"Kasvi mereen!" minä sanoin.
Mutta Stephen näytti aivan vanhentuvan kauhusta ja huohotti hien valuessa pitkin kasvoja ja soutaen voimainsa takaa:
"Ei, taivaan tähden, kun olemme niin paljon vaivaa nähneet sen takia."
En siis uudistanut vaatimustani, sillä ei todellakaan ollut aikaa väittelyyn.
Nyt olimme jo kaislikossa, sillä lippu oli ohjannut meidät suoraan suuren virtahepojen polkeman uoman päähän, ja pongot, jotka soutivat kuin riivatut, olivat kolmenkymmenen kyynärän päässä. Oli hyvä, ettei tuo mielenkiintoinen kansa ollut oppinut jousien ja nuolien käyttöä ja että heidän keihäänsä olivat liian raskaat heittoaseiksi. Nyt, tai oikeastaan vähän aikaisemminkin, vanha Babemba, mazitut ja zulu-metsästäjämme olivat nähneet meidät. Suurena laumana he kahlasivat meitä kohti pitkin matalikkoa, kirkuen rohkaistukseksi tullessaan. Zulut alkoivat kiivaan ammunnan sillä seurauksella, että yksi kuula sattui venheeseemme ja toinen hattuni laitaan. Kolmas kuitenkin surmasi jonkun pongon, aiheuttaen Tusculumin riveissä hämminkiä.
Mutta me olimme menehtymäisillämme ja he lähenivät säälimättä. Kun heidän etumainen venheensä ei enää ollut kuin kymmenen kyynärän päässä ja me ehkä kahdensadan kyynärän päässä rannasta, koettelin airollani pohjaa, ja kun huomasin, ettei vettä ollut kuin neljän jalan syvyydeltä, huusin:
"Kaikki veteen ja kahlatkaa. Se on viimeinen toivomme!" Kömmimme kaikki venheestä, jonka keulan minä viimeisenä tullessani pyöräytin ympäri pongojen venheiden tielle. Nyt olisi luultavasti kaikki käynyt hyvin, ellei Stephen pulikoituaan jo muutamia askeleita eteenpäin olisi äkkiä muistanut rakasta orkideaansa. Hän ei ainoastaan itse palannut sitä pelastamaan, vaan houkuttelipa vielä ystävänsä Mavovonkin seuraamaan mukanaan. He palasivat venheelle ja alkoivat nostaa kasvia, kun pongot samassa kävivät heihin käsiksi, iskien keihäillään yli leveän venheemme. Mavovo vastasi iskuihin aseella, jonka hän oli riistänyt vahtisotilaalta luolan suulla ja surmasi tai haavoitti yhtä heistä. Samassa joku heitti häntä venheen pohjakivellä, joka osui päähän ja kaasi hänet veteen, mutta hän nousi kuitenkin ja hoiperteli takaisin melkein tajuttomana, kunnes joku meikäläisistä tarttui häneen ja raahasi rannalle.
Siten Stephen jäi yksin retuuttamaan suurta kukkaansa, kunnes joku pongo-sotilas kurottuen venheen ylitse työnsi keihään läpi hänen olkapäänsä. Hän päästi orkidean irti, sillä nyt hänen täytyi, ja yritti peräytyä. Liian myöhään! Vähintään puoli tusinaa pongoja syöksyi kahlaten venheemme keulan ja kaislikon väliin surmatakseen hänet. Minä en päässyt apuun, sillä totta puhuakseni olin sillä hetkellä uponnut ja tarttunut jalastani sarvikuonon kavion tekemään reikään, kun taas zulu-metsästäjät ja mazitut olivat vielä kauempana. Ilman Hope-tytön rohkeutta hän varmasti olisi saanut surmansa. Hope oli kahlaamassa rantaan päin vähän minun edelläni, mutta sattui kääntymään ja näki Stephen'in vaaran. Hän syöksyi takaisin läpi veden kuin leopardi, jonka penikat ovat vaarassa.
Hän pääsi Stephen'in luo ennen pongoja, heittäytyi hänen ja heidän väliinsä ja alkoi kiivaasti puhutella heitä heidän omalla kielellään, jota hän tietysti oli oppinut niiltä albinoilta, jotka eivät olleet mykkiä. Hänen sanojaan en etenevien mazitujen huutojen lomassa erottanut tarkkaan. Niin paljon kuitenkin käsitin, että hän luki jotakin vanhaa, voimakasta loitsua, jota käyttivät vain Pyhän kukan vartijat ja joka kirosi heidät ruumiineen sieluineen kauheaan tuomioon. Tuo loitsu, jonka sanoja nuori nainen enemmän kuin hänen äitinsäkään eivät halunneet toistaa, vaikutti ihmeellisesti. Ne, jotka sen kuulivat, m.m. Stephen'in ahdistajat, pysähdyttivät kätensä, vieläpä kumarsivat päänsäkin nuoren papittaren edessä kuin kunnioittaen ja palvoen ja jäivät siihen asentoon niin kauaksi, että tämä ehti taluttaa haavoittuneen Stephen'in pois vaarasta. Tämän hän teki kahlaten takaperin nuorukaisen rinnalla silmät yhä kiinnitettyinä pongoihin. Se oli omituisin pelastus, mitä ehkä milloinkaan olen nähnyt.
Pyhän kukan viholliset siten kuitenkin saivat takaisin ja veivät sen pois, sillä näin yhden ruuhista lähtevän kuljettamaan sitä. Siihen orkideametsästykseni loppui ja samaten toivo rahoista, jotka minun piti saada osuutenani tuon kalliin kukan myyntihinnasta. Tahtoisin tietää, minnekä kukka on joutunut. Minulla on kuitenkin täysi syy otaksua, ettei sitä koskaan istutettu takaisin Kukan saarelle, vaan että se hävisi tuohon hämärään ja tuntemattomaan maahan Afrikan sydämessä, mistä pongojen luullaan sen tuoneenkin muuttaessaan silloisille asuinpaikoilleen.
Stephenin haavoittumisen ja pelastuksen jälkeen tuon pelottoman miss Hope'n välityksellä, jonka mielenkiinto nuorukaista kohtaan jo oli kyllin suuri saattaakseen hänet panemaan henkensä alttiiksi hänen tähtensä, me kaikki pakolaiset pääsimme ystäväimme avulla jotenkuten rannalle. Täällä Hans, minä ja naiset vaivuimme uupuneina maahan, mutta Veli Johannes jaksoi vielä koota voimiaan haavoittuneiden Stephen'in ja Mavovon hyväksi.
Samassa alkoi taistelu kaislikossa, ja hurja ottelu se olikin. Pongot, joita oli luvultaan yhtä paljon kuin meikäläisiä, tekivät raivoisan hyökkäyksen, sillä heidän jumalansa ja pappinsa kuolema — otaksuttavasti huhut Motombosta jo olivat ehtineet heidän korviinsa — ja äidin ja Kukan ryöstö olivat tehneet heidät mielettömiksi. He hyppäsivät venheistään kaislikkoon, sillä uoma oli niin kapea, ettei siinä sopinut kävelemään kuin yksi kerrallaan, ja aikoivat nähtävästi kahlata rantaan. Rannalta käsin heidän perivihollisensa mazitut hyökkäsivät vanhan Babemban johdolla. Ottelu, joka nyt seurasi, oli oikeastaan sarja käsikähmä-kahakoita ennemmin kuin oikea taistelu. Oli omituista nähdä taistelevien päiden liikkuvan kaislikossa ja keihästen iskevän vastatusten, kunnes toinen aina kaatui. Haavoittuneita tästä kahakasta jäi vain muutamia, sillä ne, jotka kaatuivat, vajosivat mutaan ja veteen ja hukkuivat.
Näytti siltä kuin vedessä liikkumiseen tottuneet pongot olisivat olleet voiton puolella ja mazitut peräytymässä. Mutta zulu-metsästäjäimme pyssyt ratkaisivat taistelun kuitenkin vihollisten tappioksi. Vaikka en itse kyennyt kohottamaan pyssyä, käskin koota pyssymiehet ympärilleni johtaakseni heidän ammuntaansa, joka tekikin pongoihin niin kauhistuttavan vaikutuksen, että kun kymmenen tai kaksitoista oli kaatunut, he alkoivat mielettöminä paeta ja pyrkiä venheisiin laivaston vartijain avulla.
Loppujen lopuksi he merkin saatuaan tarttuivat airoihin ja syytäen yhä kirouksia ja uhkauksia soutivat tiehensä, kunnes muuttuivat vain pilkuiksi suuren järven selällä ja katosivat näkyvistämme.
Kaksi ruuhta olimme kuitenkin saaneet kiinni ja niiden mukana kuusi ja tai seitsemän pongoa. Mazitut olisivat halunneet tappaa heidät, mutta Veli Johanneksen pyynnöstä, jonka käskyillä, kuten muistettanee, oli Mazitu-maassa sama pätevyys kuin kuninkaan käskyillä, heidät sidottiin käsistään ja vietiin vangeiksi.
Noin puolessa tunnissa kaikki oli ohi, mutta päivän loppuosasta en osaa kirjoittaa, sillä vaivuin luultavasti tainnoksiin äärimmäisestä väsymyksestä, mikä ehkä ei ollutkaan ihme, kun otetaan lukuun kaikki mitä olimme kokeneet noiden neljän ja puolen päivän kuluessa, jotka olivat vierähtäneet meidän ensimmäisestä venheeseen astumisestamme Suuren järven rannalla. Koko seikkailurikkaan elämäni varrelta en muista tuollaisia yhtämittaisen ruumiillisen ja sielullisen jännityksen päiviä. Oli todella ihme, että pääsimme elävinä niiden läpi. Viimeinen mitä muistan oli Sammy, joka nyt taistelun loputtua ilmestyi jälleen pienenä ja sinisessä pumpulimekossaan kuin perhonen auringon pilkistäessä esiin sateen jälkeen.
"Oi, mr. Quatermain", hän sanoi, "toivotan teidät tervetulleeksi kotiin voitettuanne vaikeat ponnistukset ja saatuanne katsoa silmästä silmään veristä sotaa. Joka päivä teidän poissaolossanne ja suurimman osan öitäkin moskiittojen karkoittaessa uneni rukoilin turvallisuutenne puolesta, ja ehkä, mr. Quatermain, siitä olikin apua, sillä mitä sanookaan runoilija? Ne, jotka palvelevat ja tarjoavat pöydässä, ovat melkein yhtä hyvät kuin ne, jotka keittävät päivällistä."
Nuo olivat hänen sanansa, jotka omituista kyllä painuivat pimeneviin aivoihini. Tai oikeastaan ne olivat osa hänen sanoistaan, ote pitkästä puheesta, jonka Sammy epäilemättä oli huolellisesti valmistanut poissaollessamme.
XIX.
OIKEA PYHÄ KUKKA.
Kun jälleen heräsin, huomasin nukkuneeni viisi- tai kuusitoista tuntia, sillä uuden päivän aurinko oli jo korkealla taivalla. Makasin oksista tehdyn suojuksen alla saman kukkulan juurella, jolle pystyttämämme lippu oli johtanut meidät takaisin yli Kiruan järven. Lähelläni istui Hans suunnattoman suuren liemivadin kimpussa; liemen hän oli keittänyt lähellä olevassa tulessa. Hänen vieressään näin ilokseni Mavovonkin pää sidottuna, vaikka muuten ei sanottavasti vahingoittuneena. Kivi, joka heikkoluisemman valkoihoisen luultavasti olisi surmannut, ei ollut tehnyt muuta kuin iskenyt hänet tainnoksiin ja tehnyt haavan päänahkaan; sen voimaa oli sitäpaitsi luultavasti vähentänyt kuminen päärengas, jota hän, niinkuin useimmat määrättyyn ikään tai arvoon päässeet zulut, käytti hiuksiinsa kiedottuna.
Kaksi telttaa, jotka olimme tuoneet mukanamme järvelle asti, oli pystytetty aivan lähelle, ja ne tekivät auringonpaisteessa oikein soman ja rauhallisen vaikutuksen.
Hans, joka salavihkaa piti minua silmällä, lennätti minulle heti suuren tuopillisen kuumaa kahvia, jonka Sammy oli valmistanut heräämiseni varalta; sillä he tiesivät, että uneni johtui tai oli johtunut luonnon vaatimuksista. Join kahvin viimeiseen pisaraan asti enkä ole koko elämässäni mistään nauttinut enemmän. Sitten kävin käsiksi paistettuihin lihapalasiin ja kysyin häneltä, mitä oli tapahtunut.
"Ei muuta, baas", hän vastasi, "kuin että me, joiden pitäisi maata kuolleina, olemme elossa. Äiti ja missie nukkuvat tuolla teltassa, tai ainakin äiti, sillä missie auttaa isäänsä ja hoitaa baas Stephen'iä, joka on saanut pahan haavan. Pongot ovat tipo tiessään eivätkä luultavasti palaa, sillä he saivat tarpeekseen valkoisten miesten pyssyistä. Mazitut ovat haudanneet niin paljon kuolleitaan kuin ovat löytäneet ja lähettäneet haavoittuneet, joita oli vain kuusi, paareilla Bezan kaupunkiin. Siinä kaikki, baas."
Sitten peseytyessäni — en ole koskaan ollut niin pesun tarpeessa — ja vetäessäni ylleni alusvaatteitani, joissa olin uinut sinä yönä kuin ammuin Motombon ja jotka Hans oli kiertänyt ja kuivannut auringossa, kysyin tuolta kunnon mieheltä, kuinka hän jaksoi seikkailujensa jälkeen.
"Oh, oikein hyvin, baas", hän vastasi, "nyt kun vatsani on täynnä, lukuunottamatta sitä, että käteni ja ranteeni ovat haavoilla paviaanina ryömimisestä ja etten saa nenästäni tuota jumalan nahkan hajua. Oi, ette tiedä, mitä se oli; jos olisin ollut valkoihoinen, se olisi tappanut minut. Mutta, baas, teitte ehkä lopultakin viisaasti ottaessanne vanhan juomari-Hansin mukaanne matkalle, sillä olinhan älykäs, kun muistin tuon pikku pyssyn, vai mitä? Ja kun keksin, että te voisitte uimalla päästä tuon Krokodiilijärven yli, vaikka sen tosin opin hämähäkistä ja perhosesta, jotka kunnianarvoisa isänne lähetti meille merkiksi. Ja nyt olemme päässeet onnellisesti takaisin, lukuunottamatta Jerryä, josta muuten ei ole suurta vahinkoa, sillä hänen laisiaan on mazitujen joukossa monta, ja lukuunottamatta haavaa baas Stephen'in olkapäässä ja tuota suurta kukkaa, joka oli hänestä viinaakin parempi."
"Kyllä, Hans", minä sanoin, "tein viisaasti ottaessani sinut mukaan, ja älykäs sinä olet, sillä ilman sinua olisimme nyt keitettyinä ja syötyinä Pongo-maassa. Kiitän sinua avustasi, vanha ystävä. Muista ensi kerralla, Hans, paikata reiät taskuissasi. Neljä nallia ei ollut paljon, Hans."
"Ei, baas, mutta kylliksi; sillä ne olivat kaikki hyviä. Vaikka niitä olisi ollut neljäkymmentä, ette olisi voinut tehdä enempää. Oi, kunnianarvoisa isänne kyllä tiesi tämän kaiken" (isävainajani oli tullut Hansille jonkinlaiseksi suojeluspyhimykseksi) "eikä olisi vaatinut vanhaa hottentottia kantamaan enempää kuin oli tarpeen. Hän tiesi, ettette ampuisi harhaan, baas, ja että tapettavia oli vain yksi jumala, yksi paholainen ja yksi mies."
Minä naurahdin, sillä Hansin selitystapa oli todella omituinen, ja saatuani nutun ylleni menin Stephen'iä katsomaan. Teltan ovella tapasin Veli Johanneksen, jonka olkapäätä orkideapaarit olivat pahasti hanganneet ja käsiin noussut soutamisesta rakot, mutta joka muuten oli aivan hyvissä voimissa ja tietysti äärettömän onnellinen.
Hän kertoi puhdistaneensa ja ommelleensa kiinni Stephen'in haavan, mikä näytti tehneen sairaalle hyvää, vaikka keihäs oli pistänyt läpi olkapään, onneksi kuitenkaan katkaisematta valtimoa. Astuin sitten sisälle sairaan luokse ja tapasin hänet aika hilpeänä joskin heikkona väsymyksestä ja verenvuodosta. Miss Hope oli syöttämässä hänelle lihalientä puulusikalla. En viipynyt kauan etupäässä siitä syystä, että hän alkoi puhua kadotetusta orkideasta ja osoittaa kiihtymyksen merkkejä. Koetin rauhoittaa häntä niin hyvin kuin voin kertomalla hänelle pelastamastani siemenkodasta, mikä uutinen näytti ilahduttavan häntä.
"Kas niin!" hän sanoi. "Ajattele, että sinä, Allan, muistit tuon varokeinon, kun minä, orkideanviljelijä, unohdin sen kokonaan!"
"Poikaseni", minä vastasin, "olen elänyt kyllin kauan oppiakseni, ettei koskaan pidä jättää mitään taaksensa, mitä vain suinkin voi viedä mukanaan. Vaikka en olekaan orkideanviljelijä, muistui mieleeni, että kasveja voidaan kehittää muullakin tavoin kuin juuresta, joka tavallisesti ei mahdu taskuun."
Senjälkeen hän alkoi ladella minulle yksityiskohtaisia neuvoja siemenkodan säilyttämisestä täydellisesti kuivassa ja ilmaapitävässä metallirasiassa j.n.e., jolloin miss Hope kursailematta työnsi minut ulos teltasta.
Samana iltana pidimme neuvottelun, jossa päätimme lähteä paluumatkalle Bezan kaupunkia kohti heti, sillä paikka, jossa leirimme sijaitsi, oli hyvin kuumeinen, ja pongojen mahdollinen uusi hyökkäys teki olomme siellä vaaranalaiseksi.
Valmistimme siis seipäistä ja matosta paarit Stephen'iä varten, kaikeksi onneksi näet kantajia oli runsaasti, ja muut vähäiset valmistelumme olivat pian suoritetut. Mrs. Eversley ja Hope nousivat aasien selkään; Veli Johannes, jonka loukkautunut jalka alkoi taas käydä pahemmaksi, ratsasti valkoisella härällään; haavoittunutta sankaria Stephen'iä, kuten sanoin, kannettiin; minä astuin jalan, vertaillen vanhan Babemban kanssa huomioitamme pongoista, heidän käytöksestään, jolle minun on annettava täysi tunnustus, ja heidän tavoistaan, jotka, niinkuin sanottiin, olivat "suorastaan petomaiset".
Kuinka iloinen tuo vanha soturi olikaan kuullessaan taaskin pyhästä luolasta, Krokodiilijärvestä, sen takana olevasta metsästä ja metsän kauheasta jumalasta, mistä samoinkuin Motombon kuolemasta sain kertoa hänelle tarinani kolme kertaa. Kolmannen kerran jälkeen hän sanoi levollisesti:
"Herrani Macumazana, sinä olet suuri mies, ja olen iloinen, että olen elänyt vaikkakin vain oppiakseni tuntemaan sinut. Ei kukaan muu olisi tehnyt noita tekoja."
Olin tietysti iloinen kohteliaisuudesta, mutta tunsin velvoitusta tehostaa Hansin osaa yhteisessä työssämme.
"Niin, niin", hän vastasi, "Pilkkukäärme, Inhlatu, omistaa suunnittelemisen taidon, mutta sinä toimimisen lahjan, ja mitä hyötyä on kekseliäistä aivoista ilman voimakasta kättä? Nämä kaksi seikkaa eivät käy käsi kädessä, sillä vehkeilijä ei ole taistelija. Hänen luontonsa on erilainen. Jos käärmeellä olisi elefantin voima ja aivot ja puhvelin raivoisa rohkeus, niin pian ei maailmassa enää olisikaan muuta kuin yksi eläin jäljellä. Mutta kaiken Luoja on tämän tiennyt ja pitänyt nuo ominaisuudet erillään, herrani Macumazana."
Ajattelin ja ajattelen vieläkin, että hänen huomautuksessaan oli paljon viisautta, niin yksinkertaiselta kuin se näyttääkin. Noitten villien joukossa, joita me valkoihoiset halveksimme, on varmasti monta viisasta.
Marssittuamme noin tunnin leiriydyimme jälleen kuunnousuun asti, mikä tapahtui kello kymmenen, ja sitten jatkoimme taas aamuun saakka, sillä Stephen'in tähden mielestämme oli parempi kulkea yöllä viileässä.
Muistan vielä, kuinka maalauksellisen, jopa vaikuttavankin näyn tarjosi etumaisena kulkeva ratsasjoukkomme, jota edestä ja takaa ja kummaltakin sivulta suojasivat pitkillä keihäillä varustetut mazitu-joukot sen kulkiessa läpi äärettömän lakeuden lempeässä ja rauhaisassa kuutamossa.
On tarpeetonta kertoa loppumatkan yksityiskohtia, sillä mitään tärkeämpää tapahtumaa ei sattunut.
Stephen kesti vaivansa mainiosti, ja Veli Johannes, joka oli parhaita lääkäreitä, mitä koskaan olen tavannut, antoi hänestä hyviä lausuntoja, mutta minä panin merkille, ettei hän näyttänyt ensinkään vahvistuvan, vaikka söi runsaasti. Miss Hopekin, joka sai hoitaa häntä, kun hänen äidillään ei näyttänyt olevan siihen taipumuksia, sanoi hänen nukkuvan hyvin vähän, minkä muuten itsekin olin huomannut.
"Oi Allan", hän sanoi vähän ennen Bezan kaupunkiin saapumistamme, "Stephen poikanne on sairas" (hänellä oli tapana kutsua häntä minun pojakseni, en tiedä miksi). "Isä sanoo, että se on vain keihään haava, mutta minä sanon teille, että siinä on muutakin kuin keihään naava. Hän on sairas sisällisesti", ja kyyneleet, jotka täyttävät hänen harmaat silmänsä, osoittivat, että hän puhui mitä ajatteli. Sitäpaitsi hän olikin oikeassa, sillä seuraavana yönä kaupunkiin päästyämme Stephen sairastui johonkin vaikeaan afrikkalaiseen kuumetautiin, joka hänen heikossa tilassaan oli vähällä viedä häneltä hengen ja oli epäilemättä tarttunut tuosta epäterveellisestä Krokodiilijärvestä.
Vastaanottomme Bezassa oli erittäin suurenmoinen, sillä koko väestö tuli vanhan Bausin johdolla meitä vastaan äänekkäin tervetulohuudoin, mistä meidän kuitenkin Stephen'.n tähden piti kieltää heitä.
Menimme majoihimme kiitollisin sydämin. Onnemme olisi hetken aikaa ollut täydellinen, ellei olisi ollut pelkoa Stephen'in takia. Mutta sellaista on aina maailmassa; kuka on saanut nauttia mesimaljansa saamatta suuhunsa kärpästä tai torakkaa?
Kaiken kaikkiaan Stephen'in sairaus kesti noin kuukauden. Päiväkirjani mukaan, johon muun tekemisen puutteessa tein siihen aikaan säännöllisesti muistiinpanoja, luulimme kymmenentenä päivänä Bezaan saapumisemme jälkeen luulimme hänen varmasti kuolevan. Veli Johanneskin, joka hoiti häntä mitä suurimmalla huolella ja taidolla ja jolla oli käytettävänään runsaasti Durbanista tuomaamme kiniiniä ja muita lääkkeitä, menetti kaiken toivon. Yötä päivää miesraukka houraili ja aina tuosta onnettomasta orkideasta, jonka menettäminen näytti painavan hänen mieltään niinkuin koko säkillinen katumattomia rikoksia.
Olen totisesti sitä mieltä, että hän saa kiittää elämästään Hope'n keksintöä tai rohkeata päähänpistoa. Eräänä iltana, kun sairas taas oli hyvin huonona ja houraili taaskin raivoisasti kadottamastaan kasvista — satuin sillä kertaa saapuville yksin Hope'n kanssa — tyttö tarttui häntä käteen ja sanoi, osoittaen aivan tyhjää paikkaa lattialla:
"Katsokaa, oi Stephen, kukka on tuotu takaisin."
Sairas tuijotti ja tuijotti ja vastasi sitten suureksi hämmästyksekseni:
"Kautta Jupiterin, niinpä onkin? Mutta nuo roistot ovat katkaisseet kaikki kukat paitsi yhtä."
"Niin", tyttö vastasi, "mutta yksi on jäljellä, ja se on kaikista kaunein."
Senjälkeen sairas vaipui uneen ja nukkui levollisesti kaksitoista tuntia, nautti sitten vähän ruokaa ja nukkui taas, ja samalla kuume laski normaaliasteeseen tai hiukan alemma. Hänen herätessään olin taaskin sattumalta Hope'n kanssa läsnä. Tyttö seisoi sillä paikalla, missä oli uskotellut orkidean olevan. Sairas tuijotti lattiaan ja tuijotti häneen — minua ei hän nähnyt, sillä olin selkäpuolella — ja sanoi sitten heikolla äänellä:
"Ettekö sanonut, miss Hope, että orkidea oli siinä, missä nyt seisotte, ja että kaunein kukista oli jäljellä?"
Olin peloissani, mitä ihmettä hän osaisi vastata. Mutta Hope ei joutunut ymmälle.
"Oi Stephen", hän sanoi lempeällä äänellään ja puhuen niin luonnollisesti, että sanat eivät tuntuneet liian rohkeilta, "tässä se on, sillä enkö minä ole sen tytär?" — alkuasukkaat näet, kuten muistettanee, kutsuivat häntä "Kukan tyttäreksi". "Ja kaunein kukista on tässä myöskin, sillä minä olen se kukka, jonka löysitte tuolta saarelta järven keskeltä. Oi, Stephen, älkää surko enää kadotettua kasvia, josta teillä on runsaasti siemeniä, vaan kiittäkää Jumalaa, että olette elossa ja että teidän apunne takia äitini ja minäkin vielä elämme, me, jotka itkisimme silmämme puhki, jos te kuolisitte."
"Minunko apuni takia?" hän vastasi. "Tarkoitatte Allania ja Hansia. Ja te pelastitte minun henkeni siellä vedessä. Ah, nyt sen muistan! Olette oikeassa, Hope; en ole sitä tiennyt, mutta te olette ainoa oikea Pyhä kukka, minkä olen nähnyt."
Tyttö riensi hänen luokseen, polvistui vuoteen viereen ja ojensi kätensä, jonka sairas painoi kalpeille huulilleen.
Pujahdin ulos majasta ja jätin heidät keskustelemaan kadotetusta ja jälleen löydetystä kukasta. Kohtaus oli soma ja antoi mielestäni henkistä sisältöä muuten niin mielettömälle retkellemme. Hän oli etsinyt kaunista kukkaa ja löytänyt — elämänsä rakkauden.
Tämän jälkeen Stephen toipui nopeasti, sillä tuollainen rakkaus on paras lääke — jos siihen liittyy vastarakkaus.
En tiedä, mitä nuorten, Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa välillä tapahtui, sillä sitä en ole koskaan kysynyt. Mutta panin merkille, että Hope'n vanhemmat siitä päivästä alkaen rupesivat kohtelemaan Stephen'iä kuin omaa poikaansa. Nuorten väliseen suhteeseen ei paljoa kajottu. Yksin alkuasukkaatkin suhtautuivat siihen ymmärtämyksellä, sillä vanha Mavovo kysyi minulta, milloin he aikoivat mennä naimisiin ja kuinka monta lehmää Stephen oli luvannut Veli Johannekselle maksuksi niin kauniista vaimosta. "Niitä pitäisi olla suuri lauma", hän sanoi, "ja suurikasvuista rotua."
Sammykin viittasi keskustellessaan kanssani "mr. Somers'in kihlattuun". Hans yksin ei sanonut mitään. Niin jokapäiväinen asia kuin naiminen ja naittaminen ei näyttänyt herättävän hänessä mielenkiintoa. Tahi mahdollisesti hän piti asiaa jo ennakolta päätettynä ja katsoi senvuoksi tarpeettomaksi puhua siitä.
Bausin kylässä viivyimme kokonaisen kuukauden, jona aikana Stephen'in voimat palasivat. Minä tutustuin täydellisesti seutuun, ja samoin Mavovo ja zulut, mutta Veli Johannes ja hänen vaimonsa eivät välittäneet mistään. Mrs. Eversley oli myöntyväinen olento, joka tyytyi ottamaan vastaan tapahtumat sellaisina kuin ne tulivat ja pitkän erakkoelämänsä jälkeen odottamaan vielä jonkun aikaa villien maassa. Sitäpaitsi hänen luonaan oli nyt rakastettu John, johon hän saattoi tuntikausia tuijottaa niinkuin kissa joskus henkilöön, johon se on kiintynyt. Hänen puheensakin miehelleen kuului minusta onnelliselta hyrinältä. Ja ukkorukka näytti väliin oikein hermostuneelta, sillä tunnin ja parin kuluttua hän aina nousi ja lähti pyydystämään perhosia.
Totta puhuen tilanne ennen pitkää alkoi hermostuttaa minua, sillä minne tahansa katsoinkin, näin Stephen'in ja Hope'n rakastelemassa tai Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa ihailemassa toinen toistaan, joten minulla ei ollut heistä paljonkaan seuraa. Nähtävästi he ajattelivat, että Mavovo, Hans, Sammy, Bausi, Babemba ja Kumpp. olivat minulle kyllin — jos nimittäin asiaa ensinkään ajattelivat. Ja kyllin nuo eräässä merkityksessä olivatkin, sillä zulu-metsästäjät alkoivat käydä sietämättömiksi tuossa joutilaisuudessa ja yltäkylläisyydessä, syödä liian paljon, juoda liian paljon olutta, polttaa liiaksi päihdyttävää dakkaa, eräänlaista epäterveellistä hamppua, ja rakastella liiaksi mazitu-vaimoja, aiheuttaen riitoja, jotka minun oli sovitettava.
Viimein tein tuosta kaikesta lopun ja sanoin, että meidän oli lähdettävä liikkeelle, kun Stephenkin jo kykeni kävelemään.
"Aivan niin", sanoi Veli Johannes lempeästi; "mitä olette suunnitellut,
Allan?"
Vihasin tuota Veli Johanneksen lausetta ja vastasin hiukan närkästyneenä, etten ollut suunnitellut mitään, mutta aioin, kun ei kellään muullakaan ollut ehdotuksia, mennä ulos neuvottelemaan Hansin ja Mavovon kanssa, minkä myöskin tein.
Neuvottelumme tulosta en huoli kertoa, sillä meidän varaltamme oli jo tehty muita suunnitelmia, joita en ollut aavistanut.
Kaikki tapahtui hyvin äkkiä niinkuin joskus suuret tapahtumat ihmisten ja kansakuntain elämässä. Vaikka mazitut olivat zulujen heimoa, heidän sotilasjärjestönsä ei ollut niin täydellinen kuin näiden. Kun esimerkiksi keskustelin Bausin ja vanhan Babemban kanssa siitä, ettei heillä edes ollut asianmukaisia etuvartijoita eikä tiedonantajia, he nauroivat minulle ja sanoivat, ettei hyökkäystä ollut koskaan tapahtunut eikä luultavasti vastakaan tulisi tapahtumaan, kun pongotkin nyt olivat saaneet opetuksensa.
Huomaan unohtaneeni mainita, että kaislikon taistelussa vangiksi otetut pongot oli Veli Johanneksen pyynnöstä saatettu järven rantaan, pantu yhteen valloitetuista venheistä ja annettu heille lupa palata omaan onnelliseen maahansa. Hämmästykseksemme he kolmea viikkoa myöhemmin ilmestyivät takaisin Bezan kaupunkiin ja kertoivat seuraavan tarinan.
He kertoivat soutaneensa järven yli ja löytäneensä Rican kaupungin yhä pystyssä, mutta aivan autiona. He olivat vaeltaneet läpi koko maan, tutkineetpa vielä Motombon luolankin. Sieltä he olivat löytäneet vain Motombon jäännökset läjässä korokkeellaan, ei muuta. Vasta eräässä kaukaisessa kylässä he olivat tavanneet majassaan vanhan, kuolevan vaimon, joka viimeisiä henkäyksiään vetäessään oli ilmoittanut heille, että pongot säikähtyneinä kuolettavista rautaputkista olivat, noudattaen jotakin ennustusta, "palanneet sinne, mistä he alussa olivat tulleet", ja vieneet takaisinvalloitetun "Pyhän kukan" mukanaan. Vain hänet, joka oli liian heikko matkustamaan, oli jätetty paikoilleen melkoisilla ruokavaroilla varustettuna. Kukka siis mahdollisesti kasvaa jälleen jossakin tuntemattomassa seudussa Afrikkaa, mutta sen palvelijain on hankittava itselleen uusi metsän jumala, uusi Kukan äiti ja uusi ylimmäinen pappi viimeisen Motombon sijalle.
Pongo-vangit, joilla nyt ei ollut kotia eikä muuta tietoa kansastaan kuin että se oli lähtenyt "pohjoiseen päin", pyysivät lupaa saada asettua Mazitu-maahan, ja se sallittiin heille. Heidän tarinansa vahvisti arveluni, ettei Pongo-maa ollutkaan saari, vaan että sitä yhdisti mannermaahan jokin räme tai vuorenharjanne. Jos olisimme olleet pakotetut viipymään kauemman Mazitu-maassa, olisin tyydyttänyt tiedonhaluni ja käynyt ottamassa siitä selkoa. Siihen minulla kuitenkaan ei ollut tilaisuutta ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin, jolloin omituisissa olosuhteissa jouduin uudelleen samaan osaan Afrikkaa.
Mutta palaan kertomukseeni. Seuraavana päivänä lähtöneuvottelumme jälkeen söimme varhain aamiaisemme, tekemistä kun oli paljon. Maata peitti sakea sumu, joka Mazitu-maan ylängöillä usein tänä vuodenaikana ennustaa kuumaa pohjoistuulta, niin sakea, että oli mahdotonta nähdä muuta kuin muutamia kyynäröitä eteensä. Sumu nousee luultavasti määrättyjen ilmasuhteiden vallitessa suurelta järveltä. Olimme juuri päättäneet aamiaisemme hyvin hitaasti, sillä paksu, tukahduttava ilma teki minut tarmottomaksi. Annoin eräälle zuluista määräyksen mennä katsomaan, olivatko molemmat aasit ja valkoinen härkämme, jotka olin haettanut kaupunkiin lähestyvän lähtömme varalta ja sitonut kiinni majojemme lähelle, hyvin syötetyt. Sitten menin tarkastamaan pyssyjä ja ampumavaroja, joista Hans oli tehnyt luettelon. Samassa kuulin kaukaa oudon äänen ja kysyin Hansilta, miksikä hän sitä luuli.
"Pyssy, baas", hän vastasi levottomana.
Eikä hän ollutkaan syyttä levoton, sillä tiesimme kumpikin hyvin, ettei lähitienoilla kellään ollut pyssyjä muilla kuin meillä, ja meidän pyssymme olivat kaikki luetteloissa. Totta kyllä olimme luvanneet antaa enimmät orjakauppiailta saamistamme ennen lähtöämme Bausille, ja minä olin opastanut muutamia hänen parhaista sotilaistaan niiden käytössä, mutta ei ainoatakaan asetta ollut vielä jätetty heidän haltuunsa.
Riensin veräjälle ja käskin vahtisotilaan juosta Bausin ja Babemban luo tekemään ilmoitusta ja tiedustelemaan sekä pyytämään heitä kokoomaan sotilaat, joita ei sillä kertaa sattunut olemaan kaupungissa enempää kuin kolmesataa. Kun täydellinen rauha vallitsi, oli loput tavallisuuden mukaan laskettu kyliinsä peltojaan hoitamaan. Epämääräisen hermokiihoituksen vallassa, jolle toiset pyrkivät nauramaan, komensin sitten zulut aseisiin ja järjestäydyin muutenkin kohtaamaan mitä tahansa odottamatonta käännettä. Tämän tehtyäni istuuduin miettimään, mihin olisi parasta ryhtyä, jos sattuisimme joutumaan ylivoimaisen hyökkäyksen alaisiksi tässä harvaan asutussa neekerikylässä, jonka strateegiset mahdollisuudet olin moneen kertaan tutkinut. Tehtyäni päätökseni kysyin Hansin ja Mavovon ajatusta ja sain tietää heidän olevan yhtä mieltä kanssani siitä, että ainoa puolustuskuntoinen paikka oli kaupungin ulkopuolella, jossa eteläportille johtava tie laskeutui alaspäin verraten jyrkkäseinäistä, kallioista ja metsäistä rinnettä. Samaa tietä ja saman rinteen yli Veli Johannes valkoisen härkänsä selässä oli ilmestynyt silloin, kun seisoimme paaluihin sidottuina kauppatorilla valmiina nuolilla ammuttaviksi.
Meidän vielä keskustellessamme kaksi mazitu-päällikköä saapui vinhaa vauhtia, laahaten mukanaan haavoittunutta karjapaimenta, joka ilmeisesti oli saanut kuulan käsivarteensa.
Paimen kertoi seuraavaa. Hän oli kahden muun paimenpojan kanssa ollut kaitsemassa kuninkaan karjaa noin puoli mailia pohjoiseen päin kaupungista, kun äkkiä heidän eteensä oli ilmestynyt suuri joukko valkoisiin vaatteihin puettuja miehiä, kaikki pyssyillä varustettuja. Miehet, joita hän arveli olleen noin kolme- tai neljäsataa, olivat alkaneet anastaa karjaa, mutta nähneet samassa paimenet, ampuneet ja haavoittaneet häntä sekä surmanneet hänen molemmat toverinsa. Hän oli juossut niin nopeasti kuin oli voinut tuomaan uutista. Joku miehistä oli huutanut hänen jälkeensä ja käskenyt häntä sanomaan valkoisille miehille, että he olivat tulleet surmaamaan heidät ja heidän ystävänsä mazitut ja ryöstämään takaisin valkoiset naiset.
"Hassan-ben-Mohammed ja orjakauppiaat!" minä sanoin, kun Babemba ilmestyi sotilasjoukon etunenässä ja huusi hänkin:
"Arabialaiset orjakauppiaat ovat täällä, herrani Macumazana. Sumussa he ovat hiipineet kintereillemme. Heidän lähettiläänsä on tullut pohjoisportille vaatimaan, että luovuttaisimme heille teidät valkoihoiset ja palvelijanne ja sitäpaitsi sata nuorta miestä ja sata nuorta naista orjuuteen myytäviksi. Ellemme sitä tee, he uhkaavat tappaa meidät kaikki lukuunottamatta nuoria poikia ja tyttöjä, ja teidät valkoiset he uhkaavat surmata polttamalla ja jättää eloon vain molemmat naiset, joku Hassan lähettää tuon sanan."
"Vai niin", vastasin levollisesti, sillä tässä pälkähässä tyynnyin kuten tavallisesti. "Ja aikooko Bausi luovuttaa meidät?"
"Kuinka Bausi voisi sen tehdä, kun Dogeetah on hänen veriveljensä ja te hänen ystäviään?" huudahti vanha kenraali närkästyneenä.
"Bausi lähettää minut veljensä luokse saadakseen häneltä valkoisten miesten viisaan neuvon puhuttuna sinun suusi kautta, herrani Macumazana."
"Siinä tapauksessa Bausissa on hyvä henki", vastasin, "ja näin sanoo Dogeetah minun suuni kautta. Mene Hassanin lähetin luo ja kysy häneltä, muistaako hän erästä kirjettä, jonka kaksi valkoista miestä jätti hänelle kerran halaistun kepin päähän heidän leirinsä ulkopuolelle. Sano hänelle, että aika on tullut, jolloin nuo valkoiset miehet täyttävät kirjeessä antamansa lupaukset, ja että hän itse ennen aamunkoittoa on riippuva puussa. Sitten, Babemba, kokoa sotilaasi ja puolusta kaupungin pohjoista porttia niin kauan kuin voit nuolilla ja jousilla. Senjälkeen peräydy kaupungin läpi ja yhdy meihin metsikössä, kallioisella rinteellä, vastapäätä eteläporttia. Lähetä muutamia miehiä tyhjentämään kaupunkia vanhuksista, naisista ja lapsista ja päästä heidät ulos eteläportista etsimään suojaa rinteen takana olevasta metsästä. Älä anna heidän vitkastella. Käske heidän lähteä heti. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän kaikki, herrani Macumazana. Olen tekevä mitä Dogeetah on käskenyt. Kunpa olisimme kuunnelleet sinua ja pitäneet tarkempaa vahtia!"
Hän kiiruhti pois vinhaa vauhtia kuin nuorukainen ja huutaen määräyksiä mennessään.
"Nyt", sanoin, "nyt mekin liikkeelle!"
Kokosimme pyssyt ja ampumavarat ja vähän muutakin, en muista enää mitä, ja Babemban veräjälle jättämäin vartijain avulla kuljetimme ne kaupungin läpi, vieden mukanamme myöskin molemmat aasimme ja valkoisen härän. Mennessämme muistin vielä huopapeitteet ja pari rautaista keittoastiaa, joita saatoimme tarvita, ja käskin onnettoman näköisen Sammyn juosta takaisin noutamaan ne majasta.
"Oh, mr. Quatermain", hän vastasi, "minä tottelen, mutta pelolla ja vapistuksella."
Hän lähti, mutta kun muutamaa hetkeä myöhemmin huomasin, ettei hän ollutkaan palannut, päätin huoaten, sillä tavallaan pidin Sammysta, että hän oli joutunut vihollisten käsiin ja saanut surmansa. Luultavasti, arvelin, hänen "pelkonsa ja vapistuksensa" on vienyt voiton järjestä, ja hän on patoineen juossut väärään suuntaan.
Alkumatkamme kaupungin läpi oli verraten helppo, mutta päästyämme kauppatorin yli kapealle tielle, joka pujottelihe majojen välitse kohti eteläporttia, se kävi vaikeammaksi, sillä tie oli täynnä satoja pelon vallassa olevia pakolaisia, vanhuksia, kannettavia sairaita, pikku poikia ja tyttöjä ja naisia pienokaiset rinnoillaan. Oli mahdotonta ottaa huomioon noita onnettomia; emme voineet muuta kuin ponnistella heidän lävitseen. Lopulta pääsimmekin ulos, kiipesimme rinteelle ja etsimme mahdollisimman hyvät asemat sen harjalta ja harjan alta, missä puut ja kivimöhkäleet tarjosivat hyvän suojapaikan, jota vielä vahvistimme niin hyvin kuin voimme lyhyessä ajassa rakentamalla kivistä pieniä rintavarustuksia ja niin poispäin. Mukanamme tulleet pakolaiset ja ne, jotka seurasivat, suuri joukko, eivät pysähtyneet tähän, vaan syöksyivät tietä pitkin eteenpäin, kadoten takana olevaan metsikköön.
Ehdotin Veli Johannekselle, että hän ottaisi mukaansa vaimonsa ja tyttärensä ja kolme juhtaamme ja seuraisi pakolaisia. Hän näyttikin taipuvaiselta tekemään niin, tietysti ei itsensä vuoksi vaan heidän, sillä hän oli peloton vanhus. Mutta naiset kieltäytyivät jyrkästi. Hope sanoi jäävänsä Stephen'in luokse, ja hänen äitinsä vakuutti luottavansa minuun täydellisesti ja jäävänsä mieluummin paikoilleen. Ehdotin silloin, että Stephenkin menisi mukaan, mutta hän suuttui niin, etten uudistanut kehoitusta.
Asetimme heidät lopulta somaan pikku koloon, jonka yläpuolella kasvoi pensas aivan rinteen harjalla ja johon rintamamme kääntyessä tai hyökkäyksen sattuessa kuulat eivät voineet tunkeutua. Sitäpaitsi annoimme ilman enempiä selityksiä kummankin käteen kaksipiippuisen ja ladatun pistoolin.
XX.
TAISTELU KAUPUNGIN PORTILLA.
Pohjoisportilla oli alkanut kiivas ammunta, jota seurasivat kimeät huudot. Sumu oli vielä siksi taaja, ettemme aluksi voineet tarkkaan nähdä. Mutta heti ammunnan alettua kuuma tuuli, joka tavallisesti seuraa sumua, nousi vihurimaisella voimalla ja hajoitti usvan. Silloin Hans, joka oli kiivennyt harjanteella kasvavaan puuhun, ilmoitti arabialaisten kiivaan tulen suojassa etenevän pohjoista porttia kohti ja mazitujen vastaavan tuleen nuolillaan ja jousillaan kaupunkia ympäröivän aidan takaa. Aidan muodosti multapenkere, jonka harjalle oli kolme tukkia asetettu päällekkäin. Näistä tukeista moni oli juurtunut hedelmälliseen maahan, joten tuo suojavarustus enimmäkseen muistutti suunnatonta kasvavaa pensasaitaa, jonka ulko- ja sisäpuolella kasvoi runsaasti okaisia päärynäpuita ja korkeita sormihaaraisia kaktuksia. Hetkistä myöhemmin Hans ilmoitti, että mazitut peräytyivät ja muutaman minuutin kuluttua he jo alkoivatkin saapua luoksemme läpi eteläportin, tuoden useita haavoittuneita tullessaan. Heidän päällikkönsä sanoi, etteivät he olleet voineet pitää puoliansa pyssyjä vastaan ja olivat sentähden päättäneet hylätä kaupungin ja yrittää uudelleen harjun rinteellä.
Vähää myöhemmin loputkin mazituista saapuivat ajaen edellään niitä kaupunkiin jääneitä, jotka eivät olleet ottaneet osaa taisteluun. Näiden joukossa oli kuningas Bausi hirveän kiihoittuneessa tilassa. "Enkö ollut viisas, Macumazana", hän huusi, "kun pelkäsin noita orjakauppiaita ja heidän pyssyjään? Nyt he ovat tulleet surmaamaan vanhukset ja ryöstämään nuorukaiset myytäviksi."
"Kyllä, kuningas", en voinut olla vastaamatta, "sinä olit viisas. Mutta jos olisit tehnyt niinkuin sanoin ja pitänyt tarkempaa vahtia, ei Hassan olisi päässyt hiipimään kuin leopardi vuohen kimppuun."
"Se on totta", hän ähkyi; "mutta kuka voi tietää hedelmän maun, ennenkuin on maistanut sitä?"
Sitten hän lähti tarkastamaan sotilastensa asemaa rinteellä, asettaen minun neuvostani suurimman osan rivin kumpaankin päähän estääkseen hyökkäysyritykset sivulta päin. Me puolestamme jaoimme sillä aikaa ensimmäisessä taistelussa orjakauppiailta anastamamme pyssyt noille kolmelle- tai neljällekymmenelle valitulle, joita olin ohjannut ampuma-aseiden käytössä. Vaikka he eivät tekisikään paljoa vahinkoa, ajattelin, he voisivat ainakin ampumalla herättää vihollisissa ajatuksen, että olimme kaikki asestetut.
Noin kymmenen minuutin kuluttua Babemba saapui viidenkymmenen miehen seurassa — siinä olivat kaikki mazitu-sotilaat, jotka oli jätetty kaupunkiin. Hän ilmoitti puolustaneensa pohjoista porttia viimeiseen asti voittaakseen siten aikaa, mutta arabialaisten nyt olevan murtautumaisillaan sisään. Sanoin hänelle, että hän käskisi sotilasten kasata kiviä suojaksi kuulia vastaan ja heittäytyä pitkäkseen kiviläjäin taakse. Hän seurasi neuvoani.
Hetkisen kuluttua näimme jo suuren arabialaisjoukon tunkeutuneen kaupunkiin ja syöksyvän pääkatua pitkin meitä kohti. Muutamilla oli sekä pyssyt että keihäät, joiden päässä he voittohuudoin heiluttivat noin kymmenkuntaa ihmispäätä, jotka olivat hakanneet ammutuilta mazituilta. Näky oli kaamea ja sai minut raivosta kiristelemään hampaitani. En voinut olla ajattelematta, että ennen pitkää meidänkin päämme saattoivat heilua keihäänkärjessä. No niin, jos pahin oli tapahtuva, päätin, etten antaisi ainakaan elävältä kärventää itseäni hiljaisella tulella tai ripustaa pää alaspäin aurinkoon. Tässä asiassa muutkin olivat kanssani samaa mieltä, vaikka Veli Johannes-raukalla tosin oli epäilyksiä epätoivossakin tehdyn itsemurhan suhteen.
Samassa kaipasin Hansia ja kysyin, minne hän oli mennyt. Joku arveli nähneensä hänen juoksevan tiehensä, mihinkä Mavovo kiihtyneenä huusi:
"Aha! Pilkkukäärme on etsinyt kolonsa. Käärmeet sähisevät, mutta eivät saa mitään aikaan."
"Joskus ne kuitenkin pistävät", minä vastasin, sillä en voinut uskoa Hansia pelkuriksi. Joka tapauksessa hän oli poissa, eikä meillä ollut tilaisuutta lähettää etsimään häntä.
Viimeinen toivomme oli nyt, että orjakauppiaat menestyksensä sokaisemina etenisivät avonaiselle kauppatorille, minne voisimme hyvin ampua heitä harjun rinteellä olevista asemistamme. Tämän he todella aikoivat tehdäkin, jolloin pyssyillä varustetut mazitut alkoivat komentoa odottamatta suureksi kauhukseni ja harmikseni ampua jo noin neljänsadan kyynärän päästä ja onnistuivat monen laukauksen jälkeen surmaamaan tai haavoittamaan paria kolmea miestä. Silloin arabialaiset huomasivat vaaran, peräytyivät ja uudistivat yrityksensä hetken kuluttua kahdessa ryhmässä. Tällä kertaa he kuitenkin seurasivat kujaa, joka oli rakennettu kaupungin ulkoaidan ja kauppatorin väliin ja jota reunusti puinen aita. Kujassa pidettiin joskus tarpeen tullen karjaa, ja aita oli siis eläinten sarvien varalta rakennettu kyllin vahvaksi. Tällä kertaa kuitenkin, kun mazitut eivät uneksineetkaan hyökkäystä, koko heidän laumansa oli jossain kauempana laitumella. Noiden kahden aidan välisellä alueella oli monta sataa ruoko- ja turvemajaa, joiden katot enimmäkseen olivat palmunlehdistä. Tässä kaupunginosassa nimittäin asui Bezan kaupungin väestön enemmistö, kun taas pohjoisosa oli kuninkaan, ylimystön ja sotapäällikköjen hallussa. Tämä taloympyrä, joka sulki sisäpuolelleen koko torin, paitsi porttien kohdalta, saattoi olla noin sadan kahdenkymmenen kyynärän levyinen.
Näiden majojen välissä kulkevia polkuja pitkin arabialaiset ja sekarotuiset nyt etenivät sekä itä- että länsipuolitse. Heitä näytti olevan noin neljäsataa, kaikki asestettuja ja epäilemättä tottuneita sotureja. Ylivoima oli kauhea, sillä vaikka miehiämme olisikin ollut likipitäen yhtä paljon, pyssyjä meillä ei ollut yhteensä enempää kuin viisikymmentä, ja enimmät pyssymiehistämme olivat aivan tottumattomat ampuma-aseiden käyttöön.
Pian arabialaiset avasivat tulen majojen takaa, ja hyvin he ampuivatkin, sen osoittivat pian vahinkomme kivisuojuksista huolimatta. Pahinta oli se, ettemme voineet juuri vastata tuleen, sillä hyökkääjät, jotka askel askeleelta lähenivät, olivat hyvässä suojassa majojen takana, eikä meillä ollut kyllin paljon pyssyjä yrittääksemme järjestettyä yhteislaukausta. Vaikka koetinkin säilyttää rohkean muodon, minun täytyy tunnustaa, että aloin pelätä pahinta, jopa miettiä peräytymisenkin mahdollisuuksia. Ajatuksen hylkäsin kuitenkin, sillä arabialaiset olisivat heti olleet kintereillämme ja ampuneet joka miehen.
Yhden kuitenkin tein. Sain Babemban lähettämään noin viisikymmentä miestä vahvistamaan eteläporttia, joka oli hirsistä rakennettu ja aukesi ulospäin, mullalla ja suurilla kivillä, joita oli runsaasti kaikkialla. Työ kävi nopeasti, sillä mazitu-sotilaat raatoivat kuin paholaiset, ja aita suojasi heitä kuulilta. Samassa näin äkkiä neljä viisi savutuprua nousevan ilmaan toisen toisensa jälkeen kaupungin pohjoispäässä, ja heti näkyi myöskin yhtä monta liekkiä, joita ankara tuuli ajoi meitä kohti.
Joku sytytti Bezan kaupunkia tuleen! Vajaassa tunnissa liekit, joita pyörre ajoi eteenpäin satalukuisten majojen välitse, jotka olivat helteestä kuivat kuin taula, muuttaisivat Bezan kaupungin tuhkaläjäksi. Se oli välttämätöntä, paikalle ei ollut pelastusta! Ensi hetkessä ajattelin, että se oli varmaan arabialaisten työtä. Mutta kun näin, että yhä uusia tulia syttyi jatkuvasti eri paikoissa, ymmärsin, ettei se ollut arabilaisten vaan jonkun ystävän työtä, joka oli keksinyt tuhota arabialaiset tulella.
Ajatukseni lensi Sammyyn. Epäilemättä hän oli tuon kauhean ja mestarillisen suunnitelman takana, joka varmasti ei olisi johtunut yhdenkään mazitun mieleen, sillä tekohan käsitti heidän kotiensa ja omaisuutensa ehdottoman häviön. Sammy, jota aina olimme pilkanneet, oli sittenkin suuri mies, joka pani itsensä tulikuolemalle alttiiksi pelastaakseen ystävänsä!
Babemba syöksyi pystyyn ja osoitti keihäällä kohoavia liekkejä.
Nyt minä innostuin.
"Ota kaikki miehesi", sanoin, "paitsi pyssyillä varustettuja. Jaa heidät, piiritä kaupunki, vartioi pohjoista porttia, vaikka en usko kenenkään enää pääsevän takaisin liekkien läpi, ja jos yksikään arabialainen onnistuu murtautumaan aitauksesta ulos, surmaa hänet!"
"Sen teen", huusi Babemba, "mutta voi Bezan kaupunkia, jossa olen syntynyt! Voi Bezan kaupunkia!"
"Hemmettiin Bezan kaupunki!" huusin hänen jälkeensä, tai jotain sentapaista hänen omalla kielellään. "Minä ajattelen vain meidän kaikkien henkiämme!"
Kolmea minuuttia myöhemmin mazitut kahteen joukkoon jaettuina juoksivat kuin jänikset kaupunkia piirittämään, ja vaikka muutamat rinteeltä laskeutuessaan saivatkin surmansa, useimmat toki pääsivät aidan suojaan ja pysähtyivät osastoittain aina määrätyn välimatkan päähän, sillä Babemba järjesti piirityksen erittäin hyvin.
Rinteelle jäivät nyt enää vain valkoihoiset ja zulu-metsästäjät Mavovon johdolla, kaksitoista kaikkiaan, ja noin kolmekymmentä pyssyillä varustettua mazitu-sotilasta.
Ensi hetkessä arabialaiset eivät näyttäneet käsittävän, mitä oli tapahtunut, vaan ryhtyivät ampumaan mazitujen jälkeen, joiden arvelivat olevan täydessä paossa. Mutta pian he joko näkivät tai kuulivat.
Oi sitä meteliä, mikä nyt seurasi. Kaikki neljäsataa alkoivat yht'aikaa kirkua. Muutamat syöksyivät aidan luo ja yrittivät kiivetä sen yli, mutta samassa kun he pääsivät aidalle, heidät lävistivät mazitujen nuolet, ja he putosivat takaisin maahan, kun taas ne, joiden onnistui päästä aidan yli, saivat nopean surman ulkopuolella olevien terävistä keihäistä. He hylkäsivät yrityksen ja syöksyivät takaisinpäin kujaa pitkin, aikoen pelastautua pohjoisportin kautta. Mutta ennenkuin he ehtivät päästä torin päähänkään, ulvovat, pyörteen ajamat liekit, hyppien katolta katolle, sulkivat heidän tiensä. He eivät voineet syöksyä tuohon kauheaan sulatusuuniin.
Taas he ryhtyivät uuteen yritykseen ja painuivat sekavana laumana toria alaspäin murtautuakseen kaupungista läpi eteläportin, ja silloin meidän vuoromme tuli. Me suorastaan lakaisimme heitä heidän levitessään aukealle. Maali oli hyvä! Muistan, että ammuin minkä ikinä ennätin, käyttäen kahta pyssyä ja kiroillen, ettei Hans ollut lataamassa. Stephen oli siinä suhteessa saanut paremman osan, sillä kun katsahdin ympärilleni, näin hämmästyksekseni, että Hope oli jättänyt äitinsä harjun toiselle puolen ja auttoi Stephen'iä lataamisessa. Olimme nimittäin Bezan kaupungissa opettaneet häntäkin pyssyä käsittelemään.
Huusin Stephen'ille, että tämä lähettäisi hänet pois, mutta tyttö ei tahtonut, vaikka kuula oli jo lävistänyt hänen pukunsakin.
Mutta kiivas tulemmekaan ei voinut pysähdyttää noiden kuoleman pelosta epätoivoisten miesten rynnäkköä. Monta heistä oli jo kaatunut. Nyt ensimmäinen läheni eteläistä porttia.
"Isäni", kuiskasi Mavovo korvaani, "nyt vasta taistelu oikein alkaa.
Veräjä on pian kunnossa. Meidän on oltava veräjänä."
Minä nyökkäsin, sillä jos vain arabialaiset pääsisivät läpi, heitä olisi vielä kylliksi elossa tuhoamaan meidät vaikka viidesti. Siihen mennessä en luule heidän sitäpaitsi menettäneenkään enempää kuin nelisenkymmentä miestä. Muutamat sanat selittivät aseman Stephenille ja Veli Johannekselle, jota kehoitin viemään tyttärensä äidin luo ja odottamaan siellä heidän kanssaan. Mazitut komensin heittämään pois pyssynsä, sillä pelkäsin heidän niitä käyttäessään ampuvan jonkun meistä, ja seuraamaan meitä vain keihäillä varustettuina.
Sitten syöksyimme rinnettä alas ja pysähdyimme asemiin pienelle avonaiselle paikalle veräjän eteen, joka jo oli kaatumaisillaan arabialaisten iskuista ja riuhtomisesta. Näky oli kaamea ja suurenmoinen, sillä liekit olivat jo päässeet niihin majoihin, jotka kahtena puoliympyränä sulkivat sisäänsä kauppatorin, ja syöksyivät tuulen lietsomina meitä kohti kuin elävä peto. Yläpuolellamme leijaili paksu savuvaippa, jossa uiskenteli tulikielekkeitä, niin taajana, että taivas oli kokonaan näkymättömissä, vaikka kaikeksi onneksi se ei tuulelta päässyt laskemaan ja tukahduttamaan meitä. Ääniäkään oli mahdotonta erottaa, sillä palon rätinään ja paukkeeseen, joka hävitti majan toisensa jälkeen, tulivat lisäksi sekarotuisten arabialaisten käheät, kirkuvat äänet heidän raivon ja pelon vallassa iskiessään porttia ja raadellessaan toinen toistaan, ja pyssyn laukaus silloin tällöin, sillä moni yritti vielä ampua, vaikkakin puolittain umpimähkään. Me sijoituimme veräjän eteen, zulut Stephen'in ja minun johdollani etumaisiksi ja kolmekymmentä keihäillä varustettua mazitu-sotilasta itsensä kuningas Bausin komentamina taakse. Kauan ei meidän tarvinnut odottaa, sillä veräjä kukistui, ja sen sekä sen taakse rakentamamme multa- ja kivivallin yli alkoi yhtenä ryöppynä virrata valkopukuinen ja turbaanipäinen lauma, muistuttaen väkivaltaisessa sekasorrossaan kypsää granadilia-hedelmää, jonka siemenet ja sydän puristetaan ulos kuoresta.
Annoin määräyksen, ja laukauksemme kohti tuota yhteensullottua massaa teki kaamean vaikutuksen. Uskon todella, että joka kuula varmaan kaasi kaksi tai kolme. Mavovon komennosta zulut sitten heittivät pyssynsä maahan ja kävivät leveine keihäineen joukkoon käsiksi. Stephen'kin keihäs kädessä seurasi heitä, laukaisten colt-revolverinsa mennessään, ja heidän jälkeensä tuli Bausi ja kolmekymmentä pitkää mazitua.
Tunnustan suoraan, etten itse ottanut osaa tuohon hirveään rynnäkköön. Tunsin, ettei minulla ollut kyllin voimaa moiseen meteliin ja että ehkä käyttämällä järkeäni ulkopuolella ja odottamalla tilaisuutta, jota voisin käyttää hyväkseni kuin porttivahti jalkapallopelissä, olisin suuremmaksi hyödyksi kuin heittämällä pääni murskattavaksi tavallisessa kahakassa. Taikka mahdollisesti rohkeuteni petti ja olin pelkuri. Sitä en voi kieltää, sillä en ole koskaan teeskennellyt suurta rohkeutta. Joka tapauksessa jäin ulkopuolelle ja ammuin, kun tilaisuutta sattui, ja osuin hyvin, täyttäen vaatimattoman mutta ehkä hyödyllisen osani.
Taistelu oli todella suurenmoinen. Zulut hyökkäsivät kuin miehet. Kauan aikaa he puolustivat kapeaa veräjäaukkoa ja vallitusta ulvovaa, raivoisaa laumaa vastaan, aivan kuin tuo roomalainen, nimeltä Horatius, kahden ystävänsä kanssa puolusti jonkun sillan päätä Roomassa kauan sitten suurta ylivoimaa vastaan, vaikka en muista kenen. He huusivat sotahuutoaan: Laba! Laba! joka luultavasti oli heidän rykmenttinsä sotahuuto, sillä he kuuluivat suurimmaksi osaksi samaan ikäkauteen ja ponnistivat, taistelivat, iskivät ja kaatuivat yhtenä miehenä.
Loput työnnettiin takaisin, mutta hyökkäsivät uudelleen Mavovon, Stephen'in ja Bausin johdolla ja kolmenkymmenen mazitu-keihäsmiehen vahvistamina. Tulikielekkeet ulottuivat jo melkein heihin, kasvava päärynäpuu- ja kaktusaita käpristyi kokoon ja rätisi, ja yhä he vain jatkoivat taistelua tuliholvin alla.
Taaskin heidän piti peräytyä ainoastaan vastustajain suuremman miesluvun takia. Näin Mavovon lävistävän erään miehen ja kaatuvan. Hän nousi ja lävisti toisen ja kaatui taas, sillä hän oli saanut pahan haavan.
Kaksi arabialaista hyökkäsi häntä surmaamaan. Ammuin molemmat, toisen toisella piipulla, sillä kaikeksi onneksi rihlapyssyni oli vasta ladattu. Mavovo nousi vielä kerran ja surmasi kolmannen miehen. Stephen tuli hänelle avuksi, taisteli käsikähmässä erään kanssa ja iski hänen päänsä veräjän pieleen, niin että hän kaatui. Vanha Bausi hyökkäsi, huohottaen kuin merisika, jäljellejääneiden mazitujen johdolla vielä kerran, mutta taistelijat peittyivät savupilven synkkään hehkuun, niin että tuskin erotin toista toisesta. Epätoivon vimmailla taistelevain arabialaisten oli voitto, muuten ei voinut olla, sillä kuinka olisi pieni ja yhä pienenevä joukkomme kyennyt enää vastustamaan rynnäkköä?
Olimme nyt pienessä kehässä, ja itse huomasin istuvani sen keskellä, ja viholliset hyökkäsivät joka puolelta. Stephen sai pyssynperästä iskun päähänsä ja horjahti minua kohti, melkein kaataen minutkin. Toinnuttuani katselin epätoivoisena ympärilleni.
Samassa näin hyvin tervetulleen näyn, nimittäin Hansin, niin, itsensä kadonneen Hansin, takaraivolle nahkahihnalla kiinnitettynä likainen hattu, jonka kuluneiden strutsinsulkien huomasin vieläkin savuavan. Hän laahusti eteenpäin veitikkamaisen näköisenä ja hyvin hitaasti, mutta suu auki ja osoittaen suurenmoisella liikkeellä olkansa yli, ja hänen takanaan tuli noin sataviisikymmentä mazitu-sotilasta. Nuo mazitut sekaantuivat pian leikkiin, uudistivat rynnäkön ja ajoivat ulvoen arabialaiset, joilla ei ollut aikaa järjestäytyä, suoraa päätä tuon palavan helvetin kitaan. Pian loputkin mazituista Babemban johdolla joutuivat avuksi ja tekivät leikistä lopun. Vain muutama arabialainen pääsi murtautumaan ulos, mutta he heittivät pyssynsä maahan ja antautuivat vangeiksi. Suurin osa peräytyi torin keskustaa kohti, minne miehemme heitä ajoivat takaa. Tässä ratkaisevassa ottelussa mazitu-veri tuli näkyviin, ja he antoivat iskuja yhtä arvelematta kuin zulutkin.
Se oli ohi! Kautta taivaan, se oli ohi, ja me ryhdyimme laskemaan tappioitamme. Neljä zulua makasi kuolleena ja kaksi pahasti haavoittuneena — ei, haavoittuneita oli kolme, Mavovo niihin luettuna. Hänet tuotiin luokseni Babemban ja erään toisen mazitu-kapteenin hartiain tukemana. Hän oli kaamean näköinen, sillä häntä oli ammuttu kolmeen paikkaan, ja sitäpaitsi hän oli täynnä keihäänhaavoja ja kuhmuja. Hän katsoi minuun hetken raskaasti hengittäen ja alkoi sitten puhua.
"Se oli hyvin hyvä taistelu, isäni", hän sanoi. "En muista ainoatakaan parempaa, johon olisin ottanut osaa, vaikka olen ollut paljon suuremmissakin. Ja se on hyvä, sillä tämä oli viimeinen taisteluni. Tiesin sen edeltäpäin, isäni, sillä vaikka en sanonut teille mitään, vedin silloin Durban'issa ensimmäisen kuolemanarvan itselleni. Ottakaa takaisin pyssy, jonka minulle annoitte, isäni. Te vain lainasitte sen minulle vähäksi aikaa, niinkuin sanoin. Nyt minä menen tuonelaan liittyäkseni siellä esi-isäini ja niiden soturien henkiin, jotka ovat kaatuneet rinnallani monessa sodassa, ja niiden naisten henkiin, jotka ovat synnyttäneet minulle lapsia. Minulla on paljon kerrottavaa heille, isäni, ja yhdessä odotamme sitten teitä — kunnes tekin sodassa kaadutte!"
Sitten hän nosti käsivartensa Babemban kaulalta ja tervehti minua äänekkäällä huudolla: Baba! Inkoosi! joita hänen antamiaan arvonimiä en ole koskaan vähäksyvä, ja vaipui sen tehtyään maahan.
Lähetin erään mazituista noutamaan Veli Johannesta, ja tämä saapuikin vaimoineen ja tyttärineen. Hän tutki Mavovoa ja sanoi hänelle sitten suoraan, ettei häntä muu voinut auttaa kuin rukous.
"Älkää rukoilko puolestani, Dogeetah", sanoi tuo vanha pakana; "olen seurannut tähteäni" (s.o. olen elänyt sen valon mukaan, minkä olen saanut) "ja olen valmis syömään kylvämäni hedelmän. Tahi jos puu osoittautuu hedelmättömäksi, juomaan sen mehun ja senjälkeen vaipumaan uneen."
Hän viittasi Veli Johannesta väistymään ja osoitti Stephen'iä.
"Oi, Wazela", hän sanoi, "te taistelitte hyvin hyvästi tässä taistelussa; jos jatkatte niin kuin olette aloittanut, niin teistä aikanaan tulee soturi, josta Kukan tytär ja hänen lapsensa laulavat lauluja, teidän tultuanne sinne, missä minä, ystävänne, odotan. Siihen asti hyvästi! Ottakaa tämä keihääni älkääkä puhdistako sitä, jotta sen punainen ruoste herättäisi teissä Mavovon, vanhan zulu-tietäjän ja päällikön, mieltä, jonka rinnalla taistelitte suuressa Veräjän taistelussa, jossa tuli poltti kuin kuivan talviheinän nuo valkopukuiset ihmisvarkaat, joita emme päästäneet keihäittemme läpi."
Sitten hän taaskin viittasi kädellään, ja Stephen astui syrjään mutisten jotakin, sillä he olivat Mavovon kanssa olleet hyvin hyvät ystävät, ja ääni tukahtui surusta hänen kurkkuunsa.
Nyt vanhan zulun sammuva katse osui Hansiin, joka mateli hänen lähellään, luultavasti etsien tilaisuutta ottaakseen viimeiset jäähyväiset kuolevalta.
"Ah, Pilkkukäärme!" hän huudahti, "nyt tulen sammuttua olet siis taas tullut esille kolostasi syömään tuhkassa paistettuja äyriäisiä. Sääli, että sinä, joka olet niin älykäs, olet niin pelkuri, sillä herramme Macumazana olisi tarvinnut lataajaa ja olisi tappanut useampia hyeenoja, jos sinä olisit ollut apuna."
"Niin, Pilkkukäärme, juuri niin", kertasi vihastunut zulujen kuoro, ja Stephen ja minä ja lempeä Veli Johanneskin loimme häneen moittivia katseita.
Nyt Hans, joka tavallisesti kuunteli loukkauksia kärsivällisesti kuin juutalainen, menetti hänkin kerran malttinsa. Hän paiskasi hattunsa maahan ja tallasi sitä jaloillaan; hän sylki zulu-metsästäjiä, herjasipa vielä kuolevaa Mavovoakin.
"Sinä hullun penikka", hän sanoi, "olet näkevinäsi sellaista, mikä on kätketty muilta, mutta minä sanon, että sinun huulillasi on valheen henki. Sanoit minua pelkuriksi senvuoksi, etten ole suuri ja vahva kuin sinä enkä jaksa hillitä härkää sarvista, mutta joka tapauksessa minun vatsassanikin on enemmän aivoja kuin sinun päässäsi. Missähän te kaikki nyt mahtaisitte olla ilman Pilkkukäärmettä, tuota 'pelkuria', joka on tämän päivän kuluessa jo kahdesti pelastanut teidät joka ikisen, lukuunottamatta niitä, joiden otsalle baas'in isä, Saarnaaja, on pannut merkkinsä, kutsuen heidät luokseen siihen paikkaan, joka on vielä kuumempi ja valoisampi kuin tämä palava kaupunki?"
Katsahdimme Hansiin ymmärtämättä, mitä hän saattoi tarkoittaa sillä, että oli muka kahdesti pelastanut meidät, ja Mavovo sanoi: "Jatka nopeasti, oi Pilkkukäärme, sillä haluaisin kovin kuulla tarinasi lopun. Kuinka autoit meitä pesästäsi käsin?"
Hans alkoi kaivella taskujaan ja veti lopulta esille tulitikkulaatikon, jossa oli enää vain yksi tikku jäljellä.
"Tällä", hän sanoi. "Oi, eikö kukaan teistä huomannut, että Hassanin miehet olivat kaikki menneet ansaan? Eikö kukaan teistä tiennyt, että tuli polttaa olkikattoiset talot ja että se kovassa tuulessa leviää nopeasti ja kauas? Teidän istuessanne päät yhdessä harjanteella kuin lampaat kuolemaansa odottaen minä hiivin pensaikon läpi tieheni ja kävin työhön käsiksi. En sanonut teille kellekään mitään, en edes baas'ille, sillä pelkäsin hänen vastaavan: 'Ei, Hans, jossakin majassa saattaa maata vanha, sairas vaimo, ja senvuoksi sinun ei pidä sytyttää niitä.' Kuka ei tietäisi, että valkoihoiset sellaisissa asioissa ovat hulluja, parhaatkin heistä, ja totta on, että siellä oli useampiakin vanhoja vaimoja, sillä näin heidän juoksevan veräjää kohti. No niin, ryömin eteenpäin pensasaitaa pitkin, joka ei olisi syttynyt palamaan, ja tulin pohjoisportille. Portilla seisoi arabialainen vahtisotamies.
"Hän ampui minua, näettekö! Mutta Hansin onneksi hänen äitinsä synnytti hänet pieneksi"; ja hän osoitti reikää likaisessa hatussaan. "Ennenkuin arabialainen sitten ehti ladata uudelleen, pelkuri raukka Hans iski puukon hänen selkäänsä. Katsokaa!" ja hän otti vyöstään suuren veitsenterän, jollaisia teurastajat käyttävät, ja näytti sitä meille. "Senjälkeen kaikki kävi helposti, sillä tulen voima on ihmeellinen. Sytytät pienen tulen, ja se kasvaa kuin lapsi itsestään suureksi, eikä se väsy ensinkään eikä tule kylläiseksi ja juoksee nopeasti kuin hevonen. Sytytin ensin kuusi, jotta ne palaisivat nopeammin. Viimeisen tikun säästin, kun tiesin, että meillä on niitä vähän, ja itse pelastuin pohjoisportin kautta, ennenkuin tuli ehti syödä minutkin, isänsä, punaisen viljan kylväjän!"
Tuijotimme ihastuneina vanhaan hottentottiin, yksinpä Mavovokin kohotti kuolevaa päätään ja tuijotti. Mutta Hans ei ollut vielä purkanut kaikkea harmiaan, vaan jatkoi tasaisella, koneellisella äänellä:
"Palatessani etsimään baas'ia, jos hän vielä eläisi, tulen hehku pakotti minut nousemaan pensasaidan länsipuolella olevalle kukkulalle, joten näin, mitä tapahtui eteläportilla, nimittäin että arabialaiset olivat murtautumaisillaan ulos, kun teitä, jotka veräjää puolustitte, oli niin vähän. Juoksin senvuoksi nopeasti Babemban ja muiden päällikköjen luo sanomaan, ettei pensasaidan vartioiminen enää ollut tarpeellista, vaan että heidän oli riennettävä eteläportille teitä auttamaan, sillä muuten saisitte kaikki surmanne ja he myöskin perästäpäin. Babemba kuuli minua ja lähti, pannen lähettejä kokoomaan loput miehistä, ja niin tulimme ajoissa apuun. Sellaisessa pesässä istuin Veräjän taistelun aikana, oi Mavovo. Siinä on koko tarinani, jonka toivon sinun heti kertovan baas'in kunnianarvoisalle isälle, Saarnaajalle, sillä hänestä on varmasti hauska kuulla, ettei hän turhaan neuvonut minua olemaan viisas ja auttamaan kaikkia ja aina pitämään huolta baas Allan'ista. Olen vain pahoillani, että tuhlasin niin monta tulitikkua, sillä mistä saamme nyt lisää, kun leiri on palanut?" ja hän katseli katuvaisena tyhjää tulitikkulaatikkoaan.
Vielä kerran Mavovo alkoi puhua hitaalla, huohottavalla äänellä.
"EI koskaan enää", hän sanoi Hansille, "sinua pidä kutsuttaman Pilkkukäärmeeksi, sinä pieni keltainen mies, jolla on niin suuri ja valkoinen sydän. Kuuntele! Minä annan sinulle uuden nimen, jolla sukupolvi toisensa jälkeen on kunnialla sinua nimittävä. Se on 'Valkeus pimeydessä', se on 'Tulen herra'."
Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui tajuttomana maahan. Muutaman minuutin kuluttua hän oli kuollut. Mutta nuo suuret nimet, jotka hän kuolinhetkellään antoi Hansille, tuo vanha hottentotti sai pitää koko elämänsä ajan. Siitä päivästä pitäen ei yksikään alkuasukas edes uskaltanut mainita häntä muulla nimellä. Ne tunnettiin hänen kunnianiminään laajalti ympäristössäkin.
* * * * *
Liekkien ulvonta hiljeni ja hälinä niiden raivoisassa piirissä vaimeni. Mazitut palasivat juuri viimeisestä taistelustaan kauppatorilta, jos sitä enää voi sanoa taisteluksi, kantaen läjittäin pyssyjä, joita olivat keränneet kuolleilta arabialaisilta, joista useimmat viimeisessä hurjassa pakoyrityksessään olivat heittäneet aseensa maahan. Mutta minne he voivat paeta, kun toisella puolen olivat vastassa raivostuneiden villien keihäät, toisella puolen kuluttava tuli? Vain nuo verentahraamat roistot, jotka olivat jääneet orjakauppiasten leireihin tai kaupunkeihin pitkin Afrikan itärannikkoa tai Madagaskarin saarelle, he yksin tiesivät, kuinka monta oli kuollut, sillä niistä, jotka heidän keskuudestaan olivat lähteneet sotaretkelle mazituja ja näiden valkoihoisia ystäviä vastaan tuodakseen mukanaan pitkät rivit vankeja, ei palannut ainoatakaan. He olivat päässeet omaan paikkaansa, josta tuo palava afrikkalainen kaupunki on usein mielestäni ollut vertauskuva. He olivat todellakin roistoja, maan päällä ihmismuodossa kulkevia paholaisia, säälimättömiä, häpeämättömiä. Enkä kuitenkaan voinut olla tuntematta osanottoa heitä kohtaan, sillä totisesti heidän loppunsa oli kaamea.
Mazitut toivat vankinsa mukanaan, ja niiden joukosta tunsin heti epämiellyttävän, rokonarpisen Hassan-ben-Mohammedin, jonka palaneesta valkeasta puvusta oli enää vain riekaleita jäljellä.
"Olen saanut kirjeesi, jonka kirjoitit kauan sitten ja jossa uhkasit meitä tulikuolemalla, ja tänä aamuna, Hassan", sanoin hänelle, "sain myöskin sanasi, jonka toi haavoittunut nuorukainen pelastuttuaan käsistäsi silloin, kun murhasit hänen toverinsa, ja molempiin olen lähettänyt sinulle vastauksen. Jos et ole saanut niitä, niin katsele ympärillesi, niin saat lukea vastaukseni sellaisella kielellä, jota jokainen ymmärtää."
Epäsikiö — sellainen hän o!i — heittäytyi kasvoilleen maahan, rukoillen armoa. Nähdessään mrs. Eversley'n hän ryömi häntä kohti, tarttui hänen valkoiseen pukuunsa ja rukoili, että hän puhuisi hänen puolestaan.
"Teitte minut orjaksi, vaikka olin hoitanut teitä rokossa", tämä vastasi, "ja koetitte tappaa mieheni ilman syytä. Teidän tähtenne, Hassan, olen viettänyt elämäni parhaat vuodet viilikansan keskellä ja epätoivossa. Kuitenkin minä puolestani annan teille anteeksi, mutta ah, en tahdo koskaan enää nähdä kasvojanne!"
Sen sanottuaan hän riuhtaisi itsensä irti ja poistui tyttärineen.
"Minä myöskin annan sinulle anteeksi, vaikka murhasit väkeni ja teit kaksikymmentä vuotta elämästäni yhtämittaiseksi kidutukseksi", sanoi Veli Johannes, yksi todellisimpia kristityltä, mitä milloinkaan olen tuntenut. "Antakoon Jumalakin samoin sinulle anteeksi", ja hän seurasi vaimoaan ja tytärtään.
Silloin vanha kuningas Bausi, joka oli selviytynyt taistelusta saamatta muuta kuin lievän haavan, puhui sanoen:
"Olen iloinen, sinä punainen rosvo, että nämä valkoihoiset ovat suoneet sinulle, mitä pyysit — nimittäin anteeksiantamuksensa — sillä se teko on heille suureksi kunniaksi ja saattaa minut ja kansani pitämään heitä vieläkin ylevämpinä kuin ennen. Mutta, sinä miesten ja naisten murhaaja ja lasten kauppias, minä olen täällä tuomari eivätkä valkoihoiset. Katso tekojasi!" ja hän osoitti ensin kaatuneiden zulujen ja mazitujen rivejä ja sitten palavaa kaupunkiansa. "Katso ja muista kohtaloa, jolla uhkasit meitä, jotka emme olleet sinulle mitään pahaa tehneet. Katso! Katso! Katso, sinä ihmishyeena!"
Nyt minäkin poistuin enkä ole koskaan kysynyt, mitä Hassanille ja hänen vankitovereilleen tehtiin. Vieläpä, jos Hans tai joku alkuasukkaista yritti minulle siitä kertoa, käskin heitä pitämään suunsa kiinni.