ERINOMAASTA KOIRAN PASSOOTA.
Oottako kuullu jotta kyllä s’oon jo liikaa se sellaane koiran passoo ku täälä Vaasas yhres herrasväjes pirethän?
S’oon lapsetoon pari ja frouv’ on ottannu kasvateeksi mäyräkoiran, jok’on niin ruma ja pitkänkruppinenki, jotta sais panna kolmannen jalkaparin ala, jottei vatta maata kraapisi.
Ja sitä koiraa ku ne syättää ja passaa, n’otta sivullisiaki hävettää se sellaane homma.
Ottaasivat eres jonkin köyhän ihmisen liikalapsen, mutta ei! Koiraa vaa syätethän — sanoovat ihmiset ja niin mäki tykkään.
Sillä syätethän vain sokuriplättyjä ja paakelssia ja maittilaa ja kryyrätyytä lihapullia. Ja frouva kanteloo erestakaasi pränkarullekki.
Kyllä s’oon niin kamalaa, jotta oikee hävettää ku luantokappalesta niin passathan.
Sängyn päälle on koiralle tehty fiini tikuttu täkki ja sillä se makaa ja huakii. Frouva käy silloo tällöö mötystä kääntämäs, kun s’oon niin lihava, jotta s’oon ruvennu ähkymähä. Talvella sill’oli tikuttu villatakki ja oikee pikkuune punaane lakkiki pääs.
Ja välihin nostethan se koira pöyrälle klasista kattoho ja haukkumhan ihmisille, jottei sen olsi ikävä. Frouva nostaa sen klasia vasthan pystyhyn ja pitelöö kiinni kun sill’on niin ympyriääne perä, jottei se pysy istumaskaa.
Täs kerraasti tuli sutari elikkä nokikolari köökkihi ku sillä frouvall’oli se koira sylys.
Ja voi ku se koira koitti haukkua räkyttää ja murista sille nokikolarille!
Ku kolari oli sitte menny, niin kyllä se koira inuu ja vinkuu ja oikee sen näki, jotta se pyyti saara vastaki haukkua sille sutarille.
Se koira rääpäles oli oikee kipiä monta päivää, eikä se syänykkää enää, irvisteli vain prässyltyn palallekki, ukaji ja aina meni köökkihi ja koitti murista.
Ja niin viisas s’oli, jotta sit’ei saanu narratuksikaa. Frouva itkiä pinnas niin kauvan, jotta herran piti kerraasti nojeta naamansa ja tulla köökkihi muka sutarina. Ja frouva toi sitte koiran sinne ja viisas jotta:
— Katto ny, Caesar, sutari, hus ii!
Ja se haukahtiki pari kertaa, mutta sitte äkkäs, jotta meinathan narrata.
Ja voi ku se irvisteli rumasti ja näytti hampahia!
Se vinkuu ja ulisi monta päivää oikohonsa, n’otta siinä huushollis ei ollu enää yän päivän rauhaa.
Herran piti viimmeen mennä ettimhän sitä sutaria ja pyythön tulla kotiansa, jotta se koira sais haukkua. Ja sutari tuliki kun sai 25 mk.
Ja ny n’oon tehnehet se herrasväki sen sutarin kans vissin piställingin, jotta se sutari kulkoo kaksi kertaa viikon siälä, jotta se koira saa haukkua.
KAIKKI TYYRISTYY.
Oottako kuultu jotta kaikki ny tyyristyy?
Nyt tyyristethän ryyppöötä, rähinää, kunnianloukkausta, haukkumista, näpistelyä, polkupyörällä ajua esplanaatilla ynnä muuta, ynnä muuta tämän ykstoikkoosen elämän piäntä huvitusta.
Tämä yhteeskunta on niin kovasti kaikellaaste sääntöje, pykälään, rangaastusten ja sakkojen kuin myöskin mailman tuamion ja yleesen miälipitehe rauroottama, jotta tääl’ on ihmislapsi tukehtua.
Ei saa eres koskaa oikee syrämmen pohjasta krääkäästäkkää, vaikk’olis kuinka paha olla.
Poliisi on heti kynkäs ja putkahan viärähä ja sakkua flätäthä jotta pritaa.
Ja niinku akat hyvin tiätää, niin tuan tuastaki rupiaa toiset ämmät äikittelhön ja leukaaloho aiva syyttömästi.
Ja haukkuuvat ja sanoovat niin rumasti ja seilaasia valehia, jotta siin’ei auta muu kun totuus.
Ja kun sen sanoo oikee vastasilimiä, nii kunnianloukkauksesta haastethan vastaamhan ja sakkua saat, vaikka kuinka totta puhuus.
Mutta mitäs siinä teköö, ku toine akka oikee vääräs ja yhres kipparas portahiltansa haukkua naskuttaa kaiket päivät aamusta iltha asti aiva syyttömästi, muuta ku paiskata puulla?
Ja vaikkei eres rumaasta osannukkaa, jonka s’olis kyllä tarvinnu, niin raastuphan viärähä ja sakkua saat.
Ja kyllä s’oon kamalaa kun ihminen lääkitykseksi vähä ottaa miästä väkevämpää ja pikkuusen krääkääsöö, kun viinalla kerran on se voima ja vaikutus, niin heti putkha ja juappoosakon saat.
Niinku täs hiljan ykski miäs, joka vain koniviinalla saunas kruppiansa voiteli, niin saunanhöyrys meni päähän ja putkha viäthin. Ja sakon kans sai.
Ja nyt sitte on ne joutilahat siälä eruskunnas päättänehet koroottaa sakkojaki aiva uutehen laihi ja paljo tyyrihemmäksi panna elämän.
Ja ihmiset krateerathan aivan uurella lailla.
Ennen tuamithin äijä ku äijä. Mutta ny pannaha miäskuittaasin, kattothan muatoho, vaikka sanaski sanothan jotta:
— Ei oo koiraa karvoohi kattaminen ja rähinä ku rähinä.
Tuamari kysyy ny ja värteeraa, mitä ihmisell’ on palkkaa päiväs. Ja yks päiväpalkka on n.s. päiväsakko. Ja niitä päiväsakkoja annethan sellaasestaki pöhnästä, kun ei oo muuta kun vähä maistanu, vähintänsä 5 päiväsakkua.
Jos on palkkaa 10 mk. päiväs, niin 5 päiväsakkua on sitte niinku 50 mk. rahas laskien.
Mutta porvari ja herra, joll’on 100 mk. päiväs, saa samasta fyllystä 500 mk. sakkua ja se on oikeen sille.
Ja joka meinaa tianata sakkonsa linnas istumalla, niin s’oon sitte räkninki niinku voorokausi aina yhtä päiväsakkua kohre.
Kyllähä tämä laki on oikia ja kohtuulline, mutta kyllä s’oon väärääki.
Täs suasithan liiaksi vähäväkisiä ja suarahan niille etuuksia.
Tavalline hamppari saa ottaa viis kertaa pöhnän ja paljo suuremman ja huutaa ja rähistä ittensä aiva tyhjäksi ja viälä joka kerta saa lyärä poliisia ja saa siitä saman sakon ku tavallinen isäntämiäs yksinkertaasesta pöhnästä ilman rähinää ja poliisin pläsittämistä.
Eikö s’oo väärin?
TRENKIPOIJAN JUHANNUS.
(Härmän kiäli — Härmän miäli.)
Hei, mettumaarina, totta via, taas trengille aukee taivas! Saa syärä, juara ja remmastaa, ett’ oikee o tuskas ja vaivas.
Kratu-kukan laitan ma hattuni laithan
se teköö mun rennommaksi.
Halstoopinpottu on pontikkaa
ja massis on kymppiä kaksi!
Emäntä se keittää kriiskryynipuuron
ja voista se silmän pistää!
Piikaan tingillä silimän mä syän,
ja oon kun en tiätääsi mistää!
Isäntäni komjimman liinukkavarsan
mä tallista varkahin föörään:
sillä mä hyppöötän kirkonraittia
ja Lissua rehevästi köörään.
Enkä mä liikoja pröystääle, enkä mä liiaksi trossaa! Mutt’ sem minä sanon, ettet kuule ekkä näe, jos reisiinkin vaan sua mossaan!
HELPPOTAJUUNE KONSERTTI.
Ooitako kuultu mikä kuhina ny käy Vaasan frouvaan ja naimaikääste nuarten neitojen kesken?
Samallaane kiirus ja kuahu kuuluu olvan ruattalaastenki fiinien frouvaan ja mampsellien joukos.
Kaikki ne ny vääntelöövät käsiänsä ukkokultiensa eres ja päivittelöövät jotta:
— Tykkääks sä ny, että mun passaa tulla täs silkkiklänningis, joka mull’on ollu jo kaks kertaa päälläni? Ei, ei, min’en saisi silmiäni auki, kun toiset frouvat viisaavat sormella ja supajaavat toisillensa, jotta aina tualla Liljeluntin frouvall’ on samat vanhat tapeetit yllänsä. — Kalle, ymmärräthän sä, että se on mahrotoonta? — Katto nyt, tälläästä pusuria ei löyrä enää minkään mailman muutisurnaalista. Ja tällä mun pitääs mennä?!
Tätä juttua on piisannu eri huusholliis viikon päivät.
Miäs on ny viimmee huakaasnu ja luapunu lompakostansa. Ja juttu on loppunu.
Läksy on ollu sama joka paikas. Se vain erua, jotta ku toises paikas on venskattu, niin toises on finskattu.
Sitte t’ootta vissihi pannu merkille samoon ku minäki, jotta kaupungin frouvat ja fröökynät ovat koko menhen ja tämän viikon huiskinehet pualtahyssyä pitkin katuja piänet knyyryt kainalos ja ollehet hualestunehen näköösiä.
Ja oottakos te sitä kuullu, jotta kaikki kaupunpungin naiskräätärit troklaavat, kursiivat, parsiivat, pruuvaavat, prässäävät ja tryykäävät, jotta käry nousoo? Neuloovat ja tikkaavat että katketa. — Sinkerin polkemisesta on ainakin kahen ompelijan kintut ruvennehet narisemhan.
Ja rohroskaupoos puariflikkaan muutoonki hoikat sääret aivan notkuuvat ku puuteria ja punamultaa ostethan vain kilokaupalla.
Hyvänhajun yrtit, parfyymit, otekoloonit, saksansaipuat, kultakräämit, koivusalvat ja palsamit, mintut, mirhamit, hajuheinät, krassit ja aventelinkukat, kaikki, kaikki mikä joltaki haisoo, kaikk’ on menny ku kuumille kiville, paitti keltamulta, sinkvitti, kimrööki, liinöljy, pulituuri ja tärpätti ja purutupakki, jot’on Sampos viäläki.
Ja kun n’oon sen uuren kläningin saanehet, ittensä minkannehet, silmäkulmihinsa öljyä nokahuttanehet ja puuteritupsulla hehkuansa vaimentanhet, heittäävät ne viimmeesen hyväälevän silmäyksen ystävällisehe peilihi, ja katto, oi miäs: hän on hurmaava!
Sinä tunnet suloosen autuuren väristyksen krupissas ja pistoksen rintas kobralla, tarkemmin sanoen lompakossas.
Hän on kun tähti loistava!
Tämä kirkas tähti, joka meitä kitupiikkiä ja mörökölliä johtaa täälä alhossa, lähtöo liikkeelle ja me Joosepit ja Jaakopit seuraamma häntä kaupungintalolle — helppotajuusehe konserttiin!
PIKKULINTU.
Oottako kuullu sitä merkillistä tapausta, ku yks pikkulintu lenti yhren fiinin fröökynän muffihi?
En mäkää oo kuullu, mutta mä luin eileen sanomalehrestä ja siinä seisoo jotta:
»Eläinten elämästä. Eilen kun eräs nuori nainen oli menossa torin poikki, näki hän, miten joku kyyhkyshaukka ajoi takaa pientä lintua, talitiaista tai varpusta. Molemmat linnut lensivät niin lähelle naista, että hänen täytyi nostaa muhvinsa kasvojensa suojaksi. Tällöin lensi pelästynyt pikkulintu suoraan naisen muhvin sisälle ja jäi sinne peläten ja vavisten. Nainen jatkoi matkaansa ja antoi linnun olla kauan aikaa suojassa. Kun vaara oli ohi, lähti se taas lentoon.»
Eikö s’oon merkillistä? Ja kaunista.
Kun mä luin tämän liikuttavan tapahtuman eileen illalla, niin aivan itku pakkas.
Ajatelkaa ny ku pikkuusta talitiiaasta ajaa takaa terävänoukkaane ja pitkäkyntinen haukka ja meinaa repiä ja plokata höyhenet päästä siltä pikkulinnulta!
Mutta oli se onni, jotta siihe sattuu tulohon justhin sellaane kiltti ja helläsyrämminen nuari nainen, joka antoo sen pikkulinnun lentää lämpöösehe muffihinsa ja olla siälä, niin kauan kun se paha haukka sitä vaanii.
Tämä tapahtuma on tehny muhu järkyttävän vaikutuksen. Ja m’oon sitä kovasti ajatellu.
Ah kuinka toisin eikö ookki useemmiten elämäs!
Tuallaasia syrämmellisiä, kilttiä nuaria naisia sattuu niin kovin harvoon takaa-ajetun pikkulinnun ethen.
Kuinka useen emmäkö näekki mitä suurinta syrämmettömyyttä tällääsis tapauksis.
Kuinka monta takaa-ajettua pikkulintua eikö ookki joutunu jonkin petomaasen koukkukyntisen haukan kynsihin, revittäväksi ja raareltavaksi.
Syrämmeni vuataa verta kun sitä ajatelen.
Ei oo ollu nuarta kilttiä neitiä, jok’olis tarjonnu muffiansa haukan uhkaamalle pikkulinnulle. Jok’olis antanu tuan elämän kylmyyttä kärvistelevän pikkulinnun hetken lämmitellä lämpööses muffisnansa.
Vaan mitä sensijahan useemmiten näemme elämän taistelus?
Juu, hyvä herrasväki, sen mä sanon teille! Kun tuallaane pikkuune, siävä talitiiaanen vanhan haaskan elikkä kamalan tarhapöllöön ahristamana yrittää päästä piilohon ja vähä lämmittelhön jonkin nuaren naisen muffihin, niin kuinka toisin eikö ookki elämäs.
Sen siahan, jotta suajaa ja lämmitestä takaa-ajetulle antaasivat, ne hosuu ja huitoo, huutaa ja krääkyy, sylköö ja potkii, n’ottei pikkulinnun oo likikään meno.
Näin teköövät useemmite nuaret syrämmettömät naiset.
Mutta sitte on toisellaasiaki naisia, salakavaloota ja petomaasia, jokk’ oikee pyyrystäävät tuallaasia hätääntynehiä pikkulintuja, niin julmaa ku se onki sanua.
Kun ne näköövät sellaasen lintuparaan härisnänsä lentelevän, niin aukaasoovat muffinsa jo kaukaa ja kököttävät jotta:
— Tule tule pikku raukka — — —
Ja ku tua pikku raukka painaa korvat luimus muffihin ja luuloo pelastunehensa jonkin kissipöllöön eli huuhkajan kynsistä, niin nua kamalat, petomaaset ja syrämmettömät naiset, nappaavakki lintuparkaa niskasta kiinni ja huutavat jotta:
— Ähä Iivari, nyt et enää lennäkkää!
LAPUAN PÄIVILLÄ V. 1919.
Oottako kuullu jotta m’oon ollu siälä, johna kaikki muukki tämän pualen puntimiähet?
Lapualla, niis suuris juhlis.
Hikosin ja juhuliin kun muukki. Ja maksoon kaffikupista markan siinä ku toisekki.
Ja vetelin kans’ sitä hernessoppaa kolme kertaa päiväs n’otta flisiji.
Ja välistä paasasin herelmäsoppaaki sekahan. Mutta mun kuppihini ne Lapuan flikat eivät pannehet vahingoskaa niitä suuria klimppiä. Ei vaikka otin toisenki talterikin ja meinasin jotta, eikhän ne jo hoksaa.
Yhyren ainuan kivisyrämmen panivat ja senkin niin kruttuusen ja kovan, että siit’ en saanu huanoolla hampahillani mitää irti.
Mä pirin sitä aikani suusnani ja imeskelin silmät väärinpualin pääs, muttei se haissu eikä maissu miltää.
Pistin lopuuksi plakkarihin koko kivisyrämmen ja näytin kotia päästyä akallekki ja sekin sanoo jotta:
— Jo oli imhellinen kivisyrän!
Se meinaaki siitä ny teettää proosin.
Mutta se Fläskilän poika s’oon sitte sinnikäs faari!
Ja runua se lausuu ku häkää vain.
Ja se on tores ku sika rukihis, n’otta luulis sen pian päälle lentävän.
Mulukooloo ja räpyttää silimiä ku onnetoon ja välistä se panoo niin fiinisti ja kimiää, jott’ oikee vattahan ottaa.
Ja taas paasoottaa römiää ja karhiaa ku Lapuan isoomaha-faltesmanni.
Ja itte se Fläskilän poika on vain piäni ja kraissuune miäs. Siit’ei olsi mihkää, jos riveeliihi hairaas. Mutta äänellä se panoo kamalasti.
Eikä se vettä pelkää, eikä turhia vavahra.
Kun s’oli justhin siinä fiinis paikas lausumas, niin tuli ukonpysty ja nakkas vettä oikee korveella sitä Fläskilän poikaa vastapläsiä, n’otta s’oli ku uitettu suarssa.
Vesi vain nenänpäästä pruuttas.
Mutta siitä se vain yltyy.
Se raimaantuu niin, jotta krääkääsi oikee suun täyreltä ja vattan pohjasta.
Ja kyllä kans sai juhulayleesö kintut alansa. Häntä-pystys juaksi fiinit fröökynäkki kaffiakkaan tyä.
Sotaministerin erustajaki mennä lipitti jotta tuppi kaiaji.
Mutta se Fläskilän poika se vai paukutti sitä runua niin kauan, jottei oollu yhtäkää sorkkaa kentällä.
Sitte vasta lopetti.
Sellaasta s’oon se oikia runonlausumine. Kun ne toiset hyväkkähät kans yrittivät runua lausua, niin ihmiset vain istuu ja naureskeli, eiväkkä piitannehet mitää. Jokkut vähä mulkaasivat sinneppäi ja sanoovat jotta:
— Kaikki ne kans — —
Mutta ku se Fläskilän poika pani oikee voimalla, niin jo tokeni!
Se, ku se Taavetti ennen mailmas löi 10,000 filistealaasta aasin leukaluulla, niin s’ei ollu mitään se. Mutta ku Fläskilän poika kerran vai krääkäsi, niin 10,000 eteläpohjalaasta lähti hyppäämhä!
Ja vähä äkkiää! — — —
Ja kyllä siälä Simpsiön mäjellä sitte sorittihi!
Siäll’oli sellaane oikee harjootustappelu, jotta pyssyt ja kuulatruiskut vai paukkuu.
Ja mä ja muut akat flikkojen kans kontiimma sille suurelle kalliolle. Kun olimma vähä huakassehet ja ottanhet passelit istumaplassit, nii mä huikkasin niille vaasalaasille jotta:
— Lekoo, ny saatte ruveta poijat tappelho ja pläsittäkää kovasti toisianna. Kyllä me kattelemma päältä.
— Menkää pois siältä kalliolta. Sen kautta tuloo vihoolline — huurettihi meille heti vasthan, vaikka m’olimma ostanhet kahren markan istumaplassin.
— No tänne ei tuu itte vanha-Erkkikää! S’oon poijat niatua se! Ei trenkää peljätä teiränkää! Me annamma niin kiviä ja kantoja vastanaamaa, ett’onki ketarat pystys vihoolliselta jos tuloo — trossasimma me akkasakki kalliolta.
— Yleesö ei saa sekaantua sotatoimhin! — —
— Vai ei saa! Kun isämmaa on vaaras, niin jo vain saaki! Viimmeesehe piaksunpaulahan me puallustamma tätä mäkiä!
Siin’ oli tulla tappelu meirän ja sotaväen kans, mutta ku niill’ oli kaks kuulapruuttaaki, niin me peräännyymmä hyväs järjestykses.
Mutta kyllä m’olimma paaruksis ja sanoomma jotta:
— Orottakaa senkin rumaasen-kuvaaset, kylläs kans viälä näjettä.
Ja pian näkiväkki!
Saivat niin selkähänsä vihoolliselta, että taitaa viäläki porottaa. Ja hävisivät kans tappelus.
Mutta jos m’olsimma saanu päämmä pitää, niin ei rumaasen viäkhön olsikkaa vihoolline tullu!
Ja kyllä lapualaaset onki kamaloota sotamiähiä, niinku se vaasalaaste päällikkö sanooki jotta:
— Ku ei ne kuale tappamallakaa!
Kun vaasalaaste kuulatruisku oli ollu kiven takana ja siältä s’oli muka tappanu kaikki lapualaaset.
Eikä ne pöllööt tiännehet mistää!
Mutta s’oli oikee ku se Filuppulan-Erkki sai samas rytäkäs kerranki oikee selkähänsä.
Sit’oli siinä tappelun tuhinas kaks piäntä vaasalaasta poikaa päntänny oikee tullen mennen.
S’oli se Erkki tullu puskaan välis pyssy olaalla kans puskuttaan kun tavarajuna suaraa niiren poikaan ethen.
Mutta appa rakas isä sentähre ku ne poikaaset saivat sen kynsihinsä ja ottivat oikee käveltäväksensä! Ne lenti ku ampiaaset sen niskahan.
— Kaara, kaara sä toisesta jalaasta, mä täyttään sitä vattahan — huuti toinen poika.
Ja niin Erkki kellahti jotta mossahti.
Kohta hyppäs toinen poika sen vattan päälle ja toinen rinnalle. Ja se, jok’ oli rinnuksis, se pläsitti sitä niin tihiää, niin tihiää, ettei Erkki saanu ku vähä haukatuksi ilmaa välis.
— Lyä lyä Eemu! — hoki toine.
— Tappaa sen pitää, kun on kerran sota! — kiljuu toine.
Aivan oli Erkki oikohonsa huutanu ja rukoollu, jottei tapetaasi.
Sinne pääsi sitte lopuuksi akkoja hätähän ja pyytämällä saivat Erkin pois poikaan käsistä.
Jonsei niitä akkoja totisesti olsi tullu apuhu, niin kuka tiätää, kuinka sen Erkin siin’ olis oikeen käynykkää.
Mutta mitäs kans trenkää sotahan lähtiä! Pitääs jo niin suuren miähen tiätää sen verran eres, että soras voii käyrä pahemminki kun saara kakaroolta selkähänsä.
Niin oli Erkki kuranssattu ja pehmoone sen peseen jälkhen, jotta limunaatikuskin kärryys oli pyytäny kotia päästä.
HERROJA ILMAJOJELLA.
Oottako kuullu jotta Ilimajojell’on hiljan ollu suuria herroja liikkeellä?
Ja jotta herraan nenän eres nousi tiä pysthyn?
Joo niin on teheny. Eikä herraan oo auttanu mikään, vaikka n’oon kuinka volokistellehet ja pääknekasseisnehet.
S’oli täs, pari viikkuakahan siit’on ny sitte, kun siälä Ilimajojella viätethin tuperkkelijuhlaa rintataurin hyväksi. Niin sinne tuli oikee kaks karikkakuarmaa viinaherroja ripittämhän syntisiä ilimajokisia viinan viljelyksestä, eikä keuhkotaurista puhuttu paljo mitää.
Siin olikin itte jehut huiskeella. Niitä suuria herroja oli kaks kuormaa ja niitä piänempiä herroja mä en tuntenukkaa.
Suuria herroja kuljetethin kevarin kärryyllä, jotta pää klenaji ja piänemmät ajelivat apostolin kyytillä. Kun viälä kaikki Ilimajojen 300 viinapoliisia marssii peräjullikkaa seurahuanehelle, niin tiätää sen, jotta tiät siin’ oli ravalla.
Niin kurall’ oli maantiä Tiähaaran Santerin puarin nurkasta Palon sillallen, jotta herrat päättivät ajaa kiarrostiätä sen Kalle-isännän pihan kautta, jok’on justhin siinä sillansuus.
Tuloovat sittc noukkapystys kovasti ihaallen maisemia kärryyltä, kaks valmista ministeriä erellä yhres kuarmas ja kaks ministerin planttua peräs toises. Kääntyyvät Kallen liiverin paitte, ajaavat pihan poikki ja justhin meinaavat nosta takaasin maantiälle, niin tiä nousikin pysthyn.
Kalle oli pannu veräjänsä kiinni suurella munalukulla ja avaamen housunplakkarihinsa.
Ja Kalle itte istuu peräkamaris ja luki Vaasan lehtiä eikä ollu tiätääksensä vaikka kevarin poika tuli kun paiskattu tuphan ja henkikurkus höpötti jotta:
— Tulkaa herranähköhön aukaashon veräjä kun tääll’on suuria herroja kärryyllä.
— Hä? herroja, olkhon, — sanoo Kalle isäntä ja rupes lukhon huutokauppoja.
— Kun on itte se viinaministeriki ja muita herroja kaks kuormaa! — hätääli poika.
— No jo on oikee trusapääs herroja kulukeella — tuumas Kalle isäntä ja lähti kattohon.
Ja herrat istua kököttivät kärryyllä ku meijäriflaskut.
— Pääsiskähän tästä, isäntä, menöhön? — pyyti sitte yks herra vähä nöyrää.
— Ei pääse! — sanoo isäntä. — Veräjä on lukus niinkus näjettä ja yli ei oo väärtti yrittää.
Kyllä herraan oli silimät pyäriääsnä! Kyyttimiäs oli aivan pleikinä naamasta. Se koitti viittoja käsillänsä isännällen salaasinpualin.
— Huisuuta mitäs huisuutat, mutta täst’ei mennä! — sanoo isäntä. — Laki on laki, eikö herrat sitä tiärä? Ja sitä kaikki nourattakhon, niinkuu lais sanothan.
— No kuinkas me ny tästä päästhän? — PYYteli yks ministeri.
— Kiärtäkää saman tiän ku ootta tullehekkin. Ei s’oo kun pualen virstan kaarros. Ja oottapa joutilahia miähiä.
Herrat pyyteli ja pyyteli, mutta isänt’ ei antanu perähän.
Viimmeen lupas kumminkin, jotta herrat saa kaahia airan ylitte. Mutta hevoosten piti lähtiä takaasi.
Eiväkkä tahtonehet airan ylitte päästäkkään.
Piti puntata toinen toistansa.
Mutta pääsivät sitte lopuuksi ja lähtivät aika hamppua filttuamahan seurataloolle.
Kovasti ne mennehnänsä klopottivat ja aina välihi kattoovat
Kalle-isännän huushollihin päin.
Sellaasia poikia meillä täälä Pohjammaall’on, jotta opetethan kun siksi pannahan herroollekki lakia, eikä aina vain taloonjussiille.
MIÄS HOI! MIK’ ON NIMES?
Oottako kuullu jotta Kaappoo Jussinpoika Honkamettä nousi hengessänsä korkialle vuarelle ja loi silmänsä alas alhoon, jok’ oli hänen eresnänsä? Ja katto, laaksos oli suuri ihmisten paljous, sekaannus ja puheen pauhu.
Ja koska tua ihmisjoukko laannu oli, kääntyy hän heirän puolehensa mäeltä ja huikkas:
— Mitä roikkaa te siällä oikiastansa ootta?
Niinku jylisevä Pitkääne kuuluu kansan paljouresta ääni:
— M’oomme suamalaasia.
— Mitäs se tua sakki on, joka siälä pimennos nyrkkiä puii, hampahia näyttää ja ulisoo?
— N’oon ruattalaasia!
— Ettäkö t’oo samaa kansaa?
— Ei kuuluta enää olovan — huuti yks pitkä rokonarpine suameksi.
Silloon käänti Kaappoo kankiat silmänsä tuan rokonarpisen pualehe, aukaasi suunsa ja huutaen kysyy:
— Ook sä suamalaane?
— Totta helekutis m’oon suamalaane kun en osaa ruattin sanaa!
— Jo toren sanoot! Miäs, mik’ on nimes’?
— Kustaa Kröönpäri — kuuluu vastaus.
— Kuink’oli? — heristi Kaappoo Honkamettä korviansa.
— Kustaa Kröönpäri eli Grönperk niin kun sen pitääs oikee kirjan mukhan sanua, — kuuluu laaksosta.
— Sen nimi kirjootetahan pehmoosella keellä molemmis päis ja keskelle pannahan pehmoone pee — hoilaa jokin väärä kirjanoppinu alhosta.
— Kovasti on pehmoosta! — huutaa Kaappoo vastaan.
— Mikä eli mitä se sitten on se grönberg?
— S’oon tuan Kustaan liikanimi! —
— Mikäs sinä sitten oot, joka niin viisas oot?
— M’oon Lumpäri! —
— Onko siälä viälä muita päriä?
— On täälä Toolpäri, Suulpäri, Saalpäri, Sumpäri, Kulpäri, Kraampäri,
Limpäri, Plumpäri, Malpäri — — —
— Onkos Tuuspäri?
— On sekin —
— Ketäs muita suamalaasia siälä laakson pimeyres vaeltaa? — kysyy
Kaappoo kauhistunehena.
— Tääl’on paljo. On Sörelunti ja Päkki, Tuurhööki ja Taali, Luteeni ja
Linkreeni, Nyymanni ja Puumanni, Sööpplummi ja Pärkeliini ja Ruustätti
ja Talpakka. Kuuki ja Laaki. Lanki ja Lunti. Plumkkvisti ja Kukslunti.
Antessoni ja Trömmi. Teenforssi ja Norkooli. Lööpäri ja Trömplaari.
Nyykreeni ja Pärkkreeni. Heliini ja Prempakka. Ruusi ja Jolkreeni.
Nuurmanni ja Kustassonni. Holanteri ja Sytti. Tormi ja Metsi. Enkvisti
ja Pulanteri. Silanteri ja Santi. Tranti ja Santeliini. Syreeni ja
Sampakka. Haaklunti ja Liltranki. Öötmanni ja Sakspäri. Sunkkreeni ja
Mulanteri. Palmpplöövi ja Vimpäri. Linkkvisti ja Viik. Ruuli ja Lusti.
Söö ja Kroo. Krooka ja Järppi. Tammelanteri ja Ongbooti — — —
— Lopettakoo jo. Mitä te siälä hoikatta? — kyllästyy Kaappoo.
— Me räknäämmä ketä suomalaasia täälä o’.
— Onko nua suomalaasia?
— Onko ne, vaikka niill’ on niin kamala nimi.
Silloon korootti Kaappoo Honkamettä äänensä ja huuti suurella voimalla:
— Kuulkaa teitännä, te henkisesti vaivaaset. Totisesti sanon minä teille: isäni navetas on itikoolla ihmiseltääsemmät nimet kun teillä.
YLEENE YHTÄLÄÄNE KELLONRUKKOO.
Oottako kuulla jotta kaikkia ne hallitusherrat kans joutesnansa keksii?
Kun nyt pannahan pakolla ihmiset koko maas rukkaamahan kehuansa!
Oikee yleene ja yhtäläänen kellojen rukkaus!
Siinä se ny oli! M’oomma täs maas koittanu eristyä ja kehittyä kaikilla aloolla aiva ensiluakkaaseksi sivistys- ja eristys-maaksi. Ja sitte äkätähänkin yhtenä kaunihina päivänä, jotta m’oomma jääny muista ihmisistä kakskymmentä minuuttia jälkhen!
— Eikö s’oo kauhiaa?
Ja sitä varte pitää ny koko Suamen kansan rukata keiluansa.
Ja se on määrätty tehtäväksi keski-yällä Sitä varte, jottei muut sivistyskansat saisi tiätää tästä kansallisesta häpiästä.
Vappuaamuna 1921 me suamalaaset sitte heräämmä aivan muina miähinä.
Kattomma vain laiskasti kellua ja sanomma jotta:
— Näyttää olovan pian 10.
Eikä muut sivistyskansat tiärä mitää jotta me niitä jutkahutimma mennyt yänäl!
Näin sitä ny on hallitus meinannu ja neuvonnu tekemhän.
Mutta luulettako, jotta tähän niin vain piippu suus jokahinen suastuu?
Hui hai! Ei täs niin vain ruveta rukkaalemhan ja viisaria vääntämhän.
Menöö pian fiäteri poikki.
Ja mitä siit’on oikiastansa hyvää? — Ei muuta kun vaivaasta vahinkua ja sotkuja. Kaikki menöö sekaasinsa.
Kun ihmiset tuloo asemalle, niin juna on menny! Ja siitä tuloo synninteko väkisinki. Aivan niinku papillekki ku se lyää vasaralla sormeilen. Siin’ei auta muu ku manaamine.
Ja kuinkas siinä käyrähän kun flikan ja poijan on ollu puhet rookata toisensa Vappuna klo 6 prunnin tyänä?
Kun flikka tuloo sen rukatun kellon mukahan ja poika nourattaa vanhaa aikaa? Siitä tuloo silloo itku ja erokirjat.
Ja kuinkas mun, Jaakoon, käyrähän kun m’oon tähänkin asti aina ollu 20 minuuttia muista jäliis?
Minä protesteeraan! Enkä rukkaa kellua vaikka taittuus. Ja varootan muitakin ihmisiä, jottei pirä ruveta siihe konstihi, vaikka hallitusherrat käskööki.
Jos me ny vain nöyrästi rupiamma rukkaalemhan kellua, niin hetken perästä sanothan jotta:
— S’oli erehrys! Se pitikin olla 20 minuuttia takapcri.
Ja taas Saarahan vääntää takaasippäin ja siinä ainakin katkee fiäteri.
Ja sitte taas ethenpäi ja taappäi ja ethenpäi ja taappäi jottei Suamen kansa lopuuksi saa tehrä muuta ku istuu silmä kovana takkakivellä plakkarikello kouras, hiota, ähkyä, puhkua ja kysellä jotta:
— Kuinkas päi ny väännethän?
Ja kun kellon rukkoo täs maas on saatu sille kantille, jotta kukaa ei tiärä, onko yä vai päivä, niin silloon hoksathan, jotta vuares pitääki olla oikiastansa 10 kuukautta ja kuukaures vain 10 päivää. Ja sitte muutethan keskiviikko maanantaiksi ja pyhästä tehrähän perjantai. Ja s’oon sitte vasta se oikia tähtiaika normaalikellon mukhan.
Mutta kuulkaas, kuinkas käyrähän sen vaasalaasen kellokauppiahan, joka lehris ihnoottaa jotta sen kellot käyyvät auringon kans yhres?
Siinä taitaaki pitää rukata aurinkua.
YKS KAUPUNKIREISU.
Oottako kuullu minkälaasia kommelluksia se viina teköö rehelliselle ja kunniootettavalle kansalaaselle?
Tänne tuli Tuamhan markinoolle yks punti-isäntä yhrestä rintapitäjähästä ja sitte ku s’oli ne akkaan asiat hoitanu, niin se meni yhtehe fiinihi hotellihi pikkuusehe peräkamarihi toppasoffalle istuinhan ja kellolla soitti piikaa, niinkun laulus laulethan.
Ja heti tuliki sellaane piperööne, fiini fröökynä, joll’oli krimpsuja eres ja krampsuja takana ja hiukset niin pörröllänsä ja perä niin pitkällä ku vanhalla salvialla. Ja sekös ny huiskutti häntäänsä ja kattoo suloosesti sen isännän päälle. Sanoo jotta:
— Mitäs sais isännälle luvan olla?
— Kaffia!
— Paljasta kaffiako vaa? Eikös panna yhtikäs kretaa kans?
Ja siristi silmiä ja oli kiärän näkööne, se fröökynä.
— Tuata nuan, mitä kretaa fröökynä oikee meinaa?
— Hihihi — pani se flikka vain.
— Jassoo! — hoksas isäntä. — Jottako kialtolakia potus?
— Just just!
Ja sitte sitä tuli ja isäntä voi hyvin. Fröökynä teki seuraa ja en tiärä, passaako mun sanuakkaa enempää. Se istuu polvellekki ja lopuksi ne laulooki kaksäänisesti jotta:
Täällä virtaa rauhallisna
Kyyrön jooki uamassaan.
Täälä kaansa toimelliinen
tyätä teeköö innosnaan.
Ja sitte koolattihin ja laulettihin se laulu uurestansa. Ja taas maistettihin n’otta isäntä oli ku kiimamettoo yhrentoista aikana.
Se rupes silloon rähisemhän ja lyämhän jalkaa laattiahan ja silloo se viätihin porstuahan, pantihin väärä huano palttoo yle ja hattureuhka päähä, vaikka sill’oli karvalakki, ja nakattihin pihalle.
Isäntä vislas vosikan ja pyyti sitä kuskaamahan johki yäpaikkahan, jottei vain poliisi viä.
Vosikka vei Anstin hotellihin ja siälä se sai fiinin suuren kamarin, jok’oli kovasti tyyris.
Mutta isänt’ ei saattanukkaa panna nukkumahan, kun lähti hömppäälemhän kaupungille. S’oli niin päästä sekooksis, jotta joutuu Präntöölle. Siälä se pöffääli jos johnaki ja ettii sitä hotellia, Anstin hotellia, johna sill’oli kortteeri.
Viimmeen kolomen aikana yällä se näki suuren komjan taloon ja tuumas jotta:
— Tuas se ny on, se kortteeripaikka.
Siin oli komjat portahat ja klasiovet ja soittukello, josfei trengänny muuta ku vääntää, niin kovasti soittuu.
Ja se poika ku väänti ja klinuutti sitä kellua!
Viimmeen tuli piika unenpöpperös paitaasillansa aukaashon ovia ja kysyy jotta:
— Onko se herra?
— Herrapa tiätysti min’oon — sanoo isäntä ja astoo leviää sisälle.
Piika mutaji jotaki itteksensä jotta »niin myähän tuloo», reeklas oven kiinni ja meni köökkihi nukkumhan.
Ja se väsyny isäntä haparootti ympärillensä, löyti yhren oven, josta tuli suurehen salihin. Ei viittiny riisuakkaa, paiskas vain soffalle maata pukeesnansa ja nukkuu ku porsas.
Mutta aamulla se huamaatti siihe ku yks suuri lihava herra retuutti sitä kauluksesta ja huuti jotta:
— Mike sine ole, häh?
— Eikös täm’oo Anstin hotelli?
— Anstin hotelli! — kiljuu se herra. — Kyllä mine näyttä Anstin hotelli!
Ja hairas isäntää niskasta kiinni ja siinä tultihin vähä tuhannemmoosta jyrinää porraspäähä jotta tussahti.
Näytti viälä nyrkkiäki perähä ja uhkas hakia poliisin.
Lakitappäin tuli isäntä aamulla Präntöön siltaa kaupungille ja vasta
Anstin hotellin kobralla äkkäs jotta:
— No tuas se mun kortteripaikkani oliki!
Lakki ja takki ja rahakkin melekeen kaikki oli menny. Sai kumminki yhreltä tutulta miäheltä senverran laihnaksi, jotta sai lakin päähänsä ja piletin kotia.
Ja ny se on kovasti hiljaasta ja pelkää vain jotta:
— Voi peijakas jos ihmiset sais tiätää ja tulis nimi sanomalehtehe.
MIÄS HOI! MIK’ON NIMES?
Oottako kuullu jotta Kaappoo Jussinpoika Honkamettä nousi hengessänsä korkialle vuarelle ja loi silmänsä alas alhoon, jok’ oli hänen eresnänsä? Ja katto, laaksos oli suuri ihmisten paljous, sekaannus ja puheen pauhu.
Ja koska tua ihmisjoukko laannu oli, kääntyy hän heirän puolehensa mäeltä ja huikkas:
— Mitä roikkaa te siällä oikiastansa ootta?
Niinku jylisevä Pitkääne kuuluu kansan paljouresta ääni:
— M’oomme suamalaasia.
— Mitäs se tua sakki on, joka siälä pimennos nyrkkiä puii, hampahia näyttää ja ulisoo?
— N’oon ruattalaasia!
— Ettäkö t’oo samaa kansaa?
— Ei kuuluta enää olovan — huuti yks pitkä rokonarpine suameksi.
Silloon käänti Kaappoo kankiat silmänsä tuan rokonarpisen pualehe, aukaasi suunsa ja huutaen kysyy:
— Ook sä suamalaane?
— Totta helekutis m’oon suamalaane kun en osaa ruattin sanaa!
— Jo toren sanoot! Miäs, mik’ on nimes’?
— Kustaa Kröönpäri — kuuluu vastaus.
— Kuink’oli? — heristi Kaappoo Honkamettä korviansa.
— Kustaa Kröönpäri eli Grönperk niin kun sen pitääs oikee kirjan mukhan sanua, — kuuluu laaksosta.
— Sen nimi kirjootetahan pehmoosella keellä molemmis päis ja keskelle pannahan pehmoone pee — hoilaa jokin väärä kirjanoppinu alhosta.
— Kovasti on pehmoosta! — huutaa Kaappoo vastaan.
— Mikä eli mitä se sitten on se grönberg?
— S’oon tuan Kustaan liikanimi! —
— Mikäs sinä sitten oot, joka niin viisas oot?
— M’oon Lumpäri! —
— Onko siälä viälä muita päriä?
— On täälä Toolpäri, Suulpäri, Saalpäri, Sumpäri, Kulpäri, Kraampäri,
Limpäri, Plumpäri, Malpäri — — —
— Onkos Tuuspäri?
— On sekin —
— Ketäs muita suamalaasia siälä laakson pimeyres vaeltaa? — kysyy
Kaappoo kauhistunehena.
— Tääl’on paljo. On Sörelunti ja Päkki, Tuurhööki ja Taali, Luteeni ja
Linkreeni, Nyymanni ja Puumanni, Sööpplummi ja Pärkeliini ja Ruustätti
ja Talpakka. Kuuki ja Laaki. Lanki ja Lunti. Plumkkvisti ja Kukslunti.
Antessoni ja Trömmi. Teenforssi ja Norkooli. Lööpäri ja Trömplaari.
Nyykreeni ja Pärkkreeni. Heliini ja Prempakka. Ruusi ja Jolkreeni.
Nuurmanni ja Kustassonni. Holanteri ja Sytti. Tormi ja Metsi. Enkvisti
ja Pulanteri. Silanteri ja Santi. Tranti ja Santeliini. Syreeni ja
Sampakka. Haaklunti ja Liltranki. Öötmanni ja Sakspäri. Sunkkreeni ja
Mulanteri. Palmpplöövi ja Vimpäri. Linkkvisti ja Viik. Ruuli ja Lusti.
Söö ja Kroo. Krooka ja Järppi. Tammelanteri ja Ongbooti — — —
— Lopettakoo jo. Mitä te siälä hoikatta? — kyllästyy Kaappoo.
— Me räknäämmä ketä suomalaasia täälä o’.
— Onko nua suomalaasia?
— Onko ne, vaikka niill’ on niin kamala nimi.
Silloon korootti Kaappoo Honkamettä äänensä ja huuti suurella voimalla:
— Kuulkaa teitännä, te henkisesti vaivaaset. Totisesti sanon minä teille: isäni navetas on itikoolla ihmiseltääsemmät nimet kun teillä.
ÄLKÄÄ OTTAKO VANHAAPIIKAA KÄRRYYLLE.
Oottako kuullu sitä nurmoolaasen isännän kyyttiretuuttia?
Sitä ku se isäntä vanhaapiikaa reisuusti hyvänhyvyyrellä kuskas porvarihi?
Ja mitä siitä sitte tuli?
No siitä tuli totisesti sellaane tomina, n’otta se isänt’ei ota toista kertaa enää vanhaapiikaa kärryyllensä. Eik’olsi sillookaa ottanu, jos s’oiis arvannu akkaväen oikian luannon.
Se isänt’oli yhtenä sateesena päivänä menos seittemän kilomeeterin päähä porvarihi poukkolavalla, kun se näki tiällä rapakos mennä flossottavan erellänsä yhren vaimonpualohoosen.
Satoo kovasti, n’otta sillä akall’oli nostettu päällyshames korvihi, niinku täälä puales pruukathan. Ja punaruutuune tikuttu alushames, john oli kovasti leviäkairaane krepu hännäs ja sammalvehriääset rairat, loisti ja väläji ku salasmaa.
Isäntää huikaasi jo kaukaa ja sen salaviahevoonenki rupes pritakoomhan.
Eikä menny sivuutte, vaikka isäntä olis kuinka nykiny ja jukittanu. Salavia nosteli vain päätänsä ku ainaki hevoone, irvisteli taivahalle ja höristeli jotta:
— Iiiha-haha, iiih —!
— Ookko hullaalemata siinä senki pöllöö! Täs ihmisellen huutelet ku pareeki hevoone, vanha rutimuljus! — jahkuu isäntä ja flätkääsi suittenperillä salaviaa hännälle. — No meekkös siinä!
— Iiiha-ha-ha, iiha-ha-ha — huuti salavia ja rupes oikee lyämähä kaviua tiähä.
— No kyllä mä sen näjen! Ei sun trenkää sitä siinä höristellä, — puheli äijä kärryyllä, eikä saanu salaviaansa sen punaasen hamhen sivuu. Viimmee kysyy jotta:
— Kuka se krepuhäntä siäl’ on?
Silloo kääntyy se punahamehine akka, eikä se ollukkaa akka, kun flikka, vaikka jo vanhanpualohoone ja vähä krussahtanu.
— Minä täälä vaa — sanoo se vanhapiika. — Pitääs täs porvarihi mennä, mutt’on niin lipoone tiä, n’ottei taharo oikee piaksuulla päästä.
— No tulla tänne kärryylle, niin pääsöö samas kyytis, kun tua hevoonenki niin pelekää sun punaasta alushamestas, n’ottei sivuu pääse.
Ja niin teki isäntä miälestänsä hyvän tyän, kun otti sen vanhanpiijan kärryyllensä.
Reirusti ja rehellisesti siinä mennä körötettihin. Ei puhuttu, ei pukahrettu. Isännän hatun partahasta vai silloo tällöö nokahteli vesipiskoja piippunysähä, jotta se vähä kuraji ja sitte sammuu. Ja vanhapiika istuu hames pään ympärillä, n’ottei näkyny kun tuuman verran nenän päätä.
Siin’oli koko asia.
Mutta ku kylän akat tihrusilmät saivat kuulla, jotta isänt’ on kyytinny seittemän kilomeetriä yhtä vanhaapiikaa hamhet korvis, niin siitäkös möly nousi! Porokellot klipajivat pitkin koko kylää n’otta emännänkin syränalaa rupes lopuksi raistelemahan.
Se kattoo salaasin pualin isäntää, jonka kans sen olis puhet ajella myötä- ja vastamäjet, ja rupes jo tuumamaha jotta:
— Kuka sen tiätää —.
— Ook’sä pöllöö? — sanoo siihe isäntä vaa. — Vanha ihmine, sama ku mensit salaviaa haukkumhan. Se hullu oli.
— Ei tiärä pyssyä taata, vaikk’ei s’olsi laringiskaa — jurnutti emäntä ja rupes jo uskomhan.
Ja ku se sen vanhanpiijan sitte näki, niin se kulki jo aiva sivuuttaasi ja kotkotti.
— Hullu akka! — tiuskaasi vanhapiika ja huiskahutti häntäänsä. Sanoo jotta:
— Ohoh, olispa halpa!
— Se on vissi! — jahkaasi emäntä ja uskoo ku kirvehensilämähä.
Ja siitä se jurnutes alkoo.
Niin että ku täs hiljan olivat Nurmoon kirkos ja emäntä näki sen vanhanpiijan toisella seinällä, niin ei muistanukkaa, mihnä oli, kun rupes putimaha nyrkkiä ja veisuu meni aive väårähä kurkkuhu.
Ja kun pihalle tulivat, niin emäntä kuapii aiva ympärillensä kun vihaane kana ja huuti jotta:
— Ajaasikko viäläki friikyytillä senkin kruttu!
HYYRYKUITTI.
Oottako kuulla mitä varte kaks sarankilon äijää pisti falssiksi menhellä viikolla yhres pikkuuses köökis että lavittat poukkooli?
Se oli sillä lailla, jotta toinen oli isännööttijä ja toinen muutoon friski hyyrylääne.
Siltä hyyrylääselt’ oli unohtunu hyyry maksamata. Se muisti sen vasta ku poliisi tuli ja tämmäs raastupahan.
Hyyrylääne meni heti isännööttijän puheelle massi kouras ja sanoo jotta:
— Kun mä en oo yhtää hoksannu, jotta täs olis ollu hyyrynmaksupäivä. Kersat ovat repinehet almanakan, eik’oo tullu uutta ostetuksi, mutta täs ny on hyyry.
— No eihän sen ny niin kiirusta olsi, mutta ku isäntä maalta kirjootti, jotta mun pitää passata päälle, jos onnistaas niin, että jokin hyyrylääne ei muistaasi prikullensa hyyryä maksaa, niin pitää heti antaa tämmi. Ja mikäs mun auttoo.
— Niinhän s’oon. Pitäköhö kuki viraastansa vaarin. Täs on ny rahat.
Maksettava se hyyry kumminkin on tältäki kuulta, vaikka tämmi tuliki.
Mutta antakaa kuitti.
— Tiätysti kuitti, sehä on selvää! Oli se ny ilkiää kun teirän pitää muuttaa — sanoo isännööttijä ja kirjootti kuitin.
— Onhan se! — tuumas hyyrylääne.
Ja hyvin sovittihi. Juathin kaffikki sen päälle.
Mutta seuraavana päivänä pistivät isännööttijä ja hyyrylääne oikee harthasti falssiksi. Ja puristelivat toisiansa rinnasta, ku ainaki rakastunehet pruukaavat.
Isännööttijä kun oli saanu lakimiäheltä tiätää, jotta tämmi oli menny förpiihin, ku hyyrylääsell’ oli ny kuitti maksetusta hyyrystä.
Silloo meni kavaluuren pahahenki isännööttijähä. Se juaksi hyyrylääsen tyä ja sanoo jotta:
— Annas ku mä vähä katton sitä kuittia. Siihe tuli vissihi trykkifeili.
Hyyrylääne otti kuitin ja syynäs sitä tarkasti joka pualelta.
— Ei täs mitää vikaa oo — sanoo hyyrylääne.
— Näytäs mullekki — sanoo se kavala kettu, ja meinas napata kuitin, muttei saanu.
Ja sitte ne papat panivat falssiksi, pyärehtelevät kun fiäteriillä vai, kauan ja hartahasti.
Kuitti jäi hyyrylääselle. Ja hyyryläänen jäi taloohi.
— Nuan sitä viälä vanhoolla päivillä pappa tanssia taitaa — kehasteli hyyrylääne mukuloollensa.
KISSINHÄNNÄN VETO ALAVURELLA.
Oottako kuultu jotta Alauren käräjill’ oli ny menny viikolla esillä se
Kuurtanehen ja Alauren kuuluusa kissinhännän vetojuttu?
Se, ku siälä yhres iltamas tuli kesken kaiken sellaane ohjelmanumero, jotta kaks miästä etupenkillä rupes vethön kissinhäntää justhin ku lavalta lausuthin rumia jotta pritaji.
Ja koko ohjelma meni penkin ala ja arvoosa juhlayleesö jakaantuu kahtia sen mukhan, kuk’ oli Alavurelta, kuka Kuurtanehelta.
Toinen vetäjistä oli Taavetti Kuurtanehelta, joka voitti, ja toista sanottihin Koljaatiksi Kontoperästä. Ja se hävis. Ja iltama onnistuu erinomaasesti.
Mutta Kontoperääsiä sapetti niin se häviönsä, jotta haastoovat Taavetin käräjihin vastaamha, jotta s’oli muka tehny vääryyttä siinä kissinhännän veros.
Ja faltesmanniki oli saatu väärän asian pualelle. Koljaatti oli ruvennu kronklaamhan ja sanomhan, jotta kissinhänt’ oli muka ollu täynnä viinaa. Ja sitä varte sekaantuu faltesmanniki asiahan ja tämmäs Taavetin oikee lain eres seliittämhän sitä asiaa, kuinka se oli.
Ja niin seisoo Taavetti ja Koljaatti lakituvas vastatusten ja keskellä istuu tuamari ja kriivari ja Kontoperääset oli toisella pualella ja Kuurtanelaaset toisella.
Sitte luki faltesmanni kirkkahalla äänellä protakollat siitä kissinhännänverosta. Muttei se kauas keriinny, ku lautamiähiä rupes nii naurattamhan, jotta aivan vatta nytkyy ja vesi silmistä juaksi. Toiset huutivat oikohonsa ja se lihava lautamiäs ei saanu huuretuksikaa. Se vain ähkyy ja pyhkii silmiänsä ja hoki jotta:
— Oi joi ja voi voi — —
Ja tuamari nauroo, jotta s’oli aiva kipparas ja mones vääräs ku parakraafin-merkki ainaki.
Mutta Taavetti ja Koljaatti seisoovat tyrniää niinku lain eres pitääki.
Ja faltesmanni kantoo kovasti päälle ja förklaaras.
Tuamari kysyy sitte jotta:
— Mikä se oli se kissinhäntä, jota te verittä niin lujaa?
Ja Koljaatti sanoo jotta:
—S’oli viinapottu.
— S’oon vales! — kiljaasi Taavetti. — S’ei ollu mikää viinapottu, kun oli tavallinen kaljapottu.
— Jaa jaa — väitti Koljaatti — mutta siin’oli viinaa.
— Mistä sä sen tiärät? — kiljuu Taavetti — kun et kerran pottua saanukkaa, vaikka kinnasit kiäli pitkällä.
— Joo joo, mutta sisäll’oli viinaa — änkkäs vain Koljaatti.
— Eipäs ollu!
— Olipas!
— Eipäs ollu!
— Millä vastaaja voi toristaa, jotta pullos ei ollu viinaa? — kysyy tuamari.
— Kyllähän mä sen tiärän! — sanoo Taavetti. — Kuin mä maistoon!
— Vai niin! — sanoo tuamari.
— Joo herra tuamari ja korkia oikeus, mutta kuinkas tämä Koljaatti voii toristaa, jotta potus oli viinaa, kun ei se saanu maistaakkaa?
— Jaa — sanoo herra tuamari. — Kyllä tuata nuan se niin on, jotta mistä se sen tiätää, kun ei se kerran maistanukkaan.
— No sitähän mäki! — sanoo Taavetti ja samoon tykkäsivät lautamiähekki.
— Mutt’olis pitäny antaa Koljaatinkin maistaa! — tuumas sitte tuamari.
— Niin seki olis tiänny, mitä s’oli.
— Ei passannu, kattokaas herra tuamari, ei se passannu antaa sen maistaa — seliitti Taavetti.
Käskettihin sitte toristajat sisälle ja niit’oli aika trusa, mutta kukaan ei tohtinu ottaa oikee valansa päälle, mitä potus oli ollu, kun kukaan ei ollu saanu maistaa. Taavetti yksin oli juanu koko potun, eikä antanu toisten haistaakkaa. Niin että jääviä n’oli kaikki muut siitä asiasta puhumahan.
— Ja kaljaa s’oli — vakuutti Taavetti. — Ja hyvää kaljaa oliki!
Mutta faltesmanni ja Koljaatti vain kyräs jotta:
— Viinaa s’oli, vaikkei sitä saa toristetuksi sen päälle, kun se sen joi.
MAINARIPOIKA VANHAS MAAS.
Oottako kuullu kuinka suupaltin suu tukithan? Täs joulun alla tuli Amerikasta yks mainaripoika, jonka suu oli kovasti levinny ulkovalloos ollesnansa. Oli tianannu kolimainis rahoja ja viimmee pistäny pitkän sormensa striik kaaran pyärän ala ja saanukki komppanialta tuhat taalaa ja kipurahat päälle.
Tuli ny Suamehe käymhä ja oli leviää. Puhuuki sellaasta klopotusta, ettei sitä tahtonu eres sen oma äiteekää ymmärtää, ku se niin kovasti murti enkelskaksi.
Se kävääsi Vaasaski kattomas kaupunkia eli taunia, niinku se sanoo ja lähti iltajunalla pois.
Istuu vaununpenkillä mahtavaa amerikkalaane piippu hampahis ja aina välihi kraapaasi kengänpohjasta tikulla valakian.
Ja jutteli sellaasia asioota ihmisille Amerikasta, ettei sitä ymmärtäny kukaa. Sanoo jotta:
— »New Yorkin tipolle stiimasi treini kun horstrekin reissari. Puh, ja siinä stopattiin träkillä. Porterit horivat suutkeisia helppaamaan ja liittaamaan vestiläistä streetille. Oo mai kuinka greit tauni on New York. Haussien topit ja piltinkien ruuffit riitsaavat purinier, taivaaseen. Streetillä ja älillä piipulia laikenitinkiä ja hool tauni kun piknikki piipulilla krautattu. Ool konttrin mies vookii. Päässää streettejä. Vatsii stoorin ikkunoita. Somtaimina ketsaa pokettia, miss on taalaa 900 monia pokettipuukassa.
Soortisti stoppaa fala vookintansa. Saini ikkunassa sypraisaa. Hän riidii ja statii sainia:
»Härmä, restaurat. Oolkontrin sapuskaa, reklatineriä, hämeneksiä, kaffia ja paita päälle.»
Raituvei hän pussaa insaitiin itsensä, ketsaa teipulin ja sitaunaa tuolille.
Raituvei sorvaa veitressi tineriä. Smailii niin oofulli sveetisti ja tellii:
Vestiltäkö smaarti jungfela töörnää?
— Ähym!» — — —
Kyllä sitä juttua piisas.
Mutta sitte se rupes kattomha yhtä vähä herrannäkööstä miästä vaununpenkillä ja kysyyki jotta:
— Mikäs mainari misteri on?
— Lääkäri m’oon — sanoo miäs.
— Siälä Amerikas oli sitte hyviä tohturia. Toisellaasia kun vanhas maas. Kun siälä Kalumentiski yks miäs sai porates ruastunhen rauranpalan syrämmehe, niin tuli tohturi heti paikalle, aukaasi puukoolla rinnan, otti nuan nuan vaan, syrämmen kourahansa ja veti puukoolla halaki. Nyppäs rauranpalan pois ja kursii syrämmen kiinni. Kahren viikon pääst’ oli se miäs friski kun pukki.
— Jo oli hyvä — sanoo oolkontrin tohturi. — Kun mäkin opis kuljin, tehtiin siälä, johna m’olin, kans hyvä leikkaus. Sinne tuli miäs, jolta leikathin korvat irti ja siirrettihin tuuma taappäin.
— Soo-oh? — sanoo mainari.
— Joo-oh — sanoo tohturi.
— No mitä varte? — kysyy mainari.
— No ku sill’oli suu korvihi asti ja piti viälä levittääl