"Päästäkää vapaiksi valkoiset herrat ja heidän seurueensa", Bausi sanoi, "ja tuokaa heidät tänne."
Meidän siteemme irroitettiin, ja sitten menimme kuninkaan ja Veli Johanneksen luo, missä Imbozwi palvelijoineen makasi maassa yhtenä läjänä heidän edessään.
"Kuka tämä on?" sanoi Bausi hänelle, osoittaen Veli Johannesta. "Eikö se ole hän, jonka vannoit olevan kuolleen?"
Imbozwin mielestä kysymys ei näyttänyt vaativan vastausta, ja senvuoksi
Bausi jatkoi:
"Kuinka lauloitkaan äsken korvaamme — eikö se ollut niin, että olit valmis ammuttavaksi nuolilla näiden valkoisten herrain sijasta, jos Dogeetah tulisi?"
Taaskaan Imbozwi ei vastannut, vaikka Babemba koetti voimakkaalla potkulla kiinnittää hänen huomiotaan kuninkaan kysymykseen. Silloin Bausi huusi:
"Oma suusi on sinut tuominnut, sinä valehtelit ja sinulle tapahtuu, mitä olet itsellesi säätänyt", ja sitten hän lisäsi melkein Elijan sanoilla, kun tämä oli kukistanut Baalin papit: "Viekää pois nämä väärät profeetat. Älkää antako yhdenkään paeta. Eikö niin, oi kansa?"
"Niin, niin", ulvoi kansajoukko raivoissaan, "viekää heidät pois."
"Kansan suosikilta hän ei näytä, tuo Imbozwi", huomautti Stephen minulle miettiväisellä äänellä. "No niin, oman keittonsa hän saa nyt juoda ja kuumana saakin."
"Kuka nyt on väärä tietäjä?" pilkkasi Mavovo Stephen'in sanoja seuraavan hiljaisuuden kuluessa. "Kuka saa nyt nauttia nuolenpäistä, sinä valkoisten pilkkujen piirustaja?" ja hän osoitti läiskää, jonka Imbozwi oli niin riemuiten maalannut hänen rinnalleen jousimiesten nuolille maaliksi.
Pieni kyttyräselkäinen roisto huomasi nyt kaiken menetetyksi ja tarttui äkillisellä liikkeellä sääreeni, alkaen rukoilla armoa. Hän rukoili niin liikkuttavasti, että minä, joka olin jo lauhtunut ihmeellisen pelastuksemme tuottamasta ilosta, tunsin sydämeni heltyvän. Käännyin kuninkaan puoleen, pyytäen häntä säästämään onnettoman hengen, mutta näin heti, ettei siitä ollut paljon toivoa, sillä Bausi vihasi ja pelkäsi häntä ja oli iloinen päästessään hänestä. Mutta Imbozwi itse suhtautui liikkeeseeni eri tavalla, sillä villien keskuudessa selän kääntäminen merkitsee pyynnön hylkäämistä. Raivosta ja epätoivosta hänen mustan sydämensä sappi kuohui yli laitojensa. Hän hyppäsi jaloilleen, veti taikakalujensa joukosta pitkän, käyrän puukon ja kävi kimppuuni kuin metsäkissa huutaen:
"Joka tapauksessa sinä tulet mukaan, valkoinen koira!"
Onneksi Mavovo piti häntä silmällä, sillä zulujen keskuudessa sanoo sananlasku, että "noita on noidan tuho". Yhdellä hyppäyksellä hän tarttui häneen. Juuri kun veitsi minua kosketti — se ennätti jo raapaista ihoani, vaikka ei verille asti, kaikeksi onneksi, sillä luultavasti se oli myrkytetty — juuri samassa hetkessä hän rautaisella kourallaan tarttui imbozwin käsivarteen ja heitti miehen maahan kuin lapsen.
Silloin kaikki tietysti oli lopussa.
"Tulkaa pois", minä sanoin Stephen'ille ja Veli Johannekselle; "tämä paikka ei ole meitä varten."
Läksimme siis pois ja pääsimme majoihimme häiritsemättä ja kenenkään huomaamatta, sillä Bezan kaupungin asukasten huomio oli kiinnitetty muualle. Takaamme torilta kuului niin hirveä melu, että syöksyimme huoneeseen ja suljimme oven päästäksemme kuulemasta tai hiljentääksemme ääniä. Majassa oli pimeä, ja siitä olin todella kiitollinen, sillä pimeys tuntui tyynnyttävän hermojani. Kiitollinen olin siitä varsinkin kun Veli Johannes sanoi:
"Ystäväni Allan Quatermain ja te, nuori herra, jonka nimeä en tiedä, nyt sanon teille, mitä luullakseni en ole ennen maininnut, nimittäin että olen, paitsi lääkäri, Amerikan episkopaalisen kirkon pappi. No niin, ja pappina kysyn, sallitteko minun kiittää Jumalaa ihmeellisestä pelastumisestanne julmasta kuolemasta?"
"Kaikin mokomin", minä mutisin meidän molempain puolesta, ja Veli Johannes lausui erittäin vakavan ja kauniin rukouksen. Olipa hän siihen aikaan vähän sekapäinen tai ei, joka tapauksessa hän oli kyvykäs ja kelpo mies.
Myöhemmin, kun kimakat huudot olivat vaimenneet sekavaan monien äänten huminaan, me istuuduimme majan ulkopuolelle räystään alle, missä esitin Stephen Somers'in Veli Johannekselle.
"Ja nyt", minä sanoin, "mistä te oikeastaan tulette noin kukkiin kiedottuna kuin roomalainen pappi uhrijuhlana ja ratsastaen härällä kuin nainen, joka kuvaa Eurooppaa? Ja mitä maailmassa te tarkoititte tekemällä meille sellaisen kepposen tuolla Durban'issa jättämättä edes minkäänlaista sanaa jälkeenne, vaikka olitte luvannut opastaa meidät tähän helvetin koloon?"
Veli Johannes siveli pitkää partaansa ja loi minuun moittivan katseen.
"Luulen, Allan", hän sanoi amerikkalaiseen tapaansa, "että on tapahtunut jokin erehdys. Vastatakseni kysymyksenne jälkimmäiseen osaan en jättänyt teitä ilman sanaa; jätin tuolle rammalle griqualaiselle puutarhurillenne Jack'ille kirjeen, joka hänen piti antaa teille heti palattuanne."
"Siinä tapauksessa tuo tyhmeliini oli joko hukannut sen tai valehteli, niinkuin griquain tapa on, taikka unohti sen kokonaan."
"Se on luultavaa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, Allan, mutta niin en tehnyt. No hyvä, siinä kirjeessäni sanoin, että aioin yhtyä teihin täällä, missä minun olisi pitänyt olla teitä odottamassa jo kuusi viikkoa sitten. Lähetin sitäpaitsi Bausille sanan, ilmoittaen hänelle tulostanne siltä varalta, että myöhästyisin, mutta luultavasti sananviejälle on matkalla jotakin tapahtunut."
"Miksi ette odottanut meitä ja matkustanut yhtä matkaa kuten järkevä mies?"
"Koska kysytte minulta suoraan, Allan, niin sanon sen teille, vaikka asia on sellainen, että en mielelläni puhu siitä. Tiesin, että aioitte matkustaa Kilwan kautta; sehän oli ainoa mahdollinen tie niin suuren joukon ja paljojen tavarain kanssa, ja minä en halunnut mennä Kilwaan." Hän pysähtyi ja jatkoi sitten: "Kauan sitten, tarkkaan sanoen lähes kaksikymmentäkolme vuotta sitten, minä asetuin nuoren vaimoni kanssa lähetyssaarnaajana asumaan Kilwaan. Rakensin sinne lähetysaseman ja kirkon, ja me olimme onnellisia ja työmme kantoi siunausta. Sitten eräänä onnettomana päivänä sinne saapui laivoillaan Swaheli ja muita arabialaisia perustamaan orjakauppa-asemaa. Minä panin vastaan ja seuraus oli, että he hyökkäsivät kimppuumme, surmasivat suurimman osan väestäni ja raahasivat orjuuteen loput. Hyökkäyksessä sain miekan iskun päähäni — katsokaa, tässä on arpi", ja hän veti syrjään valkeat hiuksensa ja näytti meille pitkän naarmun, joka näkyi selvään kuutamossa.
"Isku löi minut tajuttomaksi illalla, juuri auringonlaskun aikaan. Kun virkosin, oli kirkas päivä, ja kaikki olivat poissa lukuunottamatta erästä vanhaa naista, joka hoiteli minua. Hän oli puolihulluna surusta, sillä häneltä oli surmattu mies ja kaksi poikaa, ja kolmas täysikasvuinen poika, yksi tytär ja pieni poika oli viety pois. Kysyin häneltä, missä nuori vaimoni oli. Hän vastasi, että vaimonikin oli viety pois vain kahdeksan tai kymmenen tuntia aikasemmin, sillä arabialaiset olivat nähneet laivatulia mereltä ja pelänneet siellä tulevan englantilaisen sotalaivan, jonka tiettiin risteilevän rannikolla. Tulet nähdessään he olivat kiireesti paenneet sisämaahan, jättäneet minut makaamaan, koska luulivat minua kuolleeksi, mutta surmanneet haavoittuneet ennen lähtöään. Vaimovanhus oli pelastunut kätkeytymällä kallioiden väliin rannalle ja arabialaisten lähdettyä ryöminyt takaisin talon luo ja tavannut minut vielä elossa.
"Kysyin häneltä, minne vaimoni oli viety. Hän ei itse sanonut tietävänsä, mutta eräs miehistämme oli sanonut hänelle kuulleensa arabialaisten puhuvan, että he aikovat johonkin paikkaan noin sadan mailin päähän yhtyäkseen siellä johtajaansa, sekarotuiseen roistoon nimeltä Hassan-ben-Mohammed, jolle he aikoivat viedä vaimoni lahjaksi.
"Tuon lurjuksen me tunsimme, sillä arabialaisten astuttua maihin Kilwassa mutta ennen keskinäisen vihollisuutemme alkua hän oli sairastanut rokkoa, ja vaimoni oli ollut avullisena hoitamassa häntä. Ilman vaimoani hän olisikin kuollut. Vaikka olikin joukon johtaja, hän ei ollut osallisena hyökkäyksessä, sillä hänellä oli tehtävää sisämaassa jossakin orjatieasiassa.
"Kuultuani nuo kauheat uutiset vaivuin järkytyksestä tai verenvuodon aiheuttamasta heikkoudesta uudelleen tainnoksiin, josta heräsin vasta kahta päivää myöhemmin hollantilaisella kauppa-aluksella, joka oli matkalla Zanzibariin. Tämän laivan tulet arabialaiset olivat nähneet ja pelänneet sitä englantilaiseksi sotalaivaksi. Se oli pistäytynyt Kilwassa vettä noutamassa, ja merimiehet, jotka tapasivat minut talon parvekkeella vielä hengissä, olivat sydämensä hyvyydessä kantaneet minut laivalle. Vanhaa vaimoa he eivät olleet nähneet, tämä oli heidän lähestyessään varmaankin piiloutunut.
"Zanzibarissa minut jätettiin melkein kuolemaisillani erään lähetyspappimme hoitoon, jonka luona sairastin hyvin huonona kauan aikaa. Kului kuusi kuukautta, ennenkuin toivuin entiselleni. Muutamat sanovat, etten ole koskaan parantunut entiselleni; ehkä tekin, Allan, olette yksi niitä.
"Vihdoin haava päässäni meni umpeen, sen jälkeen kuin eräs taitava englantilainen laivastolääkäri oli ottanut pois muutamia luusiruja, ja sitten voimanikin alkoivat palata. Olin ja olen vieläkin Amerikan kansalainen, mutta siihen aikaan meillä ei ollut siellä konsulia, enkä tiedä onko nytkään, ja luonnollisesti ei myöskään sotalaivoja. Englantilaiset panivat toimeen tiedusteluja puolestani niin paljon kuin voivat, mutta saivat selville vähän tai ei mitään, sillä koko Kilwan seutu oli arabialaisten orjakauppiaitten hallussa, joidenka roistomainen päämies nimitti itseään Zanzibarin sulttaaniksi."
Kertoja pysähtyi jälleen kuin surullisten muistelmain vallassa.
"Ettekö koskaan enää ole kuullut vaimostanne?" kysyi Stephen.
"Kyllä, mr. Somers; kuulin Zanzibarissa eräältä orjalta, jonka lähetyksemme oli ostanut ja vapauttanut, että hän oli nähnyt valkoihoisen naisen, joka kuvauksen mukaan saattoi olla vaimoni, elossa ja nähtävästi terveenä jossakin paikassa, jota en mitenkään voinut tuntea. Hän tiesi vain sen, että jonkin mustan heimon lähettiläät — heimon nimeä hän ei tiennyt — olivat luultavasti löytäneet hänet harhailemasta viidakossa. Hän oli huomannut, että mustat kohtelivat naista mitä suurimmalla kunnioituksella, vaikka eivät ymmärtäneetkään hänen puhettaan. Seuraavana päivänä hän ollessaan etsimässä kuutta kadonnutta vuohta oli joutunut arabialaisten vangiksi, jotka, kuten hän myöhemmin oli saanut tietää, olivat samaa valkoihoista naista takaa-ajamassa. Kertomuksensa jälkeisenä päivänä mies sairastui keuhkokuumeeseen ja heikontuneena kärsimyksistään orjuudessa kuoli pian. Nyt ymmärtänette, minkävuoksi minun ei erikoisesti tehnyt mieleni käydä Kilwassa."
"Kyllä", minä sanoin, "sen ymmärrämme ja paljon muutakin, mistä saamme puhua myöhemmin. Mutta, muuttaaksemme puheenaihetta, mistä te nyt olette tulossa ja kuinka satuitte saapumaan juuri näin kreivin aikaan?"
"Olin matkalla tänne erästä tietä pitkin, jonka näytän teille kartastani", hän vastasi, "mutta satutin jalkani" (Stephen ja minä katsahdimme toisiimme) "ja sain maata kuusi viikkoa eräässä kafferimajassa. Parannuttuani, kun en voinut kävellä oikein hyvin, ratsastin opettamillani härillä. Tämä valkoinen, jonka näitte, on niistä viimeinen; muut ovat kuolleet tsetse-kärpäsen puremiin. Selittämätön pelko pakotti minut kiirehtimään eteenpäin niin nopeasti kuin pääsin; viimeisten kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa olen tuskin pysähtynyt syömään tai nukkumaankaan. Saapuessani tänä aamuna Mazitu-maahan tapasin kylät tyhjinä lukuunottamatta muutamia naisia ja tyttösiä, jotka tunsivat minut ja kietoivat nämä kukkaseppeleet ympärilleni. He kertoivat kaikkien miesten menneen Bezan kaupunkiin johonkin suureen juhlaan, mutta mikä juhla se oli, sitä he joko eivät tienneet tai eivät tahtoneet ilmaista. Minä kiirehdin siis kulkuani ja saavuin ajoissa — Jumalan kiitos ajoissa! Tarina on pitkä; yksityiskohdat kerron myöhemmin. Nyt olemme kaikki liian väsyksissä. Mitä melua tuo on?"
Minä kuuntelin ja kuulin zulu-metsästäjäin laulavan voittolauluaan palatessaan torilta raakaa näytelmää katsomasta. Pian he jo saapuivatkin, etunenässä Sammy aivan toisenlaisena kuin se Sammy, joka itkien lähti teloituspaikalle paria tuntia sitten. Nyt hän oli iloisista iloisin ja kantoi kaulallaan muutamia taikakoruja, jotka tunsin Imbozwin henkilökohtaiseksi omaisuudeksi.
"Hyve on voittanut ja vanhurskaus on täytetty, Mr. Quatermain. Nämä ovat sotasaalista", hän sanoi ja osoitti kuolleen tietäjä-velhon' koristeita.
"Ulos, sinä pikku rakki! Emme halua tietää mitään", minä sanoin. "Mene keittämään illallista." Sammy lähti olematta vähääkään hämillään.
Metsästäjät kantoivat välillään jotakin, joka näytti Hansin ruumiilta. Ensiksi minä säikähdin, luullen häntä kuolleeksi, mutta tutkimus osoitti, että hän oli vaipunut vain tajuttomuuden tilaan, jollaisen aiheuttaa laudanum. Veli Johannes määräsi, että hänet piti kääriä huopapeitteeseen ja laskea pitkäkseen tulen lähelle, ja me teimme niin.
Samassa Mavovo lähestyi ja kyyristyi maahan eteemme.
"Isäni Macumazahn", hän sanoi levollisesti, "mitä teillä on minulle sanottavaa?"
"Kiitoksen sanoja, Mavovo. Ellet olisi ollut niin nopea, niin Imbozwi olisi lopettanut minut. Veitsi kosketti vain ihoani, mutta ei tehnyt haavaa, Dogeetah on nimittäin tarkastanut sen."
Mavovo heilautti kättään kuin työntääkseen syrjään tuon pikku seikan ja kysyi, katsoen minua suoraan silmiin:
"Mitä muita sanoja, Macumazahn? Tarkoitan Käärmeeseeni nähden."
"Että sinä olit oikeassa ja minä väärässä", vastasin häpeissäni. "On tapahtunut, niinkuin sinä ennustit, kuinka ja miksi, sitä en ymmärrä."
"Niin, isäni, siitä syystä, että te valkoiset miehet olette niin turhamaisia" ("pöyhkeileviä" oli hänen sanansa), "että luulette omistavanne kaiken viisauden. Nyt olette nähneet, että niin ei ole. Minä olen tyytyväinen. Väärät tietäjät ovat kaikki kuolleet, isäni, ja minä luulen, että Imbozwi —"
Minä kohotin kättäni, sillä en halunnut kuulla yksityiskohtia. Mavovo nousi ja meni hymyillen asioilleen.
"Mitä hän tarkoittaa Käärmeellään?" Veli Johannes tiedusteli uteliaana.
Kerroin hänelle asian niin lyhyesti kuin osasin ja kysyin, voiko hän selittää sen. Hän pudisteli päätään.
"Omituisin esimerkki alkuasukasviisaudesta, mitä milloinkaan olen kuullut", hän vastasi, "ja erittäin käyttökelpoinen. Selittääkö! Ei ole olemassa muuta selitystä kuin tuo vanha, joka sanoo, että taivaan ja maan välillä on enemmän j.n.e. ja että Jumala antaa eri ihmisille erilaisia lahjoja."
Senjälkeen söimme illallisemme; luulenpa sen olleen riemullisimpia aterioita, mitä milloinkaan olen nauttinut. On ihmeellistä, kuinka hyvälle ruoka maistuu sen jälkeen kuin ei ole enää luullut saavansa nauttia yhtä suupalaakaan. Sitten muut panivat maata, mutta minä jäin vielä, ainoana toverinani yhä tiedottomana makaava Hans, tupakoimaan hetkiseksi tulen ääreen, sillä tällä ylänkömaalla ilma oli kolea. Minusta tuntui, etten vielä voinut nukkua, ellei muusta syystä niin kaupungista kuuluvan melun vuoksi, missä mazitu-kansa juhli hirveiden velhojensa teloitusta ja Veli Johanneksen paluuta.
Yht'äkkiä Hans heräsi, kohosi istualleen ja tuijotti minuun kirkkaan liekin läpi, jota olin juuri kohentanut lisäämällä tuleen kuivia puita.
"Baas", hän sanoi ontolla äänellä, "siinä olette te ja tässä minä, ja tuossa tuli, joka ei koskaan sammu, hyvin hyvä tuli. Mutta, baas, minkävuoksi me emme ole sen sisäpuolella, niinkuin isänne, Saarnaaja, lupasi, vaan täällä ulkona kylmässä?"
"Senvuoksi, että olet vielä maailmassa, sinä vanha hupakko, etkä siellä, missä ansaitsisit olla", vastasin. "Senvuoksi, että Mavovon Käärmeellä oli sittenkin totta puhuva kieli ja Dogeetah saapui, niinkuin se oli ennustanut. Senvuoksi, että olemme kaikki elossa ja terveinä ja että paaluissa riippuvat kuolleina Imbozwi ja hänen joukkueensa. Senvuoksi, Hans, niinkuin itsekin olisit nähnyt, jos olisit pysytellyt valveilla, sen sijaan että nautit saastaisia lääkkeitä kuin arka nainen, senvuoksi, että pelkäsit kuolemaa, jonka sinun ikäisellesi miehelle olisi pitänyt olla tervetullut."
"Oi, baas", keskeytti Hans, "älkää sanoko, että asiat ovat niin ja että todella elämme vielä siinä maailmassa, jota kunnianarvoisa isänne nimitti kyynelten maljaksi. Älkää sanoko, baas, että olin raukkamainen ja nielin tuon kurjan aineen — jos tietäisitte, baas, mistä se oli tehty, niin ymmärtäisitte — vain pahan päänkivistyksen vuoksi. Älkää sanoko, että Dogeetah saapui silloin, kun silmäni eivät voineet häntä nähdä tai, mikä vielä pahempi, kuinka Imbozwi ja hänen lapsensa sidottiin paaluihin juuri silloin, kun minä en kyennyt auttamaan heitä tämän kyynelten pullon pohjalta siihen tuleen, joka palaa iankaikkisesta iankaikkiseen. Oi, se on liikaa, baas, ja minä vannon, että vaikka kuinka monta kertaa kuolisin, tästä puoleen teen sen aina avoimin silmin", ja hän piteli käsillään kipeää päätään ja heilutteli itseään edestakaisin katkeran surun vallassa.
Hans'illa olikin syytä olla surullinen, kun ei ollut nähnyt tapahtumain loppua. Metsästäjät keksivät hänelle uuden, hirveän pitkän nimen, joka merkitsi "pieni keltainen hiiri, joka nauttii unesta sillä aikaa kuin mustat rotat syövät vihollisensa". Yksinpä Sammykin teki hänestä pilkkaa, näytellen saaliitaan, jotka hän vakuutti omin voimin riistäneensä mahtavalta tietäjämestarilta Imbozwilta, minkä hän todella oli tehnytkin — samaisen lmbozwin riippuessa kuolleena paalussa.
Tämä oli kaikki hyvin huvittavaa, kunnes asiat menivät niin pitkälle, että pelkäsin Hansin tappavan Sammyn ja olin pakotettu lopettamaan leikin.
XII.
VELI JOHANNEKSEN TARINA.
Vaikka olin pannut myöhään maata, olin valveilla jo ennen auringonnousua pääasiallisesti siinä tarkoituksessa, että saisin keskustella kahden Veli Johanneksen kanssa, jonka tiesin nousevan varhain. En olekaan koskaan tavannut ketään, joka nukkuisi niin vähän kuin hän.
Niinkuin olin arvannut, hän oli jo liikkeellä majassaan; kynttilän valossa hän asetteli kukkia puristimeen.
"John", sanoin, "olen tuonut teille jotakin, minkä luullakseni olette kadottanut", ja ojensin hänelle sahviaanikantisen kirjan ja vesivärimaalauksen, jotka olin löytänyt hävitetystä lähetystalosta Kilwassa.
Hän katsahti ensin kuvaan ja sitten kirjaan; ainakin luulen hänen niin tehneen, sillä itse menin hetkiseksi ulos — auringonnousua katsomaan. Muutaman minuutin kuluttua hän kutsui minua ja, kun ovi oli sulkeutunut, sanoi epävarmalla äänellä:
"Kuinka saitte käsiinne nämä pyhäinjäännökset, Allan?"
Kerroin tarinan alusta loppuun. Hän kuunteli sanaakaan sanomatta ja lausui lopetettuani:
"Minäkin voin sanoa, minkä ehkä olette arvannutkin, että kuva on vaimoni kuva ja kirjakin kuuluu hänelle."
"Kuuluu!" minä huudahdin.
"Niin, Allan. Sanon kuuluu senvuoksi, että en usko hänen kuolleen. En voi selittää sitä enempää kuin eilen illalla sitä, kuinka tuo suuri zulu-raakalainen osasi ennustaa tuloni. Mutta joskus Tuntematon ilmaisee meille salaisuutensa, ja uskon hänen ilmaisseen tämän totuuden, että vaimoni yhä elää, vastauksena rukouksiini."
"Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, John?"
"Niin, kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Minkävuoksi luulette", hän kysyi melkein hurjana, "minun vaellelleen kolmannen osan ihmisikää Afrikan raakalaisten parissa, tekeytyen hulluksi siitä syystä, että nämä villit kunnioittavat hullua ja antavat hänen kulkea vahingoittamatta häntä?"
"Luulin teidän kokoovan perhosia ja harvinaisia kasveja."
"Perhosia ja harvinaisia kasveja! Ne olivat tekosyynä. Olen etsinyt ja etsin vaimoani. Voitte pitää sitä hulluutena, varsinkin katsoen olosuhteisiin, joissa erosimme — hän odotti lasta, Allan — mutta minä en pidä sitä hulluutena. Uskon hänen piileksivän jonkin kaukaisen villikansan keskuudessa."
"Siinä tapauksessa saattaisi olla parempi, ettette häntä löytäisikään", minä vastasin muistaessani monen valkoihoisen naisen kohtaloa, jotka entisinä aikoina olivat pelastuneet haaksirikosta rannikolle ja joutuneet kafferien vaimoiksi.
"Ei, Allan. Siinä suhteessa en pelkää mitään. Jos Jumala on suojellut vaimoani, Hän on varjellut häntä myöskin kaikesta vahingosta. Ja nyt", hän jatkoi, "ymmärtänette, minkävuoksi haluan päästä Pongo-maahan — jossa palvellaan valkeaa jumalatarta!"
"Ymmärrän", minä sanoin ja jätin hänet yksin, siliä saatuani tietää kaikki pidin parempana olla jatkamatta tuskallista keskustelua. Minusta oli uskomatonta, että nainen yhä olisi elossa, ja pelkäsin vaikutusta, jonka tieto siitä Johannekseen tekisi. Kuinka paljon romantiikkaa onkaan tässä pienessä maailmassamme! Ajateltakoon Veli Johannesta (myöhemmin sain tietää, että hänen oikea nimensä oli Eversley) ja hänen elämäänsä. Ylevämielinen, sivistynyt mies, joka koettaa säilyttää uskonsa maailman pimeimmissä paikoissa ja vie nuoren vaimonsa mukanaan, mikä minun mielestäni ei ollut oikein tehty. Ei perimätieto eivätkä pyhät kirjoitukset kerro, että apostolit olisivat laahanneet vaimonsa ja perheensä mukanaan pakanamaihin saarnamatkoilleen, vaikka otaksuttavasti jotkut heistä olivat naineita. Mutta tämä on sivuasia.
Sitten tulee isku; lähetystalo ryöstetään, mies pelastuu kuin ihmeen avulla, ja nuori vaimoraukka viedään saaliiksi kurjalle orjakauppiaalle. Vihdoin viimein hänet muutaman jo kuoleman varjoissa vaeltavan villin epäluotettavain ilmoitusten mukaan on nähty jonkin muun tuntemattoman villikansan huostassa. Tämän kertomuksen kannustamana mies tekeytyy hulluksi luonnontieteilijäksi ja etsii kadonnutta kaksikymmentä vuotta, kestäen uskomattoman kovia kohtaloita, ja kuitenkin pyhän uskonsa kannattamana. Tarina oli mielestäni kaunis ja liikuttava. Mutta mainitsemistani syistä tunnustan, että toivoin naisen jo aikoja sitten palanneen Luojansa käsiin, sillä mihin tilaan olisikaan valkoihoinen nainen saattanut joutua oltuaan kaksi vuosikymmentä mustain raakalaisten vallassa!
Ja kuitenkaan en Mavovosta ja hänen Käärmeestään tekemäini kokemusten jälkeen uskaltanut pitää mitään varmana. Kuka ja mikä minä olin muodostamaan tuollaisista asioista omaa mielipidettä, saati sitten heittämään sen muille vasten kasvoja? Kuinka ahtaat ovatkaan tiedon rajat, joille perustamme tuomiomme. Ehkäpä tuo meitä ympäröivä suuri sisäisen havainnon meri on turvallisempi purjehtijalle kuin nuo pienet yksilöllisen kokemuksen saaret, joille olemme tottuneet purtemme laskemaan.
Mutta minun asiani ei ollut arvostella toisten unelmia ja henkisiä mahdollisuuksia, vaan käytännöllisenä metsästäjänä ja kauppamiehenä viedä onnelliseen loppuun retkikunta, jonka johtamisesta olin saanut hyvän maksun, ja kaivaa juurineen maasta muuan harvinainen kukka, jonka huomattavan suuresta arvosta saisin osani, jos sen löytäisin. Olen aina ylpeillyt täydellisestä mielikuvituksettomuudestani ja kyvystäni ankaraan työhön ja kovaan elämään, joitten kanssa meillä yksinomaan onkin tekemistä. Tämä on totta; tai ainakin toivon niin. Sillä jos tahtoisin olla aivan rehellinen, mitä yksikään ihminen ei koskaan ole ollut lukuunottamatta erästä herrasmiestä nimeltä mr. Pepys, joka luullakseni eli Kaarle II:n hallituskaudella ja muistelmistaan päättäen, jotka luin myöhemmin, ei aikonut julkaista kirjoituksiaan — jos tahtoisin olla niin rehellinen, niin minun olisi lisättävä, että luonteessani on toinenkin puoli. Koetan sitä kuitenkin ankarasti tukahduttaa ainakin tällä hetkellä.
Meidän ollessamme aamiaisella Hans, joka yhä kärsi päänkivistyksen ja katumuksen tuottamia tuskia ja piileskeli veräjän ulkopuolella kaukana raivostuttavista arvosteluista, ryömi sisälle nolona kuin piesty koira ja ilmoitti, että Babemba oli tulossa useiden kuormia kantavain sotilasten seuraamana. Olin aikeissa astua häntä vastaan. Mutta samassa muistin, että maan hullunkurisen tavan mukaan — samanlaisen kuin se, jonka vaikutuksesta hyvän tuttavani sir Theophilus Shepstonen tunnustettiin omistavan suuren Chakan hengen ja tulleen siten zulu-hallitsijain vertaiseksi — Veli Johannes oli seurueemme todella huomattava henkilö. Väistyin siis syrjään ja pyysin häntä ystävällisesti ottamaan paikkani ja eläytymään siihen villielämän asemaan, johon Jumala oli nähnyt hyväksi kutsua hänet. Minun on lisättävä, että hän sopi asemaan erittäin hyvin, sillä hän oli luonnostaan ja ulkonäöltään arvokas vanhus. Hän nielaisi kiireesti kahvinsa ja asettui vähän matkan päähän meistä ja seisoi siinä kuin kuvapatsas. Babemba ryömi ovesta häntä kohti nelin kontin, ja muut alkuasukkaat samoin, vieläpä taakkoja kantavat sotilaatkin niin nöyrissä asennoissa kuin taakat sallivat.
"Oi kuningas Dogeetah", sanoi Babemba, "veljesi kuningas Bausi palauttaa valkoisten miesten, lastesi, pyssyt ja ampumatarpeet ja lähettää muutamia lahjoja."
"Iloitsen siitä, kenraali Babemba", sanoi Veli Johannes, "vaikka olisi ollut parempi, ettei hän olisi niitä riistänytkään. Pankaa ne maahan ja nouskaa jaloillenne. Minua ei miellytä nähdä ihmisten matelevan apinan tavoin vatsallaan."
Käskyä toteltiin, ja me tarkastimme pyssyt ja ampumavarat sekä revolverit ja muut esineet, mitkä meiltä oli otettu. Ei mitään ollut hävinnyt tai vahingoittunut; päinvastoin sinne oli lisäksi ilmestynyt neljä kaunista norsunhammasta, jotka oli tarkoitettu lahjaksi Stephenille ja minulle ja jotka minä liikemiehenä arvelematta otin vastaan; Mavovolle ja metsästäjille siellä oli muutamia vuotia ja mazitu-aseita ja Hansille todistuksena hänen kyvystään vetää unia jännittävissä olosuhteissa (tämän kuullessaan zulut ulvoivat, ja Hans hävisi kiroillen majain taakse) kaunis, maan tavan mukainen, norsunluujaloilla ja hienokudoksisilla ruohomatoilla varustettu vuode, ja Sammylle kaameaääninen soittopeli, jota seurasi kehoitus, että hän tulevaisuudessa käyttäisi sitä julkisilla paikoilla äänensä asemesta.
Voin lisätä, että Sammy ei ymmärtänyt pilaa enemmän kuin Hanskaan, mutta meistä muista mazitujen huumori oli erittäin onnistunut.
"Näitten mustain rintalasten, mr. Quatermain", Sammy sanoi, "on hyvä istua pilkkaajain istuimella. Mutta tällaisessa tapauksessa hiljaisista rukouksista olisi ollut hyvin vähän apua, kun taas olen varma, että äänekäs huutoni taivaisiin pelasti teidät kaikki pakanain nuolilta."
"Oi Dogeetah ja valkoiset herrat", sanoi Babemba, "kuningas pyytää teitä luokseen voidakseen pyytää anteeksi, mitä on tapahtunut, ja tällä kertaa on tarpeetonta ottaa aseita mukaanne, sillä täst'edes ei mazitu-kansan puolesta teille voi tapahtua mitään vahinkoa."
Läksimme siis liikkeelle vielä kerran ja veimme mukanamme hylätyt lahjat. Kulkumme kuninkaan kortteliin oli todellinen riemukulku. Kansa heittäytyi maahan, ja toiset taputtivat hitaasti käsiään meidän ohikulkiessamme, ja tytöt ja pikku pojat koristivat meidän kukilla, ikäänkuin olisimme olleet morsiuskansaa matkalla häihin. Tiemme kulki teloituspaikan ohi, missä patsaat, joitten näkeminen nostatti kylmät väreet selkääni, yhä seisoivat, vaikka haudat oli täytetty.
Meidän saapuessamme Bausi ja hänen neuvonantajansa nousivat ja kumarsivat meille, tekipä kuningas vielä enemmänkin, hän nimittäin astui eteenpäin, tarttui Veli Johanneksen käteen ja tahtoi välttämättä hieroa rumaa, mustaa nenäänsä arvokkaan vieraansa nenään. Huomasin, että tämä oli mazitu-kansan syleilytapa ja kunnianosoitus, jolle Veli Johannes ei ollenkaan näyttänyt antavan arvoa. Sitten seurasi pitkiä puheita ja niitten päälle runsas kulaus kotitekoista olutta. Bausi selitti, että tapahtunut paha oli kokonaan Imbozwi-vainajan ja hänen oppilastensa syytä, joittenka hirmuvallan alla maa jo kauan oli huokaillut, syystä että heidän oli uskottu puhuvan "ylhäisen taivaan äänellä".
Veli Johannes hyväksyi puolustuksen meidän nimissämme ja luki sitten luvun, tai oikeammin piti saarnan, joka kesti täsmälleen kaksikymmentäviisi minuuttia (siinä asiassa hän on hyvin pitkäveteinen) ja jossa hän osoitti taikauskon vaarallisuuden ja viittasi korkeampaan ja parempaan tiehen. Bausi vastasi haluavansa kuulla tuosta tiestä enemmän toisella kertaa, hän nimittäin otaksui, että me aioimme viettää elämämme loppuosan hänen seurassaan, joten tie oli helppo löytää — esimerkiksi ensi kevännä kylvön tehtyä, kun kansalla olisi enemmän joutilasta aikaa.
Senjälkeen me esitimme lahjamme, jotka tällä kertaa otettiin halukkaasti vastaan. Sitten minä ryhdyin puhumaan ja selitin Bausille, että emme suinkaan aikoneet viettää loppuikäämme Bezan kaupungissa vaan kiirehdimme heti jatkamaan matkaamme Pongo-maata kohti. Tämän kuullessaan kuningas ja hänen neuvonantajansa kävivät murheellisiksi.
"Kuulkaa, oi herrani Macumazana ja te kaikki muut", hän sanoi. "Nuo pongot ovat hirveitä noitia, suuri ja mahtava kansa, joka asuu yksin rämeiden keskellä eikä ole tekemisissä muiden kansain kanssa. Jos pongot saavat vangiksi mazitun taikka jonkun muun heimon jäsenen, he joko surmaavat hänet tai vievät orjana omaan maahansa tai uhraavat paholaisille, joita he palvelevat jumalina."
"Niin on", keskeytti Babemba, "sillä nuorena poikana olin itse pongojen vankina, ja minut tuomittiin uhrattavaksi Valkealle Paholaiselle. Pakomatkallani sieltä kadotin tämän toisen silmäni."
On tarpeetonta sanoa, että panin hänen sanansa muistiin, mutta tällä kertaa ei ollut tilaisuutta ajaa asiaa loppuun. "Jos Babemba kerran on käynyt Pongo-maassa", ajattelin itsekseni, "niin hän voi lähteä sinne uudelleen tai ainakin näyttää meille tien."
"Ja jos me saamme kiinni pongon", Bausi jatkoi, "mikä joskus tapahtuu heidän tullessaan orjajahdille, niin me surmaamme hänet. Niin kauan kuin mazitut ovat asuneet tällä paikalla, heidän ja pongojen välillä on vallinnut viha, ja minä kuolisin onnellisena, jos saisin hävitetyksi nuo paholaiset maailmasta."
"Siinä et onnistu, oi kuningas, niin kauan kuin Valkea paholainen elää", sanoi Babemba. "Etkö ole kuullut pongojen ennustusta, että niin kauan kuin Valkea paholainen elää ja Pyhä kukka kukkii, niin kauan heidän kansansa elää. Mutta kun Valkea paholainen kuolee ja Pyhä kukka lakkaa kukkimasta, silloin heidän vaimonsa käyvät hedelmättömiksi ja heidän loppunsa on käsissä."
"No niin, otaksuttavasti tuo Valkea paholainen jonakuna päivänä kuolee", minä sanoin.
"Ei, Macumazahn. Se ei kuole itsestään. Se ja sen jumalaton pappi ovat olleet siellä alusta ja pysyvät iankaikkisesti, ellei niitä tapeta. Mutta kuka on, joka voi tappaa Valkean paholaisen?"
Ajattelin itsekseni, etten minä ainakaan haluaisi koettaa, mutta taaskaan en jatkanut kysymystä.
"Veljeni Dogeetah ja herrat", huudahti Bausi, "te ette voi päästä noiden velhojen maahan muuten kuin suuren armeijan turvissa. Mutta kuinka minä voin antaa mukaanne armeijan, sillä mazitu-kansahan on maakansaa, eikä heillä ole ruuhia, joilla soutaa yli suuren järven, eikä puita niiden veistämiseksi?"
Vastasimme, ettemme tienneet, mutta aioimme ajatella asiaa, sillä siinä tarkoituksessa olimme lähteneet omasta maastamme ja tahdoimme panna aikomuksemme täytäntöön.
Siihen audienssi loppui, ja me palasimme majoihimme, mutta Dogeetah jäi keskustelemaan veljensä Bausin kanssa tämän terveyttä koskevista kysymyksistä. Kulkiessani Babemban ohi kuiskasin hänelle, että halusin puhutella häntä kahden kesken, ja hän lupasi tulla luokseni samana iltana illallisen jälkeen. Iltapäivä kului levollisesti, sillä olimme pyytäneet, että kansa pysyttelisi kauempana leiristämme.
Hans, joka ei ollut tullut mukaamme, syystä että hän ujosteli vielä hiukan julkisissa paikoissa esiintymistä, oli meidän palatessamme rihlapyssyjä puhdistamassa, ja siitä minulle johtui jotakin mieleen. Otin kaksipiippuisen pyssyn, josta olen puhunut, kutsuin Mavovoa ja ojensin sen hänelle sanoen:
"Se on sinun, oi totinen profeetta."
"Niin, isäni", hän vastasi, "se on minun vähän aikaa, sitten ehkä jälleen teidän."
Sanat sattuivat minuun, mutta en tahtonut kysyä niiden merkitystä. Jostain syystä en enää halunnut kuulla Mavovon ennustuksia. Sitten söimme päivällisen ja lopun iltapäivää nukuimme, sillä kaipasimme kaikki, myöskin Veli Johannes, suuresti lepoa. Illalla Babemba saapui, ja me kolme valkoihoista otimme hänet vastaan yksin.
"Kerro meille pongo-kansasta ja tuosta Valkeasta paholaisesta, jota he palvelevat", minä sanoin.
"Macumazahn", hän vastasi, "viisikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun olin tuossa maassa, ja mitä minulle siellä tapahtui, sen näen kuin sumun läpi. Kahdentoista vuotiaana poikasena menin onkimaan kaislikosta, ja pitkät, valkoisiin puetut miehet riistivät minut ruuheensa ja veivät vangiksi. He veivät minut kaupunkiin, jossa oli paljon samanlaisia miehiä, ja kohtelivat minua hyvin ja syöttivät makeata ruokaa, kunnes lihoin ja ihoni kävi kiiltäväksi. Eräänä iltana he sitten ottivat minut mukaansa, ja me marssimme koko yön ja tulimme aamupuolella yötä suuren luolan suulle. Luolassa istui hirmuinen vanha ukko, jonka ympärillä tanssi kaapuihin puettuja ihmisiä, suorittaen jumalanpalvelusta Valkealle paholaiselle.
"Ukko ilmoitti minulle, että minut aiottiin aamulla keittää ja syödä, jota varten minut oli lihotettu. Luolan suulla oli ruuhi ja sen takana vettä. Muitten nukkuessa ryömin ruuheen. Irroittaessani köyttä joku papeista heräsi ja syöksyi minua kohti. Mutta minä, joka nuoruudestani huolimatta olin urhoollinen ja voimakas, löin häntä airolla päähän, niin että hän putosi veteen. Päästyään pinnalle jälleen hän tarttui ruuhen reunaan, mutta minä löin häntä airolla sormille, kunnes hänen täytyi päästää irti. Sinä yönä oli kova tuuli, joka katkoi oksia toisella rannalla kasvavista puista. Se pyöritteli ruuhta sinne tänne, ja yksi oksista pisti minua silmään. Sillä hetkellä sitä tuskin tunsin, mutta myöhemmin silmä oli juossut kuiviin. Tahi en tiedä, vaikka siihen mahdollisesti olisi sattunut miekka tai puukko. Soudin kunnes menin tainnoksiin, ja tuuli puhalsi yhä. Viimeinen, mitä muistan, oli kahina, joka syntyi vihurin työntäessä ruuhta kaislikon läpi. Herätessäni löysin itseni läheltä rantaa, kahlasin mudan läpi maihin ja säikytin pakoon suuret krokodiilit. Mutta se tapahtui luultavasti muutamia päiviä myöhemmin, sillä minä olin nyt aivan laiha. Vaivuin rannikolle, ja sieltä muutamat kansamme miehet minut löysivät ja hoitivat minua, kunnes toivuin. Siinä kaikki."
"Ja aivan kylliksi", minä sanoin. "Nyt saat vastata. Kuinka kaukana oli kaupunki siitä paikasta, jossa sinut Mazitu-maassa vangittiin?"
"Kokonainen päivänmatka ruuhella, Macumazahn. Minut vangittiin varhain aamulla, ja illalla saavuimme satamaan, jossa oli paljon ruuhia, ehkä viisikymmentä, ja muutamat niistä kantoivat ehkä neljäkymmentä miestä."
"Ja kuinka kaukana kaupunki oli satamasta?"
"Aivan lähellä, Macumazahn."
Nyt Veli Johannes teki kysymyksen.
"Kuulitko mitään siitä maasta, joka oli luolan luona olevan veden toisella puolen?"
"Kyllä, Dogeetah. Kuulin silloin, tai jälkeenpäin — sillä aika ajoin on maahamme kulkenut huhuja tuosta pongo-kansasta — että se on saari, jolla kasvaa Pyhä kukka, josta tiedät, sillä viime kerralla täällä ollessasi olit saanut siitä yhden kukan. Sitten kuulin vielä, että Pyhää kukkaa hoiti papitar, jonka nimi oli Kukan äiti, ja hänen palvelijattarensa, jotka kaikki olivat neitseitä."
"Kuka tuo papitar oli?"
"Sitä en tiedä, mutta olen kuullut, että hän oli yksi niitä, jotka syntyvät valkoisina, vaikka mustista vanhemmista, ja että kaikki naiset, jotka pongo-kansasta syntyvät valkeina tai joilla on punaiset silmät, taikka jotka ovat kuuroja tai mykkiä, otetaan erilleen ja kasvatetaan papittaren palvelijoiksi. Mutta tuo papitar on nyt varmasti kuollut, sillä minun poikana ollessani hän oli jo vanha, hyvin, hyvin vanha, ja pongot olivat hyvin huolissaan, kun ei ollut olemassa ketään valkoihoista, jota olisi voitu ehdottaa hänen seuraajakseen. Hän on varmastikin kuollut, sillä monta vuotta sitten Pongo-maassa oli suuri juhla, jossa syötiin paljon orjia sen johdosta että papit olivat löytäneet uuden, kauniin papittaren, jolla oli valkoinen iho ja keltainen tukka ja oikea kynsien muoto."
Nyt muistin, että tuon papittaren löytö, jota kutsuttiin "Kukan äidiksi" ja jolla piti olla erinäisiä määrättyjä ominaisuuksia, muistutti suuresti vanhan egyptiläisten Apis-härän löytöä, jolla myöskin piti olla määrättyjä pyhiä tuntomerkkejä, kuten Herodotos kertoo. Sillä kertaa en kuitenkaan sanonut siitä mitään, sillä samassa Veli Johannes kysyi terävästi:
"Ja onko tämäkin papitar kuollut?"
"Sitä en tiedä, Dogeetah, mutta en luule. Jos hän olisi kuollut olisimme luultavasti kuulleet huhuja juhlasta, jossa kuollut Äiti olisi syöty."
"Kuollut Äiti syöty!" minä huudahdin.
"Niin, Macumazahn. Pongo-maan laki on sellainen, että jostain uskonnollisesta syystä niiden, jotka ovat etuoikeutettuja tuohon pyhään ateriaan, on nautittava kuolleen Kukan äidin ruumista."
"Mutta Valkea paholainen ei kuole eikä joudu syötäväksi?" kysyin.
"Ei, niinkuin sanoin, hän ei kuole. Hän on se, joka saattaa toiset kuolemaan, minkä epäilemättä saatte nähdä, jos menette Pongo-maahan", Babemba lisäsi julmasti.
"Kautta kunniani", ajattelin itsekseni, kun Babemban kerrottua tietonsa kuulustelu loppui, "jos se olisi minun vallassani, niin jättäisin hornan valtaan koko Pongo-maan valkeine paholaisineen." Sitten muistin, miten Veli Johannes suhtautui asiaan, ja alistuin huoahtaen kohtalooni. Sattuikin niin, että se, tarkoitan kohtalo, oli tässä asiassa aivan puolueeton. Varhain seuraavana aamuna Babemba palasi.
"Herrat, herrat", hän sanoi, "on tapahtunut ihmeellinen asia! Illalla puhuimme pongoista ja kas, nyt on Pongo-maasta saapunut tänne lähetystö; se saapui auringonnousun aikaan."
"Missä tarkoituksessa?" kysyin.
"Ehdottamaan rauhaa oman kansansa ja mazitujen välille, He pyytävät Bausia lähettämään lähettiläitä heidän kaupunkiinsa järjestämään pysyväistä rauhaa. Ikäänkuin joku lähtisi!" hän lisäsi.
"Ehkäpä joku uskaltaisi", minä vastasin, sillä uusi ajatus johtui mieleeni, "mutta menkäämme Bausin luo."
Puolta tuntia myöhemmin istuimme kuninkaan pihassa, nimittäin Stephen ja minä, sillä Veli Johannes oli jo sisällä kuninkaallisessa majassa keskustelemassa Bausin kanssa. Matkalla olimme puhuneet muutaman sanan.
"Onko johtunut mieleenne, John", minä kysyin, "että jos todella aiotte pyrkiä Pongo-maahan, tässä saattaa olla tarjolla tilaisuus, jota te sanoisitte salliman määräämäksi. Mazitu-kansasta ei varmasti kukaan halua lähteä, sillä he pelkäävät saavansa itse pysyväisen rauhan — pongojen vatsassa. No niin, te olette Bausin veli ja voitte tarjoutua näyttelemään ylimääräisen lähettilään osaa, ja me voimme olla esikuntananne."
"Olen ajatellut sitä, Allan", hän sanoi pitkää partaansa sivellen.
Me istuuduimme muutamain pääneuvonantajain keskelle, ja samassa Bausi tuli majastaan Veli Johanneksen seuraamana, tervehti meitä ja käski kutsua sisälle pongo-lähetit. Nämä tuotiin heti; he olivat pitkiä, vaaleaverisiä miehiä säännöllisine seemiläisine piirteineen ja puettuina arabialaiseen tapaan valkeaan liinaan, kaulassa ja ranteissa kulta- ja kuparirenkaita.
Sanalla sanoen he olivat arvokkaan näköisiä henkilöitä, aivan erilaisia kuin tavalliset Keski-Afrikan alkuasukkaat, vaikka olennossa oli jotakin, joka vaikutti minuun jäähdyttävästi ja vieroittavasti. Lisään vielä, että heidän keihäänsä oli jätetty ulkopuolelle ja että he tervehtivät kuningasta asettamalla käsivartensa ristiin rinnalle ja tekemällä arvokkaan kumarruksen.
"Keitä olette", kysyi Bausi, "ja mitä haluatte?"
"Minä olen Komba", vastasi heidän puhemiehensä, aivan nuori, välkkyväsilmäinen mies, "jumalain valittu, josta jonakin tulevana, ehkä läheisenäkin päivänä tulee pongo-kansan kalubi, ja nämä ovat palvelijoitani. Olen tullut, tuoden ystävyyden lahjoja, jotka ovat ulkopuolella, pyhän Motombon, jumalain ylipapin —"
"Olen luullut, että kalubi on jumalainne ylipappi", keskeytti Bausi.
"Ei niin. Kalubi on Pongo-maan kuningas, niin kuin sinä olet Mazitu-maan kuningas. Motombo, jota harvoin nähdään, on henkien kuningas ja jumalten suu."
Bausi nyökkäsi afrikkalaiseen tapaan, s.o. nostamalla leukaansa eikä painamalla sitä alas, ja Komba jatkoi:
"Olen antautunut valtaasi, luottaen kunniantuntoosi. Voit tappaa minut, jos haluat, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, sillä on monta, jotka vain odottavat pääsevänsä kalubiksi minun sijastani."
"Olenko minä pongo, joka tahtoisin tappaa lähettiläitä ja syödä heidät?" kysyi Bausi terävästi, ja minä huomasin pongo-lähettilästen hiukan hätkähtävän.
"Kuningas, sinä erehdyt. Pongot syövät vain niitä, jotka Valkea jumala on valinnut. Se on uskonnollinen meno. Minkävuoksi he, joilla on runsaasti karjaa, haluaisivat syödä ihmisiä?"
"Sitä en tiedä", murisi Bausi, "mutta täällä on eräs, joka tietäisi kertoa erilaisen tarinan", ja hän katsahti Babembaan, joka kääntelehti levottomana.
Kombakin katsahti häneen julmilla silmillään.
"Ei ole luultavaa", hän sanoi, "että kukaan haluaisi syödä noin vanhan ja luisevan ukon, mutta se sikseen. Kiitän sinua, kuningas, turvallisuuden lupauksesta. Olen tullut pyytämään sinua, että lähettäisit lähettiläitä neuvottelemaan kalubin ja Motombon kanssa pysyväisen rauhan perustamisesta kansaimme välille."
"Miksi kalubi ja Motombo eivät tule tänne neuvottelemaan?" kysyi Bausi.
"Koska laki kieltää heitä lähtemästä maasta, oi kuningas. Senvuoksi he lähettivät minut, joka olen tuleva kalubi. Kuule siis. Kautta sukupolvien on sota vallinnut välillämme. Se alkoi niin kauan sitten, että vain Motombo tietää sen alkamisesta, jonka jumalat ovat hänelle ilmaisseet. Pongo-kansa omisti muinoin koko tämän maan, vain heidän pyhät paikkansa olivat veden tuolla puolen. Sitten esi-isäsi tulivat ja hyökkäsivät heidän kimppuunsa, surmaten monta vieden toisia orjiksi ja ottaen heidän naisensa vaimoikseen. Nyt sanovat Motombo ja kalubi, tulkoon sodan sijalle rauha; sinne, miss on vain kuivaa hiekkaa, kasvakoot laiho ja kukat; pimeys, jossa ihmiset eksyvät tieltä ja menehtyvät, muuttukoon iloiseksi valoksi, jossa voimme istua päivänpaisteessa, pidellen toinen toistamme kädestä."
"Kuule, kuule!" minä mutisin aivan liikutettuna hänen kaunopuheisuudestaan. Mutta Bausi ei ollut vähääkään liikutettu; päinvastoin hän näytti katsovan tuota runollista ehdotusta mitä mustimmalla epäluulolla.
"Lakatkaa surmaamasta kansaamme ja pyydystämästä heitä uhriksi Valkealle paholaisellenne, niin vuoden tai parin kuluttua voimme kuunnella sanojasi, jotka ovat hunajalla voidellut", hän sanoi. "Nykyisten olosuhteiden vallitessa pidämme niitä vain kärpäspyydyksenä. Mutta jos neuvonantajaimme joukossa on joku, joka on halukas käymään Motombon ja kalubin luona ja kuulemaan, mitä heillä on ehdotettavana, ja ottamaan omalle vastuulleen kaiken, mitä hänelle siellä voi tapahtua, niin minä en pane vastaan. Ja nyt, neuvonantajani, puhukaa, ei yht'aikaa vaan yksi kerrallaan, ja olkaa nopeat, sillä joka ensimmäisenä puhuu, hän saa tämän kunnian."
En luule koskaan kuulleeni syvempää hiljaisuutta kuin se, joka seurasi tätä kehoitusta. Kukin induna katsoi naapuriinsa, mutta ei kukaan sanonut ainoatakaan sanaa.
"Mitä!" huudahti Bausi ja oli hämmästyvinään. "Eikö kukaan puhu? No niin, no niin, te olette lainoppineita ja rauhan miehiä. Mitä suuri kenraalimme Babemba sanoo?"
"Sanon, oi kuningas, että kävin kerran nuorena ollessani Pongo-maassa, minut raahattiin sinne pääni hiuksista, ja toisen silmäni jätin sinne, ja omin jaloin en sinne halua enää palata."
"Näyttää siltä, oi Komba, että kun kukaan kansani miehistä ei halua toimia lähettiläänä, niin Motombon ja kalubin on tultava itsensä riittävän henkivartijaväen turvissa, jos mielivät keskustella keskinäisestä rauhasta."
"Olen sanonut, että se on mahdotonta, oi kuningas."
"Siinä tapauksessa kaikki on lopussa, oi Komba. Lepää, syö ruokaamme ja palaa omaan maahasi."
Silloin Veli Johannes nousi ja sanoi:
"Olemme veri-veljiä, Bausi, ja senvuoksi minä voin puhua puolestasi. Jos sinä ja neuvonantajasi suostutte ja näillä pongoilla ei ole mitään sitä vastaan, niin minä ystävineni en pelkää lähteä Motombon ja kalubin luo neuvottelemaan heidän kanssaan rauhasta kansasi nimessä, sillä me haluamme tutustua uusiin maihin ja uusiin ihmisrotuihin. Sano, Komba, tahdotko hyväksyä meidät lähettiläiksi, jos kuningas sen sallii?"
"On kuninkaan oma asia nimittää lähettiläänsä", vastasi Komba. "Mutta kalubi on kyllä kuullut valkeain herrain olosta Mazitu-maassa ja pyytää kauttani sanoa, että jos teitä huvittaa seurata lähetystöä ja tulla hänen luokseen, hän lausuu teidät tervetulleiksi. Mutta kun asia esitettiin Motombolle, niin oraakkeli puhui näin:
"'Antakaa valkoisten miesten tulla, jos he haluavat tulla, tai antakaa heidän olla tulematta. Mutta jos he tulevat, älkää antako heidän tuoda mukanaan ainoatakaan rautaputkea, ei suurta eikä pientä, jollaisista maa on kuullut ja jotka syöksevät savua ja pamahtavat ja kuolettavat kaukaa. He eivät tarvitse niitä tappaakseen riistaa, sillä lihaa annetaan heille yllin kyllin; sitäpaitsi he Pongo-maassa ovat turvassa, elleivät loukkaa jumalaa.'"
Nämä sanat Komba lausui hyvin hitaasti ja suurella painolla, terävät silmät kiinnitettyinä minuun, kuin koettaen lukea salaiset ajatukseni. Kun kuulin sanat, rohkeuteni petti täydellisesti. Ymmärsin, että kalubi kutsui meitä Pongo-maahan, jotta tappaisimme tuon suuren Valkean paholaisen, joka uhkasi hänen henkeään ja oli minun käsitykseni mukaan suunnattoman suuri apina. Mutta kuinka saatoimme astua sitä enemmän kuin muutakaan petoa vastaan ilman ampuma-aseita? Tein minuutissa päätökseni.
"Oi Komba", sanoin, "pyssy on isäni, äitini, vaimoni ja kaikki, mikä minulle on läheistä. En liikahda täältä ilman sitä."
"Silloin, valkea herra", vastasi Komba, "teet hyvin, jos jäät tähän maahan perheesi keskuuteen, sillä jos koetat tuoda sen mukanasi Pongo-maahan, saat surmasi samassa kuin jalkasi rannalle astut."
En ehtinyt löytää vastausta, ennenkuin Veli Johannes sanoi:
"On luonnollista, että suuri metsästäjä Macumazana ei haluaisi luopua siitä, mikä hänelle on kuin sauva ontuvalle. Mutta minun laitani on toinen. En ole vuosikausiin käyttänyt pyssyä enkä tapa mitään Jumalan luomaa lukuunottamatta muutamia koreasiipisiä hyönteisiä. Olen valmis tulemaan maahasi aseenani vain tuo", ja hän osoitti takanaan aitausta vasten seisovaa hyönteishaavia.
"Hyvä, olet tervetullut", sanoi Komba, ja minä olin näkevinäni hänen silmäsään ilkeän ilonloisteen. Seurasi väliaika, jonka kuluessa minä selitin Stephen'ille yrityksen mielettömyyden. Mutta silloin tuon nuoren miehen härkämäinen itsepäisyys taaskin kauhukseni tuli näkyviin.
"Ymmärrät tietysti, Quatermain", hän sanoi, "ettemme voi antaa tuon ukkelin lähteä yksin, tai minä en ainakaan voi. Sinun asiasi on toinen, kun sinulla on poika, joka on sinusta riippuvainen. Mutta ottamatta lukuun sitä tosiasiaa, että aion saada —" hän oli juuri lisäämäisillään "orkidean", kun minä työkkäsin häntä. Se oli tietysti naurettavaa, mutta minut valtasi levottomuus ja pelko, että Komba jollain salaperäisellä tavalla ymmärtäisi, mitä hän oli sanomassa. "Mikä nyt? Ah! Kyllä käsitän, mutta tuo lurjus ei ymmärrä englantia. Niin, lukuunottamatta kaikkea muuta syynä ei ole riistanhalu, ja sinä olet tietysti oikeassa. Mutta jos mr. Veli Johannes lähtee, niin minä lähden mukaan, ja vaikka hän ei menisikään, minä menen yksin."
"Sinä käsittämätön aasinpenikka", minä mutisin vähän syrjässä.
"Mitä tuo nuori valkoinen herra sanoo haluavansa meidän maastamme?" kysyi kylmästi Komba, joka pirullisella tarkkuudella oli lukenut Stephen'in ajatukset hänen kasvoistaan.
"Hän sanoo olevansa vaaraton vaeltaja, joka tahtoisi katsella seutuja maassanne ja tutkia, onko teillä siellä kultaa", minä vastasin.
"Todellakin. Hän voi tutkia seutuja, ja kultaa meillä on", hän kosketti rannerenkaitaan, "ja sitä hän saa mukaansa niin paljon kuin jaksaa kantaa. Mutta mahdollisesti, valkoiset herrat, te haluatte puhua asiasta yksin. Sallitko meidän poistua hetkeksi, oi kuningas?"
Viittä minuuttia myöhemmin me istuimme kuninkaan "suuressa salissa" itsensä Bausin ja Babemban kanssa. Siellä pidettiin ankaraa neuvottelua. Bausi rukoili Veli Johannesta luopumaan matkasta, ja samoin minä. Babemba sanoi yritystä mielettömyydeksi, sillä hän vainusi muka taikavoimaa ja kuolemaa ilmassa, hän, joka tunsi pongot.
Veli Johannes vastasi herttaisesti, että hän aikoi varmasti käyttää hyväkseen tätä taivaan suomaa tilaisuutta saadakseen nähdä yhden niitä harvoja jäljellä olevia seutuja tässä osassa Afrikkaa, jonka läpi hän ei vielä ollut vaeltanut. Stephen haukotteli ja leyhytteli itseään nenäliinalla, sillä majassa oli kuuma, ja huomautti, että kun hän kerran oli tullut näin kauas muutaman harvinaisen kukan takia, hän ei aikonut palata tyhjin käsin.
"Minä arvaan, Dogeetah", Bausi virkkoi viimein, "että sinulla on tähän matkaan jokin syy, jota salaat minulta. Mutta minulla on aikomus pitää sinut väkisin täällä."
"Jos niin teet, se rikkoo veljeytemme", vastasi Veli Johannes. "Älä koeta saada tietää, mitä sinulta salaan, vaan odota, kunnes tulevaisuus sen näyttää."
Bausi voihkaisi ja myöntyi. Babemba sanoi, että Dogeetah ja Wazela olivat lumotut ja että vain minä, Macumazahn, olin säilyttänyt järkeni.
"Se on siis päätetty", Stephen huudahti, "John ja minä matkustamme lähettiläinä Pongo-maahan, ja sinä, Quatermain, jäät tänne pitämään silmällä metsästäjiä ja varastoja."
"Nuori mies", minä vastasin, "tahdotko loukata minua? Vaikka isäsi jätti sinut minun turviini! Jos te molemmat lähdette, minäkin tulen mukaan, vaikka sitten saisimme matkustaa ilkosen alasti. Mutta salli minun sanoa kerta kaikkiaan niin suurella painolla kuin voin, että pidän teitä molempia sekapäisinä järkijättöinä ja että elleivät pongot syö teitä, se on enemmän kuin olette ansainneet. Ajatella, että minun ikäiseni mies raahataan villien ihmissyöjien joukkoon ilman ainoatakaan pistoolia, taistelemaan paljain käsin tuntematonta petoa vastaan! No niin, kuolla voimme vain kerran — tarkoitan nykyisten tietojemme mukaan."
"Kuinka totta", huomautti Stephen; "kuinka omituisen ja syvämielisen totta!"
Oi, olisin voinut läimäyttää häntä korvalle. Menimme jälleen pihalle, minne Komba ja hänen palvelijansa olivat kokoontuneet. Tällä kertaa he tulivat kantaen lahjoja, taikka ne kannettiin heidän puolestaan paikalle. Lahjain joukosta muistan kaksi kaunista norsun hammasta, joista aloin epäillä, ettei maa mahdollisesti ollutkaan kokonaan veden ympäröimä, sillä norsut tuskin eläisivät saarella; rasiallisen kultahiekkaa ja kuparirenkaita, jotka osoittivat, että maa oli kivennäisrikas; valkeata kotikutoista, hienoa; liinaa ja muutamia todella kauniisti koristettuja tuoppeja, joista näin, että kansalla oli taiteellista makua. Mistä tuo taiteellisuus oli kotoisin, sitä en ymmärrä, enemmän kuin koko rodun alkuperääkään. Varmaa selitystä en ainakaan tiedä, sillä päteviä todisteita en ole löytänyt. Tuskin he tietävät itsekään.
Taas istunto avattiin. Bausi ilmoitti, että me kolme valkoihoista kukin yhden palvelijan seuraamana (sen minä olin määrännyt) aioimme lähteä lähettiläinä Pongo-maahan, ottamatta mukaamme ampuma-aseita, neuvottelemaan siellä molempain kansain välisestä rauhasta ja erittäinkin keskinäisestä kaupasta ja avioliittosuhteista. Kahden jälkimmäisen pykälän lisäämistä Komba vaatimalla vaati; silloin en vielä ymmärtänyt niiksi. Hän, Komba, takasi meille Motombon ja kalubin, maansa henkisen ja ajallisen hallitsijan, nimessä turvallisuutta sillä ehdolla, että emme koettaisi loukata emmekä vahingoittaa jumalia; sopimuksesta ei päässyt mihinkään, vaikka teki mieleni sitä kiertää. Vannoen hän vielä vakuutti saattavansa meidät vahingoittumattomina takaisin Mazitu-maahan kuuden päivän kuluttua sen rannoilta lähdettyämme.
Bausi hyväksyi tämän ja lupasi lähettää viisisataa asestettua miestä saattamaan meitä sille paikalle, missä meidän oli astuttava aluksiin, ja ottamaan meitä vastaan palatessamme; lisäksi hän uhkasi, että jos meille jokin vahinko tapahtuisi, hän ryhtyisi sotaan pongo-kansaa vastaan aina siihen saakka, kunnes hän keksisi keinon sen tuhoamiseksi.
Sitten päätettiin, että lähtisimme matkaan seuraavana aamuna, ja sen jälkeen hajaannuimme.
XIII.
RICAN KAUPUNKI.
Itse asiassa emme kuitenkaan lähteneet Bezan kaupungista ennenkuin vuorokautta myöhemmin kuin oli päätetty, sillä vanha Babemba, jonka piti johtaa retkeä, tarvitsi aikaa viisisatahenkisen miehistömme kokoamiseen ja ruokavaroilla varustamiseen.
Tässä sopii mainita, että majoihin palatessamme tapasimme molemmat mazitu-kantajamme Tomin ja Jerryn väsyneen näköisinä, mutta syömässä hyvällä ruokahalulla. Kävi selville, että tietäjävainaja Imbozwi, joka syystä tai toisesta ei ollut uskaltanut heitä surmata, oli heidän suosiollista todistustaan peläten lähetyttänyt heidät johonkin kaukaiseen maanääreen, missä heitä oli pidetty vankeina. Kun sitten uutiset Imbozwin ja hänen palvelijainsa kukistuksesta ja kuolemasta olivat saapuneet, he olivat päässeet heti vapaalle jalalle ja palanneet meidän luoksemme Bezaan.
Omille palvelijoillemme meidän tietysti piti selittää aikeemme. He käsittivät heti yrityksen luonteen ja pudistivat päitään ja saatuaan vielä kuulla, että olimme luvanneet luopua pyssyistämme, he jäivät sanattomiksi hämmästyksestä.
"Kransiek! Kransiek!" mikä merkitsee "päästä vialla" tai "hullu", huudahti Hans toisille ja näpsäytti merkitsevästi otsaansa. "Tuon on Dogeetah pannut heidän päähänsä, hänhän itsekin elää haavilla pyydystämistään hyönteisistä eikä kanna pyssyä, jolla voisi ampua riistaa. Niin, niin se on varmasti."
Metsästäjät nyökkäsivät hyväksyvästi, ja Sammy kohotti kuin rukoillen kätensä taivasta kohti. Mavovo vain näytti välinpitämättömältä. Sitten seurasi kysymys, kuka halusi seurata meitä.
"Mitä minuun tulee, se on jo päätetty", sanoi Mavovo. "Minä seuraan isääni Macumazahn'ia, sillä ilman pyssyäkin olen vahva ja voin taistella yhtä hyvin kuin varustetut esi-isäni keihäillään."
"Ja minä myöskin seuraan baas Quatermain'ia", mutisi Hans, "sillä ilman pyssyäkin olen älykäs, niinkuin esiäitini olivat ennen minua."
"Paitsi silloin kun nautit lääkettä, Pilkkukäärme, ja vaivut unien hämärään", pilkkasi joku zuluista. "Otatko mukaasi tuon hienon vuoteen, jonka kuningas sinulle lähetti?"
"Ei, sinä narrin penikka!" Hans vastasi. "Lainaan sen sinulle, joka et ymmärrä, että nukkuessanikin minussa on enemmän viisautta kuin sinussa valveilla ollessasi."
Sitten oli päätettävä, kuka tulisi kolmanneksi. Kun ei kumpikaan Veli Johanneksen palvelijoista, jotka olivat seuranneet häntä hänen kiertomatkoillaan, ollut sopiva — toinen oli nimittäin sairas ja toinen pelkuri — niin Stephen ehdotti Sammya etupäässä senvuoksi, että hän osasi keittää.
"Ei, mr. Somers, ei", Sammy sanoi vakavana. "Siihen minä panen lujan vastalauseeni. Vaatia keittotaitoista tulemaan sellaiseen maahan, jossa hänet itsensä keitetään, on samaa kuin keittää lapsi äitinsä maidossa."
Jätimme hänet siis rauhaan ja kiinnitimme lyhyen neuvottelun jälkeen huomiomme Jerryyn, hentoon mutta urheaan mieheen, joka oli halukaskin seuraamaan meitä. Lopun siitä päivästä käytimme valmisteluihin, jotka tosin olivat yksinkertaisia, mutta vaativat kuitenkin hyvän joukon ajatusta. Olisin halunnut Hansin avukseni, mutta suureksi harmikseni en löytänyt häntä. Kun hän lopultakin ilmestyi, kysyin, missä hän oli ollut. Hän vastasi käyneensä metsässä veistämässä itselleen sauvan, sillä hän oli ymmärtänyt, että meillä oli pitkä matka käveltävänä. Hän näyttikin minulle sauvan, ja se oli pitkä ja paksu tanko lujaa ja kaunista bamburuokoa, jota kasvaa Mazitu-maassa.
"Mihin aiot käyttää tätä kömpelöä seivästä?" minä sanoin. "Meillähän on runsaasti sauvoja."
"Uusi matka, uusi sauva, baas! Tämä puulaji on sitäpaitsi täynnä ilmaa ja voi auttaa minua pysymään pinnalla, jos meidät heitetään veteen."
"Mikä keksintö!" minä huudahdin ja heitin asian mielestäni. Seuraavana päivänä aamun koittaessa me läksimme Stephen ja minä ratsastaen aaseilla, jotka nyt olivat lihavat ja hyvissä voimissa, ja Veli Johannes valkealla härällään, joka oli mitä tottelevaisin eläin ja erittäin kiintynyt häneen. Kaikki metsästäjät seurasivat meitä täysissä aseissa aina Mazitu-maan rajalle asti, missä heidän piti odottaa paluutamme mazitu-rykmentin seurassa. Itse kuningaskin saattoi meitä kaupungin länsiportille ja otti sieltä kaikilta mutta etenkin Veli Johannekselta hellät jäähyväiset. Sen lisäksi hän vielä kutsutti luokseen Komban palvelijoineen ja vannoi uudelleen, että jos meille tapahtuisi jotain vahinkoa, hän ei lepäisi ennenkuin keksittyään keinon pongo-kansan perinpohjaiseen tuhoamiseen.
"Älä pelkää", Komba vastasi kylmästi, "pyhässä Rican kaupungissamme me emme sido viattomia vieraita paaluihin nuolilla ammuttaviksi."
Pureva vastaus, joka epäilemättä oli sukkela, kiihdytti Bausia, sillä hän ei suvainnut tähän asiaan viittailtavan.
"Jos valkoiset miehet ovat niin hyvässä turvassa, niin miksi et anna heidän ottaa pyssyjänsä mukaan?" hän kysyi jotenkin epäjohdonmukaisesti.
"Jos aikoisimme pahaa, kuningas, auttaisivatko heitä heidän pyssynsä, kun heitä on vain muutamia suuren joukon keskellä? Emmekö esimerkiksi voisi varastaa niitä, niinkuin sinä teit suunnitellessasi näiden valkoisten miesten murhaa? Pongo-maassa vallitsee sellainen laki, ettei tuollaisia taika-aseita saa tuoda sen rajojen sisälle."
"Minkävuoksi?" minä kysyin kääntääkseni keskustelun toiselle tolalle, sillä huomasin Bausin julmistuvan yhä enemmän ja pelkäsin selkkauksia.
"Senvuoksi, herrani Macumazahn, että kansastamme on lausuttu ennustus, että heti kun Pongo-maassa pyssynlaukaus pamahtaa, jumalamme hävittävät maan ja pappimme Motombo kuolee. Ennustus on hyvin vanha, mutta vasta äskettäin sen tarkoitus on opittu ymmärtämään, sillä se puhuu 'ontosta keihäästä, joka savuaa', ja sellainen ase oli meille ennen tuntematon."
"Todellako", minä sanoin ja mietin itsekseni, että me emme ainakaan olleet siinä asemassa, että olisimme voineet aiheuttaa ennustuksen täyttymisen, mikä, niinkuin Hans sanoi surullisesti päätään pudistaen, oli "sääli, kovin sääli".
Kolmen päivän marssi läpi maan, joka asteittain aleni korkealta ylätasangolta, jolla Bezan kaupunki sijaitsi, toi meidät Kirua-nimisen järven rantaan. Järveä itseään emme nähneet taajan kaislikon takia, jota kasvoi matalassa vedessä aina mailin laajuudelta ja jota vain siellä täällä halkoivat uomat, joita virtahevot olivat tehneet tullessaan mannermaalle ravintoa etsimään. Korkealta kukkulalta, joka oli aivan hautakummun näköinen ja mahdollisesti olikin hautakumpu, näkyi kuitenkin sininen vesi, ja hämärässä etäisyydessä saattoi kaukoputkella katsoen erottaa puita kasvavan vuorenhuipun. Kysyin Kombalta, mikä se oli, ja hän vastasi, että se oli Pomgo-maan jumalain koti.
"Minkä jumalain?" kysyin taas, mutta silloin hän vastasi kuin mikäkin musta Herodotos, että laki kielsi puhumasta siitä. Olen harvoin tavannut ihmistä, jolta olisi vaikeampi urkkia tietoja kuin tuolta kylmältä ja epä-afrikkalaiselta Kombalta.
Kummun huipulle me pystytimme Englannin lipun, jonka kiinnitimme pisimmän tangon huippuun, minkä löysimme. Komba kysyi epäluuloisesti, miksi niin teimme, ja minä, joka olin päättänyt näyttää tuolle epämiellyttävälle henkilölle, että muutkin osasivat olla yhtä vaiteliaita, vastasin, että se oli heimomme jumala, jonka asetimme siihen palveltavaksi, ja että kuka ikinä koetti loukata tai vahingoittaa sitä, saisi varmasti surmansa, niinkuin tietäjävelho Imbozwi ja hänen lapsensa jo olivat saaneet kokea. Kerrankin Kombaan näytti jokin tekevän vaikutuksen, vieläpä niinkin syvän, että hän ohi kulkiessaan kumarsi lipulle.
Luonnollisesti en ilmoittanut hänelle, että olimme pystyttäneet lipun merkiksi ja majakaksi siltä varalta, että olisimme pakotetut etsimään kiireessä ja ilman opasta paluutiemme Pongo-maasta. Tosiasia on, että tuo pikku varovaisuus, jonka alkujuurena omituista kyllä oli Stephen, koko matkueemme uhkarohkein jäsen, tuli pelastukseksemme, niinkuin myöhemmin aion kertoa. Yöksi asetimme leirimme kummun juurelle, mutta mazitu-sotilaat Babemban johdolla, joka ei suvainnut moskiittoja, leiriytyivät lähemmä järveä aivan vastapäätä leveää virtahepokanavaa, joka välkkyi kirkkaana vetenä kaislikon keskellä.
Kysyin Kombalta, koska ja kuinka aioimme pyrkiä yli järven. Hän vastasi, että meidän oli lähdettävä seuraavana päivänä aamunkoitteessa, jolloin tuuli tähän vuodenaikaan tavallisesti puhalsi rannikolta, ja että suotuisan ilman vallitessa saatoimme päästä pongojen kaupunkiin Ricaan ennen yön tuloa. Kuinka tämä oli tapahtuva, sen hän oli valmis näyttämään minulle,jos viitsin tulla hänen mukaansa. Minä nyökkäsin ja hän vei minut neljän- tai viidensadan kyynärän päähän pitkin kaislikon reunaa etelään päin.
Tällä matkalla sattui kaksi odottamatonta tapausta. Ensinnäkin i suuri, musta sarvikuono, joka oli nukkumassa jonkin pensaan suojassa ja sai vainuunsa ihmisten lähestyvän, hyökkäsi niinkuin tavallista suoraan meitä kohti noin kuudenkymmenen kyynärän päästä. Minulla sattui olemaan mukanani suuri yksipiippuinen rihlapyssy, sillä emme olleet vielä luovuttaneet aseitamme. Sarvikuono läheni vinhaa vauhtia, ja Komba alkoi pötkiä pakoon, mikä ei ollutkaan ihme, sillä hänellä ei ollut muuta asetta kuin keihäs. Minä vedin pyssyni vireeseen ja odotin kohtaloani.
Noin viidentoista askeleen päässä sarvikuono kohotti päätään, johon sarvien takia olisi tietysti ollut hyödytöntä tähdätä, ja nyt laskin luodin suoraan kurkkuun. Se osui hyvin ja tunkeutui luullakseni sydämeen saakka. Joka tapauksessa se alkoi kieriskellä maassa kuin ammuttu kaniini, ojensi kerran vain jalkansa ja heitti henkensä miltei aivan edessäni.
Tämä vaikutti Kombaan. Hän kääntyi; hän tuijotti kuolleeseen sarvikuonoon ja sen kurkussa olevaan reikään; hän tuijotti minuun; hän tuijotti yhä savuavaan rihlapyssyyn.
"Suuri aavikon peto kuollut pamauksesta!" hän mutisi. "Tuollainen valkea apina (minä kiitin kohteliaisuudesta ja panin sen muistiin) tappanut sen taiallaan yhdessä hetkessä. Oi! Motombo oli viisas määrätessään —" siihen hän vaivoin pysähtyi.
"No, ystäväni, mikä hätänä?" minä kysyin. "Näet, ettei sinun olisi tarvinnut paeta. Jos olisit astunut selkäni taakse, olisit ollut yhtä hyvässä turvassa kuin nytkin — pakosi jälkeen."
"Niin on, herrani Macumazana, mutta tapahtuma on minulle outo. Anna anteeksi, jos en sitä ymmärrä."
"Oi! Tietysti annan sinulle anteeksi, herrani, tuleva kalubi. On selvää, että teillä Pongo-maassa on vielä paljon opittavaa."
"Niin kyllä, herrani Macumazana, ja samoin ehkä teilläkin", hän vastasi kuivasti, sillä hän oli jo toipunut järkytyksestä ja saanut takaisin purevan puhekykynsä.
Sitten annoin Mavovolle, joka salaperäisellä tavalla ilmestyi paikalle kuultuaan laukauksen — luultavasti hän oli kaiken varalta lähtenyt seuraamaan meitä — määräyksen hakea miehiä paloittelemaan sarvikuonoa, ja senjälkeen jatkoimme Komban kanssa matkaa.
Vähän kauempana aivan kaislikon päässä huomasin kivikovassa maassa kapean, pitkulaisen ojan ja siinä, puoleksi niukan heinikon peitossa, ruosteista metallia.
"Mikä tuo on?" kysyin ollen hämmästyvinäni, vaikka hyvin kyllä arvasin, mikä sen täytyi olla.
"Oi!" vastasi Komba, joka ei nähtävästi vielä ollut oikein tointunut, "siihen valkoinen herra Dogeetah, Bausin veriveli, oli pystyttänyt vaatetalonsa käydessään täällä noin vuosi sitten."
"Todellako!" minä huudahdin, "hän ei ole kertonut käyneensä täällä." (Se oli valhe, mutta minulla oli jotenkuten sellainen tunne, ettei ollut väärin valehdella Komballe.) "Mistä tiedät, että hän oli täällä?"
"Muuan kansamme miehistä, joka oli kalastamassa kaislikossa, näki hänet."
"Vai niin, se selittää asian, Komba. Mutta olipa se omituinen kalastuspaikka; niin kaukana kotoa; ja mitähän kaloja hän mahtoi pyydystää? Kun sattuu aikaa, Komba, niin saat selittää minulle, mitä eläimiä te pyydystätte tiheästä kaislikosta ja näin matalasta vedestä."
Komba lupasi tehdä sen mielellään — kun sattuisi aikaa. Sitten hän ikäänkuin enempää keskustelua välttääkseen riensi eteenpäin, työnsi kaislat syrjään ja näytti minulle suuren ruuhen, joka voi kantaa kolme-, neljäkymmentä miestä ja joka oli äärettömän suurella työllä kaiverrettu yhden ainoan suunnattoman suuren puun rungosta. Se erosi niiden veneiden enemmistöstä, joita minä henkilökohtaisesti olen nähnyt Afrikan järvissä ja joissa käytettävän, siinä, että siihen kuului masto, joka nyt kuitenkin oli irroitettu. Minä katsahdin siihen ja sanoin, että se oli erinomaisen hyvä venhe, mihin Komba vastasi Rican kaupungissa olevan satakunnan samanlaista, vaikka kaikki eivät yhtä suuria.
Astellessamme takaisin leiriin huokasin itsekseni. Pongo-heimo käsitti siis, jos venhettä kohti laskettiin keskimäärin kaksikymmentä, kaksituhatta soutukykyistä miestä, mikä arvio myöhemmin osoittautuikin aivan oikeaksi.
Seuraavana päivänä aamunkoitteessa pääsimme kaikki vaikeudet voitettuamme vihdoinkin lähtemään. Aluksi vanha Babemba tuli keskellä yötä telttaani, jossa nukuin, herätti minut ja piti pitkän puheen, rukoillen minua luopumaan matkasta. Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että pongoilla oli jotakin pahaa mielessä ja että koko puhe rauhasta oli vain ansa, jonka tarkoituksena oli houkutella meidät valkoihoiset maahan luultavasti uhrattaviksi sen jumalille uskonnollisessa tarkoituksessa.
Vastasin, että olin aivan yhtä mieltä hänen kanssaan, mutta etten voinut hylätä matkakumppaneitani, kun nämä ehdottomasti tahtoivat tehdä matkan. Kaikki mitä voin, oli pyytää häntä pitämään tarkkaa vartiota voidakseen auttaa, jos sattuisimme joutumaan hätään.
"Minä jään tänne odottamaan teitä, herrani Macumazana", hän vastasi, "mutta jos joudutte ansaan, voinko minä uida veden poikki kuin kala tai lentää ilman kautta kuin lintu vapauttamaan teitä?"
Hänen mentyään saapui eräs zulu-metsästäjistä nimeltä Ganza, jonkinlainen Mavovon johdon alainen luutnantti, laulamaan samaa laulua. Hän sanoi, ettei ollut oikein lähteä ilman pyssyjä kuolemaan paholaisten maahan ja jättää hänet ja hänen toverinsa harhailemaan yksin vieraassa maassa.