Vilkaisin toisiin ja näin heidänkin olevan kauhuissaan. Stephen oli hyvin kalpea. Pelkäsin, että hän tulisi sairaaksi taas, niinkuin silloin kerran juotuaan kahvia väärästä tuopista samana päivänä, jona saavuimme Mazitu-maahan. Veli Johannes siveli valkoista partaansa ja rukoili puoliääneen taivaan apua. Hans huudahti inhoittavalla hollanninkielellään:
"Oh! keek, baas, da is je lelieher oud deel!" ("Kas vain, baas, siinäpä on itse ruma vanha paholainen!")
Jerry käveli pongo-sotilasten keskellä nolon näköisenä ja mutisi näkevänsä kuoleman edessään. Mavovo yksin pysyi lujana; ehkä hän kuuluisana tietäjänä tunsi, ettei hänen sopinut osoittaa arkuutta paholaisen läsnäollessa.
Lavalla istuva sammakkomainen olio käänteli suurta päätään hitaasti kuin etana ja tarkasteli meitä leimuavilla silmillään. Ennen pitkää hän alkoi puhua epäselvällä kurkkuäänellä, käyttäen murretta, joka näytti olevan yleinen tässä osassa Afrikkaa ja sillä haaralla bantukansaa, johon zulut kuuluvat, mutta mielestäni vieraalla äänenpainolla.
"Te siis olette ne valkoiset miehet, jotka ovat tulleet takaisin", se sanoi hitaasti. "Antakaas kun lasken!" ja hän nosti toisen laihan kätensä maasta, ojensi etusormensa ja laski. "Yksi. Pitkä ja valkopartainen. Aivan oikein. Kaksi. Lyhyt, ketterä kuin apina, tukka sellainen, joka ei kaipaa kampaa; ja älykäs niinkuin apinain isä. Aivan oikein. Kolme. Pehmeäposkinen, nuori ja tyhmä, niinkuin kylläinen lapsi, joka nauraa vasten taivasta hyvillä mielin siitä, että on saanut vatsansa täyteen maitoa ja luulee taivaan hymyilevän hänelle. Niin, aivan oikein. Kaikki kolme olette juuri samat kuin pitääkin. Muistatko, Valkoparta, kun tapoimme sinut, kuinka rukoilit olentoa, joka asuu maailman yläpuolella, ja pidit kädessäsi puista ristiä, johon oli sidottu orjantappuraseppelettä kantava mies? Muistatko, kuinka keihään lävistäessä rintasi suutelit tuota orjantappuraseppelettä kantavaa miestä? Sinä pudistat päätäsi — oi, olet älykäs valehtelija, mutta minäpä näytän sinulle, että olet valehtelija, sillä minulla on se vielä tallella", ja hän sieppasi nahkamatolta torven ja puhalsi.
Heti kun torven antama omituisen valittava ääni oli hukkunut, syöksyi yhdestä seinässä olevista ovista esille nainen ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä. Olento kuiskasi hänelle jotakin, ja hän katosi jälleen, mutta ilmestyi samassa takaisin kädessään keltainen, norsunluinen ristiinnaulitun kuva.
"Kas tässä, kas tässä", olento sanoi. "Ota se, Valkoparta, ja suutele sitä vielä ehkä viimeisen kerran", ja hän heitti ristiinnaulitunkuvan Veli Johannesta kohti, joka sieppasi sen käteensä ja tuijotti siihen hämmästyneenä. "Ja sinä, lihava pienokainen, muistatko, kuinka saimme käsiimme sinut? Sinä taistelit hyvin, oikein hyvin, mutta lopulta saimme sinut tapetuksi, ja sinä olit hyvä, hyvin hyvä; me saimme sinusta paljon voimaa.
"Ja muistatko sinä, Apinain isä, kuinka älysi avulla pääsit käsistämme? En tiedä, minne menit ja millä tavoin kuolit. Sinua en unohda, sillä sinulta sain tämän", ja hän osoitti suurta, valkoista arpea olkapäässään. "Olisit tappanut minut, mutta tuo aine rautaputkessasi paloi hitaasti, kun koetit sytyttää, joten minulla oli aikaa hypätä syrjään ja rautapallo ei sattunut sydämeeni, niinkuin olit aikonut. Mutta täällä se on vielä; olen kantanut sitä ruumiissani tähän päivään asti, ja nyt, kun olen käynyt laihaksi, saatan tuntea sen sormellani."
Kuuntelin ihmeissäni tuota puhetta, joka, jos se yleensä merkitsi. mitään, tahtoi sanoa, että olimme kaikki kohdanneet toisemme ennen — Afrikassa ja siihen aikaan, jolloin käytettiin piilukkopyssyjä, jotka sytytetään sytytysputkella, siis noin vuonna 1700 tai aikaisemmin. Järkevä ajattelu osoitti tuollaisen tulkinnan kuitenkin mahdottomaksi. Ilmeisesti tämän vanhan papin esi-isä, tai — jos otaksuttiin hänen iäkseen satakaksikymmentä vuotta, mikä varmasti ei ollut hiukkastakaan liian paljon — hänen isänsä nuorena miehenä oli kohdannut muutamia niistä ensimmäisistä eurooppalaisista, jotka olivat tunkeutuneet Sisä-Afrikkaan. Luultavasti ne olivat olleet portugalilaisia, joista yksi oli pappi ja kaksi muuta nähtävästi vanhempi mies poikansa tai nuoremman veljen tai muun toverin seuraamana. Näitten kuoleman tapa ja kohtalo oli luonnollisesti, säilynyt perimätietona heimon päällikön tai päätietäjän jälkeläisille.
"Missä olemme kohdanneet toisemme ja milloin, oi Motombo?" minä kysyin.
"Ei tässä maassa, ei tässä maassa, Apinain isä", hän vastasi matalalla, jyrisevällä äänellään, "vaan kaukana, kaukana lännessä, missä aurinko mereen laskee; eikä tänä aikana, vaan kauan, kauan sitten, Kaksikymmentä kalubia on hallinnut pongo-kansaa senjälkeen; toiset ovat hallinneet monta vuotta, toiset ovat hallinneet muutamia vuosia — se riippuu veljeni tahdosta, joka on jumala ja asuu tuolla", ja hän nauraa kaakatti kaameata naurua ja osoitti peukalollaan olkansa yli vuorenrinteellä kasvavaan metsään. "Niin, kaksikymmentä kalubia, muutamat ovat hallinneet kolmekymmentä vuotta eikä kukaan neljää vuotta vähempää."
"Hyvä, sinä siis olet suuri vanha valehtelija", minä ajattelin mielessäni, sillä jos otaksutaan kalubien keskimääräiseksi hallitusajaksi kymmenen vuotta, meidän olisi siis pitänyt kohdata toisemme ainakin kaksi vuosisataa sitten.
"Te olitte silloin toisella tavoin puetut", hän jatkoi, "ja kahdella
oli päässään rautahattu, mutta Valkoparran pää oli ajettu paljaaksi.
Annoin tehdä teistä kuvan, jonka mestariseppämme hakkasi kuparilevyyn.
Minulla on se tallella."
Taaskin hän puhalsi torveensa; taaskin paikalle riensi nainen, jonka korvaan hän kuiskasi; taaskin nainen kävi huoneessa ja palasi, tuoden esineen, jonka Motombo heitti jalkoihimme.
Me katsahdimme siihen. Se oli nähtävästi iästä mustunut kupari- tai pronssilevy, joka muinoin oli ollut naulattuna kiinni johonkin, sillä reiät olivat jäljellä. Se esitti kookasta, pitkäpartaista ja paljaspäistä miestä, joka piteli kädessään ristiä, ja kahta lyhyempää miestä, joilla oli pyöreät metallipäähinet ja yllä hullunkuriset puvut sekä jaloissa tasakärkiset saappaat. Miehet kantoivat suuria, raskaita piilukkopyssyjä ja toisella oli kädessään savuava sytytysputki. Siinä kaikki, mitä piirroksesta erotimme.
"Minkävuoksi jätit tuon kaukaisen maan ja tulit tähän maahan, oi
Motombo?" kysyin taas.
"Senvuoksi, että pelkäsimme toisten valkoisten miesten seuraavan askeleitanne ja kostavan puolestanne. Silloin kalubi sen määräsi, vaikka minä panin vastaan tietäen, ettei kukaan voi pelastua siitä mikä on tapahtuva, silloin kun se on tapahtuva. Vaelsimme siis eteenpäin ja eteenpäin, kunnes löysimme tämän paikan, ja täällä olemme asuneet suvusta sukuun. Jumalat tulivat mukanamme; veljeni, joka asuu tuolla metsässä, tuli myöskin ja oli täällä jo ennen meitä, vaikka matkalla emme häntä nähneet. Pyhä kukka tuli myöskin, ja Kukan valkoinen äiti — joku teistä, en tiedä kuka, oli ollut hänen miehensä."
"Sinun veljesikö — Jumala?" minä kysyin. "Jos Jumala on apina, niinkuin olemme kuulleet, kuinka hän voi olla ihmisen veli?"
"Ah, te valkoihoiset ette ymmärrä, mutta me mustat ymmärrämme. Alussa apina tappoi veljeni, joka oli kalubi, ja hänen henkensä meni apinaan ja teki hänestä jumalan, ja samoin hän tappaa kaikki muutkin kalubit ja heidänkin henkensä menevät häneen. Eikö ole niin, oi kalubi, joka tänään olet ja jolta yksi sormi on poissa?" ja hän nauroi pilkallisesti.
Kalubi makasi maassa vatsallaan, ähkyi ja vapisi, mutta ei vastannut.
"Näin siis kaikki on käynyt toteen, mitä ennustin", jatkoi tuo sammakkomainen olento. "Te tulitte takaisin, niinkuin tiesin teidän tulevan, ja nyt saamme nähdä, puhuiko tuo Valkoparta totta sanoessaan, että hänen jumalansa oli kostava meidän jumalallemme. Saatte mennä kostamaan hänelle, jos siihen kykenette; sitten saamme nähdä. Mutta tällä kertaa teillä ei olekaan mukananne rautaputkianne, joita yksin pelkäämme. Sillä eikö jumala ole minun suuni kautta julistanut meille, että kun valkoiset miehet palaavat rautaputkineen, silloin jumala kuolee, ja minä, Motombo, jumalan suu, kuolen myös, ja Pyhä kukka revitään maasta, ja Kukan äiti menee pois, ja pongo-kansa hajoitetaan ja joutuu kulkureiksi ja orjiksi? Ja eikö hän julistanut, että kun valkoiset miehet palaavat ilman rautaputkiaan, silloin tapahtuu jotakin salattua, — ah, älkää kysykö mitä, aikanansa sen kyllä saatte tietää, ja pongo-kansa, joka on ollut kuihtumaisillaan, tulee jälleen hedelmälliseksi ja suureksi kansaksi? Ja senvuoksi me tervehdimme teitä, valkoiset miehet, jotka palaatte aaveiden maasta senvuoksi, että teidän kauttanne me, pongo-kansa, tulemme hedelmälliseksi ja suureksi kansaksi."
Yht'äkkiä hänen römisevä puheensa taukosi, pää vaipui takaisin hartioiden väliin, ja hän istui kauan aikaa hiljaa, raivoisasti säihkyvät silmät vain tähdättyinä meihin, kuin olisi hän tahtonut lukea sisimmät ajatuksemme. Jos se hänelle onnistui, niin minun ajatukseni varmaankin miellyttivät häntä. Totta puhuakseni olin täynnä pelkoa, raivoa ja inhoa. Vaikka en tietysti uskonut sanaakaan kaikesta tuosta lorusta, jota hän oli lasketellut ja joka on niin tavallista noiden mustasydämisten afrikkalaisten velhojen keskuudessa, tunsin vihaavani tuota olentoa, joka mielestäni oli vain puoleksi ihminen. Hänen ulkomuotonsa ja puheensa teki minut aivan sairaaksi.. Ja samalla pelkäsin häntä aivan kauheasti. Minusta tuntui kuin olisin unesta herättyäni huomannut olevani kahden kesken jonkin inhoittavan haamun kanssa. Sitäpaitsi olin vakuutettu, että hänellä oli kauhean pahat aikomukset meitä vastaan. Yht'äkkiä hän alkoi uudelleen puhua.
"Kuka tuo pieni keltainen mies on", hän sanoi, "tuo vanhus, jonka pää on kuin kallo", ja hän osoitti Hansia, joka oli pysytellyt mahdollisimman syrjässä Mavovon takana, "tuo ryppynaamainen tylppänenä, joka voisi olla jumala-veljeni poika, jos hänellä yleensä olisi lapsia? Ja mitä noin pieni mies tekee noin suurella sauvalla?" Taaskin hän osoitti Hansin suurta bambusauvaa. "Uskon, että hän on yhtä täynnä viekkautta kuin vasta täytetty vesiastia vettä. Tuota suurta mustaa", hän katsahti Mavovoon, "en pelkää, sillä hänen taikataitonsa on pienempi kuin minun" (hän näytti tuntevan Mavovossa virkaveljen), "mutta tuota pientä keltaista, jolla on tuo iso sauva ja tukku selässä, häntä minä pelkään. Arvelen, että hänet pitäisi tappaa."
Hän pysähtyi, ja me vapisimme, sillä jos hänen todellakin olisi pistänyt päähänsä surmata hottentottiraukka, kuinka olisimme voineet sitä estää? Mutta suuren vaaran nähdessään Hans kutsui taitonsa avukseen.
"Oi, Motombo", hän vikisi, "sinun ei pidä tappaa minua, sillä olen lähettilään palvelija. Tiedät hyvin, että kaikkien maiden jumalat vihaavat ja kostavat niille, jotka satuttavat kätensä lähettiläihin tai heidän palvelijoihinsa, joita vain he, jumalat yksin, saavat vahingoittaa. Jos tapat minut, tulen henkenä vainoomaan sinua. Tulen istumaan olkapäällesi yöllä ja loruilen korvaasi, niin ettet saa nukkua, kunnes vihdoin kuolet. Sillä vaikka oletkin vanha, sinun on kuoltava lopulta, Motombo."
"Se on totta", Motombo virkkoi. "Enkö sanonut äsken, että hän on täynnä viisautta? Kaikki jumalat kostavat niille, jotka tappavat lähettiläitä tai heidän palvelijoitaan. Se" — hän nauroi taaskin kaameata nauruaan — "on jumalain erikoisoikeus. Pongo-jumalat vahvistakoot sen."
Päästin helpotuksenhuokauksen, ja hän jatkoi aivan toisenlaisella, kumealla ja, jos niin saan sanoa, virallisella äänellä:
"Sano, oi kalubi, missä asiassa olet tuonut nämä valkoiset miehet puhuttelemaan minua, Jumalan suuta? Olenko uneksinut, että asia koski sopimusta Mazitu-kuninkaan kanssa? Nouse ja puhu."
Kalubi nousi ja esitti nöyrän näköisenä lyhyesti mutta selvästi syyn tuloomme Pongo-maahan Bausin lähettiläinä ja sopimuksen pääehdot, jotka oli alistettu Motombon ja Bausin hyväksyttäviksi. Panimme merkille, että kysymys ei herättänyt Motombossa minkäänlaista mielenkiintoa. Puheen kestäessä hän näytti vaipuvan uneen, luultavasti hän oli uupunut keksimistään suunnattomista valheista tai jostain muusta syystä. Kun se oli päättynyt, hän avasi silmänsä, osoitti Kombaa ja sanoi:
"Nouse, tuleva kalubi."
Komba nousi ja kertoi kylmällä, täsmällisellä äänellään osansa asiassa, käyntinsä Bausin luona ja kaiken, mitä hänen lähettilästoimensa yhteydessä oli tapahtunut. Jälleen Motombo näytti vaipuvan uneen ja raotti silmiään vain kerran Komban kertoessa aseittemme etsinnästä, jolloin hän nyökäytti hyväksyvästi suurta päätään ja nuolaisi huuliaan ohuella, punaisella kielellään. Komban lopetettua hän sanoi:
"Jumala sanoo minulle, että suunnitelma on hyvä ja viisas, sillä ilman uutta verta pongo-kansa kuolee, mutta kuinka asia on päättyvä, sen tietää jumala yksin, jos muuten hänkään kykenee katsomaan tulevaisuuteen."
Hän pysähtyi ja kysyi sitten terävästi:
"Onko sinulla muuta sanottavaa, oi tuleva kalubi? Aivan yhtäkkiä jumala vaatii minua kysymään, onko sinulla mitään muuta sanottavaa."
"On jotakin, oi Motombo. Monta kuukautta sitten jumala puraisi sormen korkealta herraltamme kalubilta. Kuultuaan erään valkoihoisen miehen, joka on taitava lääkitsijä ja osaa leikata jäsenet irti veitsellä, oleskelevan Mazitu-maassa ja leiriytyneen suuren järven toiselle rannalle, kalubi otti ruuhen ja souti sinne, missä tuon valkoisen miehen teltta oli, tuon saman parrakkaan miehen, joka seisoo edessäsi ja jonka nimi on Dogeetah. Minä seurasin häntä toisella ruuhella, sillä halusin nähdä, mitä hän aikoi tehdä, ja tahdoin samalla nähdä valkoisen miehen. Kätkin ruuheni ja mukanani olleet miehet kaislikkoon, kauas kalubin ruuhesta. Itse kahlasin matalan veden läpi ja kätkeydyin tiheään kaislikkoon aivan lähelle valkoisen miehen kangasmajaa. Näin, kuinka valkoinen mies leikkasi poikki kalubin sormen ja kuulin kalubin kutsuvan valkoista miestä tulemaan maahamme ja tuomaan mukanaan rautaputkensa, joka savuaa, ja surmaamaan jumalan, jota hän pelkäsi."
Koko kuulijakunta huohotti hämmästyksestä ja kalubi lankesi uudelleen kasvoilleen ja makasi aivan hiljaa. Motombo yksin ei osoittanut vähääkään ihmetystä, luultavasti hän tunsi tarinan jo ennestään.
"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.
"Ei vielä, oi Jumalan suu. Viime yönä sen neuvottelun loputtua, josta olet kuullut, kalubi verhosi itsensä valkoiseen vaatteeseen, niinkuin kuollut verhotaan, ja meni valkoisten miesten majaan. Arvasin hänen niin tekevän ja olin valmistautunut siihen. Terävällä keihäällä olin kaivertanut reiän majan seinään aitauksen ulkopuolelta käsin. Sitten pujotin kaislan aitauksen ja sen sekä seinän välissä olevan käytävän yli reikään, painoin korvani kaislan päähän ja kuuntelin."
"Kuinka kekseliästä, kuinka kekseliästä!" mutisi Hans täynnä ehdotonta ihailua. "Ajatella, että minä olin katsovinani ja katsoin liian alas, kaislan alitse. Voi, Hans, vaikka oletkin vanha, sinulla on vielä paljon opittavaa."
"Muun muassa kuulin tämän", Komba jatkoi niin selvin ja kylmin lausein, että ääni muistutti putoilevia rakeita, "mikä mielestäni onkin kylliksi, vaikka voin kertoa kaikkikin, jos haluat, oi Suu. Kuulin", hän puhui keskellä hiljaisuutta, joka oli sananmukaisesti kaamea, "herramme kalubin, jonka nimi on Jumalan lapsi, sopivan valkoisten miesten kanssa, että nämä tappaisivat jumalan — kuinka, sitä en tiedä, sillä siitä ei ollut puhetta — ja saisivat siitä palkaksi Pyhän kukan äidin ja hänen tyttärensä, Kukan tulevan äidin, ja saisivat kaivaa Pyhän kukan itsensä juurineen maasta ja kuljettaa sen pois järven toiselle puolen yhdessä äidin ja tulevan äidin kanssa. Siinä kaikki, oi Motombo."
Syvä hiljaisuus vallitsi yhä, ja Motombo katsoi makaavaan kalubiin. Hän katsoi kauan aikaa. Sitten hiljaisuus katkesi, sillä onneton kalubi kimmahti pystyyn, tarttui keihääseensä ja yritti surmata itsensä. Ennenkuin terä ennätti koskea häneen, keihäs kumminkin temmattiin hänen kädestään, niin että hän jäi seisoalleen mutta aseettomaksi.
Taaskin seurasi hiljaisuus, jonka lopulta katkaisi Motombo nousemalla istuimeltaan jättiläismäisenä, pullistuneena, ja karjuen raivosta. Hän karjui todella niinkuin haavoitettu puhveli. En olisi ikinä osannut uskoa, että niin paljon ääntä lähtisi yhden ainoan vanhan miehen keuhkoista. Kokonaisen minuutin ajan hänen kauhea ulvontansa kaikui suuressa luolassa, ja kaikki pongo-sotilaat nousivat kyyristyneistä asennoistaan ja osoittivat, muutamat yhä pidellen palavia soihtuja käsissään, kurjaa kalubia, johon heidän raivonsa näytti kohdistuvan enemmän kuin meihin, ja sähisivät kuin käärmeet.
Näky oli todellakin helvetillinen, ja Motombo kuin saatana itse. Hänen pöhöttynyt, ruma ruumiinsa, jota kannattivat ohuet, sammakkomaiset raajat, suuret, palavat nuotiot kummallakin puolen, illan kalmankalpea heijastus taustalla olevan tyynen veden pinnalla ja rinteellä kohoavain puiden latvoissa, valkopukuiset, kookkaat pongo-sotilaat, joka ikinen kumartuneena onnetonta syytettyä kohti ja sähisten kuin vihaiset käärmeet, kaikki tuo herätti mieleen helvetin äärimmäisen pimeyden, jonka vaikuttamaa kauhua voi joskus tuntea painajaisessa.
Sitä kesti jonkun aikaa, en tiedä kuinka kauan, kunnes Motombo taaskin otti maasta sarvensa, jollaisista saduissa kerrotaan, ja puhalsi. Samassa naiset syöksyivät esille kukin ovestaan, mutta huomatessaan, ettei kutsu koskenut heitä, pysähdyttivät vauhtinsa ja jäivät seisomaan samanlaiseen asentoon kuin juoksijat ottaessaan vauhtia. Kun torven ääni vihdoinkin oli hiljennyt, niin meteliä seurasi taaskin äkkiä äärimmäinen hiljaisuus, niin ettei kuulunut muuta kuin tulen rätinä, jonka liekit näyttivät olevan ainoat olennot koko paikassa, jotka eivät aavistaneet uhkaavaa murhenäytelmää.
"Nyt ylös, ukkoseni!" kuiskasi Stephen korvaani vapisevalla äänellä.
"Niin", minä vastasin, "ylös taivaaseen asti, jonne luultavasti pääsemme. Nyt selkä selkään kiinni, ja iskekäämme niin hyvin kuin voimme. Onhan meillä keihäät."
Meidän järjestyessämme Motombo alkoi puhua.
"Olet siis suunnitellut jumalan surmaa, sinä kalubi, joka olit", hän karjui, "yhdessä näiden valkoisten miesten kanssa, joille lupasit palkaksi Pyhän kukan ja hänet, joka sitä vartioi. Hyvä! Saatte mennä te kaikki, puhumaan jumalan kanssa. Ja minä, joka odotan täällä, saan nähdä, kuka kuolee — tekö vai jumala. Viekää pois heidät!"
XVI.
JUMALAT.
Ulvoen pongo-sotilaat kävivät kimppuumme. Olin näkevinäni Mavovon kumartuvan ottamaan keihästään luultavasti surmatakseen jonkun, sillä eräs mies kaatui taapäin ja jäi liikkumatta pitkälleen. Mutta meille muille he olivat liian nopeita. Puolessa minuutissa olimme kaikki vankeina, keihäät temmattiin käsistämme ja meidät heitettiin suinpäin ruuheen kaikki kuusi tai kalubi mukaan luettuna oikeastaan seitsemän. Muutamia sotilaita hyppäsi myöskin venheeseen, Komba perämieheksi, ja samassa venhe työnnettiin sillan eli lavan alta, jolla Motombo istui, vesille ja eteenpäin pitkin kapeata uomaa kanavan eli lahden suvantoon, joka erottaa luolan lävistämän kallioseinän vuoren alaosasta.
Juuri kun olimme solumassa ulos luolan suusta, sammakkomainen Motombo, joka oli kääntynyt ympäri istuimellaan, huusi Komballe määräyksen.
"Oi kalubi", hän sanoi, "saata entinen kalubi, kolme valkoista miestä ja heidän kolme palvelijaansa sen metsän reunaan, jonka nimi on Jumalan koti, ja jätä heidät sinne. Senjälkeen lähde pois ja palaa, sillä minä odotan täällä yksin. Kun kaikki on tehty, kutsun teidät kokoon."
Komba nyökäytti kaunista päätään ja antoi merkin, jonka saatuaan kaksi miestä — enempää ei tarvittu — tarttui airoihin, soutaen meidät hitain, hiljaisin vedoin järven yli. Ensimmäinen, mikä tässä järvessä pisti silmääni, oli sen veden tumma väri, joka muistutti painomustetta ja johtui luultavasti veden syvyydestä ja varjostavasta kalliosta toisella ja korkeista puista toisella puolen. Panin myöskin merkille — sillä odottamaton asiain käänne piti huomioni hereillä — että sen rantaäyräät olivat molemmin puolin täynnä krokodiileja, jotka makasivat liikkumattomina kuin tukit. Edelleen näin vähän alempana, siellä missä vesi näytti kapenevan, kyhmyisiä oksia törröttävän veden pinnan yläpuolelle, ikäänkuin pohjaan olisi kaatunut tai heitetty suuria puita. Muistin hämärästi, kuinka vanha Babemba oli kertonut nuorena poikasena paenneensa ruuhella samasta poukamasta ja arvelin mielessäni, että nyt se ei olisi hänelle mahdollista tuon risutukon takia; tai mahdollisesti hän olikin soutanut sen yli tulvaveden aikaan. Pari minuuttia soudettuamme tulimme toiselle rannalle, joka, niinkuin muistaakseni jo sanoin, oli vain noin kahdensadan kyynärän päässä luolan suusta. Venheen keula karahti rantaäyrääseen, säikähdyttäen suunnattoman suuren krokodiilin, joka hävisi äkkiä syvyyksiin.
"Nouskaa maihin, valkoiset herrat, nouskaa maihin", sanoi Komba äärimmäisimmän kohteliaasti, "ja menkää tervehtimään jumalaa, joka epäilemättä odottaa teitä. Ja nyt, koska emme enää tule kohtaamaan toisiamme — hyvästi. Te olette viisaita ja minä tyhmä, mutta kuulkaa kuitenkin neuvoani. Jos milloin sattuisitte palaamaan takaisin maanpäälle, niin ottakaa varteen neuvoni. Pitäkää kiinni omasta jumalastanne, jos teillä jumalaa on, älkääkä puuttuko toisten kansain jumaliin. Hyvästi vielä kerran."
Neuvo oli erinomainen, mutta sillä hetkellä tunsin Kombaa kohtaan vihaa, joka oli todella yli-inhimillinen. Motombokin näytti minusta häneen verrattuna valkeuden enkeliltä. Jos toivotus olisi voinut surmata, jäähyväisemme olisivat todella olleet täydelliset.
Pongo-sotilasten keihäät uudistivat kehoituksen, ja me nousimme rannalle. Ensimmäisenä astui Veli Johannes, ja hänen kauniilla kasvoillaan loisti hymy, joka näissä olosuhteissa oli mielestäni tylsämielinen, vaikka epäilemättä hän itse tiesi parhaiten, milloin hänen piti hymyillä. Viimeisenä astui venheestä kurja kalubi. Hänen pelkonsa tuota vaarallista rantaa kohtaan oli todella niin suuri, että luulen hänen saaneen viimeisen kehoituksen mahtavan seuraajansa Komban saappaasta. Mutta rannalle astuttuaan hänessä vielä välähti älyn kipinä, sillä hän käännähti ja sanoi Komballe:
"Muista, oi kalubi, että minun tämänpäiväinen kohtaloni on oleva sinunkin kohtalosi jonakin tulevana päivänä. Jumala kyllästyy pappeihinsa. Tänä vuonna, seuraavana vuonna tai sitä seuraavana, aina hän kyllästyy pappeihinsa."
"Siinä tapauksessa, oi entinen kalubi", Komba vastasi pilkallisella äänellä työntäessään venhettä jälleen vesille, "rukoile jumalaa puolestani, että se tapahtuisi seuraavana vuonna; rukoile sitä silloin, kun luusi ruskavat hänen syleilyssään."
Katsellessamme hänen taitavia liikkeitään mieleeni muistui isäni vanhasta latinankirjasta kuva, joka esitti erästä Karon-nimistä miestä soutamassa vainajien sieluja erään virran yli, jonka nimi oli Styx. Takana hehkuivat maailman valot, täällä oli synkkä, tuntematon ranta. Ja me, me olimme vainajien sieluja, odottamassa viimeistä tuhoamme jonkin oudon hirviön käsissä ja hampaissa, jollaisten egyptiläiset kuvittelevat raivoavan helvetin syvyyksissä. Ah, yhdenmukaisuus oli kiusallisen tarkka. Mutta mitä arvelette tuon lannistumattoman nuorukaisen Stephen'in sanoneen?
"Tässä siis olemme lopultakin, Allan-poikaseni", hän sanoi, "eikä meille vielä ole tapahtunut mitään vahinkoa. Minusta tämä on suorastaan salliman johdatusta. Oi, eikö olekin hauskaa! Hei vain, eläköön!"
Hän hyppi tuossa likaisessa savessa, heitti ilmaan hattunsa ja hurrasi!
Minä koetin heittää häneen murhaavan silmäyksen ja mutisin yhden ainoan sanan:
"Hullu."
Salliman johdatusta! Hauskaa! No niin, onhan kyllä onnellista, että muutamain ihmisten hulluus esiintyy iloisuutena. Sitten kysyin kalubilta, missä jumala oli.
"Kaikkialla", hän vastasi, heilauttaen vapisevaa kättänsä läheiseen metsään päin. "Ehkä tuon puun takana tai ehkä tuon toisen, tai ehkä hyvin kaukana. Ennen aamua sen kyllä tiedämme."
"Mitä aiot nyt tehdä?" kysyin raivoissani.
"Kuolla", hän vastasi.
"Kas niin, sinä hullu", minä huudahdin ja ravistelin häntä, "saat kuolla, jos haluat, mutta sitä me emme aio. Vie meidät jonnekin, jossa olemme turvassa tuolta jumalalta."
"Jumalalta ei voi olla milloinkaan turvassa, herra, ei ainakaan hänen omassa kodissaan", ja hän pudisti typerää päätään ja jatkoi: "Kuinka voimme etsiä turvaa, kun ei ole mitään paikkaa, minne mennä, ja puutkin ovat niin korkeita, ettei niihin voi kiivetä?"
Katsahdin puihin ja näin, että se oli totta. Ne olivat jättiläismäisen suuria ja viiden-, kuudenkymmenen jalan korkeuteen oksattomia. Sitäpaitsi oli luultavaa, että jumala osasi kiivetä paremmin kuin me. Kalubi alkoi epätietoisena suunnata kulkunsa sisämaahan, ja minä kysyin, minne hän aikoi mennä.
"Hautauspaikalle", hän vastasi. "Siellä ovat keihäät ja luut."
Minä höristin korviani — sillä kun miehillä ei ole muuta asetta kuin muutamia kääntöpääveitsiä,. heidän ei sovi halveksia keihäitä — ja käskin hänen opastaa meidät sinne. Seuraavassa hetkessä olimmekin jo nousemassa vuoren rinnettä läpi kammottavan metsän, jossa valo tänä lähestyvän yön hetkenä oli yhtä himmeä kuin englantilainen sumu.
Kolme- tai neljäsataa askelta kuljettuamme saavuimme jonkinlaiselle aukeamalle, jonne menneinä vuosina luultavasti oli kaatunut joku noita hirviömäisiä puita, joitten ei enää ollut sallittu kasvaa. Maassa oli joukko turmeltumattomasta rautapuusta tehtyjä arkkuja, ja joka arkulla seisoi tai oikeammin oli kumollaan lahomistilassa oleva murskattu pääkallo.
"Entisiä kalubeja!" oppaamme mutisi selitykseksi. "Katsokaa, Komba on jo varannut minulle arkun", ja hän osoitti uutta arkkua, jonka kansi oli auki.
"Kuinka ajattelevaisesti tehty!" minä sanoin. "Mutta näytä meille keihäät, ennenkuin tulee aivan pimeä." Hän astui lähemmä uudempia arkkuja ja ilmoitti, että meidän piti itsemme avata kansi, koska hän ei sitä uskaltanut tehdä.
Työnsin kannen syrjään. Sisällä olivat luut, kukin erikseen käärittynä, lukuunottamatta tietysti kalloa. Luiden joukossa oli muutamia saviastioita, jotka nähtävästi sisälsivät kultahiekkaa, ja niitten vieressä pitkinpuolin kaksi hyvää keihästä, jotka olivat kuparia ja senvuoksi eivät paljoa ruostuneet. Jatkoimme arkulta arkulle ja otimme aseita, jotka oli pantu sinne vainajain käytettäviksi heidän matkallaan Varjojen maassa, niin paljon, että meillä oli kylliksi. Useimpien varret olivat jo jonkunverran ruostuneet kosteudesta, mutta niihin kuului onneksi kahden ja puolen tai kolmen jalan pituiset kuparihuotrat, joihin varren puuosa sopi, niin että ne olivat vielä käyttökelpoiset.
"Vähäpätöisiä nämä ovat aseiksi paholaista vastaan", minä sanoin.
"Niin, baas", virkkoi Hans iloisella äänellä, "kovin vähäpätöisiä. Onni on, että minulla on parempi."
Minä tuijotin häneen; me kaikki tuijotimme.
"Mitä tarkoitat, Pilkkukäärme?" kysyi Mavovo.
"Mitä tarkoitat, sinä tulimmaisen tyhmeliini? Onko nyt leikinlaskun aika? Eikö yksi pilkkakirves riitä meille?" minä kysyin ja katsahdin Stephen'iin.
"Mitäkö tarkoitan, baas? Ettekö tiedä, että minulla on mukanani se pieni rihlapyssy, jonka mini on Intombi, sama jolla ammuitte korppikotkat Dingaan'in kylässä? En ole tullut maininneeksi sitä, kun luulin teidän sen tietävän; enkä toiseksi siitä syystä, että oli parempi teidän tietää se myöhemmin kuin aikaisemmin, sillä jos olisitte sen tiennyt, niin nuo pongo-roistot olisivat myöskin saaneet sen tietää. Ja jos he olisivat sen tienneet —"
"Hullu", keskeytti Veli Johannes, naputtaen otsaansa, "aivan hullu, miesparka! No niin, tällaisissa vaikeissa olosuhteissa se ei olekaan ihmeellistä."
Tarkastin jälleen Hansia, sillä olin yhtä mieltä John'in kanssa. Mutta hullulta hän ei näyttänyt, ainoastaan tavallistakin paljoa ovelammalta.
"Hans", virkoin, "sano meille, missä tuo rihlapyssy on, taikka isken sinut maahan, ja Mavovo kurittaa sinua."
"Missäkö, baas! No, ettekö näe sitä, vaikka se on silmäinne edessä?"
"Olette oikeassa, John", minä sanoin, "järki on mennyt", mutta Stephen kävi Hansiin käsiksi ja alkoi ravistella häntä.
"Päästäkää, baas", hän sanoi, "tai voitte särkeä pyssyn."
Stephen totteli aivan ällistyneenä. Sitten — sitten Hans pisti jotakin suuren bambusauvansa päähän, käänsi sen varovaisesti ylösalaisin, ja samassa siitä luisui alas rihlapyssyn piippu, joka oli sievästi kääritty rasvattuun vaatteeseen ja suljettu suustaan köydenpätkällä.
Olisin saattanut suudella häntä! Niin, sellainen oli iloni, että olisin saattanut suudella tuota rumaa, haisevaa, vanhaa hottentottia.
"Entä perä?" minä huohotin. "Ei piipulla ole mitään virkaa ilman perää,
Hans."
"Oi, baas", hän vastasi irvistäen, "luuletteko, että olen metsästänyt teidän kansanne niin monta vuotta tietämättä, että rihlapyssyyn kuuluu perä, jossa se on kiinni?"
Sitten hän laski maahan selässään olevan mytyn, avasi nuorat ja otti esille suuren keltaisen tupakanlehtitukun, joka oli herättänyt sekä minussa että Kombassa mielenkiintoa silloin tarkastuksessa järven rannalla. Hän purki tukun ja veti esille kauniisti puhdistetun pyssynperän, jossa oli nalli valmiina sytyttimessä ja hana alhaalla, välissä vain vähän vanua estämässä nallia syttymästä äkillisen tärähdyksen sattuessa.
"Hans", huudahtin, "Hans, olet sankari ja ansaitsisit saada painosi kultaa!"
"Niin, baas, vaikka sitä ette ole ennen sanonut. Oi, sen olin päättänyt, etten enää rupeisi nukkumaan Vanhan miehen (kuoleman) edessä. Kenenkähän teistä pitäisi nyt saada vuode, jonka Bausi lähetti minulle?" hän kysyi pannessaan pyssyä kokoon. "Sinun, ajattelen, sinun, suuri pöllö Mavovo. Sinä et tuonut pyssyä. Jos olisit nimesi arvoinen taikuri, niin olisit lähettänyt pyssyt tänne valmiiksi odottamaan meitä. Nyt nauratko minulle vielä, sinä paksupää zulu?"
"En naura", Mavovo vastasi vilpittömästi. "Annan sinulle sibongan.
Niin, tahdon keksiä sinulle kunnianimiä, oi älykäs Pilkkukäärme."
"Ja kuitenkaan", Hans jatkoi, "en ole kokonainen sankari; en ansaitse kuin puolen painoni kultaa. Sillä, baas, minulla on kyllä runsaasti ruutia ja haulia taskussani, mutta nallit ovat pudonneet liivissäni olevasta reiästä. Muistattehan, baas, kun sanoin kadottaneeni taikakaluja. Vain kolme on jäljellä; ei, neljä, sillä yksi on jo sytyttimessä. Kas niin, baas, tässä on Intombi kunnossa ja ladattuna. Kun nyt valkoinen paholainen tulee, voitte ampua sitä silmään, minkä osaatte vaikka sadan kyynärän päästä, ja lähettää sen helvettiin toisten paholaisten luo. Oi, kyllä pyhä isänne, Saarnaaja, tulisi iloiseksi tavatessaan sen siellä."
Sitten hän itsetyytyväisesti hymyillen kohotti vähän pyssyä ja ojensi sen käteeni valmiiseen ampuma-asentoon.
"Kiitän Jumalaa", Veli Johannes sanoi juhlallisesti, "joka on neuvonut tuolle hottentottiraukalle keinon pelastukseksemme."
"Ei, baas John, ei Jumala minua ole neuvonut, olen sen itse keksinyt. Mutta katsokaa, ilma pimenee. Eikö olisi parempi sytyttää nuotio?" ja hän unhotti pyssyn ja alkoi etsiä puita.
"Hans", huusi Stephen hänen jälkeensä, "jos vain tästä selviämme, annan sinulle 500 puntaa, taikka isäni antaa, mikä on sama asia."
"Kiitos, baas, kiitos, vaikka nyt juuri ottaisin mieluummin tipan viinaa ja — en löydä yhtään puuta."
Hän oli oikeassa. Hauta-aukeaman ulkopuolella oli tosin muutamia jättiläismäisiä pudonneita oksia, mutta ne olivat meille liian raskaita liikutella tai paloitella. Sitäpaitsi ne olivat niinkuin kaikki muutkin tässä metsässä niin lionneita kosteudesta, että olisi ollut mahdotonta saada niitä syttymään.
Pimeys yhä synkkeni. Se ei ollut vielä aivan musta, sillä kuu oli juuri nousemassa, mutta taivas oli sateinen ja himmensi kuun valon; sen lisäksi jättiläismäiset puut ylt'ympärillä näyttivät imevän itseensä kaiken valon. Me ryömimme vieri vieressä maata pitkin niin lähelle aukeaman keskustaa kuin mahdollista, avasimme kääryistään muutamia huopapeittoja suojaksi kosteutta ja kylmää vastaan ja nautimme vähän kuivattua lihaa ja paahdettuja jyviä, joita Jerry-pojalla kaikeksi onneksi oli mukanaan säkillinen, joka oli jäänyt hänen selkäänsä silloin kun hänet heitettiin venheeseen. Oli onnellinen ajatus, että olimme ottaneet mukaamme sekä tuota ravintoa että pullollisen viinaa.
Silloin tapahtui jotakin. Kaukana metsässä kajahti kaamea ulvonta, jota seurasi mörinä, jollaista kukaan meistä ei ollut ennen kuullut, sillä se oli aivan erilaista kuin jalopeuran tai muun tuntemani eläimen ääni.
"Mitä se on?" kysyin.
"Jumala", ähkyi kalubi, "jumala rukoilee kuuta, jonka kanssa se aina yht'aikaa nousee."
En vastannut mitään, sillä ajattelin, että ainoat neljä ammustamme olivat hyvin vähän eikä mikään saisi minua hukkaamaan ainoatakaan niistä. Voi, minkävuoksi Hans olikin ottanut ylleen tuon lahon, vanhan nutun sen uuden sijasta, jonka olin antanut hänelle Durban'issa?
Kun ei ulvontaa enää kuulunut, niin Veli Johannes alkoi tiedustella kalubilta Kukan äidin asuntoa.
"Herra", mies vastasi hajamielisenä, "tuolla — tuolla idässä päin. Noustaan mäkeä ylös neljännes päivän kiertoaikaa, seuraten polkua, joka on viitoitettu puihin veistetyillä merkeillä, kunnes jumalan puutarhan takaa vuoren huipulta tulee näkyviin suurempi vesi, joka ympäröi saarta. Rantaäyräällä on pensaikkoon kätketty ruuhi, jolla voi soutaa veden yli saarelle, ja siellä asuu Kukan äiti."
Veli Johannes ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä selitykseen, vaan huomautti, että kalubi voisi huomenna näyttää meille tien.
"En usko voivani enää näyttää teille tietä", ähkyi tuo kurja olento vapisten.
Samassa jumalan ulvonta kuului uudelleen ja paljon lähempää. Silloin kalubin voimat pettivät kokonaan, ja jonkin aavistuksen pakottamana hän alkoi kysellä Veli Johannekselta, jonka hän tiesi jonkinlaisen tuntemattoman uskonnon papiksi, kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksia.
Veli Johannes, joka — se muistettakoon — oli kutsumukseltaan hyvin vakava lähetyssaarnaaja, alkoi jakaa hänelle uskonnollista lohdutusta, kun jumalan ääni kuului aivan vierestämme matalana ja syvänä kuin suuren rummun lyönti. Hän ei ulvonut tällä kertaa, hän vain löi jonkinlaista suunnattoman suurta sotilasrumpua. Siltä ääni ainakin tuntui, ja kaamealta se kuului tuossa synkässä metsässä ja keskellä arkuille asetettuja pääkalloja, sen voin vakuuttaa sinulle, lukijani.
Rummutus taukosi, ja Veli Johannes kokosi voimansa jatkaakseen hurskasta opetustaan. Samassa paksu sadepilvi peitti kuun kokonaan, niin että pimeys kävi aivan mustaksi. Kuulin, kuinka John selitti kalubille, ettei hän oikeastaan ollutkaan kalubi, vaan kuolematon sielu (en tiedä, mahtoiko toinen ymmärtää). Sitten tunsin suunnattoman suuren varjon lähestyvän — muuten en voi sitä kuvata — vielä mustempana kuin pimeys ja äärettömällä vauhdilla aukeaman reunalta päin.
Seuraavassa hetkessä kuului muutaman askeleen päästä painin rytäkkää ja tukahdutettu kiljahdus, ja näin varjon peräytyvän samaan suuntaan, josta se oli tullutkin.
"Mitä nyt?" minä kysyin.
"Raapaiskaa tulta", vastasi Veli Johannes; "luulen, että jotakin on tapahtunut."
Minä raapaisin tulitikun, joka paloi hyvin tyynessä ilmassa. Sen valossa näin ensin seurueemme kauhistuneet kasvot — kuinka aavemaiset ne olivatkaan! — ja sitten kalubin, joka oli noussut pystyyn ja heilutti ilmassa oikeaa käsivarttaan, joka oli verinen ja josta käsi oli poissa.
"Jumala kävi ja vei käteni", hän voihki.
Kukaan ei muistaakseni puhunut; tapahtuma ei kaivannut sanoja, Tulitikkujen valossa koetimme sitoa miesraukan kädentyngän. Sitten istuuduimme jälleen odottamaan.
Pimeys kävi syvemmäksi ja syvemmäksi paksun pilven kulkiessa kuun editse, ja hetken aikaa hiljaisuutta, tuota aarniometsän yön hiljaisuutta, ei häirinnyt muu kuin hengityksemme ääni, moskiittokärpästen surina, veteen hyppäävän krokodiilin kaukainen loiskahdus ja haavoitetun tukahdutetut valitukset.
Jälleen näin tai olin näkevinäni — se saattoi tapahtua puolta tuntia myöhemmin — tuon mustan varjon taas syöksyvän meitä kohti kuin hauki pienen kalan kimppuun. Vasemmalta puoleltani — Hans istui minun ja kalubin välillä — kuului taaskin nujakkaa, jota seurasi yksi ainoa pitkä valittava ääni.
"Kuningas on poissa", kuiskasi Hans. "Tunsin hänen lähtevän kuin tuulen kiidättämänä. Hänen paikallaan ei ole muuta kuin tyhjä jäljellä."
Äkkiä kuunvalo virtasi esille, pilven takaa. Sen kalpeassa loisteessa näin puolitiessä aukeaman reunan ja meidän välillämme, noin kolmenkymmenen kyynärän päässä — voi, mitä näinkään! Näin paholaisen tuhoamassa kadotettua sielua. Siltä ainakin näytti. Jättiläismäinen, tummanharmaa olento, suunnattoman suuren ihmisen muotoinen, piteli vähäistä kalubia syleilyssään. Kalubin pää oli kadonnut sen kitaan, ja suurilla mustilla käsillään se näytti olevan repimäisillään hänet kappaleiksi.
Ilmeisesti hän jo oli kuollut, vaikka jalat, jotka olivat koholla maasta, liikkuivat vielä heikosti.
Minä hyppäsin pystyyn ja suuntasin ladatun pyssyni suoraan pedon päähän, joka näkyi selvemmin, vaikkakin yritys oli kovin epävarma, kun en erottanut selvästi tähtäintä. Painoin hanaa, mutta joko nalli tai ruuti oli kostunut matkalla ja kesti murto-osan sekuntia, ennenkuin sain sen syttymään. Tuona mitättömän lyhyenä aikana paholainen — se on sattuvin nimi, mitä voin sille antaa — huomasi minut, tai ehkä se näki vain piipussa hehkuvan tulen. Joka tapauksessa se päästi kalubin irti, ja ikäänkuin jokin älyn pilkahdus olisi varoittanut sitä, peitti päänsä mahtavalla oikealla käsivarrellaan — muistan kuinka hirveän pitkältä raaja näytti ja paksulta kuin miehen reisi.
Samassa pyssy pamahti, ja kuulin kuulan iskevän. Kipinän välähtäessä näin mahtavan käsivarren vaipuvan maahan kuolleena, avuttomana, ja samassa koko metsä oli täynnä tuota kauheaa ulvontaa, jota olen kuvannut ja joka ulvahdus päättyi kimeään tuskan vingahdukseen, joka oli kuin koiran ääni.
"Te osuitte, baas", sanoi Hans, "eikä se näy olevan haamu, koska se ei pidä siitä. Mutta se elää vielä."
"Kaikki yhteen", minä vastasin, "ja keihäät ojoon siksi aikaa kunnes olen saanut ladatuksi uudelleen."
Pelkäsin, että peto syöksyisi meitä kohti. Mutta sitä se ei tehnyt.
Koko tuona kauheana yönä emme kuulleet emmekä nähneet siitä jälkeäkään.
Aloin jo toivoa, että kuula oli sittenkin sattunut johonkin
kuolettavaan kohtaan ja suuri apina oli kuollut.
Vihdoinkin — meistä tuntui kuin monen viikon kuluttua — aamu koitti meidän istuessamme kalpeina ja vapisten harmaan sumun keskellä; ainoastaan Stephen oli mukavasti vaipunut uneen, pää painuneena Mavovon olkapäälle. Hän on niin tyyni ja tervehermoinen mies, että uskon hänen varmasti olevan viimeisen, joka hätääntyy arkkienkelin pasuunasta. Niin ainakin sanoin hänelle suutukssissani, kun lopultakin herätimme hänet hänen sopimattomasta uinailustaan.
"Sinun pitää arvostella kaikkea seurausten mukaan, Allan", hän virkkoi haukotellen. "Minä olen raitis kuin omena, kun taas te muut näytätte siltä kuin olisitte olleet tanssiaisissa, joissa on tarjottu runsaasti ylimääräistä. Joko olette saaneet kalubin takaisin?"
Vähän myöhemmin sumun hiukan hälvettyä lähdimme ketjussa hakemaan kalubia ja löysimme — no niin, en halua kuvata, mitä löysimme. Hän oli tosin julma roisto, niinkuin paimenpojan murha oli osoittanut, mutta minun tuli kuitenkin häntä sääli. Nyt hänen pelkonsa kuitenkin oli ohi, tai niin ainakin toivon.
Me panimme hänet arkkuun, jonka Komba oli ystävällisesti varannut tätä välttämätöntä tapahtumaa varten, ja Veli Johannes luki rukouksen hänen jäännöstensä ääressä. Neuvoteltuamme hetken ja hyvin pahalla tuulella päätimme lähteä etsimään tietä Kukan äidin kotiin. Alku oli helppo, sillä selvä vaikkakin hyvin kapea polku johti aukeamalta ylös vuoren rinnettä. Vähitellen kulku kävi vaikeammaksi sitä mukaa kuin metsä tiheni. Onneksi kuitenkin köynnöskasveja oli vähän, mutta jättiläispuiden litteät, yhteen kasvaneet latvat peittivät kokonaan taivaan, niin että pimeys oli synkkä, paikoittain miltei kuin yöllä.
Oi, se oli surullinen matka! Kalpeina ja pelokkaina hiivimme puulta puulle, etsien niistä merkkejä, jotka olivat tienviittanamme ja puhuen vain kuiskaamalla, jottei äänemme kaiku herättäisi kauhean jumalan huomiota. Kuljettuamme mailin tai pari saimme nähdä, että sen huomio oli jo hereillä vastoin luuloamme, sillä aika ajoin näimme vilahduksen suuresta, harmaasta olennosta, joka hiiviskeli eteenpäin samaan suuntaan kuin me puunrunkojen takana. Hans kehoitti, että koettaisin ampua, mutta minä en halunnut, sillä tiesin, että osumisen mahdollisuudet olivat todella pienet. Kun oli vain kolme panosta tai oikeammin kolme nallia jäljellä, oli säästäväisyys tarpeen.
Pysähdyimme pitämään neuvottelua, jonka tuloksena oli päätös, että ei ollut yhtään vaarallisempaa jatkaa matkaa kuin pysähtyä siihen tahi yrittää palata. Jatkoimme siis eteenpäin, astuen vieri vieressä. Minulle ainoana pyssymiehenä annettiin kunnia kulkea etumaisena, mille kunnialle en osannut antaa sille kuuluvaa arvoa. Kuljettuamme puoli mailia kuulimme taaskin tuon omituisen, jyrisevän äänen, jonka arvelen pedon synnyttäneen rummuttamalla suurta rintaansa, mutta joka tällä kertaa ei ollut yhtä keskeytymätön kuin edellisenä yönä.
"Ähä!" sanoi Hans, "nyt hän ei enää voi rummuttaa kuin yhdellä palikalla. Teidän kuulanne, baas, katkaisi toisen."
Vähän kauempana jumala ulvoi jo aivan vieressämme ja niin kovasti, että ilma tuntui tärisevän.
"Rumpu on kuitenkin kunnossa, mitä sitten liekään tapahtunut palikoille", minä sanoin.
Kuljettuamme vielä noin sata kyynärää tapahtui ratkaisu. Olimme saapuneet metsässä paikalle, jossa suuri puu oli kaatunut ja päästi vähän valoa alas. Voin vieläkin nähdä kaiken edessäni. Siinä oli tuo jättiläismäinen puu, jonka runkoa peitti harmaa sammal ja tukuttain suurta mutta hiuksenhienoa sanajalkalajia. Meidän puolellamme oli noin neljänkymmenen jalan pituinen aukea, mihin valo lankesi pystysuorana säteenä, niinkuin savureiästä tupaan. Katsahtaessani tuohon maassa makaavaan runkoon näin ensin kaksi synkkää, raivoisaa silmää, jotka hehkuivat punaisina varjossa; ja sitten, melkein samassa silmänräpäyksessä, erotin paholaista muistuttavan pään, jota ympäröivät köynnöksenä hienot, vihreät sanajalat. En osaa kuvata sitä, voin vain toistaa, että se oli kuin hyvin suuren, kalpeakasvoisen paholaisen pää, jonka tuuheat kulmakarvat riippuivat yli silmien ja molemmista suupielistä pisti esille suuret, keltaiset torahampaat.
Ennenkuin ehdin kohottaa pyssyäni, peto hyökkäsi kauheasti ulvoen meitä kohti. Näin sen jättiläismäisen, harmaan hahmon rungon latvapuolella, näin sen kiitävän ohitseni salaman nopeudella, juosten pystyssä kuin ihminen mutta pää etukumarassa, ja huomasin, että minun puolimmaiseni käsivarsi riippui rentona kuin katkennut. Kääntyessäni kuulin kauhun huudon ja näin pedon tarttuneen Jerryraukkaan, joka oli lähinnä äärimmäinen ketjussamme, hänen takanaan vain Mavovo. Se oli saanut hänet käsiinsä ja kantoi häntä nyt pois, puristaen terveellä kädellään rintaansa vasten. Kun sanon, että Jerry, joka oli täysikasvuinen mies, vieläpä hyvin taipuvainen ylpeyteen, näytti vain lapselta pedon hurjassa syleilyssä, niin se antaa jonkinlaisen kuvan eläimen koosta.
Mavovo, joka oli urhea kuin puhvelihärkä, hyökkäsi pedon jälkeen ja iski kuparikeihäänsä sen kylkeen. He käyttäytyivät kaikki kuin raivohullut, lukuunottamatta minua, jolla taivaan kiitos vielä oli parempi keino jäljellä. Kolmessa sekunnissa oli täysi taistelu käynnissä keskellä aukeata. Veli Johannes, Stephen, Mavovo ja Hans olivat kaikki tuon suuren gorillan kimpussa, sillä gorilla se oli, vaikka heidän iskunsa eivät näyttäneet vahingoittavan sitä enempää kuin neulanpistot. Heille onneksi peto puolestaan ei halunnut päästää Jerryä, ja kun sillä oli vain yksi terve käsivarsi, voi se ainoastaan hampaillaan namuilla hyökkääjiä, sillä jos se olisi kohottanut jalkaansakaan heitä kohti, sen ruumis olisi menettänyt tasapainonsa ja se olisi kaatunut nurin.
Lopulta se näytti huomaavan sen ja nakkasi Jerryn maahan sellaisella voimalla, että Veli Johannes ja Hanskin kaatuivat. Sitten se hyökkäsi kohti Mavovoa, joka nähdessään sen tulevan asetti keihäänsä kuparihuotran rintaansa vasten sillä seurauksella, että kun gorilla yritti murskata hänet, keihään kärki tunkeutui sen ruumiiseen. Tuntiessaan tuskan se hellitti otteensa ja kaatoi kääntyessään Stephen'in. Sitten se kohotti mahtavan käpälänsä murskatakseen yhdellä iskulla Mavovon, niinkuin luullakseni gorillain tapa on.
Tätä tilaisuutta olin odottanut. Siihen hetkeen saakka en ollut uskaltanut laukaista, peläten satuttavani jotakuta tovereistani. Nyt kun he hetkeksi olivat kaikki poissa, minä asetuin seisomaan tanakasti, tähtäsin jättiläisen päähän ja laukaisin. Savun hälvetessä näin tuon suuren apinan seisovan aivan hiljaa, mietteisiinsä vaipuneen eläimen tavoin.
Sitten se heilautti tervettä kättään, käänsi raivoisat silmänsä kohti taivasta ja päästäen surkean, hillittömän huudon vaipui kuolleena maahan.
Kuula oli mennyt sisään korvan takaa ja tunkeutunut aivoihin asti.
Aarniometsän suuri hiljaisuus valtasi meidät; vähään aikaan ei kukaan sanonut eikä tehnyt mitään. Sitten kuulin jostakin sammalten seasta vienon äänen, jonka kaiku muistutti kimakkaa ääntä, joka syntyy, kun ilmaa puserretaan ulos kumipatjasta.
"Hyvin hyvä laukaus, baas", se piipitti, "yhtä hyvä kuin se, joka surmasi kuningas-korppikotkan Dingaan'in kylässä, ja paljoa vaikeampi. Mutta jos baas voisi siirtää jumalan minun päältäni, niin sanoisin — paljon kiitoksia."
"Paljon kiitoksia" oli miltei kuulumaton, eikä ihmekään, sillä Hans parka oli aivan heikkona. Siellä hän makasi gorillan suunnattoman raadon alla, suu ja nenä vain hiukan näkyivät pedon ruumiin ja käsivarren välistä. Ellei hän olisi sattunut kaatumaan tuolle kostealle, pehmoiselle sammalpatjalle, hän olisi varmasti puristunut litteäksi. Jotenkuten saimme eläimen vieritetyksi syrjään ja kaasimme Hansin kurkkuun vähän paloviinaa, jolla oli ihmeellinen vaikutus, sillä tuskin minuutin kuluttua hän nousi istualleen, haukkoen ilmaa kuin kuoleva kala, ja pyysi lisää.
Jätin Veli Johanneksen tutkimaan, oliko Hansille tapahtunut mitään vakavaa vahinkoa, ja menin katsomaan Jerry-raukkaa, joka nyt muistui mieleeni. Yksi silmäys riitti. Hän oli kuollut. Sitäpaitsi hän näytti muuttaneen muotoa niinkuin turkiseläin turkkurin kierteisiin käärittynä. Veli Johannes sanoi minulle myöhemmin, että mieheltä olivat tuossa hirveässä syleilyssä murtuneet molemmat kädet ja miltei kaikki kylkiluut, vieläpä selkärankakin oli mennyt sijoiltaan.
Olen monesti ihmetellyt, minkävuoksi gorilla syöksyi eteenpäin pitkin riviä koskematta minuun tai meihin muihin kohdistaakseen raivonsa Jerryyn. Voin vain otaksua sen johtuneen siitä, että tuo onneton mazitu oli edellisenä yönä istunut lähinnä kalubia ja peto oli tuntenut hänet hajusta ja luullut papiksi, jota se oli tottunut vihaamaan, ja surmannut. Hans oli tosin istunut kalubin toisella puolen, mutta ehkä pongo-haju ei ollut tarttunut häneen niin suuressa määrin, tai ehkä peto aikoi käydä hänen kimppuunsa selvittyään ensin Jerrystä.
Kun siis näimme, ettei mazitu enää kaivannut ihmisapua, ja kun iloksemme tulimme vakuutetuiksi, että lukuunottamatta muutamia naarmuja kukaan muu ei ollut todella vahingoittunut, vaikka Stephen'in vaatteet olivat niin riekaleina, että tuskin pysyivät yllä, aloimme tutkia kuollutta jumalaa. Se oli totisesti kammottava olento.
Sen tarkkaa painoa ja kokoa meillä ei ollut keinoa määritellä, mutta en ole koskaan nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan niin äärettömän suuresta apinasta, jos nimittäin gorilla todella on apina. Tarvittiin meidän viiden yhdistyneet voimat nostamaan ruumista suurella vaivalla puolikuolleen Hansin päältä, ja yhtä vaikeaa oli nahkaa nyljettäessä sen kääntäminen kyljeltä kyljelle. En olisi ikinä uskonut, että sen ikäinen ja kokoinen eläin, joka pystyssä seistessään ei voinut olla seitsentä jalkaa korkeampi, olisi ollut niin raskas. Sillä vanha se epäilemättä oli. Pitkät, keltaiset, koiran hampaita muistuttavat torahampaat olivat käytöstä kuluneet puoleen pituuteensa; silmät olivat painuneet syvälle pääkallon sisään; pääkarvat, joiden tavallisesti pitäisi olla punaiset tai ruskeat, olivat aivan valkoiset, vieläpä rintakin, jonka olisi pitänyt olla musta, vivahti harmaaseen. Oli luonnollisesti mahdotonta sanoa mitään varmuudella, mutta teki mieli kuvitella, että eläin oli vähintään kahdensadan vuoden ikäinen, niinkuin sen Motombon väitteen mukaan olisi pitänyt ollakin.
Stephen ehdotti, että nylkisimme sen, ja vaikka meillä mielestäni olikin vähän mahdollisuuksia kuljettaa vuotaa mukanamme, suostuin siihen kuitenkin ja autoin häntä toimituksessa vain pelkästä halusta pelastaa niin suuri harvinaisuus. Vaikka Veli Johannes oli levoton ja mutisi jotakin ajan hukkaamisesta, minä pidin tarpeellisena sitäpaitsi lyhyttä lepoa, sillä olimme kovin rasittuneita sekä kauheasta pelosta että vielä kauheammasta kohtauksesta tuon pyhän hirviön kanssa. Ryhdyimme siis työhön ja toista tuntia kestäneen ahkeran työn tuloksena saimme irti vuodan, joka oli niin paksu ja luja, että huomasimme kuparikeihäiden tuskin tunkeneen lihaan asti. Näimme myös, että edellisenä yönä ampumani kuula oli osunut olkavarren luuhun ja vioittanut sitä sen verran, että raaja oli käynyt käyttökelvottomaksi, ellei murtunut kokonaan. Meille se oli todellakin ollut onni, sillä jos peto olisi säilyttänyt molemmat käsivartensa ehyinä, se olisi hyökkäyksessä varmasti surmannut useampia meistä. Meidät oli pelastanut vain se seikka, että sillä Jerryä pidellessään ei ollut yhtään kättä vapaana eikä onneksi myöskään sattunut saamaan ketään hirveisiin hampaisiinsa, jotka olivat siepanneet kalubilta käden yhtä helposti kuin sakset leikkaavat poikki kukanvarren. Kun nahka oli nyljetty lukuunottamatta käsiä, joihin emme yrittäneetkään koskea, levitimme sen nurinpuolin kuivumaan keskelle aukeata, johon päivänsäteet sattuivat. Haudattuamme Jerryraukan suuren kaatuneen puun onton rungon sisään pesimme itsemme kosteilla sammalilla ja nautimme hiukan jäljelläolevaa ravintoa.
Sen tehtyämme läksimme eteenpäin jälleen paljon kevyemmällä mielin. Jerry tosin oli kuollut, mutta niin oli jumalakin, joka onneksi oli jättänyt meidät muut eloon ja miltei koskemattomiksi. Ei koskaan enää Pongo-maan kalubin tarvitsisi vapista tuon kauhean jumalan edessä, joka ennemmin tai myöhemmin tulisi heidän teloittajakseen, sillä kahta lukuunottamatta, jotka pelosta tekivät itsemurhan, ei yksikään kalubi ollut kuollut muuten kuin jumalan käsiin tai — hampaisiin.
Mitä olisinkaan antanut saadakseni tietää tuon eläimen tarinan? Olisiko ollut mahdollista, että se, kuten Mavovo oli sanonut, olisi seurannut pongo-kansaa heidän kodeistaan Afrikan länsi- tai keskiosista tai mahdollisesti tuotu tänne vankina? Kysymykseen en voi vastata, mutta merkille pantavaa on, ettei kukaan mazitu-kansasta eikä muista alkuasukkaista ollut koskaan kuullut tässä osassa Afrikkaa löytyvän muuta oikeaa gorillaa. Jos peto oli paikkakunnalta kotoisin, se oli varmaan ollut yksinäisyyttä rakastava tai sukunsa hylkäämä, niinkuin joskus käy vanhoille elefanteille, jotka sitten niinkuin tämä gorilla tulevat hirveän julmiksi.
Siinä kaikki, mitä eläimestä tiedän sanoa, vaikka pongo-kansalla tietysti oli oma tarinansa. Heidän perimätietonsa mukaan se oli apinan hahmossa oleva pahahenki, joka muinoin oli asunut jonkun varhaisemman kalubin ruumiissa ja siirtynyt apinaan, sen jälkeen kuin tämä oli surmannut kalubin. Syyksi, minkävuoksi eläin surmasi kaikki kalubit ja paljon muitakin sille uhrattuja ihmisiä, he selittivät sen, että se tarvitsi "verestää itseään ihmisten hengillä", jotka tekivät sen kykeneväksi vastustamaan iän vaikutuksia. Muistettakoon vielä, että Motombokin oli viitannut tähän uskoon, ja myöhemmin kuulin siitä Babembalta useampia yksityiskohtia. Mutta vaikka tuossa jumalassa olisi ollutkin jotain yliluonnollista, missään tapauksessa sen taikavoima ei ollut riittävä kilpi suojaamaan sitä Purdey-pyssyn kuulalta.
Vähän matkan päässä kaatuneesta puusta jouduimme äkkiä suurelle aukealle, jonka heti arvasimme tuoksi "jumalan puutarhaksi", johon onnettomat kalubit olivat tuomitut kaksi kertaa vuodessa kylvämään "pyhän siemenen". Puutarha oli suuri, useampia kymmeniä aareja pinta-alaltaan, ja sijaitsi vuoren suojassa, ja läpikulkeva virta kasteli sitä. Siinä kasvoi maissia ja muita viljalajeja, ja yltympäri oli tiheä vyöhyke istutettuja puita. Pellossa kasvava vilja oli nähtävästi ollut jumalan ravintona; milloin sen tuli nälkä, se meni sinne ja auttoi itse itseään, niinkuin monesta merkistä voimme päättää. Puutarha oli hyvin hoidettu ja verraten puhdas rikkaruohosta. Aluksi ihmettelimme, kuinka se oli mahdollista, kunnes muistin kalubin tai jonkun muun maininneen, että puutarhaa hoitivat Kukan äidin palvelijattaret, jotka tavallisesti olivat albinoja tai mykkiä. Kuljimme puutarhan läpi ja nousimme nopeasti vuoren rinnettä, seuraten taaskin kapeata mutta selvää polkua, sillä luulimme lähestyvämme tulivuoren aukon reunaa. Kiihkomme oli niin suuri, ettemme edes puhuneet, ponnistelimme vain ylöspäin. Veli Johannes kipeästä jalastaan huolimatta etunenässä niin suurin askelin, että tuskin pysyimme tasalla. Hän se ensimmäisenä saavutti maalimmekin ja hänen kintereillään Stephen. Näin hänen vaipuvan maahan kuin pyörryksissä. Stephenkin näytti hämmästyneeltä, sillä näin hänen levittelevän käsiään.
Syöksyin heidän luokseen ja näin seuraavaa. Allamme oli jyrkkä, harjalta saakka aivan puuton rinne. Rinne laskeutui noin puolen mailia alaspäin kauniin järven rantaan, jonka pinta-ala oli ehkä kahdeksankymmenen hehtaarin laajuinen. Keskellä järven sinistä, syvää vettä, jonka myöhemmin huomasimme pohjattomaksi, oli korkeintaan 10-14 hehtaarin suuruinen saari, joka näytti viljellyltä, sillä silmämme erotti sillä peltoja, palmuja ja muita hedelmäpuita. Keskellä saarta oli pieni, sievä talo, rakennettu maan tavan mukaan, mutta tehden ulkonäöltään sivistyneen vaikutuksen, sillä se oli pitkulainen, ei pyöreä, ja sitä ympäröi parveke ja kaisla-aita. Jonkun matkan päässä majasta oli muutamia alkuasukasmajoja ja sen edessä pieni, korkean seinän ympäröimä aitaus, jonka yläpuolelle oli mattoja kiinnitetty paaluihin ikäänkuin suojelemaan jotakin tuulelta tai auringolta.
"Lyön vetoa, että siinä asuu Pyhä kukka", Stephen huudahti kiihkeästi — hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin tuota kirottua orkideaa. "Katsokaa, auringon puolelle on pantu mattoja estämään sitä palamasta ja ympärille on istutettu palmuja, jotka antavat sille varjoa."
"Ja tuossa asuu Kukan äiti", kuiskasi Veli Johannes taloa osoittaen.
"Kuka hän on? Kuka hän on? Ajatelkaapa, jos sittenkin erehtyisin.
Jumala, suo etten ole erehtynyt, sillä se olisi enemmän kuin mitä
jaksan kantaa."
"On parasta ottaa selvä asiasta", minä huomautin käytännöllisesti, vaikka mielessäni yhdyinkin hänen epäilykseensä, ja sitten läksin juoksujalkaa rinnettä alas.
Tuskin viisi minuuttia kului, ennenkuin olimme vuoren juurella ja aloimme hengästyneinä ja hikisinä etsiä rantaäyräällä kasvavasta kaislikosta ja pensaikosta venhettä, josta kalubi oli meille puhunut. Mitä jos venhettä ei löytyisikään? Kuinka pääsisimme tuon suuren ja syvän järven yli? Samassa jo Hans, joka tottuneilla silmillään oli huomannut erinäisiä merkkejä ja poikennut vasemmalle päin, huiskutti kättään ja vihelsi. Me juoksimme hänen luokseen.
"Tässä se on, baas", hän sanoi ja osoitti kapeaa risukon peittämää solaa, jossa meistä ensin näytti olevan vain koko kuivaa kaislaa. Raivasimme itsellemme tien, ja totta totisesti siinä oli venhe, joka hyvin kannatti kaksi- tai neljätoista miestä, ja muutama pari airoja. Pari minuuttia vielä, ja me olimme soutamassa järven yli. Onnellisesti pääsimme rantaan, mistä löysimme pienen venhelaiturin, jota kannattivat järven pohjaan upotetut paalut. Sidoimme venheen kiinni, tai oikeastaan minä sen tein, sillä muut eivät muistaneet tuota varokeinoa, ja sitten suuntasimme heti kulkumme viljeltyjen peltojen läpi vievää tietä myöten taloa kohti. Äkillisen hyökkäyksen varalta tahdoin pyssyineni kulkea etumaisena. Suuri hiljaisuus ja se seikka, ettei yhtään ihmisolentoa näkynyt, herätti mielessäni tuon pelon, sillä tuntui omituiselta, ettei meitä olisi nähty järven yli soutaessamme.
Vasta myöhemmin sain tietää, miksi paikka teki niin aution vaikutuksen. Se johtui kahdesta syystä. Ensinnäkin oli keskipäivä, johon aikaan orjaraukat vetäytyivät majoihinsa aterioimaan ja nukkumaan yli päivän kuumimman ajan. Toiseksi, vaikkakin "Vartija", joksi häntä nimitettiin, oli huomannut venheen vesillä, hän oli arvellut kalubin tulevan Kukan äidin luo ja vetäytynyt syrjään, käskien toisiakin poistumaan, niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana, sillä kalubin ja Kukan äidin harvinaiset kohtaukset vietettiin uskonnollisin juhlamenoin ja syrjäisten näkemättä.
Ensin tulimme pienen aitauksen luo, jonka ympärille oli istutettu palmuja ja jota, kuten mainitsin, matot varjostivat. Stephen juoksi lähemmä, kiipesi aidalle ja kurkisti yli.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui maassa kuin päähän ammuttuna.
"Oi jumaliste!" hän huusi, "oi jumaliste!" mutta muuta en hänestä irti saanutkaan, enkä sillä hetkellä itse asiassa kovin koettanutkaan.
Tuskin viiden askeleen päässä oli korkea kaisla-aita, joka ympäröi taloa. Kaislasta tehty veräjä oli hiukan raollaan. Hiivin hyvin varovaisesti lähemmä, sillä olin kuulevinani ääniä, ja kurkistin puoliavoimesta veräjästä sisään. Noin neljän tai viiden jalan päässä oli parveke, ja siltä vei ovi yhteen talon huoneista, jossa oli pöytä ja sillä ruokaa.
Parvekkeella oli polvillaan matoilla — kaksi valkoihoista naista — puettuina loistavan valkoisiin, purppurakoristeisiin pukuihin, joissa riippui punaisesta, kotimaisesta kullasta tehtyjä renkaita ja muita koruja. Toinen heistä näytti noin neljänkymmenen ikäiseltä. Hän oli uljas, vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja kullankeltaiset hiukset aaltoilivat vapaina niskassa. Toinen saattoi olla noin kaksikymmenvuotias. Hänkin oli vaalea, mutta silmät olivat harmaat ja pitkä tukka pähkinänruskea. Huomasin heti, että hän oli pitkä ja hyvin kaunis. Vanhempi naisista rukoili toisen polvillaan vieressä kuunnellessa, silmät kiinteästi luotuina taivaalle.
"Oi Jumala", nainen rukoili, "katso Kristuksen tähden armossasi meihin kahteen vankiraukkaan ja, jos se on mahdollista, pelasta meidät tästä pakanamaasta. Me kiitämme Sinua, että olet suojellut meitä vahingoittumattomina ja terveinä niin monta vuotaa, ja me panemme turvamme Sinun armoosi, sillä Sinä yksin voit auttaa meitä. Suo, oi Jumala, että rakas miehemme ja isämme vielä eläisi ja että saisimme kohdata hänet jälleen, kun Sinun hyvä aikasi on tullut. Taikka jos hän on kuollut ja meillä ei maan päällä enää ole toivoa, suo, että mekin saisimme kuolla ja kohdata hänet taivaassasi."
Näin hän rukoili kirkkaalla, harkitulla äänellä, ja minä huomasin kyynelten vierivän hänen poskiansa pitkin. "Amen", hän lopetti, ja tyttö hänen rinnallaan toisti hiukan vieraalla äänenpaineella: "Amen."
Käännyin katsomaan Veli Johannesta. Hän oli kuullut jotakin ja oli aivan voimatonna. Onneksi hän ei voinut liikahtaa eikä edes puhua.
"Pidättäkää häntä", kuiskasin Stephen'ille ja Mavovolle, "kunnes käyn sisällä puhuttelemassa naisia."
Sitten ojensin pyssyni Hansille, otin lakin päästäni ja työnsin veräjää vähän auemmaksi, hiivin sen läpi ja rykäisin ilmaistakseni läsnäoloni.
Molemmat naiset, jotka olivat nousseet polviltaan, tuijottivat minuun kuin näkisivät he aaveen.
"Hyvät naiset", sanoin kumartaen, "pyydän, ettette hämmästyisi. Te näette, että Jumala kaikkivaltias joskus vastaa rukouksiin. Lyhyesti sanoen kuulun — retkikuntaan — valkoiseen retkikuntaan, joka vähäiset vaikeudet voitettuaan on onnistunut pääsemään tähän paikkaan ja — ja — sallitteko meidän tulla luoksenne?"
Yhä vielä he tuijottivat. Lopulta vanhempi naisista avasi huulensa.
"Minua kutsutaan täällä Pyhän kukan äidiksi, ja muukalainen, joka puhuttelee minua, on kuoleman oma. Jos siis olette ihminen, kuinka olette päässyt luoksemme elävänä?"
"Tarina on pitkä", vastasin hilpeästi. "Saammeko tulla sisälle? Otamme vastuun omille niskoillemme, sellaiseen olemme tottuneet, ja toivomme voivamme tehdä teille palveluksen. Selitykseksi voin lisätä, että kolme meistä on valkoihoista, kaksi englantilaista ja yksi — amerikkalainen."
"Amerikkalainen!" huohotti nainen, "amerikkalainen! Minkä näköinen hän on, mikä hänen nimensä on?"
"Oi", minä vastasin, sillä hermojännitykseni oli laukeamaisillaan, ja olin aivan sekaisin, "hän on vanhanpuoleinen, valkopartainen, muistuttaa lyhyesti sanoen suuresti joulu-ukkoa, ja hänen ristimänimensä" (en uskaltanut sanoa kaikkea yht'aikaa) "on — o-on John, Veli Johannekseksi me häntä nimitämme. Nyt johtuu mieleeni", lisäsin, "että hänessä on jotakin yhtäläisyyttä tämän toverinne kanssa." Pelkäsin hänen kuolevan siihen paikkaan ja kirosin kömpelyyttäni. Nainen kietoi kätensä tytön vyötäisille, pysyäkseen pystyssä — mutta tuki oli heikko, sillä tyttökin oli ymmärtänyt osan, elleikään kaikkea, mitä olin sanonut, ja näytti myöskin kuolemaan valmiilta. Muistettakoon, että tuo nuori tyttöraukka ei ollut koskaan ennen edes nähnyt valkoihoista miestä.
"Arvoisa rouva", minä pyysin, "olkaa luja. Kestettyään elämässä niin paljon surua olisi hullua kuolla — ilosta. Saanko kutsua sisälle Veli Johanneksen? Hän on pappi ja osaa varmaan sanoa jonkun sopivan sanan, mihin minä, vanha metsästäjä; en kykene."
Nainen kokosi kaikki voimansa, avasi silmänsä ja kuiskasi:
"Lähettäkää hänet tänne."
Työnsin auki veräjän, jonka taakse toiset olivat kokoontuneet. Tartuin käsipuoleen Veli Johannesta, joka nyt oli jonkun verran tointunut, ja laahasin hänet esille. Aviopuolisot tuijottivat kauan toinen toiseensa, ja nuori tyttökin katsoi suu ja silmät selällään.
"Elisabeth!" sanoi John.
Nainen päästi hiljaisen huudahduksen, huusi sitten ääneensä: "Mieheni!" ja heittäytyi hänen rinnalleen.
Pujahdin ulos veräjästä ja suljin sen hyvin.
"Kuulepa, Allan", sanoi Stephen, kun olimme päässeet jonkun matkan päähän, "huomasitko häntä?"
"Häntä? Ketä? Kumpaa?" minä kysyin.
"Tuota nuorta naista, jolla on valkoinen puku. Hän on suloinen."
"Suu kiinni, apina!" minä vastasin. "Onko nyt sopiva aika puhua naisten kauneudesta?"
Senjälkeen menin etemmäksi seinän taa ja kirjaimellisesti itkin ilosta. Hetki oli elämäni onnellisimpia, sillä miten harvoin tapahtuukaan maailmassa niin kuin pitäisi!
Tuolla syrjässä tahdoin myöskin rukoilla omasta puolestani, kiittää Jumalaa ja pyytää voimaa ja ymmärrystä voittamaan vielä odottavat suuret vaarat.