E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

PUNAINEN LENTOHÄVITTÄJÄ

Kirj.

RATSUMESTARI, VAPAAHERRA MANFRED VON RICHTHOFEN

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1918.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
Vähän suvustani.
Kadettiaikani.
Tuloni armeijaan.
Ensimmäinen upseeriaikani.
Sota syttyy.
Rajan yli.
Ranskaan.
Kun tiedusteluretkeltä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan.
Partiossa Loenin kanssa.
Ikäviä aikoja Verdunin edustalla.
Ensi kerran ilmassa.
Tiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa.
Holckin mukana Venäjällä.
Venäjältä Ostendeen.
Pisara verta isänmaan puolesta.
Ensimmäinen ilmataisteluni.
Champagne'in taisteluissa.
Kuinka tulin tuntemaan Boelcken.
Ensimmäinen lentoni omin päin.
Harjoitusajaltani Döberitzistä.
Lentäjä-urani alkuajat.
Holck k.
Lento ukkosilmassa.
Ensi kertaa Fokkerilla.
Pommituslentoja Venäjällä.
Boelcke!
Ensimmäinen englantilaiseni.
Somme-joen taistelu.
Boelcke k.
Kahdeksas.
Majuri Hawker.
Pour le mérite.
"Le petit rouge".
Englantilainen ja ranskalainen lentotaito.
Itse maahan ammuttuna.
Lentäjän urotyö.
Kuuma päivä.
"Punainen paholainen".
"Moritz".
Englantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan.
Schäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin.
Anti-Richthofen-laivue.
Isäukko käy minua tervehtimässä.
Lento kotimaahan.
Veljeni.
Lothar "ampuja" eikä hävittäjälentäjä.
Alkuhärkä.
Jalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät.
Lentokoneemme.

ALKUSANAT.

Maailmansota kehitti lentotaitoa tavattomassa määrässä. Sotaa käyvissä maissa nousi miehiä, jotka tämän aselajin käytössä saavuttivat erikoisen etevyyden ja maineen.

Saksan armeijan maailmansodan etevin sotilaslentäjä on tämän kirjan tekijä, ratsumestari Manfred von Richthofen. Maaliskuun 21 p:nä 1918 alkaneen suurhyökkäyksen aikana mainittiin hänen pudottamiensa vihollislentäjäin luku n. 80:ksi. Mutta viimein tuli hänenkin vuoronsa sankarikuolemalla päättää loistavien urotekojensa sarja, kuten lähemmin kuvataan seuraavassa virallisessa sähkösanomassa:

Berliini, huhtikuun 24 p:nä. Saksan armeijan paras lentäjäratsumestari vapaaherra von Richthofen on saanut surmansa ilmataistelussa. Tapahtumasta kerrotaan: Eilen keskipäivällä ilmestyi englantilaisten linjojen yläpuolelle Somme'in laakson läheisyydessä kolmisenkymmentä lentokonetta käsittävä laivue, joka ryhtyi ahdistamaan meidän lentokoneitamme ja kääntyi sitten pohjoiseen. Pian oli 58 lentokonetta keskenään taistelussa, ja vähää myöhemmin ottivat siihen osaa kaikki lentokoneet monen penikulman alalta. Syntyi taistelu, jossa oli mahdoton erottaa ystävää vihollisesta. Richthofen, joka lensi ainoastaan 150 jalan korkeudessa maasta, sai taistelussa surmansa, ja hänen lentokoneensa syöksyi maahan. Jälkeenpäin todettiin, että luoti oli osunut sydämen lähettyville.

Tässä kirjassaan Richthofen kuvaa reippaasti ja todellisella sotilaskielellä kokemuksiaan ja havaintojaan lentäjänä, ja hänen kuvauksistaan lukija saa selvän käsityksen sotilaslentäjän uhkarohkeasta ja vaarallisesta, mutta samalla tavattoman jännittävästä toiminnasta.

Suomentaja.

Vähän suvustani.

Richthofenien suku on oikeastaan verraten vähän ottanut johtavalla paikalla osaa nykyiseen maailmansotaan, sillä sen jäsenet ovat aina olleet turpeessa kiinni. Tuskin on ollut ainoaakaan Richthofenia, jota ei olisi ollut kiinteää asuinsijaa. Jollei hänellä ole sellaista ollut, hän on useimmiten ollut valtion palveluksessa. Isoisäni ja hänestä lukien kaikki esi-isäni ovat viljelleet tilojaan Breslaun ja Striegaun seuduilla. Vasta isoisäni aikana tuli eräästä hänen serkustansa kenraali, ensimmäinen laatuansa koko Richthofenien suvussa.

Äitini suvussa — hän on syntyisin von Schickfuss und Neudorf — on asianlaita samoin kuin Richthofenien suvussa: harvoja sotilaita, vain maanviljelijöitä. Äidin isäni setä Schickfuss kaatui v. 1806. Vuoden 1848 vallankumouksen aikana poltettiin erään Schickfussin kaunis linna. Muuten ei kukaan heistä ole kohonnut ylemmäksi kuin reserviratsumestarin arvoon.

Sekä Schickfussien että Falckenhausenien suvussa — äidinäitini on syntyisin Falckenhausen — voidaan huomata ainoastaan kaksi erikoisharrastusta. Ne ovat ratsastus ja metsästys. Enoni Aleksander Schickfuss on tehnyt paljon metsästysretkiä Afrikassa, Ceylonin saarella, Norjassa ja Unkarissa.

Isäukkoni on oikeastaan sukuhaaramme ensimmäinen jäsen, jonka päähän pisti ruveta upseeriksi toimivaan armeijaan. Hänet pantiin jo hyvin nuorena kadettikouluun, josta hän myöhemmin siirtyi 12:nteen ulaanirykmenttiin. Hän on mitä hartain sotilas, mutta tuli kuuroksi, minkä vuoksi hänen oli pakko ottaa ero virastaan. Hänen kuuroutensa aiheutui siitä, että hän pelasti kerran erään miehistään hukkumasta hevosten uittopaikalla ja jatkoi sitten virantoimitustansa oleskellen märkänä pakkasessa.

Nykypolvessa on tietenkin jo paljon useampia sotilaita. Sodan aikana jokainen asekuntoinen Richthofen on lippunsa alla. Niinpä menetin kohta sodan alussa kuusi serkkua, eriarvoisia, mutta kaikki poikkeuksetta ratsumiehiä.

Nimeni olen saanut erään isäni sedän, Manfred v. Richthofenin mukaan, joka rauhan aikana oli Keisarin sivusajutanttina kaartinarmeijakunnan päällikkö, sodassa erään ratsuväkiarmeijakunnam päällikkö.

Nyt muutama sana nuoruudestani. Isäukkoni palveli ensimmäisessä henkikyrassieerirykmentissä Breslaussa, kun minä synnyin toukok. 2 p:nä 1892. Asuimme Kleinburgissa. Aina yhdeksänteen ikävuoteeni saakka nautin yksityisopetusta, kävin sitten vuoden ajan koulua Schweidnitzissä ja myöhemmin tulin kadetiksi Wahlstattiin. Schweidnitziläiset pitivät kuitenkin minua todellisena Schweidnitzin lapsena. Valmistauduttuani kadettikoulussa nykyiseen ammattiini jouduin sitten ensimmäiseen ulaanirykmenttiin.

Tässä kirjassa kerron omista kokemuksistani.

Veljeni Lothar on toinen tunnettu lentäjä Richthofen, Hänellä ora "Pour le mérite" ritarimerkki [Saksan korkein ritarimerkki. — Suom.]. Nuorin veljeni on vielä kadetti ja toivoo kovasti pääsevänsä meidän kanssamme sotaan. Sisareni, samoin kuin kaikki sukumme naiset, toimii sairaanhoitajattarena sotanäyttämöllä.

Kadettiaikani.

(1903-1909 Wahlstattissa, 1909-1911 Lichterfeldessä.)

Tulin pienenä ensiluokkalaisena kadettikouluun. En ollut erityisen mielelläni kadetti, mutta isäni tahtoi niin, eikä omaa mielipidettäni paljon kysytty.

Ankara kuri ja järjestys rasittivat kovin niin pientä vekaraa. Opinnoilta ei jäänyt juuri lainkaan aikaa muihin puuhiini. En ollut mikään neropatti. Tein aina juuri nipinnapin sen verran, että pääsin luokaltani. Minun mielestäni ei kenenkään pitäisi ahertaa enemmän, ja olisinpa pitänyt "kiipimishaluna", jos olisin kirjoittanut paremman koekirjoituksen kuin "tyydyttävän". Siitä oli luonnollisena seurauksena, etteivät opettajani arvostaneet minua kovinkaan korkealle. Sitä vastoin minua huvitti kerrassaan suunnattomasti urheilu, ennen kaikkea voimistelu ja jalkapallo. Luullakseni ei ollut ainoaakaan temppua, jota en olisi voinut tehdä rekillä. Esimieheni ilahdutti minua pian muutamilla palkinnoilla tunnustukseksi taidostani.

Kaikki uhkarohkeat yritykset vaikuttivat minuun valtavasti. Kerran kiipesin ystäväni Frankenbergin kanssa ukkosenjohdatinta pitkin Wahlstattin kirkontorniin ja sidoin sen huippuun nenäliinan. Muistan vielä hyvin, kuinka vaikea oli päästä kattokourujen ohi. Käydessäni kymmenkunta vuotta myöhemmin tervehtimässä pikkuveljeäni näin nenäliinani yhä vielä liehuvan tornissa.

Ystävänä Frankenberg oli sodan ensimmäinen uhri, jonka jouduin näkemään.

Lichterfeldessä viihdyin jo paljon paremmin. Siellä emme enää olleet niin muusta maailmasta eristettyinä, vaan aloimme jo elää jossakin määrin ihmisten tavoin.

Parhaimpia muistojani Lichterfeldestä ovat suuret korsokilpailut, joissa kilpailin sangen usein prinssi Friedrich Karlin kanssa tahi häntä vastaan. Prinssi sai tällöin monta ensipalkintoa. Kilpajuoksussa, jalkapallossa jne. hän voitti minut, sillä minähän en ollut valmentautunut niin täydellisesti kuin hän.

Tuloni armeijaan.

(Pääsiäisenä 1911.)

Tietenkin saatoin tuskin odottaakaan pääseväni mihinkään armeijan valiojoukkoon. Kohta vänrikintutkinnon suoritettuani lähdin sen vuoksi rajalle ja tulin "Keisari Aleksanteri III:n" ulaanirykmenttiin n:o 1. Olin varta vasten valinnut tämän rykmentin. Se oli majoitettu rakkaaseen Schleesiaani, ja siellä minulla oli myöskin muutamia tuttavia ja sukulaisia, jotka hartaasti kehoittivat minua hakemaan sinne.

Palveluksesta rykmentissäni pidin tavattoman paljon. Ihaninta, mitä nuori sotilas voi ajatella, on olla "ratsumies".

Sotakouluajaltani en voi kertoa paljoakaan. Se muistutti liian paljon kadettikoulua, joten muistoni siitä eivät ole erittäin miellyttäviä.

Eräs huvittava tapaus on kuitenkin jäänyt mieleeni. Joku opettajistani osti jokseenkin sievän tamman. Sen ainoana vikana oli, että se oli jo vanhanpuoleinen. Myyjä ilmoitti iäksi 15 vuotta. Jalat olivat paksunlaiset, mutta se hyppäsi kuitenkin kerrassaan erinomaisesti. Minä ratsastin sillä usein. Sitä sanottiin "Biffyksi".

Noin vuotta myöhemmin rykmenttini ratsumestari v. Tr., joka oli suuri urheilun ystävä, kertoi minulle ostaneensa oikein aimo hyppyrin. Me odotimme kaikki suurella jännityksellä saadaksemme nähdä tuon "aimo hyppääjän", jolla oli harvinainen nimi "Biffy". En lainkaan enää ajatellut sotakouluopettajani vanhaa tammaa. Päivänä muutamana sitten saapui tuo ihme-elukka, ja voittepa kuvitella kummastustani, kun tuo vanha kunnon "Biffy" saapui ratsumestari v. Tr:n talliin — 8-vuotiaana. Se oli sillä välin vaihtanut muutamia kertoja omistajaa, ja sitä mukaa oli hinta melkoisesti noussut. Sotakouluopettajani oli ostanut sen 1,500 markalla, ja v. Tr. oli vuotta myöhemmin hankkinut sen omakseen "8-vuotiaana" 3,500 markalla. Ainoassakaan hyppykilpailussa "Biffy" ei enää voittanut, mutta se sai jäilleen ostajan — ja kaatui kohta sodan alussa.

Ensimmäinen upseeriaikani.

(Syksyllä 1912.)

Vihdoin sain upseerin olkaimet. Tuskin koskaan olen tuntenut itseäni niin ylpeäksi kuin silloin, kun minua ensimmäisen kerran yhtäkkiä puhuteltiin "herra luutnantiksi".

Isäni osti minulle hyvin kauniin "Santuzza"-nimisen tamman. Se oli todellinen ihme-eläin ja kaikilla ilmoilla samanlainen. Joukon edellä se kulki kuin lammas. Vähitellen huomasin sillä olevan suuret hyppylahjat. Heti päätinkin opettaa tuosta kauniista tammasta hyppääjän. Se hyppäsi aivan satumaisen hyvin. Metrin kuudenkymmenen sm:n korkuisen kaksoisesteen yli olen itse sillä ratsastanut.

Toverini von Wedel, joka oli voittanut monta kaunista palkintoa "Fandangollaan", osoitti minua kohtaan suurta ymmärtämystä ja oli minulle hyvänä tukena.

Kerran "valmentausimme" molemmat Breslaun hyppy- ja esteratsastuskilpailuihin. "Fandango" oli loistavassa kunnossa, "Santuzza" teki myöskin parhaansa ja saavutti hyviä tuloksia. Minulla oli hyviä toiveita saada jotakin aikaan tulevissa kilpailluissa. Päivää ennen kilpailuja en voinut pidättyä vielä kerran ratsastamasta kaikkien esteiden yli hyppykentällämme. "Santuzza" kompastui ja loukkasi lievästi lapansa. Minulta taittui solisluu.

Harjoituksissa vaadin kunnon "Santuzzaltani" myöskin nopeusennätyksiä ja ihmettelin kovin, kun von Wedelin ratsu voitti sen.

Toisen kerran minulla oli onni ratsastaa hyvin kauniilla raudikolla Breslaun Olympialaisissa. Esteratsastus alkoi, ja minun valakkani oli vielä toisella kierroksella täysissä voimissa ja niin reipas että minulla oli voitontoiveita. Saavuin viimeiselle esteelle. Näin jo kaukaa, että sen täytyi olla jotakin aivan erityistä, koska sen molemmille puolille oli kokoontunut suunnaton väkijoukko. Ajattelin itsekseni: "Rohkeutta vain, hullusti tässä käy kumminkin!" ja ratsastin vinhaa vauhtia vallia ylös, jonka harjalla oli kaksoiseste. Yleisö heilutti lakkaamatta kättään varoitukseksi, etten ratsastaisi niin nopeasti, mutta en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Raudikkoni hyppäsi kaksoisesteen yli ja suureksi kummastuksekseni syöksyimme toisella puolella suoraan Weistritzjokeen. Ennen kuin ehdin ajatellakaan, loikkasi hevonen jättiläishypyllä rinteestä alas, ja niin ratsu kuin ratsastajakin katosimme aaltoihin. Molemmat tietysti päistikkaa. "Felix" nousi kuivalle toisella puolella ja Manfred toisella. Kilpailun jälkeen punnittaessa todettiin kaikkien ihmeeksi, etten ollut tullut kiloa keveämmäksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin viisi kiloa raskaammaksi. Kaikeksi onneksi ei kukaan huomannut, että olin likomärkä.

Minulla oli myöskin erittäin hyvä palvelushevonen, ja sen raukan täytyi tehdä kaikkea. Kilpajuoksuun, esteratsastukseen, hyppykilpailuihin, sanalla sanoen kaikkiin harjoituksiin tuo kunnon eläin oli tottunut. Se oli reima "Blume" (Kukka). Sillä saavutin hyvin hyviä voittoja. Viimeisen keisarinkilparatsastuksessa 1913. Minä olin ainoa, joka suoriuduin koko esterivistä virheettömästi. Tällöin tapahtui minulle sellaista, mitä ei ole kovin helppo tehdä jäljestä. Karkautin nummen yli, mutta lensin yht'äkkiä päälaelleni maahan. Hevonen oli polkaissut kaniinin kuoppaan, ja pudotessani taitoin solisluuni. Olin kuitenkin silloin ratsastanut 70 kilometriä tekemättä ainoaakaan virhettä ja olin samalla noudattanut aikaa.

Sota syttyy.

Sanomalehdissä ei ollut ollut muuta luettavaa kuin paksuja romaaneja sodasta. Mutta jo muutamia kuukausia sitten oli totuttu sodanhölyyn. Olimme jo niin monta kertaa pakanneet matka-arkkumme, että koko homma tuntui jo ikävältä eikä kukaan enää ottanut uskoakseen, että sota todella puhkeaa. Mutta kaikista vähimmän uskoimme sitä mahdolliseksi me, jotka olimme ensimmäisinä rajalla, "armeijan silmä", kuten päällikköni aikoinaan oli nimittänyt meitä ratsupartioita.

Sen päivän edellisenä iltana, jolloin saapui määräys lisätystä sotavalmiudesta, istuimme n. 10 kilometrin päässä rajalta eskadroonan upseerikasinossamme, söimme ostereita, joimme sampanjaa ja hieman pelasimme. Olimme hyvin iloisia ja hilpeitä. Kuten sanottu, sotaa ei kukaan ajatellut.

Wedelin äiti oli tosin jo muutamia päiviä aikaisemmin hieman hämmästyttänyt meitä; hän oli näet saapunut Pommerista saakka tervehtimään poikaansa vielä viimeisen kerran ennen sotaa, kuten hän sanoi. Tavatessaan meidät mitä parhaimmalla tuulella ja huomatessaan, ettemme lainkaan ajatelleet sotaa, hän katsoi velvollisuudekseen tarjota meille kunnolliset aamiaiset.

Olimme juurii mitä hilpeimmällä tuulella, kun ovi äkkiä avautui ja Ölsin maaneuvos, kreivi Kospoth ilmestyi kynnykselle. Hän oli alakuloisen näköinen.

Me tervehdimme vanhaa tuttavaamme riemuhuudoin. Hän selitti meille matkansa tarkoituksen, nimittäin, että hän tahtoi mieskohtaisesti ottaa rajalla selvää siitä, missä määrin huhut maailmansodan pikaisesta alkamisesta olivat totuudenmukaisia. Hän otaksui aivan oikein, että rajalla olijoiden täytyi tietenkin tietää se ennen muita. Rauhallinen seurueemme kummastutti nyt häntä melko lailla. Häneltä saimme tietää, että kaikkia Schleesian siltoja vartioitiin ja että aiottiin jo ryhtyä linnoittamaan erinäisiä paikkoja.

Pian saimme hänet vakuuttumaan sodan mahdottomuudesta ja jatkoimme juhlaamme.

Seuraavana päivänä marssimme vihollista vastaan.

Rajan yli.

Me rajavartioratsumiehet olimme tosin hyvin perillä "sota"-sanasta. Kukin tiesi hiuskarvalleen, mitä hänen oli tehtävä ja mitä jätettävä tekemättä. Mutta kenelläkään ei ollut oikein selvää käsitystä siitä, mitä nyt aivan ensimmäiseksi tapahtuisi. Jokainen vakituisessa palveluksessa oleva sotilas oli onnellinen saadessaan nyt vihdoinkin näyttää, mihin hän mieskohtaisesti kykeni.

Meille nuorille ratsuväenluutnanteille oli varattu ehkä kaikkein mielenkiintoisin työ: tiedustelu, tunkeutuminen vihollisen selkäpuolelle, tärkeiden laitoksien hävittäminen; kaikki tehtäviä, jotka vaativat todellista miestä.

Määräykset taskussani — määräykset, joiden tärkeydestä ja merkityksestä jo vuosi sitten olin tarkoin tutkimalla ottanut selvän, — ratsastin kello 12 yöllä partioni etunenässä ensi kerran vihollista vastaan.

Rajana oli joki, ja saatoin odottaa siellä ensimmäisen kerran saavani tulta vastaani. Olin kovin ihmeissäni, kun pääsin aivan ilman mitään sillan yli. Sen enemmittä seikkailuitta saavuimme seuraavana aamuna rajaratsastusretkiltäni tutun Kielczen kylän kirkontornin luo.

Kaikki oli tapahtunut meidän huomaamatta vihollisesta jälkeäkään, tahi pikemminkin, vihollisien huomaamatta meitä. Kuinka nyt oli meneteltävä, jotteivät kylän asukkaat huomaisi minua? Ensi työkseni päätin panna kylän papin lukkojen ja telkien taakse. Noudimme tuon täydellisesti yllättyneen ja kovin ällistyneen miehen kodistaan. Telkesin hänet aluksi kirkontorniin kellojen luo, otin pois tikapuut ja jätin hänet istumaan sinne ylös. Vakuutin hänelle, että jos väestö osoittaisi vähänkään vihamielisyyttä, hän olisi heti kuoleman oma. Torniin jätettiin vahti pitämään seutua silmällä.

Joka päivä lähetin viestimiehen viemään ilmoitusta. Näin pieni joukkoni pian hajaantui, niin että minun täytyi lopuksi itseni lähteä viemään viimeistä ilmoitusta.

Viidenteen yöhön saakka oli kaikki pysynyt rauhallisena. Mainittuna yönä ryntäsi vartiomies äkkiä luokseni kirkontornin viereen — sillä olin asettanut hevoseni sen läheisyyteen — ja huusi: "Kasakat ovat täällä!" Yö oli pikimusta, satoi hiljakseen, ainoaakaan tähteä ei näkynyt. Oli mahdoton nähdä kättä edessään.

Veimme hevoset jo ennakolta varovaisuuden vuoksi hautausmaan muuriin tekemästämme aukosta aukealle kentälle. Pimeässä siellä oli jo viidenkymmenen metrin päässä täysin turvassa. Itse lähdin vartiomiehen kanssa, karbiini kädessä, sille paikalle, missä kasakoita piti olla.

Hiivin hautausmaan muurin vierustaa ja saavuin kyläkadulle. Siellä alkoi kuitenkin tuntua hiukan oudolta, sillä koko kylänaukea vilisi täynnä kasakoita. Kurkistin muurin yli, jonka taakse olivat pysäyttäneet hevosensa. Useimmilla oli salalyhty, ja he liikkuivat hyvin varomattomasti ja kovaäänisesti. Arvioin heidän lukumääränsä noin pariksi, kolmeksikymmeneksi mieheksi. Yksi oli laskeutunut satulasta ja mennyt papin luokse, jonka edellisenä päivänä olin vapauttanut vankeudesta.

Tietysti hän on kavaltanut meidät! välähti heti aivoissani. Täytyi siis olla kaksinverroin valppaampi. Taisteluun en enää voinut antautua, sillä käytettävänäni oli ainoastaan kaksi karbiinia. Leikin sen vuoksi "ryöväriä ja poliisia".

Muutamia tunteja levättyään kasakkajoukko ratsasti tiehensä.

Seuraavana aamuna katsoin kuitenkin viisaimmaksi muuttaa majaa. Seitsemäntenä päivänä olin jälleen varuskunnassani, ja kaikki töllistelivät minua kuin kummitusta. Siihen ei kuitenkaan ollut niin paljon syynä parroittunut naamani kuin että oli levinnyt huhu, että muka Wedel ja minä olimme kaatuneet Kalishin luona. Tiedettiinpä niin hiuskarvalleen mainita paikka, aika ja muut olosuhteet, että huhu jo oli ennättänyt levitä koko Schleesiaan. Jopa joku oli osanottoaan ennättänyt käydä äitini luona ilmaisemassa.

Sitä vain puuttui, että kuolinilmoitukseni olisi ennättänyt sanomalehteen.

Samaan aikaan sattui eräs hullunkurinen juttu. Hevostohtori sai määräyksen lähteä kymmenen ulaania mukanaan hankkimaan hevosia talonpoikaistalosta. Se oli hiukan syrjässä, n. kolmen kilometrin päässä. Suoritettuaan tehtävänsä hän palasi kovin kiihdyksissään ja kertoi itse seuraavaa:

"Ratsastin sänkipellon yli, jossa oli viljakuhilaita, kun äkkiä huomasin jonkin matkan päässä viholliseni jalkaväkeä. Tein heti päätökseni, paljastin sapelini ja huusin ulaaneille: 'Keihäät tanaan, hyökkäykseen, mars, mars, hurraa!' Miehistä tämä oli hauskaa, ja hurja ajo alkoi peltoa pitkin. Vihollisjalkaväki havaittiin kuitenkin vuohilaumaksi, jota likinäköisyyteni vuoksi luulin viholliseksi."

Vielä kauan jälkeenpäin tuo kunnon herra sai kärsiä pilantekoa hyökkäyksensä johdosta.

Ranskaan.

Varuskunnassamme meidät nyt kuormattiin junaan, siirrettäväksi minne?
— Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, länteen, itään, etelään vaiko
pohjoiseen. Arveltiin sinne ja tänne, useimmat kuitenkin erehtyivät.
Tässä tapauksessa olimme sentään vainunneet oikein: länteenpäin.

Nelimiehisessä ryhmässä meillä oli käytettävänä toisen luokan vaunuosasto. Ruokatarpeita oli varattava pitkää rautatiematkaa varten. Juomia ei tietysti myöskään puuttunut. Mutta jo ensimmäisenä päivänä huomasimme, että toisenluokan vaunuosasto on riivatun ahdas neljälle sotaiselle nuorukaiselle, ja sen vuoksi päätimme hankkia enemmän tilaa. Sisustin tavaravaunupuolikkaan asunnokseni ja makuupaikakseni, mikä epäilemättä oli hyvä keksintö. Minulla oli nyt raikasta ilmaa, valoa jne. Eräällä asemalla hankin olkia ja telttavaate levitettiin niiden päälle. Nukuin makuuvaunussani niin hyvin, ikäänkuin olisin maannut omassa vuoteessani Ostrowossa. Matkaa jatkettiin yötä päivää, ensin läpi Schleesiam ja Saksin, aina vain länttä kohti. Sikäli kuin meistä näytti, oli matkamme päämääränä Metz; mutta kuljetuspäällikkökään ei tiennyt, minne matkasimme. Jokaisella asemalla, niilläkin, missä emme pysähtyneet, aaltoili ihmismeri, joka meille hurrasi ja heitteli kukkia. Varsinkin ulaanit herättivät huomiota. Edellisen junan mukana oli kai levinnyt huhu, että me olimme jo olleet kosketuksissa vihollisen kanssa — ja sotaa ol& vasta kestänyt noin viikon päivät. Meidän rykmenttimme olikin jo mainittu ensimmäisessä armeijan tiedonannossa. Ulaanirykmentti n:o 1 ja jalkaväkirykmentti n:o 155 olivat valloittaneet Kalishin. Me olimme siis juhlittuja sankareita ja olimme itsekin mielestämme todella sellaisia. Wedel oli löytänyt kasakanmiekan ja näytti sitä ihmetteleville tytöille. Se teki voimakkaan vaikutuksen. Vihdoin joukkomme purettiin pois junasta Busendorfissa, lähellä Diedenhofia (Thionville'iä).

Vähän ennen kuin juna saapui perille, pysähdyimme pitkään tunneliin. Minun täytyy myöntää, että rauhan aikanakin tuntuu kammottavalta, kun juna äkkiä pysähtyy tunneliin, mutta sitä suuremmalla syyllä sodan aikana. Nyt joku ylimielinen ampui piloillaan laukauksen, ei kestänyt kauan, ennen kuin tunnelissa alkoi hurja ammunta. Oli kerrassaan ihme, ettei kukaan haavoittunut. Mikä tähän kaikkeen oli syynä, siitä ei koskaan ole saatu selvää.

Busendorfissa osastomme purettiin vaunuista. Oli niin kuuma, että hevoset olivat kaatua väsymyksestä. Lähimpinä päivinä marssimme yhä vain pohjoista kohti, Luxemburgiin päin. Sillä välin olin saanut vihiä siitä, että veljeni oli erään ratsuväkidivisioonan mukana ratsastanut samaa tietä noin viikon päivät aikaisemmin. Sainpa kerran selvän hänen olinpaikastaan, mutta nähdä sain hänet vasta vuotta myöhemmin.

Luxemburgissa ei kukaan tiennyt, kuinka tämä pieni maa suhtautui meihin. Muistan vielä kuin eilisen päivän, kuinka kerran näin luxemburgilaisen santarmin matkan päässä, käskin partioni saartaa hänet ja tahdoin ottaa hänet vangiksi. Hän vakuutti minulle, että jollen heti päästä häntä vapaaksi, hän valittaa Saksan keisarille. Käsitin sen silloin itsekin ja annoin urhon mennä menojaan. Kuljimme sitten Luxemburgin ja Eschin kaupunkien läpi, ja nyt lähestyttiin arveluttavassa määrässä Belgian ensimmäisiä linnoitettuja kaupunkeja.

Jalkaväkemme samoin kuin koko divisioonamme marssi oli tähän saakka sujunut kuin tavallinen rauhanajan taisteluharjoitus. Olimme hirmuisessa jännityksessä. Mutta tuollainen taisteluharjoituksessa saavutettu kuva etujoukon marssista oli suureksi hyödyksi. Oikealla ja vasemmalla, kaikilla teillä, sekä edessämme että takanamme marssi eri armeijakuntiin kuuluvia joukkoja. Se teki hurjan sekamelskan vaikutuksen. Mutta äkkiä tuosta sekasorrosta muodostui suurenmoisesti toimiva marssisuunnitelma.

Mitä lentäjämme silloin toimittivat, sitä en osannut aavistaakaan. Jokainen lentäjä sai ainakin minun pääni kerrassaan pyörälle. Oliko lentäjä saksalainen vai vihollinen, sitä en voinut sanoa. Minulla näet ei ollut aavistustakaan siitä, että saksalaisissa lentokoneissa oli tuntomerkkinä risti, viholliskoneissa ympyrä. Sen vuoksi ammuttiin jokaista lentäjää. Vanhat lentäjät kertovat vielä nytkin, kuinka kiusallista oli, kun sekä ystävät että viholliset ampuivat heitä erotuksetta.

Jatkoimme yhä marssia, partiot kaukana edessäpäin, kunnes muutamana päivänä saavuimme Arlongiin. Omituiset väreet karmivat selkäpiitäni marssiessani toisen kerran rajan yli. Hämäriä huhuja sala-ampujista ym. sellaisesta oli jo kantautunut korviimme.

* * * * *

Kerran sain määräyksen pyrkiä yhteyteen ratsuväkidivisioonamme kanssa. Sinä päivänä ratsastin kerrassaan 110 km partioni keralla. Ainoaakaan hevosta ei jäänyt tielle; loistoratsujen suoritus. Rauhanajan taktiikan periaatteiden mukaisesti kiipesin Anlon'issa kirkontorniin, mutta en tietenkään nähnyt mitään, sillä vihollinen oli vielä kaukana.

Olin siihen aikaan vielä jokseenkin viaton. Niinpä esim. jätin partioni kaupungin ulkopuolelle ja ajoin polkupyörällä ypö yksin läpi kaupungin kirkolle. Kun laskeuduin tornista alas, huomasin olevani keskellä mutisevaa ja sorisevaa nuorukaisjoukkoa, jotka loivat minuun vihaisia silmäyksiä. Pyöräni oli tietysti varastettu, ja nyt sain kävellä puolen tunnin matkan takaisin. Mutta se vain huvitti minua. Olisin kernaasti ollut mukana pienessä tappelussa. Pistooli kädessä tunsin itseni, tavattoman turvalliseksi.

Kuten myöhemmin sain tietää, kaupungin asukkaat olivat käyttäytyneet hyvin kapinallisesti sekä muutamia päiviä aikaisemmin ratsuväkeämme että myöhemminkin sairaanhoito-osastoamme kohtaan, niin että koko joukko noita herroja oli täytynyt asettaa seinää vasten.

* * * * *

Iltapäivällä saavuin päämäärääni ja sain siellä tietää, että ainoa serkkuni Richthofen oli kolme päivää aikaisemmin kaatunut aivan lähellä Arlon'ia. Jäin ratsuväkidivisioonaan iltaan saakka, olin mukana väärässä hälyytyksessä ja saavuin rykmenttiin vasta myöhään yöllä.

Olimme kokeneet ja nähneet enemmän kuin muut, olimmehan jo olleet vihollisen läheisyydessä ja sen kanssa tekemisissä, nähneet sodan jälkiä, ja kaikkien toisten aselajien miehet katselivat meitä sen vuoksi kateutta tuntien. Tämä oli liiankin mukavaa, ainakin minun parasta aikaani koko sodan aikana. Sodan alun tahtoisin vielä kerran elää uudestaan.

Kun tiedusteluretkellä kuulin ensimmäisen kerran luotien vinkuvan.

(Elokuun 21-22 p:nä 1914.)

Olin saanut määräyksen ottaa selville, kuinka voimakas vihollisjoukko piti miehitettynä suurta metsää Virton'in lähellä. Lähdin matkalle 15 ulaania mukanani ja olin kohta selvillä eräästä asiasta: tänään isketään ensimmäinen kerta yhteen vihollisen kanssa. Tehtäväni ei ollut helppo, sillä sekaisessa metsässä voi olla vihollisia hirveän paljon, vaikka, niitä on mahdoton nähdä.

Ratsastan kummun yli. Muutaman sadan askeleen päässä levisi edessämme suuri, monen tuhannen tynnyrinalan laajuinen yhtenäinen metsäalue. Oli kaunis elokuun aamu. Metsä näytti niin rauhalliselta ja tyyneltä, ettei oikeastaan enää lainkaan tuntenut sotaisia ajatuksia.

Nyt kärki läheni metsän laitaa. Kiikarilla ei voinut erottaa mitään epäilyttävää, täytyi siis ratsastaa eteenpäin ja odottaa, saisiko jostakin tulta vastaansa. Kärki hävisi metsätielle. Minä olin sen jälkeen etummaisena, vieressäni ratsasti eräs reippaimpia ulaanejani. Metsän reunassa oli yksinäinen metsänvartijanmaja. Ratsastimme sen ohitse. Äkkiä pamahti laukaus eräästä rakennuksen ikkunasta. Sitä seurasi heti toinen. Pamahduksesta huomasin heti, ettei se ollut kiväärinlaukaus, vaan tavallisella pyssyllä ammuttu.

Samalla huomasin myös partiossani epäjärjestystä ja aavistin heti joutuneemme sala-ampujain hyökkäyksen alaisiksi. Kädenkäänteessä satulasta maahan, sitten piiritimme talon. Meikein pimeästä huoneesta löysin neljä, viisi vihamielisesti mulkoilevaa lurjusta. Ainoaakaan pyssyä ei tietysti ollut näkyvissä. Olin sillä hetkellä raivoissani, mutta en ollut vielä koskaan surmannut ihmistä, ja täytyy myöntää, että hetki oli perin epämiellyttävä. Oikeastaan minun olisi pitänyt ampua sala-ampuja kuin koira. Hän oli ampunut haulipanoksen hevosen vatsaan ja haavoittanut erästä ulaania käteen.

Kurjalla ranskankielelläni karjuin lurjuksille ja uhkasin ampua heidät kaikki, jollei syyllinen heti ilmoittaudu. He huomasivat, että tarkoitin täyttä totta ja että lainkaan epäröimättä panisin uhkaukseni täytäntöön. Kuinka kaikki oikeastaan tapahtui, en nyt enää muista. Joka tapauksessa livahtivat sala-ampujat silmänräpäyksessä takaovesta ulos ja katosivat näkymättömiin. Ammuin heidän jälkeensä kuitenkaan osumatta. Onneksi olin asettanut vahdit talon ympärille, niin etteivät he missään tapauksessa voineet päästä pakoon. Käskin heti tarkastaa koko talon saadakseni heidät kiinni, mutta en löytänyt enää ketään. Ehkä eivät vahdit olleet talon takana olleet kyllin valppaita; oli miten oli, koko hökkeli oli kaikissa tapauksissa nyt tyhjä. Haulikon sentään löysimme ikkunan pielestä ja meidän täytyi kostaa toisella tavalla. Viiden minuutin kuluttua oli koko rakennus liekkien vallassa.

Tämän välikohtauksen jälkeen jatkoimme matkaamme.

Vereksistä kavion jäljistä huomasin, että vahva vihollisen ratsuväkiosasto oli kulkenut vähää ennen meitä samaa tietä. Pysähdytin partioni, innostin sitä muutamalla sanalla ja tunsin voivani ehdottomasti luottaa jokaiseen mieheeni. Jok'ikinen heistä, sen tiesin, täyttäisi lähimpinä minuutteina paikkansa. Kukaan ei tietenkään ajatellut muuta kuin hyökkäystä. Jo germaanien luonteen mukaista on karauttaa oitis vihollisen kimppuun, missä ikinä hänet tapaakin, varsinkin vihollisen ratsuväen kimppuun. Kuvittelin jo mielessäni hakkaavani pienen joukkoni etunenässä kokonaisen viholliseskadroonan maahan ja olin aivan haltioissani iloisesta odotuksesta. Ulaanieni silmät säkenöivät. Ja matkaa jatkettiin ripeästi vereksiä jälkiä seuraten. Tunnin nopeasti ratsastettuamme mitä kauneinta vuorensolaa huomasimme metsän harvenevan ja lähenevän sen toista reunaa. Olin täysin selvillä siitä, että pian kohtaamme vihollisen. Siis varovasti, niin vaikea kuin olikin hyökkäysintoa hillitä. Kapean polun oikealla puolella kohosi monta metriä korkea, jyrkkä kallioseinämä. Vasemmalla virtasi kapea vuoripuro, sen takana levisi n. 50 metrin levyinen niittypala, joka oli ympäröity piikkilankaesteillä. Kavionjäljet loppuivat äkkiä, kadoten sillan yli pensaikkoon. Kärki pysähtyi, sillä edessämme kohosi metsänreunassa este.

Heti ymmärsin joutuneeni väijytykseen. Äkkiä näin jotakin liikkuvan pensaikossa niityn takana vasemmalla puolella ja saatoin erottaa vihollisratsuväkeä, joka oli laskeutunut ratsailta. Arvioin sen n. 100 kiväärin vahvuiseksi joukoksi. Meillä ei ollut valitsemisen varaa. Edestämme tie oli katkaisku esteellä, oikealla kohosivat kallioseinät, vasemmalla taas piikkilangalla ympäröity niitty esti aikomuksestani, hyökkäämästä. Emme enää liioin mitenkään ehtineet laskeutua ratsailta käydäksemme vastustajamme kimppuun karbimeilla. Ei siis muuta keinoa kuin peräytyä. Kaikkea muuta olisin voinut uskoa kunnon ulaaneistani, kuin että he olisivat paenneet vihollista. — Mutta tämä juttu saattoi käydä vakavaksi monellekin, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä pamahti ensimmäinen laukaus, jota seurasi raivoisa pikatuli metsästä niityn takaa. Välimatkaa oli noin 50-100 metriä. Mieheni olivat saaneet sellaiset ohjeet, että jos kohottaisin käteni, heidän piti kokoontua ympärilleni. Nyt meidän täytyi peräytyä, kohotin sen vuoksi käteni ja viittasin miehilleni. Partioni, jonka olin jättänyt jälemmäs jonkin matkan päähän, lienee ymmärtänyt merkin väärin. Luullen minun olevan vaarassa he ryntäsivät täyttä laukkaa vapauttamaan minua. Kaikki tämä tapahtui kapealla metsätiellä, niin että on helppo kuvitella millainen hitonmoinen mellakka siitä seurasi. Kiivaan ammunnan alettua ahtaassa rotkossa, jossa jokainen laukaus kaikui kymmenkertaisena, kahden etumaisen miehen hevoset pillastuivat, ja näin niiden loikkaavan esteen yli. Niiden ratsastajista en ole sen jälkeen kuullut mitään. He varmaankin joutuivat vangiksi. Itse tein täyskäännöksen ja annoin kelpo "Antithesikseni" maistaa kannuksia, mikä lienee ollut ensimmäinen kerta koko sen elämäaikana. Vastaani ryntäävät ulaanit sain töintuskin ymmärtämään, ettei heidän pitänyt jatkaa matkaansa. Täyskäännös, ja koreasti pois. Vieressäni ratsasti palvelijani. Äkkiä kaatui hänen hevosensa luodin lävistämänä, minun hevoseni loikkasi yli, ympärilläni kieriskeli toisia hevosia maassa. Sanalla sanoen, syntyi hurja sekamelska. Näin vielä palvelijani makaavan maassa hevosensa alla, luullakseni haavoittumattomana, mutta puristuksissa hänen päälleen kaatuneen hevosen alla. Vihollisen oli onnistunut kerrassaan yllättää meidät. Nähtävästi se oli alusta alkaen väijynyt meitä, sillä ranskalaisten tapana on yleensä käydä vihollisen kimppuun väijyksistä, ja niin he yrittivät tässäkin tapauksessa tehdä.

Suuri oli ilo, kun palvelijani pari päivää myöhemmin yks'kaks' ilmestyi eteeni tosin kyllä puoleksi paljain jaloin, sillä toinen saapas oli jäänyt hevosen alle. Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän oli pelastunut pälkähästä. Ainakin kaksi eskadroonaa ranskalaisia kyrassieereja oli tullut metsästä ryöstämään kaatuneita hevosia — niitä oli monta — ja urhoollisia ulaaneja. Hän oli heti kiskaissut itsensä hevosen alta irti ja haavoittumaton kun oli, kiivennyt kallionseinää ylös ja päästyään viitisenkymmentä metriä ylöspäin kaatunut siellä väsymyksestä nääntyneenä pensastoon. Pari tuntia myöhemmin, kun vihollinen oli palannut väijytyspaikalleen, hän oli voinut jatkaa pakoansa. Parin päivän kuluttua hän sitten saapui jälleen luokseni. Minne muut toverit olivat joutuneet, siitä hänellä ei ollut tietoa.

Partiossa Loenin kanssa.

Vitvon'in taistelu riehui parhaallaan. Toverini Loenin ja minun piti taas kerran ottaa partion avulla selville, missä vihollinen oleskeli. Ratsastimme koko päivän vihollisen jäljessä, saavutimme hänet vihdoin ja saatoimme laatia kunnollisen ilmoituksen. Illalla oli sitten ratkaistava vaikea kysymys: Ratsastammeko koko yön päästäksemme takaisin joukko-osastoomme vai säästämmekö voimamme ja lepäämme seuraavaan päivään? Se näet juuri on asiassa parasta, että ratsulla täytyy olla täydellinen toimintavapaus.

Päätimme viettää yön vihollisen läheisyydessä ja ratsastaa edelleen seuraavana aamuna. Jollei strateginen silmämme pettänyt, vihollinen oli peräytymishetkellä ja me ahdistimme sitä. Saatoimme niin ollen viettää yömme jokseenkin rauhassa.

Sangen lähellä vihollista oli komea luostari, jossa oli suuret tallit, niin että voimme majoittaa sinne sekä Loenin että minun partioni. Mutta kun illalla asetuimme luostariin, oli vihollinen vielä niin lähellä, että olisi voinut kiväärinluodeilla ampua ikkunamme rikki.

Munkit olivat hyvin kohteliaita ja vieraanvaraisia. He antoivat meille ruokaa ja juomaa, niin paljon kuin vain halusimme, emmekä me suinkaan niitä hyljeksineet. Hevosilta riisuttiin satulat, ja ne näyttivät olevan oikein iloisia vapautuessaan kolmeen päivään ja kolmeen yöhön nyt ensi kerran 80 kilon painoisesta kantamuksestaan. Toisin sanoen, laittauduimme yöteloille, ikäänkuin olisimme tulleet taisteluharjoituksissa yöksi jonkun rakkaan kestiystävän luo. Ohimennen sanoen, kolme päivää myöhemmän useat isännistämme riippuivat lyhtypatsaassa, koska eivät olleet malttaneet olla ottamatta osaa sotaan. Mutta sinä iltana he olivat todellakin ylenmäärin ystävällisiä. Otimme oikein yöpaidan yllemme, pujahdimme vuoteeseen, asetimme ulos vahdin ja heitimme kaiken muun Herran huomaan.

Yöllä ovi äkkiä temmataan auki, ja vahtimiehen ääni kajahtaa: "Herra luutnantti, ranskalaiset ovat täällä!" Olin liian uninen voidakseni yleensä lainkaan vastata. Loen lienee ollut melkein samanlaisessa tilassa, koskapa hän teki nerokkaan kysymyksen: "Kuinka monta niitä sitten on?" Vartiosotamies vastasi kovasti kiihtyneenä: "Kaksi olemme jo ampuneet kuoliaaksi; kuinka monta heitä kaikkiaan on, emme voi sanoa, siiliä yö on pilkkopimeä." Kuulin Loenin vielä aivan unisena vastaavan: "Jos tulee useampia, niin herätä minut!" Puoli minuuttia myöhemmin kuorsasimme jälleen.

Seuraavana aamuna aurinko paistoi jo sangen korkealla, kun heräsimme virkistävästä unesta. Runsaan aamiaisen jälkeen jatkoimme matkaa.

Ranskalaiset olivat todellakin yöllä marssineet linnamme ohitse, ja vartijamme olivat silloin ampuneet heitä. Mutta pimeyden vuoksi ei ollut kuitenkaan voinut kehittyä sen suurempaa taistelua.

Ratsastimme edelleen pitikin kaunista laaksoa. Kuljimme divisioonamme vanhan taistelukentän yli;, mutta ihmeeksemme huomasimme, että meikäläisten asemesta siellä puuhaili ainoastaan ranskalaisia sairaankantajia. Ranskalaisia sotilaita näkyi myöskin siellä täällä. Mutta he olivat yhtä ällistyneen näköisiä kuin mekin. Ampumista ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. Haihduimme sitten mahdollisimman nopeasti, sillä vähitellen meille selvisi, että rintamamme oli, sen sijaan että olisi edennyt, keskittynyt tällä kohtaa vähän taaksepäin. Kaikeksi onneksi vihollinen oli peräytynyt, sillä muutoin istuisin tällä hetkellä jossakin vankileirissä.

Ratsastimme Robelmont'in kylän läpi, jossa vielä edellisenä päivänä olimme nähneet jalkaväkeämme taisteluasemissa. Nyt tapasimme siellä ainoastaan erään kylän asukkaan ja tiedustelimme häneltä, minne päin sotilaamme olivat menneet. Hän näytti hyvin onnelliselta vakuuttaessaan, että saksalaiset olivat "partis" (menneet pois).

Pyörrettyämme nurkan ympäri näimme hullunkurisen näyn. Edessämme vilisi punahousuja, — arvioin heidän lukumääränsä noin 50-100 mieheksi, — jotka kiireesti koettivat iskeä kiväärinsä pirstaleiksi nurkkakiveen. Heidän lähellään seisoi kuusi saksalaista krenatööriä, jotka — kuten saimme tietää — olivat ottaneet koko ranskalaisjoukon vangeiksi. Autoimme heitä ranskalaisten kuljetuksessa ja kuulimme nyt krenatööreiltä, että joukkomme yöllä olivat väistyneet taaksepäin.

Myöhään iltapäivällä saavuin rykmenttiimme, hyvin tyytyväisenä siihen, miten viime vuorokausi oli kulunut.

Ikäviä aikoja Verdun'in edustalla.

Niin rauhattomalle sielulle kuin minä saattoi toimintaani Verdun'in edustalla sanoa todellakin "ikäväksi". Aluksi makasin ampumahaudassa sellaisella kohdalla, jossa ei tapahtunut mitään. Sitten minusta tuli lähettiupseeri, ja luulin nyt saavani kokea vähän enemmän. Mutta siinäpä erehdyin perinpohjin. Taistelevasta soturista minut alennettiin paremmanpuoleiseksi "etappisiaksi". Suorastaan huoltojoukkoihin en sentään joutunut, muitta 1500 metriä lähemmäksi etulinjoja en saanut mennä. Viikkomääriä istuin nyt pomminkestävässä, lämmitetyssä suojassa maan alla. Vain silloin tällöin pääsin mukaan taistelulinjalle. Mutta siinä tarvittiinkin suuria voimanponnistuksia. Oli näet kuljettava mäkeä ylös ja alas, ristiin rastiin, pitkin lukemattomia yhdyshautoja ja lokaojia, kunnes vihdoin pääsi perille sinne, missä paukkui. Tällaisella lyhyellä käynnillä taistelevien luona, tunsin itseni aina perin tylsäksi, kun luuni olivat vielä aivan terveet.

Jo tähän aikaan alettiin työskennellä maan alla. Mutta meillä ei vielä ollut lainkaan hajua siitä, mitä merkitsee ampumahaudan tahi suojakaivannon rakentaminen. Sanat tosin tunnettiin jo sotakoulun linnoitusopista, mutta tämä oli nyt pioneerijoukkojen työtä, johon tavallinen kuolevainen ei kernaasti ryhdy. Combres'in harjanteella kaikki kuitenkin jo tonkivat ahkerasti maata. Jokaisella oli kuokka ja lapio, ja niiden avulla kukin ponnisteli voimiensa takaa päästäkseen mahdollisimman syvälle maan sisään. Tuntui perin merkilliseltä, että ranskalaiset olivat paikka paikoin meistä ainoastaan viiden metrin päässä. Kuulimme heidän puhuvan, näimme heidän polttelevan savukkeita, ja joskus he heittivät paperilappuja meidän puolellemme. Juttelimme heidän kanssansa, mutta siitä huolimatta kumpikin puoli koetti kaikin tavoin ärsyttää toistaan (käsigranaateilla).

Lakkaamatta ilmassa suhisevat lukemattomat kiväärinluodit ja granaatit olivat niittäneet Côte Lorrainé'in tiheän metsän maahan puolen kilometrin laajuudelta ampumahautojen molemmilta puolilta. Oli vaikea käsittää, kuinka ihminen yleensä saattoi elää sellaisessa paikassa. Etumaisen linjan miehistä se ei kuitenkaan ollut ollenkaan niin kauhean vaikeata kuin huoltojoukoista.

Moisen kävelyretken jälkeen, joka tavallisesti toimitettiin aivan varhaisimpina aamuhetkinä, alkoi minulle taas päivän ikävämpi puoli, nimittäin puhelin-päivystäjänä olo.

* * * * *

Vapaat päivät omistin mieliharrastukselleni, metsästykselle. La Chausséen metsässä tarjoutui siihen hyvä tilaisuus. Ratsastusretkilläni olin huomannut metsäkarjun jälkiä, ja koetin nyt saada selville niiden oleskelupaikan asettuakseni yöksi väijymään. Kauniit kuutamoyöt ja lumiset kentät olivat hyvänä apuna. Sotilaspalvelijani avulla rakensin puihin istuimia tiettyjen välimatkojen päähän ja asetuin niille öisin vartioimaan. Monen monituista yötä vietin siellä puunoksilla, ja aamulla minut löydettiin melkein jääpuikoksi jähmettyneenä. Mutta vaivani eivät menneet hukkaan. Varsinkin oli eräs villisikanaaras mielenkiintoinen, joka yö se ui järven yli, pujahti samasta paikasta perunamaahan ja ui sitten taas takaisin. Minua huvitti tietysti erityisesti päästä tämä eläin tuntemaan. Asetuin sen vuoksi järven rannalle väijymään. Aivan kuin sopimuksen mukana ilmestyi tuo vanha muori keskiyön aikaan illallistansa noutamaan. Ammuin sen vielä uidessa lähellä rantaa, luoti osui maaliinsa ja eläin oli vähällä upota, mutta viime hetkessä sain sitä koivesta kiinni.

Toisen kerran ratsastin palvelija mukanani aivan kapealla metsäpolulla, kun äkkiä useita metsäkarjuja livahti sen yli. Hyppäsin nopeasti hevosen selästä maahan, sieppasin palvelijani karbiinin ja juoksin satakunta askelta eteenpäin. Metsästä ilmestyi todellakin vielä yksi otus, vieläpä aika suuri karju. En ollut vielä koskaan ennen nähnyt villisikakarjua, ja olin aivan hämmästyksissäni nähdessäni, kuinka tavattoman suurelta tuo peto näytti. Nyt se riippuu voitonmerkkinä huoneessani. Se on kaunis muisto.

* * * * *

Näin olin jo viettänyt useita kuukausia, kun sitten kerran majapaikassamme syntyi vilkkaampaa liikettä. Suunnittelimme pientä hyökkäystä rintamallamme. Iloitsin suunnattomasti, sillä nythän lähettiupseeri sai varmaankin jotakin tehtävää. Mutta eikös mitä! Minulle oli varattu jotakin aivan toista, ja se saattoi kärsivällisyyteni maljan vuotamaan yli äyräittensä. Minä kirjoitin hakemuksen komentavalle kenraalille ja pahat kielet väittävät minun tällöin sanoneen: "Teidän ylhäisyytenne, en ole lähtenyt sotaan kokoamaan juustoa ja munia, vaan muissa tarkoituksissa." Aluksi lienee ollut aikomus antaa minulle pieni näpsäys, mutta lopulta pyyntööni kuitenkin suostuttiin, ja niin jouduin toukokuun lopulla 1915 lentojoukkoihin. Täten oli hartain toiveeni täyttynyt.

Ensi kerran ilmassa!

Kello 7 aamulla minun oli määrä olla ensi kerta mukana lentämässä. Olin tietysti aika kovassa jännityksessä, sillä en lainkaan voinut kuvitella, miltä lentäminen tuntuu. Jokainen, jolta asiaa tiedustelin, laverteli aina jotakin aivan toista kuin muut. Illalla menin nukkumaan tavallista aikaisemmin ollakseni seuraavana aamuna oikein voimissani tuon suuren hetken varalle. Ajoimme lentokentälle, ja istuuduin ensimmäisen kerran lentokoneeseen. Potkurin aiheuttama ilmavirta häiritsi minua aivan suunnattomasti. En voinut saada kuljettajaa ymmärtämään, mitä tahdoin sanoa. Kaikki lensi minulta tiehensä. Jos otin esiin paperipalan, se katosi heti. Suojuskypärini valui vinoon, hartialiinani irtautui, nuttuni ei ollut kyllin tanakasti napitettu — sanalla sanoen, kaikki hullusti. En vielä ollut lainkaan valmistunut lähtöön, kun kuljettaja jo pani moottorin täyteen käyntiin ja kone alkoi pyöriä. Yhä nopeammin. Tarrauduin kouristuksen tapaisesti kiinni istuimeen. Tärinä lakkasi äkkiä, ja kone kohosi ilmaan. Maa vilahti pois altani.

Minulle oli sanottu, minne piti lentää, toisin sanoen, minne minun oli käskettävä ohjaajaa lentokone suuntaamaan. Lensimme ensin vähän matkaa suoraan eteenpäin, sitten ohjaaja teki täyskäännöksen — vielä kerran käännös, oikeaa vasempaa; silloin olin kokonaan menettänyt oman lentosatamammekin näkyvistäni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä olimme! Aloin vähitellen tarkastella allani näkyvää seutua. Ihmiset pieniä kuin muurahaiset, talot kuin lasten leikkitupia, kaikki ihmeen sievää ja siroa. Taustalla kohosi Köln. Kölnin tuomiokirkkokin oli kuin lapsen lelu vain. Todellakin ylevä tunnelma liiteleminen noin kaiken yläpuolella. Kuka mahtoi nyt enää minulle mitään? Ei kukaan! Viis siitä, etten enää tiennyt missä olin, ja tulin aivan pahalle tuulelle, kun ohjaaja arveli, että meidän täytyi laskeutua maahan.

Olisin kernaasti tahtonut lentää heti uudestaan. Mitään pahoinvointia, kuten esim. keinussa, en tuntenut nimeksikään. Kehutut amerikkalaiset keinut ovat minusta, ohimennen sanoen, inhottavia. Niissä tuntee olonsa epävarmaksi, mutta lentokoneessa on ihmisellä ehdoton varmuudentunne. Siinä istuu rauhallisena kuin omassa tuolissa. Pyörryttäminen on aivan mahdotonta. Yksikään ihminen ei vielä ole pyörtynyt lentokoneessa. Mutta hermoja kutkuttaa riivatusti, kun noin kiidetään läpi ilman, ja varsinkin alaspäin tultaessa, kun kone maahan sukeltaa eteenpäin, moottori pysähtyy ja äkkiä alkaa täydellinen hiljaisuus. Minä pidin taas tiukasti kiinni ja ajattelin: "Nyt sitten mäiskähdetään maahan." Mutta kaikki sujui niin yksinkertaisesti ja luontevasti, maahantulokin, kun kone jälleen kosketti maanpintaan, ja kaikki oli niin yksinkertaista ja selvää, ettei pelkoa tuntenut ollenkaan. Olin kerrassaan ihastunut, olisin voinut istua lentokoneessa koko päivän. Laskin tarkoin, montako tuntia oli seuraavaan lähtöön.

Tiedustelulentäjänä Mackensenin joukoissa.

Kesäkuun 10 p:nä 1915 saavuin Grossenhainiin lähteäkseni sieltä rintamalle. Halusin tietysti päästä sinne mahdollisimman pian, sillä pelkäsin tulevani liian myöhään maailmansotaan. Valmistuakseni lentokoneenohjaajaksi olisin tarvinnut kolme kuukautta aikaa. Siihen mennessä rauha ehkä olisi jo aikoja tehty. Se ei siis käynyt laatuun. Ratsumiehenä saatoin kuitenkin olla jokseenkin sopiva tiedustelulentäjäksi. Parin viikon kuluttua minut lähetettiinkin rintamalle ja suureksi ilokseni juuri sille ainoalle sotanäyttämölle, missä sota vielä oli liikkuvaa, nimittäin Venäjälle.

Mackensen suoritti parhaillaan voittoretkeään. Hän oli murtanut venäläisten rintaman Gorlicen luona, ja saavuin perille Rava Ruskaa valloitettaessa. Vietin päivän armeijan lentäjäkunnassa. Sieltä minut sitten määrättiin kuuluisaan lento-osastoon n:o 69, jossa alottelijana tunsin itseni sangen avuttomaksi. Ohjaajani oli tunnettu "tekijä" — luutnantti Zeumer, — hänkin on nyt jo köyryselkäinen ja ontuva. Muusta osaston jäsenistä olen enää minä yksin elävien kirjoissa.

Nyt seurasi oikeastaan ihanin aikani. Se muistutti paljon ratsumiesaikojani. Joka päivä, aamu- ja iltapuolella, suoritin tiedustelulennon. Ja toin näiltä retkiltä monta hyvää tietoa.

Holckin mukana Venäjällä.

(Kesällä 1915.)

Kesä-, heinä- ja elokuun 1915 vietin lentäjäosastossa, joka oli mukana koko Mackensenin hyökkäysretkellä Gorlicesta Brest-Litowskiin saakka. Olin tullut sinne aivan nuorena, kokemattomana tiedustelijana, joten minulla ei ollut monestakaan asiasta paljon aavistusta.

Ratsumiehenä oli tietenkin tehtävänäni ollut tiedustelu. Uusi toimeni oli siis entisen palvelukseni mukainen, ja melkein joka päivä suorittamamme laajat tiedustelulennot tuottivat minulle suurta iloa.

Tiedustelijalle on tärkeä asia löytää itselleen luonteva ohjaaja. Kerran sitten kuulin sanottavan: "Kreivi Holck on tulossa tänne." Heti välähti aivoissani ajatus: "Juuri sen miehen sinä tarvitset."

Holck ei saapunut, kuten olisi voinut luulla, 60-hevosvoimaisella Mercedes-autolla eikä ensimmäisen luokan makuuvaunussa, vaan — jalan. Hän oli päivän kestäneen rautatiematkan jälkeen saapunut vihdoin Jaroslavin seuduille. Siellä hän lähti pois junasta, sillä taas olisi täytynyt odottaa loppumattomiin. Hän käski sotilaspalvelijansa tulla jäljestä ja tuoda matkatavarat mukana, hän itse aikoi kävellä edeltäpäin. Tunnin käveltyään hän katsahti taaksensa, mutta minkään valtakunnan junaa ei näkynyt. Näin hän jatkoi matkaa junan tavoittamatta häntä ja saapui 50 km patikoituaan Rava Ruskaan, jonne palvelija matkatavarat mukanaan tuli vasta vuorokautta myöhemmin. Tämä ei kuitenkaan ollut tavaton kävelyretki hänenlaiselleen urheilijalle. Hänen ruumiinsa oli niin karaistunut, että 50 kilometrin jalkamatka ei hänelle paljoakaan merkinnyt.

Kreivi Holck ei ollut ainoastaan nurmikenttien urheilija, vaan lentourheilukin näytti huvittavan häntä yhtä suuresti Hän oli harvinaisen taitava ohjaaja ja, mikä pääasia, hän oli aina omaa luokkaansa vastustajaansa ylempänä.

Teimme monta suurenmoista tiedustelulentoa kauas Venäjälle. Vaikka hän oli vasta aivan nuori lentäjä, en koskaan tuntenut hänen seurassaan epävarmuutta. Vaarallisimpana hetkinä hän oli pikemminkin minulle tukena. Kun katsahdin hänen päättäväisiin kasvoihinsa, oli rohkeuteni taas entisellään.

* * * * *

Viimeinen yhteinen lentomme oli vähällä päättyä hullusti. Emme oikeastaan olleet saaneet erityistä määräystä lähteä lennolle. Mutta ammattimme hyvä puoli on juuri se, että kun kerran on ilmassa, niin tuntee itsensä täysin vapaaksi ihmiseksi ja on täydellisesti oma herransa.

Meidän oli muutettava lentosatamamme lähemmäksi rintamaa, mutta emme tienneet tarkoin, mikä niitty oikeastaan oli oikea. Ettemme tarpeettomasti panisi "kärryjämme" vaaralle alttiiksi laskeutumalla maahan sopimattomalla palikalla, lensimme Brest-Litovskia kohti. Venäläiset peräytyivät täyttä päätä, kaikkialla loimusi tulipaloja — hirveän kaunis näky. Tahdoimme ottaa selvän vihollisrivistöjen suunnasta ja jouduimme tällöin palavan Wiczniacen kaupungin yläpuolelle. Mahtava savupilvi, joka kohosi ehkä parintuhannen metrin korkeuteen, esti meitä lentämästä edemmäs, sillä nähdäksemme paremmin olimme lentäneet ainoastaan 1,500 metrin korkeudessa. Holck mietti hetkisen. Kysyin häneltä, mitä hän aikoi tehdä, ja kehoitin häntä kiertämään savupilven, mikä olisi ollut noin viiden minuutin kierros. Mutta sitäpä Holck ei lainkaan ajatellut. Päinvastoin: kuta suurempi vaara, sitä viehättävämpää se hänestä oli. Siis suoraan läpi savupilven!! Minuakin huvitti olla niin repäisevän miehen seurassa. Mutta varomattomuutemme oli käydä pian meille kalliiksi, sillä tuskin oli koneemme pyrstö sukeltanut savupilveen, kun jo huomasin lentokoneen vaappuvan. Saatoin enää nähdä tuskin mitään, sillä savu pisti silmiini, ilma tulikin paljon lämpimämmäksi, ja allani näin yhä vielä ainoastaan jättiläismäisen tulimeren. Äkkiä kone menetti kokonaan tasapainonsa, keikahti päälaelleen ja syöksyi syvyyteen. Ehdin kiireesti tarttua johonkin tukipuuhun, muutoin olisin paiskautunut ulos koneesta. Kun vähän toinnuin, silmäsin ensi työkseni Holckin kasvoihin. Kohta sain rohkeuteni takaisin, sillä hänen katseestaan ilmeni raudanluja luottamus. Ainoa tajuamani ajatus oli: olisipa typerää kuolla sankarikuolema näin tarpeettomalla tavalla.

Myöhemmin kysyin Holckilta, mitä hän oikeastaan oli ajatellut sillä hetteellä. Hän tuumi, ettei hänestä ollut vielä milloinkaan tuntunut niin ilkeältä.

Putosimme n. 500 metrin korkeudelle palavan kaupungin yllä. Saammeko kiittää pelastuksestamme ohjaajani taitavuutta vai korkeampaa sallimusta tai ehkä molempia, se jääköön tässä ratkaisematta, mutta tosiasiana vain pysyy, että olimme äkkiä pudonneet ulos savupilvestä, kunnon "Albatross" ponnahti jälleen oikeaan asentoon ja lensi taas suoraan eteenpäin, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Olimme nyt saaneet enemmän kuin kylliksi lentosataman nuuskasta ja tahdoimme kiireimmiten palata takaisin omille linjoillemme. Olimme näet vielä kaukana venäläisten puolella ja kaiken lisäksi ainoastaan 500 metrin korkeudessa. Noin viiden minuutin kuluttua kuulin Holckin takanani sanovan. "Moottori rupeaa juonittelemaan."

Minun tulee huomauttaa, että Holck ei ollut aivan yhtä hyvin perillä moottorista kuin "kaurakaasuttajasta", enkä minä itse ymmärtänyt siitä hiventäkään. Sen verran tiesin kuitenkin, että jos moottori lakkasi toimimasta, niin meidän oli laskeuduttava venäläisten puolelle. Siis ojasta allikkoon.

Näin selvästi, että venäläisiä marssi alapuolellamme vielä solkenaan. Muuten minun ei olisi tarvinnut sitä nähdäkään, sillä ryssä ampui 500 metrin korkeudessa olevaa konettamme konekivääreillään aivan riivatusti. Kävi sellainen rätinä kuin olisi kastanjia heitetty tuleen.

Moottori pysähtyi pian kokonaan, siihen oli osunut luoti. Niin painuimme yhä alemmaksi, kunnes liidimme nipin napin metsikön yli ja laskeuduimme vihdoin hylätylle tykistöasemalle, jonka olin vielä edellisenä iltana ilmoittanut venäläisten miehittämäksi tykistöasemaksi.

Ilmoitin Holckille arveluni. Hyppäsimme "kärryistä" maahan ja koetimme ehtiä läheiseen metsänreunaan asettuaksemme siellä vastarintaan. Minulla oli pistooli ja kuusi panosta, Holckilla ei mitään.

Metsänreunaan tultuamme pysähdyimme, ja kiikarillani huomasin sotamiehen juoksevan lentokonettamme kohti. Kauhukseni totesin, että hänellä oli päässä lakki eikä piikkikypärä. Tätä pidin varmana merkkinä siitä, että mies oli venäläinen. Kun hän ehti lähemmäksi, pääsi Holckilta riemunhuudahdus, sillä mies olikin preussilainen kaartinkrenatööri.

Valiojoukkomme oli etenkin aamun valjetessa tehnyt rynnäkön vihollisen asemia vastaan ja murtautunut aina sen patteriasemille saakka.

Muistan vielä, että Holck menetti tässä tilaisuudessa pikku lemmikkinsä, pienen koiransa. Hänellä oli tuo pikku elukka mukana jokaisella lentoretkellä, se makasi aivan rauhallisena hänen turkkinsa laskoksessa istuinkomerossa. Vielä metsässä se oli mukanamme. Kohta sen jälkeen, kun olimme puhutelleet kaartinkrenatööriä, marssi ohitsemme joukkoja. Sitten saapui kaartin esikuntia ja prinssi Eitel Friedrich adjutantteineen ja lähettiupseereineen. Prinssi käski antaa meille hevoset, niin että me molemmat ratsulentäjät istuimme taas oikeiden "kauramoottorien" selässä. Ikävä kyllä katosi Holckin koira tällä ratsuretkellä. Lienee varmaankin eksynyt toisten joukkojen mukaan.

Myöhään illalla saavuimme vihdoin puolalaisilla herrasväenvaunuilla lentosatamaamme. Lentokoneemme oli mennyt kaiken maailman tietä.

Venäjältä Ostendeen.

(Tiedustelukoneesta suureen taistelukoneeseen.)

Sotatoimiemme Venäjällä jouduttua vähitellen pysähdyksiin minut siirrettiin äkkiä suureen taistelukoneeseen, "B.A.O:hon" Ostendeen (elok. 21 p:nä 1915). Tapasin siellä vanhan tuttavan Zeumerin ja sitä paitsi houkutteli minua nimi "suuri taistelukone".

Elokuussa 1915 saavuin Ostendeen. Brüsselin rautatieasemalla oli hyvä ystäväni Zeumer vastassa. Nyt elin oikeastaan hyvin hauskaa aikaa, joka sentään oli sangen vähän sotaista laadultaan, mutta minulle välttämätön oppiaika taistelulentäjäksi valmistautuakseni. Lensimme paljon, mutta harvoin jouduimme ilmataisteluihin emmekä koskaan saavuttaneet voittoja. Sen sijaan oli elämämme muuten kerrassaan viehättävää. Ostenden rannikolla olimme vallanneet hotellin. Kylvimme joka iltapäivä. Valitettavasti ei näkynyt muita kylpyvieraita kuin sotilaita. Ostenden pengermillä istuimme kirjavissa kylpyviitoissamme juomassa iltapäiväkahviamme.

* * * * *

Kerran taas istuimme tavallisuuden mukaan rannalla kahvipöytämme ääressä. Äkkiä kuului toitotusta, joka merkitsi: englantilainen laivasto-osasto lähestyy.

Emme tietysti antaneet moisten hälytysten häiritä rauhaamme, vaan jatkoimme kahvin juontia. Silloin huudahtaa joku: "Tuolla ne ovat!" Ja todellakin saatoimme erottaa taivaanrannalla, vaikkakin epäselvästi, muutamia savua tupruavia savupiippuja ja myöhemmin laivojakin. Heti kiikarit esiin ja katsomaan. Näimmepä oikein komean laivaston. Mitä se aikoi, siitä emme aluksi olleet selvillä, mutta sen saimme piankin tietää. Kiipesimme katolle, nähdäksemme sieltä paremmin. Äkkiä kuuluu ilmassa suhinaa, samassa seuraa aika paukaus, kun granaatti iskee maahan rantaan juuri siihen paikkaan, missä vähää aikaisemmin olimme olleet vedessä. Niin nopeasti en vielä koskaan ole rientänyt alas "urhojenkellariin", pommisuojaan, kuin tässä tilaisuudessa. Englantilainen laivue ampui vielä kolme, neljä laukausta meitä kohti ja suuntasi sitten tulensa etupäässä Ostenden satamaan ja rautatieasemaan. Tarkoittamaansa maaliin se ei tietysti osannut. Mutta englantilaiset saattoivat sen sijaan kunnon belgialaiset kovasti kiihdyksiin. Yksi granaatti lensi suoraan kauniiseen palatsihotelliin Ostenden rannalle. Se oli ainoa todellinen vahinko. Mutta kaikeksi onneksi se oli englantilaista pääomaa, ja sen he nyt itse tuhosivat.

Iltaisiin lensimme sitten taas aika lailla. Eräällä lentoretkellämme olimme taistelukoneinemme joutuneet kauas merelle. Lentokoneessa oli kaksi moottoria, ja tarkoituksenamme oli pääasiassa kokeilla uutta peräsintä, jota käyttämällä piti voida lentää suoraan eteenpäin yhdelläkin moottorilla. Kun olimme jokseenkin kaukana merellä, huomasin allamme, ei veden pinnalla, vaan — sikäli kuin minusta näytti — veden sisässä laivan. Sangen omituinen seikka: meren ollessa kutakuinkin tyyni voi korkealta ilmasta nähdä meren pohjaan — ei tietysti 40 kilometrin syvyyteen, mutta satakunnan metrin paksuisen vesikerroksen läpi voi selvästi katsella. En ollutkaan erehtynyt arvellessani, että laiva ei uinut veden pinnalla, vaan alla, ja kuitenkin näin sen yhtä hyvin, kuin jos se olisi ollut vedenpinnalla. Huomautin siitä Zeumerille, ja laskeuduimme vähän alemmaksi nähdäksemme vielä paremmin. Olen liian vähän merimies voidakseni heti sanoa, mikä se oikein oli, mutta pian käsitin kuitenkin, että se oli sukellusvene. Mutta mitä kansallisuutta? Tämä on taas toinen vaikea kysymys, johon minun mielestäni ainoastaan laivastoupseeri voi vastata, — eikä aina hänkään. Väriä ei voi juuri lainkaan erottaa. Lippua ei ollenkaan. Tuollaisessa sukellusveneessä ei kai muuten olekaan lippua. Meillä oli mukanamme kaksi pommia, mutta epäröin kovin, heittääkö vai jättääkö heittämättä? Sukellusvene ei ollut huomannut meitä, sillä se oli puoleksi veden alla. Mutta mehän saatoimme aivan rauhassa lennellä edestakaisin sen yläpuolella ja odottaa hetkeä, jolloin se kohoaisi pintaan ilmaa haukkomaan, ja munia silloin munamme. Tällainen tilanne on aivan varmasti hyvin vaarallinen sisaraseellemme sukellusveneelle. Kierreltyämme ja kaarreltuamme vielä hyvän aikaa tuota alhaalla vaanivaa otusta huomasin yhtäkkiä, kuinka vesi vähitellen hupeni toisesta moottorinjäähdyttimestämme. Niin tähystäjä kuin olinkin, tämä keksintö ei näyttänyt minusta juuri hauskalta, ja huomautin siitä ohjaajalleni. Tämän naama venyi pitkäksi, ja hän laittautui nyt nopeasti kotia kohti. Mutta arvelumme mukaan olimme vielä noin 20 kilometrin päässä rannikosta ja se matka oli ensin lennettävä takaisin. Toinen moottori alkoi vähitellen pyöriä yhä hitaammin, pysähtyi viimein kokonaan, ja valmistauduin jo hiljaisuudessa ottamaan kylmän ja märän kylvyn. Mutta kas vain! Jättiläiskoneemme totteli erinomaisesti yhtä moottoria ja uutta peräsintä. Saavuimme aivan onnellisesti rannikolle ja pääsimme hyvin laskeutumaan läheiselle lentokentällemme.

Onnea täytyy ihmisellä olla. Jollemme olisi kokeilleet uutta peräsintä samana päivänä, olisimme auttamattomasti hukkuneet.

Pisara verta isänmaan puolesta.

(Ostende.)

En ole oikeastaan milloinkaan haavoittunut. Olen kai ratkaisevalla hetkellä aina painanut pääni alas ja vetänyt vatsani sisään. Usein olen ihmetellyt, ettei vihollinen ole saanut minuun osumaan. Kerran luoti lensi molempien saapasvarsieni läpi, toisen kerran se lävisti vaippani, kolmannen kerran taas turkkini ja käsivarrella kantamani nahkanutun, mutta minuun itseeni se ei ole koskaan kajonnut.

Kerran lähdimme sitten suurella taistelukoneellamme lentämään hauskuttaaksemme englantilaisia vähän pommeilla, pääsimme perille; ensimmäinen pommi putosi. Tietystikin, on hyvin kiinnostava nähdä, mitä vaikutuksia tuollainen pommi aiheuttaa. Haluaisi aina kernaasti nähdä ainakin sen, kun pommi iskee maahan. Taistelukoneellani, joka muuten oli aika sopiva pomminkuljetukseen, oli kuitenkin se typerä ominaisuus, että siitä oli vaikea nähdä, milloin heitetty pommi iski maahan, sillä kone liukui heiton jälkeen maalin yli ja peitti sen siivillään täydellisesti. Tämä harmitti minua aina, sillä koko huvi siten tärveltyi. Kun pommi alhaalla paukahtaa ja lentäjä näkee räjähdyksen aiheuttaman hauskan harmaanvalkoisen pilven ja se oli maalin lähelläkin — tuottaa suurta iloa. Viittasin sen vuoksi kunnon Zeumerille huomauttaakseni oikeastaan, että hän väistyisi hiukan syrjään. Tällöin unohdin kuitenkin, että tässä riivatun laitoksessa, koneessamme nimittäin, oli kaksi potkuria, jotka pyörivät tähystyspaikkani sekä oikealla että vasemmalla puolella. Osoitin hänelle likipitäen, mihin pommi oli pudonnut ja — läiskis! — sain näpäyksen sormilleni. Ällistyin ensin vähän, mutta totesin sitten, että pikkusormeni oli vahingoittunut. Zeumer ei ollut huomannut mitään.

Tällä kertaa olin saanut kyllikseni pomminheitosta, viimeiset panin nopeasti menemään, ja sukkelaan laittauduimme kotiin päin.

Rakkauteni suurta taistelukonetta kohtaan, joka oli muutenkin jostakin syystä heikonlainen, oli tästä pomminheitosta saanut kovan kolahduksen. Minun täytyi pysytellä viikon päivät huoneessani pääsemättä mukaan lentämään. Nyt siitä on ainoastaan kauneusvika jäljellä, mutta voinhan kuitenkin ylpeästi sanoa: "Minäkin olen haavoittunut sodassa."

Ensimmäinen ilmataisteluni.

(Syyskuun 1 p:nä 1915)

Zeumer ja minä olisimme kovin kernaasti tahtoneet kerrankin päästä todelliseen ilmataisteluun. Me lensimme tietysti suurella taistelukoneellamme. Jo koneemme pelkkä nimi herätti meissä sellaista rohkeutta, että pidimme vastustajan pelastumista kynsistämme aivan mahdottomana.

Lensimme viisi, kuusi tuntia päivässä, koskaan saamatta näkyviimme ainoatakaan englantilaista, ja aivan toivottomina lähdimme eräänä aamuna vihollista vaanimaan. Yhtäkkiä huomasin silloin Farman-koneen, joka antamatta meidän häiritä alkoi suorittaa tiedustelulentoaan. Sydämeni rupesi kovasti pamppailemaan, kun Zeumer ohjasi sitä kohti. Odotin jännittyneenä, mitä nyt oikeastaan tapahtuisi. En ollut koskaan nähnyt ilmataistelua ja minulla oli sen vuoksi sellaisista vain hämärä käsitys, jokseenkin samaan tapaan kuin sinulla, hyvä lukijani.

Ennen kuin ehdin ajatellakaan, olimme molemmat, englantilainen ja minä, suhahtaneet toistemme ohitse. Minä olin ampunut korkeintaan neljä laukausta, kun englantilainen äkkiä kaartoi taaksemme ja ampui kokonaisen sarjan. Pyydän huomauttaa, etten lainkaan pelännyt vaaraa, koska en voinut kuvitella mielessäni, millainen lopputulos tällaisesta taistelusta oikeastaan voi olla. Kaartelimme vielä muutamia kertoja toistemme ympäri, kunnes englantilainen vihdoin mitä suurimmaksi ihmeeksemme teki tyytyväisenä täyskäännöksen ja lensi tiehensä. Olin kovin pettynyt, ohjaajani samoin.

Kotiin saavuttuamme olimme molemmat hyvin huonolla tuulella. Hän moitti minua huonosta ampumisesta, minä vuorostani häntä siitä, ettei hän ollut saattanut minua oikein hyvään ampuma-asentoon — sanalla sanoen, lentäjäkunniamme, joka siihen saakka oli ollut moitteeton, oli äkkiä saanut kolahduksen.

Tarkastelimme konettamme ja totesimme, että siinä oli koko joukko osumia.

Vielä samana päivänä lähdimme toiselle lennolle, mikä kuitenkin jäi yhtä tuloksettomaksi. Mieleni oli hyvin apea, sillä olin kuvitellut taistelulaivueessa olon aivan toisenlaiseksi. Olin aina luullut, että kunhan vain pääsen ampumaan, niin kiistaveikkoni täytyy varmasti pudota. Pian minun täytyy kuitenkin vakuuttua, että tuollainen lentokone voi sietää tavattoman paljon. Lopulta aloin jo uskoa, että voisin ampua kuinka paljon hyvänsä saamatta koskaan ketään maahan pudotetuiksi.

Rohkeutta ei meiltä ollut puuttunut. Zeumer ohjasi harvinaisen hyvin, ja minä olin mukiinmenevä ampuja. Ratkaistavanamme oli siis arvoitus. Mutta eipä ainoastaan minulle näin käynyt, vaan vielä tänäkin päivänä monet muut saavat kokea samaa. Asia täytyy käsittää oikealla tavalla.

Champagne'in taisteluissa.

Hauskat Ostenden päivät kestivät vaan aivan liian vähän aikaa, sillä pian leimahtivat taistelut ilmituleen Champagne'issa, ja me lensimme tälle rintamalle jatkaaksemme siellä toimintaamme suurella taistelulentokoneellamme. Pian jouduimme kuitenkin huomaamaan, että vehkeemme oli tosin suuri lentokone, mutta ettei siitä koskaan tullut taistelukonetta.

Kerran lensin Osterothin kanssa, jolla oli vähän pienempi kone kuin vanha suuri taistelukoneemme. Noin viiden kilometrin päässä rintaman takana kohtasimme kahdenhengen Farmin-koneen. Se päästi meidät kaikessa rauhassa aivan lähelleen ja ensi kerran näin nyt vihollisen, niin likellä ilmassa. Osteroth ohjasi hyvin taitavasti sen kupeelle, että minä saatoin hyvin ampua. Vastustajamme ei kai ollut lainkaan huomannut meitä, sillä minulle jo sattui uusi lataushäiriö, ennen kuin se alkoi vastata ampumiseen. Ammuttuani loppuun koko 100 panosta sisältäneen patruunalaatikkoni en tahtonut uskoa silmiäni, kun vastustajani äkkiä alkoi laskeutua omituista kierukkaa kiertäen. Seurasin sitä silmilläni ja taputin Osterothia päähän. Se putoaa, se putoaa! Ja se putosi todellakin suureen räjähdyskuoppaan; näin sen seistä törröttävän kuopassa päälaellaan, pyrstö pystyssä ilmassa. Määrittelin paikan kartalla: vihollisemme lojui kentällä viitisen kilometriä nykyisen rintaman etupuolella. Olimme siis ampuneet hänet alas toiselle, vihollisen, puolelle. Siihen aikaan ei kuitenkaan rintamain toiselle puolelle pudotettuja vihollisia otettu lukuun, muuten minulla olisi nykyjään luettelossani yhtä enemmän. Mutta olin hyvin ylpeä voitostani, ja sehän onkin pääasia, että vastustajan saa putoamaan eikä suinkaan se, otetaanko hänet mukaan lukuun.

Kuinka tulin tuntemaan Boelcken.

Zeumer sai tähän aikaan käytettäväkseen Fokker-yksitason, ja minä sain katsella, kuinka hän yksin purjehti läpi ilmojen. Champagne'in taistelu raivosi yhä. Ranskalaisia lentäjiä näyttäytyi usein. Meidät päätettiin liittää yhdeksi taistelueskaaderiksi, ja lokakuun 1 p:nä 1915 matkustimme noutamaan koneitamme. Ravintolavaunussa istui viereisen pöydän ääressä nuori, vähäpätöisen näköinen luutnantti. Hänessä ei todellakaan ollut mitään huomiota herättävää, mutta yksi asia oli varma: hän oli meistä kaikista ainoa, joka jo oli ampunut vihollislentäjän maahan, eikä vain yhtä, vaan jo neljä kappaletta. Hänen nimensäkin oli mainittu armeijantiedonannossa. Hän teki minuun aivan tavattoman vaikutuksen kokemustensa johdosta. Vaikka olin kuinka ponnistanut voimani, en siihen saakka ollut vielä pudottanut ainoaakaan vihollista tahi ainakaan ei ketään vielä ollut laskettu minun hyväkseni. Olisin sen vuoksi kovin mielelläni halunnut tietää, kuinka tuo luutnantti Boelcke oikein menetteli toimiessaan. Tein hänelle siis kysymyksen: "Sanokaapa minulle, kuinka te oikeastaan menettelette?" Hän naurahti, kysymys näytti häntä suuresti huvittavan, mutta olin tehnyt sen aivan vakavissani. Sitten hän vastasi: "Hyvänen aika, aivan yksinkertaisesti. Lennän suoraan vastustajani kimppuun ja tähtään tarkasti, sitten hän putoaa." Pudistin päätäni ja arvelin itsekseni tekeväni niin, vain sillä erotuksella, ettei minun vastustajani pudonnut. Meillä oli tosin sekin erotus, että hän lensi Fokkerilla, minä taas suurella taistelukoneella.