Puukkoo, puntari ja pannunjalaka: Lisää prätinöötä Pohjanmaalta

PUUKKOO, PUNTARI JA PANNUNJALAKA

Lisää prätinöötä Pohjanmaalta

Laskettanu

VAASAN JAAKKOO

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYSLUETTELO:

Laupias samarialaane.
Reiru miäs se Alpiinus.
Traispäkin noita.
Fällyt tornis.
Hra Plumpäriä narrattiin.
Tulo- ja omaasuusvero.
Oppivelvollisuus Kakaramäjellä.
Fyrry-Kyröön friijari.
Kovasti kuivaa.
Hyyrynmaksu v. 1919.
Kyröön emäntä.
Jo on aikoohi eletty.
Kauhavan mumma junas.
Aapelista lähti tulla ministeri.
Pääsiääs-polokka (runo).
Se suuri jarrutus v. 1920.
Hra Plumpäri harjootteloo potkupallua.
Apuretkikuntaan aikana.
Hävitöön varaas.
Klihta-Siukun Hermanni.
Varphat paleltuu.
Laihian papin huutokauppa.
Klasikyynnelehet.
Yks pirttireisu.
Lapuan raippa-akat.
Erinomaasta koiran passoota.
Kaikki tyyristyy.
Trenkipoijan juhannus (runo).
Helppotajunne konsertti.
Pikkulintu.
Lapuan päivillä v. 1919.
Herroja Ilimajojella.
Yleene yhtälääne kellon-rukkoo.
Yks kaupunkireisu.
Miäs hoi! Mik’ on nimes?
Älkää ottako vanhaa piikaa kärryylle.
Hyyrykuitti.
Kissinhännän-veto Alaurella.
Mainari-poika vanhas maas.
Nivalan kissinkarvat.
Hännättöniät kissit.
Juustomasiina.
Piperöösiä pääs.
Pentiks.
Lakana följyhy!
Ku sokuria taas saathin.
Hra Plumpärin auringonpimennös.
Mitä varte opettajasta tuli vanha poika.
Takausmiähiä pyytelemäs.
Nälkäsilmä-suutari.
Ylistaron isännän tämmi.

LAUPIAS SAMARIALAANE.

Oottako kuullu sitä ku yks kokkoolaane karstamaakari rookas laupiahan samarialaase Härmän kevaris?

Menny-tiistaki illalla tuli Alahärmän kevarihi kaks ventoviarasta miästä aiva eri haaralta, pyytivät yäkortteeria ja sen emäntä antooki ja sanoo jotta:

— Tuala peräkamaris oli sängyt ja muut, makuukamppehet, jotta sinne passaas niinku mennä —

Ja viarahat meniväkki, panivat hattunsa naulaha, istuuvat lavittalle ja hetken päästä sanoo toinen jotta:

— Yhym, tuata nuan saisinko esittää itteni?

— Mitäs siin’on, esitä vain — sanoo se toinen.

— M’oon Kokkoolasta karstaporvari. — Mikäs s’oot?

— M’oon kirjaltaja Helsingistä.

Sitte otti Kokkoolaane kalossit jalaastansa, sillä kokkoolaasill’ on aina plankkisaappahat ja kiiltävät kalossit, ja pani ne nurkkaha sylkiastian viärehe ja sanoo jotta:

— Jahas, vai kirjaltaja. No sitte me ryypäthän.

— Nyt on kialtolaki — sanoo kirjaltaja.

Kokkoolaaselta jäi suu auki jotta:

— Hoo-oh, kun en m’oo kuullukkaa! Vai kialtolaki?

— Enkä mä siksi toiseksi pruukaa ryypätäkkää — seliitti se kirjaltaja.

— Hoo-oh, soo-oh — sanoo Kokkoolaane ja se sanoo sen kaks kertaa. Sitte se meni ja istuu keikkustualihi, kiikutteli ja kattoo aiva suu auki sitä merkllistä kirjaltajaa, jok’ oli suuri ja friski miäs — ja kovasti punaposkine eikä ryypänny. Ja sanoo viäläki kerran oikee pitkähänsä jotta:

— Soo-oh, vain niin! — No saankos mä sitte ryypätä? — kysyy sitte hetkenpäästä se karstaporvari.

— Ryypäkkää vai, ei se mua liikuta!

— No saanko mä laulaakki?

— Laulakaa vai, ei se mua liikuta — sanoo se kirjaltaja ja pisti paperossin palamahan.

— Saankos mä häjyylläkki?

— Häjyylkää vai, ei se mua liikuta.

— Hoo-oh, soo-oh — sanoo karstamaakari ja otti takin yltänsä. — Saanko mä lyäräkki?

— Lyäkää vai, ei se mua liikuta — tuumas se laupias samarialaane.

Silloo Kokkoolaane tilas emännältä kaffit, teki plöröjä ja ryyppäs.
Tuli pöhnähä ja sisu nousi. Tuumas jotta:

— Kyllä mä sulle näytän eikö liikuta!

Mutta se merkillinen miäs istuu vain pöyrän pääs ja poltteli, eikä ollu tiätääksensä, vaikka karstamaakarin oli jo niskakarvat aiva oikoosna.

Viimmee se Kokkoolaanen ei saattanu enää hillitä ittiänsä, se hyppäs pysthyn, hairas lavittan ja sukaasi sen kakluunihi aiva säpälehiksi. Kysyy jotta:

— Eikö liikuta?

— Mitäs se mua liikuttaa! — huakaasi laupiahasti se samarialaane kirjaltaja.

— Vai ei liikuta! — kiljaasi karstamaakari, sieppas kiikkulavittan ja löi senkin aivan prisaksi. Sitte se hyppäs pöyrälle ja tramppas kaffikupit ja sokurikoolin aivan rauskooksi. Ja maittilaknekan potkaasi kirjaltajaa vasta silmiä jotta truiskii.

Mutta se samarialaane kirjaltaja antoo truiskia vai, veteli savuja, eikä piitannu mitää.

Silloo se karstamaakari raivostuu siitä niin, jotta se särki kaikki tyynni, mitä huanehes oli. Viimmeen nakkas oman kapsäkkinsäkki klasista pihalle, huuti aiva oikohonsa ja repii tukkaansa.

Ja se merkillinen kirjaltaja istua könnäs vain lavittallansa, poltteli ja funteeras omia asiootansa.

Silloo veti Kokkoolaane saappahan jalaastansa ja rupes sillä paukuttamhan sitä samariaiaasta päähä, jotta klasit täräji. Pläkkikoolit tuvan seinältä poukkooli laattiallen ja silloo lähti jo emäntäki kattomhan.

Se hairas kamarin oven auki ja näki, ku se karstamaakari hakkas jotta hiki nokkuu sitä toista miästä saaphan korkolla päähä niin tihiää, niin tihiää ku ikänä kerkes.

Ja se vai istuu ja poltteli!

— Voi herranjutina sentähre! — huuti emäntä. — Tulkaa hyvät ihmiset aphu!

— Ei mitää, emäntä! — Antaa sen ny vain hakata. Ei se mitää, kyllähän viimmeen väsyy — tuumas vain se laupias kirjaltaja ja kraappas valkian uuthen paperossihinsa.

Mutta emäntä lähti häntä hulmuten hakhon poliisia ja faltesmannia ja huuti koko matkan.

Ja se karstaporvari huhtoo aina vai ja välistä sylki käshinsä ja taas rupes paukuttamhan.

Ja kirjaltaja istuu vai ja poltteli. Koitti olla tyrniääki, jottei klenkahtanu.

Kun faltesmanni ja poliisi sitte aikaan päästä tulivat häthän, niin Kokkoolaane oli jo hakannu toisen saaphansa aiva flintallensa ja justhin rupes toisella takomha.

Silloo kerkesivät aphun, saivat saaphan sen käsistä ja pari kertaa kilahuttivat karstamaakarin omaha knuppihi, niin silloo talttuu.

Ja se kirjaltaja istuu vai ja poltteli kaikes rauhas, vaikk’oli nyrkinkokoosia kuhmuja ja kupuloota aiva pää täynnä, niin että faltesmanni sanooki sille pökörtynhelle Kokkoolaaselle jotta:

— Täm’on teille tyyristä lystiä kuulkaa — Ja sitte räknättihin, niin lavittat ja kaffikupit maksoo 200 markkaa ja maittilaknekasta otti emäntä 15 mk ja s’oli vähä liikaa.

— Mutta mitäs se tämä kirjaltaja ottaa kun on aivan tohjona koko päävärkki? kysyy faltesmanni ja poliisi toristi.

— Ei se mitään maksa! — tuumas se laupias samarialaane. — Mitäs nuasta turhista, vaivaahan sillä vain oli ja vahinkuaki ku hakkas saaphansa rikki — — —

Eikä ottanu mitää, ei vaikka faltesmannikin tykkäs jotta:

— Kyllä siitä ny eres vähä passas ottaa, jos ei ny aivan Härmän markkonkiakaa pitääsi, niin sais siitä ny eres 10 markkaa sivaltaa.

Mutta s’ei ottanu! Sanoo vai jotta:

— Mitäs joutavia, tuallaasesta ny kannata puhuakkaa — — —

Kiitteli vain kärestä pitään jokahista ku taloosta lähti, vaikka pää oli niin paisuksis ja kupuloos, jottei lakki pääs pysyny.

Ja kainalohonsa se sen pistikin ku lähti.

REIRU MIÄS SE ALPIINUS.

Oottako kuullu, jotta sille Alpiinukselle on taas tapahtunu erehrys?

Pitkästä aikaa. S’oon ollu raitis monta päivää, mutta sitte sille tuli piäniä vastoonkäymisiä ja harmia ja mikäs siinä auttoo muu ku ottaa pikkuusen plutinan.

— Mutta pikkuusen vaan! — sanoo Alpiinus. — Ei ny juamahan ruveta.

Ja kaatoo kolome kirkasta ja makoosta nokkua hamphankolohon ja heti helppas.

Siitä se niin riamastuu jotta ei muuta ku lauluksi jotta

Jos Aatamiiki häissään jo oisi ollu päissään niin paratiisin poikia me oltaisiin — hik!

Ja sitte Alpiinus lähti vähä kaupungille kävelemhän. Se koitti kävellä rennosti ränsteenikiviä pitki, mutta sääret löivät länkkiä vaikka sen peijakas olis ollu ja aina pökkäs toinen jalka ojahan.

— Se ny on merkillistä kun ei pysy kivellä! — sanoo Alpiinus Tillikan kohralla, johna monen muunkin pakkaa aina ottaa jalka ojahan.

Pollari seisoo kapula kovana Kröönruusin kulmas ja oikee kaula pitkällä vahtas Alpiinuksen tulua.

— Juavuksis! — karjaasi poliisi ja hairas Alpiinusta kynkästä kiinni.

— No em mä ny juavuksis oo, vaikka vähä maistanu oonki — sanoo
Alpiinus, jok’on reiru ja rehellinen miäs.

— Mars putkahan! — komenti se konstaapeli, jok’oli vissihi maalta tullu kun s’oli niin kovasti mahtavaa.

— Ook’ sä hullu? En suinkaan mä ny pyhäverhoos putkahan lähre!
Kruttaamhan verhojani.

— Tuki suus! — karjaasi poliisi, jok’ei tuntenu Alpiinusta. — Vai täs viälä leukaalet, jottet pyhäverhoos putkahana lähre!

Ja oikee pukkas Alpiinusta selkähän.

— Saappas nährä — sanoo Alpiinus ja lähti kävelemhän poliisin kans konttuurihi, sillä Alpiinuksen tapa ei oo rähistä ja haukkua niinku muiren herraan kun ne pöhnäs on.

Mutta loukkaantunu se oli tuallaasesta kohtelusta. Sanooki jotta:

— Kyllä mä tiärän! Vanhee miäs m’oon poliisilaitokses ku sä!

Ja niin tultihin komisarjuksen ethen. Ja poliisi pauhas ja seliitti jotta:

— Tämä miäs on juavuksis.

Komisarjus kattoo tuimaa Alpiinuksen päälle ja kysyy jotta:

— Ooksä Alpiinus ny taas ryypänny?

— No oonhan mä vähä — — —

— Ja vastusti mua tänne tulles — kirrasti se poliisi.

— Noooo-oh! — sanoo komisarjus ja kattoo pitkhän sen poliisin päälle. —
Se ny on valesta! Alpiinus ei vastusta poliisia, ei trenkää sanuakkaan.

— Herra komisarjus, s’oon nuari miäs tämä poliisi. Em mä vaari sille eresvastausta väärästä ilmiannosta — seliitti Alpiinus jalomiälisesti.

Poliisikonstaapeli seisoo suu auki, eikä käsittäny mitään.

— Herra komisarjus! — sanoo Alpiinus juhlallisesti ja rykii kauan aikaa arvokkahasti. — Mull’on pyhäverhat yllä, eikä mun passaasi niitä krutata. Saisinko minä Herra Komisarjus käyrä vaihtamas tyäverhat?

— Tiätysti! — sanoo komisarjus. — Mee vain!

— Pitääkö mun herra komisarjus följätä sitä? — kysyy se maalta tullu poliisi.

— Ei tarvitte! Alpiinus on reiru miäs.

— Kiitoksia Herra Komisarjus! — sanoo Alpiinus ja lähti. Heitti vain halveksivan silmänmulkauksen sen konstaapelin päälle ja sanoo jotta:

— Siinäs näit!

Sitte tuli Alpiinus kotia, muutti tyäverhat, söi illallisensa, poltteli kaikes rauhas ja otti piänen ryypynkin ja vähä huilaski sen päälle.

Mutta sitte se kattoo kellua ja sanoo jotta:

— Ei, kyllä mun ny pitää jo lähtiä.

Ja lähti kans. Sanoo sitte komisarjukselle vai jotta:

— Mä vähä viivyyn — — —

— No ei mitään — tuumas komisarjus. — Mee nyt putkahas vain. Avaan on siinä naulas.

— Kiitoksia Herra Komisarjus — sanoo Alpiinus, otti avaamen ja meni.

— S’oon reiru ja rehellinen miäs tua Alpiinus — sanoo komisarjus itteksensä. — Jos kaikki muukki Suame kansalaaset olsivat samallaasia, jotta tulsivat itte siivosti putkahan, kun ovat pöhnäs, niin hätäkös täs olis poliisin toimes olla.

TRAISPÄKIN NOITA.

Oottako kuullu siitä Traispäkin suuresta noirasta?

Koko kaupunki tiätää toristaa, jotta suuri noita ja tiätäjä on vistannu täälä Traispäkin Jerpyyn tiän varrelle yhres piänes vinttikamaris ja noitunu ja tehny imehiä, jotta s’oon oikeen kauhiaa.

S’oon Helsingiski ennen noitunu, mutta tuli syksyllä tänne Vaasahan kun kuuli, jotta tääll’ olis kans paljo noiruttavaa.

Se on kuulemma oikee teosoophi ja liikkuu aiva henkimaailmoos.

Tämän maan pinnalla s’oon ollu vasta 33 ajastaikaa, mutta se kuulemma muistaa, jotta s’oli 400 vuatta sitten spanjuuri elikkä espanjalaane. Nyt s’oon »ruumiillistunu» ja ruvennu harjoottamhan tiätäjän ammattia.

Ja sen vastanottohuanehen oveski oli suuri ilmootustaulu fiinimmällä kiälellä jotta:

»Astraal-byroo.»

Se merkittöö suameksi vaikka mitä: henkitoimisto, manalan porttivahti jne.

Ja ihmisiä on käyny aiva mustana. Sen porstua on ollu akoolle ny ainua jonotespaikka, sitte ku sokuri tuli pois kortilta.

Se on selittäny vaikka kuinka takkuuset asiat, ettiny takaasin varaastetut tavarat, sanonu nuarille frouville, jotta tulooko mitää, ja flikoolle, jotta saako ketää ja akoolle, jotta pääsöökö siitä koskaa jne.

On trengänny vain sanua kosk’on syntyny jä sitte kolme muuta vuasilukua ja sitte jotta mitä tahtoo tiätää.

Rahaa s’ei oo keltää pyytäny, eikä maksua ottanu, muttei viittä markkaa vähempää oo hualinu lahjaksikaa.

Ja viikon pääst’ on saanu tulla kuulemhan, kuinka se asia oikee on.

Siäll’on selvitetty sitä rahamassikan katuamista leipätehtahaltaki ja niin justhin se junkkari sanoo, jotta vähältä piti, jottei yhrestä akasta tullu varaas. Mutta ku seki akka sitte meni sen noiran tyä ja purotti 5 mk. vahingos lattialle, niin noita antoo oikee toristuksen, jotta »ei se tämä akka oo».

Yks flikka kans oli siälä kysymäs tulevaasuuttansa ja se tiätäjä kertoo sitte viikon päästä aiva prikusta prikkuhu, jotta aiva sitä flikkaa pyärrytti.

Kysyy sitte lopuuksi siltä flikalta jotta:

— Sanonko mä senkin yhren asian?

— Ei, ei herran tähre — oli flikka ruvennu hokemhan ja huitoomhan ja aiva oli pleikiksi lyäny.

Niin jotta kyllä se vaa tiäsi.

Sellaanen meno ja oikee trafiikki siäl’ oli ollu jotta viimmeen poliisikki lähtivät kysymhän siltä tiätäjältä yhtä salaasta asiaa. Sitä jotta:

— Tiätääkö herra tiätäjä, teosöophi ja entine spanjuuri sitä jotta: tulooko siitä valtion virkamiästen palkankorootuksesta mitää?

— Jaa — oli se noita sanonu. — Sitä mä en totisesti tiärä.

Silloo oli poliisi sanonu jotta:

— Tuallaane tiätäjä saa lähtiä pois Traispäkistä ja heti paikalla!

Se tiätäjä oli koittanu kattua ja hypmoseerata sen kontaapelin aivan nuuskaksi.

Mutta ku konstaapeli kans pullisti poliisinsilmänsä oikee suuriksi n’otta silmänmunat seisoo pääs ku kaffikupit, niin jo lähti noita Traispäkistä.

FÄLLYT TORNIS.

Oottako kuullu sitä fälly-retuuttia Laihialta?

S’oon salaperääne ja kamala asia. Ja häpiä koko Laihian seurakunnalle kun tukithan vanhoolla fällyrauskoolla yhren taloon henkireikä.

Kuuluusas Jakkulankyläs se tapahtuu Tapaninpäivää vasthan yällä.

Isäntä ja emäntä ovat jo siihe ikähä tullehet, jottei ne seurahuanehilla hyppäjä, kun menöövät Tapaninpäivänäki oikiaha aikaha maata.

Mutta yhren aikaha yällä huamaatti emäntä siihe ku niin kovasti kropaa ja krahaaa. Oli ku kummajaaset olis kraapinu ympäri talua ja menny katolle.

Emäntä veti fällyt korvihi ja aiva otti hengen kiinni, tiätää sen ny — — —

Sitte se rupes pökkimhä isäntää kupehesen jotta:

— Kule kule —

Isäntä heitti heti kuarssaamisen siihe ja kysyy jotta:

— Mitäh, mitäh?

— Ku kropaa — — —

— Jaa-ah! — sanoo isäntä, hyppäs pysthyn ja hairas puntarin korkoosen päästä.

Ja aina vaa kropaji.

Viimmeen isäntä meni uuniklasista luuraamaha ja näki ku miäs tuli tikkahia alha katolta.

— Kyllä minä kummajaaselle näytän! — kiljaasi isäntä ja tryyköötti pakaasillansa pihalle.

Samas kerkes kummajaanenki maaha ja lähti pyhkääsöhön niiku valkia olis ollu hännän alla ja taisi totta viä pian aikaa ollakki! Ainaki se prätäji, vaikkei liaskaa noussu.

Isäntä peräs pakaasilla ja avoon jaloon. Mutta kiinni ei saanu, kun oli niin liukasta, jotta pakkas kaatuulemhan.

Isäntä tuli tupahan takaasi ja kyllä emäntä pelkäs ja vapaji. Ei saatu unta enää koko yänä.

Neljän aikana emäntä sitte nousi ylhä ja teki valkian takkahan pannun ala. Veti pellin auki ja voi kauhia, ku kaikki savu tryyköötti tupahan.

— Tuu ny kattomhan — sanoo emäntä isännälle.

— Verä pelli auki! —

— No mutta s’oon auki! —

— No mikä peijakas! — kiljaasi isäntä, haki korennan porstuasta ja koitti sillä, niin auki s’oli. Mutta savu vain tuli sisälle.

Ja siinä funteerattihin ja siunattihin. Ja emäntä sanoo jo jotta:

— Noituutta täm’on, näkööhän sen ny!

Mutta isäntä lähti pihalle ja meni katolle kattomhan. Huuti tornista tupahan jotta:

— Horou!

Ja sitte kattoo reikhän, niin s’oli aiva tukus, niin tukus jotta aiva tukus.

Silloo isäntä haki tarhalta pitkän karahkan ja rupes tornia krassaamha.
Ja kello oli jo pian kuus.

Emäntä sihtas takkakiveltä tornihi ja sitte juaksi pihalle isännälle huuthon jotta:

— Siälä tornis on jotaki!

Isäntä tuli heti tupahan ja luuras kans tornin piippuhu. Otti sitte pirunkouran, pisti tornihin ja jo tarttuu. Ja sitte se veti, jotta poro tomaji.

Niin takan pesähän putos fäll yt! Oikee lamphannahkaaset fällyt!

Ja ny ne imehtelöö jotta kenenkä fällyt ne oikee on?

Sen kyllä näköö, jotta n’oon jonkin laihialaasen kun n’oon keritty ja karvat kaikki pois plokattu, mutta kenenkä?

HRA PLUMPÄRIÄ NARRATTIHIN.

Oottako kuullu jotta hra Plumpäriä on narrattu oikee eri lailla, ny ku on se viraallinen aprillin-päivä?

Hra Plumpäri huamaatti siihe ku telefooni pärräs niin peijakkahasti, jotta siin’ei auttanu muu ku ylösnousemine. Hra Plumpäri ähkyy ja puhkuu jotta:

— Kuka rumaane sillä lailla päristää? —

Nousi ylhä, sai toffelit jalkoohi ja meni telefooniin jotta:

— Halloo, s’oon Plumpäri!

— Onko se hra Plumpäri itte? — kysyttihin.

— Joo, s’oon hra Plumpäri itte!

— Phihihi hi hi hi — — —

— Mitäh?

— Phihihi hi hi hi — kuuluu telefoonis.

Hra Plumpäri mulkooli kauhiasti. Karvat nousi pystyhy.

— Kuka s’oon? karjaasi hra Plumpäri. — Hävitööntä!

— Se on Lilli! — kuuluu suloone ääni.

— Lilli? Mikä Lilli? — kysyy hra Plumpäri jo paljo leppoosammalla äänellä ja karvakki pääs laski.

— Etkö sinä muista enää pikku Lilliäsi? — Kauan sitte — — —

— Onko se Lilli H.? — kysyy hra Plumpäri silmät sulooses sikkaras ja rupes mukavasti rykimähä.

— Juu, juu! — Minä olen viime yönä saapunut pienelle tripille tänne. —
Tahdotko tavata?

— Tiätysti! Kuule mihnä sä veitikka asut? — Sentraalis? Jahah. Kello 2!
Sepä ihanaa! Oletko sinä kiltti?

— Juu, juu!

Ja hra Plumpäri soitti poikki ja pani tärkkipairan ylensä, hyrääli sitä viisua jotta

    Jaak elskar Karmen
    o Karmen elskar mej.

Ja hra Plumpäri voii hyvin. Sulooset muistot.

Hra Plumpäri soitti yhrelle tutulle tohturille jotta:

— Haloo! S’oon Plumpäri. Kuules nyt veikkoo, mua kovasti viluttaa. Mä luulen, jotta mä saan flunssan. Tuata, ek sä ny kirjoottaasi puali litraa sitä parempaa ja lähretä piika hakhon?

— Ooksä torella vilustunu? — kysyy se tohtori.

— Kamalasti! Mun vanha flammani on tullu kaupunkihi — — —

— Jahah! S’oon siis jo vaikiempaa laia kuumetta! — No kyllä lähetän.

    Jaak elskar Karmen
    o Karmen elskar mej.

Kello 2 saapuu hra Plumpäri häntätakis Sentraalin ovelle. S’oli oikee vaksannukki viiksensä ja mötränny päähänsä kaikellaasia hajuvesiä. —

Ja poviplakkaris oli puali litraa. Ja sitä vastahan jyskytti hra
Plumpärin suuri lämpööne syrän, jotta pottu klunkkas.

Ja niin astoo hra Plumpäri ovesta sisälle, riisuu takkinsa ja pani naulahan, kattoo peilihin, silootti päätänsä, purotti kaks karvaa olkapäältänsä laattialle, oikaasi kruppinsa ja kysyy sitte ulostuupparilta jotta:

— Mihnä numeros asuu neiti Hoo? —

— Minä katso! — sanoo miäs ja rupes nimitaulusta ettimhän. — Neiti Hoo?
— — — Ei oli neiti Hoo!

— Eikö oo? Viime yänä se tuli —

— Ei oli täälä mitä neiti Ho — vakuutti miäs.

Hra Plumpäri meni vakavan näkööseksi. Puki päälle ja lähti kotiansa. Ja juuri ku se pääsi kotia niin telefooni soittuu jotta:

— Haloo? Onko se hra Plumpäri? — Voi, voi, tämä on Lilli, kun minulle tuli erehrys. Kuulehan tämän hotellin nimi onkin Ärnsti, eikä Sentraali, niinkuin minä soitin. Minä olen odottanut sinua nii-iin. Ja kun et tullut klo 2, niin minä jo rupesin itkemään. Olen soittanut monta kertaa, mutt’ei sieltä ole vastattu.

— Vai niin — pääsi hra Plumpäriltä. — Minä olin jo Sentraalis. — No ei mitään! Minä tuun heti. Mihnä numeros sinä asut?

— Numero viides!

Ja hra Plumpäri soitti vosikan ja ajoo jotta kura piraja.

Meni suaraa sisälle 5:teen — — — ja —

Siälä ny elämä nousi. Yks suuri lihava kauppamiähen frouva istuu pakaasillansa peilin eres ja huuti ja hosuu jotta katto kohooli:

— Hävytön! Kuinka te uskallatte? Pois, pois. Poliisi!

Hra Plumpäri peljästyy niin, jotta se’ei pääsny hyvähän aikhan kääntymhänkää. Kattua tollotti vaa kun ainaki pöllöö. Rupes sitte änkyttämhän jotta:

— Eikö täs asukkaa neiti Hoo? — Anteeksi frouva, mä luulin — — —

Mutta s’oli turha mitää luulla. Se frouva hyppäs pysthyn, kääntöö hra Plumpärin ympärinsä ja tärähytti nii hra Plumpäriä mittimuutia vastapäätä, jotta hra Plumpäri lenti porstuahan noukallensa ja ovi kiinni. Onni oli jottei se pottu menny rikki. Kyllä se jo kotia mennes ajatteli kaikellaasia siitä Lillistäki.

Ja sitte taas soittuu telefooni, eikä hra Plumpäri meinannu enää viittiä mennä vastaamhankaa. Mutta meni kumminkin.

— Haloo, onko se hra Plumpäri?

— En tiärä — sanoo hra Plumpäri.

— Aprillia syä silliä jua vettä päälle hi hi hi — — —

Hra Plumpäri pani torven pois ja sanoo, jotta ihmiset on tullehet kovin päässilmääsiksi.

TULO- JA OMAASUUSVERO.

Oottako kuullu kuinka monta, rehellistä ja kunniootettavaa Suamen kansalaasta jo on tullu hulluksi tämän »valtion tulo- ja omaasuusveroilmootuksen» tähre?

Kuinka moni meinaa sen täyttämisen jälkehen viälä nauttia sitä kansalaasluattamusta?

Kuinka moni on saanu pistoksen syrämmehensä?

Ja kuinka moni on tuntenu pistoksen lompakosnansa?

Ja kuinka teistä kukin meinaa ittensä siitä irti kiäräällä?

Olisko syytä kuttua kokoho yleene neuvottelukokous, johna meitä yksinkertaasempia lurjuksia kokenehemmat kälmit opastaasivat?

Minä pualestani kovasti kannattaasin sitä, sillä muutoon täs tullahan siihe, jotta me pikkulurjukset, jokk’emme taira tällääsis omantunnon ja kunnian päälle käyvis asioos rehellisesti kenkkuulla — meirän rupiaa ottohon hengen kiinni!

Meitä vähän peljättää, että jos lähtöö omin noukkinsa freistaaloho, niin voi heleposti astua nappoho, joutua kiikkihi ja saara sakkua.

Ja olis mulla julkinen kysymyski viranomaasille arvoosan yleesön pualesta, jonka valtuuttamana mä ny tämän kysymyksen teenkin että tuata:

»Onko täs veroilmootukses käytettävä sitä vanhaa kertomataulua, vai saako ottaa huamioho sota-aijan ja poikkeukselliset olot, kun ei kerran kertomataulu oo pitäny kutiansa enää monehe vuatehe?»

Ja varsinkin mä kysyn sitä jotta:

— Ei suinkaa ihmistä linnaha viärä jos sille tuloo pikkuune erehrys?

Ja mitäs sille teköö, jos ei muista kaikkija tulojansa, kun muistaa eres menonsa pennin päälle, niin eikö seki jo osoita rehellisyyttä ja vakavaa yritystä täyttää kansalaasvelvollisuutensa?

En tiärä sitte kuinka omantunnontarkasti muut ovat ottanehet tämän verootusasian, mutta itteni mä takaan!

Min’oon ponnistellu tämän plakaatin kans jotta hulluksi tulla.

Min’oon ahkerasti lukenu ja tutkinu tätä veroilmootusplakaattia ja jo viikon päivät pitäny inventeerinkiä menny vuaren tuloosta ja menoosta.

Mull’on plakkarit paperilappuja täynnä; m’oon muistutellu ja pannu ylhä ja muistoho ja räknänny ja kertonu ja vähentäny ja kraapinu päätäni, kun ei tämmää, ei vaikka sen tuhat olis!

Välihin on menot suuremmat ku tulot ja välihin taas tulot suuremmat ku menot. — Ja niin ei ny ainakaa passaa ylhä panna.

Kyllä se kulkaa näyttää siltä, jotta vähät s’oon, mitä ainaki mun plakaattihi jää verootettavaa, kun ei oo ollu frahrinajuakaa ja kalastuksestaki oli menny kesänä enempi menua ku tulua.

Yhren ainuan kerran m’olin ongella ja silloonki meni 7 matua, enkä saanu kun yhren vaivaasen särjen ja kaks salakkaa.

Maanviljelyksestä mull’ei oo ollu tuloja, muttei oo ollu menojakaa, kun ei oo trengänny ostaa apulantoja.

Mitä taas kiintiähän omaasuutehe tuloo, niin sitä mull’ei oo muuta ku hampahat.

Ja irtaanta omaasuutt’ on lakki, takki, piippu ja kalossit.

Satunnaasia tuloja on ollu vain reisuusti. Mä voitin kerraasti verootuslautakunnan puheenjohtajalta pismarkis 2 markkaa, mutta 1 mk. meni kortiista.

Vapaista ammatiista m’oon harjoottanu vai lääkärin ei huuslaarin virkaa.

Ja sitäki vain sivumennen ja ilman palkkaa.

Mä neuvoon yhrelle tutulle miähelle hyvän reumatismin voitehen. Käskin sen laittaa paksun taikinan sinapista ja situa se trasulla jalkapohjihin ja maata kolme päivää.

En tiärä sitte koittikhan se pöllöö sitä, muttei me enää tervehri toisiamma.

OPPIVELVOLLISUUS KAKARAMÄELLÄ.

Oottako kuullu mitä Klumpun Kustaa sanoo siitä oppivelvollisuuslaista, jota nyt parhallansa koitethan panna käynthin?

Mä rookasin sen Kustaan eileen, kun s’oli kaupungis käymäs, ja kyselin samalla jotta:

— Kuinkas te ny rupiatta saamhan kaikki kakarat kouluhu siälä teirän kylällä?

— Siinäpä se onki hyvä miäs asia, joka panoo pian kaikki kunnanmiähet hulluuksi. Mäkin jouruun syksyllä kansakoulun johtokuntahan ja sittemmisin ei oo ruaka lystänny. Nyt on menny kohta seittemän viikkua yhres hyppöös ja rähinäs niiren kaiken mailman kakaraan kans, josta pitääs lukua pitää, jotta kauranleikkooki on vasta pualimoos ja pakkaa jo varisemhan peltohon.

— Taitaapa siinä ollakki paljo hommaa. —

— Hulluksi siinä tuloo ja hullu s’oon se lakiki. Herraan höpinöötä koko homma. Mistä ne rahat tuloo, jotta joka torpan viärehen kansakoulu asua, laittaa frii ruaat ja verhat ja kirjat, pläkkipotut ja pannat kaiken maailman kersoolle? Ja opettajat palkata ja sitte lehmän vallit laittaa ja pärinämaat tonkia.

— No ei suinkaan niitä lapsia ny niin kauhiasti oo — koitin mä sanua.

— Minäpähän tuan tiärän kun oon koittanu räknätä. Siinä meirän kylän larvas on yks loukko, jota sanothan Kakaramäjen loukoksi. Mee sinne kattomhan, niin näjet. Aivan niitä kiahuu. Kolme päivää m’oon siälä koittanu niitä räknätä ja sortteerata oikee talikon kans, mutteihän niitä saa lujetuksi, kun niit’on kun Vikkiläs kissiä ja enempiki. Ja lisää tuloo aina vai.

— Hoo-oh, soo-oh — — —

— Joo-oh! Sillä loukolla tarvitaas oikee erityystä kialtolakia, kun kakaroot’on n’otta nokkuu. Yhreski huushollis kysyyn jotta:

— Paljonko näitä kersoja teill’ oikee on?

Niin akka tuumas jotta:

— Kissit tiätää, eip’ oon tullu lasketuksi, mutt’ei siin’oo tuas trusas viälä pualiakaan.

— Onko ne sitte teirän kaikki, kysyyn mä —

— Kyllä niist’on ainaki toiset pualet Iisakin — tuumas akka.

— Mä pirin sitte siälä Kakaramäjellä menhellä viikolla yleesen kokouksen, ja seliitin, jotta ny pitää kaikki kakarat pestä, räknätä ja viärä kouluhun — seliitti Kustaa.

— No sinne ne onki parhultaasia täs jaloosta pyärimästä, kun ei oo enää meilläkää tilaa mökis, mihkä astoos eli istuus — ihasteli ykski akka.

— Ja siäläkös alkoo eri meteli niiren kersaan kans! Hikipääs juoksivat äireet penskojensa peräs pitkin mäkiä ja tukasta pitään kokosivat tuphan ja tuvan oven pönkäsivät, n’otta aiva klasit pullisteli. Sitte alkoo yleene kakaraan pesu, ja sitä kesti kolme päivää. Kun mä sitte menin taas kattomhan Kakaramäjelle, niin siäl’oli kersoja kuivamas kaikki vasikkahaan airakki täynnä niinku pellavaasknippuja.

— Mutta kaikkia kakaroota n’ei oo saanu kiinnikkään, kun n’oon karaannu mettähän — puheli Kustaa. — Ja niitä on ny sitte oikee kylän voimalla jahrattu ja ettitty Tervanevaa ja Homeskorpia myäri. Menöövät ku jänikset ku nährähän ja yääsehe aikahan kulkoovat varaastamas ja repimäs kaikki turnissimaat. Ovat kiinniottajille huurellehet, jottei ne ikänä tuu kouluhun. Niit’on koitettu pauloollakin pyyrystää, muttei ne pysynehet niiskää. Veivät peijakkahat paulakki joukosnansa ja ovat kuulemma ruvennehet pyyrystämhän lintuja. Elävät ku Jukolan veljekset ja huuteloovat kylääsille, jottei niil’oo ikänä ollu nii hauska olla kun ny.

— Mutta sitte päätti kansakoulun johtokunta laittaa ketunrautoja mettähän ja niist’onki ollu apua. Toistakymmentä on jo saatu kiinni ja viäty kouluhu. —

— Kyllä tästä ny tuli taloonpoijille traffi — huakaasi Kustaa. — Kun kaikki kakarat viärähän kouluhun ja isäntään ja emäntää pitää vooron perästä itte kulkia paimenes, eik’oo kuka pärinöötä kaivaas eikä lamphanriskuja äireelle hakis.

— Jaa-ah — sanoo Kustaa. Ja ku se laki on sitte sellaane, jotta niitä kakaroota pitää viälä oikee kuljettaa tullen mennen niinku meijeriflaskuja.

— No siinähän vasta tyä on — huakaasin mäki.

— Sanos muuta! — jahkaasi Kustaa. Oikee hevoosella pitää kuljettaa. Ja niin jumalattoman suuria kakarakuarmia tulooki, jotta oikee köyttää pitää. Se lastenkuljetus meirän kylällä on pitäny järjestää niinku meijärikyytit. Vooron perhän ajethan joka taloosta. Kun akat aamuusin pesöövät meijärikannut, niin samalla verellä viruttaavat kouluhun viätävät kersakki, sitoovat knippuhu ja pikkukärryyllä lykkäävät kujansuuhu, josta kuski sitte nakkaa kärryylle.

FYRRY-KYRÖÖN FRIIJARI.

Oottako kuullu jotta tornittomalla kirkolla, Fyrry-Kyröös elikkä siälä tuata nuan, Vähääskyröös on karonnu ruuhi?

Se yks ja sama ruuhi jolla koko kylä kulkoo kirkolla ja puaris joen poikki.

Tietää sen n’otta siitä melu nousi kun yhtenä aamuna ruuhi oliki pois.

— S’oon nyty viäty! — sanoovat emännät silmät pyäriääsnä.

Ja kylän kakarat lennättivät taloosta taloohi sanaa jotta:

— Ruuhi on nyty viäty!

Isännät kynsii päätänsä ja emännät saivat juasta plusuuttaa pitkän kiarroksen sillan kautta puarihi —

Sitä ettittihin ja ettittihin ja aina välihin siunattihi jotta:

— Mihkä kummaha se ruuhi nyty on oikee joutunu?

Eikä kukaan tiänny jotta Kalsilan trenki-Jaska oli lähteny friiohi pyhää vasthan yällä.

Tiätysti friiohi kun kerran kyllä pääsöö, niin trenki kun onki. Ja kun puhekki oli ollu, jotta tulla. Ja kun se piikaki siälä joen toisella pualella oli Jaskalle sanonu, jotta se panoo aavaammen piinrakho, n’ottei muuta kun tulla.

Niin Jaska otti sen siunatun ruuhen, josta ne kylälääset ovat niin krätyysiä, ja meni kultansa tyä.

Ja oli niinku pruukathan.

Ja meinas niinku muukki luikkia ennen kukoon laulua takaasi ja panna ruuhen paikoollensa.

Mutta menikös se nii? Ei toki! Siitä tuli tuhannemmoone mölinä.

Aurinko nousi ja ihmiset kans. Ja kirkkoväki putsas kenkänsä ja tuli ranthan, niin ruuhi oli pois! Hyvät ihmiset, ruuhi oli pois!

Ja siälä lutis makas Jaska nenä kultansa poskes ja nukkuu niin taivhallisen autuvaasti ku piika ja trenki vain nukkua saattaa.

Eiväkkä tiärä mistää, vaikka kirkkoväki istuu toisella rannalla ja orottaa.

Mutta sitte äkkäs yks isäntä ruuhen toisella rantaa ja arvas asian.

— Hooii — huuti se isäntä joen yli. — Käykää ajamas se Jaska ylähä piian lutista, n’otta se tuaa ruuhen takaasi. Meirän pitääs kirkho!

Kyllä Jaska poukahti äkkiää ylähä ja tuli vähä vinkiää uloos lutista.

Kun se pääsi ylitte, tarttuu isäntä Jaskaa korvista ja kysyy, jotta:

— Tiäräksä junkkari kuinka kuuluu seittemäs käsky?

— Mistäs mä kaikki käskyt tiätääsin — tuumas Jaska.

— Se kuuluu jotta: Älä varaasta, senkin hunsvotti!

— Vai nii! — Tiätääkös isäntä, kuinka kuuluu kahrestoista käsky? — kysyy voorostansa Jaska.

Ja kun ei isäntä tiänny, niin Jaska sanoo jotta:

— Älä päräjä.

KOVASTI KUIVAA.

Oottako kuulla jotta maakunnas pitää ny kovasti kuivaa?

Kun aivan vesi loppuu. Prunnit on tyhjinä ja pohjas ei näjy muuta kun ruastunehia kiviä, rauskoja pläkkisankoja ja lapsenkenkiä, jokk’on sinne puroollehet.

Sammakot istuuvat silmät pullolla prunninpohjas, hyppiivät päänsä seinihin ja imehtelöövät, kun ei enää vahingoskaa putua vetehen. Rapalaksot kuivuu ja kakarat krääkyy kun ei oo mihnä sais klotata ja naamansa ryättää.

Suutarit manaa kun liotespytty ravistuu, vesi loppuu, eikä saa pualipohojia liotetuksi.

Härmäs joenperkoomiähet ovat helisemäs, kun joki on kuiva ja se suuri patorustinki ravistuu ja hajuaa käsihin.

Vesi on lujas! Prunnit tyhyjät ja joet kuivuu. Taloolliset ajaavat monilla hevoosilla joesta vettä, mihnä sitä viälä vähä pohojalla lurajaa. Ittelliset kipottaavat kiuluulla ja sangoolla. Kakarat pläkkikortteliilla ja lusikoolla.

Ja tarkasti pitää veren kans auseerata. Mones taloos on kuulemma silimäänpesuki lopetettu aivan verenpuuttehen tähre.

Ja turhaa s’oonkin tänä kallihina aikana, joka päivä klotata tyyristä purkista vettä naamahansa. Kyllä sitä näköö, vaikkei silimiä joka viikko pesekkää. Ja harvoon sitä ny ihimisen naama on niin paksus ravas, jottei silimiä auki saisi.

Mutta niit’ onkin tämän mailman aikhan seilaasiaki ihmisiä, jokkei muuta enää tekisi kun aina vain pläsiänsä kuuraasivat. Sitä ne hinkkaa ja hankkaa, tryykää ja plankkaa, n’ottei siin’ oo enää määräkää. Pitää olla saksansoovat ja haisuverekki jos jonkillaaset.

En tiärä sitte, onkhan totta, mutta jokku rupulinaamaaset kuulemma oikee hiatapaperillaki hinkkaavat, jott’ olsivat siloosia ja ymmyrkääsmuatoosia.

Ja vettä sitte paasatahan eri lailla! Varsinkin herrat, niillä ny ei oo määrääkään. Puali korveja niillä pitää olla, ku ne naamaansa pesöö. Ja hinkkaavat sitte erestakaasi ylähä ja alaha n’otta nenä ruvella.

Onko se kumma, jos niistä herroosta kans tuloo pleiki- ja plösönaamaasia. Ei se ihmisen naama sellaasta hinkkoota iankaikkisesti kestä. Kuluu se ja kruttuhun vetää, niinkus ootta ittekki huamaannu.

Ihmisten pitää olla viisahia ja ottaa oppia luamakunnasta. Pestä naamansakki niinku kissi. Kissi vain yhrellä kärellä taitavasti pyhiiskelöö ja eikös s’oo puhuras ja silunaamane viälä vanhoolla päivilläki?

Mutta ihmiset survoovat n’otta nahka narajaa —.

Ja kyllä ny kans saavat sen kupistansa särpää, kun niin jumalattomasti haaskaavat purkista vettä. Loppuu se, niinku ny nährähän koko maakunnas.

Tuloo vesi niin lujalle kun on jo Kurikas, johna prunnikki palovakuutethan.

Siälä kuuluu laaiittujen jo taksaki, jonka mukhan ne vakuutethan.

Hyvä vinttiprunni, john’on kaksjatkoone salako ja pualikuntaane prunninkehä, vakuutethan 450 markasta. Kolmijatkoosesta saloosta pannahan viiskolmatta markkaa lisää. Veiviprunni värteerathan 500 markaksi.

Jos vintin pääs on painona killumas patarauska, pannahan siitä 20 markkaa tykö. Se kun saattaa, jos valkia sattuu prunnis irti pääsemhän, purota maaha ja mennä rikki.

Mailmanlopun aikoohi ny on eletty kun prunnikki palovakuutethan!

HYYRYNMAKSU V:NA 1919.

Oottako kuullu kuinka vaikiaa hyyryläisen on ny Vaasaski rookata taloonisäntää.

Kun tuloo kuukauren viimmeene päivä, jolloon on kontrahrin mukaha hyyry maksettava, niin isäntiä ei löyrä mistää.

Ei vaikka tikulla ettis ja itkis!

Ja hyyrylääsiä juaksoo markka käres kiäli pitkällä pitkin kaupunkia kysellen, jotta:

— Oottako nähny meirän taloon isäntää? Eileen se viälä oli kotonansa ja kun mä tarittin sillen hyyryrahaa, niin se vaan pukkaali ja sanoo jotta:

— No ei sen ny niin kiirust’ oo sen hyyrymmaksun kans kun ennen vanhaan, heh heh. Saa vaikka jättää maksamata. Mitäs tuasta yhren kuukauren hyyrystä? S’oon niin piäni raha ja eläminen on teillekki tätä nykyä niin tyyristä, että mä annan anteeksi ny tämän kerran!

— Mutta mä vähän pelkäsin, että sill’on koiranjuanet miäles. S’oon aina ennen ollu hyyryä kräväämäs jo pualesta kuusta etukäthen ja kovasti poraannu, että taloonpito ei kannata. Ja nyt yhtäkkiää sanoo, ettei tarvitte enää hyyryä maksaa olleskaan! Mutta kun mä aina vain tukiin maksua, niin suuttuu ja karjaasi jotta:

— Huamenna vasta s’oon hyyrynmaksu päivä!

Eikä ottanu peijakas!

— Tänä päivänä mä nousin jo viireltä ylähä, ettei se vain kerkiääsi lähtiä asioolle, jyryytin ovehen jotta koko taloo heiluu, niin emäntä tuli viimmeen oven taa huutohon jotta:

— Hospunti inte vara hemma!

— Ny m’oomma kaikki taloon hyyrylääset juassehet ympäri kaupunkia sitä ettimäs, mutta sit’ei löyrä mistää. Pitkälläkarulla tuli meitä vastahan Juhanssonin taloon hyyrylääset ryhmärivistös juaksumarssia. N’oli kans ettimäs isäntää.

Poliisilaitoksella on käyty ja Ehtivällä Osastolla, mutt’ei nekkään löyrä.

Raastuvankarulla on kuulemma yks isäntä löytty kellarista trasumattojcn alta ja väkisin pantu sen kourahan hyyryrahat.

Lontviikinkarulla saivat hyyrylääset maksetuksi hyyrynsä kun isännän oli ahristunu kylmästä vintinkonttuurista iltapäivällä pois. Se olikärmehenpalojapalelluttanu jalkansa.

Yhres taloos oli käyny niin onnellisesti, jotta yhren vosikan kakarat olivat olleet tyrjäämäs tallinvintillä, hyppinehet ja poukotellehet aikansa heinäläjän päällä, niiniänsäsieltä oliki ruvennu kuulumaha karmia ääni heinään alta. Siäl’ oli isäntä piilos.

Ja hyyry oli saatu maksetuksi. Kyll’oli hyyrylääset ollehet iloisisnansa.

Nyt meinaa yks hyyrylääne tehrä kupernöörille sellaasen anomuksen, että se julkaasis pakollisen määräyksen, jotta poliisit kytköövät joka kuukauren viimmeenen päivä joka talonomistajan portintolppahan kaularauralla ja kettingillä kiinni, jotta hyyrylääset saisivat maksetuksi hyyrynsä isännilleen.

Ja jos ei isäntä ota siinäkään rahaa vastahan, niiniänsä on hyyrylääsellä lupa liimata hyyryrahansa isännän ottahan.

KYRÖÖN EMÄNTÄ.

Oottako kuullu kuinka se oli oikee niiren Kyröön emännän väärään rahaan kans, josta mones lehres kovasti källättihin?

Niinkus muistatte niin seisoo täs neljä viikkua sitte sanomalehris, jotta yks »Kyröön emäntä» oli koittanu tuara kaks väärää rahaa johki pankkihi Vaasas. Mutta pankkiherrat äkkäsiväkki ja sanoovat jotta:

— Ähä emäntä! Nämä rahat on vääriä. Tämä 1.000 mk on väärä ja samoon tämä 500 markkaa.

Ja emäntä oikee säikähti. Mutta sitte rupes anthon takaasi jotta:

— S’oon sitte vales ja oikee isoo vales onki. N’ei oo vääriä, kun m’oon ne pankista saanukki.

Mutta pankkiherrat vain hymyylivät toisella suupiälellä ja se fröökynä-kruinales, jok’oli ku tikku hoikka ja pleiki ja sellaane nutturaki jotta oikee yäkytti, se ny vasta klipotti jotta:

— Juu juu, kyllä mine teetä, mikä on falski raha. — — —

Ja pankkikirja otethin pois ja rahat annethin emännällen takaasi ja uhaattihin jo poliisillaki, kun n’oli muka vääriä seteliä.

Emäntä hairas koppansa ja rahansa, lähti pihalle ja motkotti viälä oves jotta:

— Siin’on mulla pankkiherroja ku sarapistua, mutta rahan päälle eivät hukaa!

Ja paiskas oven kiinni jotta koko rati täräji.

Yks herra juaksi viälä perähä ja huuti jotta:

— Menkää Soome Pankki näyttämä, niin emänttä panna putka ja mine soitta vielä poliisi.

Mutta emäntä huiskahutti vaa mahtavaa häntäänsä ja huikkas jotta:

— Soita mitä soitat. Kun ei kelpaa, nii oo ilman!

Ja meni takaasi kortteeripaikkahan ja kyllä ne yhres sen kortteerin emännän kans haukkuuvat pankkiherrat. Se emäntä sanoo jotta:

— Kaikellaasia mätäspäitä ja homeskorvia täälä Vaasan pankiis onkin kun eivät tunne rahaakaan. — Turhaa sit’on vissihin mennä muallekkaa kauppaamahan. Viän oman pitäjän pankkihin.

Emäntä teki sitte ostoksensa ja lähti junalle. Mutta siäl’oli heti salapoliisit nenä pitkällä ja hairasivat emäntää kynkästä kiinni. Yks otti kopan ja niin viäthin poliisikamarille, jotta vähä silloon tällöön jalka maata kraapas.

Ja siälä tällättihin emäntä keskelle laattiaa koppinensa ku tuamiolle ja tutkattihin ja kysyttihin oikee sukukunnittaan ja seki jotta:

— Mitä varte emännäll’on toinen hilkku pääs ny kun aamulla?

Kyllä ne salapoliisit peijakkahat kattoovat ihmiset tarkasti ku senkin tiäsivät!

Mutta emäntä sanoo jotta:

— S’ei sitte paista teille yhtää mitää minkälaane hilkku mull’on. Mä saan kulkia vaikka koppa pääs, eikä teirän tuu siihe mitään! Ja komjan tähre mä panin uuren hilkkuni päähän ku olin sen kaupungista ostanu.

Ja huuti ja kolotti ja löi reitehensä n’otta poliisien äänt’ei kuulunu olleskaa.

— Äläkkä huutako niin kauhiasti — sai se pääherra kiljaastuksi yhres välis, ku emäntä veti henkiä.

— No huuran mä! Ja mä saan huutaa. Ku te ihmisiä tällä lailla prissaatta ja hyppöötättä ja junasta pois jätättä. Ja rahat on oikeeta, siit’ei päästä mihkää elikkä sitte on Suamen pankki vääräs ja kaikki ihmiset hulluja, niin kun ne onki.

Sitte otettihin ne emännän rahat katteltaviksi ja viälä koperoottihin emäntää ympärinsä erestä ja takaa n’otta se viimmee mossahutti yhtä poliisiä korville jotta:

— Pysykkö siinä kauempana!

— Mutta jos ei nämä vääriä olsikkaa? — sanoo se komisarjus lopuksi. -Ei ainakaa tämä 1.000 mk oo väärä.

Se soitti Suamen pankkihi ja seliitti färit ja numerot, niin siältä sanottihin jotta:

— Ei n’oo vääriä! Tuakaa tänne vain niin vaihrethan.

— No siinäs näitte tuhannen pöllööt, jokk’etta tunne eres rahojakaa — kiljaasi emäntä.

Nyt olis emäntä saanu kovasti mennä, muttei sill’ollu enää kiirus. — Se istuu lavittalle ja haukkuu herrat ja ettivät poliisit oikee syrämmen pohjasta kun ei ne tunne rahojakaa. Ja kysyy jotta:

— Kukas ny maksaa mulle päiväpalkat ja yäkortteerit, kun junasta jätittä, häh?

Poliisit olivat kovasti sormi suus ja pyytelivät anteheksi. Sanoovat jotta pankista oli soitettu.

Aamulla sitte käyy emäntä Suamen pankis vaihtamas rahat ja meni viälä siihen pankkihinki, john’ei rahaa tunneta.

Levitti rahat tiskille pankkiherraan nenän ala ja käski tulla kattohon.

— Tuu säki vanhapiika kattohon jottas opit rahaa tuntohon!

Ja kyllä niiren oli naama pitkällä ja noloosisnansa. Koittivat jotaki klopottaakki jotta:

— Älkää ny, olkaa ny. Pannahan ny säästötilille.

Mutta emäntä sanoo jotta:

— Niimmästä ja kans phy! — Tällääsehe pankkihi min’en töhri rahojani säästhön pannakkaa! Ja sanon muilleki, jottei pirä viärä. Ja kirjootan viälä Vaasan Jaakoollekki kuinka hulluja pankkiherroja tääl’on! Ja kyllä se teirän kruunaa!

JO ON AIKOOHI ELETTY.

Oottako kuullu jotta jo on aikoohin eletty, kun ei ihmiset enää tunne juapunestakaa?

Luuloovat, jotta s’oon kuallu!

Eileen aamulla oli suuri trusa ihmisiä PräntÖÖn sillalla yhyres rypähäs ja siunas ja voivootteli jotta:

— Voi, voi raukkaa kun nuan pitää kualla silmällensä keskelle katua.

Ja pyhkiivät hilkun nurkalla silmiä ja nenää ja lähtivät kättä huisuuttaan torille.

— Siäl’on tuala Präntöön sillalla kuallu miäs — seliittivät akat torilla ruattalaasille maitoakoollekki, ja olivat niin syvis ajatuksis, jotteivät muistanehekkaa maistaa maitua, jos s’oli muionnutta.

Mutta Präntöön sillalle kokoontuu aina vai suuree joukko ihmisiä, jokka tukkiivat ja pökkiivät toisiansa jotta näkisivät sen kuallusen raukan.

Viimmeen tuli esivaltakin pamppuunensa sakkiin. Se pusketti ittensä läpi itkevän akkakasan ja pääsiki lopuuksi sen kuallusen äärehen, joka makas mahallansa eikä huiskahtanukkaa.

Poliisi käänti sen kuallehen selvällensä ja kyllä s’oli pleiki ja vakavan näköönen. Se kuallu. Ja samoon se konstaapeliki.

Ja sitte kun se kuallu oli hetken maannu seljällänsä, niin se kääntyy hiljaa takaasi mahallensa ja ihmiset siunasivat jotta:

— Herrinjee!

Ja poliisi kääntöö sen raaron nenän uurestansa ylhäppäi.

Ja kuallu painoo sen taas alhappäin.

Ja sitä tehtihin kauan aikaa.

Sitä imehreltihin ja kattottihin ja heikkopäisimmät lähtivät hiljoollensa poispäi. Monen nousi hiuksekki jo pystyhyn. Sitte hajettihin tohtori kovalla kiiruhulla. Ja se tuli n’otta kuulotorvet käsilaukus kalaji.

Hairas takin pois, käärii hiansuut ylähä, aukaasi sen kuallehen liivit ja housut, kääntöö ympärinsä, taputti selkähän ja pani sitten sen pillinsä ja kauan aikaa kuunteli.

Sitte puristi päätänsä ja sanoo:

— Ei se on koollu!

Ja sitte se syynäs uurestansa ja taas kuunteli. Aukaasi sen kuallehen miähen suunki ja kattoo kiältä ja se oli aivan punaanen.

Ja vasta kun se kolmannen kerran kopisti rintahan ja takaa kuunteli sillä torvella, niin sai selville jotta:

— Teme mjees on niitti fyllun.

— Vai niin! — kiljaasi poliisi ja puristi lujaa kalikasta. — Vai pöhnäs se junkkari onki!

Ja vei putkahan n’otta kintut klapaji. — — —

Siihen sitä ny on tultu, että ihmiset eivät enää tämän mailman aikhan tunne juapunestakaa.

Kun miäs ottaa tukkihumalan, niin luullahan jo kualleheksi ja hajethan tohturiki kathomhan!

Ja ämmät itkiä köllöttäävät, kun miäs voii hyvin.

Mä kysyyn poliisikamarista eileen illalla jotta:

— Kuinka se kuallu voii nyt?

Niin ylikonstaapeli sanoo jotta:

— Hyvin se voii! Kovasti vai janottaa ja kyselöö, olisko konstaapeliilla sualaasia sillinpäitä.