NIMISMIES. Kyllä minä sen pirun hänen nahastaan pinnistän, jos hän vaan aikoo sekaantua minun asioihini. Parasta että hyväksi aluksi alan juttuni hänen kanssaan jo tänä iltana. — Mutta mennään nyt jo helkkarissa, ennenkun nostetaan huhu sulhasen karkaamisesta. Saanko minä kuitenkin ensin sanoa sinulle erään sananlaskun, jota sinä ennen muinoin, miehuutesi päivinä, pidit mielilauseenasi?
GRÖN. Mitä sinä tarkoitat minun miehuuteni päivillä?
NIMISMIES. Sinun entisyyttäsi. Minä luulen, että sinä olet jo väsynyt voittamiseen. Sinun kohtalosi alkaa viedä sinua mukanaan.
GRÖN (ajattelee, sitten äkkiä). Mitä sananlaskua sinä tahdoit muistuttaa minulle?
NIMISMIES. "Rohkea rokan särpii, pelkuri piiloon kömpii."
GRÖN. Se oli oikea muistutus oikealla ajalla. Sitä sinun ei tarvitse sanoa minulle toista kertaa. Minä tahdon palata entisyyteen, tahdon olla kohtaloni herra. Lähtekäämme! (Menevät oikealle.)
(Kaisa ja Virveli tulevat vasemmalta).
KAISA. Koettakaa, Virveli kulta, nyt kerran olla sääliväinen. Ei hyväntahtoisuus ihmistä koskaan ojasta allikkoon ahdista. Kas tässä! Tämän te saatte, jos…
VIRVELI. Mitä pernalesta? Kolmi ruplanen! (Kurkistaa ympärilleen.) No, no! Koska asia on siitä painosta, niin yritetään sitten olla ihmisiksi. Te mar mahdatte olla helläsydäminen raasu sentään. Jumala teitä siunatkoon!
KAISA. Se on koko minun omaisuuteni, mutta sen annan hyvillä mielin, sen Roopen tähden. Antaisin kyllä enemmänkin, jos vaan minulla olisi.
VIRVELI. Vai on tämä teidän säästönne! Ottakaa se takaisin sitten.
KAISA. En ota. Minä annoin sen Roopen tähden. Pitäkää se vaan!
VIRVELI. Älkää tupatko minulle ainoata ropoanne. Sydän se on sentään minunkin rinnassani. Kyllä minä tiedän, että haineesti sen itsekin tarvitsette. On niitä tunteita piiskurinkin paidan povessa. Tuossa on rahanne!
KAISA. Mutta mitenkäs sitten Roopen…?
VIRVELI. Teidän tähtenne minä teen toivonne mukaan ilman rahojakin.
(Pyyhkii kyyneleen.)
KAISA. Kiitoksia vaan! Kyllä Jumala teille hyvyytenne palkitsee.
VIRVELI (koettaa päästä entiselleen). Eikös pernaleessa tuolla jo tulekin jahtivouti. Tuleepa hyvinkin, vanginkuljettaja ja Roope kantapäillä. — Pieni karaistus ei tee miestä huonommaksi. (Ottaa ryypyn.) Äh — häh! Tahdotteko tekin, Kaisa muori? Ei pikkunen pillastuta?
KAISA. Minäkö nyt ryyppäisin? En elämässäni! Laittakaas minua nyt istumaan taas!
VIRVELI. Muija-vainajani otti usein naukun, kun närästi taikka hiukasi sydänalaa.
JAHTIVOUTI (tulee Roopen ja vanginkuljettajan seuraamana). Hyvää päivää, Virveli! Terveeks'!
VIRVELI. Terveeks', terveeks', eikä sairaaks'! Mitäs hyvää jahtivoudille?
JAHTIVOUTI. Eipä erittäin. Tiedättekö jos pefallningsmanni on jo tullut kylään?
KAISA. Tuli se äsken. On kai tuolla häätalossa.
JAHTIVOUTI. Odottakaas sitten niin kauvan, minä menen hakemaan. Istu tuonne tien pohkeelle Roope siksi aikaa. Siinähän on Kaisamuorikin, vanha tuttava sulle. (Menee oikealle.)
VIRVELI (poistuu toiselle puolen, vanginkuljettajan luo). Mene vaan istumaan ja kysymään miten kotona voidaan!
ROOPE (on tullut näyttämölle alakuloisena, pää painuneena. Hän on jalkaraudoissa, vanginvaatteissa ja kantaa myttyään. Menee Kaisan luo, tervehtii häntä ja istuu hänen viereensä. Rupeavat molemmat itkemään).
VIRVELI (vanginkuljettajalle). Pernaleen helläluonteinen miehekseen sekin, tuo Roope. Itkis häntä saakeli, kun kerran on itsensä tuohon tilaan laittanut. — Tahtookos Vinnari vähän sydämmen lämmitystä? Kun on aikaa, niin ryypätään pikkusen.
VINNARI. Takka, takka!
VIRVELI. Kas nyt tuota, kun itkevät molemmat. Pernaleen ämmä kun siihen jäikin häntä poruttamaan.
VINNARI. Se on ollut niin synkällä mielellä, se Roope, siitä asti kun tuomio julistettiin, ettei ole syönytkään. On istunut vaan kun mykkä, pää käsien välissä. Houruksi olen pelännyt hänen tulevan. — Onkos Virvelillä yhtään navetan takaisia saatavilla?
VIRVELI. Taitaa vähän olla puruja massin pohjalla.
(Pistävät tupakkaa suuhun ja jatkavat keskustelua.)
KAISA. Oletkos saanut mitään tietoja Purimosta?
ROOPE. En juuri ole niistä välittänytkään.
KAISA. Etkö ole välittänyt? Olisitko voinut unohtaa kotitalosi?
ROOPE. Mitä muisteltavaa minulla olisi siellä?
KAISA. Hyvänen aika sinua! Siellähän on sinun ystäväsi.
ROOPE. Ystävänikö? Ei sellaisia minulla ole.
KAISA. Suotta sinä kokeilet kovaluontoisuutta Roope. Kyllä sinä tiedät, että Hilma ja…
ROOPE (tekeytyy välinpitämättömäksi). Hilma, niin. Mitenkä hän jaksaa?
Olen kuullut, että hänen häitään pitäisi kohta vietettämän.
KAISA. Tänäänhän ne ovat.
ROOPE. Tänään?
KAISA. Kohdakkoin kai alkaa vihkiminen.
ROOPE. Tänä päivänä! Hahaha! No niin! Sopiihan se hyvin. He vihitään samaan aikaan kun minä riipun piiskuritolpassa. Sepäs mahtaa olla suuri ilo heille!
KAISA. Roope, Roope! Älä tuomitse Hilmaa! Se kurja on saanut kärsiä yhtäpaljon kun sinäkin. Niin on käynyt kalpeaksi kun kuolema. Tuskin tuntisitkaan häntä enään.
ROOPE. En minä aio tulla tutustumaankaan hänen kanssaan.
KAISA. Ole nyt jo! Vihoitathan Jumalankin tuollaisilla puheilla. Ilmankin Hilma rukka on yrittänyt mielensä perästä sinun vapauttamistasi, vaikka eihän se paljoakaan ole auttanut, kun ei sen enemmän ymmärrä niitä asioita ja kun rustmestari vielä toimitti hänet pois koko tienoilta.
ROOPE. Kuinka! pois tienoilta?
KAISA. No, vallan sinne Tyrvääsen se Hilman lähetti, sinne sisarensa tykö.
ROOPE. Mutta minkätähden Hilma antoi itseänsä noin vaan lähetellä?
KAISA. Eipä siinä muukaan auttanut. Kun se ei kerran naimisiin tahtonut mennä, niin piti sitä ainakin poistua ihmisten silmistä täältä kotipuolelta.
ROOPE. Minkätähden?
KAISA. Se on nyt sellainen ummessa pidettävä asia, jota ei täällä vielä tiedetä. Mutta saa kai sen sanoa sinulle. Siellä näetkös Hilma synnytti lapsensa. Hän tahtoi itse tulla oikeuden eteen todistamaan ja puhumaan sinun puolestasi. Mutta, mitäs raukka! Niin huono hän oli isoja aikoja, että tuskalla hengen kipinä säilyi hänessä.
ROOPE. Mutta mitenkä se naimisjuttu sitten päättyi? Rupesiko Hilma katumaan kauppojaan?
KAISA. Hilmako? Kuinka sinä voit hänestä puhua noin ilkeästi? Häpeä vähän! Sinun tähtesi Hilma perästäkin suostui.
ROOPE. Minunko tähteni?
KAISA. Niin juuri. Kun sinun tuomiosi lankesi, ehdotti rustmestari taas naimista ja lupasi sillä ehdolla vielä pelastaa sinut. Lupasi hovissa parantaa asian. Hilma uskoi hänen vakuutustaan ja antoi kuuluttaa itsensä. Mitäpä siinä muutakaan olisi edessään, nuorella tytöllä, joka makasi lapsi-vuoteella. Hän luuli sillä pelastavansa sekä itsensä että sinut.
HILMA (tulee kiihkeästi oikealta. Hän on puolittain hääpuvussa. Hivukset ovat hajalla). Onko se totta mitä kerrottiin? (Pysähtyy äkkiä, kun huomaa Roopen raudoissa.)
ROOPE. Hilma?
KAISA. Herra siunatkoon! Kesken häitäkö sinä tänne syöksyt?
HILMA. Ne eivät sitten perästäkään ole sinua vapauttaneet! Tänä päivänä — tällä hetkellä sinä tulet piiskattavaksi?
ROOPE. Niinpä tuo näyttää käyvän.
HILMA. Oh! Kuinka katalasti minua on petetty! (Vaipuu itkien Kaisan ja
Roopen välille.)
KAISA. Hilma kulta, älä nyt itke. Tässä on muitakin ihmisiä. Ne niin katsovat sinuun. Olethan sinä jo itkenyt tarpeeksi. Roopeenkin sellainen vaikuttaa pahasti. Sinun pitäisi häntä lohduttaman ja rohkaiseman. Hänen tilansa on tällä hetkellä kurjempi kuin sinun.
HILMA. Hänen kurjuutensa minua kaiveleekin. Omaani olen jo tottunut.
KAISA. Voi, voi! Kuka nyt ehtikin sitä sinulle supattamaan. Olisit saanut olla tietämätön koko asiasta.
HILMA (lakkaa itkemästä). Tietämätönkö? Ei, muori. Jumalan onni, että tästä kerrottiin minulle. — Voi, Roope hyvä! Jos sinä voit minulle anteeksi antaa, niin tee se. Noita rautoja kannat sinä minun tähteni.
ROOPE. Mitä sinä sanoit?
HILMA. Purimoa ja minua voittaakseen keksi rustmestari tämän jumalattoman keinon. Hän pelkäsi että meistä tulisi pari. Hän tiesi että minä — rakastan sinua.
ROOPE. Sinä rakastat minua ja kuitenkin…?
HILMA (painaa päänsä alas).
KAISA. Sinua on vietelty, kauheasti eksytelty, lapsi raukka. On sitä langennut enkelikin, saati sitten turvaton tyttö.
HILMA. Minä itse olen eksyttänyt itseni kaikkein enemmän. Minä en tiennyt, en ymmärtänyt, että sisaren rakkaudessa piili oudompiakin tunteita. Minä olen syypää. —
ROOPE. Oma syymme ei olisi upottanut meitä näin pitkälle. Mutta loppuhan siitä tulee tästäkin. Kaikki on aikansa tässä maailmassa. Totta Jumal'auta onkin, aikansa kutakin.
KAISA. Sinä olet kauhea!
ROOPE. En niinkun pitäisi. Rustmestarin on syy tähän kaikkeen. Hänen ansiostaan on Hilma tuossa kurjuuteensa nääntyä. Hänen ansiostaan kannan minä rautoja jaloissani. Hänen ansiostaan olen kohta merkitty elämänijäkseni. Merkitty varkaaksi. (Nousee.) Ymmärrättekö mitä merkitsee, kun rehellinen ihminen saa kantaa varkaan nimeä? Ihmiset osoittavat sormellaan ja ilkovat jo pelkkää lähestymistäkin. Oh! Se on kauheata! Kauheata. Mutta olkoon! Ja tulkoon vielä kahta kauheammaksi tämä elämä! Minun kostoni ei siitä sorru. Se hurjistuu ja eristyy vaan.
KAISA. Jumala meitä auttakoon! Hulluksihan tuo kivaantuu.
HILMA (pakoittaa hellästi Roopea istumaan). Roope! Minä rukoilen sinua, malta mieltäsi. Taivu koetusten alle ja anna anteeksi vihamiehellesi. Minä oikeastaan olen syypää sinun kauheaan kohtaloosi. Minä onneton en tuntenut rakkauttani, ennenkun — ennenkun sinä siitä puhuit. Mutta usko minua Roope! Lapsuutemme muistojen nimessä, usko minua. Se rakkaus on koettanut parantaa kaikki, vaikka se ei ole sille onnistunut. (Nousee.) Nyt se vielä koettaa sovittaakin kaikki, vaikka ei sekään onnistuisi.
TILTA (juoksee oikealta). Sus siunatkoon sitä Hilmaa! Tännekkö se lensikin kesken kaikkea? Kaase kiertää, kun viipperä, päästä pyörällä, ja hakee teitä. Onneksi satuin minä näkemään kamarin ikkunasta minnepäin te juoksitte ja kippasin heti perässä hakemaan.
HILMA. Minä tulen, minä tulen — Roope, lupaa minulle, että tulet heti Purimoon — häätaloon, heti niin pian kun täältä pääset. Kaisa, älkää palatko kotia ilman häntä! Sinun pitää näkemän, Roope, miten rakkaus sovittaa. (Syöksee pois oikealle. Tilta seuraa.)
ROOPE (nousee). Hilma!
KAISA. Hyvä Jumala! Mitä se mahtaa aikoa? Jos ei vaan tapahtuisi mitään onnettomuutta!
ROOPE. Hän sovittaa kaikki. Ettekö kuullut mitä hän sanoi! Hän sovittaa kaikki!
KAISA. Niin, niin! Kyllä se niin sanoi. Siksipä minä pelkäänkin. Voi, voi! Minä pelkään uusia onnettomuuksia.
ROOPE. Sovitus tuottaa ainoastaan onnea.
(Kyläläisiä tulee oikealta.)
RÖYHIÖ. Täällähän se jo näkyy olevan odottamassa selkäsaunaansa, tuo hevosen varas. Ha, ha, ha.
ROOPE (herää todellisuuteen). Hevosen varas! (Vaipuu entiselle paikalleen.)
KAISA. Paholainenko sinuakin, veulosuuta joka paikkaan traksii.
Pysyisit kerrankin poissa ihmisviljoilta, senkin — veulosuu.
RÖYHIÖ. Missä haaska, sinne korpit kokoontuvat. Eikös muori sitä tiedä?
KAISA. Sinä olet oikeen korpiooni, sinä. Koko pitäjään pahennus.
RÖYHIÖ. Siksipä tulinkin täältä hyvyyttä noutamaan. Onhan se terveelliseksi opiksi, kun näkee lähimmäisensä saavan pikkusen satikutia pahoista töistään. Ha, ha, ha!
ERÄS MIES. Kas niin, Röyhiö! Sana sanasta ja kaksi parhaasta.
2:NEN MIES. Älkää menkö muori syhymättä saunaan. Ei sen pojan kanssa kukaan kestä, niinkauvan kun suukopu auttaa.
RÖYHIÖ. Kylläpäs sinä nyt olet oikeen maata myöden Roope rukka. Ei se juuri ole sinun tapaistasi. Mutta joka itsensä alentaa, se yletään. (Kyläläiset nauravat.) Tampereen markkinoiltakos sinä olet ostanut nuot sukkanauhasi? Häh!
VIRVELI. Älä härnää liiaksi! Jahka ne sukkanauhat riisutaan, niin taitaa sinun periä käpälämäki.
RÖYHIÖ. Oho! Ei se ole jänikseksi tämäkään mies.
VIRVELI. Vallesmanni tulee jo. Olkaa hiljaa nyt.
NIMISMIES (tulee. Häntä seuraa joukko hääväkeä. Hän asettuu etunäyttämölle. Kansa ympäröitsee häntä. Sill'aikaa Jahtivouti, Vanginkuljettaja ja Virveli riisuvat Roopen ja sitovat tolppaan). Koska Roope Matinpoika Korpela viimme pääsiäistä vastaan yöllä Purimon talosta on varastanut yhden suotin valakka hevosen ja rikoksestaan kiinni saatuna vedetty kihlakunnan oikeuden tutkittavaksi, ja koska hän mainitussa oikeudessa on havaittu täydellisesti syypääksi yllämainittuun varkauteen, on kihlakunnan oikeus tuominnut hänet Roope Matinpoika Korpelan, saamaan ensikertaisesta varkaudesta kahdeksan paria raippa vitsoja, kolme lyöntiä kullakin parilla, joka toimitus nyt tulee tällä paikalla tapahtumaan, asianomaiselle rangaistukseksi ja yleisölle varoitukseksi. (Ottaa kellonsa ja menee seisomaan tolpan juurelle.) Toimitus saa alkaa!
Esirippu alas.
VIIDES NÄYTÖS.
Purimon sali, joka on sisustettu herraskuosiin, vaikka raskaasti ja kömpelösti. Peräseinällä, sohvan yläpuolella, kirjaimet H. P. ja T. G. — Oikealla puolen tuoleilla istuu isäntiä ja emäntiä jäykissä asemissa! Naisilla on krinuliivit. Vasemmalla puolen istuu herrasväkeä sohvilla ja tuolilla. Esiripun noustessa herrasväki juo kahvia. Talonpojille tarjotaan sitä parast'aikaa. Nimismies istuu sohvan kulmassa lähinnä sohvan reunaa. Ylioppilas tuolilla hänen vieressään. Kirkkoherska ja lukkari peräsohvalla. — Katajan hakoja lattialla.
ERÄS HERRA. Anteeksi! Mihin aineesen herrat niin kiihkoisasti ovat kiintyneet?
YLIOPPILAS. Mistäpä lakimiehet muusta osaisivat puhua kun ammatistaan.
HERRA. Uh! Ne ovat niin inhottavia nuot käräjäjutut.
YLIOPPILAS. Totta kyllä. Toisinaan ne ovat hyvin inhottavia, varsinkin äskeisessä tapauksessa. (Jatkavat keskustelua.)
1:NEN EMÄNTÄ (koettaa toisen emännän länninkiä). Kas kun minä luulin, voi hyvänen aika, kuinka sitä erehtyy, kun minä luulin, että emännän länninki oli paramattoa.
2:NEN EMÄNTÄ. Ei. Omakutoista se vaan on.
1:NEN EMÄNTÄ. Niin aina. Kyllä minä sen nyt jo näen. On sillä sentään vähän eroa. Minun on oikein täyttä paramattoa.
2:NEN EMÄNTÄ. Niin näkyy. Mutta tämän morsiamen länninki vasta muhkea mahtaa olla. Se on oikein kaupungissa tehty.
1:NEN EMÄNTÄ. Niin. Se onkin kai tehty tuohon uuteen herrasväen tyyliin. Mutta ei sitä sentään niin sopisi treiskailla talonpoikaisen ihmisen, vaikka onkin rouvaksi pääsevinään.
2:NEN EMÄNTÄ. Sanos muuta! (Jatkavat keskustelua.)
1:NEN NEITI. Rustmestariko?
2:NEN NEITI. Niin juuri. Eikö hän sinunkin mielestäsi ole kaunis mies?
1:NEN NEITI. On. Kyllä hän on kaunis. Mutta kaikkien enin miellyttää minua hänen varmuutensa ja reippautensa. Hän näyttää niin voimakkaalta ja miehekkäältä.
3:MAS NEITI. Kaikkia vielä! Jos hänellä on vähän ryhtiä, niin on hän sen saanut sotaväessä. Ja hänen kauneuteensa on sekoitettu niin paljon raakuutta, että hän on melkein vastenmielinen.
2:NEN NEITI. Vastenmielinen? Hän on ehdottomasti pitäjämme komein herra. Minä olen aina ihaillut häntä. Ja niin tekevät kaikki naiset. Sinä taidat olla ainoa poikkeus.
1:NEN NEITI. Usko sinä Klaaraa. Kerrottiinpa viimme vuonna, että sinä olit hyvin ystävällisellä kannalla rustmestarin kanssa.
2:NEN NEITI. Ai, ai! Se on totta. Kuule! Etkös muista miten kerran sanoit, että hän on oikeen miesten esikuva.
1:NEN NEITI. Niin, niin. Se oli siihen aikaan. Mutta nyt taitaa olla pikkusen mustasukkaisuuden sekoitusta tuo vastenmielisyys. Hahaha!
3:MAS NEITI. Kun te viitsitte! (Jatkavat keskustelua.)
1:NEN EMÄNTÄ. Niin juuri. On sekin mukavaa, ett'ei ole oikeata emäntää tällaisissa pitokomennoissa.
2:NEN EMÄNTÄ. Niin. Kun kerran on omaisia. Se rustmestarin sisarhan olisi ollut juuri omiansa. Kun kerran oli täällä ja laatusteli koko viimme talvenkin, niin olisi sitä nytkin voinut tulla.
1:NEN EMÄNTÄ. Olis mar' hyvinkin. Mutta kun kerrotaan että Hilma olisi ollut pikkusiin päin silloin, kun matkusti sinne Tyrvääsen, ja että se kamprelska nyt hoitaa sitä lasta siellä.
2:NEN EMÄNTÄ. Älkää hyvä ihminen! No, voi mun päiviäni! En minä ole kuullutkaan. (Jatkavat keskustelua.)
1:NEN ISÄNTÄ. Kyllä siitä Purimo jalkojansa myöden taitaa hoiperrella.
2:NEN ISÄNTÄ. Ja niinkun se isäntä vainaja oli tyystä ja koittavainen. Mutta pojasta polvenmuute, sanotaan.
1:NEN ISÄNTÄ. Kun isäntä ja emäntä yht'äkkiä muuttuvat herraslaakaisiksi, niin tietäähän sen, ett'ei siitä hyvää koidu.
Kamarin ovet perällä avataan. Ensin tulee Kirkkoherra ja asettuu paikoilleen perällä sohvan eteen. Sitten seuraa teltan kantajat, jotka asettuvat kirkkoherran eteen ja nostavat teltan. Sitten tulee morsiuspari, joita seuraa kaksi morsiuspiikaa ja kaksi sulhaspoikaa. Hääväki on noussut seisalleen.
KIRKKOHERRA. Rakkaat ystävät, Teofilus Grön ja myös Hilma Katariina Purimo, teidän pitää tässä visusti tietämän, että Jumala itse on aviokäskyn säätänyt, ja on pannut miehen vaimon pääksi, että hänen pitää oleman sen esimiehenä ja hallitseman häntä parhaaksensa Jumalan pelvossa, häntä rakastaman ja kunniassa pitämän, usein hänen heikkouttansa kärsimän, ja antaman niinkun pyhä Pietari sanoo, vaimolliselle astialle niinkun heikommalle, hänen kunniansa.
Samalla muotoa pitää myös vaimon kuuleman miestänsä, rakastaman häntä, päänänsä ja esimiehenänsä pitämän, ajatteleman että hän miehen apulaiseksi luotu on. Hänen pitää kaiketi itsensä niin käyttämän, että hän miehellensä kelpaisi, jolle hän on apulaiseksi annettu. Päältä iskein: miehen ja vaimon pitää keskenänsä toinen toistansa rakastaman, ja vielä enemmän kun isää ja äitiä. Niin heidän avioliittonsa pitää oleman onnellisen ja autuaallisen, jonka me myös kaikki yhteisesti tälle pariskunnalle sydämmestämme toivotamme. Amen.
Minä kysyn sinulta Teofilus Grön, Jumalan seurakunnan läsnäollessa, jos sinä tahdot ottaa tämän ihmisen Hilma Katariina Purimon aviovaimokses, ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?
GRÖN. Tahdon.
KIRKKOHERRA. Minä kysyn sinulta Hilma Katariina Purimo Jumalan seurakunnan läsnä ollessa, jos sinä tahdot ottaa tämän miehen Teofilus Grön'in aviomiehekses, ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?
HILMA (matalalla äänellä, mutta varmasti). En.
(Yleinen hämmästys.)
GRÖN. Mitä sinä ajattelet?
KIRKKOHERRA. Ajattele, ennen kun vastaat. (Painavammin.) Minä kysyn sinulta Hilma Katariina Purimo, Jumalan seurakunnan läsnä ollessa, jos sinä tahdot ottaa tämän miehen Teofilus Grönin aviomiehekses, ja rakastaa häntä myötä- ja vastoin-käymisessä?
HILMA (varmasti). En tahdo.
NIMISMIES. Perhanan tollo!
KIRKKOHERRA. Morsian on kieltäytynyt. Vihkimis-toimituksesta ei siis tule mitään.
(Teltan kantajat laskevat silkin alas. Hääväessä vilkkaita kuiskailemista. Alkavat vähitellen poistua.)
GRÖN (Hilmalle). Tiedätkös sinä, mitä sinä nyt teit!
(Hilma tulee alas oikealle. Grön menee kamariin.)
YLIOPPILAS (menee Hilman luo ja ottaa häntä kädestä). Minä kunnioitan teidän rohkeuttanne ja uljuuttanne. Sellaisella teolla mahtaa olla vankat syyt tukenaan. Koettakaa nyt rauhoittua. Te näytätte niin kiihkoiselta. (Menee nimismiehen kanssa jutellen.)
KIRKKOHERRA (Hilmalle). Te menettelitte omituisella tavalla. — Te olette pilkannut Herran pyhittämää toimitusta. Rukoilkaa Jumalalta anteeksi syntiänne, saadaksenne rauhan omalle tunnollenne. Punnitkaa katuvaisella sydämmellä rikoksenne painoa. (Menee.)
1:NEN NEITI. Tämähän nyt vasta oli skandaali. Hyi tuommoista! Mikä hän on olevinaan, kun kehtaakin.
2:NEN NEITI. Mitäs häpyä tuollaisilla on! Se on ihan hirmuinen skandaali rustmestarille.
3:MAS NEITI. Tuo tuossa ei näy pitävän rustmestaria niin kauniina ja miehekkäänä kun moniaat. Hahaha!
1:NEN NEITI. Kyllä hän nyt aina tuollaisen löntön arvoinen on.
2:NEN NEITI. Lähdetään pois jo! Mitä täällä enää on tekemistä, (menevät puhellen.)
1:NEN EMÄNTÄ. Ihan suotta se tuon länninkinsä noin viiniksi on laittanut.
2:NEN EMÄNTÄ. Sanos muuta! Olisi tuota varten huonompikin tepsinyt. (Niiaavat ovella ja menevät.)
1:NEN ISÄNTÄ. Ei kai tässä enään ole oleskelemista.
2:NEN ISÄNTÄ. Mitäpäs täällä. Kuivalta tää tuntuu parilla kahvikuppusella. Olis sitä aarakkipunssi- tai totiklasi pitänyt saada huulilleen.
1:NEN ISÄNTÄ. Hukkaan ne humalat taisi huipata tällä kertaa.
3:MAS ISÄNTÄ. Pois kai pitää. Eihän ne pidot parane, jos ei vieraat vähene.
1:NEN ISÄNTÄ (yskäsee ja menee Hilman luo). Hyvästi nyt ja kiitoksia paljon! Parhain se taitaa näin olla. Ainakin talon puolesta. Hyvästi!
3:MAS ISÄNTÄ. Hyvästi vaan! Sinussa on isävainaajasi yksipäisyyttä. Se oli Tuomas vainaajakin sellainen. (Menevät.)
HILMA (katselee ympärilleen. Menee vasemmalle. Lyyhistyy sohvaan).
GRÖN (tulee kamarista. Näkee Hilman, kohottaa nyrkkiänsä ja aikoo syöksyä Hilmaan käsiksi, mutta malttuu ja seisoo hetken tuijottamassa häneen. Alkaa kävellä kiivaasti edestakaisin. Vetää kiinni jonkun oven joka on jäänyt raolleen. Pysähtyy Hilman eteen). Katala! (Hilma säikähtää. Nousee ja aikoo mennä.) Pysy paikoillasi! Piruko sinua riivasi tuollaiseen tekoon? Tiedätkös, että olet häväissyt minut, saattanut minut koko pitäjän pilkaksi? Tiedätkös sen?
HILMA. Minä pidin sanani teille, niin kun tekin piditte sananne minulle. Lupasitte vapauttaa Roopen, ettekä kuitenkaan…
GRÖN. Vaikene! — Jos heti paikalla puhuttelet kirkkoherraa ja korjaat erehdyksesi —
HILMA. En koskaan.
GRÖN. Luuletko sinä noin helposti pääseväsi? Luuletko sinä kaikki loppuvan siihen, että sinä kiellät? Etkö sinä käsitä, ett'en minä voi jäädä tällaiseen asemaan. Ymmärrätkö, että minä vaadin ja minun pitää saada sinulta hyvikettä.
HILMA (aikoo mennä). Tehkää mitä tahdotte. Minulta ette saa mitään.
(Alkaa vähitellen pimetä).
GRÖN (survaisee hänet takaisin.) Kirottu rutale! — Sinä et hiisku paikaltakaan, jos et lupaa puhutella kirkkoherraa.
HILMA. Laskekaa minut, tai huudan apua!
GRÖN. Lupaatko? — Vastaa pian!
HILMA. En.
GRÖN. Ihminen! Ajattele mitä sinä puhut! Sinä et tunne minua tarpeeksi.
Sinä et tiedä mitä minä voisin tehdä.
HILMA. Voikaa te mitä tahdotte. Minä en enään pelkää teitä. Minä olen tehnyt päätökseni.
GRÖN. Minä julistan koko hääseuralle, että sinulla on lapsi minun kanssani.
HILMA. Tehkää se jos uskallatte. Sitä enemmän ne teitä halveksivat, kun minä sittenkin teidät hylkäsin.
GRÖN. Älä kiihoita minua äärimmäisiin asti. Minä olen siinä tilassa, jossa ihminen voi tehdä mitä tahansa. — Kirkkoherra on ehkä vielä täällä. Sano heti hänelle, että olit sairas, ett'et tietänyt mitä teit.
HILMA. Ennen olen ollut sairas, mutta en nyt enään. Ennen pelkäsin teitä maineeni tähden ja Roopen tähden. Nyt minä olen päässyt niistä houreista. Roope on kärsinyt rangaistuksensa ja minun maineeni puhdistuu, kun kaikki asiat selvenevät. Silloin ihmiset ymmärtävät minua. Ettekö näe, että olen teille kiitollinen, jos te itse paljastatte kaikki.
GRÖN. Jumalauta, minä vannon, että sinä tulet minun kanssani vihityksi. Tai jos et sitä tahdo, niin lastasi et sinä enään ikinä näe. Sen minä piiloitan sinulta ijäksi päiväksi.
HILMA. Minä aavistin, että te senkin tekisitte. Ja sentähden Kalle ja
Miina kaksi tuntia takaperin ajoivat Tyrvääsen.
GRÖN. Äh!
HILMA. Ei taida olla helppo saavuttaa heitä.
GRÖN (hillitysti). Minä en tarkoittanut mitä sanoin. — (Muuttuu rukoilevaksi.) Ajattele sitä häpeätä, jonka äsken sain kärsiä, ajattele minun loukattua rakkauttani, ajattele —
HILMA. Teidän itse-rakkauttanne, sanokaa!
GRÖN. Minun rakkauteniko —?
HILMA. Vaietkaa! Teidän suussanne muuttuu rakkaus kiroukseksi.
GRÖN. Ei, Hilma! — Älä syytä minua tällä hetkellä. Jos minä en koskaan ennen olekaan sinua rakastanut, niin nyt minä sen teen. Tällä hetkellä minä rakastan sinua, minä tunnen sen, rakastan niin totta kun —
HILMA. Lopettakaa!
GRÖN. Sinä et ole koskaan minua ymmärtänyt, etkä koskaan tahtonut minua ymmärtää. Enkö minä rakastaisi sinua, lapseni äitiä?
HILMA. Älkää puhuko minun lapsestani. Se ei koskaan saa tietääkään, että sillä on konna isänä.
GRÖN. No hyvä! Tallaa vaan jalkojesi alle minun tunteitani. Tee se, mutta kärsi myöskin seuraukset. Koska sinä et usko minun rakkauttani, etkä taivu minun rukouksistani, niin kuulehan sitten tehokkaampia syitä. Minun asiani ovat joutuneet rappiolle ja minä olen perikadossa jos en saa niitä korjatuiksi. Ymmärrätkö — perikadossa! — Jos sen ymmärrät, niin ymmärrät myös, että minä olen pakoitettu käyttämään kaikkia keinoja saadakseni ne asemilleen taas. Ja minä käytänkin niitä. Ole varma siitä! Minä taistelen äärimmäisyyksiin saakka päämääräni saavuttamiseksi. Ja jos sinä edes osaksikaan aavistaisit, mitä kaikkea minun kaltaiseni mies voi, kun hän puolustaa omia elinehtojaan, niin et sinä noin uhalla asettuisi minua vastaan. (Roope ja Kaisa tulevat ulkoa.) — Minä sanon sinulle viimmeisen kerran: peruuta päätöksesi! Anna vihkiä itsesi! Jos et sitä tee, niin täytyy minun poistaa sinut tieltäni. — Sinun jälkeesi perii lapsesi sinut ja minä perin lapseni.
HILMA. Te olette hullu!
GRÖN. Minä saatoin Roopen varkaaksi, minä voin saattaa sinutkin — itsemurhaajaksi.
HILMA. Uskaltaisitteko —?
GRÖN. Olenhan sanonut, että minun täytyy uskaltaa vaikka mitä.
HILMA. Minä en ymmärrä teitä, enkä pelkää uhkauksianne.
GRÖN. Perkele! Ne eivät ole paljaita uhkauksia. Totta Jumal'auta, minä tulen myöskin täyttämään ne.
HILMA. Sitä ennen olette te vankeudessa holhouksestanne.
YLIOPPILAS (tulee).
GRÖN. Haah! (Saa suonenvedon tapaisen raivokohtauksen ja hyökkää kiinni
Hilman kurkkuun.) Helvetin portto!
HILMA (lyykistyy sohvalle). Avuksi!
KAISA. Apua, apua!
ROOPE (riuhtasee rustmestarin erilleen Hilmasta). Kavahda murhamies!
YLIOPPILAS. Konna!
GRÖN. Mitä sinulla on täällä tekemistä? Pois varas minun huoneestani!
Pois!
ROOPE. Varas!?
GRÖN (kohottaa nyrkkiänsä). Varas niin! Ruoskittu hevosen varas!
ROOPE. Vaietkaa! (Haparoipi puukkoaan.)
HILMA (juoksee väliin). Roope! Jumalan tähden — älä saata itseäsi onnettomaksi.
YLIOPPILAS. Rauhoitu Roope! — Rustmestari, talttukaa!
ROOPE. Se sana teidän suustanne maksaisi teille henkenne jos käyttäisin rehellisyyttä, mutta minä tiedän, että pirullisuus on teille tehokkaampi palkka kuin rehellisyys. Ymmärrättekö, että minä olen pirullinen, kun en tapa teitä ja päästä teitä kärsimästä tuskia, tuskia sellaisia, että itse piiskuritolppakin joutuisi häpeään. — Huomaatko, konna, että olet takertunut omaan punomaasi! Hilma, sinä olet kostanut minunkin puolestani.
HILMA (vetää Roopen syrjään). Kostanut kyllä — mutta olenko myöskin sovittanut!
ROOPE. Olet. Täydellisesti.
NIMISMIES (tulee). Mitä täällä on tapahtunut? Grön, mitä on tekeillä?
GRÖN. Korjaa huostaasi tuo kirjavaselkäinen hevoshuijari. Hän on väkivallalla tunkeutunut minun huoneisiini, solvaissut minua ja uhannut minun henkeäni. Hän on vaarallinen ihmisten turvallisuudelle, jos hän saa olla vapaajalassa. Toimita hänet heti paikalla pois — ainakin tästä talosta. (Aikoo mennä.)
ROOPE (hypähtää Grönin tielle). Herra Krööni! Ei ole hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi. Meidän välimme ei ole vielä ihan selvillä.
GRÖN. Rosvo, varas! Pois täältä, tai ammun sinut kun koiran.
ROOPE. Minä vaadin rustmestarin vangitsemista.
GRÖN (peräytyy hämmästyneenä). Mitä?
NIMISMIES. Mies on hullu! Minä käsken sinut —
YLIOPPILAS. Varokaa, herra nimismies!
ROOPE. Minä syytän rustmestaria murhayrityksestä Hilmaa vastaan.
KAISA. Niin, niin. Murhayritys se oli. Rustmestari olisi kuristanut
Hilman, ellei —
NIMISMIES. Valhettelet, ämmä!
YLIOPPILAS. Parhaana pidätte, jos ette sekaannu asiaan tällä kertaa.
Kaikki on totta. Sen minä voin todistaa.
GRÖN. Millä oikeudella —?
ROOPE. Hilman sukulaisena syytän minä rustmestaria holhous-toimensa väärin käyttämisestä. Niin, herra Krööni! Minä syytän teitä varkaudesta. Minä tahdon koettaa onko oikeus teille yhtä armelias, kun se oli minulle ankara. — Herra vallesmanni! Te olette ennenkin muistanut velvollisuutenne, ehk'ette nytkään sitä unhota.
GRÖN. Tällainen syytös? Kunnian loukkaus — raaimmassa muodossa!
ROOPE. Säästäkää tuonnemmaksi nästinokkaisuutenne! Nyt ei ole siihen
aikaa. — (Kuuluu ääniä viereisestä huoneesta.) — Kuuletteko?
Tiedättekö mitä väkeä tuolla on? Ne ovat teidän häävieraitanne.
Tahdotteko, että minä kaikkien heidän kuullensa uudistan kanteeni?
HILMA (on juossut ovelle). Hyvät vieraat! Olkaa niin hyvät ja odottakaa pari minuuttia! (Menee rustmestarin luo.) Jos heti paikalla lähdette Purimosta ja eroatte holhoja-toimestanne, ettekä koskaan enää palaa meille, niin menkää — syyttömänä. (Kuiskaa.) Joku on äidiltä pyytänyt anteeksi antoa — isälle.
ROOPE. Olkoon niin, koska Hilma tahtoo. Rustmestari menköön vapaana syytöksestä, mutta ei syyllisyydestä. Se seuratkoon teitä kaikkialla, joka paikassa. Se olkoon takeena, että täytätte Hilman toiveet.
YLIOPPILAS. Kummallista! Minä en ymmärrä teidän —
HILMA. Älkää kysykö syitä! Minä pelkään, että ne kadottaisivat arvonsa, jos ne paljastaisin.
NIMISMIES (Grönille). Taitaa olla parasta, että alistut ja suostut kohtaloosi.
GRÖN. Kohtalooni! (Katsoo Hilmaan. Astuu askelen häntä kohti ja aikoo puhua.)
ÄÄNIÄ ULKONA. Morsian ulos! Morsian ulos!
GRÖN (jyrkästi nimismiehelle). Mennään! (Menee. Nimismies ja ylioppilas seuraavat.)
TILTA (tulee ulko-ovesta kantaen kolmihaaraista kynttilä-jalkaa, sytytetyillä kynttilöillä).
ÄÄNIÄ ULKONA. Morsian ulos!
HILMA. Roope! Kuuletko tuota huutoa?
ROOPE (synkästi.) Olisitko tahtonut kuulla jatkoa siihen: "eläköön morsian!"
HILMA. Miksi katkeroitut tuosta? Tällä hetkellä on se minun vapauteni riemuhuuto. Ja semmoisena se pysyköön, jos Jumala tahtoo. Minunlaiselleni ei kuulu: "eläköön morsian!"
KAISA. Nuorten mieli, lyhyt mieli. Ikä kasvaa, mieli muuttuu. — Näin hyvin, toisin paremmin. Toisin ehkä huonommasti. Muistakaa se!
HILMA (ottaa Kaisaa kädestä). Niin muori! Huonommasti voisi olla.
KAISA (ottaa Roopen kädestä). Muista Roope, että ystävyys kärsimyksen jaloissa on enempi kun rakkaus menestyksen sylissä.
ROOPE (ojentaa kätensä Hilmalle). Ystävyys ja rakkaus! Valhetta olisi totuus, jos en niitä tunnustaisi.
KAISA. Jumalan kiitos! Nyt on Purimon tonttu leppynyt.
HILMA. Niin muori, parannus on sovittanut.
ROOPE. Ja sovitus tuottaa onnea.
Loppu.