XVII.
PYHÄN KUKAN KOTI.
Kului puoli tuntia, jona aikana koetin vuorotellen punnita asemaamme ja kuunnella Stephen'in puhetulvaa. Ensin hän kuvasi monisanaisesti Pyhän kukan ihanuutta, jonka hän muurille kiivetessään oli vilahdukselta nähnyt, ja toiseksi nuoren valkopukuisen naisen kauniita silmiä. Vain varoitukseni, että hän murtautumalla kukan pyhättöön voisi loukata tuota nuorta naista, sai hänet estetyksi yrittämästä sitä. Meidän juuri puhuessamme siitä veräjä aukeni ja nuori nainen itse ilmestyi eteemme.
"Herrat", hän sanoi arvokkaasti kumartaen ja puhuen hitaasti, epäröiden hullunkurista englanninkieltään, "äiti ja isä — niin, isä — kysyvät, tahdotteko ravintoa?"
Vastasimme, että halusimme "ravintoa" hyvin kernaasti, ja hän astui edellämme taloon puhellen:
"Älkää ihmetelkö heitä, sillä he ovat hyvin onnellisia, ja antakaa anteeksi meidän happamaton leipämme."
Sitten hän tarttui mitä kohteliaimmalla tavalla käteeni ja niin astuimme Stephen'in seuraamina sisälle, jättäen Mavovon ja Hansin ulkopuolelle vartioimaan.
Talossa oli vain kaksi huonetta, nimittäin oleskelu- ja makuuhuone. Edellisestä löysimme Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa istumasta jonkinlaisessa leposohvassa, tuijottaen hurmaantuneina toinen toiseensa. Panin merkille, että he näyttivät molemmat itkeneiltä — onnesta luultavasti.
"Elisabeth", sanoi John meidän sisäänastuessamme, "tämä on mr. Allan
Quatermain, jonka neuvokkuus ja rohkeus on saattanut meidät jälleen
yhteen, ja tämä nuori herrasmies on hänen toverinsa mr. Stephen
Somers."
Nainen ei kyennyt puhumaan, hän vain kumarsi ja ojensi kätensä, jota me pudistimme.
"Mitä on 'neuvokkuus ja rohkeus'?" kuulin hänen tyttärensä kuiskaavan
Stephen'ille, "ja minkävuoksi teillä ei ole sitä, oi Stephen Somers?"
"Sen selittäminen veisi hyvin pitkän ajan", vastasi toinen naurahtaen hilpeää nauruaan, ja senjälkeen en enää kuunnellut heidän lörpöttelyään.
Sitten istuuduimme aterialle, johon kuului vihanneksia ja suuri maljallinen kovaksi keitettyjä sorsan munia, jota ruokaa Stephen ja Hope kantoivat runsaan annoksen ulos Hansille ja Mavovolle. Nimen Hope [Hope merkitsee suomeksi toivo. (Suom. muist.)] äiti oli nähtävästi antanut tyttärelleen tämän synnyttyä tuona mustan epätoivon hetkenä.
Mrs. Eversley sai kertoa ennenkuulumattoman mutta lyhyen tarinansa.
Hän oli pelastunut Hassan-ben-Mohammedin ja orjakauppiasten käsistä, niinkuin karannut orja Zanzibarissa oli ennen kuolemaansa kertonut hänen miehelleen, mutta joutunut muutamia päiviä harhailtuaan pongo-sotilasten vangiksi, jotka omissa hämärissä asioissaan risteilivät viidakossa luultavasti vankeja etsien. Nämä olivat kuljettaneet hänet järven yli Pongo-maahan ja, kun entinen Kukan äiti, eräs albino-nainen, oli äskettäin kuollut korkeassa iässä, asettaneet hänet virkaa hoitamaan tälle saarelle, jota hän sen päivän jälkeen ei ollut kertaakaan jättänyt. Tänne hänet oli tuonut silloinen kalubi muutamain muiden "Jumalan valittujen" seuraamana. Petoa hän ei ollut koskaan nähnyt ja ainoastaan kerran kuullut sen ulvontaakaan, sillä koko matkalla se ei ollut näyttäytynyt eikä ahdistanut heitä.
Pian hänen muutettuaan saarelle tytär oli syntynyt, ja muutamat "Kukan palvelijattarista" olivat hoitaneet häntä. Siitä pitäen sekä häntä että lasta oli kohdeltu mitä parhaalla huolenpidolla ja kunnioituksella, sillä kun Kukkaa ja Kukan äitiäkin jostain omituisesta syystä pidettiin luonnonvoimien ja hedelmällisyyden edustajina, niin lapsen syntymää oli katsottu mitä parhaaksi enteeksi kuihtuvalle pongo-rodulle. Toivottiin sitäpaitsi, että "Kukan tyttärestä" tulisi aikanaan äitinsä seuraaja. Siellä he siis olivat asuneet aivan avuttomina ja yksin, johtaen viljelystöitä saarella. Kaikeksi onneksi mrs. Eversleyllä oli vangiksi joutuessaan ollut mukanaan pieni raamattu, jota hän ei koskaan ollut kadottanut. Siitä hän oli voinut opettaa lapselleen lukutaitoa ja kaikkea muutakin, mitä pyhän kirjan sivuilla on opittavaa. Olen usein ajatellut, että jos minut olisi tuomittu elinkautiseen pakolliseen yksinäisyyteen ja saisin ottaa mukaani vain yhden ainoan kirjan, niin valitsisin raamatun, sillä lukuunottamatta sen sisältämiä historiallisia tietoja ja loistavaa kieltä se tarjoaa ihmiselle toivon ja on hänelle senvuoksi kylliksi. Sellaiseksi se ainakin tässä tapauksessa oli osoittautunut.
Omituista kyllä mrs. Eversley kertoi, ettei hän enempää kuin hänen miehensäkään noitten loppumattomien vuosien kuluessa ollut milloinkaan kadottanut uskoa, että hän oli pelastuva jollakin muulla tavoin kuin kuoleman kautta.
"Ajattelin aina sinun olevan elossa ja kohtaavani sinut jälleen, John", kuulin hänen sanovan miehelleen.
Naisten hengenvoimatkin näyttivät ihmeellisesti säilyneen, sillä kun meidän tulomme aiheuttama ensimmäinen säikähdys ja hämminki olivat asettuneet, saimme nähdä, että he olivat hilpeää väkeä. Miss Hope oli todella iloinen sielu. Mutta hän ei ollutkaan ikänään tuntenut muuta elämää, ja ihmisluonto on hyvin mukautuvainen. Edelleen, jos niin saan sanoa, hän oli kasvanut neitseenä sanan todellisessa merkityksessä. Ja kuinka olisi muuten voinutkaan olla, kun äiti, raamattu ja luonto olivat olleet hänen ainoana seuranaan ja oppilähteinään, lukuunottamatta orjatarraukkoja, jotka heitä vartioivat ja joista useimmat olivat mykkiä.
Mrs. Eversleyn lopetettua tarinansa me kerroimme omamme lyhennetyssä muodossa. Oli omituista nähdä ihmettelyä, joka kuvastui naisten kasvoilla heidän kuunnellessaan seikkailumme ääriviivoja, joissa kuitenkaan nyt emme enää tarvitse viipyä. Sen loputtua kuulin miss Hope'n sanovan:
"Näyttää siis siltä, että te, oi Stephen Somers, olettekin meidän pelastajamme."
"Todellako", Stephen vastasi, "kuinka niin?"
"Sentähden, että näette kaukana Englannissa kuivatun Pyhän kukan ja sanotte: 'Tällä Kukalla täytyy olla myöskin Pyhä isä'. Sitten te maksatte rovot" (tässä raamatunluku tuli näkyviin) "matkasta ja urhoollisten metsästäjäin palkan paholais-jumalan surmaamisesta ja tuotte vanhan, valkohapsisen isäni mukananne. Niin, kyllä te olette pelastaja", ja hän nyökäytti somasti päätään Stephen'ille.
"Tietysti", Stephen vastasi innostuneena; "tahi ei juuri aivan, mutta se on aivan sama asia, selitän sen myöhemmin. Mutta miss Hope, voisitteko nyt näyttää meille Kukan?"
"Oi! Pyhän äidin se on tehtävä. Jos näette sen ilman häntä, niin kuolette."
"Todellako!" sanoi Stephen mainitsematta tuota pientä urotyötä, että hän jo oli kurkistanut aidan yli.
No niin, loppujen lopuksi Pyhä äiti kotvan epäröityään myöntyi, sanoen, että kun kerran jumala oli kuollut, niin ei millään muullakaan varmaan ollut väliä. Sitä ennen hän kuitenkin meni talon taakse ja taputti käsiään, jolloin vanha kuuromykkä vaimo, mitä täydellisin albino, ilmestyi ja tuijotti meihin ihmetellen. Hänelle mrs. Eversley puhui sormillaan niin nopeasti, että tuskin ehdin seurata hänen sormiensa liikkeitä. Nainen kumarsi niin syvään, että otsa miltei kosketti maata, nousi sitten ja juoksi rantaan.
"Lähetin hänet noutamaan airot ruuhesta", mrs. Eversley sanoi, "ja lyömään venheeseen leimani. Nyt ei kukaan uskalla ottaa sitä soutaakseen järven yli."
"Se on hyvin viisasta", minä vastasin, "sillä emme todellakaan soisi uutisten toimistamme tulevan Motombon korviin."
Sitten menimme aitauksen portille, missä mrs. Eversley katkaisi veitsellä palmunkuiduista tehdyn nauhan, joka oli savella sinetöity kiinni oveen ja ovenpieleen sillä tavoin, ettei kukaan voinut päästä sisälle katkaisematta nauhaa. Sinetti oli painettu kömpelötekoisella leimasimella, jota mrs. Eversley kantoi kaulassaan virkamerkkinä. Se oli kummallinen esine, muovailtu kullasta, ja siihen oli kaiverrettu syvin, kömpelöin piirroin apina, joka piteli oikeassa etukäpälässään kukkaa. Esine näytti vanhalta ja osoitti sekin puolestaan, että pongo-kansan keskuudessa oli apina-jumalaa ja orkideaa alusta alkaen palveltu yhteenkuuluvina.
Kun ovi aukeni, näimme aitauksen keskellä mitä ihanimman kasvin. Se oli noin kahdeksan jalan laajuinen, ja lehdet olivat tumman vihreät, pitkät ja kapeat. Joka latvasta pisti esiin kukanaihe. Ja muutamat kukat, ehkä luvultaan noin kaksitoista, olivat nyt parhaana kukinta-aikana aukeamaisillaan. Kuivatun kukan mitat olen jo maininnut, joten niitä ei enää tarvinne toistaa. Sen voin tässä kuitenkin lisätä, että pongo-kansalla oli tapana arvioida seuraavan vuoden hedelmällisyys Pyhän kukan kukkaluvun mukaan. Jos kukkia oli paljon, oli odotettavissa hedelmällinen aika; jos vähän, niin huonompi; jos taasen, kuten joskus tapahtui, kasvi ei kukkinut, sanottiin kuivan ajan ja nälänhädän aina seuraavan. Ne olivat totisesti loistavia kukkia, seisoen miehenkorkuisen lapakkonsa päässä kirkkaan valkoisina, mustajuovaisine terälehtineen, kullankeltaisine nieluineen ja silpineen. Keskellä kutakin terälehteä näkyi pikimusta laikka, joka todellakin muistutti suuresti apinan päätä. Mutta jos orkidea minussa herätti ihmetystä, niin saattaa kuvitella, minkä vaikutuksen se teki Stephen'iin, jossa tuon kukkalajin ihailu oli intohimo. Hän käyttäytyi melkein kuin mielipuoli. Pitkän aikaa hän ensinnäkin tuijotti kasviin, heittäytyi sitten polvilleen, niin että miss Hope huudahti:
"Mitä, oi Stephen Somers! Palveletteko tekin Pyhää kukkaa?"
"Palvelen hyvinkin", hän vastasi, "minä — minä — kuolisin saadakseni sen!"
"Sen saat luultavasti tehdäkin, ennenkuin kaikki on selvänä", minä huomautin painokkaasti, sillä minusta on hyvin vastenmielistä nähdä aikamiehen käyttäytyvän mielipuolen tavoin. On vain yksi asia maailmassa, joka voi sellaista käytöstä puolustaa, ja se ei ole kukka. Mavovo ja Hans olivat seuranneet meitä aitaukseen, ja minä kuulin sattumalta heidän välisensä keskustelun, joka huvitti minua suuresti. Keskustelun ydinkohta oli se, että Hans selitti Mavovolle valkoihoisten palvelevan tuota ruohoa — hän nimitti kukkaa ruohoksi — senvuoksi, että se muistutti väriltään kultaa, joka oli heidän todellinen jumalansa, vaikka tuo jumala tunnettiin heidän keskuudessaan monella nimellä. Mavovo, josta asia ei näyttänyt olevan vähääkään mielenkiintoinen, vastasi olkapäitään kohauttaen, että saattoi olla niinkin, mutta että hän puolestaan piti todellisena syynä sitä, että kasvista saatiin jotakin lääkettä, joka antoi rohkeutta tai voimaa. Zulut nimittäin eivät välitä kukista muuta kuin hyvien hedelmäin vuoksi. Katseltuani kyllikseni ihania kukkia kysyin mrs. Eversleyltä, mitä aluetta reunustavat pienet kummut olivat, joita oli useampia rivissä orkidean juuria ympäröivän höystetyn turvemullan ulkopuolella.
"Ne ovat Pyhän kukan äitien hautoja", hän vastasi. "Niitä on kaksitoista, ja tässä on kolmannentoista paikka, valittu minua varten."
Muuttaakseni puheenaihetta tein toisen kysymyksen, nimittäin kasvoiko maassa enemmänkin samanlaisia orkideoja.
"Ei", hän vastasi, "tai en ainakaan ole kuullut. Minulle on päinvastoin aina sanottu, että tämä on tuotu kaukaisesta maasta menneiden sukupolvien aikana. Jonkin vanhan lain määräyksestä tämän sitäpaitsi ei ole annettu lisääntyä. Jokainen vesa, jonka se kasvattaa tämän ympyrän ulkopuolelle, minun on leikattava poikki ja hävitettävä määrätyin juhlamenoin. Näettekö tuota siemenkotaa, joka on jätetty kasvamaan yhteen viimevuotiseen kukkavarteen? Se on nyt kypsä, ja ensi täysikuun aikaan, kun kalubi tulee minua tervehtimään, minun on uskonnollisin menoin poltettava se hänen läsnäollessaan, ellei se ennen hänen tuloaan ole itsestään auennut, missä tapauksessa minun on poltettava kaikki siemenistä nousseet taimet melkein samoin juhlamenoin."
"Ei kalubi enää tule, ainakaan teidän täällä ollessanne. Siitä olen aivan varma", sanoin.
Paikalta lähtiessämme seurasin tavallista periaatettani, joka kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa vaatii varmuutta kaikesta, millä suinkin on arvoa, ja nipistin poikki kypsän siemenkodan, joka oli oranssin kokoinen. Ei kukaan sattunut katsomaan, ja kun se meni suoraan taskuuni, ei sitä huomattu kaivata.
Sitten me vanhemmat jätimme Stephen'in ja nuoren naisen ihailemaan Cypripedium'ia — tai toinen toistaan — aitaukseen, ja palasimme sisälle neuvottelemaan.
"John ja mrs. Eversley", sanoin minä, "taivaan armon kautta olette jälleen löytäneet toinen toisenne yli kaksikymmentä vuotta kestäneen eron jälkeen. Mutta mitä on tehtävä nyt? Jumala tosin on kuollut, joten matka metsän läpi on oleva helppo. Mutta sen takana on vesi, eikä meillä ole mitään keinoa päästä sen yli, ja veden takana tuo vanha Motombo-velho istuu luolansa suulla niinkuin hämähäkki verkossaan. Ja Motombon ja luolan takana on Komba, uusi kalubi, ja hänen ihmissyöjäheimonsa —"
"Ihmissyöjä —!" keskeytti mrs. Eversley, "en ole tiennyt heidän olevan ihmissyöjiä. Tiedän sitäpaitsi hyvin vähän koko pongo-kansasta, jota tuskin olen nähnyt."
"Siinä tapauksessa, arvoisa rouva, saatte uskoa sanaani, että sitä he ovat ja että he varmasti aikovat syödä meidätkin. Mutta kun otaksun, ettette halua viettää loppuikäänne, joka luultavasti tulisi olemaan lyhyt, tällä saarella, pyydän kysyä, millä tavalla luulette meidän onnellisesti pääsevän ulos Pongo-maasta?"
He pudistivat päitään, jotka nähtävästi olivat tyhjät suunnitelmista.
John vain siveli valkoista partaansa ja kysyi lempeästi:
"Mitä olette suunnitellut, Allan? Rakas vaimoni ja minä olemme valmiit jättämään asian kokonaan teidän huostaanne, joka olette niin neuvokas."
"Suunnitellut!" minä änkytin. "Todellakin, John, missä muissa olosuhteissa tahansa —" Sitten mietiskeltyäni hetken kutsutin luokseni Hansin ja Mavovon, jotka tulivat ja lyyhähtivät istumaan parvekkeen lattialle.
"No niin", sanoin heille asian selitettyäni, "mitä te olette suunnitelleet?" Olin itse aivan tyhjä kaikista mahdollisista ehdotuksista ja tahdoin senvuoksi päästä tuosta kiduttavasta vastuunalaisuudesta.
"Isäni pilkkaa meitä", sanoi Mavovo juhlallisesti. "Voiko loukussa oleva rotta suunnitella ulospääsyn mahdollisuuksia, kun koira odottaa oven edessä? Niin pitkälle olemme päässeet ehyinä kuin rotta loukkuun. Nyt en näe edessämme muuta kuin kuoleman."
"Tämäpä hauskaa", vastasin. "Sinun vuorosi, Hans."
"Ah, baas", virkkoi hottentotti, "lyhyeksi hetkeksi tulin taas viisaaksi keksiessäni pistää Intombin bambusauvaan. Mutta nyt pääni on kuin mädännyt muna. Mutta, mutta, yksi ajatus minulla on — kysykäämmepä missie'ltä. Hänen aivonsa ovat nuoret ja raittiit ja voivat keksiä jotakin; baas Stephen'iltä kysyminen ei hyödyttäisi, sillä hän on jo vajonnut muihin ajatuksiin", ja Hans naurahti hiukan.
Etupäässä siinä tarkoituksessa, että saisin enemmän ajatteluaikaa, kutsuin luokseni miss Hope'n, joka juuri oli Stephen'in seuraamana ilmestynyt pyhätöstä, ja esitin tilanteen hänelle, puhuen hyvin hitaasti ja selvästi, jotta hän ymmärtäisi sanani. Suureksi hämmästyksekseni hän vastasi heti.
"Mikä on jumala, oi mr. Allan? Eikö se ole enemmän kuin ihminen? Voiko jumalan sitoa ja heittää onkaloon tuhanneksi vuodeksi, niinkuin saatanasta kerrotaan raamatussa? Jos jumala tahtoo liikkua, nähdä uusia maita ja niin edespäin, kuka voi sen kieltää?"
"En ymmärrä oikein", sanoin kiiruhtaakseni häntä, vaikka itse asiassa jo hiukan aavistin mitä hän tarkoitti.
"Oi Allan, Pyhä kukka on jumala, ja äitini on papitar. Jos Pyhä kukka on väsynyt tähän maahan ja haluaa kasvaa muualla, miksi papitar ei voisi viedä sitä pois ja mennä itsekin?"
"Oiva ajatus", minä sanoin; "mutta nähkääs, miss Hope, jumalia on tai oli kaksi, joista toinen ei enää voi kävellä."
"Oi, sekin on hyvin helppoa. Pannaan metsän jumalan nahka tuon miehen päälle", ja hän osoitti Hansia, "ja kuka taitaa tuntea eron? He ovat nytkin samannäköisiä kuin veljekset, tämä vain on pienempi."
"Hänpä sen keksi! Jumaliste, hänpä sen keksi!" huudahti Stephen ihastuksissaan.
"Mitä missie sanoo?" kysyi Hans epäluuloisena.
Selitin hänelle.
"Oi, baas", Hans huudahti, "ajatelkaa hajua jumalan nahkan sisällä, kun aurinko siihen paistaa. Jumala oli sitäpaitsi hyvin suuri jumala, ja minä olen pieni."
Sitten hän käännähti ja ehdotti Mavovoa, selittäen, että hänen vartalonsa oli leikkiin paljon sopivampi.
"Ennemmin kuolen", vastasi tuo suuri zulu. "Pitäisikö minun, jonka suonissa virtaa jaloa verta ja joka olen soturi, häväistä itseni kääriytymällä kuolleen eläimen nahkaan ja esiintymällä ihmisten edessä apinana? Teehän uudelleen ehdotuksesi, Pilkkukäärme, niin saamme tapella."
"Näetkö, Hans", minä sanoin, "Mavovo on oikeassa. Hän on soturi ja hyvin kestävä taistelussa. Sinäkin olet kestävä kekseliäisyydessäsi, ja tämän tehdessäsi vetäisit nenästä koko pongo-kansaa. On sitäpaitsi parempi, Hans, että sinä kannat muutamia tunteja ylläsi gorillan nahkaa, kuin että minä, sinun herrasi, ja kaikki nämä muutkin joutuvat surmattaviksi."
"On, baas, se on totta, baas; vaikka itse puolestani ajattelen melkein kuin Mavovokin, että mieluummin kuolisin. Mutta voisi olla suloista saada petkuttaa noita pongoja vielä kerran, ja, baas, en tahtoisi nähdä teitä tapettavan vain säästääkseni itseni pahalta hajulta. Jos siis haluatte, niin minä rupean jumalaksi."
Näin siis uhrautuvaisuus, jota Hans-rukka, tarinamme todellinen sankari, osoitti, ratkaisi asian, jos yleensä mitään voi pitää ratkaistuna meidän olosuhteissamme. Senjälkeen päätimme lähteä epätoivoiselle seikkailuretkellemme seuraavana aamuna päivän koittaessa.
Sitä ennen oli kuitenkin paljon tehtävää. Ensinnäkin mrs. Eversley kokosi palvelijattarensa, luvultaan kaksitoista, jotka heti ilmestyivätkin parvekkeen eteen. Näky oli surullinen, sillä naisraukat olivat kaikki albinoja ja epämiellyttävän näköisiä ja toinen puoli heistä sitäpaitsi kuuromykkiä. Mrs. Eversley puhui heille papittarena selittäen, että jumala, joka asui metsässä, oli kuollut ja että hänen senvuoksi piti ottaa mukaansa Pyhä kukka, jota kutsuttiin "Jumalan vaimoksi", ja lähteä ilmoittamaan Motombolle tuota kauheata onnettomuutta. Naisten piti sillä aikaa pysyä saarella ja jatkaa viljelysten hoitamista.
Ilmoitus saattoi nuo onnettomat, jotka nähtävästi olivat hyvin kiintyneet herrattareensa ja tämän tyttäreen, suuren hämmästyksen valtaan. Vanhin heistä, pitkä, laiha nainen, jolla oli valkoinen kähärätukka ja punaiset silmät ja joka Stephen'in sanojen mukaan muistutti angora-kissaa, heittäytyi maahan pitkäkseen, suuteli Äidin jalkoja ja kysyi, koska tämä aikoi palata, sillä "Kukan äiti" ja "tytär" olivat ainoat, joita he saattoivat rakastaa, ja ilman heitä he kuolisivat suruun.
Hilliten liikutustaan niin hyvin kuin voi äiti vastasi, ettei hän tiennyt aikaa; se riippui taivaan ja Motombon tahdosta. Lopettaakseen enemmät puheet hän pyysi heitä tuomaan työaseita, sauvoja, mattoja ja palmunkuituköyttä auttaakseen Pyhän kukan maasta kaivamisessa. Tämä toimitus tehtiin Stephen'in johdolla, joka nyt oli oikeassa elementissään, vaikka tehtävä osoittautuikin kaikeksi muuksi kuin helpoksi. Sitäpaitsi se oli surullinen toimitus, sillä työtä tehdessään naisista jokaikinen itki, jopa muutamat, jotka eivät olleet mykkiä, valittivat ääneensä.
Myöskin miss Hope itki, ja hänen äitinsäkin näin olevan jonkinlaisen kauhun vallassa. Kaksikymmentä vuotta hän oli hoitanut kukkaa, ja oli luonnollista, että hän vähitellen oli alkanut tuntea sitä kohtaan samanlaista kunnioitusta kuin koko pongo-kansa.
"Minä pelkään", hän sanoi, "että tämä pyhän häväistys tuo meille onnettomuutta."
Mutta Veli Johannes, jolla oli hyvin jyrkkä käsityskanta afrikkalaisten ennakkoluulojen suhteen, muistutti häntä toisen kerran, ja hän vaikeni.
Vihdoin viimein saimme sen maasta irti, tai ainakin suurimman osan, ja niin paljon multaa, että se hyvin saattoi pysyä elossa, kun olimme mahdollisuuden mukaan koettaneet säästää juuria. Kukan alta löysimme noin kolmen jalan syvyydestä erinäisiä esineitä. Yksi niistä oli vanha, karkeatekoinen taikakalu, joka oli kivestä veistetty kultakruunua kantavan apinan muotoon. Tuon pienen esineen olen säilyttänyt tähän päivään asti. Toinen oli puuhiilinen vuode, joka sisälsi muutamia osittain palaneita luita ja hyvin vähän vioittuneen pääkallon. Kallo saattoi olla jonkin hyvin alhaiseen rotuun kuuluvan naisen, ehkä ensimmäisen "Kukan äidin", mutta yleensä se mielestäni muistutti enimmän gorillan kalloa. Ikävä kyllä ei ollut aikaa eikä valoa, jotta olisin voinut tutkia tarkemmin noita jäännöksiä, emmekä mitenkään saattaneet kuljettaa niitä mukanamme.
Mrs. Eversley kertoi minulle jälkeenpäin, että kalubien kesken oli olemassa perimätieto, jonka mukaan jumalalla muinoin oli ollut vaimo, joka kuitenkin oli kuollut jo ennen pongo-kansan asettumista nykyisille asuinpaikoilleen. Jos tuossa oli perää, jäännökset saattoivat olla tuon jumalan vaimon luita. Kun suuri kasvi lopultakin oli saatu irti maasta, jossa se oli kasvanut niin monen sukupolven ajan, nostettiin se suurelle matolle, ja Stephen, joka tällaisessa työssä oli täysi taituri, kääri sen taitavasti sammaliin ja asetti juuren ympärille maton, niin ettei mitään päässyt putoamaan. Jokainen kukkavarsi pistettiin erityisesti hienon bamburuovon sisään, joka esti niitä katkeamasta matkalla. Koko kääry nostettiin senjälkeen bamburuovoista tehdyille paareille ja kiinnitettiin lujasti palmunkuituköysillä.
Kun työ oli tehty, olikin jo pimeä ja me kaikki väsyksissä.
"Baas", sanoi Hans minulle palatessamme sisälle, "eiköhän olisi hyvä, että me Mavovon kanssa ottaisimme ruokaa mukaamme ja makaisimme yön ruuhessa? Nuo naiset eivät voi meitä siellä vahingoittaa, mutta jos emme sitä tee, niin pelkään heidän tekevän seipäistä airoja ja soutavan järven yli pongoja varoittamaan, sillä olen pitänyt heitä silmällä."
Vaikka en mielelläni olisikaan jakanut pientä joukkoamme, pidin ajatusta siksi viisaana, että suostuin, ja pian Hans ja Mavovo keihäillä ja runsaalla ruoka-annoksella varustettuina lähtivätkin järven rantaan.
Eräs tapahtuma on vielä painunut mieleeni tämän yön yhteydessä. Se oli isän toimittama tyttärensä muodollinen kastaminen. Liikuttavampaa juhlallisuutta en ole ikänäni nähnyt, mutta en huoli kuvata sitä tarkemmin.
Me Stephen'in kanssa nukuimme aitauksessa lähellä kukkaa, jota hän ei tahtonut päästää näkyvistään. Hyvä olikin, että sen teimme, sillä kello kahdentoista aikaan näin kuunvalossa oven avautuvan hiljaa ja muutaman albino-pään ilmestyvän aukkoon. Epäilemättä he olivat tulossa varastamaan meiltä pyhän kasvin, jota he palvelivat jumalanaan. Nousin istualleni, viritin ja kohotin rihiapyssyni, jolloin he pakenivat tulematta enää takaisin.
Kauan ennen aamunkoittoa Veli Johannes, hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat valveilla ja matkavalmisteluissa, varustaen mukaamme evästä j.n.e. Kuunvalossa söimme aamiaisemme, ja Veli Johanneksen rukoiltua Jumalan suojelusta lähdimme matkaan aamun sarastaessa.
Lähtö oli omituinen, ja panin merkille, että sekä mrs. Eversley että hänen tyttärensä näyttivät surullisilta ottaessaan jäähyväisiä siltä paikalta, jossa he olivat äärimmäisessä yksinäisyydessä ja rauhassa viettäneet niin monta vuotta ja jossa toinen heistä oli syntynyt ja kasvanut täysi-ikäiseksi naiseksi. Koetin puhua ja keksiä heille muuta ajattelemisen aihetta, ja niin pääsimme vihdoin viimein lähtemään. Vaikka kasvi olikin raskas, järjestin niin, että molemmat naiset, joiden valkeita pukuja peitti omituinen, puunkuoriaineesta valmistettu vaippa, kantaisivat sitä venheelle asti, sillä minun mielestäni oli parempi, että pyhä kukka näytti lähtevän matkalleen pyhien valtijattariensa saattamana. Minä kuljin pyssyineni etumaisena, sitten seurasivat paarit ja kukka, ja jälkijoukkona Veli Johannes ja Stephen airoja kantaen. Pääsimme rauhassa venheelle, ja suureksi iloksemme tapasimme Mavovon ja Hansin meitä odottamassa. Sain kuitenkin kuulla, että oli ollut onni, että he olivat asettuneet makuulle venheeseen, sillä yöllä sinne oli tullut albinovaimoja ilmeisesti aikoen ottaa venheen haltuunsa, ja vasta huomattuaan sen vartioiduksi he olivat juosseet tiehensä. Meidän järjestyessämme venheeseen nuo onnettomat orjattaret saapuivat joukolla ja heittäytyivät maahan, puhuen säälittäviä sanoja taikka tehden merkkejä, ja rukoilivat, ettei Äiti hylkäisi heitä, kunnes sekä mrs. Eversley että Hope alkoivat itkeä. Mutta asia ei ollut autettavissa, ja työnsimme siis venheen vesille niin nopeasti kuin voimme jättäen albinot itkemään ja valittamaan rannalle.
Myönnän, että itsekin tunsin tunnonvaivoja siitä, että jätimme heidät noin, mutta mitä olisimme voineet tehdä? Lohdutan itseäni vain sillä, ettei heille tapahtunut mitään vahinkoa, mutta luonnollisesti emme koskaan enää kuulleet mitään heidän kohtalostaan.
Päästyämme järven yli kätkimme venheen pensaikkoon, mistä olimme sen löytäneetkin, ja aloitimme marssimme. Stephen ja Mavovo, vahvimmat meistä, kantoivat nyt kasvia, ja vaikka Stephen ei koskaan napissut sen painon alla, sitä enemmän suuri zulu kiroili jo ensimmäisten tuntien kuluttua. Voisin täyttää kokonaisen sivun hänen voimasanoillaan tuon keksinnön johdosta, joka hänen mielestään oli mielipuolen teko, ja jos minulla olisi aikaa, tekisinkin sen mielelläni, sillä monet niistä olivat todella huvittavia. Vain hänen kiintymyksensä Stephen'iin sai hänet hillityksi heittämästä kasvia maahan.
Kuljimme läpi jumalan puutarhan, jonne mrs. Eversley, vahvistaen kuulemamme tarinan, sanoi kalubin kahdesti vuodessa kylvävän pyhän siemenen. Hänen ollessaan tuolla pitkällä matkalla metsässä tuo surmansa saanut kauhea peto oli tavallisesti, kyllästyttyään pappiinsa, hyökännyt hänen kimppuunsa. Eläimen älyä todisti se seikka, että hyökkäys tapahtui aina siemenen kylvön jälkeen, joten se aikanaan sai kylvöstä ravintonsa. Viimeinen kalubi oli tosin saanut surmansa jo ennen meidän käyntiämme puutarhassa, mutta se näyttää olleen poikkeus säännöstä. Mahdollisesti gorilla tiesi, ettei kalubin käynnin tarkoitus tällä kertaa ollut varustaa sitä ravinnolla, tai ehkä meidän läsnäolomme kiihoitti sitä nopeampaan toimintaan. Kuka voi tutkia gorillan tekojen vaikuttimia? Hyökkäilyjen aika kesti tavallisesti yli puolitoista vuotta. Ensimmäisellä kertaa jumala, joka aina seurasi pappia puutarhaan ja sieltä takaisin, osoitti tavallisesti vastenmielisyyttään ulvomalla. Toisella kertaa se tavallisesti tarttui hänen käteensä ja puraisi poikki sormen, niinkuin kalubillemme oli käynyt; tuollainen haava aiheuttaa useimmiten verenmyrkytyksen ja kuoleman. Siinä tapauksessa, että pappi kuitenkin jäi eloon, se surmasi hänet kolmannella kerralla useimmiten murskaamalla pään mahtavilla eturaajoillaan. Näillä käynneillä kalubia seurasi muutamia pyhitettyjä nuorukaisia, joista jumala aina tappoi muutamia. Ne, jotka vahingoittumatta olivat tehneet matkan kuusi kertaa, määrättiin erityisiin uusiin kokeisiin, kunnes viimein jäi jäljelle ainoastaan kaksi, jotka julistettiin jumalan "voittajiksi" eli "valituiksi". Näitä nuorukaisia kohdeltiin suurella kunnioituksella, niinkuin esimerkiksi Kombaa, ja kalubin kuoltu toinen heistä astui hänen virkaansa, hoitaen sitä tavallisesti, ellei mitään erityistä tapahtunut, vähintään kymmenen vuotta, ehkä kauemminkin.
Mrs. Eversley ei tiennyt mitään kalubin jäännösten syömisjuhlasta eikä hänen luittensa hautaamisesta puisiin arkkuihin, jotka olimme nähneet, tuo kaikki oli pidetty häneltä salassa, vaikka se epäilemättä tapahtui. Hän lisäsi, että kaikki kolme kalubia, jotka hän oli tuntenut, olivat lopulta tulleet aivan mielipuoliksi lähestyvän loppunsa pelosta, etenkin jumalan annettua siitä ensimmäiset merkit ulvomalla ja puremalla poikki sormen. Totta totisesti ei ollut helppoa kantaa kruunua Pongo-maassa, kruunua, josta sitäpaitsi kidutuksen ja kuoleman tuomion uhalla ei saanut kieltäytyä. Minä puolestani en voi kuvitella mitään kauheampaa kuin noiden onnettomain kuningasten uhattu olemassaolo, joidenka kunnia ja valta oli tuolla tavoin päättyvä.
Kysyin mrs. Eversley'ltä, kävikö Motombo koskaan jumalan luona. Hän vastasi sen tapahtuneen kerran viidessä vuodessa. Siinä tilaisuudessa hän oli salaperäisin juhlamenoin viettänyt jumalan luona metsässä kokonaisen viikon täysikuun aikaan. Eräs kalubeista oli kertonut nähneensä Motombon tuossa tilaisuudessa istumassa kaulakkain jumalan kanssa puun suojassa ja puhellen kuin olisivat olleet veljekset. Lukuunottamatta tarinoita tuon pongo-jumalan miltei yliluonnollisesta viisaudesta en saanut siitä muuta tietää, ja olen usein tuntenut suurta kiusausta uskoa, että se todellakin oli suuren, vanhan apinan hahmossa esiintyvä paholainen.
Ei, eräs seikka minun kuitenkin on vielä mainittava, syystä että se selvittää Babemban tarinaa. Kävi selville, että metsään heitettiin joskus muista heimoista ryöstettyjä vankeja, jotta jumala voisi huvitella surmaamalla niitä. Tuohon samaan kohtaloon meidätkin oli tuon hirveän pongo-tavan mukaisesti tuomittu.
"Totisesti", ajattelin mielessäni kertojan lopetettua, "tein hyvän teon lähettäessäni tuon hirviön siihen pimeään paikkaan, joka sen osa oli ja jossa vilpittömästi uskon sen kohtaavan valmiina kaikki kuolleet kalubit ja muut uhrinsa asianmukaisine tervetuliaisineen."
* * * * *
Kuljettuamme läpi jumalan puutarhan tulimme kaatuneen puun aukeamalle ja löysimme eläimen nahkan levällään, niinkuin olimme sen heittäneet, ainoastaan kooltaan kutistuneena. Vain parvi metsämuurahaisia oli nähtävästi käynyt siellä tarkastusta pitämässä, puhdistaen Hansille onneksi nahkasta jokaisen lihanjätteen, mutta jättäen itse nahkan, joka nähtävästi oli ollut niille liian paksu, koskemattomaksi. Puhtaampaa jälkeä en ole koskaan nähnyt. Nuo uutterat pikku eläimet olivat sitäpaitsi syöneet suuhunsa koko pedonkin. Ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin puhtaat, valkoiset luut samaan asentoon johon ruumiin olimme heittäneet. Atoomi atoomilta tuo myriaadi-armeija oli syönyt kaikki ja jatkanut matkaansa metsän syvyyksiin, jättäen ohikulkunsa merkiksi vain tällaiset jäljet.
Olisin niin kovin mielelläni ottanut tuon jättiläisluurangon mukaani etelämaisten kokoelmaini lisäksi, mutta se oli mahdotonta. Kuten Veli Johannes sanoi, mikä museo tahansa olisi ilolla ostanut sen ja maksanut satoja puntia, sillä en luule sen kaltaista löytyvän koko maailmassa. Mutta se oli liian raskas; voin vain tutkia noita valtavia luita ja painaa mieleeni sen erikoisuudet. Oikeasta käsivarresta kaivoin sitäpaitsi esille kuulan, jonka olin ampunut pedon laahatessa mukanaan kalubia, ja panin sen talteen. Huomasin sen tunkeutuneen syvälle ja vahingoittaneen luuta kuitenkaan murskaamatta sitä pahasti.
Sitten jatkoimme matkaa kantaen mukanamme pedon vuotaa täytettyämme ensin pään ja käpälät (nekin, nimittäin käpälät, muurahaiset olivat puhdistaneet) kostealla sammalella säilyttääksemme siten niiden muodon. Taakka ei ollut kevyt, niin ainakin vakuuttivat Veli Johannes ja Hans, jotka kantoivat sitä olkapäillään kuivuneessa oksassa.
Loppumatkastamme järven rantaa kohti ei ole mitään kerrottavaa paitsi että kantamuksiamme lukuunottamatta oli helpompi laskeutua alaspäin tuota jyrkkää vuorenrinnettä kuin oli ollut nousu ylöspäin. Hitaasti kulkumme kuitenkin edistyi, ja kun vihdoin pääsimme hautuupaikalle, oli enää vain noin tunti auringonlaskuun. Istuuduimme levähtämään ja aterioimaan ja keskustelemaan asemasta.
Mitä oli tehtävä? Edessämme oli seisova vesi, mutta meillä ei ollut venhettä, jolla päästä toiselle rannalle. Ja mikä odotti meitä tuolla rannalla? Luolansa suulla istui olento, joka näytti vain puoleksi ihmiseltä, odottamassa meitä kuin hämähäkki verkossaan. Ei pidä luulla, että tämä kysymys oli paetessamme jäänyt meiltä huomaamatta. Olimme päinvastoin ajatelleet sitäkin, että koettaisimme kuljettaa mukanamme ruuhen, jolla olimme soutaneet Kukan saareen ja sieltä takaisin, metsän läpi. Ajatus hylättiin kuitenkin sentakia, että huomasimme mahdottomaksi kuljettaa sitä edes viidenkymmenen kyynärän matkaa, sillä se oli kaiverrettu yhdestä ainoasta hirrestä ja oli pohjastaan neljän tai viiden tuuman paksuinen. Mutta mihin voimme ryhtyä ilman venhettä? Uiminen ei näyttänyt tulevan kysymykseenkään krokodiilien takia. Sain kyseltyäni sitäpaitsi tietää, että koko joukosta vain Stephen ja minä osasimme uida. Ei löytynyt edes puuta, josta olisimme voineet valmistaa lauttaa.
Kutsuin Hansin mukaani, ja jättäen muut hautuumaalle, jossa tiesimme heidän olevan turvassa, laskeuduimme alas rantaan tutkimaan tilannetta, pysytellen kuitenkin huolellisesti rantaa reunustavan kaislikon ja mangrove-pensaiden suojassa. Ei ollut tosin paljon pelkoa, että meidät nähtäisiin, sillä päivä oli ollut hyvin kuuma, ja nyt illan tullen taivaalle kokoontui myrskyä ennustavia paksuja, mustia pilviä, jotka varmasti tekivät meidät matkan päähän aivan näkymättömiksi.
Katsahdimme tummaan, mutaiseen veteen ja krokodiileihin, joita istui tusinoittain sen partailla odottaen, iankaikkisesti odottaen, emme tienneet mitä. Katsahdimme jyrkkänä kohoavaan kallioon, mutta lukuunottamatta paikkaa, missä luolan suu ammotti, ei silmän kantamattomiin näkynyt vuoriseinämän alla muuta kuin vettä, joka suojasi sitä kuin vallihauta linnaa. Ainoa pakotie näytti siis kulkevan luolan läpi, sillä kanava, jota myöten Babemba luultavasti oli päässyt avoimelle järvelle, oli nähtävästi tukittu. Vihdoin viimein koetimme etsiä pudonnutta hirttä, jolla mahdollisesti olisimme voineet meloskella toiselle rannalle, mutta emme löytäneet mitään käyttökelpoista, emme edes, kuten jo mainitsin, kuivia kaislojakaan tai risuja, joista olisimme voineet laatia lautan.
"Ellemme saa venhettä, meidän on jäätävä tänne", huomautin Hansille istuessamme pensaan takana rannalla.
Kun en saanut vastausta, syvennyin nähtävästi huomaamattani tarkkaamaan pientä murhenäytelmää hyönteismaailmassa. Kahden uljaan kaislan väliin oli mahtava metsähämähäkki kutonut verkkonsa, suuren kuin naisen avonainen päivänvarjo. Itse se istui keskellä verkkoaan, jonka alareuna miltei kosketti vettä, saalistaan odottaen niinkuin krokodiilit rantaäyräillä, niinkuin suuri apina oli odottanut kalubeja, niinkuin kuolema odottaa elämää, niinkuin Motombokin odotti Jumala tiesi mitä.
Tuo musta jättiläishämähäkki, jolla oli päässä pieni valkoinen laikka, muistutti mielestäni suuresti luolassaan istuvaa Motomboa. Tätä ajatellessani murhenäytelmä tapahtui. Suuri valkoinen koiperhonen alkoi tanssia ylös ja alas kaislikossa, mutta tarttui pian verkkoon pari tuumaa vedenpinnan yläpuolella. Salaman nopeudella hämähäkki oli sen kimpussa. Pitkillä raajoillaan se sulki uhrin syliinsä hiljentääkseen sen kovat ponnistelut. Sen tehtyään se alkoi kietoa uhriaan kiinni, kun taas tapahtui jotakin odottamatonta. Tyynen vedenpinnan alta pisti esille hyvin suuren kalan suu, joka aivan rauhallisesti sieppasi hämähäkin verkostaan ja sukelsi takaisin veteen, vieden mukanaan osan verkkoa ja vapauttaen samalla perhosen. Pienellä ponnistuksella se irtautui, putosi puupalaselle ja purjehti pois, ilmeisesti saamatta taistelusta suurempaa vahinkoa!
"Näettekö, baas?" sanoi Hans ja osoitti rikkonaista, tyhjää verkkoa. "Sillä aikaa kuin te istuitte mietteissänne, minä rukoilin kunnianarvoisaa isäänne, Saarnaajaa, joka opetti minut sitä tekemään, ja hän on lähettänyt meille merkin Tulisesta paikasta."
En edes tässä tilaisuudessa voinut olla naurahtamatta, kun kuvittelin mielessäni, minkä näköiset rakkaan isäni kasvot olisivat, jos hän voisi kuulla käännyttämänsä huomautuksia. Hansin uskonnollisen kannan tutkiminen olisi ollut todella mielenkiintoista, ja olen pahoillani, etten koskaan tullut sitä tehneeksi. Pysyin vain asiassa ja kysyin:
"Minkä merkin?"
"Tämän merkin, baas: Tuo verkko on Motombon luola. Suuri hämähäkki on Motombo. Valkoinen perhonen olemme me, baas, jotka olemme joutuneet verkkoon ja jotka on aiottu syötäviksi."
"Sepä somaa, Hans", minä sanoin, "mutta mikä on sitten kala, joka nousi vedestä ja nielaisi hämähäkin, niin että perhonen pääsi putoamaan lastulle ja purjehti tiehensä?"
"Baas, te olette kala, joka hiljaa, hiljaa nousette vedestä keskellä pimeyttä ja ammutte Motombon pienellä rihlapyssyllä, ja sitten me muut, jotka olemme perhonen, putoamme ruuheen ja soudamme pois. On tulossa myrsky, baas, ja kuka näkee, jos uitte veden yli myrskyssä ja yössä?"
"Krokodiilit", minä huomautin.
"Baas, en näe krokodiilin syövän kalaa. Luulen, että kala nauraa itsekseen tuolla veden pohjassa vatsassaan lihava hämähäkki. Sitäpaitsi krokodiilit myrskyssä panevat maata, sillä ne pelkäävät salaman tappavan heidät rangaistukseksi heidän synneistään."
Nyt minäkin muistin usein kuulleeni, vieläpä jossain määrin itsekin panneeni merkille, että nuo jättiläismatelijat todellakin häviävät myrskysäällä luultavasti siitä syystä, että ne silloin eivät löydä ravintoa. Mitenkä sen laita lienee ollutkin, samassa silmänräpäyksessä tein päätökseni.
Niin pian kuin tulisi kyllin pimeä, aioin, pidellen pientä pyssyäni Intombia toisella kädellä pääni päällä, uida toiselle rannalle ja varastaa ruuhen. Jos tuo vanha velho oli odottamassa, mitä en kuitenkaan luullut, niin siinä tapauksessa minun oli suoriuduttava siitä parhaan taitoni mukaan. Tiesin kyllä, että yritys oli toivoton, mutta muuta neuvoa ei ollut. Ellemme saisi venhettä, meidän pitäisi pysähtyä tähän autioon metsään ja kuolla nälkään. Tahi jos palaisimme Kukan saarelle, joutuisimme sielläkin pian hyökkäyksen ja tuhon uhreiksi, kun Komba ja pongot tulisivat etsimään ruumiitamme.
"Minä koetan, Hans", sanoin.
"Niin, baas, sen uskoinkin. Minä kyllä tulisin mukaan, mutta en osaa uida, ja hukkuessani voisin tehdä melua, sillä silloin voi unohtaa itsensä, baas. Mutta näin onkin hyvä, sillä jos olisi muuten, niin kunnianarvoisa isänne olisi varmasti näyttänyt sen meille merkissä. Perhonen purjehti aivan mukavasti pakoon puupalikallaan, ja nyt juuri näin sen levittävän siipensä ja lentävän tiehensä. Ja entä kala! Voi, kuinka se nauraakaan makeasti, vatsassaan tuo vanha, lihava hämähäkki!"
XVIII.
KOHTALON ISKU.
Palasimme toisten luo, jotka löysimme masentuneen näköisinä kyyhöttämästä arkkujen seassa. Eikä ihmekään, yö pimeni pimenemistään, ukkosen kaiku alkoi kiiriä läpi metsän ja sade putoilla suurina pisaroina. Lyhyesti sanoen toiveet eivät missään suhteessa näyttäneet valoisilta, vaikkakin Stephen huomautti, että joka pilvellä on hopeareunansa, minkä sananlaskun, kuten hänelle sanoin, muistelin kuulleeni jo ennenkin.
"No niin, Allan, mitä olette suunnitellut?" kysyi Veli Johannes, koettaen näyttää hilpeältä ja päästäen irti vaimonsa käden. Niinä aikoina hän näytti lakkaamatta pitelevän kiinni vaimonsa kädestä.
"Oh!" vastasin, "aion noutaa venheen, jolla pääsemme mukavasti soutamaan toiselle puolelle."
He tuijottivat minuun, ja miss Hope, joka istui Stephen'in vieressä, kysyi tavallisella raamatullisella kielellään:
"Onko teillä kyyhkysen siivet, jotta voitte lentää, oi mr. Allan?"
"Ei", vastasin, "mutta minulla on kalan evät tai jotain sentapaista, ja osaan uida."
Nyt kajahti koko kuoro vastaväitteitä.
"Sitä et saa tehdä", sanoi Stephen, "minä osaan uida yhtä hyvin ja olen nuorempi. Minä lähden, tahdon saada kylvyn."
"Sen kyllä saatte, oi Stephen", keskeytti miss Hope mielestäni hiukan hätääntyneenä. "Sade taivaasta puhdistaa teidät." (Satoi jo.)
"Kyllä, Stephen, uida kyllä osaat", vastasin, "mutta suonet anteeksi jos sanon, ettet ole erittäin tottunut rihlapyssyyn, ja oikeaan osuminen lienee tämän tehtävän tärkein puoli. Kuulkaa nyt kaikki. Minä lähden. Toivon, että onnistun, mutta jos en, ei sillä ole suurta väliä, sillä asemanne ei ole tullut entistä huonommaksi. Teitä on tässä kolme paria. John ja hänen vaimonsa; Stephen ja miss Hope; Mavovo ja Hans. Jos minä, viides pyörä vaunussa, joudun hukkaan, niin saatte valita uuden kapteenin, siinä kaikki. Mutta niin kauan kuin olen johtajana, minua on toteltava."
Senjälkeen Mavovo, jolle Hans oli kuiskutellut, alkoi puhua.
"Isäni Macumazahn on uljas mies. Jos hän elää, hän tahtoo tehdä velvollisuutensa. Jos hänen on kuoltava, hän tahtoo tehdä velvollisuutensa vielä paremmin, ja maan päällä niinkuin tuonelassa isäimme henkien luona hänen nimensä on oleva suuri ikuisesti; niin, hänen nimensä on oleva laulu."
Veli Johanneksen käännettyä nuo mielestäni kauniit sanat seurasi hiljaisuus.
"Nyt" sanoin, "tulkaa kaikki saattamaan minua rannalle asti. Salaman vaara on pienempi siellä, missä ei ole suuria puita ja minun lähdettyäni pukekaa te, naiset, Hans gorillannahkaan niin hyvin kuin osaatte ja kiinnittäkää se hänen ylleen tuolla palmunkuitukoydellä, jota toimme mukanamme, ja täyttäkää pää ja muut ontot paikat lehdillä Toivon, että hän on valmiina, kun palaan venheineni."
Hans huokasi nöyrästi, mutta ei pannut vastaan, ja niin läksimme kaikkine tavaroinamme lahden rantaan ja kätkeydyimme mangrovepensaikkoon ja tuuheiden puiden suojaan. Sitten riisuin osan vaatteistäni aina flanellisiin ja pumpulisiin alusvaatteisiin asti, jotka olivat väriltään harmaat ja senvuoksi miltei näkymättömät yöllä.
Nyt olin valmis, ja Hans ojensi pienen rihlapyssyn käteeni.
"Se on täydessä vireessä, baas, varalukko edessä", hän sanoi, "ja huolellisesti ladattuna. Sitten olen käärinyt hattuni reunuksen, joka on hyvin rasvainen, hiuksista nimittäin lähtee rasvaa etenkin kuumassa ilmassa, baas, lukon ympärille estämään nallia ja ruutia kastumasta. Se ei ole sidottu, baas, ainoastaan kierretty. Kun pudistatte hiukan pyssyä, niin se irtautuu itsestään."
"Ymmärrän", minä vastasin ja tartuin vasemmalla kädelläni pyssyn piippuun aivan läheltä perää, pitäen tuota Hansin hatusta otettua rasvaista räsyä tanakasti lukon ja nallin suojana. Annoin kättä toisille ja voin ylpeydellä lisätä, että tullessani miss Hope'n luo hän aivan vaistomaisesti ja omasta aloitteestaan painoi suudelman minun keski-ikäiselle otsalleni. Tunsin halua vastata suudelmaan, mutta en tehnyt sitä.
"Se on rauhan suudelma, oi Allan", hän sanoi. "Menkää ja palatkaa rauhassa."
"Kiitos", minä vastasin, "mutta alkakaapas pukea Hansia hänen uusiin vaatteihinsa."
Stephen mutisi häpeävänsä itseään. Veli Johannes rukoili voimakkaan ja syvän rukouksen. Mavovo teki kunniaa kuparikeihäällään ja alkoi hiljaisella äänellä antaa minulle sibongan eli zulun-klelisiä kunnianimiä, ja mrs. Eversley sanoi:
"Oi kiitän Jumalaa, että olen saanut elää nähdäkseni vielä kerran urhoollisen englantilaisen miehen, mikä mielestäni on suuri kohteliaisuus kansalleni ja itselleni, vaikka osa sen loistoa haihtuikin myöhemmin, kun sain kuulla hänen itsensä olevan englantilaista sukuperää."
Jälleen salama leimahti kirkkaana, sillä myrsky oli nyt todenteolla puhjennut, ja samassa minäkin jo riensin rantaan, jäljessäni Hans, joka oli päättänyt nähdä viimeisen vilahduksen minusta.
"Mene takaisin, Hans, ennenkuin salama sinut antaa ilmi", sanoin laskeutuessani hiljaa mangrove-puun juurelta likaiseen veteen, "ja sano, että koettavat, jos mahdollista, pitää nuttuani ja housujani kuivina."
"Hyvästi, baas", hän mutisi, ja ääni kuului nyyhkytykseltä. "Säilyttäkää uljas mieli, baas. Ei tämä kuitenkaan ole mitään verrattuna korppikotkiin Verilöylyvuorella. Intombi auttoi meidät suoriutumaan silloin, ja niin se tekee nytkin, sillä se tietää, kuka osaa pidellä sitä oikein!"
Nämä olivat Hansin viimeiset sanat, jotka kuulin, sillä jos hän muuta sanoikin, rankkasateen kolina vaimensi äänen.
Oi! Toisten edessä olin koettanut säilyttää uljaan mielen, mutta voimani eivät riitä kuvaamaan sitä kuoleman kauhua, jota tunsin ja joka ehkä oli suurin, mitä olen elämässäni kokenut; ja se merkitsee paljon. Olin lähdössä mielettömimpään seikkailuun, mitä ihminen koskaan on yrittänyt. En huoli toistaa yksityiskohtia, mutta enimmän vaikuttivat mieleeni sillä hetkellä krokodiilit. Siitä pitäen olen aina vihannut krokodiileja — mutta mitäpä siitä — ja paikka oli niitä niin täynnä kuin Taivaaseenastumissaaren lammikot ovat täynnä merikilpikonnia.
Mutta jatkoin uintiani. Lahti oli ehkä tuskin kahdensadan kyynärän levyinen, matka siis ei suinkaan ollut pitkä niin hyvälle uimarille kuin siihen aikaan olin. Mutta hinnalla millä hyvänsä minun oli samalla pideltävä pyssyä vasemmalla kädellä pääni päällä, sillä jos se olisi kerrankin painunut veden alle, se olisi ollut käyttökelvoton. Sitäpaitsi pelkäsin epätoivoisesti, että minut nähtäisiin salaman valossa, vaikkakin tuota vaaraa vähentääkseni olin jättänyt tumman vaatehatun päähäni. Loppujen lopuksi piti pelätä itse salamaakin, sillä ukkonen oli kauhean kova ja yhtämittainen ja näytti iskevän pitkin veden pintaa. Tulipallo tai jokin sen näköinen osui veteen vain muutaman kyynärän päähän minusta, aivan kuin se olisi tähdännyt pyssyni piippuun ja mennyt vain vähän väärään. Siltä se minusta ainakin näytti, vaikka yhtä hyvin se saattoi olla veden alta kohottautuva krokodiilikin.
Yhdessä suhteessa, tai oikeastaan kahdessakin, minulla kuitenkin oli onni. Ensinnäkään ei ollut tuulta nostattamassa laineita, jotka olisivat saattaneet peittää minut tai ainakin kastella pyssyn. Toiseksi ei ollut eksymisen pelkoa, sillä luolan suulla näin tulet, jotka paloivat Motombon istuimen molemmilla puolin. Ne tekivät minulle saman palveluksen kuin Hero-nimisen naisen lamppu hänen rakastajalleen Leanderille tämän uidessa Hellesponton yli luvattomille yöllisille vierailuille rakastettunsa luokse. Mutta häntä odotti edessäpäin jokin ilo, kun taas minua —! Mutta meillä oli vielä muutakin yhteistä. Hero oli, jos oikein muistan, kreikkalaisen rakkaudenjumalan papitar, ja minua odottava olento oli myöskin jonkinlainen uskonnollinen merkkihenkilö. Ero oli vain siinä, että hän kuten varmasti uskon, oli paholaisen pappi.
Uintiin meni luullakseni noin neljännestunti, sillä säästääkseni voimiani uin hitaasti, vaikkakin krokodiilien takia teki mieleni kiirehtiä. Jumalan kiitos ne kuitenkaan eivät saapuneet asiaa pahentamaan. Nyt olin jo lähellä luolaa ja seuraavassa tuokiossa katoksen alla tuossa matalassa lahdessa, jonne venhe oli vedetty. Seisoin jaloillani kalliopohjalla rintaa myöten vedessä ja tähystelin ympärilleni, leväten ja taivutellen pyssyn pitelemisestä jäykistynyttä vasenta käsivarttani edestakaisin. Tulet olivat palaneet jotenkin pieniksi, enkä nähnyt oikein selvästi, ennenkuin silmäni olivat vapautuneet sadepisaroista ja tottuneet valoon.
Avasin rätin pyssyni lukon ympäriltä, pyyhkäisin sillä tukkia ja heitin sen maahan. Sitten avasin varalukon ja herkistin pyssyn erityisellä laitteella erittäin herkäksi. Taasen tähystelin ympärilleni ja koetin ottaa selvää tilanteesta. Siinä oli koroke ja siinä — ah — siinä istui tuo sammakkomainen Motombokin. Mutta hänen selkänsä oli minuun päin; hän ei katsonut lahdelle vaan alas luolaan. Epäröin lyhyen, ratkaisevan hetken. Ehkä pappi oli unessa, ehkä onnistuisin irroittamaan venheen tarvitsematta ampua. Sitä en mielelläni olisi tehnyt; hänen päänsä oli sitäpaitsi etukumarassa ja näkymättömissä, eikä siis olisi ollut varmaa, että laukaus selkään olisi hänet surmannut. Loppujen lopuksi tahdoin välttää laukaisemista, jotta asia ei liian aikaisin tulisi ilmi.
Samassa Motombo käännähti. Jokin vaisto lienee varoittanut häntä, sillä kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus lukuunottamatta sateen hiljaista rapinaa ulkona. Hänen kääntyessään salama leimahti, ja hän näki minut.
"Se on se valkoinen mies", hän mutisi itsekseen hiljaisella, sähisevällä äänellä, minun odottaessani välähdystä seuraavassa pimeydessä pyssy valmiina, "sama valkoinen mies, joka ampui minua kauan, kauan sitten, ja taaskin hänellä on pyssy! Oi, kohtalon isku! Epäilemättä jumala on kuollut, ja minunkin pitää kuolla!"
Samassa hän kuin epäilyksen vallassa kohotti sarveaan kutsuakseen apua.
Taaskin salama leimahti ja sitä seurasi hirveä ukkosenjyrähdys. Apua rukoillen tähtäsin hänen päähänsä salaman valossa, juuri kun torvi kosketti hänen huuliaan. Torvi putosi kädestä. Hän näytti lysähtävän kokoon eikä liikahtanut enää.
Jumalan kiitos, jumalan kiitos! Tänä äärimmäisenä koettelemuksen hetkenä taitoni, jossa olen mestari, ei ollut pettänyt minua. Jos käteni olisi vähääkään vavahtanut, jos äärimmilleen jännitetyt hermoni olisivat hiukankin antaneet perään tai jos Hansin hatusta otettu riekale ei olisi riittänyt suojaamaan nallia ja ruutia kosteudelta, kuinka silloin olisi käynyt? No niin, tätä tarinaa ei ainakaan olisi koskaan kirjoitettu, ja kalubien hautuumaa kätkisi muutamia luita enemmän, siinä kaikki.
Odotin hetkisen nähdäkseni palvelijattarien syöksyvän esille luolan sivuseinissä olevista ovista ja kuullakseni heidän päästävän kimeän hätähuudon. Mutta ei näkynyt ketään, ja siitä arvasin, että ukkosen jyrinä oli estänyt pyssynpamahduksen kuulumasta, on näet muistettava, että kukaan noista ihmisistä ei ollut pyssyn ääntä koskaan kuullut. Tuo vanha olento oli varmaan lukemattomia vuosia kyyröttänyt päivää ja yötä lavitsallaan, mistä hänen varmasti oli vaikea päästä liikkumaan. Kun naiset siis auringonlaskun aikaan olivat käärineet hänet vuotiin ja sytyttäneet nuotiot häntä lämmittämään, miksi he olisivat tulleet häntä häiritsemään, ellei hän kutsunut torvellaan? Luultavasti laki sen kielsikin.
Jonkun verran varmempana kahlasin pari askelta eteenpäin ja päästin irti köydellä kiinnitetyn ruuhen. Sitten kömmin itse ruuheen, laskin pyssyn kädestäni, tartuin airoon ja aloin meloa ulos lahdesta. Samassa salama jälleen välähti, ja sen valossa näin Motombon kasvot, jotka nyt olivat vain muutaman jalan päässä minusta. Pää näytti lepäävän melkein polvia vasten ja oli kaamean näköinen. Keskellä otsaa oli sininen merkki, siinä mistä kuula oli mennyt sisään, sillä siinä asiassa en ollut erehtynyt. Pyöreät syvälle painuneet silmät olivat auki, mutta niitten tuli oli sammunut, ja ne näyttivät tuijottavan minuun pitkien kulmakarvain alta. Suuri leuka oli loksahtanut auki, ja pitkältä alahuulelta riippui ulos punainen kieli. Turvonneiden poskien parkittua nahkaa muistuttava iho oli käynyt tuhkanharmaaksi ja surkean kirjavaksi.
Oi! Näky oli kaamea, ja joskus pahalla tuulella ollessani se vieläkin vaivaa minua. Hänen verensä ei kuitenkaan ole raskaana sydämelläni, sitä omatuntoni ei pelkää. Hänen loppunsa oli välttämätön viattomain pelastamiseksi, ja olen vakuutettu, että se oli hyvin ansaittu. Sillä hän oli paholainen ja sukua tuolle suurelle apinajumalalle, jonka metsässä olin surmannut ja jota hän sivumennen sanoen kuolleena mitä suurimmassa määrässä muistutti. Jos heidän päänsä olisi pantu vierekkäin vähän matkan päähän toinen toisestaan, ei olisi ollut kovin helppoa erottaa niitä ulkonevine kulmineen, parrattomine, sisäänpainuneine leukoineen ja suupielistä törröttävine keltaisine torahampaineen.
Nyt olin päässyt jo ulos luolasta. Pysähdyin kuitenkin hetkeksi syrjään jyrkän kallioseinämän alle sekä kuunnellakseni, olisiko tekoni huomattu, että peläten salaman, joka yhä vielä leimahteli, vaikkakin myrskykeskus eteni nopeasti, ilmiantavan minut jollekin vartijalle.
Noin kymmenen minuuttia pysyin piilossani, mutta sitten päätin rohkaista mieleni ja läksin hiljalleen soutamaan vastakkaista rantaa kohti, suunnaten kuitenkin vähän länteen päin luolasta erästä muita pitempää puuta kohti, joka niinkuin olin pannut merkille, kohosi taivaalle juuri hautuumaan takana.
Sattumalta olin laskenut aivan oikein, ja loppujen lopuksi ruuheni keula sujahti samaan risukkoon, jonka taakse olin toverini jättänyt. Samassa kuukin alkoi pilkistellä ohenevien sadepilvien takaa, ja sen valossa he näkivät minut, ja minä näin olennon, joka ensi silmäyksellä oli aivan gorilla-jumalan itsensä näköinen, laahustavan eteenpäin ja tarttuvan keulaan. Kauhea peto oli siinä aivan ilmielävänä, sellaisena kuin sen metsässä olimme nähneet, ainoastaan hiukan pienempänä.
Sitten muistin asian ja purskahdin nauruun, ja tuo nauru teki minulle äärettömän hyvää.
"Tekö se olette, baas?" sanoi tukahtunut ääni, joka tuntui lähtevän gorillan keskeltä. "Oletteko elossa, baas?"
"Tietysti", minä vastasin, "kuinka muuten olisin täällä?" ja lisäsin hilpeästi: "Entä onko sinun mukava olla tuon soman, lämpöisen turkin sisässä tänä sateisena yönä?"
"Oh, baas", ääni vastasi, "kertokaa, mitä on tapahtunut. Tässä hajussakin palan kuulemisen halusta."
"Motombo on saanut surmansa, Hans. Kas niin, Stephen, ojenna minulle kätesi ja anna vaatteeni, ja pitele sinä, Mavovo, pyssyä ja venhettä, sillä aikaa kuin pukeudun."
Sitten hyppäsin maihin ja kaislikossa riisuin yltäni märät housut ja paidan ja sulloin ne metsästystakkini suuriin taskuihin, sillä en tahtonut hävittää niitä, ja pukeuduin kuiviin vaatteihin, jotka rikkonaisuudestaan huolimatta olivat aivan kylliksi tuossa lämpimässä ilmastossa. Sen tehtyäni otin aimo kulauksen taskussani olevasta paloviinapullosta ja söin hiukan, sillä tunsin olevani nälkäinen. Senjälkeen kerroin heille tarinan ja, lopettaen lyhyeen heidän ihailunsa ja ihmettelynsä, pyysin heitä asettamaan Pyhän kukan ruuheen ja astumaan itse perästä. Sitten Hans pisti sormensa esille gorillan käsivarsista, ja hänen avullaan latasin pyssyn uudelleen viimeisellä nallilla. Sen tehtyä astuin viimeisenä venheeseen ja istuuduin keulaan, pyytäen Veli Johannesta ja Stephen'iä soutamaan.
Välttääksemme huomion herättämistä teimme kierroksen niinkuin äskenkin, ja lyhyessä ajassa pääsimme luolan suulle. Kumarruin eteenpäin ja kurkistin läntisen kallioseinämän ympäri. Ei ketään näkynyt liikkeellä. Tulet paloivat himmeästi, ja kokoon lysähtänyt Motombo kyyrötti lavallaan kuin ennenkin. Hiljaa, hyvin hiljaa nousimme venheestä, ja minä järjestin kulkueemme, toisten katsellessa kierosti kuolleen Motombon kauheita kasvoja.
Itse asetuin etupäähän, sitten seurasi Kukan äiti ja hänen jäljessään Hans metsän jumalana; sitten Veli Johannes ja Stephen Pyhää kukkaa kantaen. Kukkaa seurasi Hope ja viimeisenä rivissä Mavovo. Toisen nuotion lähellä olin ensimmäisellä läpikulkumatkallamme huomannut läjän soihtuja, niinkuin jo mainitsinkin. Sytytimme niistä muutamia, ja antamastani merkistä Mavovo veti venheen takaisin pienelle telakalleen ja sitoi köydellä paaluun. Arvelin, että kun se löydettäisiin sieltä näennäisesti koskemattomana, se saattaisi tehdä kulkumme veden yli vieläkin salaperäisemmäksi. Kaiken aikaa minä pidin silmällä luolan sivuovia, odottaen joka hetki vaimoja syöksyvän ulos. Mutta ei ketään tullut. Ehkä he nukkuivat, tai olivat mahdollisesti poissa; sitä en tiedä vielä tänäkään päivänä.
Läksimme liikkeelle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa etsimme itsellemme tien mutkikkaan luolan läpi, sammuttaen soihtumme, niin pian kuin näimme valon sen sisämaan puoleiselta suulta. Muutaman askeleen päässä sen suulta seisoi vahtisotilas. Hänen selkänsä oli luolaan päin, ja pilvien kanssa taistelevan kuun epävarmassa valaistuksessa, sateen yhä hienosti tihkuessa hän ei huomannut meitä, ennenkuin olimme aivan hänen kohdallaan. Silloin hän kääntyi ja, nähdessään tuon kaamean näyn: maansa jumalat kulkueessa, kohotti kätensä ja kaatui sanaakaan sanomatta tajuttomana maahan. Vaikka en ole kysynyt, luulen Mavovon varmasti tehneen hänen heräämisensä mahdottomaksi. Myöhemmin taakseni katsoessani huomasin hänellä joka tapauksessa suuren, pitkävartisen pongo-keihään sen kuparisen asemesta, jonka hän oli ottanut arkusta hautuumaalla.
Eteenpäin kävi kulkumme Rican kaupunkia kohti, seuraten kapeata polkua, jota olimme tulleetkin. Kuten jo sanoin, seutu oli hyvin autiota, ja sivuuttamaimme majain asukkaat olivat nähtävästi syvässä unessa. Maassa ei sitäpaitsi ollut koiria herättämässä heitä haukunnallaan. Luolan ja Rican kaupungin välillä meitä ei luullakseni nähnyt ainoakaan sielu.
Koko pitkän yön kuljimme niin nopeasti kuin jaksoimme, pysähtyen vain silloin tällöin muutamaksi minuutiksi lepuuttamaan Pyhän kukan kantajia. Väliin mrs. Eversleykin auttoi miestään tässä tehtävässä, mutta Stephen, joka oli hyvin vahva, kantoi paarin toista päätä koko matkan.
Hansia tietysti rasitti kovasti gorillan nahan paino, joka kutistuneenakin oli pysynyt yhtä raskaana kuin ennenkin. Mutta hän oli sitkeä vanhus ja jaksoi lopultakin paremmin kuin olimme odottaneet, vaikka kaupunkiin päästessämme hän joskus oli pakotettu seuraamaan itsensä jumalan esimerkkiä ja auttamaan itseään käsillään nelinkontin ryömien, niinkuin gorilla tavallisesti liikkuukin.
Saavutimme Rican kaupungin leveän pääkadun noin puoli tuntia ennen aamunkoittoa ja jatkoimme eteenpäin kenenkään huomaamatta vielä ohi juhlatalonkin, sillä tänä sateisena aamuna ei ketään vielä ollut liikkeellä. Olimme päässeet jo niin kauas, ettei ollut enää kuin sata kyynärää satamaan, kun eräs nainen, joka ahkeruudesta — tai ilkeydestä — oli noussut varhain ja tullut puutarhaansa työhön, huomasi meidät ja päästi hirveän, korviasärkevän huudon.
"Jumalat!" hän huusi. "Jumalat lähtevät maasta ja vievät valkoiset miehet mennessään."
Siinä silmänräpäyksessä syntyi hälinää taloissa. Päitä ilmestyi oviin ja ihmiset juoksivat puutarhoihinsa ja kaikki alkoivat kirkua, niin että olisi voinut luulla verilöylyn olevan tekeillä. Mutta vielä ei kukaan lähestynyt meitä, sillä he olivat pelon vallassa.
"Eteenpäin", minä huusin, "tahi kaikki on hukassa."
He vastasivat suurenmoisesti. Hans ponnisteli eteenpäin nelinkontin, vaikka oli melkein näännyksissä tukahduttavan pukunsa painon alla, ja Veli Johannes ja Stephen väsyneinä raskaasta taakastaan yrittivät vielä hiljaista ravia. Pääsimme satamaan, ja telakkaan sidottuna oli siellä sama venhe, jolla olimme tulleetkin Pongo-maahan. Hyppäsimme venheeseen, minä leikkasin köyden poikki puukollani, sillä solmujen avaamiseen ei ollut aikaa, ja työnsin irti rannasta.
Samassa satalukuinen kansanjoukko, m.m. suuri luku sotilaita, oli aivan kintereillämme ja melkein ympärillämme, mutta yhä vielä he näyttivät liian säikähtyneiltä voidakseen ryhtyä mihinkään. Niin pitkälle Hansin valepuvun vaikutus oli meidät pelastanut. Kansanjoukon keskellä tunsin nousevan auringon valossa Komban, joka saapui juosten paikalle kädessään suuri keihäs, ja pysähtyi hetkiseksi hämmästyneenä.
Silloin tapahtui onnettomuus, joka oli maksaa meidän kaikkien hengen.
Hans, joka istui perässä, oli menehtymäisillään ja koettaessaan kuumuudessa ja pahassa hajussa saada ilmaa keuhkoihinsa pisti päänsä ulos nahkassa olevasta raosta kaislalla täytetyn gorillanpään alapuolelta, jolloin pää veltosti kaatui hänen hartioilleen. Komba näki hänen pienet, rumat kasvonsa ja tunsi ne.
"Petos!" hän kiljahti. "Nuo valkeat paholaiset ovat tappaneet jumalan ja ryöstäneet Pyhän kukan ja sen papittaren. Tuo keltainen mies on puettu jumalan nahkaan. Venheisiin! Venheisiin!"
"Soutakaa!" minä huusin Veli Johannekselle ja Stephen'ille, "soutakaa henkenne edestä! Mavovo, auta minua saamaan purje pystyyn."
Onneksi tuuli tänä myrskyisenä aamuna puhalsi lujasti mannermaan suuntaan.
Työskentelimme maston kimpussa ja saimmekin sen pystyyn sekä purjeen nostetuksi, mutta hitaasti se kävi, sillä olimme tottumattomia. Kun purje alkoi auttaa, airot olivat jo meloneet meidät noin neljänsadan kyynärän päähän telakasta, josta samassa monta venhettä, purjeet valmiina pystyssä, oli lähdössä meitä takaa-ajamaan. Etumaisen venheen keulassa seisoi Komba, uusi kalubi, huutaen kirouksia ja kostoa ja heiluttaen suurta keihästä päänsä päällä.
Tiesin, että ellemme mihinkään ryhtyisi, niin nuo taitavat purjehtijat piankin saavuttaisivat ja surmaisivat meidät. Tätä ajatellessani mieleeni juolahti jotakin. Jätin Mavovon hoitamaan purjetta, ryömin perään ja polvistuin pohjalle, työntäen väsyneen Hansin syrjään. Yksi panos, tai oikeammin nalli, oli vielä tallella, ja sitä aioin käyttää. Asetin pisimmän tähtäimen, kohotin pyssyni ja tähtäsin Komban leukaan. Intombi ei ollut tarkistettu eikä aiottu käytettäväksi näin pitkän välimatkan päästä, ja vain ottaen lukuun kuulan painumisen voin toivoa osuvani hänen ruumiiseensa.
Purje veti hyvin ja piti venhettä tasapainossa. Olimme sitäpaitsi vielä maan suojassa, ja vesi oli tyyni kuin lahden vesi, joten ampuma-alukseni oli todellakin hyvä. Itse olin tosin väsynyt, mutta henkiset voimat näyttivät tarpeen tullen kasvavan, ja tunsin itseni lujaksi kuin kuvapatsas. Loppujen lopuksi valokin oli hyvä, sillä aurinko oli juuri nousemassa takanani, ja sen tasaiset säteet valaisivat suoraan maaliani. Pidätin henkeäni ja kosketin liipaisinta. Pyssy laukesi kevyesti ja melkein samassa hetkessä savun painuessa syrjään näin Komban kohottavan kätensä ja kaatuvan selälleen venheen pohjalle. Vasta paljon myöhemmin, siltä ainakin tuntui, tuulenhenki toi korviimme hiljaisen kaiun tuon kohtalokkaan kuulan pamahduksesta.
Vaikka minun ehkä ei pitäisi sitä sanoa, laukaus oli niissä olosuhteissa todella ihmeellinen, sillä myöhemmin sain tietää, että kuula oli osunut juuri siihen, mihin olin tarkoittanutkin, nimittäin keskelle rintaa, lävistäen sydämen. Jos siitä puhe tulee, niin oikeastaan kaikkikin neljä laukausta, jotka Pongo-maassa ammuin, olivat oikea saavutus tarkka-ampujaurani aikana. Ensimmäinen, yöllä ammuttu taittoi gorilla-jumalan käden ja olisi surmannut sen, ellei panos olisi syttynyt niin hitaasti, antaen hänelle aikaa peittää päänsä. Toinen tappoi sen keskellä pahinta liikuntaa ja kahakkaa. Kolmas, jonka ammuin salaman valossa pitkän uinnin jälkeen, surmasi Motombon, ja neljäs, jonka laukaisin pitkän matkan päästä ja liikkuvasta venheestä, oli kuolemantuomio tuolle kurjalle Komballe, joka oli luullut pyydystäneensä meidät Pongo-maahan surmattaviksi ja syötäviksi uhrina. Loppujen lopuksi asiaa aina vaikeutti tietoisuus, että tehtyä erehdystä ei voisi korvata neljällä nallilla.
Olen varma, etten olisi niin hyvin osannut ampua millään muulla, vaikka kuinkakin uudenaikaisella ja tarkalla pyssyllä. Mutta tähän pieneen Purdey-aseeseen olin tottunut nuoruudestani asti, ja niinkuin jokainen tarkka-ampuja tietää, sillä on suuri merkitys. Minä tunsin sen, ja se näytti tuntevan minut. Vielä tänäkin päivänä se riippuu seinälläni, vaikka tietystikään en enää käytä sitä tänä takaaladattavain aseiden aikakautena. Pahaksi onneksi vain eräs kotiseutuni pyssyseppä, jolle lähetin sen lukon puhdistamista varten, maalasi sen uudelleen ja puhdisti ja kiilloitti perän j.n.e. kysymättä lupaa, joten ase tuli melkein uuden näköiseksi. Olisin mieluummin pitänyt sen kuluneessa ja raavitussa tilassaan.
Palataksemme asiaan: laukauksen ääni herätti Hansin unesta niinkuin
John Peel'in torvi. Hän heilautti päätään jalkaini välissä ja näki
Komban kaatumisen.
"Oi, ihanaa, baas! Ihanaa!" hän sanoi heikolla äänellä. "Olen vakuutettu, ettei teidän arvoisan isänne henkikään osaisi somemmin surmata vihollisiaan siellä tulisessa paikassa. Ihanaa!" ja tuo ukkohöperö painautui maahan, suudellen saappaitani tai niiden jäännöksiä, minkäjälkeen annoin hänelle loput paloviinastani.
Ryyppy toinnutti hänet melkein entiselleen varsinkin sen jälkeen kuin hänet oli vapautettu tuosta likaisesta nahkasta ja hän sai pestä kätensä ja päänsä.
Komban kuoleman vaikutus pongoihin oli hyvin kummallinen. Kaikki ruuhet kokoontuivat sen ruuhen ympärille, jossa hän makasi. Sitten he kiireisen neuvottelun jälkeen laskivat purjeensa ja soutivat takaisin satamaansa. Miksi he sen tekivät, sitä en tiedä. Ehkä he arvelivat, että hän oli lumottu tai ainoastaan haavoittunut ja tahtoivat saattaa hänet lääkärin hoitoon. Tahi mahdollisesti laki kielsi heitä jatkamasta matkaa ilman jonkun varakalubin johtoa, joka oli "voittanut jumalan" ja joka odotti rannalla. Ehkä myöskin uskonnolliset menot vaativat, että päällikön ruumis oli saatettava maihin erityisin juhlamenoin. Sitä en tiedä. On mahdotonta lausua varmaa arvostelua noitten Afrikan kaukaisten heimojen toiminnan salaperäisistä vaikuttimista.
Tulos oli joka tapauksessa se, että me voitimme hyvän joukon aikaa ja elämän mahdollisuuden, joka muussa tapauksessa olisi kuollut siihen paikkaan. Lahdesta päästyämme tuuli puhalsi iloisesti ajaen meitä ripeää vauhtia yli järven aina keskipäivään asti, jolloin se alkoi hiljentyä. Kaikeksi onneksi se ei kuitenkaan kokonaan lakannut ennen kello kolmea, jolloin jo Mazitu-maan rannikko oli verraten lähellä; voimmepa jo erottaa taivaalla pilkun, jonka tunsimme Stephen'in pienen kukkulan laelle pystyttämäksi lipuksi.
Tämän rauhanajan kestäessä söimme jäljelläolevat ruokamme, peseydyimme niin perinpohjin kuin voimme ja lepäsimme. Hyvä olikin, että saimme tämän levonhetken ennen sitä, mikä seurasi. Sillä juuri tuulen lakatessa katsoin taakseni, ja siellä tulikin jo, yhä tuulen alla, koko pongojen ruuhilaivasto, arviolta kolme-, neljäkymmentä kappaletta, kussakin parikymmentä miestä. Purjehdimme eteenpäin niin pitkälle kuin pääsimme, sillä vaikka eteneminen kävi hitaasti, se oli kuitenkin nopeampaa kuin soutamalla. Oli sitäpaitsi tarpeellista säästää voimiaan viimeisen koettelemuksen varalle.
Muistan tuon hetken hyvin selvästi, sillä hermostuneeseen ja kiihoittuneeseen mieleen jokainen pikkuseikkakin painui syvälle. Muistan päittemme päällä liitelevien pilvien muodonkin, jotka osoittivat jälkiä edellisen yön myrskystä. Eräskin oli kuin linna, jonka torni oli särkynyt, niin että portaat sisällä näkyivät; eräs toinen muistutti suuresti haaksirikkoista laivaa, jonka keulassa oli reikä, kaksi mastoa poikki ja kolmas pystyssä riekaleisine purjeineen j.n.e.
Sitten muistan tavallisen, suuren järven ja erittäinkin erään paikan, jossa kaksi virtaa yhtyi, synnyttäen pieniä laineita, jotka näyttivät taistelevan keskenään ja kaatuvan taaksepäin omituisesti murtuen. Muistan myöskin parvittain pieniä kaloja, ne muistuttivat suuresti säynästä, sillä niillä oli pyöreä suu ja hyvin valkoinen vatsa, ja ne ilmestyivät äkkiä veden pintaan, tavoitellen näkymättömiä kärpäsiä. Kalat vetivät puoleensa joukon lintuja, jotka olivat lokin näköisiä mutta pienempiä. Niillä oli sysimusta pää, valkoinen takaruumis, harmahtavat siivet ja korallinpunaisissa jaloissa ohuet räpylät. Ne pyydystivät pieniä kaloja, päästäen sitä tehdessään omituisia valittavia huutoja, jotka päättyivät pitkään e-e-e ääneen. Parven isä, jonka pää oli valkea niinkuin takaruumiskin, mahdollisesti iästä, liiteli muiden yläpuolella vaivautumatta pyydystämään kaloja mutta pakottaen silloin tällöin jonkun joukosta pudottamaan saaliinsa, jonka se sieppasi ilmasta, ennenkuin se ehti vedenpintaan asti. Tällaisia olivat ne pikkuseikat, jotka jäivät mieleeni, vaikka luonnollisesti niitä oli enemmänkin, mutta ne eivät ole kertomisen arvoisia.
Kun tuuli lopulta kokonaan lakkasi, olimme ehkä noin kolmen mailin päässä rannasta, taikka oikeammin kaislavyöhykkeestä, joka tällä kohdalla ympäröi Mazitu-rannikkoa noin seitsemän- tai kahdeksansadan kyynärän levyisenä, kunnes vesi kävi liian syväksi. Pongot olivat silloin noin puoltatoista mailia taempana. Mutta kun heille riitti tuulta muutamaa minuuttia kauemmin ja kun he sitäpaitsi tuulen kokonaan tyynnyttyä voivat soutaa monella käsiparilla, ei välimatkamme pian ollut mailia pitempi. He pääsivät siis eteenpäin neljä mailia samassa ajassa kuin me kolme.
Laskin hyödyttömäksi käyneen purjeen ja heittäen sen mastoineen järveen keventääksemme venhettä, kun taivaasta näimme, ettei tuulesta enää ollut toivoa, aloimme soutaa niin lujasti kuin jaksoimme. Onneksi molemmat naiset voivat auttaa meitä, sillä he olivat oppineet soutamaan Kukan saarella, missä heillä kalastusta varten oli ollut yksityisvenhe saaren toisella rannalla. Hansin, joka yhä oli heikko, asetimme perää pitämään, mutta ei hän siihenkään oikein kyennyt.
Mitä tuimempi jahti, sitä kauemmin se kestää, sanoo sananlasku, mutta vihollisten taitavat soutumiehet tuntuivat yhä vain lähenevän. Meidän ollessamme mailin päässä kaislikosta välimatka ei enää ollut kuin puoli mailia, ja sitä mukaa kuin väsyimme, se yhä vain pieneni. Kun kaislikkoon ei enää ollut kuin kaksisataa kyynärää, takaa-ajajat olivat jo noin viiden-, kuudenkymmenen kyynärän päässä, ja silloin varsinainen taistelu alkoi.
Se oli lyhyt mutta hirveä. Heitimme venheestä kaikki, mitä ikinä voimme, myöskin pohjakivet ja raskaan gorillan nahkan. Tämän teimme onneksemme, sillä se vajosi hitaasti, ja etumaiset pongo-venheet pysähtyivät hetkeksi pelastamaan kallista pyhänjäännöstä, pysähdyttäen takanakin tulevat, jona aikana voitimme kaksi- tai kolmekymmentä kyynärää.