Muuten ehtymätön elämän lähde on itsekunkin omassa itsessään. Sieltä se kyllä pulppuaa, jos ei sitä tahallaan keskeytetä. Voi sekin kyllä väliin pakostakin jäätyä umpeen, mutta vain satunnaisesti. Yksi ainoa kevätpäivä sen lämmöllään sulattaa ja sellaisia kevätpäiviä ei silti puuttune keneltäkään. Se paha vika meissä ihmisissä on, että me annamme ympäristön liiaksi vaikuttaa itseemme. Emme voi olla vapaita, vaikka kuinkakin siihen pyrkisimme. Individualiteettimme on aina saamassa iskuja yhdeltä ja toiselta puolelta.
Minua on täällä kehotettu perustamaan koulua siirtolaistemme lapsille. Siinä olisi suuri tuuma, mutta siihen ei minulla ole voimia. Kotimaa lähettää tänne kyllä paljon hukkaan joutunutta kykyä, mutta sillä ei täällä tehdä mitään. Amerikka on tavallaan haaksirikkoutuneiden Siperia. Ja se on suuri vika. Kotimaani sivistyneet naiset kauhistuvat Amerikkaan asettumista. Mutta se ei ole mitään muuta kuin heikkoutta.
Ehtineekö tämä kirje enää sinulle Helsinkiin. Mutta kyllä kai se sinut tapaa. Kirjoita nyt, miten aikomuksiesi kanssa on käynyt! Muistelusi on minulle mieluisa. Jos menet suveksi kotikaupunkiin, niin vie minulta sille äänetön tervehdys!
Suomasi.
— — —
Turussa kesäk. 15 p:nä 18—.
Armas Suoma!
Kiitos kirjeestäsi! Sain sen tänne Turkuun. Olen täällä sanomalehtimiehenä — kesätoimittajana. Poissa on unteluus ja raskaus. Kaikki on taasen hyvin. Opettajatoimeni Helsingissä ja suurempi osanottoni osakunnan elämään virkisti minut heti. Olen taas mies, jolla on uskallusta ja rohkeutta. Iloinen olen sanomattomasti siitä, että sain hankituksi itselleni kesätuloa. Saan koko paljon palkkaa, sillä kirjoituksistani pidetään erinomaisesti.
Sinä kirjoitat paljon ympäristöstäsi. Suonet minunkin piirtää jonkun sanan. Ei täällä ole tosin neekerihäitä eikä paljon muutakaan. On silti jotain. Täällä on Suomen entisyys eikä kukaan suomalainen saisi olla Turkua tuntematta. Kupittaan puistossa olen käynyt läpi Suomen historian ja juonut kesäkuumassa vettä Pyhän Henrikin lähteestä. Mutta varsinaisen huvin tähden astelen usein Ruissaloon Choraeuksen lähteelle. Siellä voi istua ja nauttia kesäisestä luonnosta. Täällä ovat nuo kuuluisat satavuotiset tammet ja täältä pääsee höyryaluksella kaupunkiin pitkin juhlallisen tyyntä Auraa. Se matka on nautintoa oudolle. Aina sunnuntaisin käyn Turun vanhassa linnassa ja sen historiallisessa museossa. Linnan komeroissa saa siirtyä monta sataa vuotta takaperin ajassa. Sitte tuo juhlallinen tuomiokirkko, mikä varsinkin Aura-sillalta katsoen näyttää ylevältä ympäristössään, Samppalinnan ja Observatoorion mäet sekä viileät puistot — kaikki virkistävät erinomaisesti. Melkein jokainen kivi lähiseudulla on historiallisesti merkillinen. Ainoastaan sitä valitan, että meren aavan ulapan sulkee kaikilta puolilta tiheä saaristo.
Mutta ihmiset ovat täällä liian vanhoillisia. Se on heille anteeksi annettavaa, sillä eläväthän he muistojen pyhässä kylässä. Kun täällä olen suven ansainnut, menen taas Helsinkiin syksyllä.
Ristosi
— — —
Mich. U. S. of America elok. 15 p:nä 18—.
Kun kuulin sinun olevan sanomalehtimiehenä, innostuin minäkin niin yhteisen hyvän palvelukseen, että nyt olen koulumamselli, kasvattaja, opettaja ja mitä kaikkea lienenkään. Olen perustanut pienten lasten koulun, mutta on minulla yksi suurikin oppilas, joka samalla on opettajana koulussani, ja itse asiassa pitäisi tietää enemmän kuin minä. Mutta elämän ensimmäisistä alkeista hän ei ole ollut oikein selvillä omaan itseensä nähden. Hän on ylioppilas sieltä kotimaasta sivistyneestä perheestä. Hänkin on täällä hakemassa onneaan, jonka hän itse on hävittänyt. Minä isken häneen siveyslain yksinkertaisia pykäliä kahden kesken. Hän kuuntelee ja — itkee. Tuo tekee minuun omituisen, kaihomielisen tunnelman ja minä muistan — sinua. Voiko ihmisellä olla niin vähän arvostelukykyä, ett'ei huomaa, ennenkuin kaikki on lopussa: unelmat, toiveet ja omantunnon puhtaus? Minulla olisi hänestä apua koulussani, mutta suurin tuskani on vain pitää häntä erillään väkijuomista.
Suurin onni, Ristoni, elämässä on saada toimia. Ja korkein onni on voida toimia muiden eduksi silti pysymällä omana itsenään. Itsensä säilyttäminen on jokaisen elävän olennon luonnollinen vaisto, mutta tämä säilyttäminen ei suinkaan saa ihmisessä tapahtua toistaan vahingoittamalla. Se ihminen on onnellinen, joka voi ehyenä ja kokonaisena säilyttää itsensä hyödyttämällä muita. Tässä nykyisessä asemassani minä tunnen itseni sellaiseksi, vaikkakin ympärilläni kotoisissa oloissani näen murheen usvien kohoavan kammottavassa määrässä. Isän taloudellinen asema heikkonee —.
Täälläkin voisin minä uhrautua perheeni eduksi, kotilaisteni hyväksi. Saisin vaikka milloin myödyksi itseni sieluineni ja ruumiineni itsenipainoisesta kultamöhkäleestä. Muuan rikas leskimies maanomistaja on saanut minut horisonttiinsa ja varmana kaikesta on hän minua oikein ylimysten tavalla kosinut ensiksi isältäni. Sieltä tuli tietysti myöntymys, mutta täältä —. Minä olisinkin täällä jotenkin onnellinen, ell'en olisi alituisesti jonkun hännystelijän kiusattavana. Uhrautua on kyllä jaloa, mutta usein on se heikkouttakin. Ainoastaan yhdessä suhteessa tunnustan minä oikeaksi uhrautumisen. Siinä käy jo luontokin edellä esimerkillä.
Suomasi.
XI.
Oli tullut taas kevät ja ylioppilaiden lukuvuosi oli loppumaisillaan. Risto seisoi pääkaupungin satamassa ja katseli kun laivoja siellä laitettiin. Niiden luona hän hyvin viihtyi. Usein hän ohjaili askeleensa sinne, seisoi nojaillen pitkän aikaa keppiään vasten yhdessä kohdassa ja katsoi miesten toimia. Nuo laivat kohta lähtisivät vellomaan vetisiä väyliä. Niitä nyt maalattiin, putsattiin ja laitettiin. Niiden piti olla juhlallisessa asussa ja hyvässä voinnissa vihkiytyessään kesäiseen toimintaansa. Joku purjelaivakin oli joukossa. Niissä kävi Risto sisälläkin, tarkasteli jokaisen kolon ja kaikki oli niin vanhaa tuttua.
Satamasta meni Risto Kaivopuistoon ja nousi valleille. Silmien eteen aukeni varhaisen kevään kylmä meri. Mutta siinä oli outo, tuores voima, joka hurmasi häntä. Se veti niin omituisesti häntä puoleensa. Se kohisi ja pauhasi, räiskyi ja pärskyi, kihisi kivien päällä ja roiskautti louhikkoa vasten korkealle pisaroivan suihkeen. Tuolla missä taivas loppui, kiiti valkoisena pilkkuna muuan purje. Jospa hän olisi siellä menossa… Suoman luokse.
Hänellä oli ollut kova lukuvuosi Helsingissä. Yötä päivää oli hän tehnyt työtä, sillä raha-asiat siihen pakottivat. Kotikaupungista ei hän ollut enää saanut lainaa, sillä hänessä arveltiin siellä olevan jotain vinossa, kun Murron ukko ei häntä auttanut, vaikka oli rahaa kyllä ja oli niin likeinen sukulainen. Ukon olikin onnistunut verhoa Risto siellä jonkinlaiseen salaperäiseen hämärään. Kun häneltä Ristosta tiedusteltiin, ei hän ollut tietävinään koko pojasta mitään. Ja äitiä ei uskottu, sillä tiedettiin hänen niin kovasti rakastavan poikaansa, että hän sen suurimmatkin viat kauneimmiksi hyveiksi kuvaileisi. Säälivä kyynel joskus hänen tähtensä vuodatettiin. Mutta sitä innokkaampi oli äiti Riston eduksi puuhaamaan. Kirjoitti hänelle lempeitä kirjeitä, joissa oli aina pieniä rahalähetyksiä.
Koko talven oli Risto iltayön työskennellyt muutamassa pääkaupungin aamulehdessä ja päivisin hän luki. Mutta että hän oli väsynyt ja hermostunut, sen huomasivat kaikki hänen toverinsa. Suomalta tuli aina kirjeitä, joissa oli korkeaa filosofiaa ja uudenaikaisia oppeja. Mutta ne virkistivät häntä, ne olivat kuitenkin hänen kirjoittamat, vaikka niissä puhuttiinkin niin kovin vähän rakkaudesta. Ja kun Risto muisti sen suuren uhrauksen, minkä Suoma oli hänen tähtensä tehnyt, niin olisi hän ollut valmis menemään tuleen, jos vain hän olisi tuolla hänelle omituisella lujalla katseellaan sinne osottanut. Äidin kirjeet toivat aina muassaan hänelle levollista unta, mutta Suoman rauhatonta toimintaa. Äiti varoitti häntä kovin rasittamasta itseään ja olemaan nöyrän, että ihmiset hänestä pitäisivät. Suoma puhui aina ja ijankaikkisesti itsenäisyydestä, kehoitti häntä tulikuumilla sanoilla puuhaamaan ulkopuolella omaa itseään eli osasi aina niin kirjoittaa, että Risto niitä lukiessaan oli sydänjuuriinsa asti innostunut.
Mutta nyt kuukausi toista takaperin oli äiti lähettänyt hänelle uuden testamentin, kirjoittanut tulleensa jumaliseksi ja nyt kyynelissä silmät rukoili Ristoa, että hän rupeaisi papiksi. Sivumennen oli hienosti sanottu, että hän ei enää voinut mitään lähettää. Ja nuoren apulaisen, jonka hengen heimokuntaan hänkin kuului, oli hän antanut kirjoittaa kirjeen loppuun näin: "Kallis poikani! Jospa sinäkin pääsisit siihen ylevään ilmakehään, siihen tunnelmien juhlasaliin, jonka yksin ja ainoastaan uskonto voi luoda! Sinun katseesi on vielä suunnattu maahan, mutta nosta se ylös arkipäiväisyydestä kohti tähtiä, missä Jumala asuu! Siellä se on ikikirkkaus, armo ja rakkaus! Siellä on lunastus ja vapautus!"
Tuo kirje vei peräti Ristolta kaiken halun työhön ja toimintaan. Mieli oli hänellä lytyssä kuin tyhjä säkki. Osakunta-elämä ei häntä enää jaksanut virvoittaa. Hän alkoi tiheään kuleksia kaduilla ja loikoa kahviloissa. Hetkeksi oli hän muuttunut oikeaksi katusankariksi. Luennoilla kävi hän kun muisti ja alkoi ajan kuluksi hakemaan ylioppilaskirjastosta kaunokirjallisuutta. Kun hän näki varakkaita ylioppilastovereitaan, tunsi hän persoonallista vihaa heitä kohtaan. Sitte hän alkoi pysyä asunnossaan ja mietti siellä, mitä lie miettinytkään. Suomalle oli hän kohta kirjoittanut ja paljastanut siinä koko tilansa. Satamassa hän vain kävi ja katse kaihoavana aina tähtäytyi länttä kohti. Björkqvistin kapteeni sieltä kotikaupungista oli tullut myös laivaansa laittelemaan ja sitä Risto kävi tiheään tervehtimässä. Yhdessä he joivat iltasin laivan kajuutassa totia ja polttelivat tupakkaa savipiipuista. Ja meri ja sen monemmoinen elämä oli yhtenäinen keskusteluaine.
Aamuisin makasi Risto pitkään; venyi väliin vuoteessaan puolille päivin. Hän odotti nyt Suomalta kirjettä. Se löisi ratkaisevan naulan ja sentähden oli hän jättänyt äitinsäkin kirjeeseen vastauksen avonaiseksi. Päivisin luki hän aikansa kuluksi kaunokirjallisuutta ja iltasin meni Björkqvistin kapteenin luokse.
Muutamana päivänä oli hän taas käynyt hakemassa kaunokirjallisuutta ylioppilaskirjastosta. Hän asettui kotonaan makuulleen lukemaan. Ensiksi sai hän käsiinsä kirjan, mikä oli uusinta Tanskan kirjallisuutta. Hän luki ahmimalla: "Abel — kyttyräselkäinen raukka verestävine silmineen ja väsyneine piirteineen — oli tässä yhtenä päivänä ylioppilasyhdistyksessä. Hän istui muutamassa loukossa kokoonkyyristyneenä kuin variksenpelotin, jolta selkänä oleva sauva on alkanut höltyä ja oljet työntyvät ulos joka puolelle. Hän näytti aivan hengettömältä kuin jos vaatteet olisivat putoamassa hänen päältään eikä hänellä enää olisi mitään, mikä pitäisi häntä ko'ossa. En ole koskaan nähnyt mitään niin toivotonta. Sitte olen huomannut hänet joka päivä. Hän istuu aina samassa nurkassa, mistä aurinko paistaa sisään. Hän tulee kello kolme syömään päivällistä ja sitten istuu hän siellä koko päivän puhumatta mitään kenellekään. Väliin on hänellä kasa sanomalehtiä toisessa kainalossaan, mutta en ole koskaan nähnyt hänen niitä lukevan. Muutamana iltana pelasi hän shakkia erään kuuron herran kanssa, jota ei kukaan jaksa saada kuulemaan. Muuten vaipuu hän uneen ja vahtimestari herättää hänet, kun huoneusto suljetaan. Tuota nimittää hän elämiseksi.
"Gerson, joka kaikki tietää, sanoo hänen aikoneen taidemaalariksi. Nyt on hän piirustuksen opettaja. Ei hän ole juuri kovin vanha. Ehk'ei yli neljänkymmenen vuoden, mutta hän on elänyt ulos. 'Kaikki on kaikki hänessä'. Minä ymmärrän tuon niin hyvin. Hän on luonnollisesti elänyt tuosta ainoasta aatteesta, tuosta ainoasta ajatuksesta, että hän on taidemaalari. Se ajatus on hänet vallannut. Se on ollut hänen elämänsä epäjumala. Mutta tuo kaikki on ollut vain mielikuvitusta ja niin hänestä on tullut — piirustuksenopettaja. Tuolla tavalla se tietysti on tapahtunut. Ajatus aivan yksinkertaisesti on ollut vain hieno aate! — — — Hän on uskonut sitä ja uskonut sillä tavalla, että hän on pannut koko olemuksensa sen väliasteeksi. Niin voimakas oli hänen uskonsa, että se haarautui koko hänen elämäänsä, kaikkiin hänen ajatuksiinsa, piti ne silloin ja vastaisuudessa kahlehdittuina. Mutta vihdoin äkkiä selvisi, että kaikki oli vain hieno aate. Mutta millä tavalla voipi arvata totuuden? Hänellä ei siis ollut mitään kykyä. Kyky on usko ja tahto, usko että voi, ja tahto voida usko toteuttaa — — ja sen lisäksi ehkä kolmas, se, johon uskotaan — — —. Mutta se on varmaa, että tuon miehen kanssa on loppu käsissä. Hän uskoi koko sielustaan ja erehtyi — — —.
"Kun minä eilen näin hänet, tulin minä, jumal ties, miten, ajatelleeksi nälistynyttä koiraa, ei, en nälistynyttä, vaan väsynyttä, laihtunutta, joka makaa hiljaan raskain korvin herransa haudalla ja kuolee siihen. En tiedä, mutta nyt minusta tuntuu kuva sopivan: Ajatus, tuo kaikki hänessä hallitseva ja vallitseva, on jo kuollut hänessä, mutta nyt hän nälistyy kuoliaaksi herransa — tuon ajatuksen — haudalla."
Ristoa värisytti jatkaa. Kylmät väreet luikkivat hänen selkärankaansa pitkin. Hän hypähti ylös ja viskasi kirjan kauvas luotansa. Sitte asettui hän kuvastimen eteen; tarkasteli siinä kauvan ja tarkkaan itseään. Väsyneet olivat kyllä silmäterät ja muoto kalvakka, mutta olennossa oli nuoruuden pyöreys. Mutta silti ei kirjan vaikutus lähtenyt hänestä. Ehkä hän itse kulki samaa polkua kuin tuo kirjan sankari, mutta ei vielä ollut kerjennyt niin kauvas… Ehkä hänkin vain luulotteli itseään ja muita otaksutuilla lahjoillaan asianajajana…
Hirvittävä alakuloisuus laskeutui hänen sieluunsa. Hän ei voinut olla nyt huoneessa. Hän lähti ulos, meni satamaan ja istui siellä muutamalle penkille. Aavan meren näkö häntä virkisti ja sinne viekotteli häntä joku outo voima. Hän oli rehellisen merimiehen poika. Miks'ei hän huomannut heti alaansa? Miksi rimpuili hän naurettavasti kuin sirkuksen klovni köysissä, jotka eivät olleet häntä varten? Tuolla on laiva, ehytpurjeinen ja tuorekylkinen, ja lapsuudestasi sinä jo tunnet meren suolaisen aallon. Mene merelle; anna palttua herrastelemiselle!
Risto lähti suoraa päätä astumaan Björkqvistin laivaan. Sinne oli hän tervetullut vieras. Kohta höyrysi kajuutassa kuuma toti hänen nenänsä edessä. Hän kilisti tiheään kapteenin kanssa. Eläissään ei hän ollut koskaan juonut niin paljon kuin sinä iltana.
Aluksi leikillä pyysi Risto päästä mukaan "Ahkeraan". Björkqvistin punainen naama ilostui ja hän kohta löi kättä sen päälle. Kapteeni käsitti Riston merimatkan vain huvitukseksi, jonka hän tahtoi tehdä kovan talvityön jälkeen. Erotessa sovittiin, että Risto laittaupi ensi päivinä valmiiksi ja sitte sitä lähdettäisiin.
Seuraavana päivänä kun Risto heräsi, löysi hän pöydällään kirjeen — Amerikasta. Suomalta se oli. Ensin oli pitkä selonteko hänen koulustaan, uudesta opetusjärjestelmästä, jota hän siinä käytti ja jonka hän itse oli keksinyt. Välillä oli lyhyesti mainittu, että isä on häviön partaalla ja ensi tilassa luovuttaa omaisuutensa velkojilleen. Itse hän uhraa nyt kaiken toimintavoimansa koulussaan. Lopuksi oli kehoitus, että Risto ei rupeaisi papiksi, vaan tulisi Amerikkaan hänen koulunsa opettajaksi.
Kirje oli kylmä. Siltä se tuntui Ristosta. Mutta ennenkuin hän pääsi loppuun, oli siinä seuraava pala, joka lämmitti ylenluonnollisella voimalla Riston kohmettunutta sydäntä: "Minut tyydytät sellaisenakin kuin olet, sillä tutkinnot ovat pieniä puolia; mies on pääasia. Minä olen jo siihen määrään amerikkalaistunut ja sinua kuitenkin yksinään olen rakastanut ja rakastan. On täällä työtä ja on palkkaakin."
— — — Niin, siellä odotti uusi maailma vereksine harrastuksineen häntä! Siellä oli hänellä saatavana timantti ainokainen lajiaan koko maan päällä! Sinne! Sinne!
Risto ei enää epäillyt. Hän oli päätöksensä tehnyt. Koskapa omaiset olivat hänet hyljänneet, niin hänkin hylkää ne. Valtamerelle — ja sitte — Suoman syliin! Rajaton vilkkaus hänet taasen valtasi. Hän heitti lakkinsa kattoon ja huusi "hurraa" moneen kertaan. Juoksi Björkqvistin luo satamaan ja ilmoitti jo tänä iltana tulevansa laivaan. Mutta matkansa lopullisista tarkoituksista oli hän vaiti. Suoraan New Yorkiin ei hän kyllä pääsisi, mutta olikin hyvä, että hän saa välillä virkistyä kaikista kotimaan tuskista.
XII.
Oltiin Itämerellä. Aurinko oli laskeutumaisillaan. Ruskotti kovasti ja tuulenhenki oli aivan lienteä, mutta ilmapuntari osotti myrskyä tulevaksi. Keväinen vesi on raatelevaa vanhalle alukselle, jollainen "Ahkera" oli. Sitä paitsi oli vielä liikkeessä ajojäitä, jotka päivisin kummittelivat kristallivuorilta. Kapteeni aikoi valvoa, mutta kehoitti Ristoa menemään levolle. Tavan mukaan oli Risto jungmannista kirjoitettu laivan kirjoihin, mutta itse asiassa oli hän kuin huvimatkustaja. Kun Risto leikin päältä oli koettanut ottaa osaa merimiehen varsinaisiin tehtäviin, oli kapteeni hänet karkottanut niistä kuin vaimoväki karkottaa pienen lapsen kyökistä sotkemasta ruokia. Ja Risto oli tyytyväinen kohtaloonsa, muisteli Suomaansa, jos missä hetkeksi jäi yksiksensä ja ihmetteli meren yksitoikkoisuutta, tuon saman meren, jota hän mielikuvituksessaan ennen oli niin kovasti ihaillut. Ilman kapteenin juttuja olisi hänelle pian aika käynyt aivan ikäväksi.
Risto meni kajuuttaan paneutuaksensa levolle. Mutta hän aavisti sielussaan jotain outoa, jota nyt ensi kerran olisi kestettävä merellä. Ei häntä tuntunut nukuttuvan. Hän silmäsi kirjoihinsa ottaakseen niistä jonkun makuullaan lukeakseen. Silmä osui siinä äidin lähettämään testamenttiin, sillä sekin oli tullut mukaan muiden joukossa. Hän otti sen käteensä ja hypisteli sitä moneen kertaan. Sitä tehdessään tuntui hänestä kuin syleilisi hän äitiänsä ja hän nyt ensi kerran tunsi outoa ikävää, heikkoa ensin, mutta muistojen avulla se alituisesti suureni. Tuo kirja oli ollut äidin käsissä, siinä oli hänen lämmintä henkeänsä, hänen suurta rakkauttaan ainoaan poikaansa…
… Miten se olikaan kuin hän oli lähtiessään merelle kirjoittanut vain lyhyesti äidilleen… "Koska omaiset ovat hyljänneet minut, niin hylkään minäkin heidät. Kun kotimaa ei huoli minusta, niin en minäkään huoli kotimaasta. Mutta löytyy maa, jossa ihmisellä on tilaisuus näyttää kykyään. Ja se maa on Amerikka. Sinne olen minäkin nyt matkalla, en suinkaan minään haaksirikkoisena, sillä menen omistamaan siellä itselleni suurimman onneni maan päällä, Suoma Molinin, jonka kanssa olen ollut lemmenliitossa siitä asti, kun hän lähti sieltä Teidän pikkusielujen kaupungistanne; hänkin siellä sai kärsiä ihmisten halpuuden tähden. Pappia ei minusta tule, niin ikävää kuin se ehkä teistä lieneekin. Ja kun minusta ei kerran sitä tule, jota sydämmestänne halajatte, niin lienee yksi ja sama millä puolella maanpalloa minä taivallan. Kirjeitä, jotka mielestänne lienevät köyhiä ja kylmiä, saanen lähettää periltä…" Sellainen se oli ollut se kirje, niin jähmeä tunteista ja pistelevän ärtynen… Millä äiti oli sellaisen kirjeen häneltä ansainnut? juolahti nyt hänelle mieleen. Hän huudahti tuskaisasti, heitti testamentin kädestään ja rupesi levotonna astumaan ahtaan kajuutan lattiaa.
Kajuutan lautaseinien läpi kuuli hän, miten meri jo lotisi laivan kupeita vasten. Sen ääni oli vielä lyhyen tahdikas kuin kellon käynti, mutta aaltojen lyönnin väliaika piteni alituisesti. Tuulen humunkin jo tunsi hän aristuneissa korvissaan. Kajuutan lattiakaan ei enää hänen kävellessään tuntunut vaakasuoralta ja katossa oleva lamppu ei ollut tasapinnassa itse katon kanssa.
… Nyt siellä kotikaupungissakin jo ovat nurmet paljaat lumesta. Ehkä jo vihertävätkin. Pari viikkoa vielä, niin Caltha palustris siellä jo kukkii, tuo aikainen kasvi, joka seuraa hankien liepeiden häviämistä siellä. Siellä on valoisa. Pohjolan juhlallinen suviyö siellä on jo alkanut… muisteli Risto kävellessään.
Hän silmäsi samalla hajamielisesti katossa roikkuvaan öljylamppuun, mikä heikosti valaisi ympäristön ja aina väliin sädehti tuulen tähden.
… Toista se olisi kun olisi siellä soutelemassa! Kaikki niin tutunomaista, jott'ei rannikon merikään ilkeäisi vanhaa tuttuaan hukuttaa. Puut jo siellä vihertävät. Tähän vuoden aikaan hän ennen kävi kirkkomaalla äidin kanssa laittamassa isän hautaa… myöhäseen illalla siellä aina oltiin, sillä silloin oli vilposempi. Isän hautaa äidin kanssa… Voi jos äiti kuolisi… siellä kotona nyt hänen poissa ollessaan…!
Laiva omituisesti venähti. Tuuli koetteli kovasti sen sivuja. Sekalaisia ääniä kuului ulkoa kannelta. Ne olivat komentokäskyjä, jotka toistuivat miehestä mieheen. Jotain raskasta siellä nyt putosi. Risto avasi kajuutan ovea. Raakaa, suolaista, kosteaa ilmaa lehahti hänelle vastaan. Hän erotti kannella möhkäleitä, jotka liikkuivat. Hän tunsi ne miehistöksi. Hän kuuli kapteenin huutavan:
— Pram-purje on rikki ja raaka vioittunut. Miehiä ylös pärjäämään!
Risto säikähti. Samalla suuri hyöky huuhteli yli laivan.
— Perkele! Kuka siellä kajuutan ovea pitää auki? Ovi kiinni! huusi raa'asti perämies.
Risto veti oven kiinni arkana kuin olisi hänet juuri pahan teosta tavattu. Sydän kovasti lyöden jäi hän kuuntelemaan ulkoisia ääniä. Sieltä kuului kiroussanoja, käskyä ja uhkaa.
— Jumalattomat kun vielä kiroilevat! ajatteli Risto itseksensä ja mietti, uskaltaisiko mennä joukkoon, sillä ehkä hänen apunsa olisi tarpeen.
Kuului askeleita kajuutan ovea kohti. Se avattiin. Risto kerkesi huomata vain kapteenin, jonka koko alapuoli oli saappaina, kun samalla lamppu sammui. Risto sytytti tulen siihen.
— Pelkäättekö? kysyi kapteeni ja pani tyyneesti piippuun.
Risto ei tiennyt, miten olisi vastannut.
— Tuntuuhan se vähän oudolta, sanoi hän lopulta miedosti.
— Itämerikin on näin keväällä pahankurinen. Ja purjelaivoissa ei matkusteta sillä ensi luokan mukavuudella, millä höyrylaivoissa. Ei saamari teistä latinanlukijasta tulisi merimiestä, sanoi kapteeni lopuksi ja kääntyi naama naamaa vasten suoraan Ristoon.
Risto tunsi melkein häpeävänsä.
— Mutta nyt se tuntuu alkavan vähän moijata. Liekö sitte se uuden paremman puuskan valmistusta vai mitä? puheli kapteeni polttaen ja kaataen rommia kahteen lasiin, itselleen ja Ristolle.
— Kippis, herra latinanlukija. Tämä on myrskyssä parempaa ainetta kuin gramatiikka. Mutta yhden neuvon minä teille annan. Elkää lähtekö koskaan merelle, jos teillä on paha omatunto! Myrskyssä on sellaisen ihmisen kauhea olla.
Risto punastui ja käänsi pois katseensa, mutta ei kapteeni sitä huomannut, sillä tarkka havaantojen tekijä ei hän ollut ollut koskaan, sitä vähemmän nyt.
Taas kuulosti tuulen voima yltyvän ja kajuutan katto ropisi sateen putoamisesta siihen.
— Nyt se vasta myrsky alkaakin, koska se tulee sateen muassa. Nukkukaa te, jos vaan voitte, minun pitää mennä ulos kannelle, sanoi kapteeni mennessään.
Risto tunsi hermostuvansa. Kapteenin puhe oli kuin ilkkunaa hänen korvissaan. Jos hän nyt olikin tottumaton merielämään, niin ei siltä häntä tarvinnut kohdella kuin kuustoistavuotiasta tyttöä. Uskaltaa hänkin tulla ulos…
Risto lähti kapteenin jälkeen.
— Minne te? kääntyi kapteeni kysymään. Risto ei kerjennyt mitään vastata.
— Pysykää vain siellä, sillä meillä on täällä kannella nyt muutakin tekemistä kuin pitämistä huolta teidän hengestänne. Toiste, kauniilla päivällä sitte kannelle! kapteeni sulki hänet kuin linnun häkkiin.
Risto purasi hammasta. Tällaisessa asemassa ei hän vielä ollut ollut. Hän koetti uudelleen avata kajuutan ovea, mutta tunsi, että se oli ulkopuolelta haassa. Tämä kohtelias lukitseminen oli kai seuraus siitä, että hän äsken oli pitänyt auki kajuutan ovea, mietti Risto. Olipa tämä miehelle alentavaa! Akkaväelle ehkä sopisi, mutta hänelle! Nyt ymmärsi Risto, kummoiset ajatukset merimiehillä on latinanlukijoista. Ensi iltoina kun oli istuttu totilasin ääressä kannella kapteenin kanssa pääkaupungista lähdettäessä miedon myötätuulen leikkiessä purjeissa, oli hän niin miehevänä lausunut kapteenille Horatiuksen runoa sille laivalle, joka lähti kuljettamaan Virgiliusta Välimerellä. Leikillään hän oli sitä lausunut, mutta samalla itsetunnolla tuolle punakalle merikarhulle, joka joskus maailmassa oli taivuttanut "amo" verbiä lyseon ensi luokalla. Mutta nyt se vuorostaan näytti suuruutensa Ristolle ja näytti tavalla, että tuntui.
Risto kuuli, miten rautaiset vantit ratisivat, miten sinkkiköydet, joilta toinen halkaisiapurje oli pärjätty, vihelsivät tuulessa ja miten koko elämä laivassa oli vain yhtä ainoaa suurta ääntä, johon yhtyi pieniä sivusointuja. Ja väliin nykäsi laivaa kupeista kuin olisi se katkennut.
Kapteeni tuli hakemaan jotain kajuutasta ja tuumi tullessaan:
— Mistä ihmeestä tällainen myrsky meillä on Itämerellä?
— Minä olen teillä Joonas, heittäkää minut mereen ja se tyventyy, puhui Risto ja oli kohta aukaisemaisillaan koko sydämmensä kapteenille.
— Ette te aivan saamaton ole, kun voitte tällaisessa myrskyssä leikkiä laskea, vastasi kapteeni, sillä ei hän yhtään osannut käsittää Riston mielialoja.
Tuo kapteenin puheelle antama käänne sinetöi kohta Ristonkin suun, joka jo oli tekemäisillään täyden tunnustuksen.
Kirkas salama valaisi samalla kajuutan joka loukon ja kohta oli koko taivas yhtenä jyrinänä.
— Yhä parempaa! mutisi kapteeni partaansa ja meni kiiruusti kannelle.
Ja nyt seurasi Risto jälessä.
— Tuletteko tekin?
— Tulen.
— Nyt näette sitte meren silmästä silmään.
Ensi askeleillaan horjahteli Risto kannella, sillä niin epävakaista siinä oli olo. Salaman valaistessa kiilsivät likomärät miehet kuin olisivat he olleet gummivaatteissa. Toisten kasvoilla oli pelkoa, toisten ylimielistä rohkeutta.
Tuli ankara myrskyn tuoma tuuliaispää. Se repäsi alas takamaston huipun, minkä tuuli heitti laivan etupuolelle.
— Pärjätkää takamaston iso purje! komensi kapteeni.
Pari miestä kiipesi mastoon. Risto meni perässä. Hänkin tahtoi näyttää olevansa mies. Naurua kuuli hän jälkeensä. Mutta hän kapusi muiden muassa nuorarappuja, pääsi raa'alle ja alkoi kääriä purjetta kuten toisetkin. Hän näki allaan kauhean syvyyden, mustan meren, jota hän melkein jaloillaan kosketti laivan kallistuessa. Hän oli pyörtyä ja unohtaa kokonaan asemansa. Tottumaton oli hän purjetta sitomaan kiini. Hän antoi tuulelle tilaisuutta päästä sen poimuihin ja se olisi viskannut hänet suin päin mereen, ell'ei samalla varma käsi olisi tullut avuksi. Se sai purjeen vedästyksi kokoon ja Risto oli pelastettu kuolemasta. Risto silmäsi pelastajaan. Se oli Yrttiaho, nuori, laivan sukkelin mies ja kapteenin erityinen suosikki. Purje saatiin pärjätyksi ja Risto palasi alas muiden muassa.
Myrskyä kesti, mutta tyyntymään päin se oli. Kun aamu valkeni, oli jo tavallinen ilma. Laiva oli kuin pesty, niin oli kaikki veden liottamaa ja huuhtelemaa. Kapteeni jakoi miehille rommia. Kajuutassa kaataessaan Ristolle lasin sanoi hän vain lyhyesti:
— Poika näkyy silti perineen isänsä verta.
Risto oli niin väsynyt, että tuo vähäinen rommitilkka meni hänen jäseniinsä. Hän meni levolle ja näki unta, että hän kotonaan ylpeydellä kertoi äidilleen ensimmäisestä merimiehen kasteestaan. Mutta äiti vain itki…
Siitä myrsky-yöstä alkaen vaivasi Ristoa omantunnon pistokset. Syyttäjänä oli hän itse ja mielikuvituksessaan näki hän joka päivä äidin huolekkaat silmät seuraavan hänen askeliaan. Koko äidin runsas rakkaus, jota hän pitkin elämää oli jakanut ainoalle pojalleen, oli nyt soimaavana, alaspainavana taakkana hänen hartioillaan. Hän koetti sitä Suoma-muisteluilla viskata pois, mutta silti se painoi, oli lähtemätön ja kidutti häntä.
Joka toinen tunti muisti hän kotinsa vilkkaankin keskustelun aikana. Mutta joka tunti poistui hän yhä etemmäksi tuosta kodista. Millä oikeudella? Se koti oli uhrannut hänelle kaikki; hän ei sille mitään. Se koti oli hänet kasvattanut, kouluttanut, tehnyt itsekieltäymyksiä hänen tähtensä; mitään vastapalvelusta ei hän ollut sille osottanut. Hän pakeni velvollisuuksiaan kuin kurjin raukka, pakeni äitiään, joka kuitenkin minä hetkenä tahansa odotti häntä ojennetuin käsin luoksensa. Hän oli kiini kasvanut äitinsä sydämmeen — sen hän kyllä tiesi — ja siitä irti reväistäksensä itsensä, täytyi hänen samalla repiä tuota sydäntä. Ja millä oikeudella? kuuluivat alituisesti hänen korvissaan syyttäjän soimaukset.
Päivä meni toisensa perästä, kuukausia meni, käytiin monessa ulkomaan kaupungissa, joista kyllä Risto olisi voinut kirjoittaa äidilleen ja ilmoittaa kohta tulevansa hänen luoksensa, mutta kun hän tunsi kaupungin maaperän jalkainsa alla, oli hän jälleen sama uppiniskainen Risto, joka syytti omaisiaan, että ne ovat hänet hyljänneet, haaveksi ravintoloissa viinilasin ääressä Suomasta, joka kaiken lopuksi hänen mielestään kuitenkin oli hänen pelastajansa, ainoa ihminen, joka häntä rakasti, joka häntä ihaili.
Ja kun ulkomaan viini väärentämätönnä kihelmöi hänen ohimoitaan, kun se laski ohuen haaveiden harson hänen silmiensä eteen, niin silloin näki hän ruusut Suomansa poskilla kahta kauneimpina, tytön silmien säihke oli hänestä pyhää innostuksen tulta, mikä paloi ihmishyväntekeväisyyden alttarilla ja hänen huuliensa luja ja hekumaton ilme ehkäisi häntä joutumasta likaisempiin kiusauksiin, joita näissä ulkomaan kaupungeissa olisi ollut muuten pahakin välttää, sillä laivatoverien ajatukset uiskentelivat useinkin niissä.
Mutta kun päästiin merelle, missä ajatukset kävivät arkipäiväisemmiksi, elämä yksitoikkoisemmaksi ja ympäristö vereksiä vaikutuksia luomattomaksi, niin silloin palasi entinen soimaaja. Se palasi eikä lähtenyt pois, ennenkun ensimmäisessä satamakaupungissa, jossa hän taas viinillä kasteli murheisen sydämmensä juuria ja näki mielikuvituksessaan Suomansa suuret silmät niin kirkkaina ja hänen povensa aaltoilevan lemmen yltäkylläisyydestä häneen.
Mutta merellä myrskyn alkaessa oli hänen aina hirveä olla. Vielä kauheammaksi olisi käynyt hänen sieluelämänsä sen kestäessä, ell'ei hän olisi koettanut hääriä kannella muiden mukana, joll'ei muuna niin kapteenin apulaisena, minä oli valmis hakemaan yhtä ja toista tarvittavaa kajuutasta.
XIII.
— Voi saamari, että tuon Yrttiahon piti tulla kipeäksi! Niin mainio mies, kerrassaan verraton! päivitteli kapteeni Ristolle kajuutassa heidän syödessään päivällistä.
Risto ei vastannut mitään. Kaatoi vain viinaa jo toisen pikarin itselleen ja kulautti kurkkuunsa.
— Mutta tekään ette ole sama kuin ennen. Te näytätte väliin minusta siltä kuin te kärsisitte ja vielä kovasti kärsisitte. — Antakaapa minullekin viinaa! Mikä teitä vaivaa?
— Arvattavasti merielämän outous. Minua kyllästyttää jo tämä yksitoikkoisuus. Ei viikkoihin näe muuta ympärillään kuin vettä, vettä ja vielä sittenkin vettä.
— Niin — meri ei rakasta pikaista veljeyttä. Vasta vuosien päästä tullaan sen kanssa siksi, vakuutti kapteeni.
— Oletteko te mieluummin merellä kuin maalla?
— No kymmentä kertaa! Maalla nukutaan; merellä — täällä tehdään sitä silloin kuin sopii.
— Täällä tuota vasta saisikin nukkua.
— Niin tyhjäntoimittajat, sellaiset kuin te — suokaa anteeksi, minä sanon leikillä.
Tuo kapteenin leikki pisti taas Ristoa liian syvälle. Hän oli loinen tässä elämässä, tarkoitukseton ja hyödytön. Hän söi ilman ansiota toisen leipää, joi toisen juomaa. Se häntä vielä rasitti, vaikka hän hyvin kyllä tiesi, ett'ei kapteeni tuolle vieraanvaraisuudelleen mitään arvoa pannut. Hän oli rikas poikamies, kuletti omaa laivaansa ja elätti kotikaupungissa vanhaa äitiään kuin ruhtinatarta.
— Minäpä vien tuosta vähän Yrttiaholle portviiniä. Se ei tee pahaa sairaalle ja väkijuomista hän on aina pitänyt, tuumi kapteeni, otti viinipullon ja pikarin ja lähti kajuutasta.
— Viinasta se on Yrttiaho pitänyt jos pitänytkin. Eikö lie sillä itsensä heikontanutkin. Aina kun hän on satamassa, elää hän kuin sika maihin päästessään. Juo ja mässää, puuttui puheeseen kapteenin mentyä perämies, joka oli aivan ehdottomasti raitis ja vihasi juoppoa kuin kuoleman ruttoa.
— Yrttiaho on vielä nuori. Mies on pulska ja toverien suosikki. Ottaa lasin sieltä, toisen täältä. Tahtomattaankinhan sellainen pidetty mies humaltuu, puolusteli Risto.
— Kyllä saakeli se osaa itsekin ostaa. Saisitte tulitikun kanssa etsiä penniä häneltä, kun hän on kaupungissa ollut, ettekä löytäisi. Miehellä on kotona vanha äiti, joka saa sikareja ja nisusisia kaupitella pitkin porvarien pirttejä hengissä pysyäkseen. Poika juo kaikki, mitä irti saa, puhui tuimasti perämies ja katsoi vihaisesti Ristoa, joka jo kolmatta ryyppyä itselleen laitteli.
— Mutta merimies hän on mainio.
— Ensi sijassa hän on suuri juoppo. Ja joka kerran on sitä, on vähän muuta, sanoi perämies ja nousi ylös pöydästä mennäkseen omaan koppiinsa.
Tuo perämiehen puhe sai Riston vähän ajattelemaan omaa itseään. Tässähän hänkin tillikoi viinan kanssa kuten luuvaloinen matruusi — hän, joka oli naimaretkellä! Eikä Risto voinut kieltää sitä itseltään, että hän viime aikoina aina koetti päivällispöydässä saada itselleen pientä humalaa, sillä siten kului iltapäivä hauskemmin joko hereillään tai nukkumassa. Merellä tarjosi kapteeni harvoin iltasin totia.
Kapteeni tuli takaisin, valitti, että Yrttiahon tila käy vain pahemmaksi. Kuume nousee pelottavassa määrässä ja lääkäriä puuttuu. Hänen oma taitonsa on siinä suhteessa kovin vähäinen ja lääkkeetkin ovat vanhanaikuisia, mitä laivassa on. Sääli miestä! Sääli nuorta miestä, sellaista merimiestä! päivitteli kapteeni.
Risto imasi vielä lasin viiniä, sytytti sikarin ja meni koppiinsa pitkälleen. Siinä maatessa tunsi hän, miten hänen henkensä tuoksahti väkevälle paloviinalle ja sikarille. Siitä ei varmaan Suoma pitäisi, juolahti hänelle mieleen. Sitä lemua juoksisi hän pakoon kuin tallin tuoksua. Mutta mietteissään luki Risto kaiken tuon hajun yksinomaan meren syyksi. Miksi se kiusasi ja kidutti häntä?
Riston ajatukset kävivät tuossa maatessaan alituisesti raskaammiksi. Hän näki vain edessään paksua tupakan savua ja tunsi nenässään paloviinan hajua, kunnes hän nukahti siihen päivällisen päälle.
Seuraavana päivänä sai elämä laivalla yleensä surullisemman muodon, sillä kaikki kumppanit ottivat osaa Yrttiahon kovaan kohtaloon. Tuo nuori mies, jonka kasvot olivat niin tumman väkevät kuin olisivat ne olleet pronssia, jonka huulet olivat niin täyteläiset, melkein lihalliset ja silmät vilkkaat ja kirkkaat kuin kauriilla, oli muutamassa päivässä muuttunut laihaksi, kalvakaksi olennoksi, jonka huulet olivat kiini hampaissa ja posket kuopalla. Sysimusta tukka, joka valui alas otsalle, oli ikäänkuin mustana hautatauluna tuon raunioituneen naaman päällä. Koko viime yön oli hän hourannut, puhunut hirveitä itsestään ja nakellut ruumistaan, jotta koppi oli ruskannut. Kapteeni viihtyi melkein isällisellä hellyydellä hänen luonaan ja tunsi Ristokin sääliväisyyttä miesparkaa kohtaan, sillä olihan se kerran pelastanut hänen henkensä.
Risto oli jotain puuhailemassa kajuutassa, kun kapteeni tuli sinne.
— Teidän pitää tulla lukemaan hänelle Jumalan sanaa. Hän sydämmestään pyytää sitä ja te olette siihen sopivin mies koko laivalla. Ei minusta ole eikä perämiehestä, tuskin muistakaan virren lukijaksi. Joutuun nyt! Teitä nyt todella täällä tarvitaan, puhui kapteeni.
Risto seisoi vaiti ja oli kuin hätääntynyt. Tuo oli outo pyyntö hänelle.
— Joutuun nyt! Eikö teillä ole uskonnollista kirjaa?
Kapteeni ja Risto kuulivat samalla laivan keulapuolelta kajuuttaan, jonka oven kapteeni tullessaan oli jättänyt auki, Yrttiahon tuskan huudahduksen. Risto vavahti. Hän rupesi selailemaan kirjojaan ja löysi niiden joukosta äidin lähettämän uuden testamentin. Sen kanssa he lähtivät, kapteeni ja Risto, Yrttiahon koppiin, mutta jokainen askel, jonka Risto sinne päin otti, oli hänelle vastenmielinen ja mielellään olisi hän sen peruuttanut. Yrttiaho oli muutettu kirvesmiehen erityiseen hyttiin pois muista miehistä jo sairautensa alussa. Siellä haisi kova kamvertti, johon seottui puusepänlakan löyhkä. Sinne nyt istuutuivat kapteeni ja Risto jonnekin sopivaan koloon.
— Voi, herra maisteri, lukekaa minulle Jumalan sanaa! Minua riivaa paholainen, minä olen jo kuin tulisilla hiilillä, ruumistani polttaa, sieluani karvastelee ja minä näen outoja näkyjä, hirveitä, mustia ja muodottomia olentoja, jotka minua ilkkuvat, läähätti Yrttiaho vuoteeltaan, jossa hän makasi likaisten merimiesriepujen seassa laivan isolippu peittonaan, sillä parempaa peitettä hän ei tarvinnut, kun hänellä muutenkin oli niin hirveän kuuma.
Risto alkoi lukea ääni melkein vavisten kohtauksen outoudesta: "Sillä jos sinä suullas tunnustat Herran Jesuksen ja uskot sydämmessäs, että Jumala on hänen kuolleista herättänyt, niin tulet sinä autuaaksi. Sillä sydämmen uskolla me vanhurskaaksi tulemme ja suun tunnustuksella me autuaiksi tulemme. Sillä Raamattu sanoo: jokainen kuin uskoo hänen päällensä, ei pidä häpiään tuleman. Ei ole yhtään eroitusta Juudalaisen ja Greekiläisen välillä, sillä yksi on kaikkein Herra, rikas kaikkein kohtaan, jotka häntä rukoilevat. Sillä jokainen kuin Herran nimeä avuksensa huutaa, tulee autuaaksi."
Risto keskeytti. Hänen oli melkein tuskallista jatkaa. Oma sydän raivosi rinnassa ja tuolla lavitsalla läähätti toinen sydän. Se janosi Jumalan sanaa. Hänestä itsestään tuntui, että sen kalleus hänen huuliltaan hupeni mitättömiin; hän saastutti sen kelpaamattomaksi kuin myrkkyhappo terveen ilman.
— Lukekaa lisää, pyysi sairas.
— Lukekaa lisää, säesti kapteeni hytin yhdestä loukosta, jossa hän istui kädet ristissä polvillaan.
Risto jatkoi. Hytissä oli äänettömyys, koko laivassa äänettömyys, sillä kaikki tiesivät, mitä tehtiin kirvesmiehen hytissä. Ja tuo pieni hytti oli tuota pikaa muuttunut vähäiseksi kirkoksi, jossa Jumalan sana kaikui seinästä seinään ja vielä uloskin siitä. Se kokosi hytin ovelle merimiehiä, jotka hartaina kuuntelivat lukemista. Risto lämpeni lukiessaan. Hänen äänensä kohosi. Hartaushetkelle antoi syvempää arvoa sairas tuossa, joka minä hetkenä tahansa voi olla ruumiina. Se oli silmien edessä oleva todistus elämän arvottomuudesta ja kuoleman voimasta. He pitivät hartaushetkeään kuin vereksellä haudalla, jolla olevat kaikki äsken ovat saaneet tuntea piston siitä, kuinka lyhyt on ihmiselämä. Enin liikutettu oli sairas. Hän nyyhkytyksillään säesti lukua, kyynel tipahti jo jonkun toisenkin hellätuntoisemman merimiehen silmästä.
Yrttiaho pyysi saada puhua kahden kesken Riston kanssa. Muut poistuivat. Kapteeni lähti vitkastellen kuin karhu pesästään, sillä hän ihmetteli, mitä tämä merkitsisi. Oliko heillä ollut joitakin yhteisiä tuumia? Vai tahtoiko Yrttiaho laivassa asettaa Riston ensimmäiseen sijaan ja hänen toiseen? Mutta äkkiä valkenikin kapteenille. Se uskottelee Ristoa papiksi lukevaksi ja pyytää synninpäästöä. Ristolta synninpäästöä, joka ei suvainnut papeista puhuttavankaan!
Ristoa itseäänkin vaivasi jääminen yksin Yrttiahon kanssa. Sairas ei aluksi puhunut mitään. Katsoi vain ajattelevasti hyvin matalaan kattoon, jossa roikkui pieni, nuoritettu puulaiva, siirsi siitä sitte silmänsä jalkapohjiinsa ja oli vaiti. Mutta jotakin hän aikoi puhua. Kasvojen piirteet olivat levottomat ja ulkomuoto hermostunut. Nyt katsahti hän arasti Ristoon, jonka silmät olivat lattiassa ja joka odotti Yrttiahon puhuvan hänelle jotain ahdistavaa kuulla.
Jo rohkeni Yrttiaho alkaa puhua. Hän paljasti Ristolle kuin sielunpaimenelle ainakin koko syntisen elämänsä, kertoi hänelle historioita sen yksityiskohdista, miten hän oli valhetellut, pettänyt, juonut…
Risto havahti. Kohtaus alkoi pian tulla liian painavaksi hänelle.
— … ja… ja äidistään ei hän ollut ollenkaan pitänyt huolta… Nyt hän kuolee… mutta saako hän anteeksi syntinsä…?
Risto ei voinut vastata. Mielellään olisi hän karannut ulos koko hytistä.
— Niin… en… minä… saa… anteeksi! vaikeroi Yrttiaho.
Nyt Risto lähti pakostakin. Tuossa hytissä oli hän kuin elävältä ruumisarkussa. Hän ei voinut siinä hengittää, hän tukehtui…
— Voi elkää jättäkö minua yksin! kuuli hän mennessään Yrttiahon vaikeroimisen.
Kiireen pikaa kävi hän hakemassa kapteenin Yrttiahon luo. Itse hän pakeni kajuutan syrjäisimpään soppeen ja purskahti siellä valtavaan, äänekkääseen itkuun.
Siellä viipyi hän kauvan oman itsensä tutkistelemuksissa. Kun hän meni sitte kajuutan ruokasaliin, tuli sinne juuri kapteeni ja ilmoitti, että Yrttiaho on kuollut. Tuliko hän millään tavalla lohdutetuksi, ei Risto uskaltanut kysyä.
Ei tänä päivänä olla syöty, ei juota, vaikka oli jo iltaan päästy. Laivan keittäjä alkoi laitella kajuuttaan illallista ja valmisti sen, mutta yksinään sai perämies nyt sitä syödä. Kapteeni ja Risto eivät huolineet ruuasta.
Olisi ollut Yrttiahon vuoro olla vahtina kannella. Risto tarjoutui hänen sialleen, sillä nukkua ei hän kuitenkaan saattaisi. Ennen ei hän ollut ollut vahdissa, mutta nyt hän tahtoi olla. Se oli pyhä palvelus vainajalle, joka oli kerran pelastanut hänen henkensä. Kun oli aivan rasva tyven, laittautui vahti-vuorossa oleva toinenkin puoli miehistöä pitkälleen ja Risto jäi yksikseen valvomaan, sillä tuulta ei tulisi arvattavasti ennenkuin auringon noustessa.
Oli pimeä kuin pussissa. Signaalilamput kiiluivat laivan kupeilla, mutta niiden hehku oli kuin kiiltomadon hohde öisessä, pilkkopimeässä seudussa. Ne vilkkuivat kyllä kauvas yön silminä, mutta ympäristöään ne eivät päässeet valaisemaan. Kaikki oli laivassa niin hiljaan, jotta Risto kuuli oman sydämmensä lyönnin. Koko ympäristö oli niin hengetön ja sanaton, ett'ei kuulunut edes yhtään huokausta, ei nukkuvan kuorsaustakaan. Meri oli vaiti, ja vaiti olivat laivan purjeet. Ei edes nuorat vavahtaneet. Eikä näkynyt mitään muuta kuin signaalilamppujen hienon hieno valojuova, mikä heijastui kohdalle meren pintaan. Oli kuin kuoleman ja tyhjyyden henkäys olisi käynyt yli koko ympäristön. Ja sitte vielä tiesi Risto kirvesmiehen hytissä olevan kylmän ruumiin…
Ääntä saadakseen kulki hän laivan kannella. Hän kuuli nyt omien saappaidensa tahdikkaan astunnan. Sekin tuntui vieraalta ja vaivasi häntä. Hän jäi yhteen kohti hyräilemään laulua. Mutta äänessä kajahti kummallinen, vieras sointu. Risto mietti, että on parasta olla hiljaa tässä läpinäkymättömässä pimeydessä, jossa itse voi itseään pelotella.
Hänestä tuntui kuin joku näkymätön paha henki vaanisi häntä ja tuossa paikassa heittäisi verkkonsa hänen päälleen. Rintaan nousi hänellä pelokas alakuloisuuden tunne. Hän oli kuin vieras itselleen ja hänen sielunsa tuntui karkaavan pimeyteen, hajoavan tuohon sanattomaan ja kaameaan ympäristöön. Kaikki paha, mitä hän oli tehnyt, alkoi elää hänen silmissään. Se kouristeli hänen sydänraukkaansa, mikä oli pelosta kitistynyt, sillä Yrttiahon haamu oli takaapäin kuiskaavinaan hänen korvaansa: "En saanut anteeksi minä, etkä saa sinäkään!" Risto vapisi kuin pakkasessa. Hänen mielensä teki huutaa pelosta, sillä joka hetki oli hänen päälleen putoavinaan joku raskas paino, joka uhkasi lytistää hänet hengettömäksi. Nyt varmaan joku kuiskutteli hänen korvaansa. Hän huudahti säikähdyksestä ja kaatui pyörtyneenä laivan kannelle…
Kun hän tointui, löysi hän itsensä seljällään makaamassa kannella silmät kohti nousevaa kuuta, joka virtanaan valoi hopeaa äänettömälle merelle. Kaikki oli vielä laivassa hiljaa. Kukaan ei siis tiennyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän hypähti ylös, tunsi voimainsa palautuvan ja asettui nuoritusta vasten katsomaan kuuta, jonka kylmä hohde virkisti häntä.
Seuraavana päivänä laskettiin Yrttiahon ruumis laivan isoon lippuun käärittynä kirvesmiehen kokoonkyhäämässä, höyläämättömässä arkussa mereen. Kapteeni pakotti Riston lukemaan hautausluvut. Sen teki hän kuin unissaan. Hänen piti olla pappina — vastoin tahtoaan.
Koko loppumatkan oli Risto murrettu mies. Hän rakasti yksinäisyyttä ja puhui vähän.
XIV.
Oli päästy New Yorkiin. Risto oli majoittunut yhteen kaupungin hotelleista, jonne kapteeni oli hänet saattanut. Laivasta lähdettäessä oli hän uskonut kapteenille, millä matkalla hän oli. Kapteeni oli pudistanut päätään, mutta ei ollut puhunut mitään. Auliisti oli hän antanut rahat, jotta Risto kohta voisi matkustaa Suoman luokse. Tuossa suuressa kaupungissa tunsi Risto itsensä hyttyseksi, joka räpäköi avaruudessa. Sen kummallisuuksille oli hän kuollut. Jo seuraavana päivänä aikoi hän matkustaa, sillä hänen täytyi päästä matkansa määrään, jotta loppuisi tuo sielun sairaus, mikä viime aikoina oli häntä niin hirveästi rasittanut.
Mutta kun hän illalla asettui maata yksinään ravintolan puhtaan kylmälle vuoteelle, kohousi alakuloisuus kahta kamalampana mieleen. Se pimensi hänen sieluaan, jotta itku mieli nousta kurkkuun. Ja huoneessa oli niin kovin pimeä. Ainoastaan jostain vastaisesta korkeammalla olevasta ikkunasta hämyinen valon läikkä leikkautui seinään hänen huoneensa ylimmäisen ikkunaruudun lävitse. Mutta se oli niin heikko. Toi vain mieleen signaalilampun vienon kajanteen silloin vahtiyönä pimeällä Atlantilla.
Ja miksikä taas tuo raskaus painoi hänen sieluaan? Miksikä silmät olivat näkevinään nousevan kaikellaista kamalaa tuolta pimeästä huoneen loukosta, missä hän tiesi olevan kulmittain sohvan ja pöydän sen edessä parine nojatuolineen? Miksikä sydän löi tavallista kovemmin ja vieno värisy karsi selkärankaa?
Hän koetti olla ajattelematta. Mutta häntä vaivasi luulo, että joku vieras oli huoneessa. Hän oli kuulevinaan sen salaperäistä hengitystä ja tuntevinaan pehmeää kosketusta peitossa. Se oli sellainen näkymätön ja ruumiiton, mutta kuitenkin tunnettava olento. Se nyt maistoi vettä juomalasista tuosta tuolilta, minkä hän oli nostanut itseään varten vuoteensa viereen riisuutuessaan. Ja nyt se hengitti hänen kasvoilleen…
Kuuma hiki tiukkui Riston ruumiista. Ei! Hänen täytyi ottaa tuli. Ripeästi ja ikäänkuin peljäten omia askeleitaan hyppäsi hän pöydän ääreen ja raapasi tulen. Sen valossa hän silmät suurina katsoi ympäri huoneen vainuten jotakin. Mutta ravintolan suuri huone oli tyhjä ja vähine huonekaluineen jotenkin autio. Risto nosti palavan kynttilän tuolille vuoteen viereen. Sitte taas hän paneutui maata. Mutta aina väliin täytyi hänen aukaista silmänsä ja tarkastaa perin pohjin, ett'eihän huoneessa ollut vain ketään muuta.
Lopulta hän nukahti ja hän näki unta olevansa kotona äidin luona. Siellä oli kaikki iloista ja valoisaa. Vaarikin oli niin hyvä ja väkisellä painoi kultarahaa Riston kouraan. Ja äiti suuteli ja syleili, iloitsi ja riemuitsi.
Tuo uni virkisti Ristoa. Hän tilasi aamulla kahvia ja joi sitä. Ja sitä tehdessä iskeytyi outo tuuma hänen päähänsä: hän lähtee kotiin Suomeen. Hän oli jo kylläksi kärsinyt, enempää ei hän tahtonut. Jo viime aikoina merellä ollessaan oli Suoma hänen silmissään tummunut naisena äitiin verrattuna. Se vaati paljon, mutta antoi vähän.
Ja mitä oli tuo nainen äitiin verrattuna hänelle antanut? Hyviä opetuksia, ei muuta. Mutta olihan se kieltäytynyt mahtavista naimisista hänen tähtensä. Niin itselleen vastenmielisistä naimisista. Eikä hän ollut häneltä mitään ryöstänyt. Tyttö oli kaikin puolin vapaa tekemään uusia liittoja. Mitään ei hän ollut häneltä ottanut, mikä kahlehtisi tytön vapautta. Ei edes kihlasormusta oltu vaihdettu. Ja yht'äkkiä selvisi hänelle, ett'ei hän tulisi onnelliseksi Suoman kanssa. Mistä se nyt tuo tunne tuli, sitä hän ei voinut selittää, mutta niin vakuuttavana se iskeytyi mieleen.
Nyt oli päätös tehty. Hän lähtee Suomeen.
Taas monen pitkän kuukauden takaa mieli tyyntyi. Oneuden tunne vähitellen irtautui pala palalta Riston rinnasta. Sinne valui tuollaista viileää tyytyväisyyttä, sellaisen sydämmen kevätilmaa, jossa talven tuimuus on pitkät pimeät tapellut eikä kesän tulosta ole ollut tietoa. Tuollainen tunnelma ei pane päätä ilosta pyörälle, sillä ei sillä ole voimaa veriä kiihottaa, mutta silti se luo sieluun jonkinlaisen kalpean kangastuksen onnesta ja sen tuomista mielialoista.
Ensimmäisessä höyrylaivassa, mikä meni Europpaan, matkusti Risto takaisin kotimaahansa. Suomalle oli hän jo kirjeessä antanut ikuiset hyvästit.
XV.
Risto istui nyt taas kotimaansa pääkaupungin muutamassa matkustajahotellissa. Hän oli saanut itsellensä rauhaisan huoneen ja hän koetti siellä oikein keinotekoisesti luoda mieleensä onnen kuvia. Hän kuvitteli, miten suuresti äiti ja vaari ihastuisi, kun näkevät hänet taas. Hän rupesi suunnittelemaan herttaista sähkösanomaa kotiinsa, missä ilmoittaisi tulonsa. Kahden kesken hän sitte oikein lämpimästi kertoisi äidilleen ne kaihomieliset mielentilat, joita hän oli tuntenut merellä ollessaan sentähden, että oli hyljännyt äitinsä. Ja kyllä äiti antaisi anteeksi, kun kuulisi, miten paljon Risto oli surrut ja kärsinyt.
Risto kuletti sähkösanoman asianomaiseen konttoriin. Vilvoitellaksensa hän sitte asteli ulkona. Oli syystalvi ja ilma raitis. Se tyynnytti Ristoa. Kotona oli kaikki hyvin niinkuin ollakin piti. Risto koetti vakuuttautua, että niin oli.
Tuossa tuli muuan ylioppilastoveri vastaan. Se hämmästyi nähdessään Riston ja kääntyi mukaan. Kohdattiin toisiakin ja kaikki tervehtivät Ristoa erinomaisella lähentymisellä. Häneltä kyseltiin merimiesasioita. Risto kertoi kaikesta paksulla sukkeluudella kuin merimies konsanaan. Hänellä oli todellakin tässä suhteessa elämän kokemusta, jonka rinnalla noiden toisten eletty elämä oli aivan väritön. Eivät ne olleet koskaan käyneet etempänä tätä länsieuroppalaisuuden etuvartiota napapiirin seuduilla, eivät koskaan hengittäneet ilmaa, johon seottui maailman hyvähajuisimman kasviston tuoksu. Eivät he edes tienneet, kummoinen on valtameren aalto tai miten Atlantin maininki murtuu louhikoille; mimmoista on Lontoon ilma tai miltä näyttää sähköliekeissä yön pimeydessä Vapauden patsas New Yorkin edustalla. He ovat nähneet vain Suomen hedelmättömän kuusen, mutta hän Espanian kastanjat ja oranssilehdot. Sisiliassa oli hän omin käsin ottanut appelsiinin kasvuoksastaan; nuo tuossa sen silkkipaperiin käärittynä jonkun venäläisen hedelmäkauppiaan kädestä. Ja tutkailuillaan ne ikäänkuin huomaamattaan paljastivat Ristolle oman vähäpätöisen maailmallisuutensa.
Tultiin puistoon. Toverit kääntyivät siinä sijaitsevaan ravintolaan ja saivat Riston mukaansa. Puhetta siellä pitkitettiin. Koko ajan hienosesti ylisteltiin Ristoa luokkansa yrittävimmäksi ja kokeneimmaksi mieheksi. Lähteäpä merelle jungmannista nuori ylioppilas! Sehän oli suuremmoista ja monipuolista elämän käsitystä. Miksi hän oli lähtenyt merelle, sitä ei häneltä kukaan kysynyt.
Jokainen tahtoi kilistää Riston kanssa. Yksi joukosta alkoi hänelle nyt pitää puhetta. Etupäässä hän ihasteli sitä uskallusta, että Risto oli tohtinut vaihtaa ylioppilaselämän riemut merimiehen vaivoihin tutustuakseen monipuolisemmin elämään. Uutta tarmoa oli hän varmaan tuonut taskut täynnä mereltä. Lopuksi esitti hän merimiesylioppilaan maljan lopettaen sen säkeillä:
"Laer mig at blive en Mand, haardt proevede Hav! Laer mig at kaempe utraettet som Du, laer mig at blive Dig lig, dybtrullende Hav!"
Sitte pyydettiin Ristoa tanssimaan näytteeksi espanialaista merimiestanssia. Tuota ei ollut Risto kuulevinaan. Hän kaatoi itselleen täysinäisen lasin ja pyysi sananvuoroa. Siihen oltiin heti valmiit. Ja hän puhui melkein näin:
— Te, hyvät toverit, pikkumaisesti ihastelette muka minun rohkeuttani, että minä uskalsin merelle lähteä. Ei se ollut mitään rohkeutta, vaan heikkoutta läpeensä. Eikä minusta edes olisikaan merimieheksi, — yhtä vähän, luulen, teistäkään. Siihen vaaditaan jotain, mitä ei ole meillä, jotka kirjat ovat pilanneet. Maljanne! Viimeinen, minkä minä juon.
Samalla painoi hän lasinsa pöytään, heitti hyvästit ja poistui. Häntä ei saatu millään hinnalla viipymään. Tuolta itsensä ihailemisen korkealta huipulta, jonne toverit olivat ikäänkuin keinotekoisesti hänet asettaneet, lysäytti yhdellä kerralla alas toverin hänelle lausuma runo, joka piti muka olla hänen ylistystään. Mutta päinvastainen oli sen vaikutus. Se muistutti hänelle mieleen Suoman viimeisen hyvästin siellä kotikaupungin puistossa. Suoma oli myös silloin puhunut niin kauniisti taistelemisesta elämässä. Tulenhehkuvina väikkyivät nyt hänen silmissään hänen sanansa: "Lieneekö sinusta, Risto, koettelemusten mieheksi; lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka ei sorru olevien olojen taistelussa?" Ja mitä hän voi vastata? Min mitä?
Laittaessaan eteisessä päälleen päällystakkiaan kuuli hän salista toveriensa laulavan:
On tyyni nyt, yön hellä henki se povellensa painaa maan; nyt vait'on lehdon lintunenkin se oksalleen käy nukkumaan.
On tyyni nyt, jo rantamilla
käy tuuli uupuen levolleen,
pää kaino vaipuu kukkasilla,
ne uinahtavat rukoillen.
On tyyni nyt, niin kutsuvasti nuo tähdet taivaan välkähtää; oi rauhallisna ollos rinta, sa kohta saat myös levähtää!
Laulun loputtua lähti Risto eteisestä ja tuumi mennessään:
— Lepoa minäkin tarvitsen sekä henkistä että ruumiillista.
Hän tuli hotelliinsa ja siellä jäi hän yksinäisyydessään miettimään. Ja hän teki johtopäätöksiä, että elämä oli häneltä ryövännyt oman itsenäisyyden, taipumukset, lahjat eli kaiken sellaisen, josta hän ennen oli ylpeillyt. Hänessä vuosi jokin kohta. Ei hän enää ollut se, mikä ennen. Hän ei ollut sellainen luonne, joka näyttää suuruutensa vastuksien vaikeassa taistelussa. Myötäkäymisessä hänestä ehkä olisi voinut tulla jotain yli jokapäiväisyyden —, mutta kaiken tuon hän jo karisti pois haaveina.
Mutta isänmaa ja yhteiskunta! Eikö hänellä olisi velvollisuuksia niitä kohtaan? Risto naurahti ivallisesti. Suurta hänestä nyt ei koskaan tule ja pienille on parasta, ett'eivät milloinkaan haaveksikaan niistä kovin paljon. Kaikki sellainen yltiöpäisyys herättäisi naurua, kun ei ole takana vankkaa toimintaa. Noiden pienten on parempi, että tyytyvät kunnolla täyttämään sen, mikä on sattunut heidän kohdalleen. Ja pieni olisi hänkin oleva. Eturivin mieheksi hänestä ei enää olisi. Joukon jatkona ehkä vielä jossain menisi. Ja onhan sitä siinäkin. Ehkä voi hän vielä jouluna ja juhannuksena innostuakin.
Mutta oliko hän sitte väsynyt? Lepoa hän tarvitsi, lepoa, lepoa —.
* * * * *
Seuraavana aamuna kun Risto heräsi, oli häntä jo sähkösanoma odottamassa. Se oli lyhyt. Hän luki: "Äitisi kuollut kolme päivää sitte. Ruumiina maan päällä. Tule heti kotiin. Muffa."
Riston päässä meni kaikki ympäri. Hän solahti sohvalle taaksepäin, pyörtyi siihen ja oli tainnoksissa pari kolme minuuttia. Sitte hän virkosi. Mutta jänteistä tuntui olevan poissa kaikki luja aines ja ruumiista voiman tenho: Hän rupesi nousemaan, mutta putosi uudelleen sohvalle. Hän laskeutui makuulleen ja päässä särki kuin olisi siellä veitsellä ratkottu. Hän makasi liikkumatonna muutaman kymmenen minuuttia, kunnes kohtaus oli ohitse. Ja se menikin pois. Hän tilasi rautavettä ravintolasta, ryyppäsi sitä ja alkoi laitella tavaroitaan järjestykseen kerjetäkseen vielä tänä aamuna pohjoiseen junaan. Pian oli kaikki tehtynä. Palvelijan antoi hän toimittaa tavaransa asemalle. Itse hän lähti sinne, kävelemällä. Ulkona oli kostea sää, sillä yöllä oli satanut nuoskeaa lunta. Kalossi litisi astuessa käytävää. Risto kulki kuin ruumissaatossa, veltosti ja hitaasti. Mitään repäisevää voimaa ei hänen kävelyssään ollut, sillä se olisi vaivannut häntä.
Hän oli junassa menossa kohti pohjoista kotiaan. Ilma oli kylmenemään päin. Sen kylmemmäksi se kävi, kuta pohjoisemmaksi tultiin. Vastaan tuli lunta, pakkasta, pyryä ja hyydettä. Oltiin menossa kohti viluja ja pimeyttä. Junan kiitäessä kinosten halki, ohitse lumisten korpikankaiden ja jäätyneiden vesien istui Risto jäykkänä ja sanatonna vaununsa penkillä. Hän oli harmaa kasvoiltaan ja silmissä värehti jotain surumielistä.
Jo häämöitti toisen päivän illalla rauhallinen kotikaupunki lumisten risukkojen takaa. Sen kellotapuli kohosi hänen mielestään kohti valjua taivasta kuin hyyteinen, kylmä risti talvisen haudan kummulla. Rakennusten savupiiput ympäröivät sitä alempana tyynen hiljaisina kuin kummun syrjiin työnnetyt mustat kasvien tynget, jotka talvi on vikuuttanut ja joissa ei ole mitään voimaa eikä elämää. Näytti kuin natajava pakkanen olisi laskeunut taivaasta kangistavana sen päälle, kuolettanut kaikki ja ripotellut sitte kalman päälle valkoista lunta. Koko kaupunki oli Ristosta kuin suuri hautakumpu. Ja tuo hautakumpu säilytti hänen äitinsä mustan ruumisarkun, jonka kääreliinat eivät olleet saaneet kyynelpisaratakaan häneltä…!
— Huu — vii — vih! vihlasi juna mennessään pienen sillan poikki.
Risto koetti tyyntyä näennäisesti: Hän antoi junan viedä, viilettää hiljalleen, hyssytellen. Se ikäänkuin potkasi aina itselleen uutta vauhtia ja taas luisui talvisissa kiskoissaan. Tuo veturikin täällä pohjoisessa, jossa se pian laskisi viimeiselle tallilleen maan päällä, ei tahtonut niin ilmaa repiä eikä ihmisiä häiritä kuin eteläisemmillä syntymäpaikoillaan. Se ymmärsi mukautua ympäristöönsä, antaa arvoa Pohjolan palelluttavan talven tainnoksissa olevalle luonnolle. Harvoin se vihelteli eikä viiltävässä vihunnassa sanottavasti rautojaan rämistellyt. Se toi vain hiljalleen muassaan paria kolmea matkustajaa, samallaisella melulla kuin kaupungin porvarin renki ajoi syöttiläällä suoloja kotiin rantamakasiinista.
Se tekikin hyvää Ristolle tällainen hiljainen tulo. Siinä voi koota itsensä ja hengittää varalle syvä henkäys. Ja kun juna pysähtyi asemalle, pysähtyi se sellaisella vauhdilla, että sitä tuskin huomasi. Se ikäänkuin uupui vähitellen väsymystään siihen.
Risto ei välittänyt ihmisistä, ei katsellut sivulleen eikä etsinyt tuttavia. Joku katse häneen ohjattiin, mutta sen pohjaa hän ei ruvennut tarkastamaan. Hän väitteli katsella ihmisiä kuin kipeäsilmäinen aurinkoa. Hän painui pimeään kaupunkiin ja astui riehuvin askelin sen lumisia katuja. Päälaella leiskahtelivat teaatterimaisesti revontulet ja niiden läikkyvä hohde väliin hulmahti täyteen paloonsa. Tähdet istuivat kiinteinä taivaalla ja olivat silmiä, joiden elämän syvyyttä ihmisen ajatus turhaan tarkasteli. Pakkanen vongahteli ilkeästi ja merijää väliin paukahti kuin olisi kanuunalla laukaistu. Pohjola eli omaa, täysinäistä elämäänsä. Muutamien penikulmien takana oli napapiiri. Hyinen Puhuri oli täällä kotonaan ja käytti täysiä isännän oikeuksiaan. Kun se nauroi, niin luonto vavahti ja kun se itki, niin itki se jäätä. Europpalainen elämän vilkkaus saapui ikäänkuin väsyneenä maininkina näille jäisille rannoille, tyrskähti niillä vielä heikosti viime kerran ja kohmettui lumiseen louhikkoon.
Risto ohjasi askeleensa vaarin taloon. Hän höyrysi sisäistä palavaa kylmässä ilmassa ja hänen sydämmensä lyönti kuului aina korviin asti. Valo tuikahteli pimeän tuijun liinasydämmessä ukon asunnon ikkunalla. Puoti oli kiinni ja luukuilla suljettu. Riston astuessa sisälle kartanoon kopautti juuri pakkanen tervehdykseksi rakennuksen nurkkaan. Olihan tämä silti kotoista, vaikka niin sanomattoman pikkumoista elämää.
Päästyään portaille tarttui Risto ravakasti ulko-oven ripaan, nykäsi ja kuuli sisällä eteisessä putoavan jotain seinältä, mutta auki ei ovi lähtenyt. Se oli säpissä. Risto nykäsi toisen kerran. Sisältä tuli joku äänettömin askelin, kysyi, kuka oli, ja päästi sisälle. Päästäjä oli vaari avojaloin ja liinavaatteissaan. Ei ukolla ollut mitään sydämmellistä tervetulosanaa Ristolle lähettää vastaan; pakeni vain kiiruusti ulkoista pakkasta sisälle vuoteeseensa.
— Oletteko jo levolla? kysyi Risto, riisui turkkinsa ja istahti hengästyneenä tuolille.
Hänestä tuntui kuin olisi hän saapunut perille autiolle arolle, josta puhalsi vastaan kylmä tuuli ja jossa silmä sairastaa näkemisistään.
— Viime päivät minä olen maannut läpeensä, puhui ukko ja vetäsi syvältä henkeä, jotta peitto eli.
— Ja äiti se on kuollut? puhui Risto nöyrän hiljaisesti.
— Kuolee ihminen vähemmästäkin surusta! ärähti ukko.
— Oliko se vihainen minulle?
— Vihainen! Säälitteli vain, ett'ei sinusta tullut miestä. Siitä asti kuin sinä olit muka Amerikkaan mennyt, kitui se, kunnes katkesi. Voi sentään, Jumala paratkoon, ihmislapsia! Miksi se tuli sinne merellekin lähtö?
Ukko kääntyi valittaen toiselle kyljelleen aivan välinpitämätönnä
Ristosta.
— Sinne ajoi sisäinen tuska ja toivottomuus. Ja ehkä isältä peritty verikin. Mutta missä äidin ruumis on…?
— Puotikamarissa hän on hankittuna. Odotin sinua tulevaksi, ennenkun laitoin ruumiin siunattuun multaan. Kohta tästä minäkin pääsen sinne — kuka hänet sitte minut haudanneekin…
Risto sytytti kynttilän ja meni puotikammariin. Hänestä tuntui kuin olisi hän maan alla matkalla jonnekin hautaan. Hän tuli perille, valasi kynttilällä äidin kasvot ja tunsi silmiensä käyvän kosteiksi. Kädessä oleva kynttilä vavahti. Hän laski sen tuolille ja polvistuen painoi otsansa ruumisarkkua vasten ja jäi siihen.
Mutta ennenkun hän siitä nousi, oli hän tehnyt päätöksen, että hän rupeaa papiksi. Nyt tunsi hän kutsumusta. Kaikki oli ollut hänen mielestään vain edeltäkäypää valmistusta; hänen kova sydämmensä oli pitänyt nöyrtyä ja hänen itsensä saada kärsiä luihin ja ytimiin asti. — — —
* * * * *
Muutaman viikon takaa sai hän kirjeen Suomalta. Hän luki siitä vain seuraavan: "Sinä heikko! Erehdyin sinun suhteesi. Olitkin vain puoliluonne…"
Risto työnsi kirjeen palamaan, mutta kuitenkin hänestä tuntui kuin toinen puoli hänen sydäntään palaisi yhdessä kirjeen kanssa.