NÄLKÄSILMÄ-SUUTARI.
Oottako kuullu siitä nälkäsilmä suutarista puhuttavan?
Mä en pahaa pruukaa ihmisistä puhua, mutta tua suutaripakana teki sellaasen kölöntyän vanhallen akallen, jott’ei tuallaast’oo ennen nähty ei kuultu.
Kun senkin pikipeukalo ryäväs leskiakan kryytimaasta ruakamullan ja vei oman klasinsa ala. Ei jääny sen vanhan lesken maaha ku kuarittuja mulkkerokiviä, alunasavia ja hiataa.
Eikä se vanha leski voinu muuta ku itkiä suutarin häjyyttä.
Ja niin on asiat, jotta sillä suutarill’ on kirjootettu laki pualellansa, joka sanoo, jotta tämä ittensä elättävä suutari saa kraapia kaiken ruakamullan köyhän leskiakan ainuasta pärinämaasta, jos vain tahtoo ja ilkiää, kun kerran maa on suutarin oma.
Ja tämä suutari tahtoo ja ilikes.
— Knääkähtäkhön vanha ämmä siihe paikkahan! — Mitä se mua huiskuttaa, hampahitoon akka! — ajatteli se syntinen suutari, joka kans meinaa taivahasen päästä.
Ja veti ja kärräs lesken ruakamullan omallen maallensa.
Mutta vääryys ei vesoo.
Ihmisten tuli surku sitä leskiä. Taloonisännät ja krannit toivat omasta maastansa monta kuarmaa parasta laia ruakamultaa sen lesken paljahasehen kryytimaahan. Toivat sontaaki ja hyvää sontaa toivakki. Ja pikkulapset kans auttoovat sitä vanhaa hyvää mummua. Ne toivat heti ku löytivät tiältä ja kujilta valmista lantaa tikuulla sille mummalle ja ahkerasti ittekki kulkivat auttamas mummaa lannoottamha pärnämaata.
Ja mumma kiitteli ja sanoo jotta:
— On niitä viälä hyviäki ihmisiä!
Ja lasten oli niin hyvä olla, jott’ei n’olsi muuta ku aina vai lannoottanehet mumman maata.
Ja mumman maa tuli niin hyvähän voimahan ja menestyy niin kovasti hyvin, jotta se sai kauhian paljo pärinöötä.
Mutta sen häjyn nälkäsilmäsuutarin maa oli kun noiruttu. Vaikka se penkoo ja möyrästi pärnämaatansa pyhinäki ja oppipoijan piti paljahin käsin lannoottaa maata, niin ei sittekkää kasvanu muuta ku pilliääsiä ja karriaasia.
Maa piti kuivaa koko kesän. Pärnänvarret olivat rutuusia ja huanoja. Ja sitte tuli nilviääsiä ja karvamatoja, jokka söivät pärnänlehret ylähä.
Ja oli kun koko luamakuntaki olis ollu sitä häjyä suutaria vastahan, kun s’oli niin häjy sille mummalle.
Oikeen s’oli kamalaa kattuakki kun saret tuli. Aina tuli sellaanen ukonpysty, jotta suutarin maahan ei puronnu nokkuakaa, mutta mumman maan kasteli.
Ja kylän kissikki kulkivat yän aikhan pahanteos sen suutarin maalla.
Ne juaksivat matalana maantiän poikki ja airanviärtä suutarin pärnämaahan. Siälä ne kuapii ja kraapii ja pengasti niinkun häjylääset, n’otta siämenperunat oli aina ylähällä kun suutari huamaatti.
Ja suutari manas ja pärmänttäs niinku vain suutari saattaa ja taitaa. Eikä saanu yhtää pärinää syksyllä maastansa. Kyllä suutari ny katuu katkerasti pahuuttansa, mutta omiansa sillen, mitäs oli niin häjy.
YLISTARON ISÄNNÄN TÄMMI.
Oottako kuullu kuinka Ylistaros täs hiljan annettihin tämmi yhrelle isännälle?
Niinku te tiärättä, niin ny erootethan joka pitäjäs torpparia ja mökkilääsiä ittenääseksi n’otta pritaa, niinku teuvalaane sanoo.
Ylistaros s’oonki yleensä menny hyvin ja mukavasti. Isännät eivät oo pannehet vastahan ja hinnoostaki on helposti sovittu. Torppari on hommannu litran pontikkaa, s’oon yhtehöösesti ryypätty, vähä laulettu päälle ja sillä hyvä.
Mutta oli siälä yks isäntä, joka rupes panhon vastahan. Torppari ilmootti asian lautamiähelle ja lautamiäs lähti kahren viarahanmiähen kans lukhon kovaa hopiaa sille isännälle, anthon tämmiä.
Ne tulooki noukkapystyä perätyste kujaa pitkin taloohi ja emäntä sattuu uuniklasista äkkäämähän. Sekös huuti isännälle jotta:
— Sussiunakkoho tänne tuloo lautamiäs kahren miähen kans!
Isäntä hyppäs kans kattomhan jotta:
— Voi piihana sen tähre!
Hairas pärinäkellarin luukun auki, sukaasi piänintä kakaraa päähä ja hyppäs kellarihi.
Sitä kersaa se löi sitä varte, jotta se tiätääs pitää suunsa kiinni, jos kysytähän. Ei se sitä keriinny sille kersalle sanua, mutta se ymmärti sen siitä mällistä.
Kellaris sattuu sille vähä vahinkojaki, ku kaatuu emännän maitofati niskahan ja voipyttyki meni silmällensä multaha. Mutta mitäs siitä.
Lautamiäs tuli miähinensä, mutta emäntä huuti jo oves jotta:
— Ei isäntää oo kotona. S’oon mettäs rankakuarmaa hakemas.
Ja sen hyvän kans sai lautamiäs lähtiä. Mutta lupas pian tulla toiste.
Siitä nousi kova funteeri taloos, jotta pitääkö isännän lähtiä joka päivä Koppeloho päiväkuntaha vai istua loppu talvi kellaris, jottei lautamiäs rookaasi sitä tämmin kans.
Mutta mitäs ollakkaa, niin ei kulunu ku kaks päivää, ku lautamiäs paukahti taas taloon pihalle viarasten miästen kans.
Isännän ahristi juaksujalkaa tallihin, ja ovi kiinni, muttei saanu hakaha.
Lautamiäs havaatti sen ja lähti perähän.
Isännälle tuli hätä kätehe. Se aukaasi tallinluukun ja rupes tukkimhan sen kautta pihalle.
Mutta tarttuuki vattasta kiinni.
Lautamiäs aukaasi oven ja hyvän aikaa ettii ympärinsä, ennenkö se havaatti isännän jalaat ja piaksut.
Viarahat miähet vetivät kumpikin isäntää sääristä, mutta s’oli tarttunu niin lujaha, jotta sit’ei saatu irti.
— No mitäs siinä! — tuumas lautamiäs. — Lujethan sille tämmi, mutta oikialta pualen.
Ja menivät tunkiolle.
Lautamiäs luki paperista kirkkahalla äänellä sontaluukkuhu tarttunehelle isännälle jotta:
— Täten kuttuthan ja haastethan —
Ja viarahat miähet toristivat jotta tämmi tuli laillisesti annetuksi ja vastapläsiä lujetuksi, niinku laki määrää.