Vastasin, että olin aivan samaa mieltä, mutta että Dogeetah halusi välttämättä lähteä, joten minulla ei ollut valinnan mahdollisuutta.
"Siinä tapauksessa surmatkaamme Dogeetah tai ainakin sitokaamme hänet kiinni, jotta hän ei voisi saada aikaan vielä suurempaa onnettomuutta mielettömyydessään", ehdotti Ganza lempeästi, minkä johdosta minä ajoin hänet ulos teltasta.
Vihdoin Sammy saapui ja sanoi:
"Mr. Quatermain, ennenkuin syöksytte tuohon syvään hulluuden kaivoon, pyydän teitä ottamaan huomioon vastuunalaisuutenne Jumalaa ja ihmisiä ja ennen kaikkea meitä, talonväkeänne kohtaan, jotka nyt olemme kadonneita lampaita kaukana kodista, ja edelleen muistamaan, että jos jokin ikävyys kohtaa teitä, niin jäätte minulle velkaa kahden kuukauden palkan, mitä on mahdoton korvata."
Vedin esille metallilaatikosta pienen nahkakukkaron ja maksoin Sammylle hänen saatavansa ja kolmen kuukauden palkan eteenpäin.
Suureksi hämmästyksekseni hän ratkesi itkuun.
"Sir", hän sanoi, "en puhu tätä likaisesta omanvoitonpyynnistä. Tarkoitan vain sitä, että pelkään noiden pongojen surmaavan teidät, ja vaikka rakastan teitä, sir, olen liian raukkamainen lähteäkseni surmattavaksi teidän kanssanne, sillä Jumala on luonut minut sellaiseksi. Rukoilen teitä, älkää menkö, mr. Quatermain, sillä sanon vielä kerran, että rakastan teitä, sir."
"Sen uskon, poikaparka", minä vastasin, "ja pelkään itsekin, että minut surmataan; näytän urhoolliselta vain senvuoksi, että minun täytyy. Kuitenkin toivon, että suoriudumme hengissä. Siksi aikaa, Sammy, annan sinun haltuusi tämän rasian ja kaiken kullan, mitä se sisältää, luottaen sinuun, että teet voitavasi saattaaksesi sen takaisin Durban'iin siinä tapauksessa että meille tapahtuisi jotakin."
"Oi, mr. Quatermain", hän huudahti, "rehellinen osaan olla, etenkin kun tiedätte minun kerran olleen vankilassa — kavalluksesta — lieventäväin asianhaarain vallitessa, mr. Quatermain. Sen sanon, vaikka olenkin raukkamainen, että kuolen mieluummin kuin annan kenenkään koskea rasiaan."
"Sen uskon, Sammy-poikaseni", minä sanoin. "Mutta niin hullusti kuin asiat näyttävät olevankin, uskon kuitenkin, ettei kenenkään meistä nyt vielä tarvitse kuolla."
* * * * *
Vihdoinkin aamu valkeni, ja me kuusi marssimme alas venheelle, joka oli tuotu kaislikon ympäri avonaiseen väylään. Täällä meidän piti antautua jonkinlaiseen tullitarkastukseen, jonka panivat toimeen Komba ja hänen toverinsa, jotka näyttivät hirveästi pelkäävän, että koettaisimme salaa viedä ampuma-aseita heidän maahansa.
"Tiedättehän, minkä näköisiä rihlapyssyt ovat", sanoin vihastuneena. "Näettekö sellaisia käsissämme? Annan sen lisäksi kunniasanani, ettei meillä ole mitään."
Komba kumarsi kohteliaasti, mutta arveli, että mahdollisesti — sattumalta — jokin "pieni pyssy", jolla hän tarkoitti pistoolia, oli jäänyt matkalaukkuihimme. Komba oli kovin epäluuloinen henkilö.
"Avaa kaikki kollit", sanoin Hansille, ja tämä totteli sellaisella innolla, että myönnän sen herättäneen minussa epäilyksiä.
Minä tunsin hänen salaperäisen ja kiemurtelevan luonteensa, joten tuo äkillinen avomielisyyden puuska tuntui aivan luonnottomalta. Ensimmäisenä hän avasi oman huopapeittomyttynsä, jonka sisässä oli sekalainen kokoelma mitä erilaisimpia tavaroita. Muistan niiden joukosta parin likaisia varahousuja, kolhitun metallimaljan, puulusikan, jollaisia kafferit käyttävät syödessään seoffiaan, pullon, joka sisälsi jotain epäilyttävää sekoitusta, kuivia juuria ja muita alkuasukasten lääkeaineita, vanhan minun lahjoittamani piipun ja, paras viimeiseksi, suunnattoman suuren tukun keltaisia tupakanlehtiä, samaa lajia, jota mazitut samoinkuin pongotkin jossain määrin viljelevät.
"Mitä maailmassa aiot tehdä noin paljolla tupakalla, Hans?" minä kysyin.
"Se on meille kolmelle mustalle, baas, piippuun tai nuuskaksi tai mälliksi. Ehkä siinä paikassa, minne olemme matkalla, saamme vähän ruokaa, ja sellaisessa tapauksessa tupakka on ravintoa, jolla voi elää päiväkausia. Yöllä se sitäpaitsi antaa unta."
"Hyvä on, riittää", minä sanoin, sillä pelkäsin Hansin sir Walter Raleigh'n tapaan alkavan pitää pitkää esitelmää tupakan hyvistä puolista.
"Ei ole ensinkään tarpeellista, että keltaihoinen mies kuljettaa noita lehtiä maahamme", keskeytti Komba, "siliä niitä siellä on runsaasti. Minkävuoksi lisätä kantamustaan tuollaisella?" ja hän ojensi kättään ikäänkuin tarttuakseen siihen ja tutkiakseen sitä tarkemmin..
Mutta samassa Mavovo kiinnitti huomiomme omaan myttyynsä, jonka hän juuri oli saanut auki, vartavastenko vai sattumalta, sitä en tiedä, ja Komba unohti tupakan ja kääntyi Mavovoon päin. Ihmeellisen nopeasti Hans kääri myttynsä jälleen kokoon. Vajaassa minuutissa sidenuorat olivat kiinni ja mytty Hansin selässä. Taaskin epäilykseni heräsi, mutta samassa Veli Johanneksen ja Komban välinen keskustelu edellisen hyönteishaavista, jota Komba epäili uudenlajiseksi pyssyksi tai ainakin joksikin vaaralliseksi taikakaluksi, veti huomioni puoleensa. Väittelyn loputtua syntyi uusi tavallisen puutarhalapion johdosta, jonka Stephen oli keksinyt ottaa mukaansa. Komba kysyi esineen tarkoitusta. Stephen vastasi Veli Johanneksen välityksellä, että sellaisella kaivettiin kukkia maasta.
"Kukkia!" sanoi Komba. "Yksi jumalistamme on kukka. Aikooko valkoinen herra kaivaa jumalamme maasta?"
Sitä juuri Stephen tietysti aikoi, mutta tuon tosiasian hän luonnollisesti salasi. Väittely kävi niin kiihkeäksi, että minun lopulta täytyi ilmoittaa, että jos meidän vähäistä omaisuuttamme kohdeltiin niin suurella epäluulolla, oli varmaan parasta jättää sikseen koko matka.
"Olemme antaneet kunniasanamme, ettei meillä ole ampuma-aseita", sanoin niin arvokkaasti kuin osasin, "ja sen pitäisi riittää sinulle, oi Komba."
Senjälkeen Komba neuvotteli tovereittensa kanssa ja myöntyi. Ilmeisesti hän välttämättä halusi meidät Pongo-maahan.
Vihdoinkin pääsimme lähtemään. Me kolme valkoihoista palvelijoinemme istuuduimme ruuhen perään varatuille ruohopatjoille. Komba asettui keulaan ja hänen miehensä tarttuivat leveihin airoihin, soutivat ja sauvoivat venhettä eteenpäin pitkin virtahepojen pitkään ja sotkuiseen kaislikkoon tekemää väylää, jonka molemmin puolin pyrähteli lentoon sorsia ja muita lintuja, niin että tuntui kuin ukkonen olisi jyrissyt. Soudettuamme noin neljännestunnin pääsimme tuosta kaislasotkuisesta matalikosta syvälle ja aukealle järvelle. Kaislikon päässä pystytettiin mastoksi seiväs ja sitten nostettiin yhteenkudotuista matoista tehty nelikulmainen purje. Purjeen täytti maalta käsin puhaltava aamutuuli, ja samassa aloimme kiitää eteenpäin noin kahdeksan mailin nopeudella tunnissa. Ranta takanamme peittyi hämärään, mutta vielä kauan aikaa saatoin sumun yläpuolella erottaa kummulle pystyttämämme lipun. Vähitellen se pieneni, kävi yhdeksi ainoaksi pisteeksi ja katosi. Sen pienetessä rohkeutenikin väheni, ja kun se oli kokonaan hävinnyt näkyvistäni, tunsin itseni todellakin masentuneeksi.
Taaskin olet hullun asialla, Allan-poikani, sanoin itselleni.
Montakohan samanlaista lienet vielä määrätty suorittamaan?
Eivät muutkaan näyttäneet olevan kovin hilpeällä mielellä. Veli Johannes tuijotti taivaanrannalle liikutellen huuliaan kuin rukouksessa, vieläpä Stephenkin näytti aika ajoin masentuneelta. Jerry oli vaipunut uneen, niinkuin alkuasukas tavallisesti tekee, kun on kuuma eikä mitään tekemistä. Mavovo näytti hyvin miettiväiseltä. Ihmettelin mielessäni, oliko hän taaskin kysynyt neuvoa Käärmeeltään, mutta en kysynyt mitään. Sen jälkeen kuin ihmeellisellä tavalla olimme pelastuneet teloituksesta kaaripyssyllä ja nuolilla, olin jotenkuten alkanut pelätä tuota kaameata matelijaa. Seuraavalla kerralla se saattaisi ennustaa välittömän tuomiomme, ja jos se sen tekisi, silloin uskoisin siihen varmasti.
Mitä Hansiin tulee, hän näytti olevan hyvin hämmennyksissään' ja etsi kovasti jotakin vanhan korderoiliivinsä taskuista, joka muodostaan päättäen oli luultavasti vuosia sitten koristanut jonkin englantilaisen metsänvartijan ruumista.
"Kolme", kuulin hänen mutisevan. "Kautta iso-isäni isän hengen! Vain kolme jäljellä."
"Kolme mitä?" kysyin hollanninkielellä.
"Kolme taikavälinettä, baas, ja niitä piti olla kaksikymmentäneljä. Muut ovat tippuneet ulos reiästä, jonka itse pahahenki on tehnyt tähän lahoon kankaaseen. Nyt me emme kuole nälkään, eikä meitä ammuta eikä hukuteta, ei ainakaan minulle tapahdu mitään noista kolmesta. Mutta voimme saada loppumme kahdellakymmenellä yhdellä muulla tavalla, sillä niiltä varjelevat taikaesineet olen hukannut. Siis —"
"Äs, lopeta lorusi", minä sanoin ja vaivuin jälleen epämiellyttäväin ajatusteni syvyyksiin. Vähän myöhemmin nukuin. Kun heräsin jälleen, oli jo iltapäivä ja tuuli oli tyyntymässä. Kun olimme nauttineet vähän eväitämme, joita olimme ottaneet mukaan, tuuli tyyntyi kokonaan ja pongot tarttuivat airoihinsa.
Minun ehdotuksestani tarjouduimme auttamaan heitä, sillä minulle johtui mieleen, että voisimme siten samalla oppia käyttämään heidän airojaan. Saimme siis kuusi airoa, ja Komba, jonka nyt huomasin alkavan puhua jonkinlaisessa käskevässä äänilajissa, opetti meitä niiden käytössä. Aluksi se kävi hyvin huonosti, mutta kolmen tai neljän tunnin yhtämittainen harjoitus sai meidät jo koko lailla oppimaan taidon. Ennen matkamme loppua olin jo aivan varma, että kykenisimme käyttämään ruuhta, jos se sattumalta kävisi meille tarpeelliseksi.
Noin kolmen aikaan iltapäivällä saaren rannat, jota kohden matkasimme — oliko se todella saari, sitä en milloinkaan ole saanut selville — olivat jo selvästi näkyvissä, ja vuorenhuippu, joka oli muutamaa mailia kauempana sisämaassa, oli näkynyt jo tuntikausia. Kaukoputkellani olin itse asiassa nähnyt sen hahmon jo melkein matkamme alusta alkaen. Noin kello viiden tienoissa me laskimme sisälle syvään lahteen, jonka molemmin puolin kasvoi metsää ja siellä täällä näkyi viljeltyjä maatilkkuja ja pieniä kyliä tavallista afrikkalaista mallia. Viljelyksien lähellä olevien puiden pienestä koosta huomasin, että siellä aikaisemmin oli ollut paljon enemmän maata viljeltynä, luultavasti edellisen puoiivuosisadan aikana, ja kysyin Kombalta syytä viljellyn maan vähenemiseen.
Hän vastasi minulle arvoituksellisella lauseella, joka vaikutti niin syvästi, että huomaan merkinneeni sen sanasta sanaan muistikirjaani.
"Kun ihminen kuolee, niin toukokin kuolee. Ihminen on touko, ja touko on ihminen."
Tämän merkinnän alle näen kirjoittaneeni: "Vertaa lauseeseen 'Leipä on elämän sauva'."
Sen enempää en saanut hänestä irti. Nähtävästi hän kuitenkin viittasi kansan vähenemiseen, josta asianhaarasta hän ei halunnut pitemmältä keskustella.
Muutaman mailin kuljettuamme lahti alkoi kaveta jyrkästi, ja sen pohjukassa siihen laski kapea joki. Molemmin puolin jokea, jonka yli oli rakennettu useita karkeatekoisia siltoja, sijaitsi Rican kaupunki. Sen muodosti joukko suuria palmunlehtikattoisia majoja, jotka näyttivät valkeasta savesta rakennetuilta, mutta olivatkin, kuten myöhemmin huomasimme, järven pohjamutaa, johon oli sekoitettu olkia tai ruohoa.
Me saavuimme jonkinlaiseen lastauspaikkaan, jonka reunoja suojelivat vedeltä pienet mutaan vajotetut puupaalut, joihin samalla oli kiinnitetty koko ruuhilaivasto, ja nousimme maihin juuri auringon laskiessa. Tulomme oli epäilemättä huomattu, sillä meidän lähestyessämme satamaa rannalta kuului torven toitotus, ja senjälkeen rantaan ilmestyi luultavasti majoistaan suuri joukko miehiä auttamaan ruuhen kiinnittämisessä. Panin merkille, että kaikki muistuttivat Kombaa vartaloltaan ja piirteiltään; he olivat niin toinen toisensa näköisiä, että lukuunottamatta ikäeroa oli vaikea erottaa heitä. He olivat ehkä kaikki saman suvun jäseniä; niin itse asiassa olikin asianlaita, ja se johtui kautta sukupolvien jatketusta ristinaimisesta.
Noitten pitkien, kylmäin, teräväpiirteisten, valkopukuisten miesten olennossa oli jotakin, joka vaikutti minuun jäätävästi, jotakin luonnotonta ja miltei epäinhimillistä. Tavallisesta afrikkalaisesta hilpeydestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei yksikään huudellut, ei yksikään nauranut tai lörpötellyt. Ei kukaan tunkeutunut lähellemme tai yritellyt hypistellä meitä tai vaatteitamme. Ei kukaan näyttänyt pelkäävän eikä edes hämmästyvän. Lukuunottamatta paria kolmea sanaa he olivat vaiti, tarkastelivat vain meitä jäätävällä, luotaantyöntävällä tavallaan, ikäänkuin kolmen valkoisen miehen saapuminen maahan, jonne yksikään valkoihoinen ei ennen ollut jalkaansa astunut, olisi ollut jokapäiväinen tapahtuma.
Ei meidän henkilökohtainen ulkonäkömmekään näyttänyt vaikuttavan heihin, sillä he hymyilivät hienosti Veli Johanneksen pitkälle parralle ja minun sänkimäiselle tukalleni, osoitellen niitä toinen toiselleen hoikilla sormillaan tai keihästensä kahvoilla. Panin merkille, että he eivät siihen tarkoitukseen koskaan käyttäneet keihäänsä lapaa, ehkä siitä syystä, että pelkäsivät meidän pitävän sitä vihamielisenä tai sotaliikkeenä. Tuntuu nöyryyttävältä sanoa, että koko seurueestamme ainoa, joka näytti herättävän heidän ihmettelyään ja mielenkiintoaan, oli Hans. Oli luonnollista, että hänen hyvin rumat ja ryppyiset kasvonsa vaikuttivat heihin jossain määrin, ehkä siitä syystä, etteivät he ennen olleet nähneet mitään vähääkään samankaltaista, tai ehkä eräästä toisesta syystä, jonka lukija ajan pitkään arvaa.
Kuulin joka tapauksessa erään heistä Hansia osoittaen kysyvän Kombalta, oliko tuo apina-ihminen meidän jumalamme vai vain päällikkömme. Kohteliaisuus näytti huvittavan Hansia, jota ei vielä milloinkaan ollut pidetty ei jumalana eikä päällikkönä. Mutta me muut emme tunteneet itseämme imarrelluiksi; Mavovo oli aivan vihoissaan ja sanoi Hansille suoraan, että jos hän vielä kuulisi sellaista puhetta, hän löisi häntä koko kansan nähden, osoittaakseen, ettei Hans ollut jumala eikä päällikkö.
"Odota kunnes itse väitän jotakin olevani, sinä zulu-Iahtari, ennenkuin uhkaat kohdella minua niin!" Hans huudahti vimmoissaan. Sitten hän lisäsi, hihittäen omituista hottentottimaista nauruaan: "Mutta se on totta, ennenkuin kaikki liha on syöty (s.o. ennenkuin kaikki selviää) saat pitää minua kumpanakin" — synkkä ennustus, jota silloin emme ymmärtäneet.
Kun olimme nousseet maihin ja koonneet tavaramme, Komba käski meidän seurata itseään ja johti meidät pitkin leveää tietä, joka oli hyvin siisti ja molemmin puolin suurten majain reunustama, joista olen puhunut. Kukin maja seisoi keskellä omaa aidattua puutarhaansa, mitä Afrikassa olen harvoin nähnyt. Tämän järjestyksen tulos oli se, että vaikka kaupungin asukasluku tosiasiallisesti oli verraten pieni, sen hallussa oleva maa-ala oli hyvin laaja. Kaupunkia itseään ei sivumennen sanoen ympäröinyt muuri eikä muu varustus, mikä osoitti, että,sen asukkaat eivät pelänneet hyökkäystä. Järven vesi oli heidän turvansa.
Tämän omituisen paikan päätunnusmerkkejä oli sitäpaitsi hiljaisuus, joka siellä vallitsi. Ilmeisesti he eivät pitäneet koiria, sillä haukuntaa ei kuulunut, eikä siipikarjaa, sillä en koskaan kuullut kukon laulua Pongo-maassa. Nautakarjaa ja lampaita heillä oli runsaasti, mutta kun he eivät pelänneet vihollista, ne kävivät laitumella kaupungin ulkopuolella, josta maito ja liha kuljetettiin kaupunkiin tarvittaessa. Suuri joukko kansaa oli kokoontunut meitä katselemaan, ei laumana vaan pieninä tuttavallisina ryhminä kukin puutarhansa portille.
Ryhmä käsitti tavallisesti miehen ja yhden tai useampia vaimoja, sirovartaloisia, kauniita naisia. Toisilla oli mukanaan lapsia, mutta vain hyvin vähän; suurin määrä, minkä näin yhdellä perheellä, oli kolme, ja monella perheellä ei näyttänyt olevan ainoatakaan. Sekä vaimot että lapset olivat samoin kuin miehetkin puetut sieviin, pitkiin, valkoisiin vaatteihin, mikä omituisuus myöskin todisti, että tuo alkuasukasheimo ei kuulunut tavallisiin Afrikan villeihin.
Oi, vielä niin monen vuoden kuluttua näen Rican kaupungin selvästi edessäni, näen leveän, lakaistun ja koristetun kadun, näen ruskeakattoiset, valkoseinäiset majat viljavain puutarhainsa keskellä, pitkät, vaiteliaat asukkaat, keittotulien suorana viivana tyyneen ilmaan nousevan savun, sirot palmut ja muut etelän puut ja kaukana kadun pohjoispäässä näen häämöttävän pyöreän tornimaisen vuoren, jonka nimi on Jumalan koti. Usein tämä näky palaa mieleeni unessa, tai kun valvoessani jokin voimakas tuoksu muistuttaa minua noista suurista torvimaisista kukista, joita oli aivan tuhlaillen siroteltu leveälehtisiin pensaihin miltei joka pihalle.
Marssimme yhä eteenpäin, kunnes saavuimme korkean pensasaidan eteen, joka oli kokonaan loistavain, tulipunaisten kukkien peitossa. Päivän viimeinen kultainen hehku oli juuri häipymäisillään taivaalta, ja pimeys alkoi langeta yli maan. Komba työnsi veräjän auki, paljastaen näyn, jota yksikään meistä ei luultavasti unohda. Aitaus käsitti noin neljäkymmentä aaria maata, ja sen toisessa päässä oli kaksi suurta majaa puutarhainsa keskellä kuten tavallista.
Näiden edessä tuskin viidentoista askeleen päässä veräjästä oli toinen kokonaan erimallinen rakennus. Se oli noin viidenkymmenen jalan pituinen ja kolmenkymmenen levyinen, ja sen muodosti vain veistettyjen paalujen kannattama katto. Paalujen välit oli peitetty ruohomatoilla tai luukuilla, joista suurin osa oli kiinni, mutta neljä aivan veräjän vastapäistä auki. Katoksen sisällä neljä- tai viisikymmentä miestä, yllä valkoiset hameet ja omituiset kaavut, lauloi kaameaa, surumielistä laulua kokoontuneina kolmelle puolen suunnattoman suurta tulta, joka paloi maahan kaivetussa syvennyksessä. Neljännellä, veräjän vastapäisellä sivulla seisoi yksi mies yksin, kädet ojennettuina ja selkä meihin päin.
Yhtäkkiä hän kuuli askeleemme ja kääntyi, hypähtäen syrjään, niin että valo lankesi suoraan meihin. Suuren tulen valossa näimme nyt, että sen yläpuolella riippui pientä sänkyä muistuttava rautaristikko ja sillä jotain kaameaa. Stephen, joka kulki hiukan edellä, tuijotti ja huudahti sitten kauhistuneella äänellä:
"Hyvä Jumala, se on nainen!"
Seuraavassa sekunnissa luukut laskeutuivat kiinni, joten emme enää nähneet muuta, ja laulu lakkasi.
XIV.
KALUBIN VALA.
"Olkaa hiljaa!" minä kuiskasin, ja kaikki ymmärsivät ääneni, vaikkeivät erottaneetkaan sanoja. Sitten kokosin vaivoin voimani, sillä tuo kammottava näky, joka olisi voinut esittää kohtausta helvetistä, oli vaikuttanut minuun niin, että tunsin itseni heikoksi. Senjälkeen katsahdin Kombaan, joka oli pari askelta edellämme. Hän oli ilmeisesti hyvin hämmentynyt — sen huomasin hänen selkänsä liikkeistä — sillä hän oli huomannut tehneensä kauhean erehdyksen. Hetkisen hän seisoi hiljaa, kääntyi sitten ja kysyi olimmeko nähneet mitään.
"Kyllä", vastasin välinpitämättömästi, "näimme joukon miehiä tulen ympärille kokoontuneina, siinä kaikki."
Hän koetti tutkia kasvojamme, mutta kaikeksi onneksi täysi kuu pujahti juuri paksuun pilveen, joten hän ei voinut hyvin lukea ilmeitämme. Kuulin hänen huoahtavan helpotuksesta ja sanovan:
"Kalubi ja hänen päämiehensä ovat keittämässä lammasta, heillä on tapana siten juhlia kuunvaihdetta. Seuratkaa minua, valkoiset herrat."
Kiersimme hänen johdollaan pitkän katoksen pään emmekä edes vilkaisseet sinnepäin, ja jatkoimme läpi sen edessä olevan puutarhan kohti noita kahta kaunista majaa, jotka mainitsin. Lähelle tultuamme hän taputti käsiään, ja samassa hänen eteensä ilmestyi nainen, en tiedä mistä. Hän kuiskasi jotakin naiselle. Tämä poistui ja palasi samassa neljän tai viiden muun naisen seuraamana, kullakin kädessään savilamppu täynnä öljyä ja siinä palmunsyinen sydän. Lamput asetettiin majoihin, jotka osoittautuivat hyvin puhtaiksi ja mukaviksi, kalustona puutuoleja ja matala pöytä, jonka jalat oli veistetty antiloopin jalan muotoisiksi. Peräseinällä oli senlisäksi puukoroke ja sillä pehmeästä heinästä tehtyjä vuoteita ja niiden peittona mattoja.
"Täällä saatte levätä turvallisina", hän sanoi, "sillä, valkeat herrat, ettekö ole pongo-kansan kunnianarvoisia vieraita? Heti teille tuodaan ruokaa" (minua puistatti), "ja kun olette syöneet vahvasti, niin kalubi ja hänen neuvonantajansa ottavat teidät vastaan tuolla juhlatalossa, ja saatte puhella hänen kanssaan jo ennenkuin panette levolle, jos se on teille mieleen. Jos tarvitsette jotakin, niin lyökää kepillä tuohon saviruukkuun, ja heti joku saapuu", ja hän osoitti astiaa, joka näytti suurelta kuparikattilalta ja seisoi majan edessä olevassa puutarhassa lähellä naisia, jotka juuri olivat sytyttämässä tulta. "Tässä ovat tavaranne; ei mitään ole poissa, ja tässä tulee vettä, jossa saatte peseytyä. Nyt minun on mentävä suorittamaan selontekoni kalubille", ja hän poistui kohteliaasti kumartaen.
Hetken kuluttua poistuivat myöskin hiljaiset, somat naiset — ruokaa hakemaan, olin kuulevinani jonkun heistä sanovan, ja ennen pitkää olimme yksin.
"Kautta tätivainajani!" sanoi Stephen, leyhytellen kasvojaan nenäliinallaan, "näittekö tuota naisen paistamista? Olen usein kuullut ihmissyöjistä, noista raakalaisista, mutta nähdäpä itse toimitus! Oi, kautta tätini hengen!"
"On hyödytöntä huutaa poismennyttä tätiäsi — vaikka sinulla olisikin sellainen. Mitä odotit täältä löytäväsi, kun välttämättä halusit päästä tähän helvettiin?" kysyin synkkänä.
"Enpä tiedä, ukkoseni. Älä vaivaa minua ylimalkaisilla odotuksilla. Ne olivat syynä siihen, ettemme vanhan isäparkani kanssa koskaan voineet tulla toimeen. Mainitsin hänelle aina tuon lauseen: 'Riittää kullekin päivälle surunsa', kunnes hän lopulta lähetti noutamaan suuren perheraamatun ja viivoitti sen raivoissaan punaisella musteella. Mutta kuulepa, luuletko, että me saamme ruveta harjoittelemaan pyhän Laurentiuksen osaa tuolla vartaassa?"
"Luulen varmasti", minä vastasin, "ja kuten vanha Babemba sinua varoitti, et saa murista."
"Saan kyllä ja tahdonkin. Ja varmaan te myöskin, Veli Johannes?"
Veli Johannes heräsi haaveistaan ja silitti pitkää partaansa.
"Koska kysytte, mr. Somers", hän vastasi miettivästi, "niin en panisi vastaan — en ainakaan teoriassa — jos olisi kysymyksessä marttyyrikuolema uskon puolesta, jollaisen sai pyhimys, johon viittasitte.. Mutta tunnustan, että puhuen maalliselta kannalta tunnen mitä suurinta vastenmielisyyttä ajatellessani, että joutuisin noiden erittäin epämiellyttäväin villien keitettäväksi ja syötäväksi. Ei ole kuitenkaan mitään syytä otaksua, että joudumme heidän kotoisten tapojensa uhriksi."
Minä olin masennuksissani ja olin juuri aikeissa väittää vastaan, kun
Hans pisti päänsä ovesta ja sanoi:
"Päivällinen tulossa, baas, hyvin hyvä päivällinen!"
Menimme siis ulos puutarhaan, jossa pitkät tunteettomannäköiset naiset järjestelivät puuvateja maahan. Kuu oli nyt tullut esille pilvistä, ja sen kirkkaassa valossa me tarkastelimme niiden sisällystä. Muutamissa oli keitettyä lihaa ja sen päällä jonkinlaista kastetta, joka teki mahdottomaksi tuntea sen luonnollista alkuperää. Tosiasiallisesti uskon kyllä, että se oli lammasta, mutta — kuka tiesi? Muu oli ilmeisesti kasvisruokaa, esim. kokonainen vati täynnä ruskeutettuja jauhopalleroita ja suuri keitetty kurkku, puhumattakaan useammasta kulhollisesta hyydytettyä maitoa. Tämän juhla-aterian nähdessäni minun vegetaarisissa periaatteissani, joita Veli Johannes aina oli minulle saarnannut, tapahtui äkkiä täydellinen käänne.
"Taidattepa olla aivan oikeassa", sanoin hänelle hermostuneesti, "siinä, että kasvisruoka on terveellisintä kuumassa ilmastossa. Joka tapauksessa olen päättänyt kokeilla sillä muutamia päiviä", ja käänsin siis mieleni tuulen mukaan, siepaten neljä päällimäistä jauhopalleroa ja kurkun pään, jonka leikkasin veitsellä. Minusta tuntui jollain tavoin vastenmieliseltä koskea niihin palleroihin, jotka olivat lautasta vasten, sillä kuka tiesi, mitä nuo vadit olivat ennen sisältäneet ja mitenkä usein niitä oli pesty.
Stephenkin näkyi löytäneen saman pelastuksen, sillä hänkin kävi j käsiksi jauhopalleroihin ja kurkkuun; samoin teki Mavovo, vieläpä piintynyt lihansyöjä Hanskin. Ainoastaan yksinkertainen Jerry nautti hyvällä ruokahalulla Egyptin tai oikeammin Pongo-maan lihapadoista, kiitellen kovasti ruokaa. Hän kun tuli viimeisenä veräjästä ei luultavasti ollut huomannut, mitä ristikolla riippui.
Vihdoinkin lopetimme yksinkertaisen ateriamme — kun on hyvin nälkäinen, tarvitsee pitkän ajan täyttääkseen itsensä hauraalla kurkulla; senvuoksi luultavasti märehtijätkin ja muut ruohonsyöjät näyttävät lakkaamatta syövän — ja ruoan päälle ryyppäsimme vettä, jättäen tahmeannäköisen maidon alkuasukkaille.
"Allan", sanoi Veli Johannes minulle matalalla äänellä sytytellessämme piippujamme, "se mies, joka seisoi selin meihin rautaristikon edessä, oli kalubi. Tulenvalossa näin aukon hänen kädessään siinä kohdassa, mistä leikkasin pois sormen."
"No niin, jos aiomme päästä eteenpäin, teidän on hoidettava häntä", vastasin. "Mutta nyt onkin kysymys siitä, pääsemmekö ensinkään etemmäksi kuin tuohon — vartaaseen. Uskonpa, että meidät on houkuteltu tänne syötäviksi."
Ennenkuin Veli Johannes ehti vastata, Komba saapui ja kysyttyään, oliko ruokahalumme ollut hyvä, ilmoitti kalubin ja hänen päämiestensä odottavan meitä. Läksimme siis liikkeelle muut paitsi Jerry, jonka jätimme tavaroitamme vartioimaan, ja otimme mukaamme kalubille varaamamme lahjat.
Komba opasti meidät juhlatalolle asti, missä tuli syvennyksessä oli sammunut tai peitetty tuhkalla, ja ristikko kaameine sisällyksineen hävinnyt. Verhot oli vedetty ylös, joten kirkas kuunvalo pääsi virtaamaan sisälle ja valaisemaan huonetta. Puisilla tuoleilla puoliympyrässä, kasvot veräjään päin, istuivat kalubi ja hänen kahdeksan neuvonantajaansa, kaikki harmaahapsisia miehiä, kalubi itse keskellä. Hän oli pitkä, laiha, keski-ikäinen mies, jonka kasvot näyttivät minusta niin hermostuneilta, etten sellaisia ennen ollut nähnyt. Iho värähteli lakkaamatta, ja kädet eivät olleet hetkeäkään liikkumatta. Silmätkin olivat, mikäli tuossa valaistuksessa voin nähdä, täynnä kauhua.
Hän nousi seisoalleen ja kumarsi, mutta neuvonantajat jäivät istumaan, tervehtien meitä pitkällä ja hiljaisella kättentaputuksella, mikä nähtävästi oli pongojen tervehtimistapa.
Me kumarsimme vastaukseksi ja istuuduimme sitten kolmelle meitä varten varatulle tuolille, Veli Johannes keskelle. Mavovo ja Hans seisoivat takanamme, jälkimmäinen nojaten pitkään bambusauvaansa. Niin pian kuin nämä esivalmistelut olivat ohi, kalubi kutsui Kombaa, jota hän juhlallisesti nimitti "Jumalan valituksi" ja "Tulevaksi kalubiksi" (huomasin hänen lausuvan sanan arastellen), tekemään selkoa tehtävänsä onnistumisesta ja siitä, mistä johtui valkoisten herrain läsnäolollaan maalle tuottama kunnia.
Komba totteli. Puhuteltuaan kalubia kaikilla mahdollisilla kunnianimillä, sellaisilla kuin "Ainoa yksinvaltias", "Herra, jonka jalkoja suutelen", "Hän, jonka silmät ovat tulta ja kieli kuin miekka", "Hän, jonka viittauksesta ihmiset kuolevat", "Uhrijuhlan herra", "Pyhän aterian ensimmäinen maistaja", "Jumalain rakastettu" (tämän kuullessaan kalubi hätkähti aivankuin olisi tuntenut keihään piston), "Toinen maan päällä paitsi Motomboa, kaikkein pyhintä, kaikkein vanhinta, jonka alku on taivaassa ja joka puhuu taivaan äänellä" j.n.e., j.n.e., hän teki tarkasti mutta lyhyesti selkoa kaikesta, mitä oli tapahtunut hänen matkallaan Bezan kaupungissa.
Erittäin perinpohjaisesti hän kertoi siitä, kuinka hän Motombolta saamansa tehtävän mukaisesti oli kutsunut valkeat herrat Pongo-maahan ja hyväksynyt heidät samalla mazitu-kansan lähettiläiksi, kun ei kukaan ollut vastannut kuningas Bausin tarjoukseen tämän tehtävän suhteen. Sen hän vain oli Motombon määräyksestä vaatinut, etteivät vieraat saaneet tuoda mukanaan noita taika-aseita, jotka purkavat sisästään savua ja kuolemaa. Tämän ilmoituksen kuullessaan kalubi taaskin hämmentyi, minkä Komba luultavasti huomasi yhtä hyvin kuin mekin hänen ilmeikkäistä kasvoistaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ja hetken vaiettuaan Komba jatkoi selitystään, ettei sellaisia aseita oltu tuotu, sillä hän ei ollut tyytynyt meidän vakuutukseemme, vaan oli tovereineen tarkastanut matkatavaramme ennen lähtöämme Mazitu-maasta.
Senvuoksi, hän lisäsi, ei ollut syytä pelätä, että me aiheuttaisimme tuon vanhan ennustuksen täyttymyksen, joka sanoo, että heti kun pyssyn laukaus kuuluu pongo-kansan keskuudessa, jumalat tuhoavat maan ja kansa lakkaa olemasta kansa.
Puheensa lopetettuaan hän istuutui vaatimattomalle paikalle taaksemme. Senjälkeen kalubi tervehti meitä muodollisesti mazitu-kuninkaan Bausin lähettiläinä ja alkoi vihdoin puhua niistä eduista, joita pysyväinen rauha tuottaisi molemmille kansoille. Lopuksi hän esitti rauhan ehdot. Oli selvää, että ne oli huolellisesti valmistettu, mutta niiden toistaminen on tarpeetonta, sillä ne eivät koskaan vieneet tulokseen, ja epäilen, tokko se lie ollut tarkoituskaan. Riittää, kun sanon, että niissä puhuttiin ristiavioliitoista, vapaasta kaupasta, veriveljeydestä ja muusta sellaisesta, minkä suurimmaksi osaksi olen unohtanut, ja että rauha oli valmistettava siten, että Bausi ottaisi kalubin tyttären ja kalubi Bausin tyttären vaimokseen.
Me kuuntelimme vaieten ja hänen lopetettuaan olimme pitävinämme neuvottelua, jonka jälkeen minä otin puheenvuoron Veli Johanneksen puolesta, joka muka oli liian ylhäinen henkilö puhuakseen itse, ja sanoin, että ehdot olivat meistä hyvät ja järkevät ja että aiomme mielihyvällä esittää ne Bausille ja hänen neuvonantajilleen kotiin palattuamme.
Kalubi ilmaisi suurta tyytyväisyyttään tämän sanani johdosta, mutta huomautti sivumennen, että ennen kaikkea asia oli esitettävä Motombolle hänen lausuntoaan varten, jota ilman millään valtiollisella päätöksellä ei ollut laillista pätevyyttä pongo-kansan keskuudessa. Lisäksi hän ehdotti, että jos meillä ei olisi mitään sitä vastaan, niin kävisimme huomenna tervehtimässä hänen pyhyyttään, lähtien aamulla auringon ollessa kolmen tunnin ikäinen, sillä Motombo asui päivän matkan päässä Ricasta. Pidettyämme jälleen neuvottelua me vastasimme, että vaikka meillä, valkoisilla herroilla olikin vähän aikaa, aioimme kuitenkin koettaa käydä Motombon luona, koska hän kuulemamme mukaan oli liian vanha voidakseen tulla meitä tervehtimään. Mutta nyt olimme väsyksissä ja halusimme panna maata. Senjälkeen me esitimme lahjamme, jotka otettiin armollisesti vastaan selittäen, että vastalahjat annettaisiin meille Pongo-maasta lähtiessämme.
Tämän jälkeen kalubi otti pienen kepin ja taittoi sen merkiksi, että kokous oli lopussa, ja me toivotimme hänelle ja hänen neuvonantajilleen hyvää yötä ja vetäydyimme majoihimme.
Tässä minun on vielä lisättävä, koska asialla on merkitystä seuraaviin tapahtumiin nähden, että meitä ei tällä kertaa saattanut Komba, vaan kaksi neuvonantajaa. Komba oli poistunut neuvottelusta, vaikka huomasin sen vasta noustessani toivottamaan hyvää yötä. Milloin hän oli lähtenyt, sitä en tiedä, sillä muistettakoon, että hänen paikkansa oli varjossa takanamme, eikä kukaan meistä nähnyt hänen lähtöään.
* * * * *
"Mitä arvelette tästä kaikesta?" kysyin toisilta, kun ovi oli suljettu.
Veli Johannes pudisti vain päätään sanomatta mitään; hän näytti niihin aikoihin elävän jonkinlaisessa unimaailmassa.
Stephen vastasi: "Pyh! Kaikenlaista pötyä! Kautta silmäni ja kyynärpääni noilla ihmissyöjä-roistoilla on paha mielessä, ja mitä tahansa he aikonevatkaan, rauhaa mazitu-kansan kanssa he eivät ainakaan aio."
"Olen samaa mieltä", minä vastasin. "Jos rauhan aikomus olisi ollut vilpitön, he olisivat tinkineet enemmän, vaatineet parempia maksuehtoja tai panttivankeja tai jotain sentapaista. Motombon suostumuksen he myöskin olisivat hankkineet jo edeltäpäin. Ilmeisesti hän kuitenkin on aseman herra eikä kalubi, joka on vain hänen välikappaleensa; jos tosi olisi kysymyksessä, hän olisi puhunut asian selväksi, jos tuo Motombo kerran on olemassa eikä ole vain tarina. Mutta sittenpähän saamme nähdä, jos elämme, ja vaikka emme eläisikään, ei sillä ole suurta väliä, vaikka minä puolestani pitäisin kyllä viisaampana jättää rauhaan koko Motombo ja livistää Mazitu-maahan ensimmäisellä venheellä huomisaamuna."
"Minä aion mennä Motombon luo", keskeytti Veli Johannes päättäväisesti.
"Minä myös, minä myös", huudahti Stephen, "mutta väittelemisestä ei ole mitään hyötyä."
"Ei", minä vastasin suutuksissani. "Aivan niinkuin huomautat, ei hyödytä väitellä hullujen kanssa. Menkäämme siis vuoteeseen, ja kun yömme luultavasti on viimeinen, koettakaamme nukkua hyvin."
"No, no!" sanoi Stephen riisuessaan takkiaan ja kääntäessään sitä kaksinkerroin päänaluseksi. "Kuulkaa", hän lisäsi, "seisokaapa kauempana hetkinen, kunnes saan puistelluksi tätä peitettä. Sillä on joitakin murusia", ja hän pudisteli huopapeittoaan.
"Joitakin murusia?" minä virkoin epäluuloisena. "Miksi et odottanut vähän, niin että olisin saanut nähdä? Aikaisemmin en huomannut siinä mitään muruja."
"Rottia varmaan juoksentelee katolla", Stephen vastasi huolettomasti.
Minä en kuitenkaan ollut tyytyväinen, vaan aloin lampun heikossa valossa tutkia kattoa ja saviseiniä, joille oli maalattu jonkinlaisia kukkaseppeleitä, vaikka unohdin siitä mainita. Samassa naputettiin ovelle. Unohdin muruset ja avasin oven, jolloin Hans ilmestyi huoneeseen.
"Eräs noita ihmissyöjä-paholaisia haluaa puhutella teitä, baas.' Mavovo ei laske häntä sisälle."
"Antaa hänen tulla", minä vastasin, sillä tässä paikassa pelottomuus mielestäni oli paras aseemme, "mutta vartioi tarkoin hänen ollessaan täällä."
Hans kuiskasi sanan yli olkansa ja seuraavassa hetkessä pitkä, kiireestä kantapäähän valkoiseen vaatteeseen verhottu mies, joka näytti melkein aaveelta, astui tai oikeammin syöksyi huoneeseen ja sulki oven.
"Kuka olet?" minä kysyin.
Vastaukseksi hän kohotti kasvoillaan olevaa vaatetta, ja minä näin itsensä kalubin seisovan edessämme.
"Haluan puhutella yksin valkoista herraa Dogeetahia", hän sanoi käheällä äänellä, "ja sen pitää tapahtua nyt, sillä myöhemmin se on mahdotonta."
Veli Johannes nousi ja katsahti häneen.
"Kuinka voit, kalubi ystäväni?" hän kysyi. "Näen, että haava on parantunut hyvin."
"Niin, niin, mutta haluan puhutella sinua yksin."
"Ei niin", Veli Johannes vastasi. "Jos sinulla on jotakin sanottavaa, sinun on sanottava se meille kaikille tai jätettävä sanomatta, sillä nämä herrat ja minä olemme yksi, ja mitä minä kuulen, sen hekin kuulevat."
"Voinko luottaa heihin?" kalubi mutisi.
"Yhtä varmasti kuin minuunkin. Senvuoksi puhu tai mene. Mutta, sitä ennen, voiko kukaan kuunnella puhettamme tässä majassa?"
"Ei, Dogeetah. Seinät ovat paksut. Katolla ei ole ketään, sillä minä katselin tarkkaan ympärilleni, ja jos joku yrittää sinne kiivetä, niin kuulemme sen. Ovea vartioivat miehesikin näkisivät hänet. Kukaan ei kuule puhettamme, paitsi mahdollisesti jumalat."
"Siinä tapauksessa luotamme jumaliin, kalubi. Jatka, veljeni tuntevat tarinasi."
"Herrani", hän alkoi, pyöritellen silmiään kuin uhattu eläin, "olen kauheassa ahdingossa. Kerran sen jälkeen kuin kohtasin sinut, Dogeetah, minun olisi pitänyt mennä Valkoisen jumalan luokse, joka asuu metsässä tuolla vuoren laella, kylvämään pyhää siementä. Mutta olin olevinani sairas, ja silloin Komba, tuleva kalubi, jumalain valittu, teki sen minun puolestani ja palasi vahingoittumattomana. Ensi yönä, kun on täysi kuu, minun en kalubina vielä kerran mentävä jumalan luokse taaskin pyhää siementä kylvämään, ja — Dogeetah, kun hän kerran on purrut minua, niin nyt hän minut tappaa. Hän tappaa minut varmasti, ellen minä tapa häntä. Sitten Komba hallitsee kalubina minun sijastani, ja hän surmaa teidätkin, arvaatte kyllä miten — 'kuumalla kuolemalla', uhrina jumalille, jotta pongo-vaimot vielä kerran tulisivat paljojen lasten äideiksi. Niin, niin, ellemme me tapa jumalaa, joka asuu metsässä, meidän kaikkien on kuoltava", ja hän pysähtyi vapisten, ja hiki tippui lattialle hänen otsaltaan.
"Tämä on mielenkiintoista", sanoi Veli Johannes, "mutta jos otaksutaan, että saamme tapetuksi jumalan, kuinka se voi auttaa meitä tai sinua pelastumaan Motombon tai murhahaluisen kansasi käsistä? He varmasti surmaisivat meidät pyhyydenloukkauksesta."
"Ei niin, Dogeetah, jos jumala kuolee, niin Motombokin kuolee. Se on vanhastaan tunnettua, ja senvuoksi Motombo vartioi jumalaa niinkuin äiti lastaan. Senjälkeen aina siihen asti kunnes uusi jumala löydetään, hallitsee Pyhän kukan äiti, hän joka on armollinen eikä halua vahingoittaa ketään, ja minä hallitsen hänen johdollaan ja kukistan varmasti viholliseni, ennen kaikkea tuon Komba-roiston."
Olin kuulevinani ilmassa hienon äänen, joka muistutti käärmeen vihellystä, mutta kun se ei uudistunut eikä mitään näkynyt, arvelin erehtyneeni.
"Senlisäksi", hän jatkoi, "kuormitan teidät kultahiekalla ja muilla lahjoilla, mitä vain haluatte, ja saatan teidät turvassa järven yli ystäväinne mazitujen luo."
"Kuule nyt", minä keskeytin, "puhukaamme asioista selvästi, ja te, John, kääntäkää Stephen'ille. Ensinnäkin, ystäväni kalubi, sano meille ennen kaikkea kuka ja mikä tuo jumala on, josta puhut."
"Herrani Macumazana, hän on suunnattoman suuri apina, iästäkö valkoinen vai valkeaksi syntynyt, sitä en tiedä. Hän on ihmistä kahta vertaa suurempi ja voimakkaampi kuin kaksikymmentä miestä, jotka hän voi murskata käsissään, niinkuin minä murran kaislan, tai joiden pään hän voi purra poikki, niinkuin hän varoitukseksi puri poikki minunkin sormeni. Sillä tavoin hän aina kohtelee kalubeja, kun hän kyllästyy heihin. Ensin hän puree poikki sormen ja antaa heidän mennä ja seuraavalla kerralla hän murhaa heidät kuin kaislan ja samoin nekin, jotka on tuomittu uhrattaviksi tulella."
"Vai niin!" minä sanoin. "Suuri apina! Sitä jo ajattelinkin. No hyvä, ja kuinka kauan tuo peto on ollut jumalananne?"
"En tiedä kuinka kauan. Alusta asti. Hän on ollut aina, niinkuin
Motombokin on ollut aina, sillä he ovat yksi."
"Se ainakin on valhe", sanoin englanninkielellä ja jatkoin sitten: "Ja kuka on Pyhän kukan äiti? Onko hänkin ollut aina, ja asuuko hän samassa paikassa kuin apina-jumala?"
"Ei niin, herrani Macumazana. Hän kuolee, niinkuin muutkin kuolevaiset, ja hänellä on seuraaja, joka astuu hänen paikalleen. Nykyinen äiti on valkoinen nainen teidän rotuanne, ja on nykyjään keski-ikäinen. Kun hän kuolee, hänen seuraajakseen tulee hänen tyttärensä, joka on myöskin valkoinen nainen ja hyvin kaunis. Hänen kuoltuaan löydetään taas uusi valkoinen, mahdollisesti sellainen, joka on mustista vanhemmista mutta syntynyt valkeana."
"Kuinka vanha tuo tytär on?" keskeytti Veli Johannes omituisen tiukalla äänellä, "ja kuka hänen isänsä on?"
"Tytär syntyi kaksikymmentä vuotta sitten, Dogeetah, sen jälkeen kuin Kukan äiti oli löydetty ja tuotu tänne. Hän sanoo, että isä oli valkoihoinen mies, jonka kanssa hän oli naimisissa, mutta joka nyt on kuollut."
Veli Johanneksen pää painui rinnalle ja silmät sulkeutuivat kuin olisi hän vaipunut uneen.
"Mitä äidin asumapaikkaan tulee", kalubi jatkoi, "se on järvessä olevalla saarella, vuoren huipulla, jota ympäröi vesi. Hänellä ei ole Valkoisen jumalan kanssa mitään tekemistä, mutta vaimot, jotka häntä palvelevat, soutavat silloin tällöin järven yli hoitamaan peltoja, joilla kasvaa kalubin kylvämä vilja, jonka siemenet ovat Valkean jumalan ravintoa."
"Hyvä", minä sanoin; "nyt me ymmärrämme — emme paljoa, mutta vähän. Sano sitten suunnitelmasi. Kuinka pääsemme siihen paikkaan, jossa suuri apina asuu? Ja jos pääsemme sinne, kuinka meidän on surmattava eläin, kun seuraajasi Komba oli kyllin huolellinen estääkseen meitä tuomasta ampuma-aseitamme maahasi?"
"Ah, herrani Macumazana, tuosta kepposesta saakoon hän itse tuntea jumalan hampaat aivoissaan, niin, saakoon hän sen kuoleman, jonka hänelle aion. Ennustus, jonka hän sanoi, ei ole mikään vanha ennustus. Se ilmestyi maahan vasta viime kuussa, vaikka en tiedä, onko se lähtöisin Kombasta vai Motombosta. Lukuunottamatta minua ei kukaan tai ainakin hyvin harvat maassa olivat kuulleet rautaputkista, jotka purkavat sisältään kuolemaa, kuinka siis olisi voinut syntyä ennustus, joka puhuu niistä?"
"Enpä tiedä, kalubi, mutta vastaa kysymykseni loppuosaan."
"Mitä tulee pääsemiseenne metsään — Valkea jumala nimittäin asuu metsässä vuoren rinteellä — se on oleva helppoa, sillä Motombo ja kansa luulevat, että tuon teidät uhrattaviksi, mitä he monesta syystä toivovatkin", ja hän vilkaisi hyvin merkitsevästi pulleaan Stephen'iin. "Mitä taasen tulee siihen, kuinka teidän on tapettava jumala ilman rautaputkianne, sitä en tiedä. Mutta te olette hyvin urhoollisia ja suuria taikureita. Te keksitte varmasti keinon."
Taaskin Veli Johannes näytti heräävän. "Niin", hän sanoi, "kyllä me keksimme keinon. Älä huolehdi siitä, oi kalubi. Me emme pelkää tuota suurta apinaa, jota nimität jumalaksi. Mutta sen teemme vain yhdellä hinnalla. Emme tapa petoa emmekä koeta pelastaa henkeäsi muuta kuin yhdellä hinnalla."
"Millä hinnalla?" kalubi kysyi hermostuneesti. "Meillä on vaimoja ja karjaa — ei, te ette halua vaimoja, ja karjaa ei voida kuljettaa järven yli. Meillä on kultahiekkaa ja norsunluuta. Sitä olen jo luvannut, ja muuta en voi teille antaa."
"Hinta on se, oi kalubi, että luovutat meille mukanamme vietäviksi tuon valkoihoisen naisen, jota nimitetään Pyhän kukan äidiksi, ja hänen tyttärensä —"
"Ja", keskeytti Stephen, jolle olin kääntänyt edellisen, "ja Pyhän kukan itsensä juurineen päivineen maasta kaivettuna."
Kuullessaan nuo vaatimattomat ehdot kalubi-raukka kävi miltei mielettömäksi kauhusta.
"Ymmärrättekö", hän huohotti, "ymmärrättekö, että pyydätte maani jumalia?"
"Hyvin hyvästi", Veli Johannes vastasi tyynesti; "maasi jumalia, ei enempää eikä vähempää."
Kalubi oli vähällä syöksyä ulos majasta, mutta minä tartuin häntä käsipuoleen ja sanoin:
"Näetkös, ystäväni, asia on tämä. Sinä pyydät meitä panemalla itsemme alttiiksi suurelle vaaralle surmaamaan yhden maasi jumalia, kaikkein korkeimman heistä, jotta sinä pelastaisit henkesi. No niin, siitä maksuksi me pyydämme sinua lahjoittamaan meille ne maasi jumalat, jotka vielä jäävät jäljelle, ja saattamaan meidät heidän kanssaan turvallisesti järven yli. Myönnytkö vai etkö?"
"En", kalubi vastasi synkkänä. "Myöntyminen olisi samaa kuin henkeni kiroaminen; se on liian kauheaa ajatellakaan."
"Ja kieltäytyminen on samaa kuin ruumiisi kiroaminen; samaa kuin jättäisit muutaman tunnin kuluttua ruumiisi murskattavaksi ja raadeltavaksi suurelle apinalle, jota nimität jumalaksi. Niin, murskattavaksi ja raadeltavaksi ja senjälkeen luultavasti keitettäväksi ja syötäväksi uhrina. Eikö asia ole niin?"
Kalubi painoi päänsä ja ähkyi.
"Me puolestamme", minä jatkoin, "iloitsemme siitä, että olet kieltäytynyt ja siten päästänyt meidät vaikeasta ja vaarallisesta tehtävästä, joten saamme turvallisesti palata Mazitu-maahan."
"Kuinka aiotte päästä palaamaan turvallisesta, oi herrani Macumazana, te, jotka on tuomittu 'kuumaan kuolemaan', jos pääsette ehyinä jumalan kynsistä?"
"Hyvin helposti, oi kalubi, kertomalla Komballe, tulevalle kalubille, juonesi jumalaa vastaan ja kieltäytymisemme noudattamasta kurjaa pyyntöäsi. Sehän voikin todella tapahtua nyt heti, ollessasi täällä meidän luonamme, oi kalubi, jossa sinun luultavasti ei epäillä olevan. Menen vain ja lyön saviastiaan oven ulkopuolella; epäilemättä sen joku kuulee, vaikka onkin myöhä. Ei, mies, pysy paikoillasi; meillä on puukkoja ja palvelijoillamme on keihäitä", ja niin sanoen olin lähtevinäni.
Silloin miesraukka heittäytyi jalkoihini.
"Herrani", hän sanoi, "annan teille Pyhän kukan äidin ja hänen tyttärensä; ah, ja itsensä Pyhän kukankin juurineen kaikkineen maasta kaivettuna, ja vannon, että jos suinkin voin, koetan saattaa teidät ja heidät turvallisesti järven yli, kuitenkin sillä ehdolla, että saan tulla mukaanne, sillä tänne en tohdi jäädä. Tietysti kirouskin tulee, mutta on kuitenkin parempi kuolla kirottuna jonakin tulevana päivänä kuin jumalan käsiin huomenna. Oi! Miksi olenkaan syntynyt! Miksi olenkaan syntynyt!" ja hän ratkesi itkuun.
"Se on kysymys, jonka moni on tehnyt, mutta johon ei kukaan ole kyennyt vastaamaan, oi ystäväni kalubi, vaikka mahdollisesti vastaus on löydettävissä", minä vastasin lempeällä äänellä.
Sydämeni sääli tuota kurjaa olentoa, joka oli niin syvään sotkeutunut ja vajonnut taikauskonsa helvettiin, tuota itsevaltiasta, joka ei voinut pelastua vihamielisen voiman käsistä muuten kuin kammottavan kuoleman kautta, tuota pappia, joka oli tuomittu saamaan kuolemansa jumalansa kädestä, niinkuin hänen edeltäjänsä olivat saaneet ja niinkuin hänen seuraajansa hänen jälkeensä olivat saavat kuolemansa.
"Kuitenkin", minä jatkoin, "uskon, että olet valinnut viisaasti, ja me pidämme kiinni sanastasi. Jos olet uskollinen meitä kohtaan, mekään emme sano mitään. Mutta siitä ole varma, että jos koetat pettää meitä, mekin, jotka emme ole niin avuttomia kuin miltä näytämme, petämme sinut, ja sinä olet itse kuoleva emmekä me. Suostutko sopimukseen?"
"Suostun, valkea herra, mutta älä moiti minua, jos käy huonosti, sillä jumalat tietävät kaikki, ja he ovat paholaisia, jotka iloitsevat ihmisten tuskasta ja pilkkaavat sopimuksia ja kiduttavat niitä, jotka koettavat heitä loukata. Mutta tulkoon mitä tulee, tällä tavalla minä vannon uskollisuutta, valalla, jota ei voida rikkoa", ja hän vetäisi vyöstään puukon, pisti ulos kielensä pään ja lävisti sen. Haavasta tipahti veripisara lattialle.
"Jos rikon valani", hän sanoi, "saa lihani jäähtyä, niinkuin tuo veri hyytyy, ja mädätä, niinkuin se mätänee! Ah, ja henkeni joutukoon turmioon ja hukkukoon haamujen maailmaan, niinkuin tämä veri haihtuu ilmaan ja sekoittuu maailman tomuun!"
Näky oli kaamea ja vaikutti minuun syvästi, varsinkin kun olin vakuutettu, että tuo onneton sittenkin oli tuomittu, että hän ei voinut välttää uhkaavaa kohtaloansa.
Emme sanoneet mitään, ja seuraavassa hetkessä hän oli vetänyt valkean vaippansa kasvoilleen ja pujahtanut ulos ovesta.
"Pelkään, että leikimme vaarallista leikkiä tuon aran miesraukan kustannuksella", Stephen sanoi nuhdellen.
"Valkoinen nainen", mutisi Veli Johannes, "valkoinen nainen ja hänen tyttärensä."
"Niin", arveli Stephen ääneensä. "Puolustuksenamme on se, että koetamme tehdä jotakin pelastaaksemme tästä helvetistä kaksi valkoihoista naista, jos he ovat olemassa. Samalla tiellä voimme ottaa orkideankin, sillä he tulisivat kaipaamaan sitä, naisparat, ettekö usko? Olen iloinen, että keksin tuon, sillä se rauhoittaa omaatuntoani."
"Toivonpa, että se rauhoittaisi teitä silloinkin, kun kaikki makaamme tuolla rautaristikolla, joka mikäli huomasin on kyllin suuri kolmelle", minä huomautin purevasti. "Nyt olkaa hiljaa, minä tahdon nukkua."
Ikävä kyllä minun on lisättävä, että suurimman osan yötä hätä vei unesta voiton. Mutta jos en voinut nukkua, niin voin, tai oikeastaan olin pakotettukin ajattelemaan, ja ankarasti ajattelinkin.
Ensin ajattelin pongo-kansaa ja heidän jumaliaan. Mitä ne olivat, ja minkävuoksi he niitä palvelivat? Tämän kysymyksen hylkäsin kumminkin pian, sillä muistin, että sama kysymys koski kaikkia laajan Afrikan mantereen synkkiä uskontoja ja ettei siihen kukaan voinut antaa vastausta, vähimmän asianomaiset itse. Vastaus lienee kuitenkin löydettävissä pimeän ihmissydämen kauheassa pelossa, joka joka paikassa ympärillään näkee kuolemaa, kauhua ja pahaa ja hahmottelee sen milloin mihinkin eriskummalliseen muotoon ja luo siitä jumalia, tai oikeammin paholaisia, joita on lepytettävä. Sillä itse taikakalu tai eläin, tai mikä tahansa se lieneekin, ei aina ole jumaloimisen todellinen esine. Esineessä tai eläimessä asuu vain jumalan tai paholaisen henki, se on vain temppeli, joka antaa hengelle kodin ja siten itsekin tulee pyhäksi. Ja nuo henget ovat hyvin erilaisia, edustaen eri lajeja ja luonteenominaisuuksia.
Tuo suuri apina saattoi siis olla saatana, pahuuden ruhtinas. Pyhä kukka voi esittää hedelmällisyyttä ja kansan ravinnon kasvua maan povesta. Kukan äiti saattoi edustaa armoa ja hyvyyttä, mistä syystä hänen piti olla väriltään valkoinen ja asua korkealla vuorella eikä varjoisassa metsässä, kuten ainakin valon hengettären vastakohtana pimeydelle. Tai mahdollisesti hän myöskin saattoi olla afrikkalainen Ceres, sadon ja viljan jumalatar, jonka vertauskuvana oli ihana kukka, jota hän hoiti. Kuka tiesi? En ainakaan minä, en silloin enkä myöhemmin, sillä en ole koskaan päässyt siitä selville.
Mitä itseensä pongo-kansaan tulee, heidän kohtalonsa oli ilmeinen. He olivat kuoleva heimo, jonkun korkeamman rodun viimeisiä jälkeläisiä, jotka olivat kuolemassa sukupuuttoon ristiavioliittojen vuoksi. Ihmissyöjiä heistä luultavasti oli tullut vain sattumalta tai uskonnollisista syistä. Jonakin hedelmättömänä aikakautena he olivat käyneet hyvin uskonnollisiksi, ja tapa oli tullut ylivoimaiseksi. Ihmissyöjäin keskuudessa, etenkin Afrikassa, mikäli tiesin, tuota kaameaa ravintoa pidettiin paljon parempana muuta lihaa. En epäillyt vähääkään, että vaikkakin kalubi itse oli tuottanut meidät tänne siinä hurjassa toivossa, että pelastaisimme hänet kauheasta kuolemasta heidän jumaloimansa beelzebubin käsistä, Komba ja neuvonantajat profeettansa Motombon kiihoittamina aikoivat meidät murhattaviksi ja syötäviksi uhrina jumalille. Kuinka aseettomina siitä kohtalosta voisimme pelastua, sitä en keksinyt, ellemme olleet jossakin erikoisessa suojeluksessa. Loppua kohti meidän vain oli mentävä, mikä ikinä se sitten olikin.
Veli Johannes eli, antaaksemme hänelle hänen oikean nimensä, pastori John Eversley, oli vakuutettu siitä, että vuoren huipulla vankina oleva valkoihoinen nainen ei ollut kukaan muu kuin hänen kadonnut vaimonsa, jota hän oli etsinyt kaksikymmentä raskasta vuotta, ja että tuo toinen valkoihoinen nainen, josta sinä iltana olimme kuulleet, oli heidän tyttärensä, niin omituiselta kuin se saattoi tuntuakin. Mahdollisesti hän oli oikeassa, mahdollisesti väärässä. Mutta jälkimmäisessäkin tapauksessa tiemme oli selvä, jos kerran kaksi valkoihoista oli kuihtumassa tässä kauheassa maassa. Meidän oli luottaen jatkettava matkaamme, kunnes nuo raukat oli pelastettu tai kunnes itse emme enää olleet eläväin joukossa.
"On elämämme lahja, vaikk'ei riemurikas,
Eik' edes lemmen unelmille tilaa suo.
Työ, uskollisuus — siinä tunnussana,
Jonk' kaiku sielullemme rauhan suo",
niinkuin joku kerran mielestäni niin ylevästi on kirjoittanut. No niin, nykyinen yrityksemme tarjosi vain vähän "riemua", ja ainoa toivo "lemmen unelmista" näytti olevan rajoitettu Veli Johannekseen (tämä luuloni oli täydellinen erehdys, niinkuin minulle usein sattuu). "Kaiut" luultavasti jäisivät minun osakseni, olinpa jo kuulevinani niiden pahaenteistä jyminää.
Lopulta vaivuin nukuksiin ja näin hyvin omituisen unen. Olin olevinani henki, irrallaan ruumiista, mutta olin säilyttänyt kaikki ajatus- ja havaintokykyni voimat, liitelin yläpuolella pongo-kansaa, joka oli kokoutunut suurelle tasangolle tummansinisen taivaan alle. He olivat tekemässä tavallisia töitään, ja nuo työt olivat enimmäkseen hyvin kaameita. Muutamat heistä rukoilivat hämärää olentoa, jonka tiesin paholaiseksi; muutamat olivat tekemässä murhia; muutamat viettivät juhlaa — heidän juhlaruokaansa en halunnut katsoa; muutamat tekivät työtä tai harjoittivat vaihtokauppaa; muutamat istuivat mietiskellen. Mutta minä, jolla oli kyky katsoa heidän sisäänsä, näin jokaisen sydämessä miehen tai naisen tai lapsen, minkä milloinkin, nöyrässä, polvistuneessa asennossa ja kädet ristittyinä kuin rukoukseen, anovat, kyynelten kostuttamat kasvot käännettyinä tummaa taivasta kohti.
Taivaalla näkyi vain yksi ainoa tähti, ja tähdestä virtaili lempeitä valojuovia, jotka hajaantuivat ja laajenivat, kunnes koko ääretön avaruus oli yhtenä sädeliekkinä. Ja sitten tuon sädekehän sykkivästä sydämestä, joka jotenkuten mielestäni muistutti liikkuvia huulia, alkoi putoilla lukemattomia lumihiutaleita, jotka kukin seurasivat määrättyä polkuaan, kunnes laskeutuivat noihin mustiin sydämiin kätkettyjen pienten rukoilevain olentojen otsille ja puhdistivat ne valkoisiksi ja kirkkaiksi.
Sitten sädekehä pieneni ja haihtui, kunnes jäljelle jäi vain kaksi läpikuultavaa kättä, jotka ojentuivat kuin siunaten — ja minä heräsin ihmetellen, kuinka maailmassa mielikuvitukseni oli pystynyt keksimään tuollaisen näyn, ja mahtoiko näyllä olla jotakin merkitystä vai ei.
Myöhemmin kerroin sen Veli Johannekselle, joka oli yhtä henkevä kuin hyvä mies — nuo ovat usein kaksi aivan eri asiaa — ja pyysin, että hän olisi niin ystävällinen ja selittäisi sen. Sillä kertaa hän vain pudisti päätään, mutta muutamaa päivää myöhemmin hän sanoi:
"Luulenpa, että olen osannut lukea arvoituksenne, Allan; vastaus tuli mieleeni aivan äkkiä. Kaikissa noissa synnin saastuttamissa sydämissä on hyvän siemen itämässä ja pyrkimys kohti vanhurskautta. Ja heille kullekin on myöskin olemassa armo ja anteeksiantamus, sillä kuinka he olisivat voineet mitään oppia, kun ei heillä milloinkaan ole ollut opettajaa! Teidän unenne, Allan, viittaa huonoimpainkin ihmisten viimeiseen lunastukseen, joka tulee heidän osakseen sen armon kautta, joka kerran paistaa läpi sen pimeän yön, jonka varjossa he vaeltavat."
Näin hän sanoi, ja minä voin vain toivoa, että hän olisi ollut oikeassa, sillä nykyjään maailma on hyvin väärällä tolalla, eritoten Afrikassa.
Mekin moitimme sokeaa pakanaa monesta asiasta, mutta kun otetaan huomioon meidän valomme ja mahdollisuutemme, niin painummekohan vaa'assa paljonkaan enemmän? Oi, on totta, että paholainen — hyvin sopiva sana — on hyvä kalamies. Hänellä on suuri varasto kärpäsiä, erisuuruisia ja erivärisiä, ja hän osaa kyllä tarjota niitä kullekin erilaiselle kalalle. Mutta jokainen kala, olkoon se sitten valkea tai musta, tarttuu yhteen tai toiseen kärpäseen, ja sitten seuraa kysymys — onko tuo kala, joka nieli tuon suuren, loistavan syötin, niin paljon huonompi vai vain niin paljon tyhmempi, kuin tuo toinen, joka takertui tuohon pieneen valkoiseen koiperhoseen, jonka pyrstössä on aivan samanlainen pieni väkä?
Sanalla sanoen, emmekö ole kaikki kurjia syntisiä, niinkuin rukouskirjassa sanotaan, ja onko meidän välillämme kovinkaan suurta eroa sellaisen tuomarin silmissä, joka kykenee arvioimaan alkuperäisen eron niiden vesien välillä, joissa olemme syntyneet ja joihin meidät on määrätty uiskentelemaan? Emmekö kaikki tarvitse noita armon ojennettuja käsiä, jotka unessani näin?
Mutta kas niin! Mikä oikeus on vanhalla metsästäjäraukalla pohtia asioita, jotka ovat hänelle liian korkeita?
XV.
MOTOMBO.
Uneksittuani uneni vaivuin jälleen nukuksiin, kunnes minut vihdoin herätti voimakas valonsäde, jos sattui suoraan silmääni.
"Mistä hemmetistä se tulee?" ajattelin mielessäni, sillä nuo majat ovat ikkunattomia.
Sitten seurasin sädettä sen lähtökohtaan saakka ja huomasin, että se oli pieni, saviseinään kaiverrettu reikä noin viisi jalkaa lattian yläpuolella. Nousin tarkastamaan reikää ja panin merkille, että se oli äskettäin tehty, sillä savi sen sivuissa ei ollut vielä muuttunut väriltään. Johtui mieleeni, että reikä oli sopiva salakuuntelijalle, ja menin siis ulkopuolelle tutkimuksiani jatkamaan. Huomasin, että majan seinä sijaitsi noin neljän jalan päässä sitä ympäröivän kaisla-aitauksen itäosasta, jossa ei näkynyt mitään särkymisen merkkejä, mutta seinän ulkopinnassa oli reikä ja sen alla savipermannolla murentunutta rappausta. Kutsuin luokseni Hansin ja Kysyin, oliko hän pitänyt vahtia silloin, kun tuo kaapuun verhottu mies kävi luonamme edellisenä iltana. Hän vastasi myöntävästi ja vannoi, ettei kukaan ollut voinut päästä majan likelle, sillä hän oli useampia kertoja käynyt takanakin katsomassa.
Jonkun verran lohdutettuna, vaikka en tyydytettynä palasin sisälle herättämään toisia, joille en sanonut asiasta mitään, sillä mielestäni oli typerää hätyytellä heitä ilman pätevää syytä. Muutamia minuutteja myöhemmin pitkät, hiljaiset vaimot toivat kuuman vetemme. Tuntui omituiselta, että tällaisessa paikassa tuollaiset harvinaisennäköiset palvelijattaret toivat meille kuumaa vettä, mutta niin asia kuitenkin oli. Lisäksi voin mainita, että pongot samoinkuin zulutkin olivat hyvin puhtaita, vaikka en tiedä, käyttivätkö he kaikki kuumaa vettä. Joka tapauksessa sitä varattiin meille.
Puolta tuntia myöhemmin vaimot palasivat, tuoden aamiaisemme. Sen muodosti pääasiallisesti paistettu vohla, jota nautimme kiitollisina, syystä että se oli kokonainen ja senvuoksi ei voinut herättää epäluuloamme. Hetkistä myöhemmin majesteetillinen Komba saapui. Lausuttuaan monenlaisia kohteliaisuuksia ja tiedusteltuaan yleistä terveydentilaamme hän kysyi, olimmeko valmiit lähtemään tervehdyskäynnillemme Motombon luo, joka, kuten hän lisäsi, suurella innolla odotti meitä. Kysyin, mistä Komba sen tiesi, kun olimme päättäneet matkamme vasta myöhään edellisenä iltana ja minä olin käsittänyt, että Motombo asui päivän matkan päässä. Mutta Komba suoriutui kysymyksestä hymyillen ja heiluttamalla kättään.
Ennen pitkää läksimme siis matkaan, ottaen mukaamme kaikki tavaramme, jotka nyt lahjat annettua olivat suuresti keventyneet.
Astuttuamme viisi minuuttia leveää pääkatua tulimme Rican kaupungin pohjoisportille. Siellä meihin yhtyi kalubi itse kolmikymmenmiehisen, keihäillä varustetun komennuskunnan saattamana; panin merkille, ettei heillä ollut kaaripyssyjä eikä nuolia kuten mazituilla. Hän ilmoitti meille kuuluvalla äänellä aikovansa kunnioittaa meitä saattamalla meidät Pyhimyksen temppeliin, millä ymmärsimme hänen tarkoittavan Motomboa ja hänen asuntoaan. Kun pyysimme häntä kohteliaasti olemaan vaivautumatta ärtyneiden hermojensa takia, hän kehoitti meitä karkeasti pitämään huolta omista asioistamme. Uskon, että hänen hermostuneisuutensa olikin todellista, mikä lukijalle tunnetuissa olosuhteissa ei ollutkaan ihmeellistä. Noin tuntia myöhemmin se näyttäytyikin suurena julmuutena, joka osoitti meille, kuinka ehdoton tuon miehen valta oli kaikissa maallisissa asioissa. Me kuljimme läpi pienen pensaikon ja tulimme yksinkertaisen aidan ympäröimälle puutarha-alueelle, jonne joukko pienikokoista, siroa karjaa — suuresti jerseyläisen näköistä — oli murtautunut aitauksen läpi nauttimaan tähkäpäitä. Kävi ilmi, että puutarha kuului siihen aikaan kalubille, joka raivostui hirveästi nähdessään karjan, joka sekin kuului hänelle, sotkevan puutarhaa.
"Missä paimen on?" hän karjui.
Alkoi kiireinen etsintä — ja pian löydettiinkin miesraukka — hän oli oikeastaan vain nuori poika, nukkumasta pensaan takaa. Hänet laahattiin kalubin eteen, joka osoitti hänelle ensin karjaa, sitten särjettyä aitaa ja turmeltua puutarhaa. Poika alkoi mutista puolustuksia ja rukoilla armoa.
"Tappakaa hänet!" sanoi kalubi, jolloin paimen heittäytyi maahan, tarttui häntä nilkkoihin ja alkoi suudella hänen jalkojaan huutaen, että hän pelkäsi kuolemaa. Kalubi koetti potkaisemalla irroittaa jalkansa, mutta kun se ei onnistunut, nosti suuren keihäänsä ja lopetti yhdellä ainoalla iskulla poikaparan rukoukset ja elämän.
Saattue taputti hyväksyen käsiään, minkäjälkeen neljä heistä merkin saatuaan tarttui ruumiiseen ja lähti kiireesti takaisin kohti Rican kaupunkia, missä se seuraavana yönä luultavasti ilmestyi rautaristikolle. Veli Johanneksen pitkä, valkoinen parta kohosi suuttumuksesta pystyyn kuin vihaisen kissan selkäkarvat, ja Stephen mutisi: "Sinä peto", tai jotain sinnepäin ja kohotti nyrkkiään kuin nujertaakseen kalubin. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin, ellen olisi saanut pidätetyksi häntä.
"Oi kalubi", sanoi Veli Johannes vaivoin, "etkö tiedä, että veri vaatii verta? Kuolemasi hetkellä muista tätä kuolemaa."
"Tahdotko lumota minut, valkoinen mies?" kalubi sanoi, heittäen häneen
vihaisen katseen. "Jos —" ja taasen hän kohotti keihäänsä, mutta kun
Veli Johannes ei liikahtanutkaan, piteli sitä epävarmana ylhäällä.
Komba syöksyi heidän väliinsä huutaen:
"Seis, Dogeetah, joka uskallat sekautua tapoihimme. Eikö kalubi ole elämän ja kuoleman herra?"
Veli Johannes aikoi vastata, mutta minä huusin hänelle englanninkielellä:
"Taivaan nimessä, olkaa hiljaa, ellette halua seurata poikaa! Me olemme noiden miesten vallassa."
Silloin hän malttoi mielensä ja astui syrjään, ja pian jatkoimme matkaa kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mutta uskon, että siitä hetkestä alkaen kukaan meistä ei pitänyt väliä kalubista eikä hänen kohtalostaan. Mutta nyt taaksepäin katsoessani ajattelen, että miehellä oli kuitenkin yksi puolustus. Kuoleman pelko oli tehnyt hänet mielettömäksi, eikä hän tiennyt, mitä teki.
Kaiken päivää me vaelsimme kautta hedelmällisen ja tasaisen seudun, joka erinäisistä merkeistä päättäen oli muinoin ollut laajalti viljeltynä. Nyt peltoja oli harvassa, pitkän matkan päässä toisistaan ja pensaikko, enimmäkseen bambuviita, oli jälleen peittämäisillään maan. Noin päivällisen aikaan me pysähdyimme pienen lammikon reunalle aterioimaan ja lepäämään, sillä aurinko paistoi kuumasti, ja siellä ne neljä, jotka olivat vieneet pois kuolleen pojan ruumiin, yhtyivät meihin ja tekivät pari ilmoitusta. Vielä kerran läksimme eteenpäin kohti omituisennäköistä, mustaa äkkijyrkkää kallionseinämää, jonka takana tulivuoren muotoinen vuori kohosi mahtavan suurena. Kello kolmen aikaan olimme jo niin lähellä tuota vuorta, joka ulottui silmäkantamattomiin idästä länteen, että erotimme seinämässä, nähtävästi tien päässä, aukon, joka näytti olevan luolan suu.
Kalubi lähestyi meitä ja koetti arasti saada aikaan keskustelua. Luultavasti vuoren näkeminen, joka tuli lähemmä ja lähemmä, kiihoitti taas hänen kauhuaan, jonkavuoksi hän koetti lieventää sitä pahaa vaikutusta, jonka hän meihin, tuleviin pelastajiinsa, äsken oli tehnyt. Muun muassa hän sanoi meille, että aukko, jonka näimme, oli Motombon asunnon ovi.
Minä nyökäytin päätäni, mutta en vastannut, sillä tuon murhamieskuninkaan näkeminenkin teki minut sairaaksi. Hän poistui siis jälleen, katsahtaen meihin nöyrästi ja rukoilevasti.
Senjälkeen ei enää tapahtunut mitään ennen meidän saapumistamme tuon merkillisen kallioseinän luokse, joka luultavasti oli jotakin hyvin kovaa kivilajia, joka oli jäänyt jäljelle, kun miljoonain vuosien kuluessa sade ja järven vesi olivat kuluttaneet pois sitä päällystävän pehmeämmän kiviaineen. Tai ehkä se oli laavaa, joka oli purkautunut ulos tulivuoren sydämestä sinä aikana, jolloin tulivuori vielä toimi. En ole geoloogi enkä senvuoksi voi sanoa mitään varmaa, varsinkaan kun minulla ei ollut aikaa tutkia paikkaa. Joka tapauksessa se oli siinä, ja siinä oli edessämme suuren luolan suu, joka mikäli ymmärsin oli luonnon muodostama ja oli muinoin toiminut jonkinlaisena viemärinä, jonka kautta järven vesi virtasi, siihen aikaan, jolloin Pongo-maa oli veden peitossa.
Siihen pysähdyimme ja tuijotimme epäluuloisina tuohon tummaan aukkoon, joka epäilemättä oli sama, jota Babemba nuorena oli saanut tutkia. Sitten kalubi antoi määräyksen, ja pari sotilasta meni majoihin, jotka oli rakennettu lähelle luolan suuta ja joissa luultavasti asui vartijoita, vaikka sellaisia emme nähneet. Pian he palasivat, tuoden muutamia palavia soihtuja, jotka jaettiin meille. Kun se oli tehty, asetuimme vapisten (minä ainakin vapisin) tuon suuren luolan pimeisiin syvyyksiin, edellämme kalubi ja puolet saattojoukkoa ja jäljessämme Komba ja loput sotilaista.
Luolan lattia oli aivan sileä luultavasti veden vaikutuksesta ja samoin seinät ja katto, niin pitkälle kuin saatoimme nähdä, sillä se oli hyvin avara ja korkea. Se ei ollut suora, vaan mutkitteli sinne tänne paksussa kalliossa. Ensimmäisessä käänteessä pongo-sotilaat virittivät hiljaisen, kaamean laulun ja jatkoivat sitä koko matkan läpi luolan, joka minun askelmääräni mukaan oli noin kolmensadan kyynärän pituinen. Eteenpäin vain mentiin, ja soihduista säihkyi valotähtiä syvään pimeyteen, kunnes vihdoin käännyimme viimeisestä mutkasta, jossa luolan poikki riippui suuri kudottu ruohomatto, ja sen syrjään vedettyä näimme omituisen näyn.
Seinäin vieressä paloi molemmin puolin nuotio, joka valaisi koko paikkaa. Mutta vielä enemmän valoa virtasi sisälle luolan suusta, joka ei ollut kauempana kuin kahdenkymmenen askeleen päässä nuotiosta. Aukon takana oli vesi, joka näytti olevan noin kahdensadan kyynärän levyinen, ja veden toisella rannalla kohosi vuorenrinne, jota peittivät jättiläismäiset puut. Pieni lahti pisti vedestä luolan sisälle aina nuotioiden väliin asti. Vesi oli sillä kohdalla vain noin kuuden tai kahdeksan jalan levyinen ja matala ja muodosti hyvän ankkuripaikan suurelle ruuhelle, joka oli vedetty sen sopukkaan. Luolan seinissä mutkan ja lahden kärjen välillä oli neljä ovea, kaksi kummallakin puolen, ja arvelen niiden vieneen kallioon hakattuihin huoneisiin. Kullakin ovella seisoi pitkä, valkoisiin puettu nainen, pidellen kädessään palavaa soihtua. Tein sen johtopäätöksen, että nämä olivat palvelijattaria, jotka oli asetettu siihen oppaiksi ja toivottamaan meidät tervetulleiksi, sillä meidän ohimentyämme he katosivat huoneisiin.
Mutta ei siinä kaikki. Yli kapean lahden juuri sille kohdalle, jossa venhe oli, oli rakennettu noin kahdeksan neliöjalan suuruinen puinen silta, jonka kullakin sivulla seisoi suunnattoman suuri iästä mustunut norsunhammas, suurempi kuin mitä milloinkaan olen nähnyt. Norsunhampaiden välissä oli nahkamatoille kyyristyneenä olio, joka muodoltaan aluksi muistutti jättiläismäistä sammakkoa. Totisesti se oli hyvin pöyhistyneen sammakon näköinen. Siinä oli paksu, ryppyinen nahka, siinä ulkoneva selkäranka (sen selkä oli nimittäin meihin päin) ja siinä ohuet, retkahtaneet raajat.
Tuijotimme kauan tuohon outoon olioon pääsemättä selville sen laadusta tuossa epävarmassa valaistuksessa, niin että lopulta kävin aivan hermostuneeksi ja olin kysymäisilläni kalubilta, mikä se oli. Juuri kun huuleni aukenivat, se kuitenkin liikahti ja kääntyi meitä kohti hitaasti, hyvin hitaasti ja hapuillen. Lopultakin se oli kääntynyt ympäri, ja kun pää tuli näkyviin, kaikki pongot ja kalubi lopettivat matalan, surumielisen laulunsa ja heittäytyivät kasvoilleen, mutta ne, jotka kantoivat soihtuja, pitivät niitä yhä edelleenkin oikeassa kädessään.
Oi, mitä saimmekaan nähdä! Olento ei ollut sammakko vaan mies, joka liikkui nelin kontin. Suuri paljas pää oli vaipunut syvään hartioiden väliin joko vaivaisuudesta tai korkeasta iästä, sillä epäilemättä olento oli hyvin vanha. Katsellessani koetin arvata hänen ikäänsä, mutta en keksinyt vastausta mielessäni. Suuret kasvot olivat painuneet sisään ja kuivettuneet niinkuin nahka auringossa, alahuuli riippui lepattaen esiinpistävän, luisevan leuan yli. Kaksi keltaista torahampaan muotoista hammasta näkyi leveän suun kummastakin suupielestä; kaikki muut hampaat olivat poissa. Aika ajoin se nuolaisi valkoista vaahtoa punakärkisellä kielellään niinkuin käärme. Mutta kaikkein ihmeellisintä koko olennossa olivat sen suuret, pyöreät silmät, jotka luultavasti näyttivät niin suurilta senvuoksi, että liha oli paennut pois niiden ympäriltä, niin että ne näyttivät miltei olevan pääkallon ontoissa silmäkuopissa. Ne loistivat sananmukaisesti kuin tuli; aika ajoin ne näyttivät miltei häikäisevän niinkuin jalopeuran silmät pimeässä. Tunnustan, että näky kauhistutti, jopa hetkeksi aivan herpaisi minut: ajatus, että olento oli ihminen, tuntui kaamealta.