VII
Konradus mestari astui kisällinsä kera piispantalon virkahuoneeseen.
Ensimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui jalustallaan pöydällä kynttiläin valaisemana. Nuori kisälli taasen iski ensiksi silmänsä kuvan takalistolla seisovaan kestiin.
Lyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti Konradus kuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa piispan oikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä maksoi, voittaa heidät puolelleen.
Sitä kovemmin häntä hätkähdytti katse, jonka kiltinnäköinen nuori mies heitti häneen. Mutta ei hän siitä nolautunut, ehätti vain ylevän päiväpaisteisesti selittämään:
— Aa, nuori taideniekka, olemmehan jo toisemme nähneet! Hauskaa nähdä jälleen, sitä mieluisempaa, kun ollaan ammattiveliä! Ja mestari itse? (Katse piispaan, joka nyökäytti päätänsä). Ilahuttavaa tutustua, Konradus mestari!
— Senkin ilo! murisi ukko partaansa.
Hän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena välähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys, "mille se nauraa", niin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä olivat. Nenä ryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti sirrallaan. Päässä oli ruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui kaulasta reisien väliin niin suorin poimuin kuin uurteet olisi viivoittimella vedetty. Kupeella laskeutui hame lannetta ja reittä vasten kiertopoimulle, jonka saattoi arvella harpilla kaarretuksi. Käsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut, aivan kuin sorvatut…
Konradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin kaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet ajattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia nikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä porvaristytön virnakkeita.
Ja ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi hyvin armollisen piispan henkevän aistin, ettei pitänyt tällaista madonnaa vaarallisena.
Piispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy silmäkulmassaan.
— Mitäs Konradus mestari pitää lyypekkiläisestä madonnasta?
— Onhan se… narahti ukko. — Onko se sorvattu, vai…? kysäisi hän kestiin kääntyen.
— Hm, nähkääs, alkoi kesti, — uusi kölniläinen suunta pyrkii luontoon ja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. —
— Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. Mitä kuvan kasvoissa liekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.
— Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen jumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne, kenties haluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona ei ehditä valmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen suojateilleen.
Kesti puraisi alihuultaan.
— Mitä näihin tulee, miellyttävät ne minua enemmän, jatkoi piispa viitaten muutamiin ornamenttilistoihin ja koristemaalausnäytteihin, jotka olivat hujanhajan pöydällä. — Tahdon tilata teiltä alttarikaapin, johon Konradus mestarin madonna tuomiokirkossa sijoitetaan. Kenties sellaisia tilataan useampiakin, kun saan aikaa kuulustella ja neuvotella; kenties tilataan myös niin useita kuorituoleja, että voitte lähettää miehet niitä valmistamaan.
— Nöyrin palvelijanne!
— Jäättekö tänne kuinkakin kauaksi?
— Laiva, jonka mukana tulin, aikoo käydä täällä vielä kerran tänä syksynä, ja aion jäädä tänne niin kauaksi.
— Hyvä. Voin kirjoittaa rivisen mukaanne, niin saatte käydä itse puhuttelemassa seurakuntain pappeja.
Konradus mestari teki lähtöä kisällinsä kera.
— Olisi suurin iloni, jos saisin käydä katsomassa työpajassanne, virkkoi kesti mielistellen.
Konradus ukko rypisti vain tuimasti otsaansa.
— Antaa vieraan vuorostaan nähdä meidän mestarimme töitä, välitti piispa myhäillen.
— Saahan hän… käyköön, missä haluaa!
Mutta kun Konradus ukko palasi Kirkkoturua ja Napaturunkatua tupaansa, käydä kääkersi hän niin tuimaa vauhtia, että Anu tuskin pysyi hänen kintereillään. Kesti tulla huippaili hyvän matkaa jälkivietteessä, tuli melkein hammasta purren madonnansa kärsimän tappion tähden.
… Senkin tuhrusmestarit! Heidät oli kukistettava, ensin voitettava puolelleen ja sitten kukistettava. Jollei lyypekkiläinen madonna heihin tehonnut, on heidät voitettava omillaan! Lienee kai heillä luonaan jotakin, mitä tahansa, jota voi ylistää pilviin… se aina tepsii, kun sen tekee hienosti ja häikäilemättä! Tietysti on se tehtävä yksistään heidän kuullensa… häikäilemättä, mutta hienosti…
Hän huippaili saman talon pihaan, mihin näki toistenkin menevän. Hän näki valon vilkahtavan yöhön jostakin ovesta melkein nenänsä edessä, mutta heti oli jälleen pimeää.
Konradus mestari tuiskahti päistikkaa tupaansa; Anu tuli kynttäkantta jälestä.
— Laita iltaista! murahti hän tyttärelleen ja riensi Nousiaisten madonnan luo, aikoen raahata sen nurkkaan ja kätkeä peitteihinsä.
Anni nousi heti lähtien ruokasuojaan porstuan perällä. Mutta tuvan ovella oli hän vähällä törmätä kestiin, joka pimeässä porstuassa haparoituaan oli vihdoin löytänyt ovenrivan edessään tuikahtaneen ja pimenneen valon johdolla.
— Ah! huudahti kesti ihastuneena. Ja tytön näkeminen sattui kuin sytyttävä soihtu hänen valloitustuumiinsa. Tämä tyttö oli hänen voittonsa seppelöivä!
Anni karahti tulipunaiseksi ja seisoi kuin puusta pudonneena paikoillaan.
— Mene, tyttö! kuului ärähdys tuvan perältä.
Ja Anni pujahti porstuaan.
Lyder kesti lähestyi mestaria silmiään siristellen, korviaan höröstellen.
— Ah, siinäkö mestarin viimeinen taideteos? Ei, elkää viekö sinne pimentoon. Ei, ei sinne, tuodaan tänne valoon, että saa nähdä!
Hän kävi kiinni ensin Konradus ukon käsivarteen ja sitten kuvaan, kun ukko tempasi kätensä pois. Puoliväkisin veti hän kuvan aivan päresoihdun ääreen kiukaan luo ja kiintyi kokonaan katselemiseen — ja näytti joutuvan yhä enemmän ihmeihinsä.
— Mutta — tuumi hän ikäänkuin itsekseen. — Ah, kuka olisi uskonut! Mikä luontevuus ja ylevyys samalla! Luonto itse, lempeä äitiys ylennettynä taivahisen valon säteilyyn! Ei etelästä, vaan täältä kylmästä pohjolasta on uusi aamutähti koittava! Mestari, ettekö tahtoisi ottaa minua oppilaaksenne, halvaksi oppilaaksenne…?
Kiemurrellen kohosi hän yhä innostuneempaan ylistysvirteen; eteläisemmän ilmanalan lapsi näytti syttyvän lopulta aivan ilmituleen. Ja vilpittömyydessään mestari iloitsi siitä, että muukalainenkin oli ymmärtänyt hänen taiteensa etevämmyyden. Imarteluun ei hän ollut tottunut, kenellepä siitä olisi ollut hyötyä, ja kestille kaikista vähimmän! Hän oli kuullut vain maalaisten yksinkertaisia ihastussanoja ja nähnyt piispan tyytyväisenä nyökäyttävän päätään. Nyt sai hän näin odottamatonta, alistuvaa tunnustusta vieraalta ammattimieheltä, kilpailijaltaan. Ansaittua sen täytyi olla… ja olihan hän huolitellen valvatellut luonnostaan, siihen parhaansa pannut, oli aikoinaan usein iloinnut, kun oli keksinyt milloin minkin uuden ajatusvivahduksen visbyläisen koulun pohjalta. Kenties siitä lopulta olikin tapahtunut jotakin kuun kuulematonta, päivän näkemätöntä!
Anu seisoi syrjässä madonnaluonnoksensa vieressä ja katseli koko ajan mestarinsa kasvoja. Hän näki miten jo ensi sanat sulattivat ukon äkäisen ilmeen, miten tuiman totiset kasvot lientyivät hyväntuulen myhäilyyn, kirkastuivat itserakkaaseen irvistykseen, joka näytti melkein rumalta. Nuori mies tunsi hädän ja kipeän tunnetta, tunsi vaistomaisesti, että hänen kasvatusisälleen tehtiin jotakin pahaa. Ja samalla tunsi hän kateutta vasten tahtoaankin.
Mutta silloin kesti kääntyi hänen luomukseensa.
— Niin, siinä on oppilaani vuolema madonna, riensi ukko ystävällisesti selittämään, ottipa vielä pihdistä päresoihdunkin, lisäsi siihen uusia päreitä ja tuli oikein lähelle valkeaa näyttämään.
Lyder kesti aikoi nähtävästi alottaa uuden ylistysvirren. Mutta tämän kuvan kasvot näyttivät todellakin panevan hänet tunnustelemaan ja tarkastelemaan.
Sillävälin oli Anni viipynyt ruokasuojassa kauemmin kuin olisi luullut hänen tarvitsevan etsiä leipää, kalakuppia ja palvattua raavaanjalkaa tutuista paikoistaan. Varmaankin oli hän siellä yksinäisyydessä tahtonut tyyntyä, mutta nyt tuli hän tuoden evästä pöytään.
Lyder kestin katse käännähti häneen.
Konradus mestari suhahti tyttärelleen aivan ristiäistuulella:
— Tuo olutta, hopeahaarikalla!
Anni sieppasi hopeavanteisen haarikan kaapista ja laski siihen tynnyristä olutta. Kesti oli tarkastelevinaan Anun madonnaa, mutta hänen katseensa seurasi salavihkaa Annin luonnonsulavia liikkeitä.
Yhtäkkiä hän hätkähti, vilkaisi madonnaan ja sitten tyttöön, taasen madonnaan ja tyttöön. Hänen kasvojensa kärkäs jännitys muuttui varmuuden ilmeeksi. Hän nyökäytti päätään, hiljaa, ajatuksissaan vain, ja näytti kireästi miettivän.
Anni oli täyttänyt haarikan, hopeahelaisen kunniahaarikan, jota Elavus rovastin ja Henrik lehtorin manalle mentyä oli harvoin käytetty. Konradus ukko tarttui siihen, mutta näytti ikäänkuin epäröivän ojentaessaan sen ensikertaiselle tuttavalleen. Lyder kesti tarttui haarikkaan ja kulautti, irvisti ja kehui. Kehui suomalaista vaarinkaljaa, ja ukko oli mielissään…
Anni pysähtyi ukon suuren päresoihdun loimoon kuvantarkastelua katsomaan.
Lyder kesti loi häneen janoavan katseen. Mutta samassa välähti hänen päässänsä ajatus… niin nerokas, että hänen kasvonsa kirkastuivat…
… Tyttö oli viehkeä, kiehtova — ja kuvassa oli lempivän pojan ihannoima sävelkajastus hänestä! Samat sanat sopivat molempiin, samalla puheella saattoi valloittaa nuoren taideniekan ja hänen suloisen mallinsa…
Ja hän alkoi puhua, madonnaan käännetyin kasvoin, ikäänkuin sitä arvostellen, mutta Annin katsetta katsein etsien.
— Miksi sulo sinusta säteilee! Kauneutesi verhoaa nöyryyden huntu, ja kainous sinussa heleää puhtautta syleilee. Olet tähti, tähteä kirkkaampi, kevätsäde, sädettä lämpimämpi! Ruusu olet, kukkien kuningatar. Olet yksinäinen ja ainokainen, niinkuin iris, olet vienoinen kuin satakauno, pienoinen kuin nardus, jonka tulinen mehu niin suloinen on. Orvokki olet, airut kevään! Et kurkoitu katseltavaksi, mutta lemusi kielii läheisyydestäsi. Ihmekö, jos itse jumalakin sinuun mielistyy, sinut syliinsä sulkee, valitsee sinut poikansa äidiksi ja kutsuu: "Tule!"
Anni oli kuunnellut hehkuvin poskin, arasta ujoudesta vavisten. Hän tunsi, näki häthätää vilaistessaan kestin silmiin, että tämä puhui ikäänkuin hänelle. Vihdoin tuntui hänestä, että kesti heti paikalla avaa sylinsä häntä kohden, ja yhtäkkiä juoksi hän ulos häpeänpunasta palaen.
Anu kuunteli luomustaan katsellen. Ensi kerran kuuli hän näin ymmärrettävän taideteoksensa vienon jaloa kauneutta. Tuntui aivan ylitysvirrestä soivan sama sävel kuin piispan puheista, pyhien hymnien ja kirkkoisien sanoista, joilla hänen armonsa koetti virittää oikeaa henkeä taideniekkojensa madonniin. Kuva herätti siis samanhenkiset sanat katsojan mielessä, ja hyvin oli sen täytynyt luonnistua. Ja madonnaansa katsellessaan Anusta melkein näytti olevan sen ympärillä pyhimyskehä kevätpäivän säteistä.
Mutta Konradus ukko seisoi kestin takana tuimasti kiiluvin silmin. Hän näki ja kuuli, että nuoriin valettiin makeaa myrkkyä, tunsi nyt syväksi suuttumuksekseen, että myrkytys-yritys, vaikka varovainen, oli tehty häntä itseäänkin vastaan. Hän aavisti, että muukalainen tahtoi saada heidät valtaansa, tallata heidät jalkojensa alle itseään kohottaakseen. Hänen hampaansa pureutuivat vastakkain ja käsi puristui nyrkkiin. Jos samaa menoa olisi jatkunut, olisi hän pian tarrannut vieraan niskaan.
Mutta Annin pujahdettua ulos päätti Lyder kesti puheensa ja kääntyi mestariin. Hänelle oli tullut kumma kiire hyvästelemään ja lähtemään.
Kestin lähdettyä pani Konradus päresoihdun pihtiin ja vilkaisi kahden vaiheella ruokiin, joihin hän oli aikonut käydä käsiksi heti tultuaan ja jättää vieraansa katselemaan pitkin silmäripsin, ja sitten ristiinnaulitun kuvaan, josta tänään ei ollut vuoltu montakaan lastua. Lopuksi tähysti hän odottaen oveen tuimasti rypistyneiden kulmiensa alta, temmalsi äkkiä käsivartensa jäntevään koukkuun ja kääkersi porstuaan.
Hän kuuli kuisketta pihalta.
— Anni!
Ei vastausta.
— Anni, oletko siellä?
— Tulen heti, isä!
— Heti paikalla!
Ukko kääkersi tupaan ja Anni tuli jälestä. Ukko naulasi lävistävän katseen tyttäreensä, mutta tämä meni sävein karitsan katsein lieden luo ja oli siellä jotakin puuhailevinaan.
— No, syömään! ärähti isä.
He söivät äänettöminä. Vanhuksen otsa oli synkässä, huolestuneessa rypyssä. Molemmat nuoret näyttivät aivan kuin huumaantuneilta, mutta Anni vältti Anun katsetta.
Anni laitti vuoteet, ja he kävivät kaikki kolme levolle. Mutta Anu valvoi kauan nähden ruusunpunaisia kangastuksia unihaaveissaan. Mestarinsa kuuli hän levotonna kääntelehtävän ja heittelehtävän vuoteessaan. —
Aamulla, kohta päivän valettua, tulla huippaili Lyder kesti tupaan.
Hän koetti kaikkensa päästäkseen mestarin kera puheikkain. Mutta Konradus ukko sattui merkillisesti aina joutumaan häneen selin ja vuoli ja viilteli ristiinnaulittua vapahtajaa, niinkuin olisi sille kiukuissaan.
Lyder kesti siirtyi takan luo ja alkoi leikitellen leperrellä Annille. Mutta ukko heitti tyttäreensä niin tuiman ja vaativan katseen, että se yökylmän tavoin sulki kukkien kuningattaren umpuunsa…
Lyder kesti havaitsi pian parhaaksi lähteä tiehensä.
VIII
Syysillan hämärissä oli hänen armonsa jälleen kutsunut Konradus mestarin ja hänen kisällinsä puheilleen. Tällä kertaa kuului olevan kysymys uusista tilauksista.
Anni oli jäänyt kotiin yksikseen. Hän neuloi sukkaansa pärevalossa ja hyräili piispankoulun teineiltä kuulemaansa latinankielistä teinihymniä, jossa pyhää Henrikkiä ylistettiin. "Ramus virens olivarum", aloitti hän, mutta ei muistanut pitemmältä outoja sanoja. Ja niin hyräili hän sanoitta surusointuisen juhlallista säveltä.
Mutta pian unhottui sävelkin, sukanneule unhottui sekin. Käsi väsähti helmaan, hän viivähti tuokion unelmissaan ja ajatteli häntä, nuorta miestä vieraissa. Kumma, ettei hän ollut näyttäytynyt moniin aikoihin.
… Rohkea hän oli, aivan liian rohkea, huimasi melkein päätä sitä ajatellessa. Hän ei sitten huokaillut eikä haaveillut, vaan kävi kohti! Harmitti se vähän, mutta vaikealta tuntui oikein suuttuakin… saattaisi aivan ihastua, jollei hän ihan niin rutosti… Sillä hieno hän oli ja kensti, niin häikäisevän vapaa eleiltään, niinkuin hänellä ei olisi mitään ympärillään, niinkuin saattaisi kaiken kiehtoa puoleensa! Eikä hän ollut ruma, sanatkin niin hienot ja kauniit… Mitähän ihmettä se mahtoi tarkoittaa silloin illalla, kun puhui niin kummallisesti… tuntui aivan kuin puhuisi hänelle… ei, sitä ei uskaltanut uskoa… mutta sittenkin…
Hän hätkähti kuullessaan liikuntaa porstuasta.
Ovi aukeni ja sen raosta pujahti Lyder kesti sisään, salavihkaan, mutta sitä ottavampana liukeassa uljuudessaan.
Hän oli usein liikuskellut Kirkkoturulla katsellen katua tännepäin ja oli nähnyt molempain kuvanvuolijain menevän.
— Isä ei ole kotona, selitti Anni.
— Sepä ikävää! Mihin he…?
— Piispan luo menivät.
— Ah, viipyvätkö he kauankin?
— Väliin kauemminkin.
Anni oli noussut vierasta tervehtimään. Kun hän aikoi istuutua takaisin jakkaralleen, pidätti kesti hänet ylen ihastunein katsein.
— Elähän vielä! Suo minun soreuttasi ihailla! Ah, kasvosi… ja kaulasi… (pitkä, ihaileva silmäys, joka puhuvana liukui päälaesta varpaankärkeen)… mutta vartalosi vasta… kuinka hän on voinut kuvata sen (halveksivan pilkallinen silmäys Anun madonnaan) tuollaisena tynkänä!
— Mutta itsehän te taannoin…
— Sinua, neitsyt, ylistin!
Anni hykerteli hämmennyksissään. Nyt oli hän saanut varmuuden!
— Mutta ei tuo (Annin hihahamosta silmäillen) sinua oikein pue, ei päästä sulouttasi näkyviin. Tahdotkos, niin piirrän sinulle puvunkuosin, joka ei kätke kauneuttasi?
— Kyllä, jos vain isä antaa luvan.
— Luvan?
— Niin, koreilla erilaisilla puvuilla kuin muut tytöt, ja ostaa kankaan.
— Minä ostan, parasta flanderilaista!
— Ei, ei, vastasi Anni hämillään ja ylpeyden vivahduksella.
— Miksei?
— Ei sallisi isäkään.
— Kenties kerran…
Anni vilkaisi häneen iloisen uteliaasti, ikäänkuin odottaen jatkoa.
Mutta Lyder kesti tähysteli jälleen hänen vartaloaan ja virkahti sitten yhtäkkiä omituisen iskevällä, mutta samalla viattoman luontevalla äänensävyllä:
— Anni, ota pois tuo puku!
— Kuinka?
Anni ei tosiaankaan uskonut kuulleensa oikein.
— Niin, että näkisin soreutesi ja sulosi!
Sanat tulivat niin hellävaroen ja hyväillen.
— Mutta… mitä varten?
— Etkö ymmärrä, Anni? Vartalosi verraton ihanuus on kuin luotu madonnalle! Tahdon sinusta saada kuvan sieluuni, ja sen mallin mukaan sitten valmistetaan tuhansia kuvia kaikkeen maailmaan!
— Mutta eihän madonnaa kuvata… alasti!
Viimeinen sana tuli vain ujona kuiskauksena.
— Ei, mutta täytyyhän tuntea vartalon muodot ja kaarrokset voidakseen niitä kuvata luontehikkaassa soreudessaan puettunakin. Ja tuon pukusi verhosta ei näy vartesi kauneus ensinkään! Anni, teet suuren palveluksen taiteelle, jumalanäidille itselleen, lainaamalla hänelle suloutesi! Olisi suuri synti, jos kieltäytyisit!
— Mutta eihän se sovi, virkkoi Anni hätäännyksissään.
— Oh, joutavaa lapsellisuutta!
— Näyttävätkö teillä sitten? kysyi Anni hämmentyneenä.
— Oh, kauneimmat ritarien tyttäretkin pitäisivät kunnianaan, jos saisivat lahjoittaa kauneutensa pyhälle neitsyelle!
Lyder kestin täytyi naurahtaa ajatellessaan, ettei hän kotikaupungissaan uskaltaisi tällaista ehdottaa palvelustytöllekään. Ja olihan heillä ainoina malleinaan vanhat kölniläiset käsityötaidon tusinatuotteet, joita oli helpoin jäljitellä.
— Isä ja Anukin voivat tulla kotiin, virkkoi Anni ujosti epäröiden.
— Pannaan ovi salpaan!
Ja Lyder kesti toteutti heti tuumansa.
— En minä sentään, hykersi Anni punastellen epätoivoissaan.
— Elä nyt joutavia! Kuules, täytyyhän minun nähdä vartalosi ennenkun voin piirtää puvun kuosinkaan.
— Enhän voi ottaa pukuja vierailta —
— Ainakin sitten — häihimme!
Anni oli lysähtää istualleen huikaisevasta riemusta.
— Pian nyt… pian… ennenkun…
Anni alkoi arastellen ja epäröiden aukoa solkiaan ja hakasiaan. Kun ne olivat auki, jäi hän allasilmin seisomaan paikoilleen.
Kesti veti värisevin käsin hihahamosen olkapäiltä, ja se putosi jalkoihin. Anni seisoi siinä valkopaitasillaan ja näytti olevan maan alle vajoamaisillaan.
— Pois tuokin!
— Voi, ei, ei…
— Anni, rakas…!
— Ei, voi, ei…
— Jumalanäidin tähden!
Annia alkoi vavisuttaa. Yhtäkkiä hän yhdellä ponnahduksella selkeentyi hämmennyksestään, sieppasi maasta hihahamosensa ja vetäsi sen ylleen. Kesti riensi sitä estämään, mutta epätoivon ponnistuksella riuhtaisihe hän irti, pani hameensa hakasiin ja vyönsä solkeen.
— Ovi pitää avata! Jos tulevat, niin…
Ja hän riensi avaamaan salvan.
Intohimosta vavisten oli Lyder kesti odottanut hekumallista näkyä. Mutta kun se katosi ennenkun oli oikein ilmestynytkään, sytytti intohimo hänet ilmivalkeaan ja kiehtoi kaikki vaistot ja viimeisenkin järjenhitusen vain tuntosarvikseen rynnätessään epätoivon ponnistukseen. Annin palattua heittäytyi hän hänen jalkoihinsa ja puuskahteli tulenhehkuvin äänin:
— Ah, sinä ihana, sinä pyhä, sinä… sinä…! Suo minun vain suudella jalkapohjiasi, kenkiesi kärkiä! Tallaa minut jalkoihisi!
Anni kumartui rukoilemaan ja raahaamaan hassuttelevaa ihailijaansa pystyyn. Ja kesti vaikeni tuokioksi, miettien, eikö hänen kenties ollut jo aika korjata palvontansa hedelmät ja vetää voittosaaliinsa syliinsä.
Silloin aukeni ovi ja Anu astui tupaan. Häntä oli niin vaivannut levottomuus piispantalossa ja Anni oli niin pyörinyt hänen mielessään, että hän sopivana hetkenä oli jättänyt ukot kahden juttelemaan.
Ällistyi hän ensin nähdessään lattialla vuolulastuissa ryömivän kestin. Mutta kun kesti kompuroi pystyyn unhotten kaikki kauneuden vaatimukset ja sitten pyllistyi ottamaan lattialta saksanlakkiaan ja oli hämmennyksissään kompastumaisillaan nenälleen, ei hän malttanut olla purskahtamatta nauruun.
Lyder kesti teki Anulle jotakin kumarruksen tapaista ja loi mahdollisimman luontevan katseen molempiin, mutta tunsi sittenkin aseman toivottoman kiusalliseksi. Hän meni toverillisen auliisti jättelemään Annia hyvästi ja kuiskutti hänelle. Anu oli siitä kuulevinaan jotakin sellaista kuin "… kauppatorille lauttarantaan…" Ja muistamatta edes kopistella lattialta tarttuneita vuolulastuja housujensa polvista luikki kesti tiehensä.
Anni seisoi tuokion hämillään. Mutta sitten istuutui hän uuninkylkeen päretulen luo, otti sukanneuleensa ja koetti näyttää siltä kuin ei häntä liikuttaisi mikään.
Anu näytti jättäneen kuvanvuolijan ammatin ja muuttuneen itse joksikin pyhimyskuvaksi. Niin kauan hän seisoi hievahtamatta paikoillaan, väliin vilaisten Anniin silmänurkastaan, väliin miettien allapäin.
— Anni! tuli vihdoin hänen suustaan, hiljaa ja värähtäen.
Anni vilkaisi häneen kohottamatta päätään.
— Anni, kuule, hyvä, rakas… ethän sinä…
Anni hytkähteli levotonna.
— Kuule, ethän sinä rakasta häntä —
— Mitäs sitten, virkahti Anni.
Anu huokasi, niin että Annin sydämeen teki aivan kipeää.
— Anu, virkkoi hän, tuleeko isä pian?
Äänensävy sanoi aivan toista, viihdytteli kuin sisar veljeään.
— Kyllä kai hän…
— Minun pitää sitten laittaa iltaista.
Ja hän pujahti porstuaan.
Hän viipyi niin kauan, että Anun mielessä heräsi sytevä pelko, joka vivahti epäluuloon. Hän meni ikkunaluukulle ja raotti sitä hiljaa. Pihalta ei kuulunut mitään.
Hän seisoi kauan kahdenvaiheella. Mutta vihdoin ei hän malttanut olla hiipimättä ovelle. Hän avasi sen hiljaa.
Anni seisoi porstuassa pihtipieleen nojaten.
— Eikö sinulle tule siellä kylmä? kysyi Anu huolehtien.
— Eipä tuo, tähtiä tässä katselen ja kuutamoa.
Anu meni hänen luokseen. Ylhäällä tummansinisellä taivaalla tuikkivat säkenöivät tähdet ja naapurituvan takaa kohotti yläkuu kaarevaa sakaraansa. Taivaan ikikirkkaat silmät hiuduttivat Anun mielen hereään äärettömyyden kaihoon, ja hän unhotti tykkänään päivän pikku huolet.
— Muistatkos, virkkoi hän kaihonohuella äänellä, — mitä isä Andreas kerran ennusti meille tähdistä?
— Hieman, niinkuin unennäköä.
— Niin, pieniähän olimmekin vielä. Isä Andreas ja Henrik lehtori olivat täällä, ja kun he puhuivat tähtienselityksestä, niin pyysimme hengellistä isää katsomaan kohtaloamme. Hän tuli ulos tänne pihalle ja me katselimme kaamealla kunnioituksella, kun hän pitkän aikaa tähysteli taivaalle.
— Minä muistan vain sen, kuinka kuu paistoi hänen kaljuun päälakeensa, niin että aivan näytti siitä katsovan kuvaistaan…
Vihdoin alkoi hän puhua, ja ääni tuntui tulevan kuin tuulenhyminä ylhäältä tähdistä. Mitäs minussa oli silloin kaikkien tähtien ratojen ja kotien käsittäjää, enkä muista kaikkea sitäkään, mitä hän niistä luki. Mutta sen muistan, että hän sanoi tähtiemme kulkevan lähekkäin —
— Höpsi vain, vanha, hupsu munkki!
— Lähekkäinhän ne ovat tähän asti kulkeneetkin. Sitten sanoi hän vielä, että oinas tulee väliin…
Portilta kuului samassa askelia, Konradus ukon käpsyttelevät askelet, jotka nopeasti lähestyivät pihan ylitse.
Anu ja Anni pujahtivat etukynttä pirtiin. Konradus ukko tuli kohta jälestä ja toi tullessaan pihalta kuvon räntämäkeläiseltä Mukolan isännältä ostettuja päreitä, jotka hän levitti päreorsille kuivamaan.
IX
Seuraavana päivänä veisteli Anu suurta koivuntyveä päästäkseen lähemmäksi sen sisällä piilevää madonnaa. Sillä piispa oli tilannut uuden sellaisen Santtamarian omaan kirkkoon, joka oli Räntämäellä, Koroisten piispanlinnan vieressä.
Veistellessään Anu piti Annia tarkoin silmällä ja oli kuin tulisilla hiilillä, milloin Anni vain pistäytyi ulkosalle.
Konradus ukko viimeisteli hiki hatussa ristiinnaulittuaan, joka ei enää häntä oikein vetänyt puoleensa. Ruttovuoden jälkeen olivat juuri ristinkiesukset parhaiten tyydyttäneet hänen luomistarvettaan; hän oli tuntenut kirvelevää nautintoa viiltäessään monivuotiset murheensa syntiuhrin tuskanvääristykseen. Mutta murheet olivat viidessätoista vuodessa ehtineet kauhtua, ja muukalaisen kilpailijan ilmestyminen maille oli karhakassa ukossa herättänyt uutta luomisintoa, halua ryhtyä jälleen ylevämpiin tehtäviin kuin ristiteurasten muovailuun.
Piispa oli nyt tilannut pyhän Sigfridin alttarille tuomiokirkkoon nimi pyhimyksen kuvan, ja Konradus ukko piti kiirettä joutuakseen siihen työhön käsiksi. Ja hänen veitsensä oli vähällä vetää ristinkiesuksen kasvot hymyyn, niin hyvälle tuulelle tuli ukko ajatellessaan paimentansa ja piispaansa, johon eilisiltana oli jälleen saanut syytä mielistyä.
… Oli se mukava ukko, oli jo! Panee kuvaniekat istumaan ja istuu itse väliin, ottaa aivan kuin lintu poikasensa siipiensä suojaan. Siinä juttelee, mitä nyt olisi tehtävä, ja kertoo pyhien tarujen ja hymnien luontehikkaimpia ja kauneimpia piirteitä pyhimyksestä, joka on kuvattava, maalaa itse kuvankin sanoilla, niin että sen näkee ilmielävänä edessään, ettei muuta kuin ota pölkky ja veistele liiat puut pois kuvan ympäriltä! Ei se ole mikään kuiva, virallinen tilaus sellainen, silloin tekijä tietää, millaista tilaaja haluaa, ja saa oppia iäkseen!
… Toista maata olivat muut tilaajat, sanoivat vain pyhimyksen nimen, ja jollet patruunaa tunne ennestään, saat juosta kumartelemaan tämän jos toisenkin piispanläänin pappeja ja munkkeja ja utelemaan. Visbyssä oli munkkeja käytetty työpajassa ruokapalkoillaan juttelemassa oppilaille legendoja, ja sitä tietä kai kestikin oli korusanansa oppinut. Hemming herralta kuuli kaiken ilmaiseksi monin puolin paremmin; sehän on itse käynyt katsomassakin maanpiirin parhaat kuvat ja kauneimmat kirkot!
… Eikä se pakina aina rajoitu sillä kertaa tilattuun kuvaan! Puhuu monista muistakin kuvista edeltäpäin, kylvää siemenen mieleen hautumaan, oraan idättää viittaamaan eteenpäin ja intoa virittämään… ja hyvähän sen on puhua, jolla on kuvia ja tuumia pää täynnään! Nytkin jutteli Erik ja Olavi kuninkaiden kuvista, jotka saisi tehdä niin pian kuin kerkiää, luultavasti joihinkin maankirkkoihin. Ja sitten alkaa puhua pyhästä Henrikistä, miten hän olisi meille Erik kuningasta läheisempikin, miten olisi Suomen omasta apostolista ruvettava kuvia vuolemaan, laitettava marttyyrin muistomerkki jokaiseen kirkkoon. Siitä tuumii, tuumii, arvelee, että se olisi kuvattava piispallisessa juhlapuvussaan polkemassa jalkojensa alle Lallia, surmaajaansa… sillä hän se iäisyydessä voittaja on, samoin kuin pyhä Yrjänä voitti lohikäärmeen, jota ratsullaan polettamassa tai jalkoihinsa tallaamassa hänet kuvataan…
Kyllä vainen virittivät työintoa tällaiset uudet näköalat, joiden näki aukenevan edessään. Ja työssä kului pian päivä illoilleen.
Pimeän tullen näytti Anni valkeaa, mutta aikaisin kuten tavallisesti laittoi hän iltaisen pöytään.
Anu oli havaitsevinaan, ettei hänen käyntinsä ollut niin sulavan heiskahteleva kuin muulloin. Hänessä oli jotakin levotonta, pälyvää.
Hänen tuotuaan ruuat pöytään istuutui isäukko heti niiden ääreen. Anni oli jotakin puuhailevinaan ovensuussa, sieppasi sitten salavihkaan suuren villahuivin ja pujahti pihalle.
Anu otti kauhtanansa ja lakkinsa rientääkseen jälkeen.
— Mihin nyt? ärähti ukko pöydästä.
— Pistäydyn vain vähän…
Hän pujahti pihalle eikä enää nähnyt, miten ukko karmakasti kavahti pystyyn ja sieppasi lakkinsa ja kauhtanansa hänkin, äristen, kuinka kurittomiksi nuoret kävivät… lähtivät yön selkään, sanomatta edes mihin menivät…
Anu ehti kadulle parahiksi näkemään, miten Anni Kirkkoturulle päästyään pyörähti vasemmalle Yrjänäntalon aidannurkkauksen suojaan. Hän riensi samaa tietä ohi talon, jonka Henrik lehtori oli kymmenisen vuotta sitten testamentannut pyhän Yrjänän alttarille. Kirkkotarhan kaakkoispäästä riensi hän kautta kiukeroisten, koukeroisten katujen juoksujalkaa Suurturun yläpäähän raatihuoneen luo. Kivipuotien välistä kurkisteli hän pitkin turua alas jokirantaan ja älysikin pian miehen taivastelevan kuutamossa lauttauspaikan korvalla. Kohta näki hän Kirkkokadulta tulevan torille Annin villahuivi hartioillaan, ja Lyder kesti lehahti häntä vastaan kuin yökkö valkoiseen vaatteeseen.
Pari lähti Luostarijokikatua Katinhäntään päin. Anu pujahti Luostarivälikadulle, joka muutamain talojen takana, luostarin pitkän kaalimaan päässä, yhtyi edelliseen katuun. Hän ehti parahiksi katujen risteyksen lähelle näkemään, miten kesti oli suojelevasti kietonut Annin kainaloonsa… ja Anni käveli vain eikä ollut tietääkseenkään.
Anu hiipi heidän jälestään luostarin muurin varjossa. Turhaan hän varoi, sillä ei kuutamopari lainkaan vilkunut jälelleen. Mutta ei tullut niin tehneeksi Anukaan… eikä huomannut, että hänen jälestään tuli kirkkaassa kuutamossa keskellä katua musta varjo, joka väliin ketterästi käpsytteli eteenpäin, väliin pysähtyi odottamaan, ettei tulisi liian lähelle.
Täällä luostarin pitkän kasvitarhan kohdalla ei joenpuolella katua ollut enää asuntoja, olihan vain porvarien, enimmäkseen kotisaksojen, varastoaittoja laitureineen jokiäyräällä. Luostaritarhan sivuutettuaan tuli lempivä pari aivan autioon Katinhäntään, Samppavuoren ja joen väliselle kapealle rantaäyrämälle. Kun rantama jälleen alkoi levetä ja loitompaa tuli Sotalaiskylä ja linna näkyviin, poikkesivat he joenrannalta vasempaan, ja Anu näki miten kesti veti Annia kainalossaan ja toimitti kiihkeästi jotakin huitoen vapaalla vasemmalla kädellään. He menivät vuorenkainaloon istumaan, ja Anu hiipi vuoren vierrettä läheisen kallion könkämän suojaan, mihin saattoi selvään kuulla puheen, kestin kiihkonkiehtovat sanat.
— Niin, että siellä vasta tiedät mitä elämä on! Mitä teillä on täällä? Tuomiokirkkonnekaan, maan ylpeys muka, ei ole mitään edes kaupunginporttiemme rinnalla, puhumattakaan Mariankirkosta häikäisevine suippokaarisine holviverkkoineen ja kierrepylväineen! Ja talonne sitten… piispantalonne ja raatihuoneennekaan tuskin vetävät vertoja millekään lyypekkiläiselle talolle… isäni talo on muhkeampi kuin linnapahasenne kolminkertaisine torneineen. Ja siinä saisit aina asua piikasten palvelemana! Puvuksesi saisit silkkaa silkkiä ja samettia, joita täällä tuskin lie muilla kuin linnanrouvalla, kullassa saisit kulista ja jalokivissä välkkyä ihanista kutreistasi aina sormiesi päihin ja silkkihelmojesi liepeihin! Tahdothan tulla? Sano, että tahdot!
— Oikeinko todella? kuuli Anu puoleksi riemastuneen, puoleksi arastelevan kysymyksen.
— Niin totta kuin…
— Pidätkö sinä niin… kuului jälleen ujo alku, mutta hiljeni siihen.
— Ah, Anni! Sinua minä… sinä suloisin ja ihanin… sinua minä rakastan, etten voi elää!
Sitten Anu kuuli vain katkonaisia, myrskyisiä sanoja, läähätystä ja ikäänkuin painiskelua. Hän seisoi vavisten ja tunsi aivan kuin maan vajoavan altansa.
— … että aivan pakahdun! Anni, sinä hurmaava — nyt sinä olet minun — tästä hetkestä — iäti — lemmen palossa me sulamme yhteen — sieluinemme, ruumiinemme…
Anu kuuli tosiaankin painiskelua, kiihkeää painiskelua. Ja hän kuuli samalla kertaa hellänaran ja hädänsärkemän äänen, joka rukoili:
— Voi, elä, Lyd… (hädissäänkään ei Anni saanut kestin nimeä suustaan) elä, hyvä, rakas… elä… voi, eiii…
Anu tunsi maailman mustenevan silmissään. Hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut mitään. — Anni, minä tulen! huusi hän ja riensi apuun malttamatta kunnolla kiertää vuorenkielekettäkään.
Kesti oli ykskaks pystyssä.
— Potzblitz! Kuka…!?
Hän tempasi lyhyen kestinmiekkansa tupestaan ja oli käymäisillään häiritsijänsä kimppuun. Mutta samassa alkoi odottamatta sataa kepiniskuja hänen hartioihinsa ja selkäänsä. Kesti rukalla oli tuskin aikaa vilaista uuteen hätyyttäjäänsä, Konradus ukkoon, joka seisoi siinä kuin ilmestys, hornanpeikko kohennuskeppiään huitoen. Sillä iskut olivat niin tuntuvat, että hän katsoi hyväksi siekailemtta lähteä käpälämäkeen.
Mestari ja kisälli ryhtyivät hoivaamaan Annia, joka kyyrötti nyyhkyttäen maassa saman kivilohkareen vieressä, jolla he alkuaan olivat kestin kera istuneet.
Kesti ei ollut kauaksi paennut, ja intohimojensa hehkussa älysi hän vaistomaisesti heti ainoan tien, joka saattoi viedä kohden maalia. Hän läheni liukeana ja koetti ystävällisesti hymyillä.
— Kas, mestariko se… valitan… tässä on varmaan onneton väärinkäsitys!
— Joudu ja tule! tiuskaisi ukko temmaten käsipuolesta tytärtään.
Kesti toimitti jälessä:
— Koska nyt kerran salaisuutemme, Annin ja minun, on tullut ilmi, niin tahdon heti, lykkäämättä huomiseen —
Konradus ukko tyrkkäili maasta lisävauhtia kohennuskepillä, joka oli hänen vasemmassa kädessään, ja veti oikealla Annia mukaansa. Kesti juoksi jälestä ja läähätti hengästyksissään.
— Tahdon heti pyytää tyttärenne kättä… pyydän tyttärenne kättä! huusi hän kovemmin, arvellen, ettei ukko kuullut, kun yökylmässä routautunut loka kopisi jaloissa.
Mutta sellaista huutamista ei ukko sietänyt. Hän jätti tyttärensä ja kimmahti kestiä vastaan kuin ammuttu nuoli.
— Pidätkös kitasi, ryökäle! puuskahti hän. — Tuosta saat, tuosta…
— Elä lyö! Minähän pyydän…
— Tuosta saat…
Ukon kohennuskeppi liikkui niin navakasti, ettei sulhasen auttanut muuta kuin ottaa pakopötkä uudestaan.
— Koko kaupungin herättää, ärisi ukko, tätä häpeää näkemään ja kuulemaan… luostarissa ovat kenties jo kuulleetkin.
Hän riensi taasen tyttärensä ja kisällinsä kera jatkamaan matkaa
Katinhännästä Luostarijokikatua pitkin.
— Jollei olisi niinkuin on… niin kyllä minä näyttäisin, kirskui kesti hammasta purren.
Mutta nähdessään lemmittynsä loittonevan, tunsi hän yhtäkkiä voittamatonta tarvetta tehdä uuden lähestymisen mahdolliseksi.
— Tulen huomenna, huusi hän, tulen huomenna luoksenne, kun tyynnytte!
Hän jäi katsomaan menijäin jälkeen, ja sappi nousi kihisten hänen päähänsä. Ei häntä selkäsauna sapettanut… hän ei edes itsekseenkään tunnustanut mitään sellaista saaneensa… vaan se, että kehtasivat noin paeta muka voittosaaliinsa keralla… ja mikäs oli pelko paetessa… kun tiesivät olevansa ylivoimaiset!
… Mutta ukko, ärrinpurri… äh, hänellä varmaankin oli vielä ilkeyttä pitää häntä jonakin viettelijänä… ei tietenkään uskonut hänen kosintansakaan vilpittömyyteen… Oh, moinen rajaton hävyttömyys ja typeryys pani ihan pakahtumaan! Kohdella kunniallista hansankestiä kuin mitäkin juoksukoiraa! Luuli kai nolaavansa, mutta huomenna, heti huomenna saa hävetä epäilyksiään! Niin, huomenna on kosittava kaikkien muotojen mukaan! Se on loistava ensi askel… hurmaava askel — kostoon!
Se ajatus aivan lämmitti sydäntä… siten täytyi haihtua kaikkien epäilysten. Vaikka koko kaupunki olisi luullut hänellä olevan vaimon ja liudan lapsia kotonaan, täytyi kosinnan haihduttaa sekin epäilys! Ja kun lisäksi ajatteli sitä lemmenhurmaa, joka oli seuraava, kenenkään estelemättä, uskoi hän itsekin tulleensa tänne melkein vain sulhasiksi. Olihan hän intohimonsa palossa vilpittömällä välittömyydellä ladellut Annillekin vakuutuksiaan. Lemmenhurmaa ajatellessa lopullinen päämääräkin, kosto, häipyi näkymättömiin, häipyi pimentoon kaikki, mikä oli edessä ja takana… Hän mietti vain intohimoisella kireydellä, miten saisi ukon varmimmin vakuutetuksi vilpittömyydestään. Ja kuta kireämmin hän mietti, sitä lämpimämpänä tunsi hän itsekin poskillaan totuudensankarin hehkun, ja sitä lujemmaksi kiteytyi hänen päätöksensä kosia pikimittäin.
Tulisen päättävin askelin alkoi hän astua luostaritarhan aito vartta ja sen päähän päästyään huippaili oikoisinta Luostarivälikatua kauppaturun yläpäähän, Helye Kuterin taloon.
Suoraa päätä meni hän majaisäntänsä puheille.
— Pyydän teitä, toimitti hän hengästyksissään, — että tulette huomenna kanssani…
— No, mihin nyt?
— Sulhasiksi!
— Oh! puuskahti rehevä porvari aivan ällistyksissään. — Mihin sitten?
— Konradus mestarille…
Hyvinvoipa porvari näytti ensin nolostuvan, mutta sitten pääsi häneltä leveä nauru.
— Hehe, joko tyttö pani pään pyörälle?
— Olin juuri hänen kanssaan puheikkain, kaikki on selvää siltä puolen. Lupasin huomenna mennä isän puheille.
— Oh, virkahti saksa jälleen ällistyneenä, kun kuuli jo niin pitkälle totta tehdyn. — Että ihanko…?
— Asia on ehdottomasti päätetty!
— Mutta maltahan nyt mieltäsi! Pian voi tulla joku lyypekkiläinen laiva ja pääset kotikaupunkisi tyttöjä kosimaan.
Lyder kesti vavahti, ja hänen mieleensä näkyi ykskaks muistuneen jotakin, joka vääristytti suupielet alaspäin ja sai posket tuokioksi kalpenemaan. Mutta, aivan kuin tätä toista ahdistavaa ajatusta karkoittaakseen, kiirehti hän selittämään:
— En minä… en voi vielä lähteä mitenkään! Sillä olenhan antanut sanani Konradus mestarille… mestarin tyttärelle, tarkoitan, ja kunnian miehenä…
— Pyh! virkahti vilpitön saksa.
Lyderin ajatukset pyörähtivät heti vakuuttavampaan selitykseen.
— Sitä paitsi on tilausten keräyskin maaseurakunnista vielä kesken. Ja se työ on satoisaa… kun vain näytän piispan suosituksen, tarttuvat heti onkeen, jos suinkin tilaisuutta…
— Niin, Hemming herra on koko piispanläänissään herättänyt suurta auliutta kirkkojen kaunistukseen, tuumi kotisaksa.
— Siltä näyttää, yhtyi kesti, ja heti kosimassa käytyämme lähden tilausten keruuta jatkamaan.
— Ah, siitäpä muistan asian! Ensi torstaina, siis viikkokauden perästä, kun taloni vihdoin alkaa olla oikein valmis, on aikomukseni pitää pienet ripiäiset, joihin tulee useita varakkaimpia meikäläisiä porvareita perheineen. Elä mene ennen maille, pyydän mukaan pitoihini. Pidä silloin silmäsi auki ja esiinny eduksesi… kyllähän osaat! Silloin näet upeampiakin neitoja kuin tuo suomalaisnypykkä.
— Ei, hän on verraton!
— — Typötyhjää väkeä vielä, pahainen hökkeli vain ja sekin piispan tiluksilla.
— Vaikkei olisi rihmankiertämää, niin huomenna menen, ja tahdottehan tulla mukaan?
— Tuumi nyt edes muutamia päiviä!
— Ei, huomenna!
Samassa kuului kova rusahdus Helye Kuterin uuden talon puisesta yläkerrasta.
— Mikä se oli? kysäisi kesti.
— Mitä kummaa tosiaan! ihmetteli isäntäkin. Rusahti aivan kuin talvipakkasella! Onko siellä niin kylmä? kysäisi hän ulkoa tulleelta.
— Kylmä on, maa jäässä, näytti rantamilta olevan jäänriitteessä jokikin.
— Sittenhän voi pian jäätyä saaristomerikin!
— Meri?
— Niin, eivätkä lyypekkiläiset laivat enää Turkuun pääsekään.
Lyder kesti vaipui tuokioksi mietteihin.
— Jäätyykö täällä meri tosiaankin, niin etteivät laivat pääse? kysyi hän melkein ilohelähtävällä äänellä.
— Saaristo jäätyy joka talvi, väliin aikaisinkin.
— No, sitten täytyy tänne talvehtua, virkahti Lyder kesti kevyesti huoahtaen.
Näki selvään, että se oli hänelle mieleinen vahinko. Mutta mitä avarammat tanhut täten aukenivat hänen valoisille toiveilleen, niin yhä sitäkin polttavammaksi kävi tarve kohottaa arvoaan ja saavuttaa Konradus ukon luottamus.
Ja kun oikein kovalle pani, niin suostuihan Helye saksa huomenna lähtemään majakestinsä puhemieheksi, vaikkakin hän yhä hymähteli tämän lemmenpuuskalle.
Koko illan ja puolen yötäkin kuunteli Lyder kesti toivehikkaalla jännityksellä pakkasen rusahtelemista talon yläkerrassa ja mietiskeli, että vaikkei meri jäätyisikään ja hänen kotikaupunkinsa aluksia leirailisi Aurajoen suulla, niinkuin hopeaseppiä parveilee kauniilla säällä veden pinnalla, niin oli hänen kaikin mokomin varottava heihin yhtymästä. Kohta kosintaretken jälkeen päätti hän huomenna lähteä saloseurakuntia kiertämään, tulla ensi viikon torstaina vaanimaan, etteihän vain lyypekkiläisiä laivoja ollut mailla, ja vasta sitten näyttäytyä Helye Kuterin talonlämmittäjäisissä.
X
Kirnin kirnin, kopsin kopsin, routaisia sorkkateitä, kinttuteitä eteenpäin!
Jäätää korvaa, jäätää nenää, palelee sormea ja varvasta. Aatos sentään sulana elää aivoja kihelmöiden.
… Maa mokomakin, jossa jäätyy kaikki, jäässä ihmisetkin! Ukon karilas vasta mokomakin, totta vie kuin jäätynyt puu, tuo rosohonka tuossa tien varrella!
… Tuulta, viimaa hänelle toinen ihminen on! Helye porvaria sentään miessä kohteli, ei uskaltanut ihan katsoa yli olkansa… mutta häntä, vieraan maan kestiä, ei ole näkevinäänkään! Karjottaa kuin kosintatiellä pahin liika olisi sulhanen!
… Puhu hänelle sitten, pökkelölle! Saat tarjoilla kihlojasi, joihin olet pannut matkavarasi miltei viimeiseen witteniin: katsoo kuin pelkäisi niiden polttavan, vaikka tytön tekee mieli… saa puhemies selittää, mikä kunnia hänelle tehdään, mikä onni on tarjolla hänen tyttärelleen: se hänestä on vain "senkin onni ja kunnia"… saat luvata, että hänetkin raahaat tyttärensä mukana kultaiseen Lyypekkiin: "Huutia, junge!" saat vain äkäisen ärähdyksen vastaan… saat sitoutua myymään kaiken kotikaupungissasi, siirtymään tänne kuunnellaksesi susien ulvontaa ja karhujen mörinää talvipakkasessa, tulemaan tänne hiluinesi, kaluinesi: se ei muka häntä liikuta. Eikä liikutakaan… ei taivuta keloa rosohonkaa mikään!
… Tänne sitten kuka muuttaisi, maahan, joka on jäätyneille lumiukoille omiaan! Tällainen tulenpalava pakkanen jo ennen joulua! Saat juosta lämmittelemään jokaiseen talopahaiseen tienpolanteen varressa, jollet ole arvannut varautua kaiken maailman lammasnahkoihin! Ja jollet lämmittelemään… saat juosta jokaiseen hökkeliin, jos ainoatakaan sellaista on peninkulmien taipaleella, kysymään tietä osataksesi kirkolta kirkolle! Sillä kirkolleko täällä olisi viemässä muita kuin kinttupolkuja, kun pelkät sorkkatiet, kaviotiet vievät kaupunkiinkin. Sanovat Maunu liehakkonsa säätäneen, että on laitettava Turusta maantie itään ja käräjätie Satakuntaan, mutta heiltäkö, jäätyneiltä lumiukoilta, siitä tolkkua tulisi! Eivät saa edes siltaa joen yli, vaikka juttua jauhavat, hirsilautalla vain kulkevat… ja kivenheiton päässä kaupungista saat mennä tölliin utelemaan, mitä kinttupolkua sinne pääsee…
… Ja tällainen kirottu tulipalopakkanen! Porottaa viikkokauden yhteen väkeen, jäätää järvet, martaa mannut, ja missä lumipilvetkin viipynevät! Tietysti meren sisäsaaristo on jo sekin jäätynyt ja on pakko jäädä tänne paleltumaan. Mutta palelsi mitä palelsi… hän tahtoi jäädä tänne ja voittaa! Voittaa ukon karilaan… aikanaan varmaankin tilaisuus ilmestyy, ja silloin on tartuttava sitä kaulukseen!
Kirnin kirnin, kopsin kopsin, sorkkatietä yli Aningaisten mäen ja läpi kylän, jäätä poikki joen lauttauspaikan kohdalta. Siinä oikeni edessä pitkä ja kapea Suurturu puotiriveineen, ja turun yläpäässä oli Helye Kuterin talo. Suloista oli astua pakkasesta kotilieden ääreen. —
Helye saksa oli jo ammoin aikoja tuottanut viinit ja oikeat saksanoluet kekkereitään varten, ja nyt oli monet päivät öitään myöten leivottu, paistettu ja keitetty. Lattioille oli jo levitetty upeat matot ja hienot liinat pöydille, ja liinoilla helisi ja hohteli hopea.
Kohta puoleltapäivin alkoivat vieraat saapua. Saapui sellaisia suursaksoja kuin pormestari Hannus Kamen ja pohatta Hannus Kölner, joka rikkauksillaan kerran sovitti miesmurhankin. Saapui vanha Thorstanus Knap ja hänen poikansa, raatimies Hinzechinus Knap nuoren vaimonsa Greta Swarten keralla, saapui myös ukko Volquinus Swarte aumamaisen emäntälyllerönsä ja kahden naimattoman tyttärensä keralla, sitten vielä ovela Nicolaus Zoltzak ja suorasukainen Detmar Ludenscheid perheineen ja koko liuta vähemmän äveriäitä saksoja. Mutta aivan pelkkää rakkautta ja auliutta säteili Helye saksa ja hänen emäntänsä silloin, kun saliin suvaitsi astua itse leveäpää tuomiorovasti Henricus Hartmanni juhlallisen mustissaan ja jyrkeydellään melkein peittäen varjoonsa pienehkömmän hurskausintoisen kanakin Jönis Vestfalin, joka viisikymmenisenäkin toivoi vielä niittävänsä suuria voittoja elämässään. Ja kunnioituksen kohahdus kävi kautta salin silloin, kun astui sisään itse linnanvouti Ernst von Dotzen ritariupeudessaan ja miekka vyöllään ja ritari Didrik Marschalk ja muutamia saksalaisia asemiehiä saattueenaan.
Vaikka oltiinkin heimolaisten kesken, olivat kuitenkin molemmat sielunsäilyttäjät ja esivallan miekankantaja siksi eri ilmakehästä, että porvarien kesken pyrki aluksi mieliala pysyttelemään jäykkänä. Vasta kun päästiin käsiksi rehevään ruokapöytään, jossa viinipikarit kimmelsivät ja oluthaarikat kuohuivat, alkoivat mielet vähitellen liueta ja vilkastua! Ruokien ja juomien ääressä ähertäessä alkoi ilta pimetä ja saliin tuotiin suuri joukko paksuja kynttilöitä.
Kun aterioiminen oli päättynyt ja varsinaiset kaulankastajaiset alkoivat, vetäytyi naisväki vähitellen pitojen emännän johdattamana toisiin huoneihin ja miesten juttelu kävi yhä äänekkäämmäksi. Porvarit vapautuivat yhä enemmän hengen ja miekan miesten painostuksesta ja pohtivat polttavia liikeasioitaan. Ja polttavin oli kysymys kestien kaupasta, sillä hansakaupungit, jotka saksalaishallituksen suosimina lähettelivät tänne entistä tukummalta kauppamatkustajiaan, eivät olleet tyytyväiset niihin rajoituksiin, joita oli heidän kaupallaan. He eivät tahtoneet tyytyä tekemään vain tukkukauppaa kaupunkien porvarien kanssa, vaan tahtoivat saada oikeuden, varsinkin messumarkkinain aikoina, kannattavampaan vaihtokauppaan maalaisten kanssa niin etuoikeutetuissa kaupungeissa kuin maaseudunkin markkinapaikoilla merenlahtien rannoilla.
— Hansaliiton edut ovat meille siksi läheiset, että meidän on saatava nämä rajoitukset poistetuksi, virkkoi Räävelin raatimiehen Bertold Hamerin nuorin poika Herman, joka vasta toista vuotta sitten oli muuttanut vanhempain veljiensä tieltä tänne onneaan etsimään ja jota heimoustunne vielä sokaisi selvästi näkemästä omia etujaan.
— Mitäpä vähittäiskauppa kesteille paljoakaan merkitsee, murahti kokenut ukko Swarte. — Mutta se tekisi suurta hallaa meidän kaupallemme.
— Oikein, yhtyi itse järkevä pormestari Hannus Kamen. — Meille tänne vakinaisesti asuttuneille kauppamiehille ei ainakaan olisi etua kestien suoranaisesta liikeyhteydestä maalaisten kanssa. Ja epäilemättä koko hansaliiton kaupalle tarjoaa varmimmat takeet se, että täällä on vakavarainen saksalainen porvaristo, jonka puoleen hansankestit voivat kääntyä ja joka täällä pystyy pitämään kaupan ohjakset käsissään.
Tämä viisas puhe herätti yleistä hyväksymistä.
— Pitäisi vain saada järjestetyksi niin, että hansakaupungit myisivät tavaroitaan yksistään meille, tuumi ovela Zoltzak. — Silloin luonnollisesti täytyisi maalaisten vaihtaa suolansa ja muut saksantavaransa meiltä turkiksillaan ja muillaan, ja niin joutuisi maalaistuotteiden kauppa ja vienti meidän käsiimme sekin.
— Olisi ankarasti kiellettävä kaikki kauppa muilta paitsi saksalaisilta! huudahti häikäilemätön Detmar Lüdenscheid.
Tämä ehdotus herätti hyväksyvää naurua.
— Elkäähän naurako! myhäili itse isäntä Helye Kuter kaataen uutta viiniä pikareihin. — Tuuma ei ole hulluimpia. Ei sitä nyt tosin saatane suorastaan laiksi, mutta hyvä olisi saada se ainakin osapuilleen käytännössä toteutetuksi.
— Kannatan kunnon isäntäämme, lausui Hannus pormestari. — Sellainen laki, jos se valtaneuvostossa läpäisisikään, nostattaisi varmaan myrskyn saksalaisia vastaan. Mutta hienommalla tavalla on asian järjestäminen ajateltavissa laeillakin. Onhan laissa jo ennestään pykälä, joka rajoittaa sellaisen kaupustelijan kauppaa, kenellä ei ole tavaraa vähintään 20 markan edestä varastossaan [markan nimellisarvo vastasi v. 1365 noin 8 nykyistä markkaa, mutta todellinen arvo oli vieläkin suurempi]; kohotettakoon kynnys niin korkealle, että se suunnilleen vastaa meidän pienimpiä pääomiamme, ja jos joku meikäläisistäkin olisi vaarassa pudota pois laudalta, auttaisimme lainoilla. Siitä hansaliitollekin koituisi todellista etua, jos saisimme kaupan kokonaan käsiimme ja toisheimoiset porvarit supistuisivat mahdollisimman vähiin.
— Mutta heistä jäisivät jälelle varakkaimmat, haitallisimmat, tokaisi Detmar Lüdenscheid.
— Omien etujensa tähden on heidän pian pakko vetää yhtä köyttä kanssamme, viiruili ovela Zoltzak.
— Aina heidät voi asioissa kietoa!
Siitä kiepahti keskustelu pohtimaan, miten saksat saisivat haltuunsa toisheimoisten porvarien tärkeimmän pääoman, maaomaisuuden kaupungin ympäristöllä. Parhaana keinona pidettiin rahanlainaus ottamalla pantiksi tiluksia. Vaikka lainaaminen korkoa vastaan oli laissa kielletty ja vaikka lainanottajat joskus saivatkin tiluksensa lunastetuiksi takaisin, kannatti lainaaminen hyvin, kun panttitiluksista ja -taloista sai lainanantaja kantaa kaikki tulot panttausajalta.
Tämä puhe ei luihua Nicolaus Zoltzakia näyttänyt miellyttävän. Hän pelkäsi kilpailua; sillä hän oli tiluspantteja vastaan lainaamalla jo kauan harjoittanut niin laajaa koronkiskontaa, että hänellä oli hallussaan monet maalaistenkin pellot ja niityt Aningaisten puolella.
Keskustelu alkoi käydä yhä sekavammaksi. Huudeltiin ristiin rastiin, niin ettei ollut helppo eroittaa kuka minkin häikäilemättömän viisauden sanoi, eikä lopulta sitäkään mitä yleensä sanottiin. Ja viini ja olut vuoti virtanaan tehden hälinän yhä suuremmaksi ja tolkuttomammaksi.
Vihdoin lähti linnanvouti seuralaisineen; ainoastaan nuori ritari Didrik Marschalk ei vielä hennonut erota porvarien viinistä. Ernst herran esimerkkiä seurasivat muutamat porvaritkin ja etsivät naisväkensä kotimatkalle. Jotkut huolekkaat perheenemännät vuorostaan ottivat tästä opikseen ja tulivat ukoilleen kuiskuttamaan poislähdöstä, veipä joku rakkaan puolisonsa puoleksi taluttaen, puoleksi laahaten käsikynkässään. Niin harveni seura harvenemistaan, lopulta jäi pitoja jatkamaan etupäässä nuoria ja naimattomia, mutta jäivätpä molemmat iäkkäät hengelliset isätkin, jäi myös itse pormestari Hannus Kamen, jonka emäntä ei ollut mukana.
Nyt kävi elämä entistään vapaammaksi ja tuttavallisemmaksi.
Liikeviisaus unhotettiin ja pidettiin iloa yksistään.
Mutta keskellä ilonpitoa tuli isäntä kiinnittäneeksi huomionsa Lyder kestiin, jonka illan kuluessa oli aivan unhottanut, sillä miekkonen oli istuskellut niin hiljaa, ikäänkuin piillen yksikseen.
— Katsokaas, huusi hän, — siinä on minulla vaivainen syntinen, joka panee kynttilänsä vakan alle! Saanko esittää: jumalanäidin isä Lyder Clippiator!
Nauraen käännyttiin nuoreen kestiin. Mutta rääveliläinen Herman Hamer tiirotti häneen muistellen.
— Isänne taitaa olla rääveliläinen? virkahti hän.
— Lyypekkiläinen! vastasi isäntä majakestinsä puolesta.
Herman saksa näytti tahtovan kysellä enemmän, mutta isäntä hämmensi hänet.
— Noljottaa kuin nolla, vaikka luulin hänen nostavan illan ilon ylimmilleen.
— Hän kai vierastaa, sopersi muuan nuori mies naureskellen.
— Ei tainnut edes katsella täkäläisiä neitosiakaan, naureskeli pormestari.
— Swarten pulskia tyttäriä! lisäsi nuori mies.
— Hän on jo liimassa ennestään, huomautti isäntä.
— Oho! Kuka hänet on pyydystänyt?
— Ammattihenki vetää puoleensa. Konradus Pictorin tytär hänellä on tähtäimessään.
— Oh! kuului pettymyksen huokauksena kautta seuran.
— Hammunduksen madonna! huomautti tuomiorovasti kankein kielin, sillä hänkin oli Anun neitsytkuvista vainunnut nuoren taideniekan sydämensalaisuuden.
— Suomalaisnypykkä!
— Ja typötyhjä!
— Elkäähän soimatko suomalaistyttöjä! pani uskonharras Jönis kaniikki hieman sammaltaen vastalauseensa. — Uskollisempaa sydäntä tuskin lie kenelläkään!
— Niin, veli kyllä tietää… leikitteli tuomiorovasti leveästi.
Ja kaikki myhäilivät ymmärtäväisesti. Sillä koko kaupunki tiesi, miten tyytyväinen Jönis herra oli emännöitsijäänsä, Elenaan, joka häntä oli uskollisesti palvellut nuoruutensa päivistä lähtien. Henricus rovasti tiesi lisäksi, että veli Jönis aikoi nyt, kun hän vielä viisikymmenisenä teki lähtöä johonkin ulkomaan yliopistoon tenttimään maisteriksi, saadakseen paremmat ylenemismahdollisuudet, että hän nyt epäilysten välttämiseksi aikoi loitontaa naisväen luotaan kunnioittavaan etäisyyteen ja tälle vanhalle uskolliselle naissielulle lahjoittaa maatilansa Räntämäellä.
— No tuleeko sitten häät? kysyi pormestari kääntyen Lyder kestiin.
Muidenkin katseet kääntyivät jälleen kestiin. Mutta tämä istui nolona, ja häntä näytti koko keskustelu kiusoittavan.
— Rukkasethan me saimme! nauroi isäntä, hänkin jo koko lailla liehkassa.
Lyder kesti hypähti pystyyn, kun häntä näin julkisesti häväistiin.
Muitakin näytti uutinen hämmästyttävän.
— Elä ole milläsikään, tyynnytteli isäntä. — Ne rukkaset eivät miestä häpäise, ne ovat itse halveksittavat.
— Oikeinko tosiaan tyttö teki tenän? kysyi pormestari.
— Isäukko se turnailee vastaan, selitti isäntä.
— Ja miksi?
— Hitto hänet tiesi, taitaa olla saksalaisvihaa vain.
Tämä näytti koko seuraa kuohuttavan.
— Ryöstä letukka! puuskahti Didrik ritari.
— Ja sitten lähetä aarre vartialleen takaisin! lisäsi myrkyllisesti muuan juopunut saksa.
— Ei sellaiseen pidä ryhtyä, muistutti pormestari.
Tuomiorovastikin näytti tuntevan siveellistä suuttumusta heimolaisensa kärsimän loukkauksen johdosta. Mutta sitä paitsi oli hän saanut leveän päänsä rakoon tuuman, että avioliitto lyypekkiläisen ja turkulaisen taiteilijaperheen kesken edistäisi tavallaan kirkon etuja ja olisi omansa tukemaan saksalaisen kirkkotaiteen levenemistä maahan. Hän katseli tuokion syvämielisesti ja isällisesti Lyder kestiin ja virkkoi sitten itsevarman juhlallisella äänellä.
— Tule huomenna luokseni piispantaloon!
— No, nyt se veteli! huudahti Helye isäntä. Jos itsensä tuomiorovastin saat puhemieheksesi, niin käy kai paremmin kuin meille ensi kerralla.
Tämä oli sopiva loppu sille jutulle. Lyder kesti oli sitä kuunnellut levottomalla jännityksellä ja olisi ilmeisesti tahtonut mieluummin pitää koko asian salassa. Varsinkin Herman Hameriin silmäili hän tuontuostakin arasti, ikäänkuin pelkäisi, että rääveliläinen kenties tietää jotakin vaarallista. Mutta kun pakina päättyi onnellisesti, oli Lyder kesti loppuillan aivan huimapäinen, riehakimman hilpeä koko seurassa.
Seura hajosi vasta puoliyön korvilla. Molemmat hengenmiehet olivat niin päissään, että isännän ja kestin täytyi lähteä heitä taluttamaan kotiin. Lähtiessä pisti isäntä molempien taskuun hieman kalmusjuurta, jota huomisaamuna oli otettava päänparannukseksi.
Oli alkanut sataa lunta, ja valkoisen vaipan verhoamia sokkeloisia katuja veivät Helye saksa ja Lyder kesti molemmat hengenmiehet koteihinsa.
Lyder kesti oli ehättänyt saamaan tuomiorovastin talutettavakseen. Hän jättäytyi saatettavansa kera jälkeen ja johti puheen lemmenjuttuunsa, mairittelevalla tavallaan taivutellen rovastia ottamaan asian oikein omakseen.
— Kyllä, kyllä, jokelsi leveäpää rovasti heltyneenä. — Kyllä puhun, ja silloin tulee sinusta vävy, Konradus mestarin vävy. Enkä minä tahdo edes puhemiespaitaakaan, kunhan laitat kuvani, sitten… piispan… puvussa…
Tällainen sydämellinen tuttavallisuus sai kestinkin niin hämilleen, että hän oli vaiti kotvan. Ja sittenkin alkoi hän niin kaukaisittain kierroksen samaan juttuun, että rovasti unhotti kokonaan viittauksensa omaan sydämensä salaisuuteen.
Kovasti sentähden Henricus herra ihastui ja hämmästyi, kun kesti, lupailtuaan kuun hopeat, päivän kullat, lopuksi virkkoi profeetallisesti:
— Ja kun kerran tulette piispaksi, joka teidän olisi pitänyt olla jo aikoja sitten, laitan kuvanne omin käsin jokaiseen hiippakuntanne kirkkoon! Ja ilmaiseksi, aivan ilmaiseksi!
Tuomiorovasti nauroi armollisesta tyytyväisyydestä aivan ääneensä, niin että edelläkulkijatkin kääntyivät katsomaan, mitä he niin hauskaa juttelivat.