IX.
KUNINGAS BAUSI.
Puolen päivän aikaan me läksimme Bezan kaupunkia kohti, missä kuningas Bausi asui ja jonne meidän piti ehtiä seuraavana iltana. Muutamia tunteja rykmentti marssi edessämme tai oikeammin ympärillämme, mutta kun valitimme Babemballe melusta ja tomusta, heti hän aivan liikuttavan luottavaisena lähetti sen edemmä. Sitä ennen hän kuitenkin pyysi meitä vannomaan "äitimme kautta", mikä oli monille Afrikan heimoille pyhin vala, ettemme koettaisi karata. Tunnustan, että epäröin antaessani vastausta, sillä en ollut kovin rakastunut noihin mazitu-miehiin ja pelkäsin, ettei meillä olisi suuria mahdollisuuksia heidän maassaan, varsinkin kun olin Jerryn kautta saanut kuulla, että voitettu Imbozwi oli lähtenyt sotilasten joukosta jollekin omalle asialleen. Jos olisi ollut vallassani, olisin mieluummin koettanut livahtaa takaisin pensaikkoon ja rajan toiselle puolen sekä metsästää siellä muutamia kuukausia kuivan vuodenajan kestäessä ja ponnistellessani etelään päin. Se oli zulu-metsästäjäinkin ja Hansin toivomus, puhumattakaan Sammysta. Mutta kun mainitsin siitä Stephen'ille, hän rukoili minua hylkäämään koko ajatuksen.
"Katsos, Quatermain", hän sanoi, "minä olen lähtenyt tähän jumalanhylkäämään maahan saadakseni tuon suuren Cypripediumin, ja sen tahdon saada tahi kuolla. Mutta", hän lisäsi, katsellen meidän kalpeita kasvojamme, "minulla ei ole oikeutta leikitellä teidän hengillänne, niin että jos pidätte yritystä liian vaarallisena, minä jatkan matkaa yksin tämän vanhan Babemban seurassa. Vaikka kaiken muunkin jättäisimme huomioonottamatta, minun mielestäni yhden meistä on joka tapauksessa mentävä Bausin kylään saakka siltä varalta, että tuo herrasmies, jota nimität Veli Johannekseksi, tulisi sinne. Lyhyesti sanoen olen tehnyt päätökseni, joten puhuminen ei enää auta."
Minä sytytin piippuni ja katselin hetkisen tuota itsepäistä nuorta miestä sekä ajattelin asiaa joka näkökannalta. Lopulta tulin siihen päätökseen, että hän oli oikeassa ja minä väärässä. Oli totta, että lahjomalla Babemban tai jollain muulla tavoin olisimme kyllä päässeet vielä kauniisti peräytymään ja välttäneet monta vaaraa. Toiselta puolen emme olleet tulleet tähän kaukaiseen paikkaan peräytyäksemme. Edelleen, kuka oli kustantanut matkamme tänne? Stephen Somers, joka tahtoi jatkaa matkaa. Vihdoin, puhumattakaan siitä mahdollisuudesta, että löytäisimme Veli Johanneksen, jota kohtaan en tosin enää tuntenut mitään velvoituksia, sen jälkeen kuin hän Durban'issa oli jättänyt meidät pulaan, en pitänyt siitä ajatuksesta, että joku olisi vienyt minusta voiton. Olimme lähteneet liikkeelle matkustaaksemme salaperäisen villikansan maahan, joka palveli jumalanaan apinaa ja kukkaa, ja yhtä hyvin voimme siis jatkaakin matkaa kunnes olosuhteet kävisivät ylivoimaisiksi. Vaaroja on sitäpaitsi kaikkialla; joka kääntyy takaisin vaaran pelossa, ei milloinkaan elämässä tule menestymään.
"Mavovo", sanoin nyt, osoittaen Stephen'iin piipullani, "inkoosi Wazela ei halua paeta. Hän tahtoo jatkaa matkaa pongo-kansan maahan, jos suinkin vain sinne pääsemme. Ja sinun tulee muistaa, Mavovo, että hän on maksanut kaikki; olemme hänen palkkalaisiaan. Sitäpaitsi hän sanoo, että jos me pakenemme, hän aikoo jatkaa yksin eteenpäin näiden mazitujen seurassa. Mutta jos joku metsästäjistäsi haluaa livahtaa tiehensä, silloin hän ei valitse keinoja, enkä minäkään. Mitä sanot siihen?"
"Sanon, että vaikka Wazela on nuori, hän on päällikkö, jolla on suuri sydän, ja että minne hän menee, sinne minäkin menen, niinkuin toivon muidenkin joukostamme tekevän. Minä en pidä tuosta mazitu-kansasta, sillä jos heidän isänsä ovatkin olleet zuluja, äidit ovat olleet alhaista kansaa. He ovat sekarotuisia, ja pongoista taas en ole kuullut muuta kuin pahaa. Mutta hyvä härkä ei milloinkaan käänny valjaissaan yhden mutakuopan takia. Menkäämme eteenpäin, sillä vaikka vajoisimmekin suohon, mitä, sillä olisi väliä? Sitäpaitsi Käärmeeni sanoo minulle, että me emme vajoa, emme ainakaan kaikki."
Päätimme siis, ettemme koettaisikaan peräytyä. Sammy tosin olisi halunnut, mutta kun tosi tuli eteen ja hänelle tarjottiin toinen jäljellä olevista aaseista ja niin paljon ruokaa ja ampumavaroja kuin hän voi mukanaan kuljettaa, silloin hän muutti mielensä.
"Pidän parempana, mr. Quatermain", hän sanoi, "kohdata loppuni jalosyntyisten, ylevien sielujen seurassa kuin tuntemattomissa olosuhteissa seurata yksinäistä polkua kohti välttämättömyyttä."
"Viisaasti ajateltu, Sammy", minä vastasin; "ja odottaessasi tuota välttämättömyyttä ole hyvä ja mene keittämään päivällistä."
Jätettyämme epäilyksemme me jatkoimme matkaa verraten mukavasti, sillä paenneitten kantajain sijasta meillä oli nyt uusia huolehtimassa ruoastamme. Babemba kulki kanssamme ainoastaan yhden päivystäjän seuraamana, ja häneltä saimme paljon tietoja. Saimme kuulla, että mazitu-kansa oli suuri kansa, joka voi saada kokoon viisi- tai seitsemäntuhatta keihäsmiestä. Heidän perimätietonsa kertoi, että he olivat tulleet etelästä ja olivat samaa heimoa kuin zulut, joista he olivat kuulleet huhuja. Monet heidän tavoistaan, puhumattakaan kielestä, olivat hyvin samallaisia kuin Zulu-maassa. Sotilasjärjestö ei kuitenkaan ollut niin täydellinen, ja muutenkin he tekivät minuun alemman heimon vaikutuksen. Eräässä seikassa kuitenkin, nimittäin talojen rakentamisessa, he näyttivät edistyneemmiltä, sillä monissa kylissä, joiden läpi kuljimme, huomasimme talot paremmiksi. Ovetkin olivat kafferien mehiläisen reikäin sijasta niin korkeat, että niistä voi astua sisään suorana.
Eräässä tällaisessa talossa nukuimme kerran matkamme varrella ja muuten meillä olisi ollut hyvin mukavaa, elleivät lukemattomat kirput ajan pitkään olisi ajaneet meitä pihalle. Muuten mazitut olivat hyvin zulujen kaltaisia He asuivat kylissä ja harjoittivat karjanhoitoa; heitä hallitsivat päämiehet ylipäällikön eli kuninkaan johdolla; he olivat taikauskoisia ja uhrasivat esi-isäinsä hengille sekä uskoivat jonkinlaiseen hämärästi tunnettuun ja mahtavaan jumalaan, joka johti maailman tapahtumia ja ilmaisi tahtonsa tietäjien välityksellä. Lopuksi he olivat ja ovat luultavasti vieläkin soturikansa, joka rakasti taistelua ja teki kaikenlaisilla tekosyillä ryöstöretkiä naapuriheimojen keskuuteen, surmaten miehet ja anastaen vaimot ja karjan. Omat hyveensäkin heillä oli, he olivat nimittäin luonnostaan ystävällisiä ja vieraanvaraisia, joskin vihollisia kohtaan kovin julmia. Sitäpaitsi he inhosivat orjakauppaa ja sen harjoittajia, sillä heidän sanojensa mukaan oli parempi tappaa mies kun riistää häneltä vapaus. Ihmissyöntiäkin, joka on niin yleinen noissa Afrikan pimeissä osissa, he vihasivat ja tunsivat etupäässä juuri sentakia suurta vastenmielisyyttä pongo-kansaa kohtaan, jota pidettiin ihmissyöjärotuna.
Matkamme toisen päivän iltana, kuljettuamme läpi kauniin ja viljavan ylänkömaan, joka oli vesirikasta ja vapaata viidakoista muualla paitsi laaksoissa, me saavuimme Bezaan. Kaupunki sijaitsi avaralla tasangolla, jota ympäröivät matalat vuoret ja vyöhyke viljeltyä maata kauniine maissi- ja muine vainioineen, jotka olivat kypsät leikattaviksi. Jollain tavoin se oli varustettukin, s.o. koko kaupunkia ympäröi korkea, ylitsepääsemätön hirsiaita, jota vahvistivat molemmin puolin istutetut okaiset päärynäpuut ja kaktukset.
Aitauksen sisäpuolella kaupunki oli jaettu kortteleihin, kukin eri ammattikuntia varten. Niinpä yhtä osaa nimitettiin Rautasepän kortteliksi; toista Sotilaan kortteliksi; kolmatta Maanviljelijän kortteliksi; neljättä Nahkaräätälin kortteliksi j.n.e. Kuninkaan, hänen vaimojensa ja palvelijainsa asunnot olivat lähellä pohjoista porttia, ja niiden edustalla oli puoliympyrään rakennettujen majain reunustamana avara piha, johon tarpeen tullen voi ajaa karjan. Meidän siellä ollessamme sitä kuitenkin käytettiin markkinatorina ja harjoituskenttänä.
Astuimme kaupunkiin, jonka asukasluku lienee ollut hyvin suuri, eteläportista. Se oli luja hirsiportti, ja sen sisäpuolella oli metsäinen mäki, jonka läpi kulki tie. Juuri auringon laskiessa marssimme vierasmajoja kohti pitkin jotakin keskuskatua, jonka vierillä seisoi paikkakuntalaisia meitä töllistelemässä. Majamme olivat Sotilaan korttelissa lähellä kuninkaan taloa, ja niitä eristi ympäristöstä aitaus.
Ohikulkiessamme ei kukaan kansasta puhunut mitään, sillä kansa on luonnostaan kohteliasta; minusta näytti sitäpaitsi, että he katselivat minua kauhunsekaisella uteliaisuudella. He vain tuijottivat, silloin tällöin joku sotilas tervehti kohottamalla keihästään. Babemba, jonka kanssa olimme tulleet hyviksi ystäviksi, vei meidät majoihimme, jotka olivat hyvät ja siistit.
Siellä kaikki omaisuutemme, m.m. pyssyt, jotka olimme koonneet juuri ennen orjain pakoa, pantiin yhteen huoneeseen ja sen eteen mazitu-vahti. Aasit sidottiin aitaan vähän matkan päähän. Aitauksen ulkopuolella seisoi toinen asestettu mazitu-vahti.
"Olemmeko vankeina täällä?" kysyin Babembalta.
"Kuningas vartioi vieraitaan", hän vastasi arvoituksellisesti. "Onko valkeilla herroilla mitään asiaa kuninkaalle, jota tänä iltana menen puhuttelemaan?"
"On", minä vastasin. "Sano kuninkaalle, että olemme sen miehen veljiä, joka toista vuotta sitten leikkasi ajoksen kuninkaan ruumiista ja jota kohtaamaan olemme tänne tulleet. Tarkoitan pitkäpartaista valkoista herraa, jota teidän mustain keskuudessa kutsutaan nimellä Dogeetah."
Babemba hätkähti. "Tekö Dogeetah'in veljiä! Minkävuoksi ette sitten koskaan ennen ole maininneet hänen nimeään ettekä aikaa, jolloin hän tulee kohtaamaan teitä tänne? Tietäkää, että Dogeetah on meidän keskuudessamme suuri mies, sillä hän on ainoa mies, jonka kanssa kuningas on solminut veriveljeyden liiton. Mitä kuningas on, samaa on myöskin Dogeetah mazitu-kansan keskuudessa."
"Emme ole maininneet hänen nimeään senvuoksi, että emme heti halua puhua kaikesta, Babemba. Mitä siihen tulee, koska Dogeetah tulee meitä kohtaamaan, siitä en ole varma; olen varma vain siitä, että hän tulee."
"Niin, herrani Macumazahn, mutta koska, koska? Sen kuningas varmasti tahtoo tietää, ja se teidän on sanottava hänelle. Herra", hän lisäsi ääntään alentaen, "te olette suuressa vaarassa täällä, missä teillä on paljon vihollisia, sillä valkoihoisten ei ole lupa astua tähän maahan. Jos haluatte pelastaa henkenne, ottakaa varteen neuvoni ja valmistukaa huomenna sanomaan kuninkaalle, milloin Dogeetah, jota hän rakastaa, ilmestyy tänne puhumaan puolestanne, ja pitäkää huolta, että hän ilmestyy hyvin pian ja teidän mainitsemananne päivänä. Sillä muuten hän tullessaan, jos hän nimittäin tulee, saattaa löytää teidät puhumattomassa tilassa. Nyt minä, ystävänne, olen puhunut, ja loppu on teidän vallassanne."
Muuta sanomatta hän nousi, hiipi ulos majasta ja läpi aitauksen portin, missä vartija väistyi syrjään, antaen hänelle tietä. Samassa minäkin nousin tuoliltani ja hypin raivoissani ympäri huonetta.
"Ymmärrätkö, mitä tuo hemmetin" (pelkään, että käytin vahvempaa sanaa) "vanha narri sanoi?" huudahdin Stephen'ille. "Hän sanoo, että! meidän on valmistuttava määräämään tarkalleen päivä, jona tuo toinen hemmetin vanha narri, Veli Johannes, ilmestyy Bezan kaupunkiin, ja ellemme sitä voi, hakataan päämme poikki, kuten luultavasti jo kaikki on järjestettykin."
"Hyvin tukalaa", Stephen vastasi. "Bezaan ei kulje pikajuna ja vaikka kulkisikin, emme voi olla varmat, että Veli Johannes matkustaisi sillä. Kai Veli Johannes on olemassa?" hän lisäsi miettiväisenä. "Minun mielestäni hänellä on paljon yhtäläisyyttä — mr. Harris'in kanssa."
"Oi, kyllä hän on olemassa, tai oli ainakin", minä selitin. "Minkä tähden tuo sekapäinen aasi ei voinut levollisesti odottaa meitä Durban'issa, sen sijaan että lähti Zulu-maan pohjoisosiin ajamaan perhosia ja taittamaan säärensä tai niskansa, jos nimittäin niin on käynyt?"
"Enpä totisesti tiedä. On vaikea ymmärtää omiakaan vaikuttimiaan, saati sitten Veli Johanneksen."
Sitten istuuduimme jälleen tuoleillemme ja tuijotimme toinen toiseemme.
Samassa Hans hiipi sisälle ja kyyristyi jalkoihimme. Hän olisi kyllä voinut kävelläkin sisälle, kun kerran oviaukko oli olemassa, mutta hän ryömi mieluummin nelin kontin, en tiedä miksi.
"Mikä hätänä, sinä ruma sammakko?" kysyin ilkeästi, sillä hän muistutti suuresti sammakkoa; leuan alla oleva nahkakin liikkui kuin sammakon.
"Baas on huolestunut", huomautti Hans.
"Luulenpa olevani", vastasin, "ja niin olet sinäkin sinä hetkenä, jolloin kiemurtelet mazitu-sotilaan keihään päässä."
"Heillä on leveät keihäät, jotka tekevät suuren reiän", huomautti Hans jälleen, mutta silloin minä nousin aikoen potkaista hänet ulos huoneesta, sillä hänen keksintönsä olivat epämiellyttäviä kuten tavallisestikin.
"Baas", hän jatkoi, "minä olen kuunnellut — tämän majan seinässä on erittäin hyvä kuuntelureikä, jos makaa seinää vasten ja on nukkuvinaan. Minä kuulin kaikki ja ymmärsin suurimman osan säitä, mitä puhuitte tuon toissilmäisen pakanan ja baas Stephen'in kanssa."
"No niin, sinä pieni käärme, ja entä sitten?"
"Sitä vain, baas, että ellemme halua kuolla tässä paikassa, mistä ei ole olemassa pelastumisen mahdollisuutta, on hyvin tarpeellista, että hankitte tarkasti tietoonne, minä päivänä ja hetkenä Dogeetah aikoo tulla."
"Kuule, sinä keltainen höpäkkö", minä huudahdin, "jos sinäkin alat tuota leikkiä, niin —" mutta samassa pysähdyin, kun huomasin, että olin antamaisillani kiivaudelleni vallan, ja ajattelin, että minun oli parempi kuunnella mitä Hansilla oli sanottavaa, ennenkuin annoin vihani purkautua.
"Baas, Mavovo on suuri tietäjä; sanotaan, että Mavovon Käärme on rehellisin ja mahtavin koko Zulu-maassa, lukuunottamatta hänen opettajaansa, vanhaa Zikalia yksin. Hän on sanonut sinulle, että Dogeetah makaa jossakin jalka vioittuneena, mutta tulee tänne meitä kohtaamaan; epäilemättä hän voi sanoa senkin, milloinka hän tulee. Minä kysyin häneltä, mutta ei hän pane Käärmettään toimimaan minun vuokseni. Senvuoksi teidän, baas, on kysyttävä, ehkä hän unohtaa, että nauroitte hänen taialleen ja että hän valalla lupasi olla näyttämättä sitä teille toiste."
"Sinä sokea", minä vastasin, "mistä tiedän, ettei Mavovon juttu ollut kokonaan hölynpölyä?"
Hans tuijotti minuun hämmästyneenä.
"Mavovon juttuko hölynpölyä! Mavovon Käärmekö valehtelija! Oi, baas, se johtuu siitä, että olette liian kristitty. Minäkin olen kyllä isänne, Saarnaajan, ansiosta kristitty, mutta en niin suuressa määrässä, etten osaisi erottaa hyvää taikaa huonosta. Mavovon Käärme valehtelija — ja sen sanotte sen jälkeen kuin olemme jo haudanneet hänet, joka oli ensimmäinen metsästäjistä, jonka höyhenet mainitsivat hänelle Durban'issa!" ja hän koetti tukahduttaa sisällistä naurua sekä lisäsi: "No niin, baas, siinä se on. Teidän on joko kiltisti kysyttävä Mavovolta, tai muuten saamme kaikki surmamme. Minä en siitä paljoakaan välitä, sillä aloittaisin mielelläni vähän nuorempana jossakin muualla, mutta ajatelkaapa, minkä melun Sammy tulee päästämään!" ja hän kääntyi ja ryömi ulos ovesta, niinkuin oli ryöminyt sisäänkin.
"Olemmepa somassa asemassa", minä ähkyin Stephen'ille Hansin poistuttua. "Minun, valkoihoisen miehen, joka lukuunottamatta muutamia satunnaisia tositapauksia tiedän, että kaikki kafferien taikatemput ovat pötyä, minun on pyydettävä pakananoitaa sanomaan sellaista, mitä hän ei voi tietää. Tarkoitan tietysti, ellemme me sivistyneet olekin kokonaan tarttuneet tikun väärään päähän. Se on nöyryyttävää; se ei ole kristillistä, ja menen hirteen, jos sen teen!"
"Minäpä luulen, että sinä menet — hirteen tarkoitan — joko teet sen tai et", Stephen vastasi suloisesti hymyillen. "Mutta kuulepa, ukkoseni, mistä tiedät, että se on kaikki pötyä? Meille kerrotaan monista ihmeistä, jotka eivät ole pötyä, ja jos ihmeitä on tapahtunut, miksei niitä voi tapahtua nyt? Mutta, olkoon, tiedän kyllä, mitä tarkoitat, eikä maksa vaivaa puhua siitä enempää. Ja jos sinä olet ylpeä, niin minä en ole. Koetan pehmittää Mavovon kivisen sydämen — tiedäthän, että olemme hyvin hyvissä väleissä — ja saada hänet avaamaan salaisen viisautensa kirjan", ja niin sanoen hän meni.
Muutamaa minuuttia myöhemmin minut kutsuttiin ulos ottamaan vastaan lampaanlihaa, maitoa, kotiolutta, sekä vähän viljaa ja vihreä rehua aaseille, minkä kaiken Bausi oli lähettänyt syötäväksemme. Sivumennen mainiten me Mazitu-maassa ollessamme elimme kuin taistelukukot. Siellä ei tunnettukaan sitä puutetta, joka on tai oli niin yleinen Itä-Afrikassa, missä matkustaja usein ei saa ruokaa ei hyvällä eikä pahalla — tavallisesti siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mitään ole olemassa.
Kun tämä asia oli saatu selväksi minun lähetettyäni kiitoksemme kuninkaalle ja ilmoitettuani, että halusimme huomenna tulla häntä puhuttelemaan ja tuoda muutamia lahjoja, minä menin etsimään Sammya antaakseni hänelle määräyksen teurastaa ja keittää lammas. Jonkun aikaa etsittyäni löysin tai oikeammin kuulin hänen äänensä ruokoaitauksen takaa, joka erotti kaksi majaa toisistaan. Hän toimi tulkkina Stephen Somers'in ja Mavovon välillä.
"Tämä zulu vakuuttaa, mr. Somers", hän sanoi, "että hän ymmärtää hyvin kaikki, mitä olette hänelle selittänyt, ja että on luultavaa, että tuo Bausi raakalainen surmaa meidät kaikki, ellemme voi sanoa hänelle, milloin tuo valkoinen mies Dogeetah, jota hän rakastaa, palaa takaisin. Hän sanoo myöskin uskovansa, että hän taitojensa avulla voisi saada selville, milloin se tapahtuu — jos se yleensä tapahtuu — (mikä tietystikin, sanon sen vain teille, mr. Somers, on tuon tietämättömän pakanan hävytön valhe). Hän ei kuitenkaan sano välittävänsä kuparirovonkaan vertaa — hänen oikea sanansa, mr. Somers, on maissijyvä — omastaan tai kenenkään muunkaan elämästä, minkä hyvin uskon todeksi, päättäen kaikesta, mitä olen kuullut hänen menettelytavoistaan. Hän sanoo raa'alla kielellään, ettei ole olemassa mitään eroa Mazitu-maan hyeenan tai jonkun muun maan hyeenan vatsan välillä ja että Mazitu-maan multa on yhtä tervetullut hänen luilleen kuin mikä muu maa tahansa, sillä maa on muka pahempi kuin kaikki hyeenat, ja hän on tehnyt sen huomion, että ennemmin tai myöhemmin se nielee ikiajoiksi kaikki, mitä se joskus on päällään kantanut. Teidän tulee antaa minulle anteeksi, että toistan hänen tyhjänpäiväiset ja lapselliset lorunsa, mr. Somers, mutta te pyysitte minua kääntämään tuon raakalaisen sanat täsmällisesti. Senlisäksi, mr. Somers, tuo häikäilemätön henkilö ilmoittaa, lyhyesti sanoen, että jokin hänelle tuntematon voima — hän nimittää sitä 'Voimaksi, joka antaa auringon paistaa ja koristaa yön vaipan tähdillä (pyydän anteeksi, että toistan hänen typerät sanansa) — että tuo voima on antanut hänen syntyä tähän maailmaan ja on jonakin määrättynä hetkenä taas kutsuva hänet takaisin tummaan, iäiseen kohtuunsa tuudittaakseen hänet uneen tai herättääkseen eloon jälleen tuntemattoman tahtonsa mukaisesti — käännän sananmukaisesti, mr. Somers, vaikka en tiedä, mitä tuo kaikki merkitseekään — ja ettei hän välitä vähääkään siitä, milloin tämä tapahtuu. Hän sanoo kuitenkin, että vaikka hän on käynyt vanhaksi ja kokenut paljon suruja — ymmärrän hänen tarkoittavan tällä erästä neekerivaimoaan, jolta joku toinen villi-ihminen löi pään poikki, ja erästä lastaan, johon hän näyttää olleen hyvin kiintynyt — te kuitenkin olette nuori, ja teillä on monta päivää edessänne, ja hän toivoo ja iloitsee teidän puolestanne. Sentähden hän ilolla tekisi kaiken voitavansa pelastaakseen henkenne, sillä vaikka olettekin valkoihoinen ja hän musta, hän on kuitenkin kiintynyt teihin ja pitää teitä aivan kuin lapsenaan. Vieläpä hän lisää, että jos se on tarpeellista, hän ilolla antaa henkensäkin teidän edestänne ja että hänen sydäntänsä viiltää ollessaan pakotettu kieltämään teiltä jotakin. Kuitenkin hänen täytyy evätä tämä pyyntönne, että hän kysyisi tuolta oliolta, jota hän kutsuu Käärmeekseen — mitä hän sillä tarkoittaa, mr. Somers, sitä en tiedä — milloinka tuo valkoihoinen mies nimeltä Dogeetah saapuu tälle paikkakunnalle. Ja syy on lupaus, jonka hän antoi mr. Quatermain'ille, kun tämä nauroi hänen taikuudelleen, ettei hän koskaan enää tekisi taikoja hänelle eikä kellekään teistä ja että hän ennemmin kuolisi kuin rikkoisi lupauksensa. Siinä kaikki, mr. Somers, ja kuten luulen, teidänkin mielestänne tarpeeksi."
"Ymmärrän", vastasi Stephen. "Sano päämies Mavovolle" (huomasin hänen korostavan sanaa päämies), "että ymmärrän täydellisesti ja että kiitän häntä perinpohjaisesta selityksestä. Kysy häneltä sitten, kun asia kuitenkin on niin tärkeä, eikö ole mitään keinoa päästä tästä pulasta."
Sammy käänsi sanat zulunkielelle, jota hän puhui täydellisesti, kuten huomasin, ilman selityksiä tai lisäyksiä.
"Vain yksi keino", Mavovo vastasi nuuskaamisensa välillä. "Keinä on se, että Macumazahn itse pyytää sitä minulta. Macumazahn on vanha päällikköni ja ystäväni, ja hänen tähtensä tahdon unohtaa senkin, minkä muiden suhteen aina muistaisin. Jos hän ilman piikkaa pyytää minua harjoittamaan taitoani kaikkien meidän hyväksemme, niin koetan sen tehdä, vaikkakin tiedän hyvin, että hän luulee tuhkan hajoavan vain tuulen vaikutuksesta, joka puhaltaa sen ilmaan ja antaa sen jälleen pudota takaisin ilman tarkoitusta tai merkitystä, unohtaen, niinkuin viisaat valkoiset miehet unohtavat, että tuhkaa hajoittava tuuli on sama kuin se, joka huokuu sieraimissamme ja että me olemme sen edessä samaa kuin tuhka."
Minä, kuuntelija, mietin hetken tai pari. Tuon villin soturin Mavovon sanat, nekin, joista olin kuullut vain tuon mahdottoman Sammyn typeräin huomautusten tärvelemän käännöksen, liikuttivat mielikuvitustani. Mikä minä olin arvostelemaan häntä ja hänen tuntemattomia lahjojaan? Mikä minä olin pilkkaamaan häntä ja pilkallani osoittamaan, että pidin häntä petturina?
Astuin sisälle aitauksen aukosta ja seisahduin hänen eteensä.
"Mavovo", minä sanoin, "olen kuullut sanasi. Olen pahoillani, että nauroin sinulle Durban'issa. En ymmärrä sinun taikojasi. Se on minulle vierasta ja saattaa olla totta ja saattaa olla petosta. Olisin sinulle kuitenkin kiitollinen, jos koettaisit käyttää voimaasi ottamaan selvää siitä, tuleeko Dogeetah, ja jos tulee, milloin. Nyt tee miten haluat; olen puhunut."
"Ja minä olen kuullut, Macumazahn, isäni. Tänä iltana kutsun esille
Käärmeeni. Vastaako se, tai mitä se vastaa, sitä en tiedä."
No niin, hän kutsui Käärmeensä esille asiaankuuluvilla kaameilla menoilla, ja Stephen, joka oli läsnä minun kieltäydyttyäni, ilmoitti, että tuon salaperäisen matelijan antamien tietojen mukaan Dogeetah eli Veli Johannes tulisi Bezan kaupunkiin täsmälleen auringonlaskun aikaan kolmantena päivänä tästä lukien. Kun hän siis meidän almanakkamme mukaan oli tehnyt taikansa perjantaina, niin saimme toivoa näkevämme hänet — toivoa on juuri oikea sana kuvaamaan minun sieluntilaani sen asian suhteen — maanantai-iltana illallisen aikaan.
"Hyvä on", sanoin lyhyesti. "Ole hyvä, äläkä puhu enää tuosta, jumalattomasta moskasta, sillä tahdon panna maata."
Varhain seuraavana aamuna me avasimme laatikkomme ja valikoimme sievän kokoelman lahjoja kuningas Bausille, toivoen niillä pehmittävämme hänen kuninkaallisen sydämensä. Se sisälsi pakan kalikookangasta, erinäisiä veitsiä, soittopelilaatikon, halvan amerikkalaisen revolverin ja nipun hammaspuikkoja sekä muutamia nauloja mitä parhaita ja muodikkaimpia naisten helmiä. Tämän todella ylevän lahjan me lähetimme kuninkaalle mazitu-palvelijaimme Tomin ja Jerryn mukana, jotka marssitettiin matkaan useamman vartijan saattamina. Olin lähettänyt heidät siinä toivossa, että he puhuisivat maanmiehilleen ja kertoisivat heille, kuinka hyviä ihmisiä me olimme. Kehoitinkin heitä niin tekemään.
Kuvitelkaa senvuoksi kauhuamme, kun noin tuntia myöhemmin, juuri kun olimme siistimässä itseämme aamiaisen jälkeen, veräjästä ilmestyi Tomin ja Jerryn sijasta, jotka olivat kadonneet, pitkä rivi mazitu-sotilaita, kukin kantaen yhtä lahjakappaletta. Viimeisellä oli pörröisen päänsä päällä hammaspuikkonippu kuin mikäkin risukimppu. Yhden kerrallaan he laskivat ne suurimman majan parvekkeen lehmuslattialle. Senjälkeen heidän johtajansa lausui juhlallisesti:
"Suuri musta Bausi ei tarvitse valkoisten miesten lahjoja."
"Vai niin", minä vastasin, sillä olin aivan raivoissani. "Silloin niitä ei hänelle toista kertaa tarjota."
Miehet menivät enempää puhumatta tiehensä, ja heti ilmestyi Babemba noin viisikymmenmiehisen sotiiaskomppanian seuraamana.
"Kuningas haluaa tavata teitä, valkeat herrat", hän sanoi väkinäisen iloisella äänellä, "ja minä tulin noutamaan teitä hänen luokseen."
"Minkävuoksi hän ei ota vastaan lahjojamme?" kysyin osoittaen kasaa.
"Oi, se johtuu siitä, että Imbozwi on kertonut taikakilvestä. Hän ei sano haluavansa sellaisia lahjoja, jotka polttavat hänen hiuksensa. Mutta tulkaa, tulkaa. Hän selittää sen kyllä itse. Jos Elefantti saa odottaa, niin hän käy vihaiseksi ja alkaa toitottaa."
"Vai niin hän tekee?" minä sanoin. "Ja kuinka monen meistä on tultava?"
"Kaikkien, kaikkien, valkea herra. Hän haluaa nähdä jokaikisen."
"Minua luultavasti ei", sanoi Sammy, joka seisoi aivan lähellä. "Minun täytyy jäädä ruokaa valmistamaan."
"Sinut myöskin", vastasi Babemba. "Kuningas haluaa nähdä pyhän juoman valmistajan."
No niin, ei löytynyt pakotietä, ja niin marssimme matkaan, tarpeetonta sanoa, hyvin asestettuina, ja jouduimme heti sotilasten piirittämiksi. Tehdäkseni kulkueemme tavallisuudesta poikkeavaksi annoin Hansin astua etumaisena kantaen päänsä päällä hylättyä soittopelilaatikkoa, josta tulvi liikuttavana sävel: "Koti, armas koti." Sitten seurasi Stephen, kantaen tangossa Englannin lippua, sitten minä metsästäjäin keskellä ja jäljessäni Babemba, sitten vastahakoinen Sammy, ja kaikkein viimeisinä mazitujen taluttamina molemmat aasit, näytti nimittäin siltä kuin kuningas olisi antanut niidenkin tuomisesta erityisen määräyksen.
Se oli todellakin hämmästyttävä joukkue, joka missä muussa olosuhteissa tahansa olisi saanut minut nauramaan. Eikä vaikutusta puuttunutkaan, siliä yksinpä vaitelias mazitu-kansakin, jonka lävitse tiemme kulki, näytti jonkunlaisia innostuksen merkkejä. "Koti, armas koti" oli heistä varmaan taivaallinen, vaikka enimmän heidän huomiotaan ehkä kuitenkin kiinnittivät aasimme, etenkin siiloin, kun ne kiljuivat.
"Missä Tom ja Jerry ovat?" kysyin Babembalta.
"En tiedä", hän vastasi; "luultavasti he ovat saaneet luvan käydä tervehtimässä ystäviään."
"Imbozwi näyttää ahdistelevan meitä", ajattelin mielessäni enkä puhunut enempää.
Samassa saavuimme kuninkaallisen aitauksen portille. Siinä sotilaat suureksi harmikseni riisuivat meidät väkisin aseista, ottivat rihlapyssymme, revolverimme, vieläpä puukkommekin. Turhaan koetin vastustaa sanoen, ettemme olleet tottuneet luopumaan näistä aseista. Vastaus kuului, ettei lain mukaan kukaan saanut astua kuninkaan eteen asestettuna, ei edes tanssipalikalla. Mavovo ja zulut osoittivat vastustelun merkkejä, ja luulin jo syntyvän kahakan, joka tietysti olisi päättynyt meidän surmaamiseemme, sillä vaikkakin mazitut suuresti pelkäsivät pyssyjä, mitä me olisimme voineet satoja miehiä vastaan? Annoin Mavovolle käskyn alistua, mutta hän oli vähällä olla tottelematta. Yht'äkkiä johtui mieleeni onnellinen ajatus, ja muistutin hänelle, että hänen Käärmeensä ennustuksen mukaan Dogeetah oli saapuva ja kaikki siis kääntyvä hyväksi. Silloin hän myöntyi ilkeämielisen kohteliaasti, ja pian näimme kallisarvoiset pyssymme vietävän pois, minne, sitä emme tienneet.
Sitten mazitu-sotilaat asettivat keihäänsä ja kaaripyssynsä kylän portille, ja me astuimme eteenpäin mukanamme vain lippu ja pelilaatikko, joka nyt soitti laulua "Britannia, aaltojen valtias".
Kuljimme pihan yli muutamia leveälehtisiä puita kohti, jotka kasvoivat suuren alkuasukasmallisen talon edessä. Lähellä talon ovea istui tuolilla lihava, keski-ikäinen ja vihaisennäköinen mies, jonka ainoana pukuna oli kupeilla riippuva kissannahkaverho ja ketju suuria sinisiä helmiä kaulassa.
"Kuningas Bausi", Babemba kuiskasi.
Kuninkaan vierellä kyyrötti pieni kyttyräselkäinen olento, jonka helposti tunsin Imbozwiksi, vaikkakin hän oli maalannut kärventyneen päänahkansa valkoiseksi ja koristanut sen vaaleanpunaisilla pilkuilla, kun taas tylppää nenää kaunisti purppuranpunainen läiskä — arvatenkin hänen juhla-asunsa. Ympärillä ja takana oli useita vaiteliaita neuvonantajia. Saatuaan jonkunlaisen merkin tai astuttuaan määrätylle paikalle kaikki sotilaat, myöskin vanha Babemba, heittäytyivät polvilleen ja ryömivät nelin kontin. He vaativat meitäkin tekemään samoin, mutta siihen minä vedin rajan, sillä arvelin, että jos ryömisimme kerran, saisimme ryömiä aina.
Komentoni mukaan astuimme siis pystysuorina mutta hitain askelin keskellä noita ryömiviä olentoja ja saavuimme ennen pitkää kunnioitettavan Bausin, "kauniin mustan", mazitu-kuninkaan, eteen.
X.
TUOMIO.
Me tuijotimme Bausiin, ja Bausi tuijotti meihin.
"Olen Musta elefantti Bausi", hän huudahti viimein tuskastuneena kiinteään äänettömyyteemme, "ja minä toitotan, toitotan, toitotan!" (Nähtävästi tuo oli vanha, pyhä puheenkaava, joll mazitu-kuninkaan oli tapa avata keskustelu muukalaisten kanssa.)
Sopivan väliajan jälkeen minä vastasin kylmällä äänellä:
"Me olemme valkeat jalopeurat Macumazana ja Wazela, ja me kiljumme, kiljumme, kiljumme!"
"Ja minä osaan polkea", sanoi Bausi.
"Ja me osaamme purra", minä sanoin ylväästi, vaikka en vähääkään tiennyt mitenkä olisimme purreet tai tehneet muutakaan vaikuttavaa ainoana aseenamme Englannin lippu.
"Mitä tuo on?" Bausi kysyi lippua osoittaen.
"Se on se joka varjostaa koko maailmaa", vastasin ylpeästi ja näin, että vastaukseni vaikutti, vaikkakaan hän ei kokonaan sitä ymmärtänyt, sillä hän käski erästä sotilasta pitämään hänen päänsä päällä palmunlehtivarjostinta, jottei lippumme varjostaisi häntä. "Entä tuo", hän taasen kysyi, osoittaen peililaatikkoa, "joka ei elä ja kuitenkin ääntelee?"
"Se laulaa kansamme sotalaulua", sanoin. "Me lähetimme sen sinulle lahjaksi ja sinä palautit sen. Minkävuoksi et ota vastaan lahjojamme, oi Bausi?"
Silloin valtias äkkiä raivostui.
"Mitä varten tulette tänne, valkoiset miehet", hän kysyi, "kutsumattomina ja vastoin maani lakeja, jonne ainoastaan yksi valkoihoinen on tervetullut, veljeni Dogeetah, joka paransi veitsellä sairauteni? Tiedän ketä te olette. Olette ihmiskauppiaita. Tulette tänne ryöstämään kansaani ja myymään sen orjuuteen. Teillä oli maani rajoilla paljon orjia mukananne, mutta ne te lähetitte pois. Teidän on kuoltava, teidän on kuoltava, teidän, jotka nimitätte itseänne jalopeuroiksi, ja värjätty rääsynne, jonka sanotte varjostavan maailmaa, mätänee teidän luittenne kanssa. Mitä tulee laatikkoon, joka laulaa sotalaulua, sen minä muserran; se ei ole lumoava minua, niinkuin taikakilpenne lumosi suuren tietäjäni Imbozwin, polttaen hänen tukkansa."
Sitten hän hyppäsi pystyyn lihavuuteensa nähden ihmeteltävän reippaasti, tyrkkäsi Hansin päästä pelilaatikon, niin että se putosi maahan, surisi vähän aikaa ja sitten vaikeni.
"Se on oikein", kirkui Imbozwi. "Tallaa heidän taikuutensa, oi Elefantti. Surmaa heidät, oi Musta kuningas; polta heidät, niinkuin he polttivat tukkani."
Nyt tunsin, että asia oli vakava, sillä Bausi silmäili jo ympärilleen kuin antaakseen sotilailleen murhakäskyn. Sanoin epätoivoissani:
"Oi kuningas, sinä mainitsit muuatta valkoista miestä, tietäjäin tietäjää, jonka nimi on Dogeetah ja joka paransi veitsellä sairautesi, ja nimitit häntä veljeksesi. Hyvä, hän on meidänkin veljemme, ja hänen kutsustaan tulimme sinua tervehtimään, sillä hänkin saapuu piakkoin tänne kohtaamaan meitä."
"Jos Dogeetah on ystävänne, silloin olette minunkin ystäviäni", Bausi vastasi, "sillä tässä massa hän hallitsee aivan niinkuin minäkin, sillä hänen verensä virtaa suonissani, samoinkuin minun vereni hänen suonissaan. Mutta te valehtelette. Dogeetah ei ole orjakauppiasten veli, hänen sydämensä on hyvä ja teidän paha. Sanotte, että hän tulee tänne teitä tapaamaan. Koska hän tulee? Sanokaa, ja jos se tapahtuu pian, niin minä pidätän käteni ja odotan hänen lausuntoaan teistä, ennenkuin pistän teidät kuoliaiksi, sillä jos hän puhuu teistä hyvää, niin teidän ei tarvitse kuolla."
Nyt minä epäröin, niinkuin oli luonnollistakin, siliä katsottuna Bausin kannalta, joka piti meitä orjakauppiaina, hän ei ollut vihainen syyttä. Etsiessäni aivoistani vastausta, jonka kuningas voisi hyväksyä ja joka ei paljastaisi meitä, näin hämmästyksekseni Mavovon astuvan kuninkaan eteen.
"Kuka sinä olet, ihminen?" Bausi kiljui.
"Olen soturi, oi kuningas, kuten naarmuni osoittavat", ja hän osoitti haavoja rinnassaan ja nenässään. "Olen sen kansan päämiehiä, josta sinun kansasi on saanut alkunsa, ja nimeni on Mavovo, Mavovo, joka olen valmis taistelemaan sinun tai kenen muun kanssa tahansa, jonka mainitset, ja tappamaan hänet tai sinut, jos niin haluat. Onko täällä joku, joka haluaa saada surmansa?"
Ei kukaan vastannut, sillä tuo leveärintainen zulu oli kauhistuttavan näköinen.
"Olen myöskin tietäjä", Mavovo jatkoi, "yksi suurimpia tietäjiä, jotka osaavat avata 'Etäisyyden portit' ja lukea, mitä on kätkettynä tulevaisuuden kohtuun. Sentähden tahdon vastata kysymyksiin, jotka teit herralleni Macumazanalle, tuolle suurelle ja viisaalle valkoiselle miehelle, jota palvelen siitä syystä, että olemme sotineet yhdessä monessa taistelussa. Niin, minä olen hänen suunsa, minä vastaan. Valkoinen mies Dogeetah, joka on veriveljesi ja jonka sana on mazitu-kansan keskuudessa kuin sinun sanasi, saapuu tänne auringonlaskun aikaan toisena päivänä tästä lukien. Olen puhunut."
Bausi katsahti minuun kysyvästi.
"Niin", minä huudahdin, sillä tunsin, että minun piti sanoa jotakin, mitä tahansa, vain sanoakseni, "Dogeetah saapuu tänne toisena päivänä tästä lukien viimeistään puolen tunnin kuluttua auringonlaskun jälkeen."
En tiedä, mikä minut pakotti lisäämään tuon ylimääräisen puoli tuntia, joka tässä tapauksessa pelasti kaikkein meidän henkemme.
Nyt Bausi neuvotteli hetken inhoittavan Imbozwin ja vanhan, toissilmäisen kenraali Babemban kanssa, ja me odotimme tietäen, että kohtalomme riippui neuvottelun tuloksesta. Vihdoin hän puhui.
"Valkoiset miehet", hän sanoi, "Imbozwi, täkäläisten tietäjien päämies, jonka tukan poltitte pahalla taiallanne, sanoo, että olisi parasta surmata teidät heti, koska sydämenne ovat pahat ja te suunnittelette onnettomuutta kansalleni. Niin minäkin ajattelen. Mutta kenraalini Babemba, jolle olen suutuksissani siitä, ettei hän totellut määräystäni ja surmannut teitä maani rajoilla, jossa hän tapasi teidät orjakaravaaneinenne, hän ajattelee toisin. Hän rukoilee minua hillitsemään kättäni, ensiksikin siitä syystä, että olette lumonneet hänet kiintymään itseenne, ja toiseksi siitä syystä, että te mahdollisesti satutte puhumaan totta — mitä me emme usko — siinä nimittäin, että olette tulleet tänne Dogeetah-veljeni kutsusta ja hän, Dogeetah, surisi, jos hän saapuessaan tapaisi teidät kuolleina eikä kykenisi enää herättämään teitä henkiin jälleen. Näin ollen, koska ei ole suurta väliä sillä, kuoletteko nyt tai myöhemmin, minun määräykseni on, että teitä pidetään vankeina aina auringonlaskuun saakka toisen päivän iltana tästä lukien ja sidotaan sitten paaluihin kauppatorille, jossa saatte odottaa pimeyden lähestymistä, jolloin sanotte Dogeetah'in olevan täällä. Jos hän saapuu ja omistaa teidät veljikseen, silloin kaikki on hyvin; ellei hän saavu tahi tunnusta teitä omikseen — niin vielä parempi, sillä silloin teidät ammutaan kuoliaiksi nuolilla varoittavana esimerkkinä kaikille ihmisvarkaille, jotka aikovat Mazitu-maan rajojen yli."
Kuuntelin kauhistuneena tuota hirveää tuomiota, sitten sanoin hengähtäen:
"Me emme ole ihmisvarkaita, oi kuningas, olemme ihmisten vapauttajia, kuten oman kansasi miehet Tom ja Jerry voivat kertoa."
"Keitä Tom ja Jerry ovat?" hän kysyi välinpitämättömänä. "Tai olkoon, ei sillä ole väliä, sillä epäilemättä he ovat valehtelijoita niinkuin te kaikki muutkin. Olen puhunut. Viekää heidät pois, ruokkikaa hyvin ja säilyttäkää turvassa aina auringonlaskun edelliseen tuntiin saakka toisena päivänä tästä lukien."
Antamatta meille enää tilaisuutta puhua Bausi nousi ja asteli imbozwin ja neuvonantajainsa seuraamana isoon majaansa. Senjälkeen meidätkin vietiin pois, tällä kertaa kaksinkertaisen vartiojoukon saattamina, jonka komentajaa en ennen ollut nähnyt. Kylän portilla pysähdyimme ja kysyimme aseitamme, jotka meiltä oli otettu. Vastausta emme saaneet; sotilaat vain laskivat kätensä meidän olkapäillemme ja työnsivät meitä eteenpäin.
"Tämäpä on soma juttu", kuiskasin Stephen'ille.
"Oi, ei se mitään", hän vastasi. "Meillähän on vielä paljon pyssyjä majassamme. Olen kuullut, että tämä mazitu-kansa pelkää kauheasti kuulia. Emme voi muuta kuin hyökätä ulos ja murtaa itsellemme tien heidän lävitseen, sillä kun alamme ampua, he tietysti juoksevat pakoon."
Minä katsahdin häneen, mutta en vastannut, sillä totta puhuakseni en ollut väittelytuulella.
Saavuimme majapaikkaamme, missä sotilaat jättivät meidät ja leiriytyivät ulkopuolelle. Täynnä sotasuunnitelmia Stephen riensi heti siihen huoneeseen, jonne oli pantu säilöön orjain pyssyt ja omat vara-aseemme sekä ampumatarpeet. Näin hänen palaavan aivan kalpeana ja kysyin, mitä oli tapahtunut.
"Tapahtunut!" hän vastasi äänellä, joka oli aivan täynnä kauhua. "Sitä, että nuo mazitut ovat varastaneet kaikki pyssymme ja ampumavaramme. Eivät ole jättäneet ruutia edes hemmetin vertaa."
"Hyvä on", vastasin laskien leikkiä, joka tällaisissa olosuhteissa on tavallista, "sensijaan pääsemme itse varmasti hemmettiin."
Asemamme oli todellakin kauhea. Lukija voi itse kuvitella sitä mielessään. Vähän yli kahden vuorokauden kuluttua joutuisimme nuolilla ammuttaviksi, ellei muuan oikullinen herrasmies, jonka uskoin varmasti kuolleeksi, ilmestyisi yht'äkkiä erääseen Keski-Afrikan etäisimpään ja vaikeapääsyisimpään paikkaan. Ainoa toivomme sen tapahtumisesta, jos sitä yleensä voi toivoksi nimittääkään, perustui sen lisäksi vain kafferi-tietäjän ennustukseen.
Siihen luottaminen oli joka suhteessa niin typerää, että hylkäsin koko ajatuksen ja aloin miettiä pakenemisen mahdollisuuksia. Mietittyäni tuntikausia en ollut keksinyt ainoatakaan keinoa. Eipä edes Hans kaikkine kokemuksineen ja lähes yli-inhimillisine taitoineen kyennyt ehdottamaan mitään. Olimme aseettomina keskellä tuhatlukuista villikansaa, joka Babembaa mahdollisesti lukuunottamatta piti meitä orjakauppiaina, jotka olivat tulleet maahan ryöstämään heidän vaimojaan ja lapsiaan. Ennakkoluuloinen kuningas Bausi oli kuuro meitä kohtaan. Tyhmyydessämme, jota nyt katkerasti kaduin, niinkuin kaduin koko retkeäkin tai ainakin sitä, että olimme lähteneet sille ilman Veli Johannesta, olimme sitäpaitsi hankkineet leppymättömäksi viholliseksemme heidän päätaikurinsa, joka noille kansoille on tavallisesti jonkunlainen Canterburyn arkkipiispa. Meillä ei ollut mitään toivoa, ellei tapahtuisi jokin ihme. Voimme ainoastaan rukoilla ja valmistautua kuolemaan.
Mavovo tosin pysyi hilpeänä. Hänen uskonsa "Käärmeeseen" oli todella liikuttava. Hän tarjoutui tekemään taikatemppunsa uudelleen meidän läsnäollessamme osoittaakseen, ettei mitään erehdystä ollut tapahtunut. Minä kieltäydyin, sillä en uskonut taikoihin, ja Stephenkin kieltäytyi, vaikkakin toisesta syystä, nimittäin siitä, että tulos mahdollisesti voisi olla erilainen, mikä hänestä olisi ollut masentavaa. Zulut horjuivat uskon ja epäuskon välillä niinkuin epäilevä ihminen, joka on ryhtynyt tutkimaan kristinuskon totuutta. Sammy sitävastoin ei horjunut, hän sananmukaisesti ulvoi ja valmisti ruoan niin huonosti, että minun piti kääntyä Hansin puoleen, pyytäen häntä keittämään, sillä niin huono kuin ruokahalumme olikin, meidän piti koettaa ylläpitää voimiamme syömällä.
"Mikä, mr. Quatermain", Sammy kysyi kyyneltensä lomassa, "olla sellainen ravinnonkäyttötapa, joka säilyttäisi elimistömme aina vastaanottokykyisenä?"
Ensimmäinen yö kului jotenkuten, ja samoin seuraava päiväkin ja sitä seuraava yö, jonka jälkeen valkeni viimeinen aamumme. Minä nousin hyvin varhain ja katselin auringon nousua. En luullakseni ole koskaan ennen huomannut, kuinka ihana auringonnousu on, en ainakaan niin selvästi kuin sinä aamuna, jolloin otin siltä ikuisia jäähyväisiä. Vaikka saattoihan kuoleman pimeyden takana tosin olla kauniimpiakin auringonnousuja! Sitten menin majaamme, ja kun Stephen, jolla näytti olevan sarvikuonon hermot, nukkui sikeätä unta kuin kilpikonna talvella, luin vakavasti rukouksiani, kaduin syntejäni, joita näytti olevan niin paljon, että lopulta jätin epätoivoisen yrityksen sikseen ja koetin sitten kuluttaa aikaani lukemalla Vanhaa Testamenttia, johon olen aina ollut kovasti kiintynyt.
Lukiessani erästä sivua, jolla kerrottiin, kuinka profeetta Samuel, jonka sijasta ehdottomasti luin "Imbozwi", hakkasi kappaleiksi Agag'in, sen jälkeen kuin Bausi — tarkoitan Saul — oli armahtanut häntä ja säästänyt hänen henkensä, en tuntenut itseäni juuri lohdutetuksi, Epäilemättä nämä ihmiset uskoivat minun Agag'in tavoin riistävän miekallani vaimoilta heidän lapsensa eivätkä siis voineet muuta kuin tuon onnettoman kuninkaan esimerkkiä seuraten ryhtyä "hienotunteisesti" tuomioon.
Stephen'in yhä nukkuessa — en ymmärtänyt kuinka hän voi nukkua — ryhdyin sitten laskemaan retkemme tähänastisia kuluja. Se oli maksanut jo £ 1,423. Ajatella, että olimme uhranneet £ 1,423 joutuaksemme paaluun sidottaviksi ja nuolilla ammuttaviksi! Yhden harvinaisen orkidean vuoksi! "Oi", arvelin mielessäni, "jos jonkun ihmeen kautta pelastuisin tai jos tulevassa elämässäni joutuisin sellaiseen maahan, jossa nuo harvinaiset kasvit kukkivat, en ikinä edes katsoisikaan niihin." Todellisuudessa en sitä ole tehnytkään.
Ennen pitkää Stephenkin heräsi ja söi vahvan aamiaisen, niinkuin sanomalehdissä kerrotaan rikoksellisten tekevän ennen teloitusta.
"Mitä sureminen hyödyttää?" hän sanoi. "Muuten en surisi ollenkaan paitsi vanhan isäraukkani vuoksi. Jonakin päivänä olisimme kuitenkin tulleet tähän asemaan, ja mitä pikemmin se on ohi, sitä pikemmin saamme nukkua, kuten laulussa lauletaan. Kun ajattelee asiaa, niin unella on äärettömän suuria etuja, sillä ainoastaan unessa olemme täydellisesti onnellisia. Sitä ennen olisin kuitenkin mielelläni nähnyt tuon Cypripeudimin."
"Kirottu Cypripedium!" minä huudahdin ja kolistelin ulos huoneesta sanomaan Sammylle, että ellei hän lakkaisi ulvomasta, iskisin häneltä pään puhki.
"Aika loikkaus! Kuka olisi uskonut tuota Quatermain'ista!" kuulin
Stephen'in mutisevan piippuansa sytytellen.
Aamu valkeni "kuin voideltu salama", kuten Sammy huomautti. Kello tuli kolme, ja Mavovo ja hänen seurueensa uhrasivat vohlan esi-isäinsä hengille, mikä, kuten Sammy taaskin huomautti, oli "kauhea pakanallinen meno, joka oli luonnostaan sopiva pahentamaan asiaamme Ylhäisten Voimain edessä."
Sen tehtyä ilmestyi Babemba luoksemme suureksi ilokseni. Hän näytti niin iloiselta, että päätin heti hänen tuovan mitä parhaita uutisia tullessaan. Ehkä kuningas oli armahtanut meidät, tai ehkä — suloinen ajatus — Veli Johannes oli saapunut jo ennen aikaansa.
Mutta ei sinnepäinkään! Hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin että hän oli lähettänyt tiedustelijoita pitkin rannikolle vievää tietä ja ettei sadan mailin laajuudella näkynyt jälkeäkään Veli Johanneksesta. Kun Musta elefantti senvuoksi oli Imbozwin kiihoituksesta käynyt yhä raivoisammaksi, näytti hyvin luultavalta, että illan juhlamenot pantaisiin toimeen. Kun sen lisäksi hänen velvollisuuteensa kuului valvoa paalujen pystyttämistä, joihin meidät piti sidottaman, ja hautojen kaivamista niitten juurelle, niin hän oli tullut laskemaan meidät uudelleen ollakseen varma, ettei luvun suhteen ollut tapahtunut erehdystä. Jos tahdoimme joitakin esineitä mukaamme hautaan, meidän piti vain nimittää ne hänelle, ja hän pitäisi niistä varmasti huolen. Kuolema olisi nopea ja tuskaton, hän lisäsi, sillä hän oli valinnut Bezan kaupungin parhaat jousimiehet, jotka harvoin ampuivat harhaan ja useimmat olisivat osuneet vaikka puhvelihärän töyhtöön.
Sitten hän lörpötteli vähän muista asioista, kysyen muun muassa, mistä hän löytäisi taikakilven, jonka olin antanut hänelle ja jota hän aikoi aina pitää kunniakkaana muistona j.n.e., nuuskasi Mavovon kanssa ja lähti, luvaten varmasti palata oikeaan aikaan.
Kello oli nyt neljä, ja kun Sammy oli aivan kykenemätön, niin Stephen laittoi itselleen teetä. Tee oli hyvin hyvää, varsinkin kun meillä oli maitoa sekaan, vaikka en muistanut ennenkuin myöhemmin, mille se maistui.
Luovuttuani kaikesta toivosta menin yksin sisälle valmistuakseni ottamaan vastaan loppuni kuin mies, ja istuessani siellä hiljaisuudessa ja puolipimeässä henkeni tyyntyi. Minkävuoksi olisinkaan pitänyt kiinni elämästä? Kuten lukija, joka on seurannut seikkailujani, tietää, oli maassa, jonne olin matkalla, muutamia henkilöitä, joita kovin mielelläni halusin jälleen tavata, ennen kaikkea isäni ja äitini ja kaksi jaloa naista, jotka olivat minulle vieläkin enemmän. Poikani tosin jäisi jäljelle (hän oli silloin vielä elossa), mutta tiesin hänen saavan ystäviä, ja kun siihen aikaan en ollut kovin huonoissa varoissakaan, olin voinut varata hänelle kunnollisen toimeentulon. Oli ehkä parempikin, että menin, sillä jatkuva elämä olisi vain tuonut uusia suruja ja eronhetkiä.
Miten minulle kävisi, en tietystikään voinut sanoa, mutta tiesin, niinkuin tiedän nytkin, ettei tuleva olotilani olisi ollut elämän sammumista eikä myöskään unta, josta Stephen oli puhunut. Ehkä tulisin siihen paikkaan, jossa vihdoinkin pilvet hajoavat ja me näemme selvästi, paikkaan, josta näkisin menneisyyden ja tulevaisuuden maisemat niinkuin taivaalla liitelevä kotka eikä minun tarvitsisi enää ponnistella tiheissä viidakoissa villipetojen ja käärmeiden ahdistamana, taivaan rajuilmain ja salamien pelättämänä, tietämättä, minne polkuni suuntaisin. Ehkä siinä paikassa ei enää olisi sitä, mitä Paavali nimittää lihan laiksi, joka sotii hengen lakia vastaan ja tekee minut synnin orjaksi. Ehkä siellä tuo Voima, joka tietää, mitä tekoa me olemme, antaisi anteeksi menneisyyteni ja minä tulisin siksi, mitä aina olen kaivannut — hyväksi sanan täydellisessä merkityksessä — ja löytäisin uusia avoimia palveluksen polkuja. Nämä ajatukset poimin sinä aikana taskukirjaani tekemistäni merkinnöistä.
Näin minä mietiskelin ja kirjoitin pari jäähyväisriviä siinä mielettömässä toivossa, että ne jotenkuten joutuisivat niiden henkilöitten käsiin, joille ne olin osoittanut. (Kirjeet ovat vielä tallella ja tekevät nykyaikana omituisen vaikutuksen.) Sen tehtyäni koetin vaikuttaa ajatuksillani Veli Johannekseen, jos hän vielä eli, kuten edellisinäkin päivinä olin tehnyt, ja saattaa hänen tietoonsa tukalan tilamme sekä nuhdella häntä siitä, että hän epäterveen huolettomuutensa ja uskollisuudenpuutteensa kautta oli saattanut meidät tähän tilaan.
Kesken kaiken Babemba saapui sotilaineen noutamaan meitä teloituspaikalle. Hans tuli ilmoittamaan minulle hänen saapumisestaan. Hottentottiraukka pudisti kättäni ja pyyhki silmiään repaleiseen hihaansa.
"Oi, baas, tämä on viimeinen matkamme", hän sanoi, "ja teidät surmataan, baas, ja se on kaikki minun syytäni, baas, sillä minun velvollisuutenihan olisi ollut keksiä pelastus. Mutta sitä en voi, pääni on käynyt niin tyhmäksi. Jos edes saisin käsiini Imbozwin, niin en pitäisi väliä, ja sen kyllä teenkin, sen teen, vaikka minun olisi haamuna palattava sitä tekemään. Tiedättehän, baas, Saarnaaja, teidän isänne sanoi meille, että me emme sammu niinkuin tuli, vaan palamme ikuisesti jossain muualla —"
"Niin toivon", minä ajattelin itsekin.
"— ja se palaminen on helppoa, eikä tarvitse maksaa mitään puista. Toivon siis, että me aina palamme yhdessä, baas. Ja kunnes se aika on käsissä, baas, annan teille jotakin", ja hän veti taskustaan esille inhoittavan näköisen, hevoslääkettä muistuttavaa nestettä sisältävän pullon. "Kun nielette tämän, ette tunne enää mitään; se on hyvin hyvää lääkettä, jota isoisäni isoisä on saanut heimonsa tietäjältä. Te vaivutte uneen suloisesti kuin olisitte juovuksissa ja heräätte jälleen tuohon ihanaan tuleen, joka palaa ilman puita eikä koskaan sammu iankaikkisesta iankaikkiseen, amen."
"Ei, Hans", minä sanoin, "kuolen mieluummin silmät auki."
"Niin minäkin tekisin, baas, jos näkisin, että siitä olisi jotain hyötyä, mutta sitä en tee, sillä en voi enää uskoa tuon mustan höperön Mavovon Käärmeeseen. Jos se olisi ollut hyvä käärme, niin se olisi neuvonut häntä pysyttelemään kaukana Bezan kaupungista, ja senvuoksi minä nielaisen toisen näistä ja annan toisen baas Stephen'ille", ja hän työnsi inhoittavan sekasotkun suuhunsa ja nieli sen suurella vaivalla niinkuin kalkkunanpoika jauhopallon, joka on sen kurkkuun liian suuri.
Minä kuulin Stephen'in huutelevan nimeäni ja jätin Hansin syytämään suustaan monipuolisia ja monikielisiä kirouksia Imbozwia vastaan, jonka lukuun hän täydellä syyllä pani koko tuskamme.
"Tämä ystävämme tässä sanoo, että on aika lähteä", Stephen sanoi kovasti vapisten, sillä tilanne alkoi lopulta vaikuttaa häneenkin, ja osoittaen vanhaa Babembaa, joka seisoi siinä iloisesti hymyillen, kuin noutaisi hän meitä häihin.
"Niin, valkoinen herra", sanoi Babemba, "on jo aika ja minä olen pitänyt kiirettä, jotta teidän ei tarvitsisi odottaa. Siitä tulee suurenmoinen näytös, sillä Musta elefantti itse aikoo kunnioittaa teitä läsnäolollaan ja samoin koko Bezan kaupunki, vieläpä kansaa monen mailin alueelta."
"Suu kiinni, vanha hullu", minä vastasin, "ja lakkaa irvistelemästä. Jos olisit ollut mies etkä petollinen ystävä, olisit voinut pelastaa meidät tästä, sillä sinä tiedät varsin hyvin, ettemme ole ihmiskauppiaita, vaan päinvastoin sellaisten vihollisia."
"Oi, valkeat herrat", sanoi Babemba muuttuneella äänellä, "uskokaa minua, että hymyilen vain pitääkseni teitä onnellisina loppuun asti. Huuleni hymyilevät, mutta sisällisesti minä itken. Tiedän, että olette hyviä, ja olen sanonut sen Bausille, mutta hän ei usko minua, sillä hän luulee teidän lahjoneen minut. Mitä minä voin tuota mustasydämistä Imbozwia, taikurien päämiestä, vastaan, joka vihaa teitä siitä syystä, että luulee teitä itseänsä etevämmiksi, ja joka yötä ja päivää puhuu kuninkaan korvaan, että ellei hän tapa teitä, niin koko kansamme joutuu surmattavaksi tai myydään orjiksi, sillä te olette muka vain vakoojia, joita suuri armeija seuraa. Vasta viime yönä Imbozwi ennusti ja luki tämän ja paljon muuta lumotusta vedestä, uskotellen kuninkaalle, että hän näki kaiken kuin kuvassa, vaikka minä, joka kurkistin hänen olkapäänsä yli, en nähnyt mitään muuta kuin Imbozwin veteen heijastuvat rumat kasvot. Hän sanoi henkensä ilmoittavan, että Dogeetah, kuninkaan veli, oli kuollut eikä siis voinut enää palata Bezan kaupunkiin. Olen tehnyt parhaani. Pidä sydämesi puhtaana minua kohtaan, oi Macumazana, äläkä vihaa minua, sillä sanon, että olen tehnyt parhaani, ja jos milloin saan käsiini Imbozwin, niin kostan hänelle, eikä hänen kuolemansa ole oleva nopea niinkuin teidän. Mutta sitä tilaisuutta en luultavasti saa, sillä ennemmin hän myrkyttää minut."
"Toivoisin itse saavani hänet käsiini", minä mutisin, sillä niinkään vakavana hetkenä en voinut tuntea kristillisiä tunteita Imbozwia kohtaan.
Näin kuitenkin, että vanha Babemba oli rehellinen, ja pudistin hänen kättään sekä annoin hänelle kirjoittamani kirjeet, pyytäen, että hän koettaisi saada ne rannikolle. Sitten lähdimme viimeiselle matkallemme.
Zulu-metsästäjät istuivat jo maassa aitauksen ulkopuolella lörpötellen ja nuuskaten. En ollut selvillä, riippuiko tuo levollisuus todellakin uskosta Mavovon Käärmeeseen vai rodun luontaisesta rohkeudesta ja uhmasta. Minut nähdessään he hyppäsivät jaloilleen, kohottivat oikean kätensä ja päästivät kovaäänisen ja sydämellisen tervehdyksen: "Inkoosi! Baba! Inkoosi! Macumazana!" Senjälkeen Mavovo antoi merkin, ja he virittivät zulunkielisen sotalaulun ja lauloivat sitä koko matkan paaluille asti. Sammykin viritti laulun, mutta aivan toisenlaisen.
"Ole hiljaa", minä sanoin. "Etkö osaa kuolla kuin mies."
"En, en todellakaan", hän vastasi ja ulvoi edelleen ja huusi armoa noin kahdellakymmenellä eri kielellä.
Stephen ja minä astuimme ensimmäisinä, Stephen'illä yhä kädessään lippu, jota ei kukaan yrittänyt häneltä riistää. Mazitut varmaankin arvelivat sitä hänen suojelusesineekseen. Emme puhuneet paljoa, kerran hän vain virkkoi:
"No niin, orkidea-rakkaus on saattanut monen miehen pahaan loppuun. Mahtaneenkohan isäukko säilyttää kokoelmani tai myydä sen." Senjälkeen hän vaikeni, ja kun en tiennyt enkä pitänyt väliä, miten hänen kokoelmilleen kävisi, minäkään en vastannut.
Meidän ei tarvinnut kulkea kauas; minä puolestani olisin mieluummin valinnut pitemmän matkan. Vartijat kuljettivat meitä jonkinlaista sivutietä, ja yht'äkkiä ilmestyimme toiseen päähän toria, jolla huomasimme tunkeilevan tuhansittain kansaa kokoontuneena teloitustamme katsomaan. Huomasin, että heidät oli järjestetty säännöllisiin ryhmiin ja välille jätetty leveä tie, joka kulki torin eteläiselle portille, luultavasti suuren joukon liikkumisen helpottamiseksi.
Kansajoukko otti meidät vastaan kunnioittavasti vaieten, vaikkakin Sammyn ulina nauratti muutamia, kun taas zulujen sotalaulu näytti herättävän heissä ihmettelyä tai ihailuakin. Torin päähän, lähelle kuninkaan pihaa, oli pystytetty viidelletoista kummulle yhtä monta ylvästä paalua. Kummut, jotka muodosti niiden juurelle kaivetuista viidestätoista syvästä haudasta nostettu multa, olivat sellaisessa asennossa, että kaikki saattoivat nähdä näytöksen. Paaluja oli oikeastaan seitsemäntoista, rivin päissä oli nimittäin kaksi muita suurempaa aaseja varten, jotka nähtävästi myöskin piti ammuttaman. Suuri määrä sotilaita oli pitämässä tyhjänä paalujen edessä olevaa aukeaa. Tälle aukealle olivat kokoutuneet Bausi, hänen neuvonantajansa, muutamia hänen päävaimojaan, Imbozwi maalattuna tavallistakin kauheammaksi ja noin viisi- tai kuusikymmentä valittua jousimiestä jännitettyine jousineen ja runsaine nuolivarastoineen, joittenka osaa näytännössä meidän ei ollut vaikea arvata.
"Kuningas Bausi", minä sanoin kulkiessani valtiaan ohi, "sinä olet murhamies, ja taivas on kostava sinulle rikoksesi. Jos vertamme vuodatat, kuolet itsekin pian ja tulet kohtaamaan meitä sinne, missä meillä on valta, ja sinun kansasi tuhotaan."
Sanani näyttivät säikähdyttävän miestä, sillä hän vastasi:
"En ole murhamies. Surmaan teidät senvuoksi, että olette ihmisryöväreitä. Minä sitäpaitsi en ole langettanut tuomiotanne. Sen on tehnyt Imbozwi, tietäjäin päämies, joka on kertonut minulle teistä ja jonka Henki sanoo, että teidän on kuoltava, ellei veljeni Dogeetah ilmesty teitä pelastamaan. Jos Dogeetah saapuu, mitä hän ei voi, koska on kuollut, puhumaan puolestanne, silloin tiedän, että Imbozwi on roisto ja valehtelija, ja niinkuin teidän olisi pitänyt kuolla, niin hänen on kuoltava."
"Niin, niin", kirkui Imbozwi. "Jos Dogeetah saapuu, niinkuin tuo väärä noita ennustaa", ja hän osoitti Mavovoa, "silloin olen valmis kuolemaan sijastanne, te valkoiset orjakauppiaat. Niin, niin, silloin saatte ampua nuolilla minut."
"Kuningas, ota vaari noista sanoista, ja kansa, ottakaa vaari noista sanoista, jotta ne täytettäisiin, jos Dogeetah saapuu", sanoi Mavovo kovalla, syvällä äänellä.
"Minä otan niistä vaarin", vastasi Bausi, "ja vannon äitini hengen kautta, että koko kansan avulla ne täytetään — jos Dogeetah tulee."
"Hyvä", huudahti Mavovo ja asteli kohti paalua, joka oli osoitettu hänelle.
Mennessään hän kuiskasi Imbozwin korvaan jotakin, mikä näytti pelättävän tuota saatanan lasta, sillä huomasin hänen hätkähtävän ja vapisevan. Samassa hän kuitenkin tointui ja oli seuraavassa hetkessä jo valvomassa niiden työtä, joiden piti köyttää meidät paaluihin.
Köyttäminen toimitettiin yksinkertaisesti ja lujasti sitomalla meidät ranteista ruohoköydellä paaluihin, joihin kuhunkin oli kiinnitetty kaksi esiinpistävää puupalikkaa, jotka sattuivat kainaloihimme ja estivät meidät liikkumasta. Stephen'ille ja minulle annettiin kunniapaikat keskellä, ja Stephen'in pyynnöstä kiinnitettiin lippu hänen paalunsa päähän. Mavovo oli oikealla puolellani, ja muut zulut oli asetettu molemmille puolin. Hans ja Sammy saivat äärimmäiset paalut (lukuunottamatta niitä, joihin onnettomat juhtamme oli sidottu). Huomasin, että Hans oli jo hyvin uninen ja että paalun sitomisen jälkeen hänen päänsä pian painui rinnalle. Lääke oli nähtävästi vaikuttanut, ja minä melkein kaduin, etten ollut siitä huolinut, kun kerran oli tilaisuus.
Kun kaikki seisoimme paaluissamme, Imbozwi tuli pitämään tarkastusta. Samalla hän piirsi valkealla liidulla pyöreän merkin kunkin rintaan jonkinlaiseksi maaliksi, johon jousimiehet saivat tähdätä.
"Ähä, valkoinen mies", hän sanoi liidutessaan metsästysnuttuani, "nyt et enää polta taikakilvelläsi kenenkään tukkaa. Et koskaan enää, sillä pian minä tallaan jaloillani multaa sinun peitoksesi tuohon kuoppaan, ja tavarasi kuuluvat minulle."
Minä en vastannut, sillä kun aikani oli niin lyhyt, minun ei mielestäni kannattanut puhua tuon inhoittavan otuksen kanssa. Hän siirtyi siis Stephen'in eteen ja alkoi liiduta häntä. Mutta Stephen, jossa asusti vielä luonnollinen ihminen, huudahti:
"Pois saastainen kätesi!" ja nosti vapaaksi jätetyn säärensä ja antoi maalatulle tietäjävelholle niin hirveän potkun vatsaan, että tämä putosi päistikkaa takanaan olevaan kuoppaan.
"Au! Hyvin tehty, Wazela", sanoivat zulut, "toivottavasti tapoitte hänet!"
"Toivottavasti", sanoi Stephen, ja kansajoukko katsoi hengästyneenä, kuinka heidän päätietäjäänsä, jota he nähtävästi suuresti pelkäsivät, kohdeltiin noin pahoin. Babemba vain irvisti, ja kuningas Bausikin näytti huvitetulta.
Mutta Imbozwista ei niin helpolla päästy, sillä samassa hän jo apuriensa, pienempäin velhojen, tukemana kömpi ylös haudasta kiroillen ja savisena, sillä haudan pohja oli märkä. Senjälkeen en kiinnittänyt enää huomiota häneen enkä muuhunkaan. Kun minulla oli vain puoli tuntia jäljellä, on selvää, että käytin tuon ajan toisella tavoin.
XI
DOGEETAH SAAPUU.
Sinä iltana auringonlasku oli kuin aamurusko, harvinaisen kaunis, vaikka samoinkuin teen makua en muistanut sitäkään ennenkuin vähän myöhemmin. Oli tulossa ukkosilma, joka Afrikassa aina luo ihania ilmiöitä taivaalle.
Aurinko aleni suurena punaisena silmänä, jonka yli laskeutui äkkiä pilvien musta silmäluomi purppuralle hehkuvine ripsineen.
"Tämä on nyt viimeistä, mitä sinusta näen, vanha ystäväni", ajattelin mielessäni.
Hehku alkoi tummua. Kuningas katsahti ympärilleen ja ylös taivaalle ikäänkuin sadetta peläten, kuiskasi sitten jotain Babemballe, joka nyökkäsi ja asteli minun paaluani kohti.
"Valkoinen herra", hän sanoi, "Elefantti haluaa tietää, oletteko valmiit, sillä nyt tulee huono valaistus ampumiselle?"
"Emme", minä vastasin päättäväisesti, "emme ennenkuin puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, niinkuin oli sovittu."
Babemba meni kuninkaan luo ja palasi takaisin.
"Valkoinen herra, kuningas sanoo, että sopimus on sopimus ja että hän pitää sanansa. Mutta sitten ette saa moittia häntä, jos ampuminen onnistuu huonosti, sillä luonnollisesti hän ei voinut tietää, että tänä iltana tulisi tällainen synkkä ilma, joka tähän vuoden aikaan ei ole tavallista."
Ilma pimeni pimenemistään, kunnes vihdoin olimme kuin Lontoon sumussa. Taajat ihmisjoukot näyttivät valleilta, ja jousimiehet, jotka valmistelujaan tehdessään liehuivat sinne tänne, olisivat voineet olla haadeksen varjoja. Kerran tai pari salama leimahti ja sitä seurasi jonkun ajan kuluttua kaukainen ukkosenjyrähdys. Ilmakin kävi hyvin painostavaksi. Vallitsi ääretön hiljaisuus. Ei yksikään koko suuresta kansanjoukosta puhunut eikä liikahtanut; yksinpä Sammykin oli lakannut ulisemasta, luultavasti siitä syystä, että hän oli uupunut ja pyörtymäisillään kuten kuolemaantuomittu usein ennen hirttämistä. Hetki oli mitä juhlallisin. Luonto tuntui kuin asettuvan juhlamieleen ja valmistavan meille mahtavaa vaippaa.
Lopulta kuulin kuinka jousia jännitettiin ja Imbozwin kimakan äänen:
"Odottakaa vähän, pilvi hajoaa. Sen takana on valoa, ja on hauskempaa, jos he näkevät nuolien tulevan."
Pilvi alkoi todellakin hitaasti häipyä, ja sen alta virtasi vihreää valoa kuin kissan silmissä.
"Joko me ammumme, Imbozwi?" kysyi jousimiesten kapteenin ääni.
"Ei vielä, ei vielä. Ei ennenkuin kansa voi nähdä heidän kuolemansa."
Pilven reuna kohosi taaskin; vihreä valo muuttui tulipunaiseksi laskevan auringon hehkusta ja heijastui takaisin maahan tiheästä, tummasta pilvestä. Koko seutu oli kuin syttynyt liekkeihin, mutta taivas päämme päällä oli tumma kuin painomuste. Jälleen salama leimahti, niin että näimme tuhatlukuisen odottavan joukon kasvot ja tuijottavat silmät, vieläpä ohiliiteleväin suurten yölepakkojen valkoiset hampaatkin. Leimahdus näytti polttavan pois pilven viimeisetkin jätteet, valo vahveni vahvenemistaan ja kävi hetki hetkeltä punaisemmaksi.
Imbozwi päästi käärmemäisen vihellyksen. Kuulin jousta jännitettävän, ja melkein samassa kumahti nuoli juuri pääni päälle paaluun. Nostamalla päätäni saatoin aivan koskettaa sitä. Suljin silmäni ja aloin nähdä kaikenlaisia hullutuksia, jotka vuosi vuodelta olen kaikki unohtanut. Aivoissani humisi sekavasti. Läpi äärettömän hiljaisuuden olin kuulevinani eläimen raskasta juoksua. Se oli kuin hätyytetty härkä. Joku päästi hämmästyneen huudahduksen, joka saattoi minut avaamaan jälleen silmäni. Ensimmäinen, mitä näin, oli joukko villejä jousimiehiä jousipyssyt koholla — ensimmäinen nuoli oli nähtävästi ollut vain koelaukaus. Seuraava näky, joka tuossa kaameassa valaistuksessa vaikutti aivan ylimaailmalliselta, oli torin eteläportilta johtavaa avonaista kujaa pitkin nopeasti eteenpäin laahustava valkoinen härkä ja sen selässä istumassa uljas olento.
Olin luonnollisesti varma, että näin unta, sillä olento oli aivan Veli Johanneksen näköinen. Siinä oli hänen pitkä, lumivalkoinen partansa. Tuossa perhoshaavi, jonka varrella hän näytti kiirehtivän härkää. Mutta hänen vyötäreillään oli kukkaseppeleitä ja samoin härän sarvissa, ja molemmin puolin sekä edessä ja takana juoksenteli nuoria tyttöjä samoin seppeleihin kiedottuina. Se oli tietysti näky eikä mitään muuta, ja minä suljin silmäni jälleen, odottaen kuolettavaa nuolta.
"Ampukaa!" rääkäisi Imbozwi.
"Ei, älkää ampuko", huusi Babemba. "Dogeetah on tullut!"
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana kuulin nuolien putoilevan maahan; senjälkeen kajahti tuhansista kurkuista kuin ulvonta:
"Dogeetah! Dogeetah on tullut pelastamaan valkoisia miehiä!"
Minun täytyy tunnustaa, että tämän jälkeen hermoni, jotka tavallisesti ovat aivan vahvat, tuntuivat siinä määrin rasittuneilta, että luultavasti vaivuin muutamaksi minuutiksi tajuttomaksi. Tämän tajuttomuuden aikana olin keskustelevinani Mavovon kanssa, mutta en ole varma, oliko se totta vai vain kuvittelua, sillä en ole koskaan muistanut kysyä sitä häneltä.
Hän sanoi minulle, tai luulin hänen sanovan:
"Ja nyt, isäni Macumazahn, mitä teillä on sanottavaa? Seisooko
Käärmeeni hännällään vai eikö? Vastatkaa, minä kuuntelen."
Tähän minä vastasin tai olin vastaavinani:
"Mavovo lapseni, näyttää todellakin siltä kuin Käärmeesi seisoisi hännällään. Mutta pidän tätä kaikkea kuitenkin vain kuvitteluna; minusta tuntuu, että elämme unimaassa, missä ei muu ole todellista kuin ne asiat, joita emme saata nähdä emmekä kuulla emmekä koskettaa; että ei ole olemassa minua eikä sinua eikä mitään Käärmettä, ei mitään muuta kuin se Voima, jossa liikumme, joka näyttää meille kuvia ja nauraa, kun pidämme niitä todellisuutena."
Siihen Mavovo sanoi, tai olin kuulevinani hänen sanovan:
"Te ainakin kosketatte totuutta, oi isäni Macumazana! Kaikki olevainen on varjoa, ja me olemme varjojen varjoja. Mutta mikä heittää varjon, oi isäni Macumazana? Minkävuoksi Dogeetah näyttää saapuvan, ratsastaen valkoisella härällä, ja minkävuoksi kaikki nuo tuhannet ihmiset uskovat, että minun Käärmeeni seisoo niin ihmeen tanakasti hännällään?"
"En totisesti tiedä", minä vastasin ja heräsin.
Siinä oli epäilemättä Veli Johannes kukkaköynnöksineen — huomasin inholla, että kukat olivat orkideoja — köynnöksineen, jotka bakkanaaliseen tapaan riippuivat alas hänen vasenta silmäänsä varjostavalta kuhmuiselta aurinkokypäriltä. Hän oli kauheassa raivossa ja herjasi Bausia, joka sananmukaisesti ryömi hänen edessään, ja minä olin myöskin kauheassa raivossa ja herjasin häntä. Mitä itse sanoin, en muista, mutta hän, valkea parta suuttumuksesta koholla ja uhaten Bausia hyönteisverkkonsa varrella sanoi:
"Sinä koira! Sinä raakalainen, jonka pelastin hukkumasta ja jota olen kutsunut veljekseni! Mitä olit tekemässä näille valkoisille miehille, jotka ovat oikeita veljiäni, ja heidän seuralaisilleen? Olitko aikomuksessa surmata heidät? Oi, jos niin on, silloin minä unohdan valani, unohdan sen siteen, joka liittää meidät toisiimme ja —"
"Älä toki, älä", sanoi Bausi. "Kaikki on kauheaa erehdystä; minä en ansaitse ollenkaan nuhteita. Syyllinen on tuo taikuri Imbozwi, jota minun tällaisissa asioissa on maan vanhan lain mukaan toteltava. Hän kysyi neuvoa Hengeltään ja sanoi, että sinä olit kuollut ja että nämä valkoiset herrat olivat kaikkein suurimpia roistoja, mustasydämisiä orjakauppiaita, jotka olivat tulleet tänne vakoilemaan mazitu-kansaa ja tuhoamaan sitä taikatempuilla ja kuulilla."
"Silloin hän valehteli", jyrisi Veli Johannes, "ja valehteli tietoisesti."
"Niin, niin, on ilmeistä, että hän valehteli", Bausi vastasi. "Tuokaa tänne hänet ja ne, jotka häntä palvelevat."
Auringonlaskun viimeisen hehkun mukana ukkospilvetkin olivat hajonneet ja taivaalla paistoi kirkas kuu, jonka valossa sotilaat alkoivat etsiä Imbozwia ja hänen liittolaisiaan. Viimemainittuja he saivat käsiinsä kahdeksan tai kymmenen, kaikki roistonnäköisiä, kamalasti maalattuja ja koristeltuja kuin päämiehensäkin, mutta Imbozwia itseään he eivät löytäneet.
Aloin jo arvella, että hän oli hämmingissä päässyt pujahtamaan pakoon, kun samassa kuulin rivin toisesta päästä — me olimme yhä pääluihimme sidottuina — Sammyn tosin käheän mutta kuitenkin iloisen äänen huutavan:
"Mr. Quatermain, oikeuden nimessä pyydän teitä saattamaan hänen majesteettinsa tietoon, että tuo petollinen noita, jota hän etsii, itkee ja murisee nyt sen haudan pohjalla, joka oli kaivettu sulkemaan syliinsä minun kuolleet jäännökseni."
Minä ilmoitin sen hänen majesteetilleen, ja heti Babemban ja hänen sotilastensa voimakkaat kädet tempaisivat Imbozwin ylös haudasta ja laahasivat vihastuneen Bausin eteen.