— Ja uskoivat?
— Vielä tuota kysytte!
— Mutta eihän sinun olisi tarvinnut nyt vielä ottaa velkaa?
— Omasta takaa on aikomus tästä puoleen elää.
— Etkä minulle puhunut mitään. Taisit pelätä, ett'et saakaan.
— Oho! Se ei koskaan johtunut mieleenikään. Mietin vain, otanko viisi tuhatta vai viisi sataa, keksi Risto leveästi.
Äidille oli mieluista kuulla ja nähdä Riston puuhia. Osottihan tuo oikeaa miehen kuntoa, yritteliästä mieltä.
Syyslukukauden alussa matkusti Risto äitineen Helsinkiin, hän itse lukemaan lakitiedettä, mutta äiti pitämään täyshoitolaisia. Taas sai hän lähtiessä Suomalta kukkakimpun, mutta ei mitään muuta, vaikkapa hän olikin koettanut tinkiä tytöltä ikuista rakkauden valaa itselleen.
VI.
Helsingissä vuokrasi Mustaparran leski itselleen kolme huonetta ja kyökin muutaman laitakadun varrella, huoneiden vuokrat kun olivat keskemmällä kaupunkia kovin kalliit. Katu loppui siinä pian suureen kivilouhokseen. Näköala huoneista oli pimeä ja iloton. Työkansan olutpuoteja ja ruokakauppoja oli läheisyydessä, joista ympäristöön levisi oma hajunsa ja ilmaan oma raskautensa. Talo missä hän asui, oli suuri puutalo, joka sisälsi noin kolmekymmentä huonetta. Ihmisiä siinä oli kaikellaisia, mutta paraasta päästä sellaisia puoliherramaisia käsityöläisiä, joiden puvuissa, niin pääkaupungin mallisia kuin olivatkin, loinen elukka ei ollut tapaamaton olento. He lemusivat omaa kotoista löyhkäänsä ja puhuivat paksuja tyhmyyksiä, mutta aina muistaen herrasarvonsa muka.
Väliin soi koko kartano riidasta ja torasta, huudoista ja kirouksista, kun eukkojen kesken oli syntynyt kina lapsistaan. Niitä olikin kokonainen armeija kartanossa, paljasjalkaisia, kuluneissa koristelluissa ketineissä, naamat liassa ja suut täynnä huutoa tai rumia sanoja. Se oli hirveää mellakkaa silloin, toinen ei kuullut toistaan, sähistiin vain vihasta punaisina, karjuttiin, poljettiin jalkaa ja syljettiin ikäänkuin he olisivat tahtoneet syödä toisensa. Ja silloin muuttuivat rouvattelemiset kamalimmaksi herjaukseksi ja muistettiin toistensa pahimmatkin synnit.
Riston äiti kuunteli rintojaan painellen tätä elämää. Mutta hänet sekotettiin joukkoon, kun oli ensi alussa joskus heidän kanssaan muutaman sanan vaihtanut. Lopulta näki hän paraaksi olla heille mykkä kuin kivi.
Heidän talonsa omisti eräs leski, joka miehensä kuoltua oli lisännyt maailmaa parilla uudella tulokkaalla. Se oli pulska ja lihava ihminen, verevä ja väkevä, joi olutta ja kulki erinomaisen koreassa puvussa. Oikein hakemalla etsi hän miesten seuraa, eikä niitä puuttunutkaan: nuoria kisälliä taskussa punssipullo, merimiehiä sievässä humalassa, lakki takaraivalla, ja elähtäneitä leskimiehiä huulilla tehty hymy. Ja aina oli leski rahan puutteessa. Riston äidiltäkin oli hän kerjennyt noplia hyvän summan edeltäpäin ja välillä oli olemassa kova vuoden vuokrasopimus, ett'ei päässyt hän pois muuttamaan, vaikka olisi sitä sydämmestään halunnut opittuaan tuntemaan talon tavat, sillä kaiken hyvän lisäksi asui vielä talossa muutamia sellaisia naisia, joiden luo issikat öisin toivat vieraita.
Äiti oli sanomalehdissä ilmoitellut itselleen ruokavieraita, ylioppilaita, jotka ovat vaatimattomia, mutta tahtovat puhtaan asunnon. Tulihan niitä katsomaan, moittivat huoneita pimeiksi, seutua ikäväksi ja menivät tiehensä. Tuli toisia, tinkivät maksusta ja tekivät samoin. Viimein sai hän neljä papiksi lukevaa, jotka tinkivät niin vähään, ettei hän voittaisi mitään, mutta pelosta, ettei hän saisi ketään, otti hän kuitenkin heidät. Saisihan edes huoneille vuokran. Ne asuivat puoli kuukautta, kauhistuivat kartanon elämää ja muuttivat pois. Pois olisi muuttanut Riston äitikin, mutta sitä tekemästä esti vuoden hyyrysopimus. Viimein sai Risto houkutelluksi pari omaa ylioppilastoveriaan heille asumaan. Äiti tiesi ne köyhiksi eikä hänen hellä sydämmensä sallinut ottaa niiltä enempää kuin että juuri tuli omilleen. Ne olivat vielä varattomampia kuin Risto. Kuinka hän sitte…?
Parikin huonetta jäi asukkaitta. Niiden tyhjyys pelotti äitiä, kun hän ajatteli, että aivan hukkaan menee kallis hyyry. Hän ilmoitti taas sanomalehdissä: konttoristeille tai muille siivoille nuorille herroille. Sydän ahdistuksessa odotti hän uusia vuokralaisia. Kohta tulikin muuan nuori mies. Hän puhui huonosti Suomen kieltä, sanoi olevansa insinööri ja teki varsin vaativia huomautuksia huoneista ja niiden sisustuksesta. Kysyi, onko ilmanvaihdostorvia, ovatko lattiat kylmät ja kuinka monenlaista lajia on päivällisessä. Äiti koetti selittää, kaunistellakin, vaikka olikin varma, ettei noin suuri herra tulisi hänen luokseen asumaan eikä hän osaisi sitä majoittaa. Mies oli hyvin arvosteleva, sanoi maksavansa vähän enemmänkin, kunhan hän saa kelpo hoidon ja puhalteli huoneet täyteen sikaarin savua. Sitte hän lähti. Ensi näkemältä näytti insinööri Punkt, jonka hän sanoi nimensä olevan, hienolta herralta äidistä, sillä hänen pukunsa oli muotikas ja koko hänen olentonsa käskevän ylimyksellistä. Eikä äiti uskonut, että hän tulisi uudeksi asukkaaksi, vaikka hän lähtiessään lupasikin ottaa yhden kammarin ja tulla tavaroineen huomenna. Mieliksi hän lie vain sen sanonut, mietti äiti.
Mutta seuraavana päivänä hän tuli ja talottui. Äiti ihmetellen katseli hänen tavaroitaan, joita oli pienonen, höyläämätön laatikko, jollaisessa lasitehtaat lähettävät tuotteensa maailmalle, tyhjä sikaarilaatikko ja muutamia poria, meisseleitä ja pistimiä siinä.
Sillä aikaa kun äiti oli valmistelemassa kahvia uudelle tulokkaalle, kerkesi tämä asettaa koko ammattinsa ikkunalle: pari suurta mustaa pulloa, joissa oli jotain hapon seotusta, niissä nauhoilla ympäröittyjä metallilankoja, jotain sähkön valmistamiskommervenkkiä, muutamia posliinisia telefooninastoja, pari sähkösoittokelloa ja telefoonin kuulostin. Ja ikkunaan oli tuota pikaa liisteröitynä valkonen paperikaistale seuraavalla kirjoituksella: "Telefonmekanikern ingeniören Agis Punkt uppsätter och reparerar alla slags elektriska apparater. Stort lager af elektriska varor."
Ja kun Mustaparran leski toi kahvea, tuumi herra insinööri osottaen laitoksiaan:
— Eikö se otta kaunis ulos?
Äiti oli valkonen ja punanen, tuskin pysyi tarjotin hänen kädessään ja kun hän pääsi kyökkiinsä, päästi hän ilmoille kaikella jännityksellä tukahduttamansa naurun, jotta seinät järisivät. Ihmetellen hän kertoi miehestä Ristolle hänen tultua luennolta. Risto otti hiivoja asiaksi, meni esitteleimään hänelle ja palasi kohta sydänalaansa naurusta pidellen.
Kyllä nyt olemme saaneet oikein sankari Agiksen asukkaaksemme, nauroi Risto äidille palattuaan kyökkiin mahtavassa honotuksessa, jonka äärimmäiset ääniaallot heikkona hyminänä kuuluivat herra Agiksenkin huoneeseen, joka paraikaa galvanoi — kuten hän Ristolle sanoi.
Mutta herra Agis oli hyvin mieltynyt asuntoonsa, haki taskuistaan jotain paperossin päätä ja asettui sitä sitte tyytyväisenä imemään. Nyt alkoi hän asettaa kaappiin vaatteitaan tuosta omituisesta lautalaatikosta ja syventyi hetkeksi niiden kehnoutta tutkimaan. Mutta murheen hän ei antanut rasittaa mieltänsä, vaan vihelsi iloista marssia ja asteli huoneen lattiaa kuin onnellisin olento maailmassa.
— Jasso pöytä olla valmis! sanoi hän iloisesti äidin kutsumukseen ruoalle ja astui saliin aterioimaan yhdessä Riston ja hänen tovereittensa kanssa. Risto esitteli herra insinööri Agis Punktin tovereilleen, jotka katselivat miestä arvonannolla, sillä hänen ulkomuotonsa oli sievä ja päällä oleva puku soma. Sen lisäksi oli käytöksessä kaunis pyöreys ja hänen tapansa syödä ylimyksellinen. Herra Agis oli käytöksellään pannut nuo talonpoikaisylioppilaat ujoilemaan itseään, mutta Risto tuskin voi olla nauramatta muistaessaan hänen purkkejaan ja yli olkansa hän kohteli herra Agista. Kun sitte päivällisen jälkeen Risto kertoi tovereilleen sen ympäristön, jossa tämä hieno sielu majaili, niin nauroivat he yhdessä, mille herra Agis varmaan olisi suuttunut. Itseään häntä ei enää nähty sinä päivänä. Oli vain varoittanut äitiä, ettei hänen tavaroihinsa saataisi koskea, sillä ne olivat hengenvaarallisia ja kuolema voisi olla seurauksena.
Sitten oli hän mennyt ulos. Ja kun äiti seuraavana aamuna meni viemään kahvia hänelle, tapasi hän matot lattialla kummallisesti läjässä, yhden vaatekappaleen siellä ja toisen täällä, itse herra Agiksen poksahtelemassa syvintä unta sängyssään ja tyhjän pullon sängyn vieressä. Äiti ymmärsi jo, kummoinen on hänen uusi asujamensa.
Mitään kauppaystäviä ei herra Agiksella näkynyt. Risto niitä odotteli hartaimmalla halulla ja käski äidinkin osottaa hänellekin, jos hän sattuisi huomaamaan. Mutta ei tullut ketään. Päivillä herra Agis jotain viilaili huoneessaan, mutta yöt hän oli melkein aina poissa. "Karhuja" hänen luonaan kävi ja renttumaisia herrasmiehiä. Äiti odotti maksoa huoneesta ja ruoasta puoli toista kuukautta, ennenkun meni velkomaan. Herra Agis ei ollut muistanutkaan, että on jo kulunut kuukausi. Hän lupasi viikon takaa maksaa, söi ja joi rentona vain.
Sitte muutamana päivänä tuli hänen luokseen hirveän äkäisenä eräs kaupungin räätäleistä. Ja hänen käyntinsä päättyi siihen, että hän vei mennessään herra Agikselta päältä hänen uuden muodikkaan pukunsa. Nyt otti äitikin hänet lujemmalle. Mutta sitte eräänä iltana hän lähti ulos eikä enää palannut. Sinne hän oli jättänyt huoneeseensa purkkinsakin isännättömiksi ja tuon melankoolisen lautalaatikon. Risto työnsi suutuksissaan purkit ja muut resut lautalaatikkoon, niin hengenvaarallisia kuin ne olivatkin, otti ikkunasta siihen liisteröidyn paperin ja painoi sen liistereineen ilmoituksineen laatikon kylkeen ja muutamana pimeänä iltana kuletti laatikon asiaankuuluvilla tiedonannoilla poliisikammariin. Sinne se jäi, mutta miehestä ei kuulunut sen enempää kuin että hän oli muutaman överstin poika ja ollut ennen teknillisen koulun oppilaana, mutta että kotonsa oli hänet hyljännyt.
Silloin saivat huoneet taas olla tyhjinä. Koko ympäristö kidutti äitiä päivä päivältä. Hän olisi jo mielellään lähtenyt pois koko kaupungista, mutta vuoden vuokrasopimus pidätti. Outo hän oli kaupungissa, ei tuntenut sen oloja ja tapoja ja sentähden hän ei voinut menestyä.
Vielä sai äiti asukkaikseen toisia: konttoristeja, virkaheittoja ja palkattomia, jotka syötyään aikansa näkivät paraaksi jättää maksamatta. Lopullinen tieto, minkä hän useastakin kuuli sitte, oli se, että nyt ovat jättäneet kaupungin. Äiti istahti silloin itkemään, mutta Risto puri hammastaan.
Seuraavan kesän loppupuolella oli mennyt sekä äidin säästö tuhat että Riston viisisataa markkaa. Eläneet he nyt olivat melkein vuoden pääkaupungissa ja Risto saanut hyvän alun luvuissaan. Mutta kun he sitte molemmat tulivat kohti pohjoista kotiaan, oli heidän käsityksensä Helsingin ruokavieraista kokonaan vastakkainen kuin heidän sinne mennessään.
"Muffa" veret laihoilla poskillaan pauhasi, että niinhän hän oli ennustanutkin. Mutta ei uskottu häntä, mentiin vain sinne.
— Joko nyt oot päässyt tuon pojan tuumien perille?, ärhenteli hän äidille.
Taloonsa hän otti heidät asumaan, sillä äiti saisi alkaa pitää huolta kaupasta. Ja mihinkäpä se Ristokaan meni. Hänet otti vaari luokseen asumaan melkein samoilla tunteilla kuin pelkuri ottaa verimadon ikeniinsä. Ensi viikkona ei hän puhunut mitään Ristolle, katseli häntä ilkeästi syrjäkareittain ja koetti pysytellä loitolla hänestä. Äidin asema oli talossa kuin hienosen lastun kahden järeän myllykiven välissä.
Salaa ukolta koetti hän taivuttaa Ristoa kääntymään papin uralle, niin ukko leppyisi ja antaisi rahojakin. Risto ei kieltänyt, ei myöntänyt, kulki hajamielisenä päivät pitkät, eikä hänkään etsinyt ukon seuraa.
Itsekseen hän mietti papiksi rupeamista. Mielikuvituksessaan puki hän itsensä mustaan, polviin ulottuvaan papin takkiin ja valkoiseen kaulahuiviin. Niin — pianhan tuon puvun voisi hankkia itselleen: pian papillisen opinarvon. Mutta, entäs papin sydämmen? Mistä sellaisen mielen hän saisi, että itse täydellä vakaumuksella uskoisi ja voisi muita saattaa uskomaan yliluonnollisia. Se ei ollut luettavissa, ei ostettavissa. Se oli lahja niille, joilla se oli, jostain hänelle tuntemattomasta maailmasta. Leivän tähden alkaa lukea papiksi, häntä kauhistutti.
Oli ollut aika, jolloin hän oli ollut jyrkkä jumalankieltäjäkin. Se oli tuossa koulun viime luokilla, jolloin lapsuuden viimeiset ja vitkaimmat jätteet olivat hänestä irtautuneet. Umpeen oli painunut viimeinenkin hatara jäännös uskonnollisuuden läpitunkemasta lapsuudesta, jolloin äiti oli opettanut häntä rukoilemaan. Ja miten palavasti hän oli rukoillut Jumalalta isää eloon, kun vainaja tönkkänä ruumiina nostettiin jäävedestä horneaan huoneeseen ja häntä koetettiin henkiin virvoittaa! Hän oli itkenyt ja vapissut ja rukoillut. Ja miten hän lapsena oli rakastanut Jumalaa persoonallisella rakkaudella, koonnut hänelle erityistä joululahjaakin, minkä hän sitte jouluna kirkkoon mennessään oli pannut "säästölaatikkoon köyhille" kirjakaupan puodin oven kupeessa!
Näitä hän nyt muisteli ja koetti kasvattaa sydämmeensä uuden uskonnollisen elämän itua. Mutta noita lapsuuden yleviä uskonnollisia tunnelmia ei hän enää saanut kodittumaan sieluunsa. Niitä ei voinut tekemällä tehdä. Kyllä hän voi erityisellä nautinnolla lukea "Vuorisaarnan" ja "Jeesuksen hyvästijätön opetuslapsilleen", mutta vain sentähden, että niissä oli niin paljon runollista lämpöä. Kun äiti joka ilta vuodetta hänelle valmistaessaan sanoi "Jeesus siunaa", kuulosti se Ristosta joltain taikasanalta, jota tuskin äiti itsekään ajatteli. "Muffan" jumalisuus ei ollut elävää, siitä oli Risto olevinaan varma.
Kaiken tuon tähden se lämmin uskonnollinen tunnelma-elämä, jossa hän väliin lapsena oli oikein uimalla uinut, ei enää palannut häneen. Se tuntui paenneen ijäksi pois samaten kuin se ihana satumaailmakin, jossa hän lapsena oli elänyt hiiloksen hohteessa ikäistensä parissa. Elämä oli varistanut sen niinkuin uskonnollisuudenkin.
Lopulta turvautui Risto hiljaiseen yksinäisyyteen. Hän viihtyi luonnossa ja koetti sen monemmoisissa ihanuuksissa oppia tuntemaan Jumalaa, sillä omissa teoissaanhan pitäisi Luojan välittömämmin ilmestyä. Hän käveli kauvan yksinään etäällä meren hiedikkorannalla, kuuli aaltojen kohinan korvissaan, tunsi niiden vilvottavaa koskettelua hiestyneissä jaloissaan ja katseli ihastellen laineiden yhtäjaksoista johdonmukaisuutta. Hän hautautui metsän synkkään syliin, tarkasteli eri puulajien kaavamaista samankaltaisuutta, vertaili lintujen lauluja ja miten samoilla marjoilla oli samallainen maku. Hän lepäili etäisten ahojen kukkaisilla rinteillä, tutki niiden kasvistoa ja uuvutti itsensä niiden tuoreeseen tuoksuun. Miksi kaikki oli noin kuin se oli, siihen luonnontieteet tiesivät hänelle vastata. Jumalaa ei hän niiden takaa löytänyt.
Muutamana suviyönä pakeni hän kalmiston rauhaan rukoilemaan isän haudalle. Tämä hauta oli äidin lempipaikka ja joka kesän alussa hän sitä laittoi, istutti siihen kukkasia, kävi niitä kastelemassa usein ja hoiti niitä yhtä huolella kuin monikymmenvuotista mustaa juhlapukuaan. Kirkkomaan tyyni rauha vallitsi kaikkialla, jokainen hautakivi kertoi kuolemasta. Haudoilla kasvavat kukat vain tuoksuivat nuoruutta ja elämää.
Risto istahti syvissä mietteissä isän haudan luona olevalle penkille. Hänen päällään oli musta puku ja kasvoilla vakava väsymys. Hän istui siinä kauvan, sillä mikään ei häntä herättänyt mietteistään. Ja siinä hän rukoili, että Jumala todella ilmoittaisi itsensä hänelle. Sanoja ei ollut paljon, mutta ne olivat syviä ja ne putoilivat vitkaan hiljaisina hänen huuliltaan. Yö ne kuuli, mutta ei Jumala. Mitään vastausta rukoukseensa ei Risto tuntunut saavan. Ei se häntä virkistänyt. Toiveissaan oli hän nytkin pettynyt.
Kuitenkin tahdottiin häntä rupeamaan papiksi, sen olemassaolon julistajaksi, jota hän ei itsekään tuntenut eikä päässyt tuntemaan parhaimmallakaan tahdolla. Äitikin niin tahtoi. Mutta Risto antoi sen hänelle anteeksi. Ja lopputuumailuissaan tuli hän siihen päätökseen, että hän on papiksi liian intohimoinenkin ja kiihkoilija. Häneltä puuttuu peräti se jumalallinen tyyneys, mikä oli pääominaisuus hänelle, joka asetti myrskyn ja rajuilmat. Kylmä maallinen laki se häntä taltuttaa ja asianajajan toimessa saa hän tyhjentää kaiken väittelytaitonsa. Hän aikoi seurata omia taipumuksiaan.
VII.
Suoman isä, konttorinhoitaja Molin, oli päättänyt siirtyä perheineen Amerikkaan. Hänen asemansa oli käynyt ikäväksi kotimaassa ja Amerikkaa oli hän aina pitänyt mielikuvituksessaan sinä toivojen maana, missä ei ole mikään liian rohkeaa. Siellä on tilaisuutta yritteleväisyydelle ja siellä on luonto auliimpi palkitsemaan työntekijää. Tuolla Lännen suurilla ruohomailla uskoi hän onnensa kukan istuttavansa pehmosempaan multaan, jossa se on puhkova uusia silmuja ja syöttävä juuriinsa uuden elämän voiman. Hän aikoi ryhtyä Amerikassa maanviljelykseen, ruveta farmariksi. Köllerin palveluksesta oli hän joutunut pois vanhan Köllerin kuoltua. Vielä lisäksi oli hänen nimensä joutunut ilkeiden huhujen esineeksi. Ihmisillä oli paljon puhumista hänestä ja asiata katseltiin puolelta jos toiseltakin.
Hänen poikansa olivat huonosti onnistuneet koulussa ja olivat nyt apteekkipalveluksessa. Siinä toimessa saisivat ne edullisia paikkoja Amerikassa. Suoma oli käynyt kotikaupungissaan naisten käsityökoulun ja siellä saadulla taidollaan uskoi hänkin Amerikassa jotain ansaitsevansa. Kaikilla heillä oli toivoja ja uusia harrastuksia. He olivat koettaneet niitä oikein tekemällä tehdä, sillä ihmisten kylmä pilkka oli heitä viime aikoina ympäröinyt.
Noita huhuja oli kuullut Ristokin, mutta ei hän niitä uskonut tai paremmin sanoen ei tahtonut niitä uskoa. Suomaa ei hän ollut tavannut hyvään aikaan ja siitä hän epäili kyllä perheessä jotain erinomaista tapahtuneen. Köllerin palveluksesta tiesi hän Molinin olevan poissa, mutta uskoi hänen itsensä eronneen, nuori Köller kun yleensä oli tunnettu kelvottomaksi mieheksi.
Mutta muutamana iltana sai Risto kirjeen Suomalta, jossa hän pyysi
Ristoa tulemaan määrätyllä ajalla kaupungin ulkopuistoon hyvästeille,
sillä hän seuraavana päivänä lähtisi — Amerikkaan. Risto hämmästyi.
Hän kulki huoneessaan, mietti ja kulki odottaessaan määrättyä aikaa.
Kirje oli aivan lyhyt; ei se selittänyt mitään. Pitäisikö heidän erota
—? Sekin vielä lisäksi tulla kuorman päälle hänelle!
Tuumailuissaan sai Risto lopulliseksi päätökseksi sen, että hän esiintyy reippaana ja huoletonna. Sellaisesta käytöksestä Suoma kuitenkin pitää ja tämä ilta voi olla aivan ratkaiseva heidän suhteessaan. Risto oli jo tullut siihen elämänkokemukseen, että naiset varsinkin, sellaisella parhaiten voitetaan. Ja kun vain jaksaa esiintyä sellaisena, niin se on parasta, mitä voi elämässä omaksi onnekseen tehdä.
Huolekkaana, mutta silti iloisuutta teeskennellen meni Risto kaupungin ulkopuistoon. Hän tapasi siellä heidän lempipaikallaan Suoman nyyhkimässä nenäliinaansa syrjäisellä penkillä. Suoma ei vielä häntä huomannut. Hän jäi pehkon siimekseen. Ja piilopaikastaan katseli hän Suomaa kuin näyttelijätärtä teaatterilavalla jonkun suuren murhenäytelmän jännittävimmässä kohtauksessa: sydän kovasti lyöden ja hengitys ahdistuneena kohtauksen välittömästä vaikutuksesta. Hän voi hyvin tarkastella Suomaa, joka oli puettuna mustaan vaatteukseen. Suoman silmissä helmeili kirkkaita kyyneleitä ja niiden tummissa terissä oli itkun verho. Rinta, täyteläinen ja pyöreä, eli ja hän nojasi väsyneesti selkäänsä penkin nojaa vasten. Leningin korkea kaulus esitti silti hartiat vielä voimakkaampina ja suupielten päättävät viivat veti itku kaksinkertaisiksi! Otsatukka oli huolella käherretty ja pitkä palmikko lepäsi etupuolelle heitettynä leveällä silkkinauhalla solmittuna helmassa. Hänen varjonsa kuvastui auringon paisteessa kokonaisena hiedikkoon ja se oli kuin tumma piirros jostain sadun prinsessasta, joka on eksynyt korpeen peikkojen pariin ja nyt itkee huolensa yksinäiselle metsälle.
Suoma katsoi kelloaan. Hän kohousi hopusti ylös, oikasi pukuaan, laittoi hattuaan ja kuivasi huolella kasvonsa. Veti sitte pari syvää henkäystä keuhkoihinsa tuoretta ilmaa ja lähti kävelemään.
Samassa kohosi Risto piilopaikastaan. Suoma kovissa ajatuksissaan säikähti häntä, mutta tyyntyi pian, naurahti ja sanoi:
— Sinä olet nähnyt kaikki, nähnyt minun heikkoudessani?
— Onko se pahoin?
— Ei silti. Mutta itse asiassa minä vihaan kyyneleitä.
— Et usko, Suoma, miten kaunis sinä olit tuossa surressasi!
— Tahdotko tulla tänne vielä istumaan? Tämä paikka on niin yksinäinen ja hiljainen ja puiden ympäröimä. Ei kai tuolla puistossakaan ole ketään kävelijöitä.
— Ei ole.
— Tule tänne sitte!
He istuivat. Risto tarttui Suomaa kädestä ja kysyi häneltä tähdäten silmästä silmään:
— Miksi sinä itkit?
— Se on salaisuus.
— Itkitkö itsesi tähden?
— En.
— Muiden?
— Äitini tähden. Minä rakastan häntä niin sanomattomasti, mutta isääni —.
— Minä tiedän, Suoma.
— Ei hänkään ole syyllinen, mutta heikko ja pelkuri. Pakenee ennemmin kuin asettuu avoimin kasvoin rehelliseen taisteluun. Mutta tämä on perhesalaisuus.
— Ja sinä seuraat häntä myös tuonne Atlantin taakse?
— Seuraan äitinikin vuoksi. Ja haluan minä itsekin päästä näkemään maailmaa, kiitämään yli suuren meren oloihin, jotka eivät ole niin pieniä kuin täällä.
— Jätät kaikki — minutkin?
— Niin.
— Minäkin olen ollut kovissa mietteissä seurata äitini pyyntöä ja ruveta papiksi.
— Niinkö? Sinäkin olet heikko!
— Mutta tahdothan sinäkin noudattaa äitisi mieltä.
— Minä voin sen tehdä ilman erityistä uhrausta.
— Mutta eikö rakkaus äitiin kyllä kannata uhrauksia?
— Kyllä, jos se on oikea. Mutta äitikin voi erehtyä.
— Sinä et tahtoisi minun rupeamaan papiksi.
— Eihän minulla ole oikeutta määrätä, miksi sinun pitää ruveta. Puhun vain yleisiä ajatuksia. Jos minun äitini tahtoisi viedä minut vastoin tahtoani vaimoksi jollekin pohatalle tuonne suureen länteen, niin silloin en seuraisi. Ymmärrätkö?
— Sinä olet ajatellut tuota asiaa paljon?
— Tietysti kun on elämänsä risteyksessä.
— Niin minäkin olen päättänyt, että minä en rupea papiksi. Minä en tunne Jumalaa…
— Vai niin.
— Kerran sinä lupasit antaa minulle rakkautesi, jos minä olen "jotain". En ymmärrä, mitä tuolla tarkoitit.
— Sitä että jos sinä olet itsenäinen. Alku on sinulla ollut hyvä. Sinä olet seurannut taipumustasi tähän asti, mutta —
— Ja seuraan vastakin.
— No sitte sinä olet "jotain".
— Ymmärrän. Saanko pyytää —?
Risto silmäsi innostuneena Suoman alasluotuihin silmiin.
— Saat, jos et rupea papiksi, vastasi Suoma hiljaan. Raivokas ilo valtasi Riston. Hän yritti vetämään Suomaa syliinsä, mutta tämä hypähti ylös ja sanoi vakavasti:
— Et sinä ole mikään sulhanen! Hyi sinua!
— Sinä nyt vasta olet ihmeellinen! Enkö minä ole mikään sulhanen, kun juuri lupauduit minulle?
— Et. Sinä olet vasta ehdokas. Jos täytät ne ehdot, mitkä minä olen sinulle pannut, niin sitte, — mutta ei muuten. Minusta ei pidä koskaan tulla papin rouvaa.
— Istu nyt kuitenkin tähän!
— Ehdolla, että annat minun olla rauhassa.
— Minä istun kyynärän päähän. Suoma naurahti ja istui.
— Me eroamme pitkäksi aikaa, alkoi Risto.
— Vuosiksi. Mutta sittepä voimmekin kypsyä.
— Sinä otat tämän lähdön aivan kylmältä kannalta.
— Kylmältä? Voi, elä sano niin!
— Itkitkö sinä äsken sentähden?
— Sen ja muun. Tämä sydän, vaikka se on tytön sydän, on oikea huolien pesä.
— Mitäs tyhjää. Ei siellä ole muuta kuin jähmeitä tunteita.
— Niinkö? Suoma kiivastui.
— Mistä sinulla olisi niitä huolia niin?
— Siitä että näkee ympärillään vain heikkoutta ja että kaikki menee alaspäin, luisuu luisumistaan, kunnes tulee — perikato.
— Elä nyt puhu noin syvästi! Et sinä ymmärrä, mitä sinä puhut.
Suoma teki ylpeän liikkeen, mutta oli vaiti.
— Sinusta tulisi, Suoma, mainio opettajatar, sellainen pienten lasten tukistelija. Sinä otat kaikki asiat niin sanoakseni periaatteen kannalta ja sinussa on jotain tehtyä ankaruutta, mikä muistuttaa koulumamsellia. Etkö otakin? En uskalla tarjota sinulle leivoksiakaan.
— Niitä minä en haluakaan. Minulla on kyllä leivoksia pureksittavina, mutta ne ovat toisellaisia paloja.
— Sinä puhut niin salaperäisesti. Kuinka sinä noin?
— Luuletko, ettei minulla voi olla salaisuuksia ja taisteluja, suurempia kuin sinulla?
— Enpä minä sitä oikein usko. Mistä niitä sinulla? Sanot isäsi olevan viattoman ja itsekin haluavasi Amerikkaan suurempiin oloihin. Miksi sitte suret?
— Voi et sinä tiedä, Risto, kummoista se voi olla elämä minullekin!
— Sielläkö Amerikassa? Menet sinne kauniisti suurella, pulskalla laivalla, jossa on kaksi savupiippua ja neljä mastoa. Pääset aivan onnellisesti valtameren poikki. Isäsi ostaa viljavan maatilan Amerikan lakeuksilla. Sinä siellä kuljeskelet lehtoloissa ja kun tulee surullinen mieli, niin muistelet minua —.
— Huh! Oletko sinä noin itserakas?
— Kuinka sitte? Kai sinä minua siellä muistelet?
— Pitääkö sinun siitä tässä oikein itse kehua? Minä muistelen ennen kaikkea sitä, että onkohan sinussa sanasi pitäjää.
— Voitko epäillä, ett'en minä olisi mies? Minä vannon —.
— Voi niitä on elämässä sellaisia pyöryttäviä hetkiä, jolloin koko olemus tuntuu raunioituvan! Lieneekö sinusta, Risto, koettelemusten mieheksi, lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka ei sorru olevien olojen taistelussa? Voi elä mitään rupea vannomaan! Pyri, koe vain olla se, mikä tahdot, ja vakuuta sitä itsellesi, mutta elä muille! Silloin sinä olet se Risto, joksi minä olen sinua kuvitellut, silloin sinä ansaitset sen naisen rakkauden, joka sinun tähtesi sallii koko oman perheensä ja kotinsa joutuvan parjattavaksi. Kuule, Risto! Ole luja! Taistele, voita! Minä seuraan aina sinun elämäsi pyrintöjä tuolla Atlantin toisella puolella niin lämpimästi, niin myötätuntoisesti, niin osaa-ottavasti —.
Kuuma kyynel vierähti Suoman poskelle ja hänen äänensä sortui. Mutta pian oli hän voittanut mielenliikutuksensa ja jatkoi:
— Kun minä tein päätöstäni, viimeistä ja lujaa, niin muisto sinusta silloin puhujana siellä Kalevalan juhlassa sai minut tekemään sen sellaisen kuin tein ja josta nyt tämä kaikki on seurausta. Päätöstä punnitessani minä itkin katkerasti, häpesin sitä itsekin, mutta kyyneleet vuotivat vastoin tahtoani. Yöni olivat unettomia ja päivät kuluivat kuin kynttilä ristituuleisessa eteisessä. Milloin kärventi rintaa toiselta puolelta, milloin toiselta. Mutta nyt minä olen lujasti todistanut, että minä rakastan sinua, Risto, enimmän kaikkea maailmassa. Näytä, että sinä olet sen ansainnut!
— Sinä puhut kuin yksinäsi! Enhän minä sinua yhtään ymmärrä. Kenelle sinä olet todistanut?
— Omalle itselleni!
— Mutta missä taistelussa ja missä asiassa sinä olet päätöksen tehnyt?
— Kauppaneuvos Köllerillä on isäni ollut jo toista kymmentä vuotta konttoripäällikkönä.
— Tiedänhän minä sen.
— Tunnet myös nuoren Köllerin?
— Tunnen. Hieno naama, mutta huonot tavat.
— Kun vanha kauppaneuvos kuoli vuosi takaperin, uskoi hän poikansa erityisesti isäni huostaan. Sitäpaitsi antoi hän isälle kahden kesken muutamia lahjoja, arvopapereita ja joitakin kalleuksia kiitokseksi uskollisesta palveluksesta. Näitä ei silti mainittu testamentissa. Nyt on nuori Köller suuttunut isään, pannut hänet pois palveluksesta ja on levittänyt huhua, että isä on nuo arvopaperit ja kalleudet varastanut kauppaneuvoksen sairastaessa talosta. Muutamana päivänä lähetti isäni ne kaikki takaisin Kölleriin.
— Häpeä sellaista lurjusta! Olen minä hänestä kuullut —
— Hän pääsi suuttumaan isään siitä, että minä en ruvennut hänelle vaimoksi. Kyllä isä ja äiti puhuivat minulle siihen suuntaan, että minä menisin hänen kanssaan naimisiin, mutta minua inhotti koko mies. Viime talvena tuli hän kerran meille, näki minut ja oli sitte alituinen vieras. Hän lähetti lahjoja, kävi hakemassa ajelemaan ja konsertteihin minua, mutta minä pysyin kylmänä. Ja lopullisen vastauksen sai hän kieltävän. Siitä hänen ylpeytensä meni niin yli äyräiden, että pani isän pois ja levitti kaikki valeet. Muuan rouva, joka hänelle tyttöään kauppaa, on ollut hänelle tässä salainen kiihottaja. Nyt onkin hän kihloissa sen tytön kanssa. Mutta meidät on häväisty, meitä on haukuttu, pilkattu. Minä olisin voinut tämän kaiken torjua, mutta minä kieltäydyin, sillä minä rakastin sinua, ja viime päätöstä tehdessäni johtui mieleeni erityisesti sinun puheesi Kalevalan juhlassa, kuinka sinä olit rohkea ja miehevä. Nyt äiti itkee tuota häpeää ja minun käy häntä kovasti sääliksi. Ei hän silti suinkaan soimaa minua. Tulihan se tuo koko tapaus vain pahana sattumana. Isä tahtoo paeta Amerikkaan, ei rupea julkiseen vastarintaan, sillä hän kunnioittaa Köllerin nimeä eikä hänellä ole riittäviä todistuksia. Mutta miksei hän rupea? Hän on liian heikko.
— Oletko sinä todella tehnyt noin suuria uhrauksia minun halvan, köyhän, vähäpätöisen ylioppilaan tähden?
Ristolle tulivat vedet silmiin.
— Olen. Minä olen aina uskonut sinua jalommaksi muita.
— Mutta, kallis Suoma, en minä ole tuollaista ansainnut. Olisit ottanut rikkaan pohatan, pelastanut omaisesi ja elänyt lengosti kuin ylimys ainakin. En minä ole ansainnut tuollaista rakkautta. —
— Tähän asti olet sen tehnyt. Mutta miten käynee vastedes. Sentähden en minä rupea papin rouvaksi, että vanhin sisareni on ollut kihloissa muutaman papin kanssa ja saatuaan häneltä rukkaset surrut itsensä mielipuoleksi. Hän on ollut jo Lapinlahden sairashuoneessa kuusi vuotta ja on parantumaton hullu.
— Sehän on hirveää!
— Sentähden en minä suosi pappeja enkä tahdo heistä kuulla puhuttavankaan. Kun olemme lupautuneet tässä toisillemme, niin olen sinulle kaikki kertonut. Me lähdemme Amerikkaan aivan varattomina. Isä aikoo siellä ostaa maatilan, mutta hänellä on vähän rahoja. Meillä on ollut niin suuri perhe. Mutta pääasia on, että me pääsemme täältä pois, kun kerran isä ei rupea repimään alas Köllerin nimeä. Minullakin tulee tuolla uudessa kotimaassa kova työnteko, mutta olenhan minä nuori ja voimakas. Ja siellä teen minä työtä kahta suuremmalla halulla kuin täällä, jos sen merkitystä ei kuitenkaan tahdottaisi ymmärtää.
— Huomenna sinä lähdet?
— Huomenna laivalla. Mutta elä tule minua saattamaan. Elä ainakaan tee sitä julkisesti, sillä se on eduksi meidän liitollemme. Antaa sen hiljaisuudessa kypsyä, antaa sen olla salaisuus, josta ei tiedä muut kuin me kaksi.
— Minä olen vakuutettu, että sinä, joka olet täällä kestänyt moisia otteluja minun tähteni, olet minulle siellä Amerikassakin uskollinen. Kirjeissä saadaan puhua. Minä tulen huomenna heiluttamaan sinulle nenäliinallani viimeistä hyvästiä jostain syrjästä, mitä ei kukaan huomaa, lausui Risto.
— Niin. Ja nyt, Risto, hyvästi. Emme saa lähteä yhdessä pois täältä.
Se voisi herättää huomiota.
Heidän hyvästinsä oli näennäisesti kylmä. Lyhyt, mutta luja käden puristus ja silmät kyynelettöminä — niin he erosivat. Suoma lähti, mutta Risto jäi puistoon. Tuomen tertun olivat he antaneet toisilleen viimeiseksi lahjaksi.
Kun Suoma oli kadonnut näkyvistä puiden taa, valtasivat Riston ristipäiset tunteet. Toiselta puolelta hurmasi häntä rajattomasti ja häneen iski kiihkeä ajatus juosta perästä, temmata Suoma raivokkaaseen syleilyyn ja suudelmien seasta huutaa hänelle: "Elä mene, jää tänne! Minä kannan sinut korkeimmankin vuoren, kovimmankin kosken yli, kunhan vaan olemme yhdessä! Elkäämme erotko, vaan yhdessä rakentakaamme rakkautemme tulevaisuuden maja! Meidän rakkaudellemme ei ole mikään mahdotonta! Ei mikään! Ei mikään!" Ja hänestä tuntui, että sitä se oli Suoma häneltä odottanutkin, tuollaista rajatonta antaumista lemmelle, kaikki-luottavalle ja kaikki-voittavalle lemmelle. Mutta hän oli nahjus, ei ymmärtänyt tulevaisuuttaan eikä tytön mielialoja…
Mutta samalla hän muisti, miten tiukasti tyttö oli kieltänyt häneltä ensimmäisenkin suudelman ja tuo lemmen raivo, joka oli hyökynä kuohahtanut hänen päälleen, väsähti. Jännitys hänestä laukesi ja hänen mielensä herpautui. Hän tunsi nyt kaipuuta, hellää ja vienoa. Hänen mielensä kävi suruisaksi ja hän lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan kuin mihin Suoma oli mennyt. Ja kaipuu suureni, suureni, se jäyti hänen sydäntään ja painui alas hänen jäseniinsä. Se ikäänkuin laskeutui ympärillä olevaan luontoonkin, väritti kaikki ja sitä huokui kaikkialta. Kaipuusta haapa tuossa värisi, kaipuusta lauloi koski kupeella ja iltakaste, joka helmeili ruohistossa, kyynelöi kaipuuta…
Ja huomenna olisi Suoma jo menossa pois… pois…
Tällaisia tunnelmia seurasivat taas uudet, voimakkaammat. Siten hän voi näyttää Suomalle lempensä lujuuden ja päästä toiveittensa perille, että hän syöksyy suin päin työhön ja puuhaan, lukee yöt päivät, suorittaa tutkinnot ja sitte naipi hänet. Sieltä Amerikasta hän hänet noutaa, se paluu on oleva yhtenäistä naurua ja laulua, sillä silloin on kaikki saavutettu…
Nyt häntä ei mikään murra, eivät rautaiset siteet, eivät teräksiset kahleet. Hän panee liikkeeseen kaiken tarmonsa, kaiken tahtonsa, jokaisen veripisaransa, jokaisen hermosäikeensä, kaikki luomaan toiveiden suurta tulevaisuutta.
VIII.
Kapteeni Hanka oli kuollut. Riston oli hankittava toinen takaaja tuohon viime kesänä tekemäänsä viiden sadan markan velkaan. "Muffa" taas heittäytyi puhumattomaksi, sillä hän pelkäsi, että Risto häntä pyytäisi. Mutta Risto kylmästi sivuutti hänet. Hän meni entisen rehtorinsa luo, puhui hänelle asiansa ja niin oli hän autettu.
Mutta nyt oli ruvettava puuhaamaan uutta velkaa. Äidilleenkin oli hän kieltäytynyt jyrkästi rupeamasta papiksi. Jos hän sen tekisi, niin tekisi hän samalla henkisen itsemurhan, oli hän sanonut. Ja ei suinkaan äitikään sitä häneltä tahdo.
Nyt turvausi Risto noihin merimiehiin siellä niemekkeellä, jossa vanha koti oli ollut. Hän kävi kysymässä lainaa pankista ja sieltä luvattiin, kun on vain kelvolliset takuumiehet: Olihan niillä pienet talot noilla merimiehillä ja omistaan olivat eläviä. Mutta pankki vaati niitä kymmenen takuuseen, ennenkun antoi tuhannen markan lainaa. Tosissaan piirsivät merimiehet velkakirjaan puumerkkinsä ja varoittelivat kymmeneen kertaan Ristoa säännöllisten korkojen maksamisesta. Risto marssitti kymmenen takaajaansa pankkiin, jätti velkakirjan ja sai tuhat markkaa.
"Muffa" jäi vähän nolona katsomaan häntä, kun hän heti suoriutui pääkaupunkiin. Yksin sinne nyt Risto meni.
* * * * *
Juna työntyi kohti pääkaupungin asemaa. Se toi tullessaan Ristoakin tuolta etäisestä maaseutukaupungista. Rauhallisena meni hän väkivirran muassa asemahuoneeseen, painui sieltä issikkaan ja katosi pian valkolakkineen pääkaupungin hämärään syysiltaan. Hotelliin hän ajoi, tilasi huoneen, jätti käsistään kantamuksensa ja lähti ulos. Siinä kävellessään mietti hän, että hänen pitää saada siisti ja hiljainen asunto, ikkuna mieluummin kartanolle päin. Mutta sen täytyy olla kodikkaan, että siellä hyvin viihtyy eikä mieli yhtään pala hupipaikkoihin, sillä pitää olla varovainen. Seuran takia rupeaa hän asumaan jonkun toisen kanssa. Kovin tulee ikäväksi olla paljon kotona yksinään. Mutta hänen huonekumppaninsa tulee olla siivon ja säädyllisen. Risto mietti entisiä koulutovereitaan, asetteli niitä ajatuksissaan riveihin ja tarkasteli kiireestä kantapäähän.
Mutta tuossahan menee mies, joka sopii huonekumppaliksi. Se oli Sakke Auma, puhdasverinen teoloogi ja kotikaupungin kaikkien hurskasten naisten suosikki. Oli saarnannut jo siellä kirkossa viime kesänä pari kertaa. Se ei välittänyt ilomielisestä maailmasta, eikä se Sakesta. Tuon miehen kanssa olisi turvallista. Hän kiiruhti askeleitaan puolijuoksuun miehen perään, joka mennä viiletti kuin kaupungin lähetti. Sakke oli varaton ja ulkomuodostaan hyvin vähän huolta pitävä nuori mies.
Viimein sai Risto hänet kiinni hengästyneenä ja veret poskilla. Hän veti hänet istumaan viereensä esplanaadipenkille. Siinä kuhisi hämärässä, millä ei kuitenkaan ollut pimentävää voimaa, väkeä monellaista läpi puiston.
— Vai olet jo sinäkin täällä? tuumi Sakke.
— Olenhan minä.
— Mutta minulla ei ole aikaa tässä olla. Enkä minä pidä muutenkaan istumisesta esplanaadipenkeillä näin hämäröissä.
— Et sinä nyt tässä pahene. Minulla on sinulle vähän asiaa.
— Sano sitte heti!
— Missä sinä asut?
Sakke ei puhunut ensin mitään, mutta sitte tuumi:
— Olen päättänyt sitä olla näin lukukauden alussa ilmoittamatta, kun sen voi salassakin pitää. Käyvät juoksemassa ja mankumassa nimeä osakunnan rahastoon. Niistä on tuskallista päästä erilleen. Mitä sinä minun asuntoni tiedolla teet?
— Aivoin tässä pyrkiä sinun kanssasi yhdessä asumaan.
— Sinäkö? Elä nyt!
— Etkö ota?
— Et sinä pääse.
— Et ota?
— Ei se ole minun vallassani. Minä asun "himmelissä".
— Eivät kai ne ole aivan hupaisia asuntoja, kun niin ylhäällä ovat — onhan siellä jo ikuinen talvi, nauroi Risto.
— Ei — paremminkin ikuinen kesä. Sinne kokoontuvat kaiken maailman höyryt.
— Sinä et siis suosi asuntoasi?
— Mutta hyvä se on ilmaiseksi.
— Se on sen rikkaan pohatan kivitalon viidennessä kerroksessa?
— Niin.
— Ruvetaan asumaan yhdessä! Ei se tule kalliiksi! ehdotteli Risto.
— Mitenhän olisi? Olisihan hauskempaa kuin olisi vapaa, kunnon asunto.
— Niin minäkin arvelen. Huomenna me hankimme asunnon.
Taidan suostua. Eihän sitä ruokaa saa tuollakaan ilmaiseksi. Ja on se niin poikkipuoleista.
— Suostuthan sinä?
— Suostun. Hankitaanpa vain yhdessä!
Sakke oli Ristoa vanhempi ylioppilas. He saivat hiljaisen asunnon laitapuolella kaupunkia. Ja nyt alettiin uuttera elämä kirjain ääressä. Kummallakin oli oma ikkunansa ja oma pöytänsä. Ainoa maallisten nautintojen tuoksu oli huoneessa vain alati leijaileva paksu savu, niin merkitsevä ja ominainen huoneessaan pysyvien ylioppilaiden asunnossa. Uutterasti käytiin luennoilla, mutta harvoin osakunnan kokouksissa. Ristokin oli sitä mieltä, ett'ei hänellä ole aikaa ruveta tuolla osakunnassa jahkailemaan poikamaisuuksia, sillä sellaisiahan ne kiistat siellä paraasta päästä olivat. Ja hänellä, jolla jo oli morsian ja kynsin hampain taisteltava tulevaisuutensa eteen, ei ollut haluakaan antautua kaikemmoisten pikkumaisuuksien ritariksi. Näin hän koetti itselleen tehdä esteitä pysyäkseen kirjain ääressä, mutta silloin harvoin, kun osakunnassa oli jotain tärkeämpää, oli hän siellä nuorista ylioppilaista ensimmäisiä.
Yksitoikkoiselta alkoi ajan pitkään tuntua Ristosta tämä olo. Tuntui kuin hengityskin kävisi vain omaan poveen, ei sen edemmäksi, tuntui kuin tahallaan tuhlaisi hän nuoruutensa iloiset mielialat ikävään yksitoikkoisuuteen. Hänen vilkas mielensä ei voinut olla tyytyväinen näissä oloissa. Kun olisi täällä edes äiti tai Suoma! Niin — Suoma! Häntä muistaessa pehmeni Riston mieli tunnelmiin, suloisiin haaveisiin, mutta ne kohta karkotti Sakke häneltä löyhyyttämällä suuresta piipustaan hänet savupilven keskelle, jotta kurkkua karvasteli.
Varsinainen ja ainoa nautinto tässä kovassa työssä oli Ristolla haaveksiminen. Kun hän oli sytyttänyt paperossin ja heittäynyt vähän levähtämään keinutuoliin ja hän oli huoneessa yksin, antautui hän kokonaan haaveiden valtaan. Hän ikäänkuin nukkui haaveihinsa tuossa keinutuolissa, mikä hiljalleen väsyi liikkeessään yhteen kohti. Yhden voimakkaan mielikuvan toisensa perästä vieritteli sieluun kuvitusvoima. Milloin hän nuorena sulhasmiehenä ihaili Suoman kanssa valtameren kuutamoa suuren Atlantilaivan peräkannelta, milloin istui hän omassa sievässä ja maukkaassa kodissaan pehmosella salin sohvalla varjostetun lampun valossa ja kuunteli, miten äiti viereisessä huoneessa opetti hänen — heidän — esikoistaan puhumaan. Suoma nauroi — hän nauroi — äiti nauroi — kaikki he nauroivat. Ja häntä ympäröi kodin rauha ja sulo ja omaistensa rakkaus. Äiti ei ainoastaan rakastanut Suomaa, mutta kunnioitti häntä. Ja molemmat he olivat niin sanomattoman onnelliset. Tuon onnen hän oli luonut, entinen Risto-nulikka, joka paljasjalkaisena meni lyseoon pyrkimään…
Toisinaan kuvitteli hän olevansa oikeudessa puolustamassa turvatonta syytettyä. Asia oli sekava ja hämärä. Hän pani liikkeelle kaiken puhekykynsä ja syvän oppinsa. Ja hän pelasti syytetyn, jota jokainen oli epäillyt ja josta sanomalehdet olivat kertoneet pitkiä rikoshistorioita…
Niinkuin väsynyt peltomies saa uusia voimia unesta ja ravitsevasta illallisesta seuraavan pitkän päivän uuvuttavaan työhön, niin sitä imi Ristokin näistä mielikuvistaan. Haaveksittuaan alkoi hän uudelleen kahta lujemmin lukemaan ja usein luki itsensä niin uuvuksiin, että nukkui vaatteet päällä tuolilleen pöydän ääreen.
IX.
Oli joulun aatto. Sakke oli matkustanut pois, mutta Risto ei ollut lähtenyt, sillä matka oli kovin pitkä, talvi kylmä ja loma-aikaa oli siksikin vähäisen. Ja eipä siellä vaarin läheisyydessä kotona ollut niin erin hauska. Hyvin hän oli käyttänyt lukukautensa, ollut kovassa puuhassa ja ahkeruudessa, jotta mieli nyt oikein kaipaamalla kaipasi jotain virvoitusta ja iloa, sillä tuo syystalvi oli ollut niin kovin yksitoikkoinen taival.
Nytkin hän istui asunnossaan. Kirja oli nenän edessä, mutta silmät eivät siihen katsoneet. Ne haaveksien tähtäsivät kartanolla muutamaa miestä, joka siellä laittoi jalkaa joulukuuseen. Se oli tuuhea, pitkä kuusi, talven vihannoiva kasvi Pohjolan lumisilta kankailta. Se asetettaisiin illalla valaistuun saliin, lapsia, kiharatukkaisia poikia ja tyttöjä, tanssisi kuin pienet enkelit sen ympärillä. Se olisi koristettu monenvärisillä paperileikkauksilla, vahakynttilöitä palaisi sen oksilla, joista kuultelisi makeiset ja punervat omenat. Vanhemmat ihmiset sitä kauvempaa ihaileisivat teetä juodessaan ja kuullessaan lasten helläsointuista laulua, mikä kertoisi Bethlehemin tähdestä ja äsken syntyneestä Vapahtajalapsesta. He olivat kaikki iloisia, onnellisia: heillä oli joulu.
Mutta hänellä olisi ikävä. Ei ystäviä, ei toveria, ei joulukuusta, ei niin mitään. Hänen emäntänsä oli vain vanhapiika, yksinäinen ja iloton. Ja ehkä sekin menee jonnekin jouluaattoa viettämään jonkun toisen samallaisen yksinäisen tuttavansa luo. Silloin hän jää yksin, niin yksin koko rakennukseen, sillä tuokin joulukuusi kuului saman kartanon toisen rakennuksen väelle. Kaamea tyhjyyden tunne laskeusi Riston sieluun. Tulisiko todella hänen jouluaattonsa ikävämmäksi kuin kuritushuoneen vangin? Olisiko se arkipäiväisempi kuin harmain arkipäivä. Siltä se tuntui. Siksi se uhkasi tulla.
Outo ajatus ryöstäysi väkisten Riston mieleen. Jos ostaisi viiniä ja viettäisi sen ääressä hetkensä. Tekisi se ne lyhyemmiksi ja tarjoaisi nautintoa ikävässä. Tukkisi se surumieliset tunteet ja huuhtelisi se pois mielen karvaat mietteet. Koko lukukauden hän oli paastonnut huvituksista kuin vesileipäläinen ja antanut rauhassa ilojen vyöryä mahtavissa kuohuissa jalkainsa ohitse maistamatta niistä niin pisaratakaan. Mitä hän paastosi ja mitä kiusasi itseään kieltäymyksillä kovemmin kuin munkki? Mikä oikeus oli muilla nauttia elämästä? Miksi se häneltä olisi paremmin kielletty kuin muilta? Ehkä hän itse kiusasikin vain itseään luulotteluilla ja turhilla puhtauden intohimoilla? Eivätkö nautinnot ole pantu maailmaan ilahduttamaan murheellista mieltä ja hävittämään surulta sen kalvavimman kivun? Ikävyyttä ne on luotu poistamaan ja yksinäisyydelle seuraa luomaan. Nauti siis sinä elämän suloista erotettu sielu sen, mitä voit; juo väkevimmässä viinassa kaikkien yksinäisten kuohuton malja!
"Nauti, nauti nuorena; sydän jähtyy vanhana!"
Joulun hämärä alkoi laskeutua maan päälle; talvinen varjoisa iltahämy oli tulossa. Emäntänsä toi hänelle iltapäiväkahvia ja tuumi samalla, että hän laittaa illallisen valmiiksi saliin, jotta Risto saa syödä, milloin haluaa. Itse hän menee sukulaistensa luokse viettämään jouluaattoa.
Eikö hän ollut arvannut oikein? Hänkin menisi sukulaistensa luo. Niillä on sukulaiset ja tuttavat; niillä on seuraa ja ystäviä. Hän on vain yksin seuraton ja lemmetön.
Risto sivalsi palttoon selkäänsä, potkasi kalossit jalkaansa. Suoraa päätä oli hän menossa läheiseen viinipuotiin. Vastaan tuli ihmisiä, kaikki joulutouhussa paketteja käsissä ja muita kantamuksia. Ne antavat ja saavat joululahjoja. Hän antaa ja saa itselleen pullon hyvää Espanjan viiniä.
Ristoa nauratti tuo ajatuksensa. Tehtyään puodissa ostoksensa viillätti hän takaisin ja asetti saaliinsa kauniisti loukkoon odottamaan illan tuloa. Kun rikkaiden ja onnellisten ensimmäiset joululahjat lenteleisivät, niin silloin pistäisi hän poskeensa ensimmäiset pikarit. Hän tahtoi pilkata tätä elämää, joka toisille on niin antelijas ja toisille pahin saituri. Miksi esim. hänen piti syntyä köyhässä kodissa, miks'ei jossain hyvin arvokkaassa perheessä kaikkien hellimänä ja hoivaamana?
Kun kello lähenteli seitsemää, avasi Risto viininsä. Hän sytytti kynttilät pöydällä palamaan ja asetti vielä lampun niiden keskelle valaisemaan. Pitäisi olla häikäisevää ja iloisaa kuten suurissa juhlissa. Hän imasi lasillisen voimakasta. Espanjan mehua. Sytytti sitte hyvälle tuoksuvan sikarin. Nakkausi keinutuoliin keinumaan ja koetti oikein tekemällä tehdä hauskaa. Hän taas maistoi ja juoma alkoi jo tehdä tuntuvan kiertokulkunsa ruumiissa: se uuvutti ja virkisti samalla kertaa. Se lamasi lihaksia, mutta kiihotti hermoja. Ja hän hyräili:
"Niin paljon, niin paljon on riemuja maan; ken hullu siis huolista huolisikaan!"
Mutta silti tuntui yksinäiseltä tämä ryypiskely. Menisikö hakemaan seuraa? Ajatus oli varma päätös. Hän lähtee koluamaan Helsingin kapakat jouluaattoiltana. Juoman jätti hän kotiin, mutta sikareja kourasi hän mukaansa. Ei hän viitsi kävellä. Hän huutaa issikan ja käskee ajaa ravintolasta ravintolaan, minne vain sisälle pääsee.
Ajaessaan pitkin katuja näki Risto selvästi kuin näyttämöltä Helsingin rikkaiden joulun loistoisuutta. Akkunoista säteili valot kruunuista ja joulukuusista. Siellä sisällä puikkelehti ilosta loistavia kasvoja. Ne olivat seitsemännessä taivaassa, ne omaistensa ja sukulaistensa parissa verrattuina häneen, joka issikan reessä matkaili kapakasta kapakkaan hakemaan jotain ihmisen tapaista, jolle voisi jonkun sanan puhua, edes kuiskata, että kyllä on kuiva jouluaatto. Tekisikin hyvää löytää, yhtä yksinäinen kuin hän itsekin. He ymmärtäisivät toisensa, sopisivat toisilleen sellaisessa vuorovaikutuksessa kuin kastenoppa janoavan kasvin kuvulle.
Tässä oli auki muuan ravintola. Ei erin hieno, mutta ei aivan huonoimpiakaan. Samapa se, kunhan on joku. Risto työntyi sisään ja maksaessaan antoi issikalle juomarahaa. Hän tahtoi olla rennolla tuulella; ehkä sekin kasvattaisi sisäistä tyytyväisyyttä. Ravintolassa oli muutamia nuoria miehiä, jotka joivat olutta. Hyi! Min proosallista juomaa jouluaattona! Risto tilasi puoliskon viiniä ja asettui sen viereen muutaman pöydän ääreen. Sitte rupesi hän tarkastelemaan noita nuoria miehiä, kenen niistä saisi tämän illan toveriksi.
Mutta niidenkin puheista kuului, että niillä oli meno sinne ja sinne. Eivät ne olleetkaan yksinäisiä ja toveria vailla. Kohta ne lähtivätkin, mutta yksi jäi tuonne huoneen loukkoon tuutingin ääreen. Ja se näytti miettivältä ja raskaalta kuin tuntisi sisässään maailman kauheimmat tuskat. Se oli hänen miehiään, se kuului samaan yksinäisten komppaniaan tänä jouluaattoiltana kuin hänkin. Yhtään aivan yksinäistä ei silti ole maailmassa, mietti Risto, kohosi paikaltaan ja meni miehen luo. Se oli vanhempi kuin hän, täyteläinen, velttokasvoinen nuori mies. Risto esitteleihe hänelle ja kuuli nimen olevan Kotisaari, hämäläinen ylioppilas. Risto pyyteli häntä tulemaan omaan pöytäänsä. Miehen silmät kirkastuivat, hän katseli mielihyvällä Riston paremmin hienonpuoleista pukua ja antoi katseensa nautinnolla viivähtää hänen komeassa kellonperässään. Heistä tuli pian hyvät tuttavat, sinut, veljet.
— Sinä kai olet vasta nuori civis? puheli Kotisaari ja imasi kuiviin viinilasinsa.
— Paremmin nuori. Toista vuotta.
— Ja olet joulua täällä Helsingissä? Taidat olla pohjolainen, kun et ole mennyt kotiisi?
— Niin olen.
— Olet varmaan juristi?
— Olen.
— Juristit ovat miehiä. Ja varsinkin pohjolaiset juristit, ihanteli
Kotisaari.
— Oletko sinäkin juristi?
— Olen.
— Tutkinnot jo suorittanut?
— Par'aikaa suorittelen. Minulla on ollut vähän vastoinkäymisiä, että on viivähtänyt, selitti Kotisaari ja solautti viiniä suuhunsa. Minulla oli näet morsian ja se petti minut. Surussani minä hullausin juomaan, että on mennyt aikaa turhaan.
— Vai semmoisia vastoinkäymisiä?
— Niin — noihin naisiin ei tarvitseisi luottaa.
— Ovat yhtä pettäviä kuin yhden yön jää, säesti Risto.
— Niin ovat.
— Mutta sinulla on hyvää viiniä. Tämmöistä sen olla pitää joulujuoman.
Kotisaari kuivasi taas huulillaan yhden lasin putipuhtaaksi. Ristoa hiukan nauratti miehen viinin halu. Pian kosti viini surmaajalleen. Kotisaaren kieli alkoi ennen pitkää sammaltaa.
— Etkö sinä, nuori ystävä, tilaa illallista? Minulla on hiukan ahtaat raha-asiat tällä kerralla.
Risto jo ymmärsi, mitä lajia tämä mies oli. Mutta samapa se nyt tälle illalle. Onhan tuolla kuitenkin suu, jolla puhuu ja aivot, joilla ajattelee. Enempää ei Risto vaatinutkaan nyt toveriltaan.
— Tilataanpa vain?
— Tilaa kotlettia ja ryypyt! Ryyppy on erinomainen sen kanssa, kehotti
Kotisaari ja hänen pienet silmänsä nauroivat tyytyväisyydestä.
Risto huomasi, että Kotisaarelle oli tällainen jouluilta erinomainen onnen sattuma: ylempänä toivojen. Ja kun Risto vielä veti taskustaan hänen nenänsä eteen sikareja, niin nauroi Kotisaari ääneen. Miehen tyytyväisyys teki hyvää Ristolle ja hänet valtasi vastustamaton halu ruokkia sitä kaiken maailman hyvyyksillä kuin syöttöporsasta. On nautintoa nähdä, kun se sitte säteilee hyvinvoinnista. Ja Kotisaari ei antanut itselleen kahdesti tarjota.
He söivät illallisen viinan ja oluen kanssa. Kotisaari jo heltyi hyvin tunteellisiin mielialoihin. Hän kertoi syntynsä, kotinsa ja kaikki. Itki, että on tullut aikaa tuhlatuksi, mutta pian potaltaa hän nyt hovioikeuteen ja varatuomariksi.
— Mitä tutkinnoita hän nyt oli suorittanut?
— Ei vielä mitään, mutta juuri aikoi. Ja kun hän saisi raha-asiansa reilaan, niin menisi hän naimisiin. Hänellä on jo uusi morsian. Se on nuori leski täällä pääkaupungissa.
Risto ei saanut selvää, puhuiko mies totta vai valetta. Mutta aika kului silti ukkoa kuunnellessa ja hän huomasi pian, että kyllä tuo mies on sentään häntä paljon, paljon onnettomampi.
Kohta saivat he kolmanneksi seuralaisekseen ravintolaneidin, sillä hän oli huomannut Riston anteliaisuuden ja tahtoi hänkin hyötyä pojasta. Ja nyt heille vasta hauskuus alkoi. He siirtyivät piaanohuoneeseen. Neiti sulki kapakan.
Nytpä Kotisaari vasta näytti suuruutensa. Hän istahti piaanon ääreen ja antoi yhden sävellyksen toisensa jälkeen helähtää sormiensa kosketuksesta tangetteihin. Ja hän lauloi samalla. Hänellä olikin kirkas tenoori, vaikka vähän ruostunut. Risto katseli hiukan ihastellen miestä. Hän saikin kuulla, että Kotisaari on säveltäjäkin ja vanha ylioppilaslaulaja. Se oli koko nero mieheksi. Risto ja ravintolaneiti tanssivat. Oo — tämä oli hauskaa!
Mutta sitte tuokion takaa nousi Kotisaari ylös piaanon äärestä ja kuiskutti Riston korvaan:
— Nyt sinun, nuori ystävä, arvosi vaatii ottamaan samppanjaa. Etkö huomaa tytöstä?
Risto ei mitään huomannut tytöstä, mutta Kotisaari viskutteli hänelle korvaan. Hän olikin perin pohjin syventynyt Helsingin ravintolaelämän salaisuuksiin. Mutta silloin välähti kuin kirkas salama Riston pimittyneissä aivoissa. Hän haki lakkinsa, päällysnuttunsa ja kalossinsa. Riensi sitte juoksujalassa kotiinsa pakoon jotain likaista ja ilettävää.
X.
New York 1 p:nä tammik. 18—.
Kelpo Ristoni!
Kun sain sinun neljännen eli viimeisen kirjeesi tänne matkamme jälkeen, niin olimme juuri lähdössä tänne suureen maailman kaupunkiin viettämään täällä joulua sedän luona, jonka laiva parasta aikaa on New Yorkin satamassa. Hän kutsui meitä erityisesti tulemaan ja koska rautatiematka ei ollut kovin pitkä, suostui isä lähtemään sittenkuin setä oli ilmoittanut maksavansa matkakustannukset — huomaat, että isä noudattaa ankarinta säästäväisyyttä. Lähdimmekin isä, äiti, Aloys ja Fretu ja minä. Aloys ja Fretu ovat nyt päässeet apteekkipalvelukseen ja he kovasti uskovat vielä olevansa apteekkareita täällä suuressa lännessä. Niin — me tulimme tänne suureen pesään, jonka läpi jo kerkesimme aika paljon kuljeskella Suomesta tänne saavuttuamme. Setä oli ottamassa asemalla vastaan ja vei meidät laivaansa. Siellä oli juuri jouluvalmistukset. Meri loiskahteli vapaana laivan kuvetta vasten. Heillä oli joulupuukin. Ei se ollut Suomen havupuu, vaan Amerikan lehtevä saarni. Sen olivat merimiehet koristelleet parhaan taitonsa mukaan. Ja jouluaattona oli juhlallista. Setä tarjosi merimiehilleen lasin totia munalla höystettynä. Miehet lauloivat jouluvirren ja toverillinen mieliala oli vallannut kaikki. Se oli silti hauska joulu. Söimme riisiä, porsasta ja torttuja. Voi täälläkin viettää joskus hauskan hetken, kun unohtaa kaikki ja vaipuu vain nykyisyyteen. Mutta eipä Amerikan luonnossa ole Suomen runollisuutta eikä ihmisissä kotiseudun tuoksua. Lunta on tullut hiukan, mutta se on likaista ja pian häviävää. Ei täällä kilise joulukulkuset eikä ajeta reellä koristeltu ketunnahka heitettynä reen perälle niinkuin siellä kotona. Siellä maalla meillä on ilma tuoreempaa kuin täällä, mutta olo on silti yksitoikkoista. Ja voi niitä kauheita sikalaumoja, joita isä täällä on ruvennut kasvattamaan! Ne ovat minulla aina silmissä ja niiden ärinä kiusaa minua. Suo anteeksi mauton kirjeeni, mutta en voi niistä olla kirjoittamatta, kun ne alituisesti minua vaivaavat!
Teen työtä siellä kotona aamusta iltaan. Kauppala siellä maatilamme läheisyydessä kasvaa aika vauhtia ja yhtä suuressa määrässä minun ompelukouluni. Minulla on jo kuusi oppilasta. Ne ovat talonpoikaistyttöjä suomalaisista siirtolaisperheistä kauppalasta. Minä saan heille antaa henkistäkin opetusta ja siihen olen erinomaisesti innostunut. Ajattele että suomalainen kansallisuus täällä voisi vielä maailmassa yletä upeampana kuin kotimaassa!
Täällä Amerikassa minä olen tehnyt sen huomion, ett'eivät ihmiset täällä koeta niin kaikemmoisia salateitä tunkeutua toistensa olosuhteisiin. Itsekullakin on tekemistä omain asiansa kanssa. Ja se on kaunis havainto. Se tyynnyttää entisetkin pahat mielet ja arpeuttaa vanhat haavat. Luulen että kun olisi Amerikassa pienestä lapsesta elänyt tai kun olisi Amerikassa syntynyt, niin viihtyisi täällä mainiosti. Mutta se kotimaa —!
Mutta tämän maan politiikka on Merenpuoleista. Se on liian vapaata, niin sanoakseni siveetöntä. Minä olen aina ihaillut suoraa ja rehellistä politiikkaa, semmoista kuin meillä siellä Suomessa. Siellä pysähdytään kiistoihin ja väittelyihin, mutta täällä mennään pahimpiin herjauksiin ja tahdotaan vastustaja lyödä lauvalta hinnalla millä tahansa. Äskettäin julisti muuan sanomalehti vastapuolueen presidenttiehdokkaasta, että se on ollut jossain kaupungissa kadulla humalassa, kun se oli saanut äkkinäisen pahoinvointikohtauksen. Mutta vaalitilaisuudet ovat täällä kadehdittavia. Usein menen läheiseen kaupunkiin, kun tiedän siellä olevan jonkun vaalin. Voi sitä pyhää innostusta! Jos ei siihen samaan jossain määrin seottuisi keinottelua, niin olisi se jotain sellaista, jollaiseksi aina olen kuvitellut valan keilihuoneessa Versaillesissa suuren vallankumouksen aikana. On täällä naisillakin vaikutusta vaaleihin. Senkin huomion olen tehnyt, että naisena täällä on paljon parempi olla kuin miehenä. Mies on täällä kuluva remeli suurteollisuuden palveluksessa, mutta naisen asema on mallikelpoinen sekä kodissaan että ulkona sitä. Amerikkalaisessa miehessä ei olekaan tuon tähden ihanteellisuuksia, mutta sitä enemmän intohimoja. Nainen on osannut yhdistää itseensä tunteellisuuden ja älyn, ja hän on monessa suhteessa miehen herra. Muutenkin täällä kaunis silmäpari on paljon, paljon suuremmasta arvosta kuin siellä Suomessa. Täällä olisikin tilaisuutta rakastua vaikka mustaan neekeriin…
Lienet paljon edistynyt luvuissasi? Kerrot olevasi välinpitämätön kaikesta ympärilläsi olevasta. Miksi niin? Onko sinustakin tullut itsekäs? Enpä sitä uskoisi. Itsenäisyyden ja itsekkäisyyden väli on pitkä, mutta voi yhteenkin sattua. Onko sinulle käynyt niin? Minä päinvastoin seuraan erinomaisella tarkkuudella ympäristöäni — luontoakin, vaikka siitä puuttuu runollisuutta. Äsken lahjoitti pappa minulle ponyn ja sillä minä ajelen katselemassa ympäristön elämää. Väliin on pienonen neekeripoika kuskina ja hän sanoo sydämmestään pitävänsä "missistä", joka on opettanut hänet lukemaan. Oletko sinä saanut tuollaista aikaan? Uhrauksia tehdä muille, mutta silti olla itsenäisenä ja vapaana, se on tässä maassa aivan mahdollista ja siinä minä aina näen korkeimman onneni täällä, vaikka minua silti rasittaakin alituinen kaipuu — ketä, arvaa!
Kirjeistäsi ei täällä kukaan tiedä ja minä koetan ne huolellisesti salata. Tämä kirje tuopi sinulle kai leuhauksen prääri-ilmaa täältä. Haluaisin vastaukseksi tuoksahduksen Suomen täysinäistä talviluontoa. Kirjeesi saat osottaa maatilallemme.
Suomasi.
— — —
Helsingissä 1 p:nä helmik. 18—.
Sulo Suomani!
Sinun viimeinen kirjeesi tuli kuin palsami oikeaan aikaan. Olin viime aikoina vaipunut äärettömään raskasmielisyyteen. Luonteeni on tekemäisillään koko käännettä, se on laskeutumaisillaan nolla-pisteen alapuolelle mielialojen lämpömittarissa. Ennen se kohosi ylös iloisuuteen kuin vikkelä elohopea, nyt se painuu alas — minne painuneekaan. Pääasia on vain, että suuret ilman muutokset ovat tulossa. Ei ole vielä vettä satanut, ei kyyneltä tipahtanut, mutta ilmassa on syksyn raskaus. Sinun kirjeesi virkisti silti aika paljon, luin sen moneen kertaan, luin vieläkin ja olin tyytyväinen. Siinä esiinnyt sinä ehyenä ja kokonaisena, jokainen piirre on selvänä ja jokainen mieliala tuttuna — sellainenhan sinä olit ennenkin, vaikka en niin läheltä huomannut jokaista avuasi kuin nyt etäämpää. Ja kirjeesi vaikutti sen, että minä heti menin ja ilmoittauduin opettajaksi Antipoffin kurjuuden asukkaille. Luulen että se on minua virkistävä. Olin todellakin kehittymäisilläni ensi luokan itsekkääksi. Täällä Helsingissä rupesin asumaan muutaman, papin kokelaan kanssa, minulla oli aikomus repäsemällä ottaa tutkinnot ja päästä niillä ylpeilemään ja jonkun asteen lähemmäksi sinun lopullisessa saavuttamisessa. Kuinka pikkumaista! Huomaankin kirjeestäsi, että sinä inhoot tuollaista egoismia. Sinähän työskentelet niin paljon muita varten. Minä istuin vain päivät päästään huoneessani, luin ja ahkeroin. Mutta samalla kävi sieluelämäni tyhjäksi ja raskasmieliseksi. Minä vaivuin aina enemmän sisäänpäin — jouduin ennenvanhalle kouluaika-asteelleni — ja kerran jo tein moraalisen lankeemuksen, joka olisi voinut päättyä huonosti rakkaudellemme. Tulipa sitte sinun kirjeesi! Miten paljon se taas kohotti minua! Ja minä toivon, että se on vielä enemmän sitä tekevä. Minulla on aikomus alkaa osakunnassakin enemmän esiintyä ja muuten hengittää ulos enkä omaan poveeni. Meidän köyhien ylioppilaiden olo täällä Helsingissä on kaikkea muuta, vaan ei hauskaa. Meiltä on kaikki kielletty —, esteet panevat köyhyys, alhainen syntyperä ja oma pikkumaisuus. Ja voisiko siellä meidän pikkuisessa pohjoisessa kylässämme, jossa synnyimme, kehittyä sellaiseksi, että täällä voisi varmoilla edellyksillä nauttia elämästä? Se oli pikku sielujen kotipaikka ja minussakin on liian paljon tuota pikkumaisuutta. Ilmeisesti näen monen ylioppilastovereistani aivan tuon tähden vajoavan yhä pitemmälle kapakkaelämään. He tahtovat virkistystä ja tarttuvat siihen, mikä on helpommin saatavissa. Ja ikävä kyllä, että paraimmat sydämmet ovat heikoimmat, jos niin voi sanoa. On sallimuksen siunaus, että kohtalo on antanut sinut minulle neuvojaksi. Valtamerenkin takaa sinä ohjaat minua ja jos sinä olisit saapuvilla täällä, puhaltaisin minä raskasmielisyyden itsestäni kuin kevyen savun kauvas, olemattomiin.
Sinun kirjeesi huokuu puhtainta ja terveintä tunnelma-elämää. Jospa minullakin olisi sinulle kirjoittaa sellaista. Mutta toivon toipuvani ja tästäkin mielentilasta luonne vain on syventyvä vastaiseksi.
Sinä kehuit Suomen talvea. Menin sen johdosta Alppilaan täällä ja koetin sitä sydämmestäni nauttia. Mutta luonnon kuvaajaksi ei minusta nyt ole. Liikun mieluummin sieluelämän alalla. Kirje on kirjoitettu Alppilassa, vaikka siinä ei ole muuta talvenomaista kuin sielullinen pimeä raskaus. Kun tiedät, miten suuresta merkityksestä kirjeesi ovat minulle täällä, miten minä punnitsen niissä jokaisen sanan ja koen sen oikein ymmärtää sekä samalla hyötyä siitä, niin toki kirjoitat minulle tiheään, hyvin tiheään.
Tulee juuri lumisade. Suomen luonto on raskas, niinpä sen ylioppilaankin mieli sysinen. Tätä kirjettä seuraa Ristosi henki yli valtameren sinne ponyn kuskiksi. Tuhannet hyvästit!
Ristosi
— — —
Mich. U. S. of America toukok. 3 p:nä 18—.
Risto-parka!
Kirjoitatpa sinä kuin mustalainen. Tehnyt siveellisen lankeemuksen, raskasmielinen ja kova myrsky tulossa sieluelämässäsi, jonka lämpömittari on luisumassa nolla-asteen alapuolelle! Onhan siinä kerraksi sulattamista minullekin. Mutta lienet nyt silti viettänyt hauskan Vapun rakkaiden toverien seurassa, toverien, jotka ymmärtävät, mikä on Suomen ylioppilas. Varista, nuori mies, itsestäsi untelo sielun usva, terästä katseesi ja rynnistä mukaan elämään! Vaikka lienet jo niin tehnytkin; lupaathan niin kirjeessäsi.
Me vietimme täällä Vappuna yhden oppilaani häät. Minä puin morsiamen ja onnistui se mainiosti. Sulhanen oli neekeri, suutari ammatiltaan, minun kuskini vanhempi veli. Hän on erinomaisen hieno, mielisipä sanoa elegantti, kun hän on juhlapuvussaan: mustassa frakissa, paidan edus lumivalkoinen, kalvosimet parkinkarvaisissa käsivarsissa ja kiiltävä silkki kähäräisessä tukassa. Ainoastaan lihanväriset huulet ovat liiaksi paksut. Ne olivat hauskat häät. Minä tanssin sulhasen kanssa ja koetin parhaimmalla taidollani sulautua heidän iloonsa, mikä oli seottamaton ja terve. Äiti nauroi sulhaselle salaa ja siitä minä olin pikastua häneen. Äiti puolusteli itseään sillä, että onhan se ihmeteltävää, kun valkoinen tyttö huolii neekeristä. Siitä minä enemmän pikastuin. Onhan rakkaus sielullinen ominaisuus eikä se tunne mitään raja-aitoja ollessaan säädyllinen. Mutta silti siellä Suomessa ei varmaan syntyisi tällaisia avioliittoja. On Amerikassakin jotain kadehdittavaa. Tosin tällainen tapaus näillä paikkakunnilla Amerikassakin on harvinainen. Mutta etelävalloissa kuuluu se olevan tavallinen.
Sinä olet ruvennut taas harrastamaan asioita ulkopuolella itseäsi. Se on hyvän luonteen merkki ja se on tuova sinulle puhdasta virkistystä työssäsi. Olet huomannut oikean pelastuksen keinon, millä karkottaa ikävyyttä ja raskautta. Ja siinä voitte tekin, talonpoikaisylioppilaat, onnistua. Ettehän te ole seuraelämän ritareja, joista sinä tunnut kateudella puhuvan, vaan kansan ja rahvaan valistajia. Tuo voi kyllä väliin tuntua ikävältäkin, mutta pitäisihän teissä olla tuoretta voimaa, mikä kestää.