulla, niin että toiset kolme saivat lämmintä kahvia ennenkuin he läksivät ensimäiselle vuorolleen. Ja aamiaisen ja päivällisen välillä, samoinkuin päivällisen ja illallisen välillä laittoi hän aina niin, että kerkesi itsekin hakemaan muutamia kantamuksellisia. Mutta kuusikymmentä naulaa oli suurin määrä, jonka hän jaksoi kantaa. Hän voi hallita seitsemääkymmentäviittä, mutta ainoastaan poikkeuksellisesti. Erään kerran koetti hän yhdeksääkymmentä, mutta kaatui tielle ja oli sitten oikein huonona pari päivää.
Työtä! Vaelluksella, jolla ahkerimmatkin vasta ensikerran oppivat tietämään, mitä oli työ, ei kukaan työskennellyt voimiinsa nähden kovemmin kuin ukko Tarwater. Epätoivoisina talven lähestymisestä ja vastustamattoman kullanhimon houkuttelemina työskentelivät miehet kunnes jokainen voimanpisara oli käytetty, niin että he kaatuivat tielle. Toiset laskivat kuulan kalloonsa tultuaan vakuutetuiksi epäonnistumisestaan. Muutamat tulivat hulluiksi ja toiset purkivat yhtiökumppanuutensa kuluttavien ponnistusten masentamina ja sanoivat irti koko elämän kestäneitä ystävyyssuhteita tovereihin, jotka olivat yhtä hyviä kuin he ja yhtä liikarasittuneita sekä äärimmilleen saatettuja.
Työtä! Ukko Tarwater kykeni piristämään kaikkia, vaikkakin hänen luitaan pisteli ja naksutteli ja hän sitäpaitsi oli saanut vaikean yskän viime aikoina. Myöhään ja varhain, tiellä tahi leirissä tien vieressä, aina oli hän menossa, aina hommasi hän jotain ja aina kutsuttiin häntä joulu-ukoksi. Väsyneet kantajat lepäsivät kaatuneella puunrungolla eli kivellä sen paikan vieressä, jossa ukko lepäsi ja sanoivat: laula meille, isä, laulusi vuodelta neljäkymmentäyhdeksän. Ja kun hän oli kähissyt laulunsa, nousivat he kantamuksineen, selittivät, että se oli oikein virkistävää ja lähtivät jälleen.
— Jos joku on ollut mies puolestaan, sanoi Pitkä Bill molemmille kumppaneilleen, niin kyllä se on meidän vanha poikamme.
— Se on varma se, lisäsi Anson. Hän on arvokas lisäys yhtiöömme ja minulla puolestani ei ole mitään vastaan tehdä hänet yhtiökumppaniksemme täydellä todella…
— Ei tule kysymykseenkään! keskeytti Charles Crayton. Kun tulemme Dawsoniin, olemme hänestä kuitit, niin on sopimus. Jos me pitäisimme hänet, saisimme me vain hänet haudata. Lopuksi tulee siellä nälänhätä ja me saamme säästää jokaista muonagrammaa. Huomatkaa, että me olemme elättäneet häntä varastoistamme koko ajan. Ja jos meillä on ensi vuonna puutetta ruokavaroista, niin tiedätte te kyllä syyn. Mitään höyrylaivoja ruokatavaroineen ei tule Dawsoniin ennenkuin puolivälissä kesäkuuta ja siihen on yhdeksän kuukautta aikaa.
— No niin, sinä olet pannut likoon yhtä paljon rahaa ja työtä kuin me toisetkin, myönsi Pitkä Bill, niin että sinulla on oikeus sanoa sanasi neuvotteluissa.
— Ja sen sanan aion minä myöskin sanoa, selitti Charles nousevalla kärsimättömyydellä. Ja on onni teille tyhmine tunteellisuuksinenne, että on joku, joka ajattelee puolestanne, muuten kuolisitte nälkään jok'ikinen. Tulee nälänhätä, sanon minä. Olen tutkinut tilannetta. Jauhot tulevat maksamaan kaksi tahi kymmenenkin dollaria naula ja myyjiä ei ole. Pankaa mieleenne sanani.
Koko matkan yli kivisten tasankojen ylös pimeätä vuorisolaa Sheep Campille, ohi riippuvien ja alati uhkaavien jäätiköiden "Portaille" ja "Portailta" pitkin äkkijyrkkiä, kiiltäviä kallionlohkareita, missä kantajat kiipesivät käsin ja jaloin, laittoi ukko Tarwater ruokaa, kantoi taakkoja ja lauloi. Syksyn ensimäiset lumimyrskyt työnsivät hänet yli Chilcootsolan, yläpuolella puurajan. Ne, jotka olivat alapuolella, vieraanvarattoman Kraterijärven rannalla, ilman polttopuita, kuulivat myrskyävästä pimeydestä ihmeellisen äänen, joka lauloi:
Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme rannoilta vie, — ta ta, ta ta, ta ta, ta ta. — Talja kultainen määrä matkamme lie.
Ja lumituiskussa näkivät he pitkän, luisevan haamun työntyvän esiin lumivalkoisin parroin, josta ei eroittanut luntakaan, kantaen kuudenkymmenen naulan painoista taakkaa.
— Joulu-ukko! huusivat he. Ja sitten seurasi kolminkertainen jymisevä eläköönhuuto joulu-ukolle.
* * * * *
Kaksi mailia Kraterijärvestä oli Happy Camp — jota kutsuttiin sillä nimellä senvuoksi, että siellä tavattiin ensimäiset puut, niin että voitiin jälleen lämmitellä tulen ääressä. Niitä tuskin voitiin kutsua puiksi, sillä ne olivat vaivaiskuusia, jotka hädin tuskin ulottuivat jalan verran yli mättäiden, kierrellen ja kaarrellen kuin käärmeet. Täällä, tiellä, joka johti Happy Campiin, lepäsi vanha Tarwater varusteineen kallion seinään nojaten ensimäisessä päivänpaisteessa, joka oli seurannut puolta tusinaa hämäriä päiviä. Tie kulki ympäri tämän kalliopaaden, miehet taakkoineen laahustivat hitaasti eteenpäin ja miehet tyhjine kantoremmeineen kiiruhtivat reippaasti takaisin uusia taakkoja hakemaan. Kaksi kertaa koetti ukko Tarwater nousta kulkeakseen edelleen, mutta lyyhistyi kummallakin kerralla jälleen takaisin, väsyneiden jäsenien varoittaessa häntä tuhlaamasta enempää voimiaan. Kiven takaa kuuli hän tervehtiviä ääniä, tunsi Charles Craytonin äänen ja ymmärsi, että he vihdoinkin olivat tavanneet nuoren Liverpoolin. Charles ryhtyi suoraan asiaan ja Tarwater kuuli joka sanan Charlesin hyvin vähän ylistelevästä kuvauksesta hänestä ja esityksen antaa hänen seurata mukana Dawsoniin.
— Kirotun tyhmä esitys, kuului Liverpoolin huomautus Charlesin vaiettua. Vanha, seitsemänkymmenvuotinen äijän käppyrä! Jos hän on viimeisillään, niin miksikä helvetissä ryhdyitte tekemisiin hänen kanssaan? Jos tulee nälänhätä, ja siltä näyttää, tarvitsemme me jokaisen hiukkasen muonaa itse. Meillä on muonaa vain neljälle, eikä viidelle.
— Se on totta, kuuli Tarwater Charlesin sanovan. Älä suutu. Se vanha äijä suostui luovuttamaan ratkaisun sinulle, kun olemme sinut tavanneet. Sinun tarvitsee vain polkaista jalkaa ja sanoa ei.
— Tarkoitatko, että minä ajaisin pois ukon, senjälkeen kun te olette rohkaisseet häntä ja käyttäneet hyväksenne hänen työtään Dyeasta tänne saakka?
— Se on voimia kysyvä matka, Liverpool, ja ainoastaan kovimmat voivat kestää sen, koetti Charles selittää.
— Ja minun pitäisi toimittaa kaikki epämiellyttävimmät tehtävät? sanoi
Liverpool, ja Tarwater alkoi kadottaa rohkeuttaan.
— Niin, siltä näyttää, sanoi Charles. Sinä saat ratkaista.
Mutta ukko sai rohkeutensa jälleen takaisin, sillä nyt tuli kokonainen ryöppy vannomisia, josta hän eroitti sellaista kuin: Saatanan verikoirat! — Ei, vieköön teidät kaikki piru! — Minä tiedän kyllä tahtoni! — Kuolema, kirous ja helvetti. Äijän käppyrä seuraa meitä Yukoniin, niin että sen tiedätte, helvetinsikiöt. — Vaivaloinen? Te ette tiedä mikä on vaivaloinen, jollen minä sitä teille opeta. Minä annan kaikkien varustuksien lentää ilmaan ja painua helvettiin, jos joku teistä koettaa tehdä hänelle jotain. Niin, koettakaapas, niin saatte nähdä… silloin uskotte viimeisen päivän tulleen ja näette herramme salaman iskevän keskelle leiriä!
Liverpoolin sanatulva oli niin virkistävä, että vanhus nousi kantamuksineen aivan helposti, ilman pienintäkään vaikeutta ja painautui Happy Campin tielle.
Happy Campista Pitkällejärvelle, Pitkältäjärveltä Syväjärvelle ja Syväjärveltä yli tavattomien vuoriharjanteiden Lehmusjärvelle kävi kuluttava kilpajuoksu talven kanssa. Miehet katkaisivat selkänsä tai saivat sydänhalvauksen, he istuivat tienviereen ja itkivät väsymyksestä. Mutta talvi ei antanut armoa. Syysmyrskyt riehuivat ja jäisissä sadekuuroissa ja voimiakysyvässä lumimyrskyssä uurastivat Tarwater ja seurue, johon hän kuului, viimeisine varustuksineen rannalle.
Siellä ei tullut mitään lepoa. Järven toisella puolella, kappaleen yläpuolella kohisevaa virtaa, valitsivat he itselleen kuusimetsän ja rakensivat sinne sahansa. Käsin, tällaiseen sahaukseen sopimattomalla pitkällä sahalla, sahasivat he hirsiään lankuiksi. He työskentelivät yötä päivää. Kolme kertaa pyörtyi ukko Tarwater yövuorollaan. Päivisin laittoi hän ruokaa kuten ennenkin ja välihetkinään auttoi hän Ansonia rakentamaan venettä virran alapuolella, sittenkun tuoreet lankut olivat lasketut sinne virtaa pitkin.
Päivät lyhenivät. Tuuli kääntyi pohjoiseen ja tuntui kuin eivät myrskyt aikoisi lakata koskaan. Aamuisin ryömivät väsyneet miehet vuoteistaan ja istuivat sukkasillaan sulattaen jäätyneitä kenkiään tulessa, jonka Tarwater aina heille sytytti. He puhuivat yhä enemmän ja enemmän lähenevästä nälänhädästä. Viimeinen elintarvelaiva Beringistä oli veden vähyyden vuoksi jäänyt Yukonin tasankomaiden alkuun, satoja maileja pohjoiseen Dawsonista. Se makasi itse asiassa vanhan Hudsonbaykomppanian asemalla Fort Yukonissa, pohjoisella napapiirillä. Jauhot olivat nousseet kahteen dollariin naula Dawsonissa, mutta kukaan ei halunnut myydä. Bonanza- ja Eldoradopomot, joilla oli rahaa kuin ruohoa, matkustivat kotiin, koska he eivät saaneet ostaa minkäänlaista ruokaa. Miners Committee takavarikoi kaikki elintarpeet ja säännösteli uuden jakelun ankarasti. Eräs mies, joka oli salannut elintarpeita, ammuttiin kuin koira. Samoin oli eräs varas passitettu iankaikkisuuteen.
Ja näiden kärsimysten aikana, jotka olivat nitistäneet jo niin monta nuorempaa miestä, alkoi vanha Tarwater nyt uupua. Hänen yskänsä oli tullut aivan hirveäksi ja jos eivät hänen läpiväsyneet toverinsa olisi nukkuneet kuin tukit, olisi hän pitänyt heitä valveilla yskällään kaiket yöt. Hän alkoi myöskin tulla viluiseksi, niin että hän puki itsensä kaksinkertaisiin vaatteihin ennenkuin hän ryömi makuulle. Kun hän oli lopettanut pukeutumisensa, ei hänen säkissään ollut jälellä riepuakaan. Kaikki, mitä hänellä oli, oli hän käärinyt vanhojen, luisten jäseniensä ympärille.
— Ajatelkaas, sanoi Pitkä Bill, jos hän nyt panee päälleen kaiken, mitä hänellä on, kun ei ole muuta kuin kaksikymmentä astetta alle nollan, mitä tekee hän silloin, kun tulee viisi-, kuusikymmentä astetta alle nollan?
He vetivät karkeasti veistetyn veneensä alas virtaa, olivat kymmenen, kaksitoista kertaa kadottamaisillaan sen ja sousivat yli Lehmusjärven etelänpuoleisen pään ankarien syysmyrskyjen riehuessa. Seuraavana aamuna aikoivat he lastata ja lähteä suoraan pohjoiseen, vaarallista, viiden sadan mailin pituista tietä yli järvien, pitkin vesiputouksia ja ahtaita jokilaaaksoja. Mutta ennenkuin nuori Liverpool meni sinä iltana makuulle, oli hän hiukan ulkona. Kun hän tuli takaisin, nukkui jo koko seurue. Hän herätti Tarwaterin ja puhui hänen kanssaan.
— Kuulkaa, isä, sanoi hän. Te olette saaneet luvan seurata mukana veneessämme, ja jos joku on matkalippunsa ansainnut, niin te. Mutta te tiedätte olevanne jo iäkäs ja teidän terveydessännekään ei ole juuri kehumista. Jos te seuraatte meitä, sorrutte te, se on varma kuin helvetti. — Odottakaahan, kunnes olen puhunut loppuun, ukkoseni. Hinta ylimenosta on kohonnut viiteensataan dollariin. Minä olen ollut etsimässä ja saanut matkustajan. Hän palvelee Alaskan kauppatuomioistuimessa ja hänen täytyy päästä perille. Hän on tarjonnut kuusisataa dollaria päästäkseen veneeseemme. Siitä tulee afääri. Te myytte oikeutenne ylimenoon hänelle, pistätte taskuunne kuusisataa dollaria ja lähdette etelään Californiaan, niinkauan kuin se vielä käy päinsä. Te voitte olla Dyeassa kahdessa päivässä ja viimeistään viikon kuluttua Californiassa. Mitä sanotte siitä?
Tarwater ryki ja yski hetken ennenkuin hän sai niin paljon ilmaa, että saattoi puhua.
— Poikani, sanoi hän, kerron sinulle jotain. Minä ajoin vuonna neljäkymmentäyhdeksän neljä härkäpariani yli aavikoiden kadottamatta yhtään. Minä ajoin ne suoraan Californiaan ja ajoin sitten kuormia niiden kanssa Sutterista American Bariin. Nyt aion minä Klondykeen. Ei mikään voi minua estää, ei kerrassaan mikään. Minä aion matkustaa tällä veneellä, sinun ollessa peräsimessä, Klondykeen saakka ja aion kaivaa maasta kolmesataatuhatta. Tällaisten olosuhteiden vallitessa on vastoin kaikkea tervettä järkeä myydä lippuni. Mutta kiitos tarjouksesta, poikani, kiitoksia vain.
Nuori merimies ojensi innokkaasti kätensä vanhalle miehelle.
— Jumal'auta, isä, teidän on matkustettava. Te olette juuri oikea mies. Hän heitti silmäyksen peittämättömällä halveksimisella sinne, missä Charley Crayton makasi punaisine partoineen ja kuorsasi. — Näyttää kuin ei herramme enää tekisi sellaisia kuin te, isä.