XI
Koroisten piispanhovissa istui Hemming herra varhaisena aamuhetkenä pienoisen avatun pergamenttikäärön ääressä. Se sisälsi muutamia pyhän Franciscuksen parhaimpia kirjoitelmia ja rukouksia, jotka viehättivät häntä enemmän kuin tuskin mitkään muut pyhien miesten kirjoista. Näistä yksinkertaisista sanoista huokui lämmittävää valoa kuin kotiliedestä, pulppusi tuoreutta kuin nurmikon lähteestä. Hemming herra ei ajatellutkaan pyrkiä samoihin ajatustuloksiin kuin vähempi veli oli tullut, hänestä vain oli nuorruttavaa vaipua tähän hartaaseen mielialaan, josta tunsi melkein kuulevansa lapsen jokellusta hyvälle isälle ja äidille.
Hänet keskeytti Amos, vanha palvelija, joka tuli kertomaan, että yöllä oli satanut lunta, ja kysymään, tahtoiko hänen armonsa ajaa reellä kaupunkiin.
Tietysti hänen armonsa tahtoi, ja uutisesta oli hän iloinen kuin lapsi. Sillä valkoinen ensi lumi valmisti hänelle aina ihanan juhlahetken, jolloin palautuivat mieleen monet armaat ajatukset nuoruuden päiviltä. Ja istuessaan siinä vahakynttiläinsä valossa hän ikäänkuin tunsi lehahtavan ympärilleen ja poveensa raikkaan lumivalkeuden, johon samalla hengähti suloinen huokaus pyhän neitsyen suusta, hänen, joka oli valkoisempi lunta, nix nive candidior.
Sillä välin oli piispan henkipalvelija vienyt voudille viestin, että hänen armonsa tahtoi ajaa reellä, ja vouti oli nostattanut aika hälinän kartanossa, jossa oli täydellinen taloutensa keittiöstä ja leipomatuvasta aina talliin ja karjanavettaan saakka, vaikka lukemattomat piispantilukset peltoineen, niittyineen olivat arentilaisten hoidossa ja samoin etäisemmät lohivedet ja metsästysmaat. Kartanossa oli väkeä erikseen kaikkia ajateltavia tehtäviä varten, olipa erityiset kotikalastajat, metsämiehet ja seppäkin. Piispalla oli myös oma kotikappalaisensa, niin isännän kuin palvelusväenkin rippi-isä, vanha isä Juhannus; olipa nelisenkymmentä asemiestäkin, jotka asuivat kivisessä tornirakennuksessa piispanlinnan itäpäässä, vaikkei Hemming herraa juuri miellyttänyt liikuskella aseväen ympäröimänä, kuten oli ollut tapana hänen sotaisemmilla edeltäjillään.
Pian oli tallirenki monien muiden palvelijain avustamana täyttänyt armollisen herransa toiveen, pian oli päärakennuksen korkeain porrasten edessä laitareki taljoineen ja turkispeitteineen, pian solakka salkokin aisoissa välkkyvin valjain. Aamuhämärän vaietessa istui kuski ja odotti kuskipukilla jutellen piharenkien kanssa, jotka lakaisivat pihalle soreita käymäteitä. Ja tuskin oli vielä aamuhämy ehtinyt hälvetä tuntumattomiin, kun piispa tuli turkeissaan ja hänet käärittiin turkispeitteihin.
Koroisten piispanhovi linnoituksineen sijaitsi korkealla, jyrkkärantaisella niemekkeellä suuren Auran ja pienen Välijoen haaranteessa. Päärakennus kohosi tämän vanhan Turunkoron lounaisella kärjellä, Aura virtaili eteläpuolella aivan seinän vieritse, jättäen sillä puolen tilaa vain muutamille suurille ritvakoivuille äkkijyrkällä partaalla, jonka alla joenuoma oli uurtautunut monien sylien syvyiseksi, ja jyrkkä penger oli sillä puolen luontaisena vallituksena joeltapäin tulevia vihollisia vastaan. Päärakennuksen pohjoispuolella oli kapeahko piha, jonka ulkorajana oli Välijoki, virtaillen sekin syvällä uomassaan; mutta aivan siinä, missä pieni Välijoki yhtyi suureen Auraan, oli kivikkokynnys, jonka yli pikku joki virtaili matalana helposti ylipäästävänä koskena, ja sen kohdalle oli kaitaa pihaa kaventamaan luotu ihmiskäsin koko korkea vallitus, jonka turvin saattoi puolustautua matalan kosken yli kahlaavia vihollisia vastaan. Kun piispa lähti korskuvan orosen vetämänä liikkeelle päärakennuksen ja mainitun pohjoisvallin välistä, sivuuttivat he ensin linnantornin, ajoivat sitten yli avarahkomman pihan, jonka oikealla puolella Auran rannalla oli pienehkö puutarha ja vasemmalla Vähäjoen pengermällä joitakin ulkorakennuksia. Mutta edessäpäin oli niemen tyvellä korkea maavalli, tornimaiset korokkeet molemmissa päissään, ja sen takana syvä vallihauta, joka aikoinaan oli ollut veden täyttämä ja eroittanut piispanlinnan saareksi. He ajoivat vallihaudan yli sillasta, joka nykyään oli laitettu kiintonaiseksi entisen nostosillan sijaan. Siihen näkyi vasemmalta Santtamarian kirkko ja oikealta Auran takaa pyhän Kaarinan kirkko, joiden kellot sunnuntaisin soivat kilvan piispanlinnan kahden puolen. Loitompaa edestäpäin näkyi jokivarresta Vanhalinna, joka valkenevassa aamussa ylentelihe korkealla kalliokukkulallaan, mihin se aikoinaan oli rakennettu etuvarustukseksi, peloikkeeksi, etteivät pakanalliset hämäläiset uskaltaisi piispanistuinta lähestyäkään. Mutta aivan vallihaudan varressa aukeni avarahko kenttä, muinoinen kauppaturu, jolle suuren Heikinmessun aikaan monet pitkämatkalaiset tahtoivat vieläkin vanhan tavan mukaan tuppautua markkinoita pitämään, vaikka kaupankäynti olikin täällä ankarasti kielletty uuden Turun eduksi.
He ajoivat halki turun ja sitten sillasta yli Marianjoen, joksi Välijokea oli kirkon mukaan alettu nimetä, ja oronen teikaroi hiljaista karkelojuoksua kohden kaupunkia. Iloikseen katseli isä Hemming tienvarsilla vilisevää nuorta lunta, joka oli pehmoista kuin villa ja turkeista katsellen tuntui yhtä lämpimältäkin. Suloista oli siinä, suuren isä Gregoriuksen kanssa, vaipua runollisiin mietteihin.
… Taivaihin, kirkkaihin taivaihin Jumalan luo kohoaa saarnamies hurskaassa mietiskelyssä, ja sieltä hän varistelee valkoiset villavaipat sieluja verhoamaan ja lämmittämään. Synti tosin saattaa kylmentää sydämen, jäähdyttää rakkauden, mutta dat nivem sicut lanam, hyvä isä tekee lumen lämpimäksi kuin villa, jos hänen armonaurinkonsa ajallisen elämän talvessa säteilee sieluun. Sellainen lämmittävä villavaippa, taivaan lammasturkki, on pyhä kirkko sieluille kylmässä pohjolassa… Etelässä ovat taivaan ihmeet toisenlaiset, saattaa keskellä kesähellettä sataa lunta niin ihmeellisellä tavalla, ettei muuta kuin vedä viiva maahan luminietoksen ääripiirteitä myöten, niin saat kauniin kirkon pohjapiirroksen…
Kaunomielisen vanhuksen vertauskuvat olivat pikemmin vaistomaisesti tunnettuja kuin selvästi ja loogillisesti ajateltuja; ne olivat joutohetken mielijohtumia, eivätkä saarnamiehen ajatuksia kaduilla ja turuilla julistettavaksi. Mutta sitä herkemmin niihin hukkui, sitä säälittävämmältä tuntui nousta reestä virkatehtäviin, kun pysähdyttiin kapitulitalon eteen. —
Iltapäivällä, kun virkatoimista alkoi päästä väljemmälle ja piispa jäi tuomiorovastin kanssa kahden, otti Henricus herra noin vain huvittavana juttuna puheeksi, että Lyder kesti oli korviaan myöten rakastunut Konradus mestarin tyttäreen. Tyttö kuulema oli taipuvainen, mutta ukko teki jyrkän pystyn.
— No, minkäpäs sille…
— Sääli kunnon poikaa!
— Näyttäköön sitten kuntonsa Konradus mestarille…
— Niin, jollei ukon ynseys ole vain rajatonta heimovihaa!
— Voihan pohjalla olla sitäkin.
— Mutta onhan päätöntä yksistään sentähden… olisihan laadullaan, jos kaksi taiteilijasukua yhtyisi yli meren. Se voisi suuresti edistää kirkkotaidetta täällä.
— Mitenkäpä se…
— Clippiatorien liike saisi täällä kotoista pohjaa, voisivatpa pian siirtää tänne koko liikkeensäkin, siksi paljon heillä siellä kotirannoillaan taitaa olla kilpailijoita —
— Ja etevämpiä!
— Meillä täällä sitä vastoin…
— On jo saksoja kylliksi ennestään, naurahti Hemming herra.
Henricus herra otti vähän itseensä, mutta ei ollut niinä miehinäänkään.
— Epäilemättä vasta silloin, kun sellainen varakas, suuri liike olisi täällä omassa maassa, alkaisi kirkkojemme taidetarve tulla tyydytetyksi. Mitäs Konradus ukko ehtii ainoan apulaisensa keralla!
Piispa vilkastui kylmäkiskoisuudestaan.
— Ai — varakkuudesta puhuen — johtuupa mieleeni, mitä Kirkkonummen vanha kirkkoherra Ernvastus kertoi, kun muutama päivä sitten kävi täällä pyhissä valmistautuakseen menemään isän luo. Kysyin häneltä, eivätkö ne halua kuvia tai muita puunleikkauksia kirkkoonsa, kun täällä on juuri asiamies. Nimen kuultuaan ukko tokaisi, etteivätkös Clippiatorit tee ylen "puisia" kuvia. "Tunnetteko sitten liikkeen?" kysäisin. Silloin hän kertoi, että Kirkkonummella oli viitisenkolmatta vuotta sitten liikuskellut kuvankauppias Räävelistä, Johannes Clippiator nimeltään. Mies ei ollut saanut kaupaksi kuviaan ja oli joutunut kiipeliin. Oli rukoillut Ernvastus herralta rahoja lainaksi, ja hän oli antanutkin markan, kun kuvasaksa oli jättänyt pantiksi pyhän Olavin kuvan ja itse asettanut sen kirkkoonkin. Mutta annahan olla, kotvan kuluttua tuli mies kivenkovaan vaatimaan kuvaansa takaisin.
— Mutta ei suinkaan nyt markalla pyhimyskuvaa —!
— Riippuu kuvan laadusta! Ja kuvahan oli muuten markan panttina… huomautti piispa terävästi.
— Eihän ole mikään ihme, jollei ota paljon rahoja mukaan, kun lähtee myymään —
— No, eipä ei. Mutta Hannus Clippiator oli vaatinut takaisin panttiaan maksamatta lainaansa. Kun sitä ei annettu, nosti hän sellaisen metakan, että hänet lopulta täytyi ajaa miesvoimin tiehensä. Jotenkuten päästyään takaisin Rääveliin, oli hän siellä nostattanut arvoisan raadin vaatimaan takaisin Olaviaan, mutta raadille kirjoitettiin miehen metelistä ja markanlainasta eikä luvattu kuvaa ilman takaisin. Siihen asia raukesi, Clippiator ei tullut kuunaan kuvaansa lunastamaan.
— Mutta Johannes Clippiator oli Räävelistä, Lyder Clippiator on
Lyypekistä! Clippiator on tietenkin samanlainen ammattinimi kuin
Pictor meidän mestarillamme, ja se saattaa olla useammillakin.
— Sitä minäkin sanoin, mutta vanha Ernvastus herra oli saanut järkkymättömäsi päähänsä, että tämä kuvasaksa on hänen velallisensa poika. Eikä se ole mahdotonta; sillä muutaman vuoden kuluttua selkkauksen jälkeen Kirkkonummella olivat espoolaiset aikoneet tilata samalta kuvasaksalta jonkin pikku tekeleen, mutta mestari olikin jo lähtenyt Räävelistä teille tietymättömille… jostakin hämärästä syystä, mitä Ernvastus herra ei muistanut…
— Ja vaikkapa olisikin tämä hänen poikansa, niin eikös tapauksesta kuulunut olevan viisikolmatta vuotta; siinä ajassa ehtii edistyä ja vaurastua.
— No, niin ehtii, ehtii kyllä, tuumi piispa.
— Eikä tietenkään köyhyydenkään tarvitse häntä välttämättä estää naimasta mestarin tytärtä.
— Ei, jos ukko suostuu! Se on heidän keskeinen asiansa.
— Minusta olisi ukkoa neuvottava kristilliseen rakkauteen niin muukalaisia kuin heimolaisiakin kohtaan.
Miksei, senhän aina voi tehdä, tuumi piispa. Mutta itse asiaan nähden on syytä olla varovainen.
Samassa saapui Lyder kesti liukeasti kumarrellen.
— Olen puhunut asiasta hänen armolleenkin, virkahti rovasti hänelle salavihkaa.
— Ja hän…?
— Kaikki hyvin.
Lyder kestillä oli hänen armolleen muutakin asiaa. Hurskain ja imartelevin sanoin pyysi hän piispalle lahjoittaa madonnan, jonka oli tuonut mukanaan.
Piispa kiitti, toivotti lahjan koituvan antajalleen siunaukseksi ja lupasi toimittaa sen johonkin hiippakuntansa maalaiskirkkoon, mihin seurakunta ei jaksanut sellaista kustantaa.
Mutta sitten Lyder kesti siirtyi toiseen hieman pulmallisempaan asiaan.
— Teidän armonne, alotti hän, — lähtiessäni en luonnollisesti aavistanut, että talvi tapaa näin aikaisin ja salpaa minut tänne kevääseen. Olin varautunut vain lyhyelle matkalle, ja nyt en oikein tiedä… katsoin sopivimmin voivani teidän armollenne mainita pulani…
— Onko rahoista kysymys?
— Niin, pikku lainasta… jos…
— Kuinka suuresta?
— Vaikkapa viitisenkymmentä markkaa…
— Ohoh! virkahti piispa ylen toimessaan.
— Arvattavasti tulee erikoisia menojakin, jos kerran teidän armonne…
Henricus herra iski varoittavasti silmää.
— Tuota… jos teidän armonne suvaitsee olla niin suosiollinen…
— Tuleepa mieleeni, virkahti piispa… onko isänne ennen asunut
Räävelissä?
Kesti oli kuin puusta pudonnut. Mutta hän putosi kuin kissa käpälilleen. Kylmällä keveydellä virkahti hän ikäänkuin ohi mennen:
— Kyllä hän on ollut… mutta muuttanut Lyypekkiin jo alun kolmattakymmentä vuotta sitten, minun vielä pienenä ollessani…
— Sitten hän on aikoinaan sieltäkäsin liikkunut hiippakunnassani kuvien kaupalla. Miksi hän muutti Lyypekkiin?
— Sitä en tiedä niin tarkoin… ensimäinen muistoni elämässäni on,
että äitini voi pahoin merimatkalla… merikipeänä oli tietenkin.
Mutta isä lienee ollut opin teillä Kölnissä ja siltä tieltä jäänyt
Lyypekkiin…
Piispa nyökäytti vain päätänsä ja tuumi sitten:
— Mitä pulaanne tulee, johtuu mieleeni apukeino. Taivassalon kirkonvanhin Mielivalta, Särkilahden isäntä, kysyi minulta taannoin, enkö tietäisi miestä, joka laittaisi heille lehteriaidakkeen. Sikäläisellä kirkkoherralla on tapana sunnuntaisin tulkita evankeliumia seurakuntalaisilleen, ja tätä toimitusta juhlistaakseen hän haluaisi kirkkoon kuorilehterin.
— Ah, samoin kuin kotikaupunkini ihanassa Mariankirkossa! huudahti
Lyder kesti.
— Niin. Kerroin kerran Taivassalon kirkkoherralle, että sellaisia on saksalasten kirkoissa, ja nyt haluavat ne laittaa lehterin, tietenkin samalla tavoin kuorin etuosan poikki. Heillä vain ei ole ketään, joka laittaisi taideleikkauksin koristellun aidakkeen lehterin eteen.
— Onko se kaukana?
— Jäitse lienee kuutisen, seitsemisen peninkulmaa.
— Oh, eikö aidaketta voisi laittaa täällä? kysäisi Lyder kesti kauhuissaan.
— Tulisihan hankalaksi kuletus, ja vaikeaa on ruveta laittamaan työpajaa kaluineen niin vähän tähden; Särkilahdessa lienee melkein kaikki mitä tarvitaan.
Lyder kestin mieli näytti aivan kulkevan kulossa.
— Niin, muuta keinoa en tiedä, virkahti piispa ja teki eleen, joka ilmaisi puhuttelun päättyneen.
Pää painuksissa teki kesti lähtöä, ja tuomiorovasti lähti mukaan. Hän tahtoi heti koettaa, eikö hänkään pystyisi ukon karrikkaa taivuttamaan.
Napaturunkadun päässä he erosivat, sillä rovasti tahtoi suorittaa puhemiestehtävänsä ilman sulhasta.
— Pää pystyyn vaan! sanoi hän rohkaisevasti, nuorelle ystävälleen.
— Toivottavasti tästä pian tulee kihlajaiset ja häät!
— Mutta kuinka voin aivan ilman rahoja… virkahti sulhanen samalla kertaa toivehikkaana ja surkeissaan.
— Voinhan vaikka minäkin auttaa kihlojen hankinnassa, kun kerran niin pitkälle päästään.
— Kihlathan minulla jo olisikin, mutta aina sitä sulhasmies…
— No, tottapahan katsotaan!
— Ja sitten kauas salolle…
— Hehe, pois morsiamensa mailtakin! nauroi leveäpää. Kenties voisitte Konradus mestarin kanssa työskennellä yhdessä. No, näkemiin!
Henricus rovasti poikkesi Napaturunkadulle ja Lyder kesti kiersi kirkkotarhan itäpäitse Helye Kuterin taloa kohden.
XII
Konradus mestarin tuvassa aivan ällistyttiin, kun Henricus herra kumaraisillaan kömpi matalasta ovesta sisään. Sillä ennen ei tämä nykyinen tuomiorovasti ollut siellä näyttäytynyt.
Anni istui käsityönsä ääressä kiukaan kupeella, mutta hänen kasvonsa näyttivät hieman kalvenneen. Monia mietteitä oli varmaan Anukin hautonut mielessään, sillä hänen kasvoillaan oli synkähkön sureksiva vivahdus ja ne näyttivät ikäänkuin miehistyneen. Hän oli alkanut vuoleksia uuden puupölkkynsä päätä, veisteltyään sen ensin kirveellä, niin että siitä saattoi aavistaa vähänkuin naisvartalon häämötystä.
Ukko itse oli saanut ristiinnaulittunsa valmiiksi ja pahloi aivan kuin uuden nuoruuden innolla koivun tyveä, jonka sisällä piili hänen armonsa tilaama Sigfrid pyhimys. Kuta utakammin hän veisti, sitä lähemmäksi hänen sydäntään tuntuivat tulevan entiset rakkaat pyhimykset, jotka, varsinkin hymyilevä neitsyt-äiti, olivat tuntuneet olevan hänestä niin loitolla, että hän saattoi antaa niille muodon ainoastaan nuoren oppilaansa välityksellä, opettamalla tälle taiteensa tekotavan. Nyt häämöttivät jälleen pyhimykset hänen mielikuvituksessaan pyhässä ylevyydessään ja niiden jumalaista sopusointua katsellessaan tunsi hän sydämensä sulavan muinaiseen tyyneen suopeuteen tavallisia syntisiä ihmisiäkin kohtaan.
Kunnioittavasti, vaikkakin vähän vierastavan jäykästi vastasi hän Henricus herran tervehdykseen ja suhahti tyttärelleen, että tämä toisi olutta hopeahaarikalla.
— Eipä ole, virkkoi ukko sitten, eipä ole ennen rovasti suonut majallemme sitä kunniaa. Elavus rovasti ja Henrik lehtori, pyhä neitsyt heidän sielujaan hoivatkoon, pistivät täällä aikoinaan moneksi pakinaksi olvihaarikan ääressä.
Henricus rovasti myhäili suopeasti.
Anni toi olutta, eikä Henricus herra sitä suinkaan kaatanut suunsa sivuitse.
Mutta ei hän sittenkään alkanut rattoisasti tarinoida, kuten entinen juttelias Elavus rovasti, vaan alotti juhlallisen opetuspuheen. Se alkoi siitä, miten autuasta oli yleensä, että ristiveljet ja sisaret, tekemättä eroa kreikkalaisen ja roomalaisen välillä, sulassa sovinnossa ja rakkaudessa elivät. Ajassa ja iankaikkisuudessa oli siitä siunaus koituva, ajassa, koska silloin saattoi odottaa apua ja tukea niiltä, jotka olivat lähellä, ja niiltä, jotka merien takana olivat…
Siitä rovasti joutui saarnansa varsinaiseen tekstiin ja selitti sanankuulijalleen kaikki ajateltavat siunaukset siitä, että hän saksalaisen kuvamestarin pojalle tyttärensä naittaisi, selitti niin juhlallisella messunuotilla, ettei Konradus ukko saanut lainkaan suunvuoroa. Mutta yrmeänä ja kärsimättömänä hän kuunteli.
Sitten rovasti palasi jälleen voitelemaan ukkoa perinpohjin sanan rieskalla. Ja niissä asioissa mestari uskollisena kirkon poikana oli altis kuuntelemaan ilman penseyttä. Hänen yrmeytensä lauhtui vähitellen, eikä kärsimättömyys palannut ennalleen sittenkään, kun rovasti sananvalossa osoitti hänelle sormellaan, että hänen oli naitettava tyttärensä saksalle. Otsa vetäytyi vain huolekkaihin, ei tuimiin kurttuihin.
— Hengellinen isä, tuumi ukko alakuloisena, vihdoin suunvuoroa saatuaan, — enimmän minua arveluttaa se, etten tunne koko miestä vähintäkään. Olen nähnyt hänet jonkun kerran kekkaloimassa, mutta en tiedä mitään enempää.
— Minä olen kuullut hänestä ja hänen vanhemmistaan syrjäisiltäkin.
— Keneltä?
Rovasti mainitsi hänen armonsa piispan ja kirkkoherra Ernvastuksen ja lisäsi:
— Voitte muuten uskoa, kun vakuutan, että minusta hän on kunnon nuori mies.
— Hohoi, huokasi vanhus. — Elämäni toivo ja valo on ollut siitä päivin, kun hirmusurma vei rakkaan Kerttuni ja ainoan poikani, että näkisin tyttäreni, silmäteräni, onnellisena elävän sen nuorukaisen kanssa, jonka pyhä äiti niin ihmeellisellä tavalla minulle antoi poikani sijaan. Onko minun nyt tästäkin ainoasta lohdutuksestani luovuttava?
— Synnillistä, huomautti rovasti vakavasti, sinun on ajatella ainoastaan itseäsi. Tyttäresi onni sen rinnalla, jota hän rakastaa, on lopulta itsellesikin iloksi ja siunaukseksi koituva.
— Mutta rakastaako hän sitten kestiä? kysäisi ukko topakasti. Ja samalla hänen silmissään näkyi valoisa vilahdus, ikäänkuin niihin olisi viimeinen toivonsäde pilkahtanut.
— Niin, kysykäämme häneltä!
— Kuules, Anni, riensi ukko kysymään kärkkäästi ja hätiköiden, ikäänkuin olisi seissut tulisilla hiilillä. — Tahdotko sinä ottaa kasvintoverisi vai tuon kirotun saksan?
Anni seisoi tuskallisin ilmein lattiaan katsoen.
— Annahan kun minä kysyn, määräsi rovasti. Anni, Konradus mestarin tytär, tahdotko puolisoksesi tämän Hamunduksen, isäsi kasvatin?
Anni vilkaisi arasti Anuun ja loi silmänsä maahan.
— Vai tahdotko Lyder Clippiatorin, lyypekkiläisen kestin?
Anni hypelöi punastellen esiliinaansa.
— Vastaa nyt, tahdotko heistä jommankumman!
— Tahtoisinhan minä, virkkoi Anni ujosti.
— Anunko? ehätti isäukko kysymään.
Anni katsoi häneen katuvasti ja rukoillen.
— Lyderinkö? kysyi rovasti.
— Niin.
Pieni sana tuli vain kuin kuiskaten hänen huuliltaan, ja samalla näyttivät huulet vaalenevan. Mutta heti kohta lehahti heleä puna hänen poskilleen.
Anu oli koko ajan seissut madonnatekeleensä ääressä, väliin ollen ryhtyvinään vuolemaan, mutta taasen unehtuen kuuntelemaan. Mikä hänelle nyt lienee tullut, mutta hän ei näyttänyt voivan kauemmin olla huoneessa. Hän tökkäsi vuolupuukkonsa madonnan kylkeen ja meni pihalle kalpein kasvoin.
Anni nyyhkytti nähdessään hänen menevän niin raskain askelin.
Konradus mestari seisoi tuokion kuin ampujaisen saaneena… tuokion vain. Sitten kääkersi hän tavattoman kiireissään veistoksensa ääreen ja tarttui kirveeseensä. Mutta hän veisti puusta vain yhden ainoan pilkkeen. Sitten heitti hän kirveensä lattialle ja seisoi rovastin edessä allapäin, ikäänkuin odottaen, mitä nyt oli tuleva.
— Konradus mestari, puhui rovasti entistään paljon lauhkeammin, — en muista tavanneeni toista avioparia, josta öisin nähnyt ja kuullut niin pelkkää hyvää ja ilahuttavaa kuin sinusta ja manallemenneestä vaimostasi. Varmaankin se sopu ja rakkaus, joka elämäänne kaunisti, oli teille siunattu sentähden, että sitä hellää kuiskausta, jonka pyhä neitsyt herättää niiden sydämissä, jotka taivahinen isä on toisilleen määrännyt, liittoanne solmitessanne kuulleet ja noudattaneet olitte. Valaiskoon hän sydäntäsi nyt, että lapsellesikin, sallimalla hänen kuulla sydämensä kuiskausta, saman onnellisen elämän soisit ja valmistaisit.
Nyt vasta leveäpää rovasti oli tavannut oikean sävelen. Vanha mestari, itse Konradus ukon häkkyrä, nyyhkytti! Ja silloin hän oli voitettu.
— Ottakoon Anni sitten hänet! puuskahti ukko. — Ota hänet! virkkoi hän viihdyttäen vetistelevälle tyttärelleen.
— Siis ei muuta kuin häitä valmistamaan! sanoi rovasti myhäillen ja lähtevän näköisenä.
Mutta se ajatus sai vielä ukon punomaan päätään.
— Ne kumminkin on lykättävä tältä talvelta, ärähti hän.
— Miksi? Eiköhän asia ole paras järjestää pikimiten, kun nuori mies kerran on tänne talvehtunut. Hänestä epäilemättä olisi teille hyvää apua.
Tämä viimeinen tuuma näytti ukon mielestä tuovan kestin aivan liian lähelle.
— Ainakaan toistaiseksi, sanotaan nyt vaikka tuonne kevään korville, ei asiassa ryhdytä mihinkään sen enempään, sanoi hän niin päättävästi, että rovastista näytti turhalta yrittääkään ukkoa järkyttää.
— Kuten tahdotte, vastasi hän.
— Ja sillävälin saavat he tavata toisiaan korkeintaan kerran viikossa täällä näkyvissäni.
— Ah, virkkoi rovasti — muistin aikaan. Lyder kesti on saanut muutaman tilauksen, ja eikö hän voisi työskennellä täällä teidän työpajassanne?
— Ei, vastasi Konradus ukko tuimasti.
— No, jollei sovi… Herran haltuun sitten!
Anu palasi kohta rovastin mentyä. Anniin heitti hän niin surullisen katseen, että tyttö purskahti uuteen itkun puuskaan. Konradus ukko osoitti Anulle katsein ja elein niin suurta hellyyttä, ettei hän koskaan ennen ollut kasvatilleen sellaista osoittanut. Tyttärensä ukko näytti aivan unhottaneen itkuineen päivineen. —
Lyder kesti oli niin levottomalla jännityksellä odottanut rovastin palaamista vierailultaan, ettei ollut voinut mennä majapaikkaansa, vaan oli palannut Kirkkoturulle kävelemään ja odottelemaan. Henricus herran palattua menivät he yhdessä tämän asuntoon, ja kestin kasvot olivat yhtenä ainoana kysymysmerkkinä.
— Ukko suostui.
— Ah!
— Mutta häitä ei hän suostu viettämään ennen kevättä.
— Ah!
Mitä kaikkea yksi pikkuinen "ah" voikaan ilmaista! Se helähti ensin kuin taivaan hopeakello, sitten kumahti tukehtuneena kuin umpeenluodusta haudasta.
— Kenties jo kevättalvella, lievensi rovasti.
Ei tämäkään näyttänyt Lyder kestiä paljon lohduttavan.
— Ja nyt luulen, että on paras lähteä Taivassaloon kuoriaidaketta laittamaan.
— Oh!
— Työssä parhaiten kuluu talvikin.
— Eikös hänen työpajassaan…
— Ei. Niin, ettei ole muuta keinoa, virkkoi leveäpää rovasti päättävästi.
Lyder kestin lähdettyä tuli Henricus rovasti ajatelleeksi, että hän oli tavallaan mennyt pappissanallaan takaukseen suosikistaan, ja se häntä näin jälkeenpäin alkoi hieman arveluttaa.
… Hänhän oikeastaan tiesi niin vähän koko miehestä, eikä se vähäkään ollut erittäin suosittelevaa. Juttu voi, jos se päättyisi jollakin tavoin hullusti, alentaa piispan silmissä hänen arvoaan, olla haitaksi hänen pappisuralleen… kenties laimentaisi virkaveljien kannatusta piispanvaalissakin. Ukon visapäälle kenties tuli sanotuksi liikoja… mutta eihän se tulle muiden tietoon! Oli kuitenkin hyvä saada selvyyttä itse asiaan.
Hänen mieleensä muistui rääveliläinen Herman Hamer, ja hän lähetti nuorta saksaa noutamaan.
Herman saksa tiesi yhtä ja toista, tiesipä vähän aina isoisästä alkaen. Hän oli ollut kilpiseppä ja suuri noita ja puoskari, usein yökaudet temppuillut pajassaan. Kaamein mielin oli Herman kuullut lapsena tarinoita hänestä, ja mikä virolainen tai lättiläinen hän kuului olleen kansallisuudeltaanko.
Johannes Clippiatorin oli Herman nähnytkin poikasena ollessaan. Saksalaistunut nuori mies oli omin päin opetellut puukuvia ja koristeita vuolemaan. Mutta huonoiksi niitä moitittiin, ja naituaan oli hän suuressa köyhyydessä. Lopulta oli lähtenyt lipettiin, mitä lie pillojaan paennut, ja vaimonsa oli jättänyt kerjäämään pikku poikansa keralla. Muutamien vuosien kuluttua oli muuan Räävelin porvari yhyttänyt miehen Lyypekissä. Siitä tiedon saatuaan lähti vaimo jälkeen… eikä Herman saksa tiennyt sen enempää.
Hämäriksi jäivät Henricus herralle perheen myöhemmät vaiheet. Lyypekkiläisiä kestejäkin saattoi tulla vasta keväällä, ja kotisaksat olivat enimmäkseen Räävelistä ja Danzigista kotoisin. Vihdoin muisti hän perheen, joka taisi olla Lyypekistä, ja hän oli perheen rippi-isäkin. Hän lähti sinne ja kysäisi ohimennen Clippiatoreista.
Kyllä Lyypekissä oli ollut senniminen kuvanvuolija, ja oli hänellä muutamia oppilaita ja sällejäkin työssä. Pojan oli saksa myös nähnyt mieheksi varttumaisillaan, ja oli poika jo silloin liikuskellut pyhimyskuvien kaupoilla. Saksa oli muuttanut tänne jo kymmenisen vuotta sitten eikä tiennyt perheestä enemmän hyvää kuin pahaakaan.
Henricus herra rauhoittui. Nähtävästi olivat nuhteetonta väkeä, koskei heistä tietty sen erikoisempaa.
XIII
… Kirottuja karilaita, rosohonkia molemmat! Toinen ojentaa oksakarahkansa tanaan, ettei pääse lähelle miltään puolelta — toinen tökkää koukkuoksansa takinkaulukseen, ei hellitä helpolla, ei kovalla! Toinen karkoittaa luotaan, toinen kietoo kahleihinsa, — muuten samanlaisia karilaita, rosohonkia molemmat!
… Mielivalta vai mikä meluvalta tämä on jo nimeltäänkin! Otti jo ennen joulua rekeensä Turusta ja vei, tänne toi. Eikä auta mikään, vaikka tahtoisi jo parin päivän perästä lähteä tiehensä. Ei anna kyytiä itse, eivät toisetkaan, liittoutuneet ovat yhteen juoneen! Vaikka sitten tahtoisi vain käydä kaupungissa, eivät ota rekeensä mennessään Heikinmessuunsa, muka pyhimyksensä juhlaan… ei pääse koko talvena paikaltaan pikahtamaan, vaikka siihen pakahtuisi!
… Mutta nyt, nyt on jo työ päätöksessään, veistot ja vuolut. Viimeiset maalivedot vain ja sitten matkalle! Kuuli ukko Mielivalta sen jo tänä aamuna. Mutta silloin alkaa vedellä, että oisi muka laitettava sekkomaalauksia heidän kirkkonsa kattoon — kirkossa, jossa päivisinkin on niin kylmä, ettei sivellin pysyisi kädessä, ja öisin maali aivan jäätyisi! Sai ukon karrikka sentään järkensä kouraansa. Mutta silloin alkaa nauraa vornottaa, että olisi muka vielä vaivaisukko laitettava heidän kirkkonsa ovenpieleen! Totta hän ei sillä tainnut tarkoittaa, mutta törkeää se oli leikiksikin. Kohdella lyypeekkiläistä kestiä kuten mitäkin renkiään! Pian täältä toki pääsee, täytyy päästä!
… Ihmeellinen maa näin keväällä! Valoa, sulaa valoa vain! Lumivalkoinen maa ja sinivalkoinen taivas ui huikaisevassa säteilyssä! Ja se herättää mielessä sellaisen kaihonydön, että aivan pakahtuu, kun ei pääse paikoiltaan…
… Mutta pian täytyy päästä!
Ja levottomin, hätiköivin vedoin siveli Lyder kesti Taivassalon kuoriaidaketta Särkilahden suuressa pirtissä.
Sillä kuoriaidake, melkein talven työ, oli vihdoin valmis. Paikoillaan oli paneloitus: keskimäinen leveä ruutu, jossa oli kaunis läpileikattu ruusuke, minkä kohdalla pappi tulisi seisomaan evankeliumia tulkitessaan, ja sen molemmin puolin kapeammat lehtikoristeiset ruudut, paikoillaan olivat nydepilarit ja listat, joissa kiemurtelivat lehtivanat molemmin puolin kaareutuvine korulehtineen. Maalauskin oli päättymäisillään.
Ja illalla hän vihdoin sai tilinsä ja unettoman yön jälkeen aamulla kyydin kaupunkiin.
Kieriä jäitä ja lumisia maita Turkua kohden, häikäisevässä valotulvassa, johon aivan tunsi häipyvänsä, maaliskuun lumipaisteessa! Turkua kohden veti veren polttava ytö, mieli uneksi huumaavista häistä — ja samalla vihlaisi niin kipeän arasti sydäntä…
Vihdoinkin!
Tuomiorovasti Henricus Hartmanni oli heidät vihkinyt kirkossa,
Konradus mestarin tyttären ja Lyder kestin.
Konradus ukko oli toivonut piispan itsensä toimittavan pyhän sakramentin, mutta hänen armonsa makasi Koroisten piispanhovissa sairaana, vuoteen omana.
Vihinnän jälkeen oli muutamia vieraita kutsuttu yksinkertaiselle aterialle Konradus mestarin tupaan. Saksoja siellä ei ollut muita kuin sulhanen ja Henricus herra, vihkipappi, joka hänkin oli suvainnut tulla hääateriaa ja siihen kuuluvia oluvia läsnäolollaan kunnioittamaan. Olipa läsnä toinenkin hengenmies, tuomiokirkon vanha suntio, "dominus Henzsus", joka, vaikka oli itseään Konradus ukkoa vanhempi, vielä pysyi pystyssä muistomerkkinä vanhoilta hyviltä ajoilta. Ruotsalaissyntyisiä porvareita oli pari, toimitarmoinen Vibrud Kortuma, kuten häntä nimettiin, vaikka hänen nimensä oli oikeastaan Korttumme, ja vanha Lasse Visthus, joka kotikielessä sai nimen Vistikka. Suomalaisista häävieraista oli huomattavin vakaa vanha porvari Tuomas Pilvinen. Läsnä olivat myös veljekset Hennikka ja Juhani, porvaristuneet Luokkinaisten pojat Liedosta; Hennikkaa olivat Turun suomalaiset porvarit koettaneet saada raatimiehekseenkin, mutta eivät vielä onnistuneet. Maalaissyntyä oli myös porvari Mikko Halikkolainen, kuten nimikin kieli. Samoin Leinäpään kolme poikaa, joista vanhin Henrik oli tahtonut komeilla vähemmän nurmentuoksuisella, enemmän porvarillisella nimellä, mutta hänelle ei kelvannut Sarka, vaan "Watmal" oli hienompi; molempain nuorempain sukunimi merkittiin herrojen papereihin "af Lennepe". Arno, nuorin Leinäpään veljeksistä, oli muuten aikeissa muuttaa Lyypekkiin, tuumien, että siellä kenties oli vähemmän saksojen jaloissa kuin täällä kotona. Käsityöläisiä oli räätäli Uolevi Liinaharja, seppä Lari Uskinen ja köydenpunoja Jaakko Kusto. Ainoa maalainen oli Konradus ukon päreenkiskoja, isäntä Antero Mukonen Marian pitäjästä, ja hänellä oli reposa emäntänsä mukanaan. Useimmat porvaritkin olivat perheineen.
Erillään muista häävieraista, ainoastaan heidän katseltavinaan, seisoi kaksi: tuomiokirkon pyhä Sigfrid ja Santtamarian kirkon uusi madonna, jotka molemmat olivat parahiksi häihin saaneet lopullisen asunsa.
Jylisevän synkkänä kuin Herran viha seisoi tuvan perällä Olavi Sylikuninkaan kastaja, Göötinmaan apostoli, riiputtaen käsissään molempien toveriensa vertavuotavia päitä, jotka pakanat olivat katkaisseet. Niin tuiman oli Konradus ukko luonut ilmeen pyhälle Sigfridille, ettei outo saattanut otaksua muuta kuin että hän oli teloittanut pari vainolaistaan ja kantoi niiden päitä voitonmerkkinään.
Vieressä seisoi nuoren Anun viimeisin taideteos. Ei pyhä neitsyt ollut suurin muuttanut muotoaan, helposti sen tunsi saman nuoren mestarin sielunluomaksi kuin edellisenkin, joka oli jo syystalvella viety Perniöön. Oli punervilla huulilla pyhä hymykin, mutta ei se ollut sama kevätsäteinen, utuisen sävelsointuinen hymy kuin ennen. Sen kevätkaiho oli lientynyt syväksi sydänsuruksi, ja tämän elämänsurun teki vieno hymynhäivähdys niin sydäntäsärkeväksi, ettei häävieraista monikaan voinut sitä katsella kostumattomin silmin. Tämä ihmeellinen suruhymy antoi pyhän äidin kasvoille niin suuren inhimillisen pyhyyden, että sitä nähdessään olisi heltynyt hartauteen pakanakin, joka ei hänen taivahisesta pyhyydestään mitään tiennyt.
Tämä sureva pyhä neitsyt oli morsiamen muotokuva, kalpean morsiamen, jonka häitä vietettiin. Sen näki jokainen, ja jokaisen silmissä tuntui kuvasta leviävän ikäänkuin suruhuntu morsiamen ympärille. Ja se painoi niin häävierasten mieltä, että luuli pikemmin hautajaisissa olevansa, eivätkä hääpöydän oluetkaan jaksaneet iloa maasta irroittaa.
Sulhanen itse istui morsiamen rinnalla kaamean kalpeana.
Intohimon hehku oli hänet tuonut tähän hetkeen, ja tähän hehkuvaloon ei ympäröivästä pimeydestä ollut näkynyt muuta kuin hääyön huumat, jotka hänellä nyt olivat edessään. Mutta nyt näki hän keskeltä pimeää salamain valaiseman kuvan: ennen vihityn vaimonsa kaukana kotirannoilla. Ja hänet valtasi kamala onnettomuuden aavistus, joka huimasi hänen päätänsä, niin että hän tuskin pysyi istuallaan. Maailma tuntui kuin pyörivän hänen ympärillään ja hän tunsi ikäänkuin vaipuvansa pohjattomaan kuiluun. Hän tunsi, että oli tuleva, että täytyi tulla jotakin, joka tuhoaa kaiken.
Ja kun pihaan ajoi hevonen helisevin kulkusin, tunsi hän, että se tuli nyt. Ja kun porstuasta kuuluivat kiirehtivät askelet ja ovi aukeni, tunsi hän katsomattakin kaamealla varmuudella, jäätävällä tyyneydellä, mitä oli tuleva.
Hän katsoi ja horjahti. Sillä hän näki edessään miehen isänsä liikkeestä.
Hän ponnahti pystyyn ja oli parilla askeleella miehen edessä.
— Miten sinä tulit?
— Laiva laski Hankoniemeen, kun ei päässyt tänne. Sieltä tulin hevoskyydillä.
— Mitä… mitä varten? kysäisi sulhanen kiihkoissaan, mutta alkoi samassa vaistomaisesti vetää sanantuojaa pihalle.
— Vaimosi oli kuolemaisillaan ja…
Kesti karjaisi ja iski noutajaansa vasten suuta.
Mutta samalla hän ryntäsi pihalle heittäen oven selälleen.
— Tule pian! huusi hän.
Hän juoksi rekeen. Sanantuoja ehti hädintuskin jälestä, kun kuului ruoskan läiskähdys ja reki kiiti pois kilisevin kulkusin.
Hääväki oli niin tyrmistynyt, ettei kukaan tullut kääntäneeksi kättänsäkään ennenkuin kulkuset olivat loitonneet kuulumattomiin.
Useimmat tulivat tänä kohtalokkaana hetkenä ensiksi ajatelleeksi, miten sanantuoja oli tullut. Tietysti oli lyypekkiläinen laiva lähtenyt liian aikaisin, tuntematta, milloin Turun saariston jäät lähtevät. Niin oli tapahtunut väliin ennenkin, ja laivojen oli täytynyt mennä Hankoniemeen lastineen.
Vasta vähitellen alkoi häävieraille oikein selvitä, mikä kauhuntapaus oli tapahtunut, kauheampi kuin mikään immenraiskaus.
Oli jotakin tavallista, että kestit täällä vieraassa maassa pettivät ja raiskasivat neitoja. Monet laulutkin siitä liikkuivat kansan suussa. Mutta tässä oli tapahtunut rikos pyhää henkeä vastaan: sakramentin häväistys.
Ja hääväki istui kuin halvautuneena hääpöydän ympärillä.
Vähitellen kääntyivät yhä useammat silmät tuomiorovastiin, joka istui pöydän päässä tuhkanharmain kasvoin. Katseet kääntyivät häneen kysyen, selitystä vaatien.
… Hän oli vihkinyt. Millä nojalla?
Konradus ukko käänsi häneen tuiman, kiiluvan katseensa.
… Hän oli kestin puolesta pauhannut. Millä nojalla?
Ja ukon edessä pöydällä oli hänen vuolupuukkonsa, jota hän käytti aterioidessaan, kun kaikki muut veitset oli luovutettu häävieraille.
Vihdoin rovasti alkoi liikahdella muumiomaisesta jähmetyksestään. Hän nousi ja teki lähtöä.
— Kukapa, alotti hän tapaillen sanojaan, — kukapa tätä aavisti; ei hänen armonsakaan — sillä hänen ylevyytensä toivomuksesta — —
— Valehtelet! pääsi Konradus ukolta silmittömän vihastuksen karjaus. Ja ennenkun kukaan oli ehtinyt käsittää mitä tapahtui, oli hän siepannut vuolupuukkonsa ja iskenyt vihkipappia kylkeen.
Niinkuin harmaan sumun läpi näki hän, että leveäpää rovasti retkahti takaisin olkatuoliin. Hän ei tuntenut sääliä, ei katumusta, ei pelkoa. Hänen mieleensä välähti yhtäkkiä, että toinen pahantekijä pääsee pakoon, vaikka pääsyyllinen oli saanutkin rangaistuksensa.
Hän nousi, tyynesti, mutta tuiterasti. Hän kääkersi pihalle ja alkoi juosta mutkikkaita katuja sinnepäin, mistä rannikkotie vei Mätäjärven ja Hirsipuumäen ohi Hankoniemeen päin.
Anni oli ylkänsä paettua istunut kuin jäätyneenä. Isänsä teon nähtyään kaatui hän lattialle tainnoksiin. Anu riensi häntä hoivaamaan.
Henricus rovasti oli horjahtanut tuolille painaen kylkeään kädellään. Hän loi Henzsus suntioon puoleksi rukoilevan, puoleksi käskevän katseen.
— Luostarista — yrtintuntija —
Dominus Henzsus, vanha, vapiseva ukko, lähetti nuoren Arno Leinäpään, että apu joutuisi pikemmin.
Samassa tuli hän muistaneeksi, että sulhanen oli lähtenyt pakoon. Hän huusi vavahtelevin leuvoin:
— Kiinni hänet, ottakaa kiinni sakramentin häväisijä!
Henricus herra kuuli sen ja loi suntioon avuttoman kiukun katseen.
— Kiinni… mur… haaja! ähkyi hän.
Mutta sitä tuskin kuuli dominus Henzsuskaan.
Sillä hääväki oli noussut ykskaks jalkeille, ja hälisten alkoivat kaikki juosta Helye Kuterin talolle, missä kestin tiedettiin majaa pitäneen.
Ja kun nuori Arno Leinäpää palasi luostarista vanhan isä Andreaan keralla, näkivät he hääväen pitävän pikku rähäkkää Kuterin talon edustalla, vaatien sieltä kestiä käsiinsä.
Vanha isä Andreas tuskin loi katsettakaan hälisevään väkijoukkoon. Hän oli kiintynyt miettimään ihmeellistä elämänongelmaa. Hän oli kuullut noutajalta, että haavoittunut oli Henricus rovasti, sama mies, joka kolmattakymmentä vuotta sitten oli julistanut seurakuntansa kirkonkiroihin ja rettelöiden ja räiskäen kieltänyt lakon aikana hänetkin harjoittamasta sielunhoitoa alueellaan. Ihmeellisesti kaitselmus kutsui nyt juuri hänet Sääksmäen entisen kirkkoherran henkeä pelastamaan. Ja hän tunsi melkein vahingoniloa rientäessään apuun.
Ehdittyään Konradus mestarin tupaan tutki hän haavan. Se ei ollut vaarallinen, sillä veitsi oli viiltänyt vain kylkiluiden päällitse. Ja kun isä Andreas oli huolellisesti sitonut haavan, ei enää ollut vaaraa verenvuodostakaan.
Henricus herra olisi saattanut kävelläkin, mutta varovaisuuden vuoksi kannettiin hänet asuntoonsa piispantalon ylikertaan. —
Samana iltana astuivat oikeudenpalvelijat Konradus mestarin tupaan.
He olivat tulleet sen asukkaita häätämään.
— Pyhä neitsyt, onko piispa…? pääsi Anulta.
— Hänen armonsa on sairaana ja silloin on tuomiorovasti hänen sijaisenaan. Hän on antanut häätökäskyn.
— Mutta isä —? pääsi Annilta.
— Häntä etsitään.
Anu ja Anni saivat tuskin aikaa heittää päällysvaatteensa ylleen.
Kasvintoveriinsa nojaten laahautui Anni kadulle.
Ilta pimeni ja yö oli kylmä.
XIV
Yötä päivää, ponnistaen voimansa viimeisiin, riensi ja rehki Konradus mestari Kyminpäätä eli Hankonientä kohden.
Vihdoin saapui hän sinne illan suussa, uupumuksesta ja nälästä nääntymäisillään.
Hän kysyi saksanlaivaa kalamiehiltä, jotka tapasi kylän rannassa.
Olihan siellä sellainen ollut ja purkanut lastinsa. Laivan mukana tullut kisälli oli Turusta noutanut sinne talvehtuneen kestin, jonka vaimo kuului kotona sairastavan kuolemaisillaan. Kesti oli noutajansa kera saapunut parahiksi laivan lähtöön.
Vanhus laahusti vielä kappaleen rantaa pitkin. Metsäiselle rannalle, missä merituuli hongissa hohisi, nyykistyi hän kevätpäivän ja merenhengen paljastamille rantakiville, joiden vierteellä meren aallot huuhtelivat onttoa kivien varassa köngöttävää jääkoppaa. Siihen vaipui hän haudansikeään uupumuksen uneen.
Mutta ilma pimeni pimenemistään, yön synkeyttäkin synkemmäksi. Sillä taivas vetäytyi sysimustaan pilveen, ukkospilveen kevättalven yönä. Sysimustaksi synkeni yö ja yöstä kuului meren kiihtyvä kohina.
Keskeltä kohinan ja sysimustan synkeyden näkyi välähdys, jota seurasi räjähdys. Sitten leimahti kirkkaammin, ja seurasi väkevämpi jyrähdys. Kolmannella kertaa läikähtäen läikähti valoisa päivä sysimustaan yöhön, ja sitten seurasi järähdys ja jyrinä, niinkuin maailma olisi raunioiksi luhistunut.
Siihen ukko heräsi, kohotti päätänsä ja katsoi.
… Ukkonen talvella, kesällä halla, oli hänen ensi ajatuksensa.
Mutta samassa kiintyi hänen koko mielensä myrskyn riuhdontaan puissa ja aaltojen ärjyntään. Ja salamat välkkyivät yössä ristiin rastiin, valaisten vaahtopäät hyökyaallot, ja ukkonen paukkui ja järisi herkeämättä.
Konradus ukon päähän iski salama, ajatuksen salama, ihanan kamala.
Hän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin ja rukoili. Hän aivan kuin syttyi rukouksen loimuliekkiin, kohosi liekkisiivin Jumalan luo ja painoi molemmat ristiinpuristetut, rukousnyrkkiin rusennetut kätensä vasten Jumalan kasvoja, rukoili ja vaati Jumalan tuomiota ja rangaistusta.
Ja vanhurskaan Jumalan täytyi laupiaasti häntä armahtaa. Hän häilähdytti taivaan suurta soihtua ja heitti valokehän mylvivälle merelle, näyttääkseen näyn vanhalle kunnon palvelijalleen.
Vanhus näki laivan ärjyvillä aalloilla, näki laivan heittelehtävän ylhäisiin taivaihin ja alhaisiin aaltojen syvänteihin. Ja laivan kannella näki hän salamasoihtujen valossa kestin, mastoon sidottuna, tuhkanharmain kasvoin.
Välähti salama, kirkas kuin putoava aurinko. Sen valossa näki Konradus ukko laivan leiskahtavan korkealle ilmaan ja putoavan meren syvyyteen. — Kiitetty! Ole kiitetty, Jumala! Alkoi sataa jäitä, suuria, kuivia jäärakeita, niinkuin vierinkiviä.
XV
Hentoon viheriään olivat toukokuun päivänsäteet pukeneet Koroisten koivut, ritvakoivut Hemming piispan ikkunan alla. Ja koivunlatvojen yllä kiemursi kiuru livertäen säteilevään sinikorkeuteen.
Piispantalossa hiivittiin kuiskien, hiivittiin kuiskien… hänen armonsa oli uinahtanut.
Saapui vanha kotikappalainen, isä Juhannus. Hän saapui hiljaa, tassuttelevin askelin. Vanha Amos hiipi häntä vastaan ja kuiskasi, että hänen armonsa oli uinahtanut.
Hiljaa raotti isä Juhannus oven ja pujahti sisälle. Sairas makasi silmät auki ja hymyili raukeasti häntä vastaan.
— Kiuru livertää, kuiskasi sairas hymyillen.
Vanha rippi-isä katsoi häneen lempeästi myhäillen.
— Kevät on, valo täyttää maan!
Hiljaa pani vanha pappi kädet ristiin rinnalleen.
— Pääsen täältä pois keväällä, valon siivillä, jatkoi piispa hiljaa, ja toivonsäde kirkasti hänen silmänsä. — Pääsen pois ennen häntä, pyhää Birgitta sisarta. Sillä pyhä on hän, jo täällä maan päällä vaeltaessaan.
Isä Juhannus kuunteli äänetönnä ja katseli hartain silmin sairasta.
— Hengen lahja hänelle on suotu ylhäältä. Kerrankin, kertoi sairas, istuimme yhdessä kuninkaan pitopöydässä. Sisar Birgitta söi pöydän herkkuja ja oli iloinen. Aprikoin silloin sydämessäni: miksi tämä rouva, jolla on pyhän hengen lahja ennustaa ja salatuita asioita nähdä, ei pidätä itseänsä näinkään ylellisiä herkkuja syömästä? Ei silloin tullut mieleenikään, että sisar Birgitta aavistaisi tuumiskeluni, eikä hän niistä silloin tiennytkään. Mutta illalla tuli hän luokseni ja sanoi ilmestyksessä saaneensa tiedon ajatuksistani. Nöyrtyneenä silloin pyysin anteeksi ja anoin, että hän rukoilisi puolestani. Ja sitten kolmantena päivänä, kun hän rukoili, oli pyhä äiti ilmestynyt hänelle ja sanonut: "Sano Hemming piispalle, koska hänellä on tapana alottaa saarnansa minua ylistämällä ja koska hän on lempeä ihmisiä kohtaan, sano hänelle, että tahdon olla hänen äitinsä ja esittää hänen sielunsa taivahiselle isälle." —
Väsyneinä vaipuivat hänen silmäluomensa tuokioksi umpeen. Mutta kohta pani hän heikot, kalpeat sormensa ristiin peitteen alla.
— Pyhä äiti, siunaa minua ja meitä kaikkia!
Ristissäsormin vaipui hän uneen. Vanha pappi poistui hiipien ja vanha
Amos hiipi istumaan armollisen herransa vuoteen ääreen.
Kotvan levättyään sairas avasi jälleen silmänsä.
— Lähetä Henricus herraa noutamaan, sanoi hän heikolla äänellä.
Ennen kuolemaansa halusi hän vielä laskea jotakin hänen sydämelleen, hänen, jolle tahtoi piispansauvansa uskoa.
Tuomiorovasti saapui iltahämärissä.
— Veli, virkkoi sairas heikosti, — olen kuullut Konradus mestarin teosta. Elä kanna, veli, nurjaa mieltä hänen lapsiaan kohtaan. Suo heidän asua tuvassaan piispanpellolla. Anna Hamunduksen lahjoillaan kaunistaa kirkkoja Hänelle kunniaksi!
Henricus herra seisoi allapäin, katse luotuna lattiaan.
— Anna anteeksi —!
— Mutta mies tavoitteli henkeäni, sanoi rovasti raskaasti. — Jollei sellaista rangaista, niin turvaton on Herran palvelija.
— Synnin valta on vielä suuri valistuneimmissakin, puhui sairas heikoin, katkonaisin äänin. — Olen minäkin saanut kokea samanlaista kuin sinä, veli. Kerran pantiin toimeen meteli minua vastaan, jolloin saksalainen Hermannus Clower haavoitti isä Juhannuksen. Hän tietysti sai rangaistuksensa. Hänen poikansa Rothkerus oli opintiellä Parisissa ja aikoi hengelliseen säätyyn, mutta kanonisen lain mukaan olisi hänen uransa ollut tukossa. Anoin hänen pyhyydeltään paavilta, ettei pojan tarvitsisi kärsiä isänsä pahojen tekojen tähden. Ja hän sai luvan astua papilliseen säätyyn.
— Minäkin esitän asian paaville, keksi leveäpää rovasti.
— Onhan tämä toinen asia. Ei Hamundus ole kanonisen lain alainen, vaikka tekee kuvia kirkolle. Ole lempeä, veli, päätti sairas tuskin kuuluvasti.
Ja täytyihän Henricus herran se luvata kuolevalle esimiehelleen.
Yöllä nukkui sairas vähän, mutta kevätaamun koittaessa vaipui hän iäiseen uneen.
* * * * *
Turun tuomiokapituli kokoontui valitsemaan uutta piispaa. Näin juhlallinen ja tärkeä kokous pidettiin tuomiokirkon sakaristossa, ja koska autuaan Hemming vainajan ymmärrettiin eläessään niin toivoneen, valitsivat kaniikit yksimielisesti tuomiorovasti Henricus Hartmannin piispakseen.
Vaalin jälkeen oli electuksella kahdenkeskinen keskustelu ystävänsä
Jönis Vestfalin kanssa.
— Sinut, veli, sanoi hän, olisin tahtonut lähimmäksi apulaisekseni. Mutta virkaveljiemme toivomus on, että tuomiorovastin virkaan kutsutaan kaniikki Johannes Petri, joka lähes kymmenisen vuotta on niin loistavasti opiskellut Parisissa ja saavuttanut maisterinarvonkin. Olet, veli, liian kauan jättänyt tekemättä totta aikeestasi lähteä tenttimään, niin etten nyt voi asialle mitään.
Tämä vihdoinkin sai harmaahapsen ukon tuumasta toimeen. Hän ryhtyi heti matkavalmistuksiin ja lähti parin päivän perästä opinnoille Pragin yliopistoon. Laivalle olivat häntä saattamassa molemmat veljensä, Detmar kaniikki ja Lorenz porvari, ja useita ystäviä. Mutta hellimpiä kyyneliä vuodatti harmaapäästä teinistä erotessaan hänen uskollinen emäntänsä Elena, vaikka kyyneliin taittui lohdutuksen säteenä tieto siitä, että hän saattoi vetäytyä viettämään turvallisia vanhuuden päiviä Marian pitäjään, isäntänsä lahjoittamalle tilalle.
Valittu piispa, electus Henricus Hartmanni lähti muutaman päivän perästä Avignoniin anomaan pyhän Pietarin sijaisen vahvistusta vaalilleen.
Tie oli hänelle tuttu ennestään. Sillä Sääksmäellä messu- ja sakramenttilakon tehtyään oli hänellä ollut hyvää aikaa lähteä pyhältä isältä anomaan kovistusta kymmenysten maksussa niskoitteleville seurakuntalaisilleen ja Turun tunkeileville saarnaveljille, ja Hemming herrakin oli uskonut muutamia asioita toimitettavaksi samalla tiellä.
Silloin oli matka käynyt ilman vastuksia. Mutta nyt, kun hän parin kuukauden kuluttua ehti perille, tekikin pyhä isä pystyn ja sanoi päättäneensä asettaa Turun piispan vaaleista välittämättä. Henricus herra ymmärsi yskän, pulitti paaville kaikki rahat, mitä hänellä oli mukanaan, vieläpä lisäksi tunnusti velkakirjankin. Ja vihdoin pyhä isä suostui siunaamaan hänet piispaksi, ja tyhjin taskuin palasi hän kotiin painamaan hiipan päähänsä.
Jumalan ja paavin armosta oli hän Turun piispana likipitäen kaksi vuotta, kuluttaen enimmän aikansa matkalla Avignoniin ja sieltä takaisin. Sillä vaikka hän olikin mahtava alempiaan kohtaan, lähestyi hän mielellään pyhää isää — lieneekö häntä veljeyden tunne vetänyt tämän ainoan vertaisensa luo…
Hänen elämänsä tärkeimmät tapaukset olivat hänen matkansa Avignoniin, vaikkei hän niilläkään mitään erikoista toimittanut. Ja palausmatkalla Avignonista hän kuolikin.
XVI
Syyssade virtaili sysimustassa yössä. Konradus mestarin tuvassa paloi valkea, sillä nuoret olivat saaneet palata sinne.
Anni istui valkean ääressä, toinen käsi poskella, toinen hervotonna helmassaan. Melkein elotonna hän tuijotti eteensä, ei mihinkään erityisesti, eikä erityisesti näyttänyt mitään miettivänkään. Sumein silmin hän tuijotti, niinkuin se, jonka sielu on särkynyt.
Anu työskenteli hieman loitommalla valkeasta. Ei enää pyhä neitsyt hänen sielussaan kuvastellut, ei hymyillyt eikä kyynelöinyt. Jyrkeän miehen oli hän suuresta koivun tyvestä muovannut, yliluonnollisen suuren miehen piispanpuvussa, hiippa päässään ja sauva kädessään. Jalkojensa alle tämä jättiläinen polki pientä, muodotonta kääpiötä.
Ajatus oli autuaan Hemming vainajan. Hänen sanoin piirtämänsä pyhän Henrikin kuva oli kauan kajastellut ja kangastellut nuoren mestarin päässä. Ja vihdoin, kun häneltä ei enää mitenkään luonnistunut pyhä hymy jumalanäidin huulille, kun pyhän neitsyen ajatteleminenkin teki kipeää hänen rinnassaan, oli hän luomistarpeessaan tarrannut tähän työhön. Nyt kuva oli valmistumaisillaan.
Mutta jo silloin, kun puusta alkoi hieman häämöittää ihmishahmoa, oli hän alkanut siinä nähdä jotakin, joka tuntui painavan häntä maahan ja tukehduttavan. Ja kuta selvemmiksi kasvojen piirteet ja piispanvaipan poimut tapaantuivat, sitä ahdistavammaksi tämä tunne kävi. Epätoivoissaan hän veisti ja vuoli kuvaansa, mutta se ei auttanut, tuntui olevan ilmassa ikäänkuin mikäkin kirottu lumovoima, joka paljasti puupölkyn sisältä kuvan, mitä hän ei sinä ilmoisna ikänä tahtonut manata ilmoille. Ja vaikka hän vapisevin käsin koetti vuolla kasvoille toiset piirteet ja lopulta tuhosi melkein kuvan ihmishahmonkin, niin sittenkin hänen sielunsa silmät näkivät yhä kuvan, jota hän ei tahtonut nähdä.
… Mikä kumman taikakuvastin pitikin olla povessa, ettei saattanut lainkaan kuvitella sielussaan pyhää Henrikiä näkemättä samalla toista, tätä nykyistä Henricus piispaa, joka oli parhaallaan matkalla Avignoniin? Oliko hän niin sidottu silminnäkemiinsä syntisiin ihmisiin, ettei voinut olla yhdistämättä Suomen apostolia yhdeksi ja samaksi mieheksi hänen kanssaan, joka oli tuhonnut heidän kotoisen onnensa ja elämänsä ja tallannut…? Niin, oliko kääpiö tämän jätin jalkojen alla vain Lalli, eikö se samalla ollut — —?
Nuori taideniekka ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, ja kun hän katsoi kuvaa, pöyristytti häntä kuin murhamiestä oma tihutyönsä. Ja tuskasta pinnistynein kasvoin ryhtyi hän jälleen vuolemaan, epätoivon kiihkeydellä.
Silloin alkoi porstuasta kuulua liikuntaa, laahaavaa liikuntaa. Molemmat nuoret säpsähtivät ja kuuntelivat pidättäen henkeään. Ei tulijan tuntunut pimeässäkään tarvitsevan haparoida, vaikka laahautui niin hitaasti. Ovea koskettamatta osasi hän tarttua suoraan ripaan.
Ovi aukeni ikäänkuin horjahdellen saranoillaan. Ja oven rakoon laahautui mies…
Annilta pääsi huudahdus, puoleksi riemun, puoleksi kauhun huudahdus.
Molemmat riensivät tulijaa auttamaan. Hänen repaleiset ryysynsä valuivat vettä, ja käsivarret, joista tytär ja kasvattipoika isäänsä taluttivat, tuntuivat luurangon käsivarsilta.
He veivät vanhuksen olkatuoliin, jonka hän itse oli aikoinaan puunvääristä valmistanut, samaan olkatuoliin, jossa rovasti oli istunut häissä…
He riensivät häntä riisumaan ja pukemaan kuiviin.
Vanhus koki puhua, sopertaen ja katkonaisin sanoin, ikäänkuin tuloaan selittäen tai anteeksi pyytäen.
— En voinut olla… tiesin… että olen… tuomittu… tuomittu… Mutta en voinut… voinut elää… ilman… ilman vuoluveistä… en voinut… tulin tänne… tänne… kuolemaan…
Nämä sanat tulivat niin hitaasti ymmärtämättömän soperruksen seasta, että Anni ja Anu olivat sillävälin ehtineet riisua hänen märät ryysynsä ja pukea hänet kuivaan pellavapaitaan. Anni laittoi kiireimmiten vuoteen.
Anu tarttui vasemmalla kädellään isänsä käsivarteen ja kiersi oikean kätensä hartiain ympäri vasempaan kainaloon. Niin alkoi hän sairasta saattaa vuoteeseen.
He tulivat kulkemaan Anun uuden vuolukuvan ohi. Sairaan vanhuksen sammuva katse sattui siihen.
Hän hätkähti, teki tenän voimattomilla jaloillaan, ja Anu pysähdytti hänet. Ihmeellinen elämänvalo loisti hänen kalmankuihtuneissa kasvoissaan ja syvällä kuopissaan hehkuvissa silmissä.
— Sinä… vuolet… vuolet… tietysti… Hän katsoi kuvaan… ja entinen ketterä vivahdus oli pään käänteessä, kun hän suuntasi kasvattiinsa kysyvän katseen.
— Pyhä Henrik sen pitäisi olla, sanoi Anu allasilmin.
Sairas vanhus käänsi jälleen katseensa kuvaan ja tuijotti siihen pitkään. Ja Anu tunsi tuskallisen häpeän polttavan rinnassaan.
Yhtäkkiä tunsi hän käsivarsissaan, miten vanhus vavahti.
— Laupias… sehän… sehän on… hän! Hänen katseensa liukui kääpiöön kuvan jalkojen alla, ja hän retkahti Anun käsivarsien varaan.
— Ja… minä!
Viimeinen sana tuli särkyneenä tuskan parahduksena, ja taintuneena kantoi Anu hänet vuoteeseen.
Ja katsellessaan siinä hänen kasvojaan kynttilän valossa näkivät Anu ja Anni nyt vasta oikein, miten nääntynyt ja kuihtunut heidän vanha isänsä oli. Hän näytti vainajalta, joka oli riutunut monivuotiseen hivuttavaan tautiin.
Kotvan kuluttua avasi hän jälleen silmänsä. Hänen kuihtuneet huulensa kuiskivat jotakin, josta hoitajat puoleksi arvaamalla eroittivat sanat:
— Kuolen… isä Andreas…
Anu riensi luostariin.
Sairaan silmät vaipuivat raukeina kiinni ja hän makasi liikkumatonna pitkän aikaa. Sitten jaksoi hän jälleen silmänsä avata ja katsoi tyttäreensä pitkään.
Vihdoin kuiski hän hiljaa, ikäänkuin arastellen:
— Oletko… oletko sinä… hänen…?
Kyynelsilmin loi Anni surunriuduttamat kasvonsa maahan.
Vanhuksen kasvoille tuli tyytymätön ilme. Mutta sitten painoi hän silmänsä jälleen kiinni ja näytti miettivän jotakin, joka vaati kovaa ponnistelua.
Vihdoin palasi Anu isä Andreaan kera. Sillä isä Andreas oli jo niin vanha, ettei hän jaksanut enää liikkua saarnamatkoilla, ja oli aina tavattavissa kotosalla pyhän Olavin luostarissa.
Isä Andreas tunnusteli sairaan tilaa ja ilmaisi pudistamalla hiljaa päätänsä, ettei sairas enää tarvinnut muuta kuin hengellistä parannusta.
Sairas etsi katseellaan Anua. Kun tämä läheni, kohotti vanhus voimatonta kättänsä ja Anu tarttui siihen. Vanhuksen toinen käsi kohosi peitteestä sekin, ja hän loi tyttäreensä anovan katseen.
Mutta Anni katsoi häneen niin tuskallisesti, niin palavasti rukoillen, että vanhus päästi Anun käden, ja hänen molemmat kätensä vaipuivat hervottomina peitteelle.
Hän makasi hiljaa kotvan, ja yhä huolestuneempi ilme tuli hänen surkastuneille kasvoilleen. Vihdoin huokasi hän raskaasti ja virkkoi:
— Mihin sinä, tyttö parka, joudut?
Annin pää vaipui riipuksiin ja näytti kuin hän tuijottaisi hautaan.
Mutta hänen vierellään seisoi vanha isä Andreas.
— Lähde luostariin! virkkoi hän. Siellä on rauhan maja särkyneille sieluille.
Annin katse kohosi vitkaan, ja hänen silmissään oli syysaamun vaalakka kajastus. Hiljaa kuin haamu polvistui hän vanhan isänsä kuolinvuoteen ääreen.
Anu seisoi hievahtamatta paikallaan, oli kuin talviviima olisi käynyt hänen sieluunsa.
Mutta isä Andreas antoi vanhalle mestarille synninpäästön ja viimeisen voitelun, välittämättä kirkon kiroista. Ja ennenkun hän oli ehtinyt lähteä, oli vanhus kuollut.
— Tänään, virkkoi vanha munkki lähtöä tehden, — tänään se on
Henricus piispakin tuotu kotiin.
— Tuotu? kysäisi Anu oudosti.
— Niin, ruumiina. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, sanoi vanhus ja lähti.
Anu seisoi kauan eteensä tuijottaen. Oli kuin hänen sielunsa silmien edessä avartuisivat manan aavikot, joilta uhoi tuonen hyinen viima, niin että ajatuskin jähmettyi.
Hän loi katseen kasvatusisäänsä, joka makasi vuodepahnoilla, nääntyneenä kurjuuteen mieron tiellä, Anniin, joka tuijotti eteensä kasvoillaan viileä aaverauha, ja lopuksi jättikuvaan, joka tallasi kääpiötä jalkoihinsa.
Niinkuin salama olisi iskenyt hänen sieluunsa, tarttui hän yhtäkkiä kirveeseen ja hakkasi Henrikkuvan pirstaleiksi.
Eikä taiteen päivä säteillyt puoleen vuosisataan uutta valoa Suomen pimeihin kirkkoihin.