SUVINEN SAARI
I.
Monta ihanaa suvista saarta on tässä kauniissa saaristossa, mutta kaikkein kauniimpia lienee kuitenkin tämä, jolle hyvä hengettäreni suvaitsi kiiltävänä kesäpäivänä minut ohjata. Kallioisia rantoja huuhtova meri on sädehtivämmän sinistä, ilma korkeana kaartuvan silkkilaen alla kristallisemman kirkasta ja tummanvihreitten kuusien neulaset pitempiä ja pehmeämpiä kuin muualla. Kultaisempi on päivän kiilto ja suurempi iltojen hiljaisuus. Eivätkä auringonlaskun värihohteet missään voi olla hienompivivahteisia kuin täällä.
Ikkunani alla on kaksi kirsikkapuuta, joiden marjat hohtavat purppuranpunaisina ja mehukkaan pehmeinä helminä; oksat heilahtelevat ja helmet liikkuvat hiljalleen. Puutarhan punaisen aidan takana on leikattu ruispelto, jonka kullankeltaiset kuhilaat ovat suorissa riveissä kuin järjestykseen tottuneet sotamiehet. Mutta pellon takaisessa metsänreunassa on aukko, josta näkyy meri, aava, ihana ulappa, se, jota minä rakastan paljon enemmän kuin metsiä ja peltoja ja puutarhoja, yhtä paljon kuin kotipuoleni niittytasankojen laajoja lakeuksia, ehkäpä vielä enemmänkin…
* * * * *
Olemme juuri palanneet rysää kokemasta, isäntäni ja minä. Pysähdymme hetkeksi rantakalliolle katsomaan, kun valkoinen matkustajahöyry kiitää ohi saaremme kaupunkiin, kuumeisen hopputyön hyörinään. Vilkahtaa valkoinen liina laivan perältä. Heilutamme lakkejamme vastaukseksi. Ja sitten käännymme poimuttelevalle polulle, joka vie ystävällisen punaisen talomme varjoisaan pihaan.
— Nyt on kaunis huomen, isäntä sanoo.
Ja hänen kesävieraansa nyökkää. Mutta se vilkkuva valkoinen liina leikkii hänen ajatuksissaan: Lieneekö ollut hän, jonka kesällä kerran kohtasin, kun oli heleimmillään heinäkuu ja kedot kukki kauniimmillaan, hän, jota usein olen ajatellut ja jonka itsekseni olen Punahilkaksi ristinyt? Miksikä juuri hän? Ja miksi hän olisi minulle vilkuttanut? — Ikävä nousee mieleeni, mutta se on suloista ikävää, joka ei kalva eikä polta, vaan täyttää sielun vienosti värähtelevällä kaiholla. Se on yksinäisyyden autuutta…
— Tänään ruvetaan riihtä puimaan, isäntä sanoo ja panee nuuskan. —
Suurukselta pannaan kierto käyntiin. Täytyykin mennä sitä rasvaamaan.
Hän kääntyy piennarta kulkemaan riihelle. Mutta minä jään pihaportin luo katselemaan kahta tappelevaa kukonpoikaa, jotka omenapuun siimeksessä ottelevat aivan julmasti. Ne ovat hirmuisen hauskoja elukoita, nuo kaksi valkoista kukonpoikaa tulipunaisine helttoineen. Toinen niistä ei juuri muuta teekään kuin ärsyttää ja uhittelee veljeään, joka kaikesta päättäen on luonteeltaan paljon passivisempi ja tavoiltaan tyyni. Tapelkaa pojat niin saatte tupakkaa! Kas, kas vaan, nyt tuo Sosialisti taaskin… Pidä puoliasi, Porvari!
Täytyy sytyttää piippu ja istahtaa nurmikolle katselemaan ja nauttimaan siitä ylevästä mielenrauhasta, jota puolueitten yläpuolella oleva ihminen aina sanoo tuntevansa seuratessaan kiihkoisten tappelupukarien temmellystä. Tunnen olevani kukonpoikiin nähden vähintäänkin puolijumala. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Yht'äkkiä putoaa punehtuvaposkinen omena syliini. Ylevä mielenrauhani on tipotiessään. Ja kun säikähdyksissäni katson puuhun, näen säteilevät naurusuiset kasvot ruskean skauttihatun lierien alta.
Samassa ilmestyy kyökinportaille vanha Siina iso ulkomainen näkinkenkä kädessään. Hän nostaa sen huulilleen ja puhaltaa. Se soi kuin palotorvi. Sellainen on meillä ruokakello täällä saarella. Siihen ei muuten joka mies osaakaan puhaltaa. Yrittipä Oskari, renkipoika, toissa iltana eikä ääntä saanut. Mutta Siina on verraton taituri: tuu, tuu-uu, tuu, kolme kertaa kumeasti ja juhlallisesti.
— Nyt mennään siis syömään.
* * * * *
Tuk, tuk, tuk, tuk… jyskyy puimakone, ja hammasrattaitten heleä metallinsointu kilahtelee. Tomu nousee riihen seinänaukoista savupilvenä taivaalle.
Ruuni ja Musta kiskovat hevoskierron aisoja tyynesti ja tasaisesti. Ja talon nuorin, Aini-tyttö, joka on jälkimmäisen ohjaksissa, selailee vanhaa virsikirjaa, josta on luvannut etsiä minulle sen virren, missä lauletaan:
"Minä vaivainen mato ja matkamies,
Mond' vaarallist vaellan retkee…"
Nyt on aika viedä riihiväelle kahvia. Aili-emäntä antaa minulle korit kainaloon ja Alli-neiti kattaa nurmikolle "pöydän". Sitten me kaikin siinä riihen kupeella loikoen tyhjennämme kolme kukkurallista kupposta. Ja tarina käy. Isännällä, jonka veroisia pakinoitsijoita ei tässä maassa monta ole, on aivan loppumaton juttujen varasto. Hän on viisas mies ja lukenut mies ja paljon maailmaa nähnyt. Nähnyt sen vuoksi, ettei ole silmät ummessa ja kuuroin korvin kulkenut. Hänellä ovat sanat vallassaan ja silmäkulmassa se pieni taikapeilin siru, joka kuvastaa meidän, matoisten matkamiesten, naurettavia puolia. Mutta hänen suunsa ympärillä on hyvä hymy sovittavaisena päivänsäteen välkkeenä.
Kun isäntä paukahuttaa nuuskarasiansa kannen kiinni, nousemme. Ja taas jyskyy puimakone ja helähtävät hammasrattaat.
* * * * *
Ihanaa on elää erillään maailmasta, piilossa ja paossa päivän riitoja ja ajan sekasortoa. Ihanaa olla ilman kirjojen syvämielistä viisautta! Lukea vain lehdiltä ja ruohoilta, kallioilta ja mullasta elämän ikuisia oppeja, kuunnella kuusten huminaa ja tohua tuulen. Ja terveellistä on jäädä kahden kesken oman itsensä kanssa ja — jos uskaltaa — tuijotella hetkisen hiukan syvemmälle — omiin silmiinsä. Jos on riittämään voimia, tulee silloin pitäneeksi tuomiopäivää itsensä kanssa. Siihen täällä on tilaisuus. Päivät ovat pitkät: aurinko nousee aikaiseen ja laskee myöhään. Eikä kukaan häiritse.
Ilman kirjoja! En sentään ole aivan ilman. Talossa niitä on paljon. Ja niiden joukosta olen löytänyt erään, joka minulle on käynyt hyvin rakkaaksi ja jota sen vuoksi toisinaan luen. Se on juuri tuo vanha virsikirja, 1700-luvun loppuvuosina präntätty.
Löysin siitä juuri äsken seuraavat rivit:
"Nyt näemme siunatun päivän,
Alas taivast paistavan päällem,
Joll Jumal' valaise jokapäivä,
Meit iloxem, tarpexem täällä…"
Enkä voi sille mitään, että minusta noihin säkeihin mahtuu koko se valkeuden ja auringon siunattu ilo ja riemu, joka ihmisen tällä ihanalla saarella ympäröi.
* * * * *
Kammarissani on punakukkaiset seinäpaperit ja punamattoinen keinutuoli. Sänkyni yläpuolella riippuu Aleksis Kiven kuva ja piirongilla on kaksi verratonta antiikkista kynttiläjalkaa.
Kun aamulla ani varahin päivänsäteet pilkistävät kotikutoisten uudinten lomitse sisään, niin ne muodostavat kauniin sädekehän Suomen suurimman runoilijan pään ympärille. Silloin otan virsikirjani ja luen siitä huomenen ylistystä. Mutta vasta kun kattolampun kristallisärmissä taittuvat säteet siirtyvät kaakeliuunin keltaiselle pinnalle, kiipeen vuoteestani.
Ensimmäinen matkani on aina rantaan. Ei milloinkaan ole vihreä vesi niin jalokivenkirkasta kuin aamutyvenellä. Se tippuu timantteina airojen teristä, mutta kallion kupeella se on smaragdia.
Ja sitten alkaa päivän tyyni, tasainen kulku…
* * * * *
Jos iltapuolella vielä jaksaa tuulla, niin tulee naapurin Heimo, tämän talon tulevan isännän Terhon toveri, hakemaan meitä purjehtimaan valkoisella kutterillaan, piukkavauhtisella "Prahalla".
Siinä käy iloinen melske ja kuuluu helähtelevä nauru, kun talon nuoret liikkeelle lähtevät. Mutta kun päivä laskee ja kokka viiltelee hämäräisen yön tummuvia aaltoja, silloin hiljenee hilpeys ja jokainen miettii omia asioitaan… Mikä mitäkin, mikä elämänsä tehtäviä, mikä pikkuista Punahilkkaa…
Kaunis on öinen ulappa, kaunis pimenevä kotilahti, kauniit saarten ja maitten himmenevät, pehmeät ääriviivat.
Ison-Tärhänän kuusikko muistuttaa Böcklinin Kuoleman saarta, Yrttikari on kuin sadun palmulehto harvaoksaisine ja hoikkarunkoisine mäntyineen. Ja Airiston puolelta vilkkuvat välkähtelevät valot kuin haltijain tulet.
* * * * *
Mutta lauantaiehtoina tulee meille vieraita kaupungista. Hienoja silkkihameisia neitejä ja kovakauluksisia herroja. Silloin pidetään hauskaa kaupunkilaisneitojen ja -herrojen kanssa. Hetket kiitävät nopeaan. Hiljaisilta rannoiltamme raikuu nauru ja kaikuu laulu. Kaupunkilaiset tuovat iloa tullessaan.
Tuovat kuitenkin muutakin: sanomalehtiä ja uutisia melskeisistä tapahtumista ja järjettömistä juonitteluista.
Me, saaristolaiset, kuuntelemme heidän kertomuksiansa kummissamme. Meistä, joiden päivät soluvat niin tyynesti ja rauhallisesti, on miltei käsittämätöntä, että muualla voi olla niin myrskyistä ja levotonta keskellä kukkean myöhäiskesän hiljaista rauhaa.
Lauantai-illasta maanantaiaamuun kulkee elämä toisessa, nopeammassa tahdissa ja sen poljennot sykähtelevät voimakkaampina. Mutta kun sitten valkoisen laivan kylkeen olemme vieraamme soutaneet ja heille hyvästimme huiskutelleet, silloin alkaa taas arkinen elämä: rauha, hiljaisuus ja yksinäisyys…
Laivan kyljestä rantaan palatessamme nostaa päätään kaihoisa ajatus: pian, aivan liian pian valkenee sekin maanantai, jolloin lähtijäin joukossa nousen veneestä laivalle minäkin. Ja laiva vie minut suvisen saareni korkeasta rauhasta suurkaupungin, rikkinäiseen elämään, touhuun ja kiireeseen.
II.
Olen eksynyt uudelleen suviselle saarelleni aikaisempien syyspimeitten ja ensimmäisten myrskyjen ajaksi. — Sumeat ja sateiset ovat ilmat. Harva se päivä vihmovat matalalla kulkevat pilvet vettä. Myötäänsä ulvoo tuuli nurkissa ja rämistelee peltikattoa ankarasti. Rantakallioiden sileitä kylkiä vastaan räiskyvät vaahtoisat pärskeet. Ja ulapat kohisevat kumean juhlallisesti.
Aikaiseen tulee ilta ja puhde on pitkä. Silloin kokoonnutaan tuvan uunin valopiiriin. Ja siinäkö juttu luistaa!
Talon isäntä se tietysti pakinan aloittaa. Milloin mistäkin. Sodasta ja maailman menosta, sadosta ja ankeista ajoista, menneistä muistoista ja tulevaisuuden toiveista… Ja me muut istumme ja kuuntelemme. Sanomme sanan silloin, toisen tällöin osoittaaksemme mielenkiintoamme. Mutta kun hiipuva hiillos alkaa tummentua, siirtyy jokainen yöpuulleen; kuuntelee hetken aikaa tuulen tohinaa ja sateen rapinaa, ennen kuin nukahtaa…
Sattuu sentään toisinaan, että aamulla herää auringonpaisteeseenkin. Silloin on juhlatunnelmaa kuultavan kirkkaassa ilmassa. Taivas on korkealla. On kevyt hengittää, ja mielen täyttää iloinen rohkeus.
Sellaisina päivinä menee mielellään puutarhaan. Sillä nyt on juuri se aika, jona hedelmät kypsyvät vahankeltaiset ja läpikuultavat astrakaanit, punastuvat, suuret aleksanterit, makeat sävstaholmat ja mehevät luumut ja kriikunat. Oksat taipuvat maata kohti ja ruohossa puiden juurilla on pudonneita omenoita, joita ei enkeli paljastetuin miekoin vartioi…
Öiseen aikaan niitä kylläkin vahditaan. Sillä pimeän turvissa liikkuu varkaita, jotka tuntevat tuoksun jo matkan päähän ja osaavat aidan yli hypätä.
Eilisiltana oli omenavaras vähällä säikyttää renkipoikamme Oskarin kuoliaaksi. Poika oli illansuussa mennyt postia hakemaan ja palasi kotiin pilkkopimeässä. Metsäveräjän luona näki hän äkkiä edessään tumman olennon, joka äänetönnä liikuskeli metsänrantaa pitkin.
— Kuka olet? Oskari huutaa.
Mutta ei saa vastausta olennolta, joka on laiha kuin luuranko ja jolla on pitkät sormet ja haarukanpiikkien tapaiset käyrät kynnet ja tukka pystyssä päälaella.
Poika saa jalat alleen. Ja kun hän läähättäen ja kuolemankalpeana saapuu tupaan, on hän vakuutettu siitä, että äsken näki itsensä paholaisen. Eikä hänen vakaumustaan mikään saa horjumaan, ei meidän yhteinen iloinen naurummekaan.
Mutta yöllä harvenivat punaposkisten kaunottarien rivit tuntuvasti aidanvieren uljaimmasta puusta. Ja ensi yöksi meillä on järjestetty vahtivuorot puutarhaan. Sillä kohtapuoleen ovat kaupungissa syysmarkkinat, joille on saatava vähintään viisitoista korillista puutarhamme antimia.
* * * * *
Täällä kävi eilen vieraita kaupungista. Tulivat ylpeäpurjeisella huvipurrellaan ja nousivat rantavajojen luona maihin. Olivat ihmetelleet minua, kaupunkilaista, joka olin tänne unohtunut yksinäisyyteen, vaikka kaikki muut kesävieraat jo aikoja olivat matkalaukkunsa sulloneet ja hävinneet. Olivatpa vielä isännältä udelleetkin, mikä tuo on miehiään, joka täällä nyt vielä joutilaana maleksii…
Olisivat itseltäni kysyneet, niin olisin vastata osannut:
— Syyssateesta olen tullut nauttimaan ja vonkuvasta tuulesta. Yksinäisyyden ehdotonta rauhaa olen tullut juomaan ja hiljaisuudesta juopumaan. Pimeätä olen tullut ihailemaan ja itseni kanssa keskustelemaan…
Nyt jäivät he vastausta vaille, sillä minä pakenin ullakkokammarin piiloon, kun he tulivat. Eivätkä he minusta nyt muuta tiedä kuin sen, että matkalaukkuni kyljessä on pari tuoretta ulkolaista hotellinleimaa, kammarini pöydällä vanha nahkakantinen virsikirja, savukelaatikko-tapuli ja 350 gramman painoinen omena. Mutta ehkäpä he niistä voivatkin lukea vastauksen kysymykseensä. Ihmiset ovat toisinaan liiaksikin tarkkanäköisiä…
— — — On täällä sitä paitsi muitakin yksinäisiä. Naapuritalossa asuu nuori venäläinen ylioppilas, joka viime talvena karkasi bolshevikien pakkoa — hän oli tykistösotilaana Venäjän armeijassa — ja ajautui monien seikkailujen perästä tälle saarelle, josta ei vielä ole päässyt kotiinsa. Mies on oppinut suomen kielen ja tappaa aikaansa kalastelemalla ja leikkimällä lasten kanssa. Talveksi hän aikoo yrittää kotipuolelleen, vaikka viihtyykin täällä vallan mainiosti.
Olen nähnyt hänet pari kertaa sillalla seisomassa syöttikaloja onkimassa. Hintelä, kalpeakasvoinen mies; musta, pitkäkiharainen tukka ja sysisilmät, joissa on hiukan arka ja säikähtynyt ilme. Olemme tervehtineet toisiamme, niinkuin täällä tapana on, ja jättäneet toisemme rauhaan…
Niitä taitaakin nykyään olla vähän joka paikassa noita venäläisiä harhailijoita. Kuukausi takaperin istuin iltaa samanlaisen isänmaattoman luona Tukholmassa. Hänellä oli lohtunaan gramofooni, joka soitteli aron alakuloisia säveleitä. Tällä ei ole sitäkään, ja pimeät illat ovat pitkät…
* * * * *
En tiedä, olenko milloinkaan nauttinut saariston suuresta rauhasta niin jakamattoman täydellisesti kuin näinä syksyn päivinä, joina kellastus ja kuolema tekee tuloaan luonnon valtakuntaan. Mistä se johtunee? Kenties siitä, että tällä kertaa tulin tänne suoraapäätä "suuresta maailmasta". Samasta touhusta ja kuumeisesta kiireestä vierailla veräjillä, jonne näillä samoilla rannoilla suven korkeina ja kiiltoisina päivinä ikävöin. Tulin elämän rikassykähteisestä yltäkylläisyydestä karuimpaan kotoiseen yksinäisyyteen aivan ilman ylimenoja ja väliasteita. Silmäni olivat jo saaneet tarpeekseen kirjavuudesta; yksinkertaiset viivat ja rauhalliset väripinnat viihdyttävät nyt katsettani kaksin verroin…
Olen muistellut nuoruuteni ystävää, taidemaalaria, joka Parisista tullessaan aina matkusti suoraapäätä, Helsinkiä karttaen, Kuusamoon. Ja ymmärrän nyt tuon hänen "omituisuutensa" täydellisesti.
… Pilvet näkyvät hajaantuvan; illaksi seestyy taivas. Ja silloin syttyvät tähdet. Aion nousta Myllykalliolle niitä katsomaan. En olekaan niiden tuiketta muistanut moniin aikoihin. Viimeksi taisin sitä tuijotella, kun se Tyko Brahen Hven-saaren kohdalla Juutinrauman aaltoihin kuvastui…
* * * * *
Viereisellä saarella on huvila. Sitä minä vihaan. Vihasin sitä jo suvella, mutta nyt, kun se ikkunaluukkuineen ja telkittyine ovineen kallionhuipulla törröttää kuin mikäkin kaiken katoavaisuuden muistomerkki, vihaan sitä vielä enemmän.
Huvilat ovat hullutuksia. Onhan vallan järjetöntä koettaa siirtää sirunen kaupunkia ja hiven kaupunkilaisuutta maaseudun ihanuuteen! Rakennetaan korkeaharjainen talo mäen nyppylälle, hiekotetaan pari käytävää, jotka reunustetaan ulkomaisilla näkinkengillä, laitetaan kukkapenkki ja isketään nurmikkoon pölkynpää, johon pannaan lasipallo — ja luullaan, että nyt ollaan maalla! Vaikkei sitä itsekään uskota. Sillä kaupungista tuodaan ruoka ja juoma ja kaikki elämänmuodot.
Ei! Huvilat ovat — epärehellisyyttä. Ei sitä silti maalla eletä, vaikkapa sinne joka ehtoo laivalla ajetaankin! Maalla elää vain se, joka sieltä saa leipänsä ja särpimensä; se, joka työllään tekee kamaran omakseen; se, joka on siellä kotonaan — eikä vain yö- ja sunnuntaivieraana.
… Tuon naapurihuvilan luona ovat koivut keltaisemmat kuin muualla. Siellä on syksy muuttunut kuolemaksi jo silloin, kun se muualla vielä on vain kesän täyttymyksen siunausta. Mutta siellähän ovatkin jo luukut ikkunain edessä ja ihmiset ovat päässeet oikeaan kotiinsa…
Koisaaressa 1918.
PUNAISEN PAINAJAISEN PÄIVILTÄ
Sankarittarille.
Sattuu käsiini muutamia paperinpalasia, joille verisinä kapinanpäivinä olen mielialojani purkanut. Se on kirjava kokoelma niin ulkonaiselta muodoltaan kuin sisällykseltäänkin. Milloin on mikäkin siekale sormiin sattunut, ja käsiala on epätasaista ja vaihtelevaa. Kaikki paperit ovat rypistyneitä ja moneen kertaan taitettuja ja taivutettuja. Ne ovat olleet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin piilotettuina, etteivät niitä nuuskijat löytäisi. Ja muistiinpanojen sisällys! Toisena päivänä toivorikasta haaveilua jonkun voitonvarman viestin johdosta, toisena alakuloista apeutta ja toimettomuuteen tuomitun synkeätä sisunpurkamista.
Tiedot tapahtumista toistuvat yksitoikkoisen säännöllisesti: "tänään tuli tieto uusista murhista", "kerrotaan uhriksi joutuneen sen ja sen", "nyt ovat tappaneet…", "parast'aikaa kuuluu kiivasta kivääriammuntaa aivan läheltä" j.n.e. loppumattomiin. Kokonaiskuvaksi hahmottuu mielikuvitukseen harmaa hirviö, jonka muodoton ruumis on täynnä verisiä juovia ja jonka silmät kiiluvat kamalina liekkeinä… Punainen painajainen! Ilman selviä ääriviivoja, ilman alkua ja loppua, jostakin etäisyydestä esiin matava ja johonkin kaukaisuuden usvaan häipyvä… Ruumistunut kaos!
Nousee kaoksesta sentään silmiin muutamia selkeäksi piirtyviä kuvia, joitten ympärille päiväkirjan lehtien lakoonisen lyhyetkin lauseet jaksavat kirkkaan valojuovan sytyttää. Eroittautuuhan lohduttomasta harmaudesta sankarihahmoja: Nuorukainen, joka hymysuin kaatuu ja ennen viimeistä hengenvetoaan pakottaa huulensa kuiskaamaan kysymyksen: "Voitimmeko?" Tahi vanha ylimys, joka yksin puolustautuu satoja vastaan ja vihdoin huomatessaan taiston toivottomaksi säästää viimeisen luodin omaa otsaansa varten. Tahi kolme veljestä, jotka ammuttaviksi riviin asetettuina tarttuvat toistensa käsiin ja niin toisiaan sanattomasti hyvästellen kaatuvat valittamatta. Ja sitten sankarittaret. Äidit ja puolisot, joiden tuskat ja kärsimykset ovat olleet suurempia ja kirvelevämpiä kuin haavojen poltto heidän poikiensa ja miestensä rinnoissa…
Heitä olen noina kauhun kuukausina monen monet kerrat muistellut. Ja olen itsekseni ajatellut, että heistä useat ovat ansainneet sankariuden sädekehän yhtä hyvällä syyllä kuin taistelutantereitten urhot.
En ole niin paljon ajatellut sankarikuoleman saavuttaneiden omaisia — vaikka heidänkin suruansa olen luullut ymmärtäväni — kuin niitä äitejä ja puolisoja, joilta murhamiehen katala kuula tahi raaka rauta on turvan tahi toivon temmannut. Kunnian kentällä kaatuneiden omaisilla on lohtunaan tieto, että heidän rakkaimpansa kuolema ei ollut tarkoitukseton; runosäkeessä on korulausetta kantavampi totuus: sorea on sotahan kuolo. He kaatuivat ase kädessä aatteen, oikeuden ja vapauden puolesta miehinä taistellessaan. Mutta synkempi on niiden suru, joiden rakkaimmille kohtalo ei suonut edes sodan soreata kuoloa, vaan määräsi elämän sammumaan sokaistujen ihmispetojen murharaivon järjettömyyteen. Missä tällainen suru suurisieluisella alistuvaisuuden tyyneydellä osataan kantaa, siinä on kantajana sankari.
* * * * *
Käpristyneitä papereitani katsellessani viipyvät ajatukseni kauimmin juuri tällaisessa sankaritarinassa. Lyijykynällä hät’hätää lehdelle viskatut sanat eivät sellaisinaan sano paljon, mutta ne riittävät mietteiden virikkeiksi pitkäksi aikaa.
* * * * *
"… Kaikkien muotikauppojen ikkunoissa on nykyisin yksinomaan mustaa. Eikä kaduilla koskaan ole näkynyt niin paljon surupukuisia ihmisiä kuin näihin aikoihin. Kuinka monet mustat suruharsot ovatkaan vapaudenristin keltapunaisten nauhojen veroisia kunniamerkkejä? On niin usein tehnyt mieleni paljastaa pääni oudon ohitsekulkijan mykäksi kunnianosoitukseksi…"
* * * * *
"Parin talven ajan on vierustoverinani teatterissa ollut nuori mies ja nuori vaimo. Miehen tunsin varhaisimman nuoruuteni vuosilta. Olimme ylioppilastovereita, vaikka tiemme sitten sattuivat eroamaan ja me jouduimme jokseenkin loitolle toisistamme. Vaihdoimme kuitenkin sanan silloin, toisen tällöin. Sillä välin tuskin toisiamme ajattelimme.
"Viime päivinä olen nuoruuteni toveria ajatellut paljon, sillä hänkin on joutunut punaisten pyövelien uhriksi — ammuttu jossakin jäällä —, mutta vielä enemmän olen ajatellut hänen rouvaansa, jota en lainkaan tunne, mutta joka nyt ventovieraanakin äkkiä on ikäänkuin läheiseksi muuttunut.
"Joku oli pari päivää sitten tavannut kadulla miehen vanhan äidin. Hän oli ollut niin ihmeen tyyni:
"— Minun täytyy mennä pojanpoikani kanssa sokkosilla leikkimään, sillä miniäni matkustaa etsimään miehensä ruumista…
"Hän oli nyökännyt ja mennyt sokkosilla leikkimään.
"Ja hänen miniänsä oli matkustanut Porvoon ruumishuoneelle, missä mies makasi kohtalotoverinsa vieressä. Hymy oli hänen kasvoillaan, hymy, joka ne kirkasti valoisiksi synkässä kuolemassakin.
"Vaimo polvistui paarien viereen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ne sumentuivat hetkeksi. Ja kyyneltensä läpi oli nuori vaimo näkevinään, kuinka punainen murhamies ojensi pistimensä… Mutta seuraavassa tuokiossa häipyi kauhun kuva. Hän näki taas selvästi miehensä marmoriksi jähmettyneet, mutta valoisasti hymyilevät kasvot. Ja hän nousi tyynesti lähteäkseen arkkua hankkimaan.
"Mutta ovella hän kääntyi vielä kerran vainajaa katsomaan. Silloin hän huomasi, että huoneessa oli kolmaskin ruumis.
"— Kuka hän on?
"— Tuntematon punakaartilainen… tuotiin samalla kertaa kuin rouvan mies… mutta ei kukaan ole käynyt kysymässä…
"Nuori rouva kääntyy takaisin katsomaan tuntematonta, jolla on pieni kuulanreikä matalassa otsassaan. Miehen jähmettynyt ilme on synkän tuima, ja kangistuneessa käsivarressa on risainen punainen rääsy.
"Oudot ajatukset täyttävät nuoren naisen mielen: ehkä juuri tuo on hänen miehensä murhaaja… ainakin hän kuuluu samaan joukkoon… Vihan ja inhon leimahdus käy läpi hänen sielunsa. Mutta kun hän kääntää katseensa kohti hymyillen lepäävää miestään, katoaa se heti. Ja sen tilalle tulee ihmeellisen anteeksiantavainen kaiken katkeruuden unhoitus, suuri, sunnuntainen tyyneys.
"Sitten hän menee.
"Mutta kaupungilta hän toimittaa kirstun myöskin tuntemattomalle viholliselle ja lähettää hänelle valkoisia kukkia…"
Sellainen on kertomus. Se on vain yksi monien joukosta, mutta sen yksinkertaisen köyhiin puitteisiin mahtuu kokonainen sielullisten elämysten maailma. Se on tarina sankarittaresta.
1918.
KONTTORISTI AKU HAMBERGIN ROMAANI
I
Aku Hamberg oli tuollainen hiljainen ja harvasanainen työmyyrä, jollaisia vielä toisinaan tapaa syrjäisten pikkukaupunkien tyynissä ja rauhallisissa oloissa, joissa aika on kuin seisahtunut ja ihmiset ovat jääneet omituisiksi uneksijoiksi. Vanha, nukkavieruksi kulunut konttorirotta, kaljupäinen, likinäköinen ja luokkaselkäinen, mutta ahkera ja tunnollinen työmies, tavoiltaan konttorin tarkkaa seinäkelloakin säännöllisempi. — Hän oli vähän yli neljänkymmenen, mutta häntä olisi luullut hyvinkin kymmentä vuotta vanhemmaksi, sillä korvallisilta oli harva tukka aivan harmaa ja sileiksi ajetuissa kasvoissa oli vakoja ja ryppyjä.
* * * * *
Hän asui kahdessa pienessä huoneessa Pikku Uudenkadun varrella, aivan kaupungin laidassa, tulliportin vieressä, jonka takaa alkoivat pellot ja laidunmaat. — Vanha ja kuuro puusepänleski kävi siivoamassa huoneet ja keittämässä aamukahvin; aamiaisen ja päivällisen hän söi ruokapaikassa ja illallisen hän laittoi itse.
Päivätyönsä päätyttyä meni Aku Hamberg aina suoraan kotiin. Pitkän matkan hän asteli verkalleen ja juhlallisin askelin, katsomatta ympärilleen ja huomaamatta vastaantulijoita; näytti melkein siltä kuin hän olisi unessa kulkenut. Kun hän tuli kotiin, vaihtoi hän kiiltäväksi kuluneen takkinsa harmaaseen aamunuttuun, sytytti kylmänä vuodenaikana — tulen molempiin uuneihin, joihin siivoojatar jo aamulla oli halot asettanut, veti suuren nojatuolinsa salin uunin luo ja alkoi miettiä elämän korkeimpia kysymyksiä. Aku Hambergin elämänfilosofia ei ollut kovinkaan monimutkainen, sen pääasiallinen sisällys mahtui muutamaan lauseeseen, jota hän tuon tuostakin kertasi pöytätovereilleen ruokapaikassa: Ihmisen on elettävä siksi kunnes hän kuolee! Sillä totuudella oli se kiistämätön etu, että sen voi sovittaa mihin tilaisuuteen tahansa ja että se sopi valiolauseeksi kenelle hyvänsä, se kun yhtä hyvin ilmaisi optimistisen kuin pessimistisenkin elämänkatsomuksen. Kumpaisenko Aku Hamberg siihen sisällytti, se jäi ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, sillä aniharvoin hänen kasvonsa ilmaisivat minkäänlaista mielenliikutusta.
Toisinaan kiersi hän suuren soittolaatikkonsa soimaan ja soitatti sillä mielilevyjään. Silmät ummessa Aku Hamberg silloin istui nojatuolissaan ja lämmitteli jalkapohjiaan. Ikäänkuin vanha nukkavieruksi kulunut konttorirotta olisi muuttunut uuninkupeella sykkyränä kehrääväksi kissaksi! Mutta kun hiillos oli tummunut, sytytti hän lampun ja viritti tulen teekeittiöön. Ja odotellessaan veden kiehumista hän saattoi ottaa hyllyltään jonkun kuluneeksi luetun matkakertomuksen ja syventyä sen mielenkiintoisimpiin kuvauksiin.
Toisinaan Aku Hamberg vietti pieniä juhlia yksinäisyydessään. Silloin sekoitti hän tuoksuavan totijuoman vanhasta kullankeltaisesta konjakista, jota hän joka jouluksi sai isännältään muutamia olkitötteröisiä pulloja. Ja sellaisina iltoina hän myöskin pukeutui juhlalliseen pitkään-takkiinsa, sitoi valkean kaulahuivin taidokkaaseen solmuun ja kaivoi vanhanaikaisen mahonkisen seinäkaapin salaisimmasta lokerosta esille nahkakoteloisen huilunsa. Ja kun höyryävä juoma oli lämmittänyt veret nopeammin kiertämään hänen suonissaan, asettui hän papillisen näköisenä salin suuren seinäpeilin eteen ja alkoi soittaa. Syrjäisen olisi kenties ollut vähän vaikea ymmärtää tuota soittoa, mutta sitä selvemmin ymmärsi sen Aku Hamberg itse. Hänen mielestään siitä huokasi hänen nuoruutensa polttava kaipuu, siinä kimmelsivät hänen aurinkoiset unelmansa, kunnes ne särkyivät niinkuin saippuakupla särkyy; ja lopuksi siitä virisi tähtikirkkaan talviyön tyyni ja rauhallinen virsi. Mutta kun hän oli soittonsa lopettanut, kumarsi hän syvään, ikäänkuin hän olisi kiittänyt näkymätöntä kuulijakuntaa, ja hänen suupielensä värähtelivät liikutuksesta.
Kaksikymmenvuotiaana Aku Hamberg oli säveltänyt "Nuoruuden unelmat", samoihin aikoihin, joihin hänen täytyi oman nuoruutensa unelmasta luopua. Hän oli nimittäin, kuten useat muutkin epäkäytännölliset nuorukaiset, tahtonut ruveta taiteilijaksi. Ja kun hän oli huomannut, ettei hän osannut kirjoittaa runoja eikä maalata tauluja, oli hän alkanut kuvitella koko maailman olevan musiikkia; hän oli kuullut sitä ilmassa, tuulessa, aalloissa, hän oli nähnyt sitä päivänpaisteessa ja kuutamon hohteessa, hän oli tuntenut sitä suonissaan, rinnassaan… Mutta onneksi oli vanha Hamberg ollut erittäin tervejärkinen mies. Hän oli näyttänyt poikansa sävellykset ystävälleen sotilaskapellimestarille, ja kun tämä vain oli kohottanut olkapäitään ja hymyillyt, silloin oli nuori mies muitta mutkitta kytketty korkean pulpetin ääreen. Eikä ollut hänellä sitten ollut voimia siitä irtipäästäkseen. Nyt oli isä jo aikoja sitten kuollut, ja vanha kapellimestarikin heilutti puikkoansa siivekkäille soittajille. Ja Aku Hambergin elämä oli — Jumalan kiitos! — solunut varmasti viitoitetuille reiteille ja turvallisille porvarillisille poluille. Eikä noista taiteilijahaaveista enää ollut muuta jälellä kuin huilu, "Nuoruuden unelmat" ja soittolaatikko.
* * * * *
Hiljalleen olivat vuodet vierineet päivästä toiseen, viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen. Pelloilla oli kylvetty ja niitetty, aidanvierustan pihlajissa oli ollut kukkia ja marjoja, lumi oli tullut ja sulanut. Aku Hambergin tukka oli harmaantunut ja hänen selkänsä köyristynyt, ja vanha puusepänleski oli käynyt yhä kuurommaksi. Mutta pienessä kodissa ei ajankulku ollut muuttanut mitään. Sänkykamarin piirongilla olivat parranajovehkeet kahden puolen laatikkopeiliä samassa täsmällisessä järjestyksessä, jossa ne jo toistakymmentä vuotta olivat olleet, vuodetta verhosi kirjava ommeltu peite, ja seinältä tarkasteli kultapuitteinen Napoleon hallitsijakatseellaan kierrekaihtimen kulunutta alppimaisemaa. Salin suurikukkaisen sohvan yläpuolella komeilivat Beethoven ja Liszt, uuninreunustalla pullisteli maapallo pyöreitä muotojaan kahden kirkkaan messinkisen kynttiläjalan välissä, ja mahonkisen seinäkaapin päällä oli strutsinmunasta tehty maljakko, jossa suurennuslasin läpi katseltavia valokuvia säilytettiin. Mutta verenpisaroilla ja piikkisillä kaktuksilla koristettujen akkunain välissä hohti suuri seinäpeili ja sen alapuolella komea soittolaatikko, ja se oli aivan kuin alttari — etenkin silloin kun Aku Hamberg papillisen näköisenä sen edessä seisoi.
II
Oli vielä kesä; elokuu oli vasta ehtinyt puoliväliin. Pelloilla niitettiin kauraa, ja kauempaa tulliportin takaa kuului lehmien ammuminen ja kellojen kalkatus.
Aku Hamberg istui paitahihasillaan avonaisen ikkunansa ääressä ja katseli niittomiesten yksitoikkoisia liikkeitä. Laskevan päivän viistottaiset säteet leikkivät pihlajien pölyttyneillä lehvillä ja pormestarin riihen punamullatulla pärekatolla.
Aku Hamberg oli väsynyt, konttorissa oli ollut paljon työtä ja kuumuus uuvutti. Kesä saattoi olla hyvä niille, jotka loikoilivat huvilainsa riippumatoissa, mutta kaupunkiin tuomitulle se oli rasitukseksi. Noin mietti Aku Hamberg siinä istuessaan, mutta ei hän siitä ollut nurjamielinen eikä napissut, sillä tyytymättömyyden synnin hän jo aikoja sitten oli saanut tyyten tukahdutetuksi nöyrästä sydämestään.
Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään. Kadulta kuului keveitä, joustavia askeleita — aivan erilaisia kuin korttelin asujainten väsyneet ja laahustelevan raskaat askeleet, jotka hän hyvin tunsi. Ne lähenivät lähenemistään, nyt kuuluivat ne jo kadunkulmasta… nyt puusepän portin luota! Eikä hän enää malttanut mieltään, vaan kumartui ulos ikkunasta katsomaan. Samassa olikin tulija jo ikkunan kohdalla, ja Aku Hamberg vetäytyi nopeasti uutimen suojaan, sillä hän häpesi sekä paidanhihojaan että uteliaisuuttaan. Mutta hän oli kuitenkin ehtinyt nähdä notkean tyttömäisen vartalon, jota sininen hame ja valkea harsopusero verhosi, ja keltaisen olkihatun leveitten lierien alta vähän pehmeänpörröistä ruskeaa tukkaa ja suuret, hehkuvan tummat silmät. Kun tulija tuli ikkunan kohdalle, näki Aku Hamberg hänen katsahtavan suoraan sisään ja hymyilevän niin että valkeat hampaat hohtivat. Mutta kun tyttö oli mennyt ohitse, kumartui hän uudestaan ulos ikkunasta. Sitä ketterää käyntiä! Lienevätkö Aku Hambergin nuoruuden vaistot heränneet uuteen eloon — hänestä oli tuo käynti aivan kuin musiikkia, niin, siroa, keveästi helmeilevää musiikkia! Ja ahnaasti hän seurasi häntä silmillään, kunnes tyttö seuraavasta kulmasta katosi toiselle kadulle. Silloin heräsi hän tajuihinsa; jos joku nyt olisi nähnyt hänen, vanhan miehen, vahtivan nuorta tyttöä! Ja levottomana hän alkoi tähystellä ympärilleen. Jumalan kiitos! kadulla ei näkynyt ketään, ja pellolla jatkoivat niittomiehet kaikessa rauhassa työtään. Hän siis rauhoittui, valitsi hyllyltä kirjan ja yritti sen avulla päästä toisiin maailmoihin. Mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen; tuon tuostakin notkahteli norja vartalo rivien välissä ja suuret tummat silmät tuijottivat kirjainten lomitse lukijaan.
Aku Hamberg koetti suuttua itselleen:
— Niinkuin minä nyt muka en ennenkin olisi naisia nähnyt!
Mutta kun hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, huomasi hän hämmästyksekseen, ettei hän ainakaan hyvin pitkiin aikoihin ollutkaan nähnyt heitä. Ei ollut tullut katsoneeksi… huomaamatta olivat he päässeet ohi. Ei hänellä koskaan ollut mitään vakavampia rakkaudenseikkailuja ollut, ja nuoruusaikojen satunnaiset pienet lemmensynnit olivat jo aikoja sitten unohtuneet. Moneen herran vuoteen hän ei enää ollut naista muistanut olevankaan. Ja nyt piti tuon tyttöletukan —!
Aku Hamberg rupesi miettimään, mikä tuo tyttö oikeastaan mahtoi olla ja mitä varten hän täälläpäin liikkui.
— Tietysti sattumalta, iltakävelyllä… Sillä jos hän täälläpäin asuisi, niin olisinhan hänet jo ennemminkin nähnyt… Mutta entäpä jos hän vasta äskettäin onkin tänne muuttanut? Olisihan sekin mahdollista… Oikeastaan tuota voisi huomisaamuna matamilta kysäistä; hän kyllä tietää tarkkaan kaikki tämänpuolen asiat, vaikkei paljon mitään kuulekaan…
Ja hän päätti kysyä asiaa puusepänleskeltä, jonka kanssa hän muutoin tuskin kymmentä sanaa kuukaudessa vaihtoi!
Mutta sinä iltana Aku Hamberg valvoi tavallista kauemmin vuoteellaan. Hänestä tuntui, että häntä hiukan hävetti, mutta samalla sekaantui siihen hiven tyytyväisyyttäkin. Ja hän hymähti tuon tuostakin itsekseen:
— Juokseepa se mahla vanhassakin puussa!
* * * * *
Mutta kun matami aamulla toi kahvin, ei hän saanutkaan häneltä asiaa kysytyksi. Hänestä tuntui, että uteleminen ehdottomasti olisi ollut naurettavaa, etenkin kun akalle olisi pitänyt täyttä kurkkua huutaa jokainen sana. Sehän olisi ollut perin koomillista. Ja mitähän olisikaan matami ajatellut? Tietysti hän olisi nauranut, irvistellyt niin, että keltaiset torahampaat, joita Aku Hamberg aina oli inhonnut ja kauhistunut, olisivat ikeniä myöten paljastuneet. Ja pian olisivat korttelin herkät juorukellot alkaneet kilvan kalkattaa… Ei! parempi oli tyynesti odottaa.
— Jos hän asuu täälläpäin, niin kulkee hän tietysti vastakin ikkunani ohi!
Ja niine hyvineen hän lähti työhönsä. Mutta kun hän illalla asteli kotiinsa, oli hänen mielensä lapsellisessa jännitystilassa. Koko matkan hän aivan itsepintaisesti mietti vain samaa asiaa ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa heitelleet arpanappuloita: tulee, ei tule, tulee…
Ja hän tuli. Tuli sinä iltana ja tuli seuraavina. Ja Aku Hamberg istui uskollisesti ikkunassaan odottamassa. Ja yhtä uskollisesti koetti hän torua itseään ja todistella, miten naurettava ja lapsellinen koko tämä juttu oli. Mutta annappa että salin seinäkello seuraavana iltana alkoi kukkua kahdeksaa, silloin pujahti hän nopeasti vartiopaikalleen! — Hämmästyksekseen hän huomasi, että tuo tuntematon tyttö päivä päivältä yhä suuremmassa määrässä alkoi hänen ajatuksiaan kiinnittää. Saattoipa tapahtua, että hän konttorissakin äkkiä sekaantui yhteenlaskussaan ja kesken kaiken äkkäsi muistelevansa ketterän käynnin kevyttä poljentoa ja tummien silmien syvää katsetta.
Kerran oli isäntäkin huomannut hänen hajamielisyytensä ja naurahtaen kohottanut sormensa:
— Eihän Hamberg toki liene rakastunut?
Aku Hamberg oli lentänyt tulipunaiseksi ja konttorissa oli kuulunut yleistä naurunhihitystä.
Kotona hänestä oli alkanut tuntua merkillisen kolkolta: yksinäisyys, joka aina ennen oli ollut hänen mieluisin toverinsa, se oli nyt muuttunut ilkeäksi viholliseksi, joka ahdisti ja melkein peloittikin; se irvisti häntä vastaan joka nurkasta ja sokkelosta aivan kuin lapsuusaikojen kammottava mörkö. Aku Hamberg pelkäsi jo itsekin menettävänsä mielensä tyynen tasapainon; hän huomasi sielunsa joutuneen auttamattomaan epävireeseen, joka seikka aivan arveluttavasti haittasi hänen hyvinvointiaan. Oikeastaan hänen näin ollen olisi pitänyt olla vihassa rauhansa häiritsijälle, ja väliin hän luulikin vihaavansa häntä, mutta toiselta puolen hänen täytyi tunnustaa, että aivan syytönhän tyttö oli, eikä hän sitäpaitsi mistään hinnasta olisi hennonnut luopua häntä ajattelemasta. Keksipä hän toisinaan itsensä rakentelemasta niinkin rohkeita tuulentupia, että hän unelmistaan havahtuessaan oikein säikähti. Eikö hän jo väliin ollut kuvitellut näkevänsä häntä salin sohvalla istumassa edessään strutsinmunamaljakko ja kuvakiikari?
Mutta jos tyttö joskus iltasin sattui viivähtämään sivu tavallisen tuloajan, silloin Aku Hambergin valtasi merkillisen ahdistava pelon ja suuttumuksen sekainen tunne, josta hän ei päässyt vapautumaan ennen kuin kuuli tuttujen askelten lähestyvän.
III
Eräänä kylmän-kirkkaana syyskuun päivänä vei sattuma Aku Hambergin kirjakauppaan; hän oli päivällispaikastaan tullessaan pysähtynyt näyteikkunan eteen, ja joku kirjanotsikko oli pistänyt hänen silmiinsä. Hän meni sisään. Kaupassa ei ollut ketään, ja hän sai kotvan aikaa odottaa ennenkuin myyjätär tuli varastohuoneesta tiskin luo. Hän otti kirjan tiskiltä, alkoi sitä selailla ja oli juuri kiintynyt jotakin kuvaa tarkastelemaan, kun neiti astui hänen luokseen. Sen vuoksi hän ei heti nostanut kirjasta katsettaan.
— Mitä saisi luvan olla? kysyi neiti kohteliaasti.
Silloin Aku Hamberg havahtui. Tuo pehmeäsointuinen ääni ei ollut entisen myyjättären, joka oli vanha ja sorakieli. Hän nosti siis silmänsä kirjasta, mutta oli vähällä horjahtaa, sillä tyttö, joka hänen edessään seisoi, oli juuri hänen suurisilmäinen ja ruskeatukkainen tyttönsä. Hän lensi tulipunaiseksi, hänen silmäinsä edessä parveili kultaisia kipinöitä, ja hän alkoi avutonna änkyttää:
— Oletteko Te tää-äällä?… O-onko se mahdollista?
Toinen tuijotti häneen aivan hämillään ja ollenkaan käsittämättä, mistä oikeastaan oli kysymys. Vihdoin hän virkahti kevyesti ja hymysuin:
— En todellakaan ymmärrä tätä. Kuinka Te voisitte tuntea minut? Tämä mahtaa olla joku erehdys…
Silloin huomasi Aku Hamberg tehneensä tyhmyyden ja käyttäytyneensä hullunkurisesi. Hän oli aivan hämillään ja pinnisteli ajatuksiaan jonkun selityksen keksiäkseen. Mutta hän ei keksinyt, vaan seisoi siinä nolona ja punaisena ja räpäytteli silmäluomiaan lasiensa takaa.
Lieneekö tytön päähän pälkähtänyt tehdä pientä pilaa vai heräsikö hänessä kenties säälintunne, joka tapauksessa hän sanoi:
— Olisitteko ehkä nähnyt minut jossakin?
Aku Hamberg loi häneen kiitollisen katseen ja vastasi hiljaa ja nöyrästi:
— Niin. Olen nähnyt Teidät monta kertaa… joka ilta. Te kuljette kotiin mennessänne minun ikkunani ohitse.
Tyttö naurahti heleästi:
— Ja Te istutte joka ilta ikkunassanne! Onko Teillä ehkä juorupeilikin?
— Ei ole, vastasi Aku Hamberg yhtä nöyrästi kuin ennenkin. — Mutta minun ikkunani ohitse ei niin monta ihmistä kulje, etten heitä muistaisi…
— Tänä iltana minun täytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin! virkkoi tyttö viehkeästi nauraen.
Sitten olivat he molemmat vähän aikaa vaiti. Aku Hamberg mietti itsekseen, kenen näköinen neiti oli. Ja tyttö järjesteli — ikäänkuin jotain odottaen — tiskin sinisiä vihkopinoja. Vihdoin sanoi Aku Hamberg vähän värähtelevällä äänellä:
— Tiedättekö, neiti, olen ihaillut Teidän käyntiänne… se on aivan kuin musiikkia…
Neiti punastui ja katseli kulmainsa alta hiukan epävarmana tuota omituista miestä; hän oli kahden vaiheilla: oliko ukko todellakin naivi, kuten hän ensin oli olettanut, vaiko synnissä harmaantunut pukki. Siksi hän vastasi mahdollisimman välinpitämättömästi:
— Olette liian kohtelias.
Mutta samassa helähti ovikello, tuli joku ostaja, ja Aku Hamberg otti lakkinsa, kumarsi ja meni. Vasta kadulle tultuaan hän muisti, että kirjanosto oli unohtunut. Mutta eihän sillä nyt väliä ollutkaan — saattaisihan hän toisella kertaa, päivälliseltä tullessaan poiketa uudelleen kirjakauppaan.
Vähän myöhemmin korkealla konttorituolilla istuessaan hän yhtäkkiä muisti, kenen näköinen tyttö oli. Emmy Strömerin Leonorana — toistakymmentä vuotta takaperin Aku Hamberg oli käynyt Helsingissä ja nähnyt Trubaduurin. Ja hänen siinä tervantuojien tilejä laskiessaan soi kaiken aikaa hänen korvissaan: "Katkera nyt on kuolema, kun sinut nähdä sain…"
Mutta illalla istui hän ikkunassaan uskollisesti odottamassa. Pimeni pimenemistään, pellon takaa häämötti metsänreuna uhkaavan mustana, ja kadunkulmien kaarilamput syttyivät. Aku Hambergin olisi tehnyt mieli avata ikkuna, mutta ilma oli kylmä, ja hän pelkäsi nuhaa. Läheisen katulyhdyn kuutamoinen hohde valaisi kadun hänen ikkunansa edessä, niin että selvään voi eroittaa ohikulkijat, ja ulkoa saattoi myöskin huomata hänet, sillä uuninreunustan toisessa kynttilässä oli tuli. Senpä vuoksi hän istuikin sangen rauhallisena ja vihelteli kreivi Lunan aariaa. Seinäkello oli jo kahdeksan kertaa kukahtanut, ja vihellellessään hän tyytyväisenä muisteli mitä tyttö oli sanonut: "tänä iltana minun täytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin". Samassa kuuluivatkin jo kadulta askeleet, ja Aku Hamberg lakkasi viheltämästä. Hän valmistui kohteliaasti kumartamaan, siirsi uutimen reunan syrjään, tirkisteli vihertävään hämärään ja kuunteli lähestyviä askeleita ja oman sydämensä levotonta tykytystä. Nyt! Mutta tyttö kulki kiireesti ohi eikä vilkaissutkaan ikkunaan.
Ensimmältä tuntui Aku Hambergista kuin olisi häntä sivallettu piiskalla vasten kasvoja; hänen oli melkein mahdoton uskoa omia silmiään, joiden edessä maailma hetkeksi musteni. Mutta vähitellen hän tyyntyi. Hän kääntyi katsomaan kynttilän heikosti lehahtelevaa liekkiä ja alkoi lohdutella itseään sillä, että oli niin pimeä.
— Tietysti häntä palelikin; hän tahtoi pian päästä lämpimään…
Näin puheli Aku Hamberg siinä tuolissa istuessaan. Toisteli samoja sanoja monet kerrat ja ajatteli samoja ajatuksia.
Väliin kääntyi hän uloskin katsomaan. Siellä oli aivan hiljaista.
Kaupunki nukkui. Taivaalla kimaltelivat tähtitarhojen tuhannet tulet…
IV
Taaskin ilta. Ja taivaan sinisilkillä tuhansia timantteja…
Ja taaskin Aku Hamberg istuu ikkunassaan.
Mutta nyt ei pala kynttilä uuninreunustalla, eikä Aku Hambergin hermoja jännitä odotuksen levottomuus. Hän istuu tyynenä tuolissaan ja miettii.
On sunnuntai, ja lepopäivän hiljaisessa rauhassa hän on ajatellut elämänsä kulkua, käynyt läpi sielunsa ja sydämensä sekä pää- että päiväkirjat. Nyt iltamyöhällä hän on saanut tilinpäätöksenkin valmiiksi. Sen tuloksena oli — Aku Hambergin suureksi hämmästykseksi —, ettei voittotilille oikeastaan ollut jäänyt mitään: vuodet olivat jälkiä jättämättä vierineet, päivät olivat vain syttyneet ja sammuneet aina samanlaisina, yhtä tyhjinä, yhtä yksitoikkoisina.
Ja nyt hän ihmettelee, ettei ennen ole tullut tuota huomanneeksi. Nyt vasta aivan yhtäkkiä, se on hänelle selvinnyt. Ei pienintä onnen murenta, ei ilon siruakaan! Sillä mitäpä oikeastaan merkitsi muutamat köyhät markat pankissa, mitä huoleton olemassaolo? Ei mitään! Ja ääneen toistelee hän:
— Ei kerrassaan mitään!
Ja hän ajattelee, että toisilla toki on muistoja, päivänpaisteisia ja kauniita, hänellä ei niitäkään, ei mitään… Yhtä ja samaa vain vuodesta vuoteen. Mutta hänen siinä miettiessään, alkaa hänen ajatuksissaan vähitellen kypsyä päätös, joka jo ennenkin silloin tällöin on mielessä väikkynyt hetkellisenä mielijohteena, epämääräisenä mahdollisuutena. Nyt se vahvistuu, selvenee. Hän punnitsee tuumaansa tarkoin, harkitsee kaikkia mahdollisuuksia. Ja kuta enemmän hän sitä ajattelee, sitä mahdollisemmalta tuntuu sen toteuttaminen.
Hän ei ole käynyt kirjakaupassa tuon kerran perästä, jolloin kirjanosto unohtui. Harva se päivä on hän sinne aikonut, mutta aina meno on siirtynyt seuraavaan päivään. Ikäänkuin olisi häntä hävettänyt mennä sinne, ikäänkuin olisi peloittanut. Ja kuitenkin on hänen mielensä tehnyt sinne. Mutta nyt hän on tehnyt varman päätöksen: huomenna hän menee. Menee kuin meneekin ja — pyytää tyttöä vaimokseen. Sanoo asiansa suoraan ja peittelemättä, esittää taloudellisen asemansa ja pyytää tyttöä asiata miettimään.
Se tuntuu Aku Hambergista aivan luonnolliselta, ihan yksinkertaiselta. Niin kai ovat muutkin tehneet — kaikki ne, joilla on kodit ja lapset ja suloinen elämänehtoo…
Ja nyt kun ratkaiseva päätös on tehty, tuntuu hänestä keveältä ja turvalliselta. Ikäänkuin olisi se raskas paino, joka viime aikoina on häntä ahdistanut, yhdellä kertaa häipynyt olemattomiin. Elämä on saanut tarkoituksen, tulevaisuus alkaa häämötellä aurinkoisena ja kirkkaana, maailma on äkkiä muuttunut niin ihmeellisen valoisaksi ja kauniiksi.
Aku Hamberg viheltelee tyytyväisyyttään ja hymähtää tuon tuostakin:
— Näin sen siis piti käydä —!
Mutta kun kello kukahtelee kahtatoista, menee hän levolle ja nukahtaa heti.
* * * * *
Kun Aku Hamberg seuraavana päivänä päivälliseltä tullessaan menee kirjakauppaan, ei hän kuitenkaan ole yhtä tyyni. On lämmin auringonpaisteinen päivä, mutta Aku Hambergia värisyttää, vaikka hänellä on paksu päällystakki yllään. Ja kuta lähemmäksi matkansa määrää hän tulee, sitä levottomammaksi käy hänen mielensä:
— Jollei hän olekaan siellä yksin, jos siellä on ostajia tahi kenties se toinen vanha myyjätär…
— Jos on ostajia, niin odotan kunnes he ovat menneet, ajattelee Aku
Hamberg. — Mutta entä jos sorakieli on siellä! Niin, mitä silloin?
Täytyy kysyä, milloin neitiä saisi tavata…
Samassa hän onkin jo perillä. Päättäväisesti aukaisee hän oven, kello kilahtaa ja hän on sisällä. Siellä ei ole ketään ihmistä. Ja ennen kuin tyttö pääsee sisähuoneesta tiskin luo, ehtii Aku Hamberg todeta:
— Onni näyttää myötäiseltä!
Mutta heti kun tyttö saapuu tiskin taakse, tuntee Aku Hamberg lämpimän veriaallon vyörähtävän läpi ruumiinsa, se takertuu kurkkuun estäen häntä sanomasta hyvää päivää, nousee vähitellen ylemmäs, saa posket hohtamaan ja polttaa aivoja aivan kuin kuuma viini. Aku Hamberg huomaa, että hänen ajatuksensa menevät aivan sekaisin. Kaikki tarkkaan harkitut lauseet häipyvät harmaaseen sumuun.
Mutta tyttö seisoo siinä vain veitikkamaisesti hymyillen eikä näytä ensinkään huomaavan toisen ahdistusta.
Vihdoin saa Aku Hamberg sanotuksi:
— Kun viimein kävin täällä…
Mutta siihen lause keskeytyy auttamattomasti.
Tyttö naurahtaa kevyesti:
— … niin taisi Teidän asianne unohtua. Mikähän siihen mahtoi olla syynä?
Tuota pikaa vastaa Aku Hamberg:
— Te siihen olitte syynä!
Mutta samassa hän säikähtää sanojaan, sillä hän käsittää aivan liian valmistelematta ja suin päin tulleensa in medias res. Tyttökin hätkähtää ja sanoo ihmetellen:
— En tosiaankaan ymmärrä, kuinka minä olisin voinut…
Aku Hamberg huomaa tulleensa upottavalle suolle; hän käsittää, ettei nyt enää auta peräytyä, täytyy vain astua eteenpäin minkä suinkin voi. Ja epätoivon vimmalla alkaa hän puhua, kiihkeästi ja katkonaisesti:
— Neiti, olen tuntenut Teidät jo kauan… tuntenut omalla tavallani…
Olen ihaillut Teitä… silmiänne, käyntiänne, ruumistanne, sieluanne…
Uskokaa minua, olen joka päivä ikävöinyt…
Nyt suuttui tyttö, joka ilmeisesti luuli olevansa tekemisissä synnissä harmaantuneen ketun kanssa; hänen silmäkulmiensa väliin ilmestyi tuima viiva ja hänen äänensä vavahteli, kun hän sanoi:
— Lopettakaa jo ilveilynne! Minusta on hyvin rumaa tällä tavoin kohdella avutonta yksinäistä tyttöä… Hävetä pitäisi Teidän, vanhan, harmaantuneen ukon…
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen äänensä tukahtui nyyhkytykseen.
Aku Hambergin sydän pysähtyi, mutta hänen aivoissaan risteilivät ajatukset salamoina. Hän tunsi uppoavansa suohon. Tällaiseksi ei hän todellakaan ollut tätä kohtausta suunnitellut. Näinkö kohteli häntä tuo tyttö, jonka ympärille hän yksinäisyytensä unelmista oli kutonut ihailun kirkkaan sädekehän? Romahtivatko nyt kaikki hänen tuulentupansa? Näinkö palkitsi toinen hänen ikävänsä, kaipuunsa, kärsimyksensä…
Hän katsoi pitkään tyttöä, joka jo oli hiukan rauhoittunut, ja sanoi:
— Vakuutan Teille, neiti, että minun aikomukseni olivat mitä puhtaimmat ja vakavimmat. Olette käsittänyt minut aivan väärin, ja se surettaa minua syvästi. Uskokaa minua, lupaattehan…
Hän oli tahtomattaan eksynyt samaan ylenmäärin juhlalliseen äänensävyyn, jota hän toisinaan käytti konttorin juoksupoikaa toruessaan. Ja tytön täytyi kyyneltensäkin lomitse vähän hymyillä. Sitä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä, sillä Aku Hamberg käsitti tuon hymyn aivan väärin. Hän ojensi molemmat kätensä neitiä kohti ja kuiskasi tulisesti:
— Minä rakastan Teitä!
Tyttö kirkasi:
— Jollette jätä minua rauhaan, huudan apua!
Silloin Aku Hamberg tajusi, että kaikki oli kadotettu. Tuntui aivan siltä kuin hänessä jotain olisi särkynyt. Hänen silmissään alkoi huone pyöriä, kirjahyllyt pöydät… Ja hänen täytyi tarttua molemmin käsin tiskin reunaan pystyssä pysyäkseen.
Vähitellen hän kuitenkin alkoi tointua. Hän loi tyttöön pitkän surumielisen katseen, ja kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.
Mutta tyttö oli lentänyt tulipunaiseksi, hänen suupielensä värähtelivät ja silmät leimusivat. Aku Hamberg käsitti, että häntä olisi hyvin vaikea lepyttää, ja hän ymmärsi myöskin, ettei hänellä siihen ollut voimia. Senvuoksi hän ei sitä yrittänytkään, vaan käänsi alistuvaisesti katseensa maahan.
Silloin virkkoi tyttö ivallisella äänellä:
— Eikö Teillä nytkään ollut mitään asiaa tänne?
Aku Hamberg tuijotti häneen jähmettyneenä. Sitten hän sanaakaan sanomatta otti lakkinsa ja meni hiljaa ovesta ulos.
* * * * *
Hän asteli katua kuin unissakävijä, ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään; silmien edessä oli harmaata sumua ja korvissa humisi kuin koskenpauhu. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta ne olivat niin sotkuisena vyyhtenä, ettei niitä hevin järjestykseen saanut. Kului kotvan aikaa ennen kuin hän täydelleen käsitti, mitä oli tapahtunut. Mutta sitten se selveni: rukkaset. Se merkitsi, että unelmat aivan auttamattomasti olivat särkyneet, että hänen elämänsä jäi ennalleen, yhtä yksinäiseksi, yhtä ilottomaksi kuin ennenkin. Se oli katkeraa, raudankovaa… Mutta sitä ei voinut muuttaa…
Aku Hamberg kierteli katuja kunnes hän kuuli kirkonkellon lyövän viittä. Silloin hän meni konttoriin ja kiipesi korkealle tuolilleen. Kenties oli hän hiukan kalpeampi kuin tavallisesti, mutta ei hänestä mitään erikoista voinut huomata. Aivan tyynesti pyyhkieli hän kultasankaisia lasejaan, ja kun taaskin oli saanut ne nenälleen, aukaisi hän kirjansa:
— Ihmisen on elettävä siksi kunnes hän kuolee…
* * * * *
Illalla kotiintullessaan otti hän esille huilunsa ja sytytti alttarinsa kynttilät. "Nuoruuden unelmat"… Soittaessaan hän silmäili tuon tuostakin kelloa. Kun hän oli päässyt siihen kohtaan, jossa sävel alkoi tyyntyä talvi-illan rauhaksi, otti hän hetkeksi huilun huuliltaan ja kuunteli. Jo kuuluivat kadulta tutut askeleet. Mutta Aku Hamberg ei vilkaissutkaan ikkunaan. Hän huokasi vain pari kertaa, nosti sitten huilun huulilleen ja soitti sävellyksensä loppuun…