NIVALAN KISSINKARVAT.
Oottako kuullu jotta Nivalan pitäjähän flikkaan suupiälis on kauhiasti kissinkarvoja?
Ja flikat on suuttunehia ja sylyköövät ja frääsäävät, pyhkiivät suupiäliänsä ja siunaavat jotta:
— Mistä jutinan tähre nuata kissinkarvoja aina vain tuloo mun suuhuni.
Kyllä se onki merkilline ja kamala paikka. Ja kun kaikkien Nivalan flikkaan suupiälihi niit’on ny ilmestyny yhtä haavaa koko pitäjäs ja joka kyläs. Ja taloollisten tyttärien suus niitä kissinkarvoja on aiva yhtä paljo kun piikaflikkaan ja ittellistenki.
Ja emännäkki on ruvennehet pyhiiskelöhön suutansa samoon ku flikat. Niirenki naamoohi on kissinkarvoja tullu. Ja ainaki kahrella vanhallapiijallaki on ollu kissinkarvoja suus.
Ainuat koko Nivalan akkaväestä, joll’ei oo ollu kissinkarvoja on syytinkimuarit ja vanhat leskimummat.
Ja sitä ny imehrellähä ja päivitellähä.
Asia on kuulkaasta sillä lailla, jotta yhrestä syrjäkylän taloosta katos yhtäkkiää taloon uskolline ja ijäkäs palvelija, Mirri-niminen kissi.
Sitä ettittihi ja ettittihi ja viimmee löyrettihi, mutta henki oli pois. Mirri makas kyynärän syväs tallitunkios hyvin peitettynä. Ja ku Mirri park’ ei enää tupahan lähteny, vaikka kovasti kuttuttihi, nii emäntä sanoo jotta:
— Maakkoho Mirri siälä!
Ja lapset peittivät sen ja itkiä piristivät. Sinne jäi Mirri palavaha tunkioho. Mutta kolmen päivän perästä tuli lasten paha olla, että ne päättivät mennä kattomha Mirri-vainaata.
Niin Mirriä ei enää ollukkaa hauras!
Ja isäntä ja emäntä tulivat kattomha, niin ei ollu, vaikk’olis penkonu koko tunkion.
Koko taloon väki seisoo rivis tunkion rannalla ja silmät oli ku tinaknapit ja suu auki että:
— Mihkä s’oon menny?
Silloo sanoo piänin poika, jok’on jo kirjalla jotta:
— Mirri on menny vissihi taivhaasehen?
Ja nii se vissihi oliki.
Mutta sitte tapahtuu nii imhellisesti, että kirkonkylän poikia rupes janottamha ja ne ostivat tiätysti pontikkaa janohonsa. Ja ku ne ryyppäs potusta vooron perähä ja ähkääsivät, niinku pruukataha, ja pyhkiivät takinhiaha suutansa, nii ne pyhkääsiväkki pian toisenki kerran ja sanoovat jotta:
— Siin’on karvoja!
Ja sylykääsivät taas ja taas ryyppäsivät. Ja taas tuli karvoja.
Silloon kattothi jo pottuhu nuan valua vastaha, nii siäl’oliki kauhiasti karvoja. Niitä koitethi siilata poiski ja taas ryypätä, mutta aina vai tuli karvoja suuhu.
— Olkho peijakas sitte. Lisänähä rikka rokas — tuumiivat poijat ja ryyppiivät.
Niin että nyt passaa sivullistenki sanua jotta:
— Lisänä rikka rokas ku kissinkarvat Nivalaasten pontikas.
Ja sittemmisi on niitä karvoja ruvennu oloho akkaväjenki suupiälis.
Ja nyt on selvinny koko asia, jotta n’oonki sen Mirri-vainaan karvoja.
Ja se se on joka yäkyttää.
Ku on selvinny, jotta Mirrin oliki tappanu yks pontikankeittäjä, haurannu tunkioho, jotta s’oli ruvennu mätänemhä ja sitte pannu Mirri-vainaan trankkitynnyrihin. Kissinraato on kuulemma paljo paree käyttämhä ku jästipaketti.
Mutta tämän murheellisen tapahtuman perästä on kialtolaki kovasti voittanu alaa Nivalas.
Koko akka- ja flikkaväki vaatii yhrestä suusta ehrotoonta kialtolakia, kun aivan tuloo karvoohi.
HÄNNÄTTÖMÄT KISSIT.
Oottako kuullu jotta kaikkia ne tiäremiähet kans tutkisteloovat, syynäävät ja kaikella päätänsä vaivaat, kun kissinhännilläki?
Kissinhäntiä ne ny tutkii.
Seki ny viälä menis, kun kissinhäntiä tutkii, mutta ku n’oon ny ruvennehet tutkimha hännättömien kissien häntiä, nii kyllä mä jo tykkään, ettei siin’oo enää mitää mihkä kiinni ottaas. Mutteihä ne tiäremiähet tarvittekkaa muuta kun lähtö- eli kiinne-kohran — — Ja sen verta on toki hännättömilläki kissiillä tynkää, kun tuata nuan, tiäremiähillä ittelläki —
Että siitä passaa ny sitte lähtiä sitä olematoonta häntää ettimhä.
Mä sain yhreltä — lährin sanua töpöhäntääseltä — tiäremiäheltä vakavan ja syvästi tiäteellisen kirjan, preivin ja kuvalaatanki hännättömien kissien häntäperääsestä tutkimuksesta.
Täs on se preivi:
»H:ki 12.3.20.
Hyvä Veli Jaakkoo!
Kun vanhastaan tunnen Sinut töpöhäntäisen kissarodun ihailijaksi ja hyysääjäksi, saan täten nähtäväksesi ja E.-Pohjanmaan kansalle esitetväksi lähettää oheellisen ylipainoksen tieteellisestä kirjotelmasta, jonka aiheena m.m. on eteläpohjalainen hännätön kissapari perillisineen. Asiaan kuuluva kuvalaatta seuraa mukana.
Veljellisesti: — — —»
Mun pitää heti seliittää arvoosalle yleesölle, mitä se töpöhäntääne — tuata nuan helsinkilääne velii sillä meinaa, ku sanoo mua hännättömien kissien hyysääjäksi.
S’oon sillä lailla, jotta mull’on paitti Juppea, jok’on hianosti sivistyny koira, kaks valakoosta hännätööntä poika-kissiä Elin ja Kallu.
Ja kun Jupenki hännäs on luannonvikaa, niin meit’on mun kans kortteeria saman emännän tyänä yhtehensä neljä hännätööntä ja huuritoonta kollia.
M’oon ny sitte lukenu sen tiäteellisen tutkimuksen hännättömistä kissiistä ja koitan seliittää muillekki.
Kattokaas kysymys ja kniksi on siinä, jotta mistä ne hännättömät kissit ovat oikee tullehet tähän mailmaha yleensä ja Suamenmaaha erityysesti? Onko Suames hännätöön kissirotu, vai tulooko kissinpoijista hännättömiä, jos kissin papalta eli mammalta on häntä tapaturmaasesti puronnu pois? Sattuuha sitä sellaasiaki onnettomuuksia.
Esimerkiksi: koira hairaa hännän irti kissiltä, elikkä sattuu se jäämähän isännän kouraha kun se kissiä kurmoottaa ja viää pihalle, elikkä lyää tuvan-ovi hännän poikki laiskalta kissiltä, elikkä polttaa se itte vahingos häntänsä takan poros. Sattuuha sitä sellaasta.
Ja ny ne tiäremiähet koittaavat saara selville, että kuinka se oikee on sen hännän kans.
Se on ny jo selvillä, jotta hännättömät kissit on Pohjanmaalta kotoosi, ja mitä niitä muallapäi Suamia on, n’oon täältäpäi kulkeetunu.
Ja seleväähä se onki, jotta tiätysti Pohjammaalta.
Tiätysti!
Pohjammaalta n’oon kaikki kuuluusuuret. Täältä n’oon hännättömät kissikki.
Ja hännättömiä kissiä meill’on ollu jo sata vuatta, vaikkei siit’oo ennen viittitty puhua, ku muut suamalaaset pakkaa moitiskeloho, jotta me pohjalaaset muka liijaksi trossaalemma ja komeelemma. Mutta mitäs trossoota s’oon, kun sanoo asian niinku se on?
Ensimmääsiä hännättömiä kissiä toivat tänne Pohjanmaalle merimiähet Enklannista, eli oikeastansa Manin saarelta Iirlannin likiltä. Vaasasta ja Nyykaarpyystä niitä sitte saathi laihnata vähä sinne tänne ympärinsä, niijotta nyt on joka pitäjähäs tääläpäi, ainaki parhuusis taloos, hännättömiä kissiä.
Nämä kissit, jokka täs kuvas näkyy, on Jalasjärven pappilasta. Yks helsinkilääne kissinhännän tutkija, se sama miäs, joka hoitaa Korkiasaaren elääntarhaa, sai nua kaks, jokk’on tuas kuvas vasimenpualohoosina, lahjaksi kuus vuatta sitte. Niist’on tua ensimmääne, mustan ja valakoosen kirjava pappa, ja se toinen on mamma, joll’on raitoja seljän poikki niinku ainaki äireellä, joll’on raitaane prässikaulahine hartioolla.
Nua neljä siinä viäres on lapsia. Tua, joll’on kaikista pisin häntä, on flikka, vaikka sill’onki näävelit. Mutta ompa äireelläki. Se onki tullu äiteehinsä. Loput kolome on kaikki poikia.
Ja ny me tuumima siihe tiäteellisehe kohtaha, siihe häntähä, jota pitääs arvoosan yleesönki tarkasti tutkia.
Niinku te ittekki huamaatta, niin nuaren lapsikissien hännät on eri pitkiä.
Kahrell’on papan häntä, yhrellä poijalla mamman häntä, mutta mistä tua flikkakissi on nuan jumalattoman pitkän hännän saanu? Sill’on piree häntä kun papalla ja mammalla yhthensä!
Se se on, joka vetää tiäremiähen vakavaksi ja panoo funteeraamha, jotta kuinka se oikee on sen hännättömän kissin hännän kans!
Ja ku n’oon ny aikansa funteerannu ja kattellu häntääsiä ja hännättömiä kissiä ja tuata kuvaa, niin n’oon tullu siihen töpöhäntääsehe tuloksehe, jotta häntääsen isän ja hännättömän äireen lapsista toiset pualet tuloo hännättömiä, yks nelijännes lyhythäntääsiä ja se kaikiista viimmeene oikee kauhian pitkähäntääne.
Ja sillä lailla niitä hännättömiä kissiä on siitä ensimmääsestä iirlantilaasesta sikiintyny tänne meirän pualehe oikee kokonaane sukukunta.
Niin sanoo nua rikkiviisahat.
Mutta kyllä mun ainaki pitää omasta ja Ellun ja Kallun pualesta rehellisesti tunnustaa, jotta m’emmä taira tähä asiaha yhtää valaastusta tuara.
Ei muuta ku sen, jotta Ellun ja Kallun äireen nimi on Mirkku. Se elää viäläki Isooskyröös Mäkitaipaluksen takkakivellä.
Ja kaikiista kamalinta on se, jotta Ellun ja Kallun äireellä, sillä Mirkulla, on kauhian pitkä ja hoikka häntä. Eikä poijill’oo häntää olleskaa, niin jotta täs menöö aiva pää sekaasinsa, ku Eliu ja Kallu sanoovat viälä, jottei n’oo nähny papastansa häntääkää.
Mutta ku m’olin täs joitaki vuasia sitte Nurmoos yhres taloos, john’oli kans hännätöö issi, ja mä kysyyn emännältä nuan leikkispäältä jotta:
— Mitäs varte emänt’ on kissiltä hännän katkaasnu?
Nii se sanoo jotta:
— No ku sitä piti täs talvisin nosta joka yä vähis verhoos päästhö pihalle ja piti pitää ovia nii kauvan auki, jotta aiva kylmää paasas tupha, ku sill’oli nii pitkä häntä, nii mä kerran knapahutin kirvhellä hännän tolopalle, eik’oo sitte kasuanu.
Imhellisiä nämä hännättömät kissit Kun mä ensin kattelin tuata kuvaa, niin mä sain hyvän aikaa imehrellä, jotta mistä sen niin justhinsa tiätää, mikä nuasta kissiist’ on poika ja flikka, ku n’oon nii saman näköösiä. Mutta sitten mä äkkäsin tuan merkin, jok’on niiren viäres.
Ku kattotta nuukaha, nii toisis merkiis on se piikki ylähäppäi ja toisis alahappäi. — Siitä sen tiätää.
Mutta sitä mä enite imehtelen, jotta kuinka nua kissit pysyy tuas rautalangan päällä istumas?
JUUSTOMASIINA.
Oottako kuullu jotta me elämmä eristyksen ja parannuksen aikaa?
Kaikilla aloolla. Mutta varsinki mitä tuloo pontikkateollisuuren järkiperääsehen monipualistuttamisehen ja hyväksikäyttöhön.
Tähän asti on luultu, jotta viinankeittokamppehilla värkäthän vain viinaa. Mutta ny onki tehty uusi mullistava keksintö.
Traispäkis asustaa yks viisas miäs, jonka nimi on Lennartti. Ja se se on tämän keksinnön hiljaasis tuherruksisnansa tehny.
Kun poliisit tulivat Lennartin värstaahi, jot’ei viälä oo ehritty kaupparekisterihinkää merkitä ja näkivät Lennartin masiinan, niin ne sanoo jotta:
— Aha ja ähä! Viinankeittovehkehet!
Mutta Lennartti sanoo jotta:
— Hui hai! Eikä mikää viinapränni! S’oon juustomasiina eli tehras!
— Ihahahaa — höristeli poliisi kamalasti. — Vai juustomasiina! Ja mitäs tämä konjakkifäripurkki on? Eikös tätä panna pontikkapottuhun ja huiskuteta?
— Eeei toki! — sanoo Lennartti. — Herra konstaapeli on tyhmä eli teknillisesti huanosti sivistytty. — Tätä korjankeltaasta färiä pannahan juustohon, että tuloo kaunihempaa. Ja sitte syärähä eikä yhtää ryypätä. Ny on herra konstaapeli kialtolaki Suames, eikä saa ottaa ruakaryyppyäkää, eikö konstaapeli sitä tiärä. Mutta juustua saa prykätä, vääntää ja färjätä vaikka kuinka paljo.
— Viinapränni täm’on — jankkas poliisi.
— Eikä oo, kun juustomasiina, uutta laia, vaikk’ ei oo viälä patenttia — intti Lennartti.
Niin silloon aukes ovi ja tupahan tuli yks miäs, joll’oli takin alla tyhjä viinapottu.
Se oli niin peljästyny kun s’olis puronnu surenritahan. Kattoo vooroon konstaapelia, vooroon Lennarttia.
— Mitäs olis asiaa? — kysyy poliisi ja Lennartti iski silimää jotta sätii ja huitoo takanapualin kun tuulimylly.
Poliisi äkkäs sen, kattoo Lennarttia kun kahrella tinaknapilla jotta:
— Mitä sä Lennartti oikee huiroot siälä?
— Kovasti kärpääsiä täälä — kiros Lennartti.
— Mitäs olis asiaa? — kysyy poliisi paremman kerran ja oikeen kirpiää siltä pottumiäheltä.
— Tuata, tuata, mä meinasin tuata —
— Mitä tuata!
— Tulik sä hakhon juustua! — pääsi Lennartilta.
— Joo juustua! Juustua tuata — rupes se miäski hokemaha.
— Juustua pottuhu? — kiljaasi poliisi. — Vai oikeen potulla juustua!!!
— Ei kun — — tuata nuan — —
— Mitäs tuata nuan?
Lennartti hyppii jo aivan yhrellä jalaalla ja heristeli nyrkiillänsä että:
— Sanos sanos, vaa peijakas, niin kyllä mä sun — —.
— Mitä varte sä tänne tulit? — kiljuu poliisi ja hairas sitä miästä krakihi. — Sanokko?!!
Kauan se kiamurteli jotaki keksiäksensä ja lopuksi hätääntyy sanomahan jotta:
— Partaa ajohon! — Että tämä Lennartti ajaas mun partani — pääsi lopuksi siltä miäheltä. — Joo, partaa ajohon mä vain tulin, kun ei oo partaveittiä — —
— Oikeen potun kans!? Mitäs potulla? JuUstuako sitte pottuhun?
— Ei tuata.
— Mitäs tuata? Partakarvakko pottuhun?
— Niin tuata herra konstaapeli — — oli hänen viimmeene sanansa ennenku lährettihin.
Mutta kyllä sitte kans menthin eri vinkiää!
PIPERÖÖSIÄ PÄÄS.
Oottako kuullu viäläkö sielä Höpönassunloukolla sen Jaskan kaalimaas on piperöösiä?
Luulis, että n’oon jo kuallehet, kun on tullu kylmät ilmat ja melkeen pakkaaset, että Jaskaki pääsis niitä vahtaamasta.
Sill’oliki koko kesä täysi tyä siälä kryytimaas pitää järjestystä piperööste, sontiaaste, hyttyyste, kärpääste, kurkooste ja kaikellaaste kovakuariaaste kans.
Se Jaska kun on sellaane kaalinkasvattaja ja kirjanoppinu, jotta on tehny ittellensä sylenpituuset puuhohtimekki, jolla se pyyrysteli piperöösiä kaalimaasnansa, jottei ne pääsisi munimaha Jaskan kumpahankaa kaalinkupuhu.
Niitä kaalinkupuja kun on kaks. Yks Jaskan omaa kupua ja toine Jaskan kullan kupua varte.
Ja Jaska kun oli jostaki kirjasta lukenu, jotta jos piperööne munii kaalinkupuhu ja sen kaalin syää ihmine, niin syntyy piperöösiä sen ihmisen vattas.
Ja vattasta ne nousoo päähän!
Ja te tiärättä, jotta ku ihmisellä pörrää pääs piperöösiä, niin s’oon sitte kamalaa — —
Ja sitä varte se Jaska kulki varpaallansa niskat kryhys ja ne jumalattomat puuhohtimet krököllä kaiken kesää kryytimaasnansa silmä kovana vaanimas piperöösiä, jottei ne vai pääsisi munimaha.
Ei keriinny heinäntekoho, ei leikkoolle.
Kerraasti ku pastori oli menos Liipantönkälle ristiääshin, niin sen hevoone pirätti ku tikkuhu Jaskan kryytimaan kobralla, heristeli korviansa ja floosas.
Pastoriki rupes kattomhan, jotta mikä sen hevoosen tuli, niin se näki, kun Jaska hiipii ma talana ku kissi häntä pitkällä pitkin airan viärtä ja yhtäkkiää tryyköötti pikkuusen piperöösen niskahan.
Lyärä mojahutti puuhohtimilla jotta tomahti ja ähkääsi jotta:
— Ähäh! Eppäs päässy rumaane munimaha!
Ja silloo se kans tapahtuu se imes, josta Jaska itte on niin monta kertaa puhunu, jotta kulkaa Pileamin aasi kääntöä päätä ja rupes puhumaha.
Pileamin aasi oli täs tapaukses tiätysti se pastorin vanha pruuni salvia.
Se kattoo ensin kauan aikaa sen Jaskan touhuja. Ja vasta sitte se kääntöö päätä ja sanoo jotta:
— Herra, hänen pääsnänsä on jo piperöösiä.
PENTIKS.
Oottako kuulla, mihnä sialunpiinas vaasalaaset fiinit frouvat ja fröökynät nyt ovat?
N’oon itkenehet kolome voorokautta oikohonsa ja voihkinhet ja painanhet syrämmen paikkaa molemmilla käsillä.
Pannehet silmät kiinni, huisuuttanhet koko kruppia ja höpissehet jotta:
— Pentiks, Pentiks!
N’oon ny kaikki fiinit frouvat ja fröökynät ja tyttökoululaasekki onnettomasti rakastunehia. Ei maista niille ruaka, ei lystää nisu.
Ja me kaupungin komjimmakki kavaljeerit saamma turhaan vaksata nääveliämmä.
Ei tartu, ei tehua, koikkarootti ja pokkurootti täs ny kuinka päi tahansa.
Ja kyll’on tähän asti kelvannu!
Tämän kaiken sai ny aikhan yks silunaamaane juutalaaspoika, Jörjen
Pentiks, oikee läpikliipattu ja päältäpuleerattu mailmankoijari.
Tuli tänne Vaasahanki, junkkari, konserttia antamhan. Seisoo lavalla ja heitteli sellaasia suloosia silmäyksiä vaasalaaste akkakasahan, jotta näiltä meni heti pää sekaasinsa.
Ja lauloo ja viisoo käsillä jotta
— Minä raakastan — — —
Haistoo ruusua ja mulkaasi niin suloosesti, että itku oli akoolta pillahtanu. Aivan hulluuna olivat naiset kiakkaroonehet.
Mutta herrat olivat istunhet kovasti tyrniää ja oikoosna.
Vasta maanantaki iltana tästä pahennuksen tekijästä päästhin.
Asemataloon piirittivät Vaasan hullaantunhet naiset. Tungos oli Pentiksin ympärillä hirmuune. Sitä verettihin joka knapista ja viälä hännästäki Mikä taputti, mikä silootti ja kaikki ainakin kehräsivät. Toiset liputti kiältä, toiset ihanasti silmiä liruttivat. Yks pussas kättä, toinen painoo polttavat huulensa Pentiksin kapsäkin nurkkahan.
Kun juna lähti, heitti Pentiks kourallisen poträttiänsä keskelle akkakasaa, jokka rupesivat ku kanat heti noukkimha.
Mutta ku kukkoo on pois, niin kuapiivat kanat, kaakottaavat ja kraapiivat toisiansa. Aivan niinku Vaasan fiinit frouvat ja fröökynäkki tekivät.
Hattuja kruttaantuu ja hamehia repes.
Höyheniäki pöläji paikalle.
Mutta kaikkihin rakastunehimmat eivät saanehet silmiänsä irti suloosen Pentiksin ihanilta huulilta. Ne eivät äkännehet, jotta se kuvia paiskaskaa, kun tryykööttivät junan perähän vain, ku se lähti.
Mennä flinttasivat niin kauas ku jaksoovat ja vasta Vanhasta Vaasasta pyärtivät parhuuset.
Ja nyt tuloo kuulkaa siitä oikee oikeurenkäynti. Ne peräsjuassehet kun eivät saanehekkaan Pentiksin kuvaa, vaikka s’oli muka niille meinannu! Ovat oikeen poliisin kans vaatinehet ittellensä kuvaa niiltä toisilta, jokka pitivät varansa ja kerkesivät saamhan.
Ja n’ei lupaa antaa vaikka linnahan viätääs.
»Vasaplari» kirjootti jotta: »naiset sulivat kaupungintaloolla, ku
Pentiks lauloo».
Sitä mä en esti uskonu, mutta totta kuuluu olovan.
M’oon käyny vahtimestarin frouvalta kysymäs ja se sanoo jotta:
— Joo-oh, trasulla piti käyrä jälkiä pyhkimäs!
Aivan oli oikohonsa naisilta liraannu kyynnelehet.
LAKANA FÖLJYHY!
Oottako kuullu niiren kahren tuamarin saunareisusta?
Täs joulun välipäivinä tuli Helsingistä yks tuamarismiäs kestihin toista herraa täälä Vaasas. Ja sitte ne päättivät yhtenä iltana lähtiä saunaha.
Ja menivät kans ja ottivat yhtehöösen lakanan ja pikkuusen silmänvoiretpotun kans joukkohonsa. Ja kylpöövät kovasti ja hikosivat. Ja aina välihi pluiskahuttivat siitä potusta.
— Heitethäs taas vähä lisää löylyä!
— Hoh hoh ku on tulista!
Ja niin kovan löylyn ottivat jotta aiva kuuppiivat ja olivat lavalta purota.
Mutta kun saunapiika truiskas sangoon kylymää vettä herrojen selkähän, niin se vähä friskas.
Mutta niin olivat herrat fletkooksis sen löylyn päälle, jotta saunapiian piti knapita herraan pöksykki traksiloohi kiinni, muutoon n’olis puronnehet ja herrat tullehet vaikka housuuta kotia. Niin n’oli väsynehiä.
Eivät yksitellen pysynehet pystyskää, mutta saunapiika hoksas konstin.
Se tälläs herrat nojaamahan toisiansa vastahan ja käski pitää kiinni!
Niin pysyyvät pystys ja pääsivät kävelemhänki!
Pisti viälä sen herraan lakanankin toisen paltoon plakkarihi ja niin ne lähti yrittämhän kotiappäin.
Ja hyvin meni!
Meni niin hyvin n’otta herrat ittekki tykkäs, jotta se menöö hyvi.
Ja pistivät lauluksi jotta:
Tippaakaa en kehu mutta sellaane on Kalle Aaltonen, seuduilta sieltä pitää surut olla pois, miss on Kalle Aaltonen!
Ja sitte tuli sellaane miäs, joll’oli kapula käres ja hopiaknapit eres ja takana. Ja sanoo jotta:
— Mitäs te täällä roikastatta?
— Mitäs me — — — Ei me mitää roikasta, me vaa vähä laulamma — — —
— T’ootta kuulkaa juavuksis! — kiljaasi se kapulaherra.
— Kyllä s’oon niatua herra kapteeni — hik — —
Ja samas pääsiki herraan käsikoukku auki ja molemmat kellahtivat silmällensä karulle.
Silloon poliisi sanoo jotta:
— Kyllä s’oon ny selävä!
Ja lähti viämhä niitä konttuurihi.
Mutt’ ei saanu! Kun n’oli sellaasia lihavia rötkälehiä, eiväkkä pysynehet pystyskää. Eikä ollu kelkkaa.
Herrat makasivat mahallansa ku tynnyrit ja poliisi huuti jotta:
— Noskaa ylähä siitä!
— Millä juuttahalla, herra konstaapeli, tästä ylhä pääsis? —
— S’oon maharotoonta — sanoo jo toinenkin herra ja kellahti seljällensä.
S’oli niin kamala paikka jotta poliisiki meinas jo suuttua.
Mutta sitte muistiki se herra, joll’oli se lakana plakkaris, sen saunapiian konstin ja sanoo poliisille jotta:
— Ei tästä muutoon mitää tuu, jonsei herra konstaapeli tarjua meille käsikoukkua! — — —
Ja kun aikansa yrittivät niin pääsiväkki konstaapelin sääriä pitkin silpoomalla käsikynkkähä kiinni ja seisomhan. Ja niin lähtivät.
Poliisi, jok’oli selvä, asteli tyrniää ja kankiaa ja herrat kerranki sananmukaasesti pysyyvät pystys vain poliisivoiman avulla. Tulivat sitte konttuurihi, johna ne riisuttihin.
Ja viäthin putkahan.
Siäl’oli olkipolsteri nurkas niinku herrat hyvin tiätää, ja sen päälle käskettihin panna maata.
— Tuata, tuata — sanoo toinen herra. — Mihnäs täält’ on lakana?
Poliisia nauratti. Sanoo jotta:
— E-hei täälä lakanoota pistouvata!
— Mutta, tuata, tällä mun kampraatillani on lakana palttoon plakkaris.
Eikö me saa sitä tänne? — kysyy se toine herra, joka viälä puhuu.
Se toine ei puhunu enää mitää. Se mässähti heti keskelle laattiaa.
— No joo, kyllä sen saa — nauroo poliisi ja meni ja haki.
Herra levitti sitte lakanan polsterin päälle ja pyäritti kampraattinsakki sen päälle. Ja sitte kans pani maata.
Ja hyvin nukkuuvat ainaki kaks tiimaa, kun samas aukes putkan ovi ja sinne lykättihin kaks kauhiasti rähisevää hampuusia. Poliisi nakkas olkipolsterin niillekki.
N’oli vissihin ollehet monaasti ennenki taloos, kun heti petasivat toisehe nurkkaha ja rupesivat makuulle.
Mutta sitte hoksas toinen jotta:
— Katto, kuule totisesti, nualla toisill’ on lakana!
Ja siitä ne suuttuuvat ja rupesivat jylläämhän ja trumpaamha ovhen, jotta poliisin piti lopuksi tulla kattomhan ja kysymhän jotta:
— Mitä ny?
— Meille kans lakana! Niinku nuallaki on! Mitä se sellaane tiätää, jotta täällä toisia makuutethan olkipussin päällä ja toiset saa lakanalla maata? —
— E-hei poijat! — nauroo poliisi.
— Miksei?
— Onkos teillä lakana följys?
— Ei ookkaa.
— Mutta nualla herrooll’oli! Olsitta teki ottanhet joukkohonna niin nyt olis!
— Kyllä nua herrat perhanat hoksaavat aina kattua ethensä — manaalivat miähet.
KU SOKURIA TAAS SAATHIN.
Oottako kuullu herrinjee ku sokuria on ny kaikki puarit täynnä?
Keskiviikkona ruvettihin yhtäkkiä täälä Vaasas myymähän joka puaris purkista sokuria ja ihmiset hyppäs ja huikkiivat toisillensa jotta:
— Sokuria!!
Ja näyttelivät oikee vanhaalaija, keisarivallan aikuusia suuria kokonaasia sokuritoppia toisillensa ja huutivat jotta:
— Samposta saa vaikka kuinka paljo, eikä korttia kysytäkkää!
Ja kun sen kuuli Mäkiskä ja Plumperska, niin heti rupesivat kaivohon hamhenplakkariansa jotta:
— Voi voi, onkhan mulla massikkaa följys! — No jumalan kiitos, kun oli!
Ja sitte lährethin juasta plusuuttamhan Sampohon.
Siälä piti niin tukkia, jotta aiva hiki tuli, mutta sai kun saikin viimmeen akat toppinsa. Mäkiskä tuli karulle niin leviää ja mahtavaa jotta:
— Kah!
Eikä maittanu mennä suaraa kotiakkaa toppinsa kans, ku kulki monet poikkikarut ja Lontviikinkatuakin kiikuttaan toppaa. Meni viälä näyttämhän Lumpärskallekki.
No se jätti heti tiskit siihe, sitaasi hilkun päähänsä, kollas piironginloorasta massikan ja lähti. Sanoo vai jotta:
— Mä kans!
Ja ku Lumpärska toi sitte kotia sellaasen viiren kilon sokuritopin, niin nosti pöyrälle ja sanoo sota-aijan mukuloollensa jotta:
— Kattokaa muksut makoosta!
— Mikä se on tua, äitee, nuan korja klimppi? — kysyyvät sota-aijan mukulat silmät tapilla.
— S’oon sitte aivan purkista sokuria! — hikkaasi Lumperska ja löi reithensä.
Mukulaan oli silmät suuret ja niin kirkkahan ilooset, jotta oikee ne sätii!
Mutta sitte rupesivat sanomhan jotta:
— Äitee narraa! Ei nuan kauhian suurta sokurinpalaa oo koko mailmas.
— Josetta usko muksut, niin maistakaa.
— Jaa-ah! — sanoo sota-aijan lapset, kun olivat vooron perähän saanehet kiälellä lipaasta. — Sokuria s’oon!
Ja lähtivät pihalle trossaamahan toisille kersoolle jotta:
— Meill’ on nuan, nuan suuri sokurinpala.
Ja näyttöövät käsillä.
— Meill’ on suuree! — rupesivat toiset kersat äikittelöhön Lumperskan mukuloolle.
Ja niin rupesivat valehtelhon aina vaa friskimmästi.
Yksi junkkari sanoo jotta:
— Meirän äireell’ on niin suuri toppa ku taloo!
Mutta siihe sanoo Heikkilän Iivari jotta:
— Meirän äireell’ on niin suuri toppa ku kirkontorni!
Muiren meni suu tukkuhu ja käret nyrkkihin. Viimmeen sanoo yks poika jotta:
— Kuinkas se teille tupahan mahtuu?
— Mitä se sulle kuuluu!
— Valehtelet piikkinoukka. — —
Siitä tuli tappelu ja sellaane rähinä, jotta viimeen seisoo kaikki taloon akakki portahilla, putiivat nyrkkiä toisillensa ja huutivat ku tanotorvet, jotta siin’oli koveet prätinä ku Krunsstatin vallootukses, vaikka sekin oli kyllä kova.
HRA PLUMPÄRIN AURINGONPIMENNÖS.
Oottako kuullu jotta hra Plumpäri on kans kovasti töllistelly taivahalle niinku muukki ihmiset sitä auringonpimennystä?
Se hra Plumpäri ku seuraa aikaansa ja lukoo sanomalehtiä. Ja sanomalehrestä se sen lukiki, jotta muka aurinko pimenöö huhtikuun 8 päivänä 1921 alkaan kello 10 vailla 10 aamulla.
Kyllä se hra Plumpäri vähä epääli jotta:
— Jos ne toimittaja-lurjukset meinaavat ny oikee eri lailla narrata arvoosaa yleesyä ja panna kaikki ihmiset töllistelemähä taivahalle niinku täs aprillipäivänäki.
Hra Plumpäri on nähkääs ottanu kovasti pahaksensa sen aprillipilan, kun sitä narrattihin sillä Lilli-fröökynällä.
Mutta pani se kumminkin muistikirjahansa ylhä sen auringonpimennöksen ja tuumas jotta:
— Pitää täs vähä kuuloolla ja perätä muitaki ihmisiä, jos ne rupiaavat sitä aurinkoa töllistelemähän, niin sitte munkin passaa.
Tuli sitte se muistikirjan päivä. Ja sinä aamuna nousi hra Plumpäri aiva muina miähinä ylhä, eikä ollu tiätääksensä koko pimennöksestä, vaikka kyllä tiäsi. Oli varannu klasinpalankin plakkarihinsa aiva sitä varte, jotta on millä kattella, jos se aurinko siltäki rupiaas pimenöhön.
Ja mitäs ollakkaa ku hra Plumpäri lähti konttuurihinsa tuas 10:n korvis, nii ihmiset karuulla jo kovasti kattelivat taivahalle.
Silloo tuli hra Plumpärillekki hätä klasiinensa. Se oikee juaksi konttuurihinsa, pisti valkian siihen kynttylän pätkähän, jolla se sulatteloo lakkahankia, ja nokes kovasti klasinsa.
Ja sitte kattelohon.
— Jaa-ah! — sanoo. — Niin näkyy. Pimenöö! Tuloo musta kuu ethen.
Ja sitte näyttöhän toisillekki jotta:
— Kattokaa ny!
Ja taas muille näyttöhän ja aina välihin kattoo hra Plumpäri ittekki.
Mutta tuas yhrentoista aikana ei hra Plumpäri enää antanu klasiansa kellekkää laihnaksi, vaikka n’olis kuinka pyynnehet. Se seisoo sääret levjällä, kaula pitkällä ja nenä aiva klasis kiinni ja sihtas ja vahtas niin tarkasti, jottei räpähyttänykkää silmiänsä. Eikä se siinä parhaas kohras, ku oikee mailma pimeni ja lintujenki meni suu tukkuhu pelkästä hämmästyksestä, enää hengittänykkää.
Hoki vaa jotta:
— Ny, ny, ny — — — Nys s’oon justhin keskellä, jotta alakantti vai näkyy! Kattokaa! — hihkaasi hra Plumpäri niin mahtavaa kun s’olis koko pimennyksen itte tehny.
Sitte se antoo jo klasinsa muillekki, kun oli parhaan paikan itte kattonu.
Ja ku hra Plumpäri lähti päivällistä syämähän, niin se kysyy jokahittelta, joka vastahan tuli, jotta:
— Kattoottako auringonpimennystä? M’oon kattonu!
— No niin näkyy! — sanoovat ihmiset ja kattoovat hra Plumpärin ilosta ja ylpeyrestä loistavaa naamaa. Ja rupesivat merkillisesti hymyylemähän.
Hra Plumpäriki, jok’on fiini ja kohtelias miäs, hymyyli kans ku aurinko ennen pimennystä.
Hra Plumpäri tuli kotiansa loistavalla tuulella. Mutta ruakasalis, kun s’oli istunu pöytähän ja sen frouva toi soppafatia niin:
— Herrenjee! — pääsi frouvalta ja vähältä oli jottei puronnu koko fati käsistä.
— No mitä ny? Ookko sä rakas Akneeta kattonu auringonpimennystä?
Min’oon kattonu! — sanoo hra Plumpäri.
— No niin näyttää! — pääsi frouvalta — kun naamas on aivan nojes, senkin patakettu.
Hra Plumpäri oikee säikähti. Se pyhkääsi muatuansa ympärinsä.
— No nyt tuli oikee täyrellinen auringonpimennys! — huakaasi frouva.
Ja niin se tuliki. Hra Plumpäri oli naamasta musta ku korannoki.
MITÄ VARTE OPETTAJASTA TULI VANHAPOIKA.
Oottako kuullu mitä varte yks kunniootettava kansakoulun opettaja Kauhavall’ on tehny lujan päätöksen, jotta s’ei ota ikänä akkaa, ei vaikka taittuus?
— En ikänä ota akkaa, en totisesti otakkaa akkaa! — oli kuulemma pahkuloonu itteksensä tua rehellinen kansakoulunopettaja, jok’on poikamiähenä menestyksellisesti taistellu kaikkinaasia naismailman houkutuksia, vikittelyjä ja suaranaasia petkutusyrityksiäki vasthan.
Kun oikeen halki sanoo, niin pitää tunnustaa, jotta sit’oli ny karkausvuanna ruvennu silloon tällöön jo vähä viämistämhän akkamailmahanpäin, mutta kyllä halut lähti, kun se täs yhtenä iltana tuli kävelyltä kotia, pani sateenvarjon nurkkahan ja näki minkälaasia ne sulooset flikat ovat, kun ne oikeen luantonsa näyttäävät emäntinä.
Viälä tänä päivänä ei tua kunniootettava ja vakavamiälinen kansan lasten opettaja ymmärrä, kuinka ja mitä varte ne kaks taloon emäntää tuli sen opettajan hiljaasehen köökkihin tappelemhan.
Ensin oli tullu toinen ja sitten toinen ja heti ruvennehet kyräälemhän toisillensa. Toinen oli mulkaassu toisen päälle ja toinen het takaasi jotta:
— Mitä siinä volkistelet?
— Mitä se sulle paistaa?
— Paistaa se!
— Tuallaanen!
— Oom mä vaan tälläänen — — —
— Pössöö — — —
— Itte sä pössöö oot — — —
Sitte ne lentivät yhthen, ja pyäriivät ja nykiivät ja repiivät toisiansa hiuksista jotta suuret karvatukut vain lenteli. Ja huutaa hölöttivät ja krääkyvät ja sanoovat niin sakiaa ja tihiää, jottei kumpikaa kuullu mitään.
Mutta se toinen emänt’ oli paree.
Se sai hairatuksi sitä toista patukasta kiinni, ja voi armas kun se ruataasi sen nuan olkansa ylitte laattiahan kun märjän trasun vain, niin hamhen liirinki siltä toiselta prätkähti poikki ja repeskin jotakin, ainakin justhin niin pani, ja toinen kenkuna lenti ovhen jotta paukahti. Ja pöyrät ja lavittat poukkooli ja menivät aivan pirin pärin ja sitte vasta kaatuuvat.
Ja kun se sai sen toisen alansa, niin kyllä se sen hantteeras ja plokkas, voi jee.
Ei yhtää kattonu, mihkä löi, kun aivan vasta pläsiä fläiskytti. Ja vaikka se toinen huuti ja krääkyy niin lujaa kun ikänä jaksoo ja kerkes, niin toinen vain jotta:
— Huurakko siinä! — — —
Ja kyllä se sitä tukusteli!
Niin, silloon juuri tuli opettaja ja — voi ku se hämmästyy. Oli kun olis taivhasta puronnu. Suu auki seisoo.
— Mitä herran jetuna te emännät teettä? — niin kysyi.
— Tappelemma tiätysti — hohuuttivat emännät ja lentivät taas kun talanpiit toistensa niskahan, ja piaksut paukkuu ja hännät lenteli, jotta paksut sääret ja rantuuset sukat vain loisteli ja siltä toiselta tresaji sukkarihma ja toinen sukk’oli aivan syltys. Se, josta kenk’ oli pois.
Opettaja siunas ittensä, karkas mettähän moneksi tiimaksi ja aiva se vapaji. Vasta myöhään yän päällä tuli kotiansa kuuholla korvin, mutta silloon n’oli jo menhet pois sen köökistä.
Ja kun s’oli tuan tärisyttävän kohtauksen jälkehen nostellu pöyrät ja lavittat köökisnänsä pystyhyn, lukinnu ovet tarkasti kiinni ja menny levolle ja siunannu ittensä, niin viälä viimmeeteksi oli pyytäny jotta:
— Äläkä saata mua kiusaukshen ja katto mun perähäni, etten mä eres vahingoskaan hemahra, enkä nappoho astua mahra.
Sitte vast’ oli saanu unenpäästä kiinni ja kans kohta nähny unta pitkistä tikoosta, jota pitki s’oli mennä lipittävinänsä ku orava taivhaashen.
Se näki unta, jotta sill’ oli hätä ja ahristus kauhia kun tikkahia pitkin tuli sen peräs niin paljo kun ikänä kerkes kaks lihavaa taloonemäntää, jokka tuan tuastaki olivat saara ja saara sitä takinhännästä kiinni ja aina hokivat jotta:
— Saampas, saampas. — — —
Silloon se tuli ylimmälle pualapuulle ja tikkahat loppuu!
Taivahaashe oli viälä hyvästi kolme syltä!
Aivan sen otti hengen kiinni. Mitäs nyt tehrä?
Silloo tuumas ja oikee unisnansa sanooki jotta:
— Menköhön ny vaikka henki, mutta ponkaasen mä!
Ja poukahutti kans. Ja pääsi kun pääsikin ylähä!
Kyllä s’oli uhkarohkia hyppy!
Mutta nahkansa pelasti. Akat eivät tohtinehet hypätä. Jäivät tikkaan päähän vaan huutelohon ja viittoolohon.
Kyllä sen oli sitte hyvä olla sen opettajan, kun se näki, jottei ne akat pääsekkää perähän. Eik’olsi luullu, jotta kansakoulunopettaja ja jo vanhemmalla pualella sellaasia sopimattomia koulupoikaan konstia osaakaa tehrä, kun se teki. Kun näytti akoolle pitkää nenää taivahasta, liputti kiältä ja oikee irvistelikin jotta:
— Äkkis rumaaset, ettäpä saanu!
Se siitä ny oli hyvää Kauhavan emäntään tappelusta, jottei ainakaa siitä miähestä kukaan Kauhavan emäntä saa tytärellensä miästä.
Ja tyttäret onki kuulemma kovasti suutuksis emännillen kun aivan pilasivat asiat.
Mutta sen toisen akan miäs oli trossannu sille toisen akan miähelle jotta:
— Ei yhtää sun akkas piisannu meirän Tiitalle.
TAKAUSMIÄHIÄ PYYTELEMÄS.
Viisas sana: »Klumppuusta s’oon ihmise elämä, mutta siinähä se aika kuluu».
Ystävääseni, jos sinä tahrot tulla rikkahaksi ja viisahaksi, niin minä annan sulle hyvän neuvon: Lyä nenäs takkakivhen!
Ja jos et heti ensimmääsestä lyännistä viisastu, niin lyä toinen kerta ja vähä lujempaa.
Jos ei sekää auta, niin tärähytä kolmas kerta niin kovaa ku ikänä jaksat.
Enempää ei tarvitte.
Katto sitte, ystävääseni, kuinka meni. Halkesko takkakivi vai menikö nenäs littuhu?
Jos takkakivi halkes, niin susta tuloo rikas miäs, sillä jos sulla ystävääseni on sellaane nenä, jotta sillä halkoo ja hakkaa kiviä, eik’ ota kipiääkää, niin s’on erinomaane aset elämäntaistelus. Sillä tianaa rahaa! Kruuti ja tinamyyti on ny tyyristä ja tuntipalkat korkiat.
Mutta jos sensijaha sun nenäs meni littuhu ja sä tykkäsit, jott’ otti kipiää, niin susta tuloo erinomaase viisas miäs.
Sun pitää vai ahkerasti jatkaa harjootuksia ja takua nenääs takkakivhe.
Jota usiemmaasti ja kipiempää lyät, sitä viisahee susta tuloo.
Ja s’on sitte kova tosi!
Mutta kun on aikansa nenää takkakivhe takonu, nii sitä tuloo vähitellen niin viisahaksi, jottei tarvitte ku silloo tällöö enää vähä knopahuttaa.
Niin on tehny kaikki viisahat miähet. Ja mä kans!
M’olin siihe aikha nuari lupaava ylioppilaskloppi ja makaalin talvet Helsingis opintiällä. Lueskelin ahkerasti silloo tällöö, ja varsinki silloo ku oli raha kaikki, muinaaspulkaarian ja tataarien kiältä (ihmiset tiätää toristaa, jotta m’oon muitaki tyhmyyksiä elääsnäni tehny), mutta kesät mä asustelin maalla faarin ja muarin tyänä.
Ja luin siäläki sitä siunattua pulkaariankiältä, kun ei mun kruppini oo oikee koskaa tyäntekua kaivannu.
Ja hyvin se aika kuluu ja varsinki rahat. N’oli aina kaikki!
Muari pakkas krupajamha ja faari välistä kysyyki jotta:
— Mihkä sä poika oikee tuata rahaa paasaat? Eihän sulle piisaa piikivekkää!
Ja kun mun ei passannu ruveta oikee nuukaha seliittelemähä, niin mä tiätysti otin noukkahani ja menin yliskamarihi oikee vihoosnani lukemaha sitä pulkaariankiältä. Ja kum m’olin kaks päivää lukenu, niin mä keksiin konstin:
— Minä meen pankkihi ja otan laihnan! Sillähä sitä herrat rahapulasta selviäävät!
Seliitin heti meininkini faarille ja muarille ja sanoon jotta:
— Nyt ei teirän enää trenkää mua auttaa. Kyllä mä pärjään ittekki.
M’otan laihnan pankista ja lujen ku hevoone.
— S’on oikeen poikani! — sanoo faari. — Tee se, niin saat elää. — Mistä sä saat takausmiähet?
Faarin näytti vetävän vähä suonta suupiälestä ja muarinki meni suu hymyhy.
— Jaa niin takausmiähet? — sanoon mä. —
Takausmiähiä tällääselle lupaavalle tiäremiähen aluulle, on koko mailma täynnä! Täshä on rikkahia täloollisia ja hyviä tuttuja ja mukavia miähiä koko pitäjes täynnä. No takausmiähistä ny ei puutett’oo, kun vain on pankiis rahqja. — — —
Ei tartte muuta ku mennä taloohi ja sanua isännälle, vaikka tualle
Juha-isännälle, jotta:
— Tuata nuan m’oon täs vähä meinannu tehrä pikkuuse paperin pankkihi ennenkö mä lopetan nua pulkaariankiälen tutkinnot ja lähren yliopiston tipentillä tutkimuksia jatkamhan karakirkiisien maahan, että jos tuata nuan te ny niinku pansia nimennä tähän mun paperihini. S’oon vaan 5.000 markkaa, ei se sen enempää. — Niin kiittää Juha-isäntä kun saa vaivaasen pukinsorkkansa kriivatakki mun paperihini! — sanoon mä.
— Sopiipa koittaa. Miks’ei ny tuallaasta tiäremiähen planttua taattaasi — tuumas faariki.
Kyllä mä vähä tykkäsin, jotta siinä faarin puhees kuulosti niinku s’olis jotaki epäälly. En pääsny oikee kärryylle, jotta meinaskahan se niinku sitä takausmiästen saantia vai epäälikhä se mun tiäteellistä tulevaasuuttani.
— Saattaapas nährä! — sanoon mä. Ja s’oliki hyvin sanottu.
Ja niin mä lährin siitä paikasta paperit pläkkaris kylälle. En meinannu muuta ku likimmääsis kranniis pyärähtää. Mutta Juha-isäntää ei rookannu olla kotona ja Ylitaloon Matti-isäntä sattuu olhon kyröllä airanpanos.
Mä lährin sitte oikaashon vainion poikki Larvataloohi ja siäl’oli isäntä kotona. No se haastoo heti kamarihi, käski emännän keittää »maisterille» kaffia, vaikk’en mä maisteri ollukkaa, ja rupes kyselöhö jotta mitä kuuluu.
— No eipä ny nii mitää erinomaasta — puhelin mä niinku pruukathan.
Me soviimma kovasti hyvin isännän kans ja mä alkasin sitte kautta rantaan viämhä sitä asiaa siihe pulkaariankiälen opintoohi, jokka mull’on viäläki kesken. Sanoon jo jotta:
— Pitääs täs tulvana kesänä lähtiä sinne karakirkiisien maaha fonetiikkaa tutkimha ja siinä tarvitaas rahoja.
Sitte tuliki kaffit ja emännäll’oli kovasti suuria ja leveetä »piaksumpohjia» prikalla.
Mä en oo ikänä nuasta peijakkahan präiskälehistä tykänny, johna telaa suunsa ja saa leukaperänsä paisuksihin niitä mäihätes. Mutta mikäs siinä auttoo? Ei passannu kiältääkkää, eikä s’olsi auttanukkaa. Molempihi kuppiihi piti panna sulamaha ja ottaa »piaksumpohjan» käthensä.
Onneksi lähti isäntä emännän perhän tuphan ja mun passas pistää korppu plakkarihi. Olin sitte kovasti pyhiiskelöväni suuta, kun isäntä takaasi tuli.
— Niin tuata — rupesin mä sitte taas uurestansa sitä asiaani. Jotta tuata ajattelin, että tuata jos te tulsitte vähä takuumiäheksi — — —.
— Jaa tuata, jotta minäkö niinku tuata niinku takaamaha? — — — sanoo isäntä ja rupes kovasti rykimhän.
Samas lenti kamarin ovi seljällensä jotta präikähti ja emäntä huuti jotta:
— Voi herran jutina Juhannes kun paimen tuli kotia juasten jotta lehm’on puronnu saviprunnihi!
Ja isäntä poukahti pysthy, hairas lakkinsa ja lähti ku ammuttu juaksemha.
— Mihnä, mihnä? — hätäännyyn mäki. — Mihnä se saviprunni o?
— Voi voi tuata s’oon kahren virstan pääs larvas! Kerkiääkähä se
Juhannes sinne ennenkö se kualoo.
— Juhannesko?
— Ei ku se lehmä!
Mä juaksin peräklasista kattomhan isännän perhän ja kyllä se mennä pyhkääsi n’ottei olsi luullukkaa sellaasta kyyttiä pääsevän, kun jalaat viuhtoo ku vyhrinpuut ja tukka aiva oikoosna.
— No jos se tuata vauhtia painaa koko matkan, niin eikhän kerkiäkki — vakuuttelin mä emännällen ja koitin lohruttaa ku sitä niin kovasti itketti.
— Viipyykhän se kauan siälä? — kysyyn mä sitte taas emännältä, kun mä muistin sen asiani.
— Ei suinkha se siältä ainakaa ennen iltaa kotia kerkiä — arveli emäntä.
Kyllä mun pisti vihakseni kun tuan lehmän ny justhin pitiki prunnihi purota, muttei mun passannu ruveta iltaa orottamhan. Ja kun siin’oli Esa-Heikkilääne, jonka kans m’oon hyvä tuttu, justhin krannina, niin mä lährin sen tyä.
Siäl’oli isäntä kotona ja sama trahteeri ku Larvatalooski, mutta emännälle mä sanoon jotta:
— M’oon ny justhin juanu kaffia tuala Larvataloos ja vatt’on niin kovasti täynnä, jotta mä en ny paa sulamaha vaikka mikä olis, ee-en.
— Näm’on justhi tuatu Ekki-pakarista jotta n’oon kovast tuarehia ja hyviä — hoki emäntä. Eikä siinä auttanu laupiahat silimäkkää.
Emäntä tukkii ja tukkii niin kauhian suutta »piaksumpohjaa» jotta oikee mua raisteli. Vaikka m’olsin kuinka sanonu ja pannu vasthan, niin se aina vaa jotta:
— No kyllä sitä ny yhren nisunpalan kastaa pitää! Eikä se paljas kaffi oo mitään hörppiä.
Ja kun min’en ottanu, niin — se pani sen kauhian korpun mun kuppini päälle!
Kyllä m’olsin tärkiää präiskänny sen »piaksumpohjan» seinähän ja hyppiny tasapökkää, muttei passannu, ei passannu.
Asialla kun olin.
Mä kastoon, purin ja niälin ku sahajauhoja, mutta lopuuksi sain pistetyksi pualiskan plakkarihini.
Sitte mä seliitin isännälle niitä pulkaariankiälen opinnoota ja sitä tipenttiä, että tuata niinku takaamaha — — —.
— Jahah vai takaamaha — innostuu isäntä. S’oon oikee, jotta meistä taloonpoikaasistaki ihmisistä tuloo oikee tiäremiähiä ja herroja, eikä vaa aina herrasväjen mukuloosta.
— No min’oon ajatellu sitä samaa, jotta oikee filosofiian tohturiksi mä meinaasin ja sitä pulkaarian kiältä — — — rupesin mä.
— No s’oon oikee! Ja minä tuun sua takaamaha vaikka kuinka paljo — — —
— Mitäh? — kysyy emäntä kamarin ovelta.
— No tämä maisteri pyytää mua sitä vähä takaamaha — seliitti isäntä.
— Takaamaha? — kysyy emäntä uurestansa ja kattoo mua ku viarasta sikaa pärinämaas.
— Niin kattokaas emäntä, minä ny suaritan pulkaariankiälen tutkinnot ja — — —
— No ei ikänä, sanon mä! — kiljaasi emäntä.
— Kuinka niin? — hämmästyyn mä. — No se ny on aivan vissi, jotta mä pulkaariankiälen tutkintoni suoritan!
— Viis mä sun pulkaarin tutkamista! — karjaasi emäntä. — Mutta meirän isänt’ ei saakkaa mennä ketää takaamaha, sanon mä ja s’oon tyly tosi se.
— No mutta emäntä, mitä te ny — — — koitin mä.
— Älä ny viitti ruveta täs — — — koitti isäntäki.
— Tuki suus! Ei sull’oo täs taloos mitää rooraamista — huuti emäntä. —
Tyhjänä s’oot taloohi tullu, muistakkos sen?
Ja oli tryykätä isännän pönskähä kiinni.
— No mutta, olkaa ny, älkää ny, mun tähre tappeloho alaakko hyvät ihmiset — pyytelin minä oikee vesissilmin.
Siitä nousi sellaane melu ja metakka, jotta mä klapsaasin yhres välis ovesta pihalle.
Jäin portahille seisomhan ja ajatteloho, jotta mitä herrannähköhö tästä oikee tuloo, kun n’oon nuan hulluuna. Tuvasta kuuluu viälä hyvän aikaa emännän meluamine, mutta sitte tuli hiljaasta.
Mä kuulin isännän kuiskuttavan emännälle jotta:
— Jokhan se meni?
M’olin ku puulla päähä lyäty. En käsittäny yhtää mitää. Ja kun lährin kävelhön, niin uuniklasista luurasivat perähäni, eiväkkä enää yhtää riirellehet.
— Kamaloota ihmisiä! — sanoon ittekseni. Ja mitäs m’olsin voinu muuta sanuakkaa?
Siit’oli hyvän matkaa Pömpelihin, johna mull’on vähä niinku sukulaasia, vanhaa haisua, mithän o.
Ja siälä mä en pääsny oikee reirhu alkuhunkaa ku Pömpelin Antti-faari sanoo heti jotta:
— Kyllä s’oon turhaa kuule sun siitä sen enempää puhua — — —.
— No kirjoottakaa sitte tuaho nimennä — ilostuun mä. — On se veri vettä vetelämpi niinku sanothan.
— Ooksä hullu?
— Mäkö hullu? — kysyyn mä. Kuinka niin voitta luulla? Mä kun oon kohta viisaustiätheen ja filosofiian maisteri?
Suaraan sanoen, Pömpelin Antti-faari oli niin epäkohtelijas ja puhuu niin kamalasti ja loukkaavasti, jotta jos en m’olsi heti poistunu, niin m’olsin pian menettäny ittekunniootuksen ja luottamuksen itteheni.
Niin kamaloota se musta puhuu ja mun pulkaariankiälen opinnoostani.
Mä kuljin sitte viälä mones paikas. Olin siinä Isoos-Kaapooski, jok’on pitäjän rikkahin taloo, ja joh’on rahaa ku tuahta n’otta alimmaaset arkun pohjalla mätänöö.
Ja siälä mä ny vasta imhen kuulin!
Sellaasen, jottei sitä tiärä koko pitäjäs kukaa muu ku mä. Ajatelkaa, kuulkaa, kun se Isoo-Kaappoo on köyhä ku kirkonrotta!
Koko pitäjes luuloo ja pitää sitä oikee upporikkahana, oikiana rahapiruna — eikä sill’oo äijäparaalla puupenniä! Puhuras on ku nualtu lusikka.
— Herrenjee! — Vai ootta te niin köyhä? — pääsi multa poikaparaalta, kun se oikee seliitti köyhyyttänsä. Oikee se itki.
— Kuinka t’ootta niin köyhä, kun teill’on 7 hevoosta ja se vanha salvia kahreksas, neljättäkymmentä lehmää kytkyellä ja näin suuri taloo?
— Velkana kaikki, velkana kaikki — hoki Isoo-Kaappoo. Jos ihmiset tiätääsivät mun velkani, niin ei rikkahaksi Kaapooksi haukutaasi. — Kuka tiätää, vaikka vaivaastaloohi kualis —.
Kyllä mun tuli surko sitä rikasta Kaappoja. Mä sanoonki jotta:
— Kumma ku t’ett’oo jo kuallu?
— Sanos muuta! Sitä mäki oon ajatellu, jotta kuinka kauan mua täälä piinathan — — —
Ja vaikk’ei mun olsi kuinkaa passannu, niin aina m’oon pruukannu köyhille ja vaivaasille jotaki antaa. Olsin antanu Isoolle-Kaapoollekki vaikka koko markan, muttei mull’ ollu. Ei ollu ku yks ainua Fennian paperossi looran pohjas. Mun teki kovasti ittekki miäli, mutta tarittin kumminki sitä. Se otti sen ja pyyti mua viälä kraapaasta siihe valkiaki, mutta itte se kyllä veteli. Kovasti se kiitteli ja kehahteli jotta:
— Kylläpäs sinä poltat fiiniä paperossia.
Niin liikutettu m’olin, jotta aiva pakkas veret munki silmihi.
Ja ennenkö mä iltäyästä kotia kerkesin, niin m’olin travannu syämätä koko pitäjähän päästä päähä, eikä yhtäkää takausmiähen nimiä ollu paperihini tullu.
Mä tein sen merkillisen havaannon, että jos ei lehm’ ollu puronnu prunnihin, niin oli taloos häjy emäntä ja hyvä isäntä, elikkä oli isäntä jo maksanu niin paljo takauksia, jotta s’oli päättäny ennen hirttää ittensä elävältä ku enää ketää rikasta ja luatettavaa miästä elikkä lupaavaa tiäremiästä, pappia eli puuställiä taata. N’oon kuulemma kaikki samallaasia. Yks hyvä tuttava lupas vissisti tulla takaamaha, mutta vasta tulvana vuanna, ku se ensin näköö, joutuuko se maksamha yhren toisen takauksen.
Ja ne, joonka ei ollu näin hullusti asiat, mutta muutoon hyväs toimhentulos ja jota ihmiset pitivät rikkahina — niin ajatelkaa!
Kun oikee keskusteltihin ja värteerattihin niiren raha-asiat, niin n’oli kaikki köyhempiä ja kovemmas rahantarpehes kun mä, joka kuljin vain takausmiähiä kyselemäs!
Niillä ny oli niin kiriät ja surkiat raha-asiat n’otta aiva mua pyärrytti ja peljätti, kuinka niiren käyrähänkää.
Mä sanoonki joillekki jotta:
— Parasta ny on isännät ku te heti teettä laihnan pankkihi ja mä tuun teitä takaamaha.
Harvas vain oli sellaasia rehellisiä sivistymättömiä ihmisiä, oikeeta moukkia, jokka sanoovat suaraa, jotta mä muka en ikänä velkaani maksaasi!
Mä tulin kotia vähä totisen näköösenä.
— No mitäs kuuluu poikani opintomatkalta? — kysyy faari. — Löikkö pahoon nenäs takkakivhen?
— Voi rakas faari ja muari. Löin! Löin joka taloos n’otta silmis sätii! — ja itku pillahti.
— Sepä hyvä! — ihastuu faari. — Keitäs muari ny poijalle kaffit. S’oon kovasti viisastunu.
— Mutta mistä mä saan rahaa lopettaakseni ne pulkaariankiälen opinnot, ku kukaa ei tuu takaamahan?
— No älä sure poikani — sanoo faari. — Mulla ja muarill’ on arkun pohjalla viälä kärpännahkoja. Saat ne!
— Mutta mistäs mä saan takausmiähet? —
— Takaa itte! Sehän on kaikista vissiintä. Ittehän hyvä miäs ittensä takaa.
Mä kirjootin faarille velkakirjan ja merkittin itteni molemmiksi takausmiähiksi. Ja rahat nousi ku konttuurista! — — —
Jokos uskot sanan päälle, jotta lyä nenäs takkakivhen?
Siitä viisastuu!