KAUHAVAN MUMMA JUNAS.
Oottako kuullu mihnä se Kauhavan mumma, joka lähti menhellä viikolla junalla Vaasahan, ny mennä huristaa?
Vaasahan sit’ei ainakaa oo viälä tullu. Eik’oo kuulemma Kauhavallekkaan takaasin lähretetty.
Niin että, mihnähän se mumma ny oikee seilaa?
S’ei ollu ennen junalla reissannu, eikä koskaa Vaasas käyny. Menny viikolla lupas sen poika pistouvata mummalle lystireisun junas Vaasahan, jotta tuankin imhen näkis ennen kualemaansa. Tikettirahat antoo tullen mennen mummalle ja hevoosella komjasti toi Kauhavan asemallen.
Asemalla saivat orottaa neljättä tiimaa ennenkö se juna tuli, jolla lährettihin.
Kyllä se vähä hirvitti mummaa kattuakkin kun se juna tuli asemallen kolme suurta silmää mustas pääs. Ja puskutti ja hohuutti ja frääsäs ja kiljuu ja piti sellaasta jyrinää jotta koko asemarati täräji.
Mutta pääsi se mumma kumminkin junahan, kun se Aleksi punttas perästä ja toi sen eväskopankin joukos. Pani mumman istumhan klasin viärehen penkille ja sanoo jotta:
— Istukaa ny mumma täs vaan, älkäkää mihkää lähtekö ja pitäkää piletti tallella.
Mumm’oli niin ouroosnansa, jottei se paljo mitää nähnykkää. Koitti vain hamhenplakkaria jotta massi on tallella. Sitte Aleksi lähti ja juna nykääsi matkahan. Mumman löi het’ pään seinähä n’otta kolahti.
— Susnakhon! — kiljaasi mumma ja hairas penkistä kiinni.
Sitte rupes täristämhän ja jyristämhän n’otta mumma pani silmät kiinni ja istuu ku tuamiolla aivan pleikinä eikä paljo hengittänykkää. Silloon tällöön vain vähä ähkääsi ja puristi irvillä hampahin penkin lairasta molemmin käsin.
Kerran se aukaasi silmänsä ja kattoo klasista pihalle, mutta sitä rupes niin viämistämhän, jotta jenkkas ittiänsä heti poispäin.
Sitte tuli konehtööri ja kysyy:
— Onko mummalla pilettiä?
Mumma kattoo suurin silmin knappiherran päälle, nyäkäytti päätänsä ja sanoo jotta:
— Ompa tiätysti!
— Antakaas tänne!
— Pilettikö? Em’mä pilettiäni anna, m’oon sen ostanu.
— Näyttäkää ny vain!
— Mitäs siitä näyttelöö, oikia se on ja rahalla ostettu. Ja niin syväs s’oon hamhenplakkaris, jotten mä sitä ny saakkaa, kun on täs täysi tyä pitää ittiänsä kiinni, jottei putua välille — seliitti mumma.
Konehtööriä nauratti. Se sanooki jotta:
— Ei sitä trenkää penkistä kiinni pitää, kyllä siinä istumas pysyy muutonkin. Ei muukkaa pirä kiinni.
— M’oon vanha ihminen. Kyllähän nua nuaremmat näyttäävät pysyvän muutoonkin junas, jokka pikapyärilläkin ajeloovat — puheli mumma, mutta päästi kumminkin toisen kären koitteeksi irti.
Kyllä se vähä pakkas kallistelhon, muttei siitä kumminkaan puronnu. Päästi toisenkin kären irti ja kun hetken klenkahteli, niin jo pysyyki pitämätä penkillä. Mutta kyllä s’oli niinkun olis paljahan potun päällä istunu.
Ja se konehtööri vain tinkas sitä pilettiä. Viimmeen se seliitti jotta:
— S’oon kuulkaa mumma junas sellaane reklementti jotta kaikkien pitää näyttää konehtöörille pilettinsä, mutta sitte saa sen takaasi.
— Jassoo! — sanoo mumma ja rupes kopeloomhan hamhenplakkariansa. Mutta s’oli kaikiista alimman hamhen plakkaris ja niitä hamehia oli ainaki seittemän, n’otta konehtöörin piti jo lähtiä kattelemhan muiren pilettiä.
Mumma meni järjestykses kaikki hamhenplakkarit ja vasta Lapuan ja
Nurmoon välillä se sai massin käshinsä.
S’oli kääritty kahren nästyykin sisälle ja siinäkin meni niin kauan, jotta konehtööri lopuksi istuu jo orottamhan sen mumman viärehe. Ei siinä auttanu hätiminen.
Viimmeen sai mumma piletin, näyttöö vähä nurkkaa konehtöörille ja sanoo:
— Katto ny, tuas s’oon!
Mutta kun konehtööri meinas ottaa sen, niin mumma pistikin piletin takaasi vähä nopiaa. Ja siin’oli kovat seliitykset ennenkö mumma antoo pilettinsä konehtöörin käthen.
Ja oikeen se otti kipiää mummahan, kun se konehtööri peijakas hohtimilla leikkas reijän pilettihin.
— Kelpaako tämä ny enää mihkää? — kysyy mumma vesis silmin.
Ja niin tultihin Seinäjoelle ja ihmiset sanoo jotta:
— Ny pitää muminan lähtiä pois tästä vaunusta ja muuttaa junaa, kun te
Vaasahan meettä.
Mutta siit’ei tullukkaa mitää.
Mumma istuu, niinku Aleksi oli sanonu, kun naulattu penkillä eikä lähteny mihkää.
Ja sillä tiällä se ny on! Mihnähän sitte seilaa, muttei sit’oo viälä
Vaasas näkyny. Eikä oo Kauhavallekkaan takaasi tullu.
AAPELISTA LÄHTI TULLA MINISTERI.
Oottako kuultu ku yhrestä friskistä yksinkertaasesta Aapelista meinas tulla maanviljelysministerin apulaane?
S’oli siihe aikhan, kun ministeriistä oli täs maas niin kova puutet, ettei niitä tahtonu saara mistää.
Piti panna siihe souvihi koulunkäymättömiäki. Ottaa Suamen kansan suuresta reservistä, ittekasvattajaan itteviishasta luakasta.
Ja siälä sitä olis ollukki sitä sorttia miästä vaikka enemmältäki.
Siin’oli valittemisenki varaa.
Oli takakenoosia, sivuvääriä, oikoosia ja aiva äkkivääriäki. Miästä minkä vintturaasta vaan lystäs.
Ja maanviljelysministeriksi olis passannu monta muutaki kun Piatari-Keefas-Kallio, niinku ennen vanhaan Suntvallin piplian histoorias sanottiin.
Niin ainakin tykkäs ittetykönänsä se Aapeli.
Ja se Aapeli ajatteli sitä asiaa tiällä kulkiesnansa niin kovaa, että yks lurjus sen ajatuksen kuuli.
Ja se lurjus lähretti sille Aapelille tilikrammin, johna seisoo jotta:
»Saapukaa heti neuvottelemaan Helsinkiin. Maanviljelysministerin apulaiseksi ehrotettu Teitä. Kiire. Maa pitää pelastaa. Maanviljelysterveisin Köösti».
Tiätää sen, jotta Aapelille tuli kiirus. Samoon emännälle, joka heti juaksi toiskaha sanomaha jotta:
— Voi voi, ku ny pitää tuan meirän Aapelin ruveta ministeriksi ja kylvö on pualimoos. — — —
Enempää ei se keriinny sanuakkaa, kun Aapeliki tormootti tupha ku paiskattu. S’oli nii töpinäs että aiva täräji. Kysyy jotta:
— Mihn’on mun lakkini, kun pitääs saara meirän pualueen miähet neuvotteleho, sopiiko mun lähtiä.
Härisnänsä se kopeloo plakkariansakki, että jos s’olis sinne joutunu.
— Pääsnäshän s’oon! —
— Kah, nii o — — sanoo ja lähti osuuskaupha soitho miähiä koolle.
Miähet tuliki ja siinä tuumattiin vähä tukevaa jos kunnan passaa sellaasta puntimiästä uhratakkaa isänmaan ethen.
— Em mä ainakan yhtää piittaa täs ministeriksi ruveta — seliitteli Aapeli. — Mutta kun isänmaa kuttuu, niin ettäkö teki katto, jotta mun ei passaa kiältääpyä.
Ja kyllähä se nii oliki ja niinhä se sitte miähis päätethinki.
— On se niin vastelluantoosta mulle — koitti viälä Aapeli sanua.
— No, jos se ny nii vastahakoost’ on, niin passaaha vaikka mun lähtiä — rupes yks toine isäntä sanomaha.
— No, jos mä ny siltäki lähtisin — pisti Aapeli vähä hätäästä välihi.
Ja lähti kans.
Asemalla, kun tuttuja tapas, sanoo:
— Pitääs täs vähä lähtiä ministeriksi. Nua maanviljelysasiat on Suames kovasti retuperällä.
— Vai nii — imehteli ihmiset ja nostivat jo lakkiaki.
Mutta seuraavana päivänä tuli Aapeli kotia kevarinkyytillä ja oli kauhian häjyllä päällä.
Oli saanu matkalla kuulla yhreltä jätkältä, ettei maanviljelysministerin apulaasen virkaa ookkaa! Nyt Aapeli on tullu hiljaaseksi. Se vain ajatteloo jotta:
— Kuka rumaanen sen tilikrammin lähretti —
PÄÄSIÄÄS-POLOKKA.
Heh, laulattamahan taaskin pakkaa, kun pääsiääspäivät täs alakaa! Kun riihestä kuuluu jo polokan tahti ja flikkaan silimistä lysti se loistaa ja piaksuus jo polttaa jalakaa!
Alataloon Aapelin hanuri se huutaa ja ittekkin Aapeli hihkuu. ja Välitaloon Ville se Mutikkalan Maijaa polokaten vääntää, ähkyy ja puhkuu ja ottasta hiki vaa tihkuu.
Krupulan Kuustaan kaulas on silkki
ja lonkalla huiskun puukko.
Kohtapa Kuustaa Lirkkunsa hairaa
ja polkkaa puskoo ja silmää isköö
ja Lirkull’on tiarossa suukko.
Riihen takana tua Nikkarin Hemppa Hessalta muiskua ammuu, mutt’ Hess’ei anna ja Hemppa se huakaa: Oon seittemän sualaasta silakkaa syäny, voi koska mun janoni sammuu?
Nyt koppas jo korjasti polvelleen Hemppa sen Hessansa armhan. Ja Hess’ei sätki, ei kilju ei potki, vaan huulensa siävästi truutulle tällää ja siihe se Hemppa sen muiskun mällää — ja jano kans yltyy varmhan!
SE SUURI JARRUTUS V:NA 1920.
Oottako kuullu jotta jo ratkes riamu siälä Suamen kansan suures juttutuvas?
Sosialistit rupes eruskunnas puhumahan porvaria pökerryksihi. Sanoovat jotta:
— Kyllä t’ootta täälä kenkkuullu, mutta ny me rupiammaki leukaalohon. Ja se armahrus pitää tulla! Putjetti saa mennä penkin ala ja Suamen kansan huusholli pirin parin.
Ja se oli perjantaki ilta ja kello oli pian 9 ku se erinomaane fläsäjäminen aikoo sillä meiningillä, jotta porvarin pitää kontillansa rukoolla sosialistia, ennenku ne lopettaa lotajamisensa.
Ja sitte se alkoo!
Ensimmääne prätisti kaks tiimaa yhthen painoho ku kissi takanporohon.
Tuli toinen Piatari ja lämmitteli. Se luki ensin alkua kaikki lorut ja lotinat, mitä ikänä muisti. Sitte se luki kirjasta. Sitte paperista ja viimmeen kun kaikki loppuu, niin rupes niin ruakottomasti valehtelemhan, jotta puheenjohtaja käski sen tukkia suunsa tappuroolla ja istua alaha.
Tuli kolmas ja se oli määrätty fläsäjämähä kaks tiimaa. Alku meniki hyvin, mutta sitte rupes rykimähä ja hokohon jotta:
— Tuata — — tuata — —.
Se hikos ja ähkyy ja taas yritti.
— Antaa tulla vaan! — huikkas yks porvari.
— Tuata — tuata — — —.
Sosialistit putiivat sille nyrkkiä ja huutivat jotta:
— Pälpötä pälpötä! — —.
Ja se yritti. Mutta lopuuksi se levitti kätensä ja huakaasi:
— Ei tuu enämpää. M’oon jo kaikkeni sanonu.
Ja lähti pois.
Kyllä ne toiset oli sille kovasti vihaasia ja haukkuuvat, mutta se ei jaksanu enämpää
Neljäs sosialisti puhua paukutti rennosti pualitoista tiimaa, mutta sitten sen tuli niin kuivaksi kurkku, jotta aiva se hauKkoo ilmaa.
Viires miäs oli kans sisukas äijä. Se puhuu kolme tiimaa ku häkää, mutta sitte se kans pyärtyy n’otta sen piti kantaa pois salista ja virvoottaa kylmällä verellä.
Mutta kuures puhuja, se kuuluusa akitaattori, se paasas sellaasella voimalla, jotta se sai krampin.
Pikkukärryyllä lähtivät toverit sitä viämähän tohturihi ja koko aijan sen suu käyy ku kanelin.
Seittemännen kuivi niin leukaperät, jotta se heitti kesken ja lupas olla viikon aivan vaiti.
Mutta kahreksas oli viisahee miäs. Sill’oli masiinan voiretpottu plakkaris ja kun se aina vähän päästä voiteli leukojansa, niin se jaksoo puhua lähes kolome tiimaa. Mutta kyllä se kans oli kuitti sitte. Heti paiskas maata penkille ku pois pääsi.
Ja nua peijakkahan porrrvarit vain naureskelivat, ottivat eväskonttinsa framille ja rupesivat syämähä. Maalaasliittolaasill’oli oikee siansylttyä ja piimää leilis. Ja niin hyvä oli sovinto, jotta antoovat kokoomuksenkin äijään hörpätä leilistä, kun ei niillä ollu muuta ku pari pikkuruusta voileipää paperinpalahan käärittynä.
Ja sosialistit hikosivat ja puhuuvat. Eivät keriinnehet syämähänkää, kun piti niin kovasti jarruttaa. Makkaran palasta vähä silloo tällöö järsääsivät.
Sitte porvarit sanoovat tuas pualenyän aikahan jotta:
— Eikhän lähretä jo yäpuulle. Antaa toverien ny kerranki kylläksensä flääsytä.
Ja sosialistit paukuttivat ja porvarit kuarssasivat ja näkivät unta joulukuusesta ja joulupukista.
Kun ne lauantai aamulla taas tulivat salihi kirkkahin silmin ja hyvin nukkunehina, niin kyllä niitä nauratti.
Kun puheenjohtaja oli nukahtanu ja sosialistit nukkuuvat silmät auki penkiissänsä.
Ja se se kamalint’oli ku seki sosialisti, joka o remmis — siälä puhujanpöntöös, — ku sekin nukkuu!
Ja puhua pälpötti unisnansa!
Porvarit joivat aamukaffinsa ja se pisti Miinan niin vihaksi, jotta, se vei Rietille, joka juuri oli flääsyämäs, prikalla kaffia.
Mutta puheenjohtaja löi nuijalla pöytähän jotta:
— S’ei passaa, jotta syärä ja puhua! Ei saa tuara puhujalle ruakaa eikä muita astioota lavalle.
Ja sitte jatkettihin koko lauantai päivä ja yä. Sosialistit olivat tuanehet masöörin eli hiarojan sinne, joka vooron perähän hiaroo toverien leukalihoja. Mutta porvaria ei trengänny hiarua. Sanoovat vaan jotta:
— Kyllä me jaksamme istua sen ku toverit leukaalla.
Mutta sunnuntai aamuna pitivät toverit murheellisen kokouksen.
Jokahinen sanoo jotta:
— Täst’on pitkä viälä jouluhu, eikä nua porvarit näytä yhtää pehmennehen. Taisi mennä penkin ala koko homma. Mitäs ny tehrähän?
— Täytyy lopettaa, niin nolua kun se onkin — seliittivät johtajat.
— Ja se puhumahan, joll’on parkituun naama.
Ja yks toveri nousiki ja sanoo jotta:
— T’ootta peijakkahan porvarit ny kuullehet ja nähnenet, kuinka me toverit tairamma puhua ja politikoora. Ja me jaksaasimma puhua viälä kauan aikaa. Mutta me oomma armollisia ja aina oomma osoottanehet arvokasta ittensä hillittemistä niinkun kansanerustajille kuuluu. Ja ny me lopctamma!
— No mitäs sitä ny turhista! Jatkakaa vaa kehoottivat porvarit.
— Me lopetamma! Porvarien tingilläki lopetamma — huuti se päämiäs.
Ja lopettivat kans’ vaikka porvarit oikee pyytiväkki, jotteivät ny keske lopettaisi.
Mutta n’ei jaksanhet enää.
HRA PLUMPÄRI HARJOOTTELOO POTKUPALLUA.
Oottako kuullu jotta hra Plumpäri on nukkunu kovasti huanosti mennyt yänä?
Se hra Plumpäri kun on kans joutunu yhthe niistä potkusakiista, jokka pian joutuuvat vastatuste.
Hra Plumpäri rupes heti harjoottelhon.
Kotia mennes konttuurista se katteli vain alhappäi karulle ja kun näki pikkuusen kiven, niin heti tälläs jalkansa ja potkaasi. Ja saikin välistä kivenpalan lentämhän kaks kolme kertaa, ennenkö se poukahti hevooskarulle.
Yhtä kivenpalaa sen onnisti kuljettaa kaks kadunkulmaa ja vai kerran, ku se koitti vasimellaki jalaalla potkaasta, sen luiskahtiki jalka ja pyllähti lstumhan. Mutta kyllä s’oli nopiaa pystys, kattoo ympärillensä, jos kukaa näki, ja hymyyli levjasti.
Mutta harmitti se sitä se pyllähtämine niin, jotta otti ja potkaasi kiven oikee kauas hevooskarulle ja tuumas, jottei hän enää viittikkää karulla potkia.
Mutta vähää ennen kotoporttia oli karulla niin kaunis ympyrkääne kivennyppylä, jotta s’ei saattanukkaa olla, ku vähä kaarratti ja taas vasimella jalaalla, jota se pitää huanompana, tärähytti. Hra Plumpäri lenti ku kapu noukallensa ja pualipohja irti!
S’ei ollukkaa irtanaane kivi, s’oli maas kiinni.
Sattuu justhin siinä tulohon torille tuttuja frouvia, jokka kovasti rupesivat pyrskyttämhän, mutta hra Plumpäri loukkaantunehena sähisi itteksensä jotta:
— Ku pirethän tuallaasia kiviä, jotta ihmiset katkoo koipensa, eikä poliisikkaa katto perhän.
Ja meni klynkäte kotia. Näytti frouvallekki kenkää, joka irvisteli ku lohikärmes ja seliitti jotta:
— Kun mä tulin tuas portilla, niin siin’oli pystys kivi, johka tarttuu jalka, jotta kaaruun — —
— No kuinka sä ny niin — — rupes frouva imehtelhön.
— Kunka sä ny! Onko se mun vikani! — jahkuu hra Plumpäri. — Särjet säki kaffikuppia — —
Ja kyllä se frouva sitte uskoo, jotta se vahink’ oli.
Söivät sitte ja ku kaffia joivat, niin hra Plumpäri ilmootti frouvallensa jotta:
— Mä meen kans meirän puulaakin potkupallojoukkoho pelaamaha —
— Herrinjee jos sä katkaaset sääres, kun s’oot tuallaane mahapauroo — — — kiljaasi frouva ja säikähti n’otta aiva käret vapaji.
— Ei auta — sanoo hra Plumpäri.
Illalla rupes hra Plumpäri treenamaha sääriänsä oikee niinku urheelijat pruukaa.
Se kyykisteli, seisoo ja hyppii yhrellä jalaalla ja juaksi pöyrän ympäri ainaki puali tiimaa.
Sitte tehtihi trasupallo ja frouva rupes kamarin ovelle porttivahriksi.
Hra Plumpäri lykkäs pöyrän nurkkahan ja lavittat porstuahan ja alkas sitte »triplaamahan», niinku se sanoo.
Se kiärti ja kaarti trasupallua keskellä laattiaa, hyppii ja poukkooli sen ympärillä jotta vatta lelluu ja aina välihin pikkuuse potkaasiki. Se kuljetti sitä ympärinsä, eikä näyttäny meinaavankaa kamarin ovesta sisälle.
Viimmee frouva kyllästyy seisomhan hamhet levjällä kamarin kynnyksellä ja sanoo jotta:
— Orota ny mä hajen lavittan — —
Mutta silloo rupes kans hra Plumpäri »hyäkkäämhän», ja viimmee potkaasi trasupallon niin vinkiää porttivahtia vathan, jotta se lenti isthallensa kamarin laattialle.
Eikä frouva poraannu yhtää vaikka kipiää ottikin. Se hairas vain nopiaa trasupallon käthensä, pani kamarin kynnykselle, potkaasi pallon peräseinähä ja rupes änkkäämhä jotta:
— S’ei ollu maali, ei ikinä! Ku pallo oli mun sylis, eikä ottanu maalia!
Pari kertaa sai Plumpäri viälä sisälle, mutta kerraasti lenti lamppuhu, jotta klasiki vai pirstiöömehe! Ja toisen kerran sai frouva niin poskehe, jotta maronkineulat nutturasta piraji.
Kun Plumpäri kolmannen kerran sai sitte läpitte, niin se huuti ja hurras nii jumalattomasti, jotta frouva suuttuu, rupes itkemhän ja sanoo jotta:
— Min’en enää ookkaa porttivahtina. Tuu sä koittaa seisomhan, niin minä potkin.
Mutta hra Plumpäri pani vasthan. Sanoo jotta:
— Ethän sä mee pelaamhan, eikä sun tartte harjootella hyökkäämhän ku mun.
Eikä ruvennu porttivahriksi!
Silloo frouva kans suuttuu, hairas trasupallon, juaksi köökkihi ja paiskas — laskisankoohi!
Eiväkkä sinä iltana sanonehet enää sanaakaa toisillensa; istua mokottivat vain. Mutta menivät kumminki samaha sänkyhy maata. Ja sitä niiren ei olsi pitäny tehrä.
Hra Plumpäri ku näki unta, jotta s’oli justhin kentällä, pallua tuarahan suaraa päi ja hra Plumpäri tormaa vasthan, potkaasoo ja puskoo samalla miästä, jotta — — frouva putos sängystä.
APURETKIKUNTIEN AIKANA.
Oottako kuullu jotta tämä Suamen kansa, se ny vasta kansa on?
Sellaasta kansaa ei oo toista koko mailmas tappelohon. Mailman kansat ovat tapella nutuuttanehet hikipääs viis vuatta, pyhkäässehet hikiä, nytkähyttänehet välillä housuja ylemmäs ja taas nykäässehet. Ja ny ovat saanhet kyllänsä. Sanoovat toisillensa jotta:
— Heitethän jo poijat pois, m’oomma väsynehet.
Suamalaane Jörö-Jukka on kynsiny saivaristuansa, tuumannu ja tuumannu, että jos mäki täs ottaasin ja mensin sakkihin.
Ja mitäs ollakkaan, niin sekin riamastuu ja rupes sotimahan paljahin kourin. Myllyytti ryssäpoikaa, n’otta siltä putos pyssyt ja muut paukuttimet kourista. Potkaasi Iivanat takaasi kaalimaahan. Sylkääsi kourihinsa ja sanoo — So poijat! Nyt oomma me suamalaasekki sakis. Nyt se vasta isäntämiästen tappelu alkaa — Kuka täs kukkoo on?
Ja suurvallat kattelivat silmät tapilla ja imehtelivät tätä uutta piäntä suurvaltaa, jok’ oli noussu mailman näyttämölle.
— Höristelkää mitä höristelettä — sanoo Suami kaikenmailman valtakunnille. — Täälä sitä on armeijaa minkälaasta vaan tarvithan. Meill’ on apuretkikuntia vaikka mistä sortista ja sellaasia poikia ovakki, että tokenoo.
Kahres päiväs me lyämmä pysthyn valkoosen, punaasen, sinisen, vehriääsen, keltaasen, sini-valkoosen, punakeltaasen, monarkisti-tasavaltalaasen, temokraattisen, tsaristisen, taloonpoikas eli kansan armeijan, puhumatakkaa lahtari-, punakaartilaas- ja anarkisti-armeijoosta.
Meirän passaas lyärä lafka pystyhy ja ruveta tarjuamaha mailmalle apuretkikuntia.
Näin:
— Vassokuu, pasaalusta, bitte, silvuplee, pliis-Mister, kualemanpataljoona joka sortista!
Ehta kotimaasta kasvua ja koulua!
— Aa jos parempaa koulua halutahan, on sitäki!
— Saisko olla Siibunt svantsih Kaiserlih Jeeger bataljon?
— Tai Angloruskii Murmanskii legion?
— Tai Finskii kommunistiitseskii pataljon smerti Petrogratskavo seevernavo frontta?
— Jeest, jeest! Kakof hatiitje? Vaskare vara? Uot du ju uont?
— Mihnä pitääs keisarin eli kuninkahan ensin kaataa ja sitte nostaa pystyhyn — vassokuu, tääll’ on poikaa!
— Aa, kussa kansanvaltaa uhkaa taantumuksen musta peikkoo — tääll’ on poikaa!
— Kuka haluaa Turkin keisariksi? — Tääll’on poikaa iskemähä puolest islamin ja Mahometin!
— Jos ei bolshevismi tahro oikee juurtua ja kukkaa kasvaa — täältä saa musikkaa!
— Mitä sais olla? Me levereeraamma priima apuretkikuntia valmiista varastosta kahren päivän toimitusajalla, fob vastaanottosatama. Työteho taataan!
— Pasaalusta tavaaris! — Vassokuu pestä pruuri! — Pitte Alte Kameraat!
— Pliis mister Bull! — Silvuplee Fransuaa!
HÄVITÖÖN VARAAS.
Oottako kuullu minkälaane hävitöön varaas Lapuan atteekarill’on passattavana?
S’oon se atteekin frouva kauan aikaa pannu merkille, jotta ruakakellaris kulkoo jokin pitkäkynsi kroukkimas parhuuset palat poskhensa.
Frouv’on koittanu perätä ja vahrata, jotta rookaas sen varkahan ja sais sanua jotta:
— Pysy pois meirän makkaroosta kun et malta antaa olla hillupurkkienkaa sormin kourimata.
Mutta s’ei oo rookannu sitä, ei vaikka s’oon klasilla orottanu monta kertaa pualiyähön asti.
Ja ku frouv’on sitte aamulla taas menny rakkahasehe ruakakellarihinsa kattomhan, niin:
— Ny s oon taas täälä käyny! Kyllä s’oon sitte hävitöön varaas — on frouva jahkunu. — Fläskinpala on taas pois ja — — — kehrannukki hampahin haukata kauhiammoosen palan juustua! Ja mansikkapurkista viäny kourallisen hillua! Kyll’on räävitöön ja sivistymätöön otus, kun syää kaikki sekaasinsa ja makkaran kans paasaa hilluaki. — Em mä tuasta mitää piittaasikkaa, jos vähä söis, mutta ku tualla lailla klottaa!
Ja sitte on frouva paiskannu oven kiinni ja lähteny köökkihi suutuksisnansa mekottaan siivottoman tapaasia ihmisiä, jokka kulkoovat klottaamas frouvan hillut.
Mutta täs kerraasti frouva sitte päätti opettaa varkahalle ihmisten tapoja. Se vei kellariin talterikkiä ja veittet ja kaffelit ja viälä sellaase trasunki eli ruakaliinan, jolla herrasväki pruukaa tuhrata truuttuansa syännin päälle.
Tälläs veitten moottijuuston palan päälle ja pani talterikille, niinku herrasväjes pruukathan. Ja hillua pani klasikuppihi ja siihen lusikan. Ja senkin pani talterikin päälle. Leipää leikkas koreeksi palooksi ja neki tälläs talterikille ja veitten viärehe. Maitua kaatoo posliinitooppihi ja klasin pani sen viärehe, jottei se varaas ryyppääsi suaraa farista, niinku sen tapa on. Ja sen trasun elikkä ruakaliinan käärii frouva truutulle ja tälläs pystyhyn seisomhan, niinkun minkäkin tröntterön.
Ja lavittan pani viälä äärehen ja pyhkii oikee hantuukilla puhtahaksi, jotta kyllä s’oli justhin tällätty niinku herrasväjes.
Frouva sanooki jotta:
— Kyllä ny pitääs kelvata.
Mutta atteekkari itte sanoo jotta:
— Saas nährä.
Ja sitte meni atteekin herrasväki varahin maata, vetivät rullakarteekikki ethen ja sammuttivat sähöön, jottei varkahan tarvittisi yhtää peljätä.
Ja piiakki piti sinä iltana mennä maata kahreksalta ja olivat kovasti simpus, kun eivät päässehet liasuhu.
Kyllä s’oli atteekin herrasväki kovasti jännitykses sinä yänä, jotteivät meinannehet saara untakaa. Tuas pualen yän jälkhen frouva kuuli krapinaa kellarista ja heräätti atteekarinkin jotta:
— Kule, kule nyt se varaas on kellaris!
Ja niin oli frouva iloosisnansa ja töpinäs, jottei meinannu malttaa orottaakkaa, kun ikisoki meinas lähtiä kattomhan, kuinka se varaas syää.
Se akkaväki kun on niin kovasti uteliasta ihmissorttia, niinkus kaikki tiärättä.
Aamull’ oli sitte koko atteekin väki jo kuurelta ylhäällä. Lährettihin oikee joukolla kattomhan ruakakellarihin, kuinka se varaas on syäny.
Ja kyllä frouvan pisti vihaksi ja atteekariki oikee manas, kun ne näkivät sen varkahan jäljet.
Kun frouvan tuukamaha pöytähä ei ollu koskettUkkaa, muuta ku viäny koko voiklimpin ja käsin vääntäny isoon makkaran poikki. Toisen pualen oli ottanu följyhynsä ja toisen nakannu sylttypurkkihi. Ja maittilaknekan kaatanu ja maitofatihi purotellu roskia!
Frouvan pöyräst’ ei varaas olki käyttäny muuta ku ruakaliinaa. Eikä sitäkää niinkuu olis pitäny ja herrasväjes pruukathan!
Kun oli senkin rumaane, en paremmin tuu ja sano, niistäny sillä noukkaansa ja nakannu pärinälooraha.
Frouv’oli niin vihaane, niin vihaane ja uhkas mennä ilmoottamhan poliisille ja laittaa sen varkahan linnahan.
Mutta atteekari, jok’on hyvälluantoone ja ymmärtävääne miäs, lauhrutteli frouvaa ja sanoo jotta:
— Älä viälä! Koitethan toista konstia. Sellaasta konstia, josta varaas vissisti tykkäjää ja lopettaa pahat tapansa.
Ja yhres ne sitte atteekari ja frouva täs laittoovat yhtenä iltana oikee juhlapäivällisen puutarhan pöyrälle valkooselle pöytätuukille. Parasta panivat pöytähän mitä taloos oli, linnunlihaa ja lahnanlapaa monellaaste kryyterien kans ja talterikit ja veittet ja kaffelit ja kaikki tyynni. Ja kukkiaki oikee viälä pöyrälle tällättihin.
Ja oikee kulkaa ku kiikkulavittaki tuathin pöyrän ethen ja siiheki pantihin tyyny, jott’on hyvä istua.
Eikä vielä siinäkää kaikki!
Atteekari toi viälä paperossilaatikonki ja saran kramman priipotun pöytähän.
Ja kellarin ovhen naulattihin suuri paperi, johna seisoo jotta:
»Kunniootettava varaas!
Puutarhas on Teille tuukattu ruakapöytä, jottei trenkää pimiäs kellaris kompuroora.
Olkaa hyvä!»
Ja sitte pantihin atteekis taas ovet kiinni ja troppipottujen korkit lujasti kiinni ja mentihin nukkumahan siinä hurskahas toivomukses, jotta varaas syää puutarhas eikä mee enää kellarihi kronimaha.
Mutta kuinkas käythin?
Heti aamulla ku atteekari ja frouva tulivat kattomhan puutarhaan, niin — priin oli ryypänny ja kellaris käyny syämäs!
KLIHTA-SIUKUN HERMANNI.
Oottako kuullu jotta Klihta-Siukun Hermannista on ny kans tullu pankinjohtaja?
— Klihta-Siukun Hermannista?
— Onko se sen Klihta-Siukun suarajalkaane poika, se poika, jok’ei oo ikänä mihkää kelvannu? Siinä isänsä joukos vaan lurvaallu.
— No kuinka, herrahallikkoho, siitä ny pankinjontaja on tullu? Eihä se osaa eres oikee nimiänsä kirjoottaa! Ja sellaane venales ja ihmisten risti ku se on ollu. Ei kukaa oo sitä ikänä oikee toresta ottanu. Eikö sit’ oo piretty nuan salaasin-pualin vähä hassahtanehena? Ja ny pankinjohtaja! No kaikkia sitä kuuloo. Jo on mailina mullin mallin kun Klihta-Siukun poijastaki pankinjohtaja! Minkä pankinjohtaja se ny sitte on?
— Sen uuren pankin, joka hiljan aukaastihin kirkolla. Oikee pankkiherrana se ny pröystäälöö. Ja kyselöö jotta:
— Tarttiskos poijat rahoja laihnata?
— Eikö ne ny parempaa miästä niistää saanehet ku Klihta-Siukun
Hermannia? Kuinka ne sen rookasivat?
— No sen isä oli pannu sen Hermannin viämähä heinäkuarmaa asemalle ja siäl’ oli yks herra kyselty ihmisiltä, eikö kukaa rupiaasi haarapankin johtajaksi. Oli siin’ ollu miähiä aikalailla, oli vankkojaki taloon isäntiä, mutta olivat vain tuumannehet, ettei täs olla pikkurahan puuttehes. Mutta yks koiranleuka oli äkänny sen Klihta-Siukun poijan ja sanonu jotta:
— Tuas olis joutilas ja oikee passeli pankinjohtaja.
Herr’ oli menny juoksujalkaa sen puheelle ja kun oli aikansa pyyrelly ja rukoollu niin oliki se Klihta-Siukun Hermanni viimmee ruvennu.
Mutta kun s’oli kotia tullu ja jutellu isällensä kuinka sen oli käyny, niin kyll’oli Klihta-Sinkku raimaantunu. S’oli hairannu poikaa niskakarvoosta ja mukiloonu aikalailla kun:
— Tuallaasia kölöntöitä teköö ja häpääsöö täs viälä joutesnansa kunniallisen Klihta-Siukun nimen.
— Pankinjohtaja! — oli Sinkku jahkaassu ja sukaassu poikaa viälä toisellekki korvalle.
Kyll’ oli äijä ollu pöyrööksisnänsä, kun
— Kaikki joutilahat prunnin vintin painajaasekki ne herrat krotaavat koiranvirkoohinsa. Onko niiltä ny aiva loppunehet puaripoijat ja virkaheitto-kriivarit, kun rehellisten ja kunniallisten taloonpoikaan kakarootakin rupiaavat narraamahan.
Mutta mikää ei ollu auttanu. Hermanni piti päänsä.
S’oon ny pankinjohtaja ja tykkää kovasti olostansa.
VARPHAT PALELTUU.
Oottako kuullu kuinka yhren viinapoliisin on käyny?
Kun on paleltunu varpahat ja viälä saanu selaasen ryypyn, jotta muistaaki ensin haistaa ennenku maistaa.
On oikeen murheellista ku mones pitäjäs on asiat sillä lailla, ettei viinapoliisiksi oo panna raitthia miähiä, kun pitää siihe virkahan ottaa vanhoja juappoja. Jokku pahimmat pitäjän juapoot ovakkin hoksannehet, että parahite nahkansa pitää ja viinoos pysyy, kun rupiaa viinapoliisiksi.
Niinkun tämäkin viinapoliisi, jost’on ny puhet. Koko pitäjäs tiätää, jotta s’oon koko elämänsä hissuksensa keittäny viinaa. Ja jotta s’oon justhin sama miäs, joka täs, kun viina tuli lujahan, opetti polttamisen konstin nurkkapualen miähille.
Ja kun sitte sai kaverinsa oppimhan, niin ny on ruvennu knoppimhan.
Rupes peijakas viinapoliisiksi ja keljuuli ittensä frii viinoohi. Kun hyvin tiätää miähet ja paikat, niin konstikos sen on tulla justhin aina oikiahan aikahan paikalle ja esivallan nimes korjata toisten hikisen tyän herelmä omhin pottuuhin.
Mutta paha ittensä maksaa ja oikeus maan perii. Eikä s’oo turhaa puhetta.
Sen tuntoo tämäki viinapoliisi ny varpahisnansa. Sill’oli täs hiljan taas viina loppunu ja lähti yhren Jussin prännille vahtaamhan. Jussi keittää poruutti ja oli ahkeraa ja kun sai valmista, niin eikös tua peijakas tuukkin puskan takaa kun käsketty.
— Vai viinoja täälä värkätähän! — kiljaasi.
S’oen selvää, jotta siihen jätti prännäri leilinsä ja meni n’otta puskat krapaji.
Viinapoliisi naureskeli partoohinsa, korjas viinat haltuhunsa ja otti tukevia ryyppyjä. Istuskeli kannon nenäs ja kallisteli.
Mutta rupes tuumaamahan, jotta jos menis saman tiän toisenkin Jussin pankoolle. Ja lähti kans.
Mutta kun tämän Jussin pannust’ ei viälä nokkunukkaa, niin paiskas puskan taa maata ja tuumas että:
— Sopiihan täs orottaakki. Eip’oo kiirusta.
Mammuskeli vain puskan juurella ja otti ryyppyjä sen toisen Jussin leilistä. Sattuu olohon pakkaanen ja sitä varte piti useen klunahuttaa. Niin useen, jotta lopuksi tuli aika pönttyrähän ja mässähti leilin viärehen.
Se olikin onni sille Jussille, joka siinä keitteli, eikä tiänny viinapoliisista mitään. Jussi sai viinansa valmihiksi, sammutti valkian, piilootti vehkehet riskukasahan ja lähti viinoonensa kotia.
Mutta kyllä se säikähti, jotta leili kärestä putos, kun se tuli sen puskan äärehen, jonka takana viinapoliisi makas.
— Sus siunakkoon! — pääsi Jussilta.
Mutta kun viinapoliisi makas vain kun lehmä nevas eikä mitää puhunu, niin silloon rupes Jussiaki naurattohon.
— Ähä rumaanen! — Makaa ny siinä ja verä henkhes — tuumas Jussi ja hairas viälä viinapoliisinkin leilin ja sitte paineli oikeen niskat kryhys kotia ja nauraa pihisteli partoohinsa.
Vasta aamuyästä heräs viinapoliisi aivan turtana ja silloon oli kans varphat paleltunehet. Ei tahtonu kotiansa päästä. Ja manas ja noituu Jussia ja varpahiansa.
Mutta niin oli sinnikäs se viinapoliisi ja niin sen pisti vihaksi se, kun Jussi oli viäny senkin leilin, jotta heti aamuvarahasta lähti Jussin mökille niillä paleltumisilla varpahillansa kompuroomahan.
Mökin emäntä äkkäs klasista jotta:
— No nyt se peijakas taas tuloo tänne tonkimahan. Mutta kyllä mä annan sille sellaasen ryypyn jotta tiätääki saanehensa.
Emäntä hairas nurkkakaapista halstoopin potun, reisuusti vaan pyärähti nurkkapuales ja — — — nopiaa piilootti sitte sen potun sängyn olkihin.
Viinapoliisi tuli ja rupes heti krotaamahan. Syynäs kaikki paikat ja löytikin potun sängystä.
— Mitäs täm’on! — kysyy poliisi.
— Mitähän se ny on! — tiuskaasi emäntä.
— Justhin on prännistä tuatu kun on viälä oikeen lämmintäki — ihaali viinapoliisi. — Olihan se Jussi mennyt yänä taas poruuttamas. Pitääpä maistaa, minkälaasta tuli.
Ja holppas aika lailla.
Mutta kyllä kans sylki ja pärmänttäs eri lailla!
Ja kyllä vissisti muistaa se miäs vasteres ensin haistaa ennenku maistaa.
LAIHIAN PAPIN HUUTOKAUPPA.
Oottako kuultu kuinka Laihian sosialistit meinas jutkahuttaa prouvaastiansa?
Prouvaasti oli päättäny, jotta se myyttää aika kimpalehen sitä Härkäluhtaa kirkonkyläs huutokaupalla. S’olis antanu kelihinnaila ilman huutokauppaaki tarvittevaasillen maanpaloja, mutta kun toiset saivat sen kuulla, niin rupesivat sanohon jotta:
— Mitäs se sellaane peli tiätää, jotta toisille annethan ja toisillen ei?
Ja jotta
— Vai sille ja sille annethan parhuuset palat, vaikka täs muukki olsivat tarpehes ja kovemmaski tarphes ku se! Miksei meirän raha oo yhtä hyvää ku niirenki? — Siinä ny näjettä oikee, kuinka porvarit kenkkuuloo. Köyhä sosialisti ei saa maatakaa vuakrata, vaikka enämpiki maksaas.
Pantihin lähetystö prouvaastin tyä ja vaarittihin huutokauppaa.
— Voi teitä ihmiset, — sanoo se vanha prouvaasti — kuinka kathellisia ja raarollisia t’ootta toisillenna rakkahat slaihialaaset, jokka te ootta niin mones eristyspyrinnös ja ittekasvatukses ittiännä parantaa mahtanehet, jotta teistä ittekkyys, kateus, panettelu ja muu paha meno, nua slaihialaaste sperisynnit, pois varista saattaas, ja jotta te olisia kypsiä siihe suurehe maallisehe paratiisihi, joka tuleman pitäisi, ja joonka velvollisuuret itte kullakin teistä niin peräti selvillä kanssaveljiännä kohtahan ovat. Kuinkas tahrotta te minua, kuin teirän paimenenna olen, nyt kiusauksehen teitännä aussuunin tautta johrattaa, kussa te toistanna kynittä, haukutta ja pahaa verta ja vehriäästä sappia ulosvuaratatta?
Mutta hukkahan lankes prouvaasti viisas neuvo ja hyvä puhet niinkun ennenki. Huutokaupalla piti myyrä Härkäluhtaa.
Mutta kavaluuren henki rupes krapaamahan kirkonkylän sosialistien syränalustaa. Ne pitivät yleesen suuren ja salaasen kansalaaskokouksen sen riihen ruumenoosis, johna tänä syksynä on joka pyhä kirkonmenojen aikana riihellä oltu, n’otta siitä Vaasaski puhuthan.
Ja siälä sipistihin ja tehtihin luja, järkkymätön ja ittekutakin ehrottomasti sitova päätös jotta:
— »Ykskää snoukka ei saa huutaa kymmentä markkaa korkiammalle kapan-alaa».
— Ja muistakaa ny se! — terootti puheenjohtaja toverija, jokk’on veljet keskenään
Niin huamis päivänä kaikki
m’oomma pappilan torpparina…
Vetivät salaliittolaaset heljällä äänellä, vaikka nuatti ja sanat meniväkki vähä ploröksi, mutta päätös oli hyvä.
Ja sitte tuli se aussuunipäivä ja vasaramiäs, ja salaliittolaaset.
Seistihin keskellä Härkäluhtaa. Vasaramiäs sanoo jotta:
— Pannahan ny ensisti tästä ojasta tuanne ja siitä viteehinsä tuallaane lohkares. Mitäs taritahan, kapanalasta?
Yks vain rupes vähä rykimähän, muut ei ollu tietääksensä.
— Mitäh? Tarithanko mitää? —
— 10 markkaa! — kuuluu sitte.
— 10 markkaa on tarittu! 10 mk on tarittu! Tulooko lisää? Ensimmääne — — tuloooko mitää — — toinen — — tulooko mitää — ensimmääne — toine ja kol — —tulooko mitää?
— Ei tuu mitää! — karjaasi toverien puheenjohtaja.
— No tuas on sitte! — kiljaasi vasaramiäs ja knapahutti vasarallansa likimmäästä äijää ottahan.
Ihmiset nauroo, niinku tällääsis tapauksis plaarahan ja tykkäsivät, jotta s’oli sopivaa. Niinkun oliki.
Ja sitte ruvettihin myimähän toisia paloja.
Mutta silloon menikin meiningit sekaasinsa.
Ensimmäänen huuti heti jotta:
— Kymmenen markkaa!
— Viistoista markkaa — kiljaasi toinen.
Ja salaliittolaaset kattoovat suu auki toistansa.
— Kuka tuhat siälä huutaa — karjaasi salaHittolaasten puheenjohtaja. —
Olikos se puhet nii?
— Viistoista markkaa on tarittu — — toinen ja kolm — —
— 20 markkaa!
Toverit kattoovat toistensa päälle, n’otta sininen liaska vain silimistä roihas.
— 25 markkaa! — kiljuu jo kolmaski ja näytti mustaa nyrkkiä toverillensa. Luulek’sä jottei mulToo rahaa siinä ku sullaki — —
Koko huutokauppaväki kiamurteli, manas ja haukkuu toisiansa rovokaattoriksi ja porvariiksi. Oikee pirullinen sanoo sosiaalitemokraatiiksiki.
— Toverit, toverit! — alkas yks puhetta pithön, mutta ku se rykii ja räkii niin kauan, niin vasaramiäs kerkes huutaa välihin jotta:
— Paukahutanko mä, 25 mk?
Ja justhin ku se meinas lyärä, niin:
— 30 markkaa!
Ja samas paukahti. Maanpalat meni ku kuumille kiville. Oikee sitä vasaramiästä nauratti. Se sanooki jotta:
— Ruvethan taas 10 markasta räknäämähän. Se, joka esti kerkiää 30 markkaahan, kun mä pirän vasaraa näin pystys, silloo mä knapahutan.
Se meni ku laulaan: 10, 15, 20, 25, 30!
Ja sitte paukahti ja se joka sai, kiljaasi toisillen jotta:
— Ähä! Saimpas rumaane! — ja näytti kiältänsä.
Kerra vain tuli yks sekaannus. Kun yks toveri justhi meinas keriitä ensimmääseksi sanomalla jotta:
— 30! —
Niin se olikin niin härisnänsä jotta kiljaasi:
— Ähäh!
Eikä hoksannukkaa sanua ensiksi sitä 30 mk.
Ja vasaramiäski oli nii töpinäs, jotta samas löi.
Mutta siitä nousi sellaane mölinä, jotta piti alkaa uurestansa räknäämähä.
Ja niin meni kaikki maankappalehet hyvästä hinnasta eikä piisannehekkaa.
Ja salaliittolaaset ovat ny niin riiroos ja pahoos väliis, jotta aivan sivuuttaan kulkoovakki.
Sanoovakki jotta:
— S’oon melkeen se ja sama, mihkä internationaalehen täs kuuluu. Ainaki
Laihialla.
KLASIKYYNNELEHET.
Oottako kuultu jotta nyt on kova raha-aika?
Munkin on pakannu elämänkelkkani kraappia hiatahan vähä tavallista usiammaasti viimme aikoona.
Massi on laihtunu, eik’olsi väliä vaikka se varaastetaas.
Min’oon funteerannu ja tuumannu, jotta kuinkahan tästä köyhyyrestä ja kituuttamisesta parahite lopun tekis. N’otta sais köyhyyrelle vai huiskahuttaa kättä hyvästiksi ja sanua jotta:
— Ajöö ny! Eikä tartte takaasi tulla!
Ja m’oon tullu siihe päätinkihin, jotta täs ei muu auta, ku pitää tehrä suuri keksintö.
Keksiä jokin sellaanen erinomaanen kapistus, jotta sen pitää joka ihmisen ostaa ittellensä.
Mä hakisin sille sitte patentin, myisin ja saisin rahaa ku roskaa, eik’olsi puutett’ enää koskaa.
Sillä asialla mä ny oon päätäni vaivannu. Oikeen molemmin käsin oon takaraivaani puristanu, jotta se suuri ja vapauttava ajatus siälä leimahtaas.
Ja menny-perjantaina se sitte prätkähti. Oikee otti kipiää, mutta sitte tuli hyvä olla ja mailma kirkastuu ku ruusutarha mun silmisnäni. Ja rahamassikkaniki oikee hypähti pöyrällä. Siinä s’oon tyhjänä maannu jo monta päivää.
Oli kun s’olis kattonu suu auki mun päälleni ja kysyny jotta:
— Ethän Jaakkoo mua hylkäjä, kun susta ny tuloo rikas miäs?
Mun tuli veret silmihin ja sanoonki jotta:
— Ee-en ystävä kallis! Vaikka musta tulis kuinka rikas, niin sua mä en hyljää ikänä. Mä paan sun täythö kultarahoja ja teetän kullasta leukahas koukun ja sitte kultaraamit ja paan sun seinälle riippumahan ja mua muistuttamhan elämäni raskahasta alkutaipalehesta, siitä äijästä, ku m’olin köyhä ja krätyyne.
Ja mä itkin ilon kyynnelehiä, suuria, kirkkahia ku kristallia ja kattelin peilihin, kuinka ne passaa.
Ja hyvin ne passas! Ne ilonkyynnelehet.
Ja sitte mä muistelin ittiäni entisaikoona, kun m’olin köyhä ja krätyyne ja taas itkin. Itkin surunkyynnelehiä ja kattoon peilihin.
Ja hyvin nekin passas! Ne surunkyynnelehet.
N’oli yhtä suuria, kaunihia ja kristallinkirkkahia kun ilonkyynnelehet!
Aivan samallaasia! Pitkulaasia vesinokkoja, jokka riippuuvat silmäkulmista ja koriasti kimaltelivat.
Kyllä ne amerikkalaaset ovat tyhmiä!
Kun n’ei oo ennen tuata keksinehet. Kyynnelehiä! Ilon ja surun kyynnelehiä, jokk’on niin tavallisia.
Niitä tarvithan aina vähä väliä joka huushollis. Häis, hautajaasis, hatun ostos, ristiääsis, rakkaurentunnustukses, kun syrän on haljeta, kun käy pankkiherran puhees, kun koulupoika käy opettajan kotona, kun hammasta porottaa, kun akka kualoo j.n.e.
Ja mones mones elämän moninaasuures, kun pitääs itkiä, eikä tahro tulla vaikka kuinka truuvaas.
Ja sitä varten m’oon ny meinannu, jotta kun mä rahaa saan, niin mä paan tehthaan pystyhyn ja rupian valmistamhan kyynnelehiä klasista.
Sellaasia pitkulaasia klasinokkoja kun oikeen kyynnelehet ja pikkuune koukku vain päähän, josta saa panna kyynnelehet riippumhan silmäkulmihin!
Ajatelkaa hyvät ihmiset kuinka ne menis kaupan! Joka akalla tulis olemhan käsilaukus ja miähellä liivinplakkaris kyynnelehet ja aina ku tapa ja tarkootus vaatii, niin’ei muuta ku pistää suuret kirkkahat kyynnelehet silmänurkkihi! Ne väläjääs ja kiiltääs, eiväkkä eres tuhraasi naamaakaa.
YKS PIRTTIREISU.
Oottako kuullu jotta kyllä sit’on emäntä-ihmisellä hompsottamista?
Kun on askarehet, pärinän kuarimiset, kaffinkeitot, isännän passaamiset, kakaraan kurmoottamiset, krannin haukkumiset ja kaikki vaivoona n’otta sitä on oikeen päivän mittahan katketa ja välihin oikeen sekooksis, jottei tiärä mitä teköökää.
Ja kun on kyllä paljo tyätä ja tohinaa, niin tuloo viälä kesken kaikkia pirttiihin pyyttö!
Ja kun sinne ny ainakin pitää mennä, niin, eikös silloo piika rupia pritakoomaha!
Kyllä s’oon niin harmillista, jotta oikee välihin riivooksihi pakkaa.
Niinku Ilmajoella Ujaasten kyläs täs menhellä viikolla.
Emäntä oli justhin saanu haaston pirttiihi yhren toisen isoon taloon emännän tyä. Ja emäntä ku hössäs ja sössäs askarehia n’otta silmät väärinpualin pääs ja huuti ja hoilas piiallekki jotta:
— Tee ny säki hyvä ihminen jotaki, jotta mä pääsen lähtemhän sen pirttikeen tyä!
Niin eikös tua piikapössöö, en paremmin tuu ja sano, rupia huuthon kolottamhan jotta:
— Tällääne taloo, kun ei muuta ku silakkaa ja pärinää, pärinää ja silakkaa ja aiva pitää ittensä tappaa!
Hairas kaatirauskan vyältänsä, n’otta poikki meni, nakkas patapenkille ja sanoo jotta:
— Tuas o’. Minä lähren!
Emäntä suuttuu kans ja rupes mokottohon jotta:
— Mee hyvä läjä — — —.
Ja piika ettii kimpsunsa, eikä kampsua tarvinnu ettiäkkää, ja niin meni n’otta ovet paukkuu!
Pesi viälä peijakas ainualla purkkihilla verellä silmänsäkki, n’otta ku emäntä meinas keittää ittellensä sen harmin päälle kaffit ja pani pannun kraakuhun, niin ei vettä ollukkaa!
Ja pirttiihi olis heti pitäny lähtiä. Ja prunni oli kuivilla ja vettä oli piika vetäny ainaki kolmen pyssyhollin päästä yhrestä kivenkolosta, john’oli lähres.
— Ku kaikki tulemukset täs pitääki tulla yhtaikaa! — pahkulootti emäntä. — Ja sinne pirttiihi ny ainaki pitää lähtiä ku tuliaas-mosseloki on ollu pantuna jo kauan aikaa. Ja vesi on kaikki ja väki tuloo kuuren aikana kotia ja mennä pitääs —
Kyllä sillä emännäll’ oli tuska ja vaiva, niinku ittekki ymmärrättä.
Ja niin se päätti lyärä kaks kärpäästä niinku sanothan, yhrellä mällillä.
Emäntä hairas korveen loukosta ja haki kamarista sen pirttimosselonsa, john’oli salvamatoon juusto, korja varileipä ja pikkuuset punaraitaaset sukat, pisti korveehi ja kannen päälle.
Porraspääs makas kola ja siihe täjäs korveen päälle ja niin lähti.
Sanooki jotta:
— Täshän se ny menöö yksillä tulehilla, käyrä pirtiis ja tuara takaasi tulles viälä vesikorvee. Sanoovat jotta akat ei taira tällätä asiootansa, mutta kas vai ku taitaavakki!
Ja emäntä mennä lykkäs mosseluansa korvees kolalla toista virstaa pirttitaloohin asti. Porraspääs otti mosselon korveesta ja vei pirttikeelle.
Eikä se viälä lasta nähnykkää, ku jo että:
— Kyllä s’oon niin ymmyrääsmuatoone ja friski flikka, jotta harvoo näköö! Ja niin kovast äiteensä näkööne!
Sitä sai sitte emäntäki nostaa ja kattella ymparinsä ja kovasti ne pirttisukat passasivat sen jalkoohi.
Kaffit juathin ja ku oikee toren sanoo, niin vähä sekahanki pantihin, niinku pirtiis pruukathan.
Ja sitte lähti emäntä hyvis aijoos takaasi kotiappäi lykäte kolaansa.
Kotonsa likillä poikkes lähtehelle vettä hakhon, ja kyllä sitä kismitti!
Kun ei s’ollukkaa muistanu ottaa nappua joukkohon! Eikä korvehella kivenkolosta saanu. Niin sai tulla kotia asti takaasi lykäten kolalla korveja ja ottaa napon följyhy. Ja taas takaasi sinne lähtehelle. Ja ku se siinä napolla kipotti vettä korveehi, niin se jahkaasi jotta:
— Sen tuhannen päitäkö mä tätä korveja oon erestakaasi lykkiny? —
LAPUAN RAIPPA-AKAT.
Oottako kuullu jotta nyt repes Lapualla oikee suurpuhristus viinapesis?
Siälä pirettihin suuri kansalaaskokous menhellä viikolla siitä, jotta kuinka saataashin se synnillinen meno, ryyppöö ja kaikkinaanen villitys lopetetuksi, joka Lapualla on pääsny niin suurehen vauhtihin. Ja päätettihin ruveta oikee joukkohommahan kaikkia pontikkatrokaria vastahan.
Menny maanantakina se alkoo. Lapuan vaimo-väjet olivat valinnehet joukostansa kymmenkunnan suurinta ja rotevinta emäntää lähetystöksi lähtemhän yhren Maijan kämppähän, josta viina on virrannu ympärinsä.
Emäntään naamat oli kovasti nojettu, jotta n’oli ku neekeriä. Ja jokahittella oli kauhiammoonen kuusenkarahka olkapäällä.
Niin lähtivät ja tulivat Maijan huushollihin. Maija makas honkkinsa kans kaikes rauhas, kun ovi aukaastihin ja sisälle tulivat nua murjaanit.
Siitä peljästyy Maija niin kauhiasti, jotta se hyppäs heti kamarihi.
Mutta murjaanit tuli peräs.
Nyt otettihin Maija katteltavaksi.
Kaks friskiä akkaa piteli kiinni ja neljä, elikkä oliko niitä viis, akkaa huhtoo kuusenhaoolla erestä ja takaa niin paljo ku jaksoovat aivan paljahalle. Ja Maija hyppii ja huuti ja pannasti, n’otta s’oli aiva punaane — erestä ja takaa.
Mutta mikään ei auttanu. Akat piiskas Maijan oikee perin pohjin. Ja sitte huurettihin jotta:
— Tohtori tupahan voitehinensa!
Ja siältä tuliki lisää yks mustanaama tervapytyn kans. Se meinas tervata Maijan hellemmät tuntehet, mutta pytty oli jäätyny ja tervasuti istuu niin lujas kiinni, jotta varsi vain katkes tohturin käthen ku se yritti sitä irti.
— No jääköhön ny voithet toisehen kertahan — sanoo se musta tohturi. — Mutta jos Maija tarvittoo toiste tällääsen peseen, niin kyllä mä katton, jottei tervapyttyni jääry. Ja ens kerralla m’otan höyheniäkin joukkohon, jotta saarahan vähä koristaa Maijan muatopualta, jotta kankkukin paremmin tykkääs.
— Jaa, tuo lorvi! — huuti yks mustanaama. — Se kans piiskathan! Menkää knapittohon sen housuja.
Mutta sen kuuli se mies tuvanlaattialla, vaikka se makas täkki korvis.
Ja se ku poukahti pystyhy ku ammuttu. Hairas housunsa ja meni nevalle massatehtahan taa ku piili!
Eivät keriinnehet saara kiinni.
Pihalle oli kokoontunu suuri liuta ihmisiä kattohon ja kuulemhan ku emännät tuli kämpästä.
Ne tuli ryhmärivistös, piiskat olkapäillä ja viimmeeteksi tuli tohturi tervapyttyänsä manaten.
Sitte pirättivät ihmisjoukon ethen ja yks emäntä huuti jotta:
— Sellaasen peseen ku Maija ny sai, saa tästä lähtien Lapualla jokahinen viinapesän hoitaja, oli se sitte akka eli miäs. Ja muistakaa se!
Niin sanoovat ja näyttivät raippojansa. Ja sitte ne katos, jotta kukaa lapualaane ei tiärä mistä ne tuli ja mihkä meni.
Mutta trokarit tietää, jotta Lapuan kauhiat »raippa-akat» ovat noussehet haurasta ja siinä ei oo enää leikitteleminen. Siinä voi saara raippoja vaikka kuka.
Kerran, jo pitkä aika sitte, tuli Lapualle sellaane faltesmanni, jok’ei tainnu ihmisten kans’ oikee puhella. Se pakkas krääkymähän.
Ja silloon ilmestyivät Lapuan raippa-akat faltesmannin kamarihin, laskivat faltesmannin pöksyt linkkoohin ja piiskasivat, jotta veri nokkuu.
Faltesmannista tuli sen perästä kuulemma oikee reiru ja mukava miäs.