Kaupanteko laimeni. Erästä määrättyä lajia kuivattua orkideaa oli niin suuri määrä myytävänä, että ei löytynyt ostajia järjellisiin hintoihin, ja suuri osa oli ostettava sisään. Lopulta nerokas mr. Primrose kääntyi korokkeellaan yleisön puoleen.
"Hyvät herrat", hän lausui, "ymmärrän hyvin, että ette tänään ole tulleet tänne ostamaan vähäistä määrää Cattleya Mossiae'ta. Tulette ostamaan tai huutamaan tai näkemään kuinka myydään ihanin Odontoglossum, minkä on tässä maassa nähty kukkivan. Sen omistaa kuuluisa tuontiliike, jonka menestystä tämän jalokiven kuljetuksesta saan onnitella. Hyvät herrat, tämän ihmeellisen kukan pitäisi koristaa kuninkaallista kasvihuonetta. Ja kuitenkin se on tässä kenen tahansa saatavissa, joka haluaa maksaa siitä korkeimman summan, sillä minua on pyydetty ilmoittamaan, että se myydään ehdottomasti. Ja nyt luullakseni", hän lisäsi, luoden silmäyksen kokoutuneisiin, "useimmat suuret kokoilijamme ovat läsnä tässä huoneessa tänä päivänä. Se on totta, nuorta, vapaamielistä orkideanviljelijää mr Somers'ia en näe, mutta hän on jättänyt arvokkaan ylipuutarhurinsa mr. Woodden'in, sillä koko Englannissa ei ole etevämpää orkidean ymmärtäjää (taas Woodden liikahti kovasti), huutamaan puolestaan kuten toivon, samaa loistavaa kukka, josta olen puhunut. Koska kello on tasan puoli yksi, ryhdymme asiaan. Smith, viekää Odontoglossum nähtäväksi, jotta kaikki voivat tarkastaa sen ihanuutta ja varokaa pudottamasta sitä. Hyvät herrat, minun täytyy pyytää teitä olemaan koskettamatta siihen tai tahraamatta sen puhtautta tulipakansavulla. Kahdeksan täydellistä avonaista kukkaa, hyvät herrat ja neljä — ei, viisi nuppua. Voimakas ja täydellisesti terve kasvi, kuusi lehtipeittoista sipulia ja kolme lehdetöntä. Kaksi jako-osaa, jotka minulle on näytetty, voi irroittaa oikeaan aikaan. Mitä tarjotaan Odontoglossum Pavo'sta? Olen utelias näkemään, kuka saa kunnian omistaa tämän täydellisen, verrattoman luonnontuotteen. Kiitos, sir — kolmesataa. Neljä. Viisi. Kuusi. Seitsemän (kolmelta suunnalta.) Kahdeksan. Yhdeksän. Kymmenen. Hyvät herrat, vähän nopeammin! Kiitos, sir — viisitoista. Kuusitoista. Se oli teitä vastaan, mr. Woodden. Ah, kiitos, seitsemäntoista."
"O. Pavon" hurjassa ajossa tuli pysähdys, jonka käytin hyväkseni muuttamalla seitsemäntoista sataa shillinkiä punniksi.
Kautta kunniani, ajattelin itsekseni, kyllä 85 puntaa on hyvä hinta yhdestä kasvista, vaikka se olisikin harvinainen. Woodden pitää vimmatusti kiinni saamistaan määräyksistä.
Mr. Primrose'n vaativa ääni keskeytti mietintäni.
"Hyvät herrat, hyvät herrat", hän sanoi, "ette suinkaan anna tuon mitättömän olennon viedä nenänne edestä kukkamaailman ihmeellisintä tuotetta, josta sanon toistamiseen, että se on ainoa laatuansa. Eteenpäin, eteenpäin! No, jos minun täytyy, niin täytyy, vaikka tällaisen onnettomuuden jälkeen en ensi yönä saa unta. Yksi", ja vasara iski ensimmäisen kerran. "Ajatelkaa, hyvät herrat, asemaani, ajatelkaa, mitä korkeat omistajat, jotka tavallisesta hienotunteisuudestaan ovat jääneet pois tilaisuudesta, tulevat minulle sanomaan, kun olen pakotettu ilmoittamaan heille surullisen totuuden. Kaksi", ja vasara iski toisen kerran. "Smith, pitäkää kädessänne kukkaa. Näyttäkää sitä yleisölle. Antakaa heidän nähdä, mitä he ovat kadottamaisillaan."
Smith kohotti kukkaa, johon jokainen tuijotti. Pieni norsunluinen vasara heilui mr. Primrose'n pään päällä. Se oli jo putoamassa, kun tyyni, pitkäpartainen mies, joka siihen asti ei ollut ottanut osaa huutamiseen, nosti päätään ja sanoi hiljaa — "Kahdeksantoista sataa."
"Oi", huudahti mr. Primrose, "sitä jo arvelinkin. Olin vakuutettu, ettei Englannin suurinten kokoelmain omistaja sallisi tämän aarteen liukua käsistään ilman taistelua. Teitä vastaan, mr. Woodden."
"Yhdeksäntoista, sir", sanoi Woodden kivenkovalla äänellä.
"Kaksituhatta", kajahdutti pitkäpartainen herra.
"Kaksikymmentäyksi sataa", sanoi Woodden.
"Oikein, mr. Woodden", huusi mr. Primrose. "Totisesti edustatte isäntäänne arvokkaasti. Olen varma, ettette pysähdy muutamain kurjain puntien vuoksi."
"En, mikäli ymmärrän", pääsi Woodden'ilta. "Olen saanut määräykseni ja toimin niiden mukaan."
"Kaksikymmentäkäksi sataa", virkkoi pitkäparta.
"Kaksikymmentäkolme", äännähti Woodden.
"Tuhat tulimmaista!" huusi pitkäparta ja syöksyi ulos.
"'Odontoglossum Pavo' menee kahdestakymmenestäkolmesta sadasta, vain kahdestakymmennestäkolmesta sadasta", huusi huutokaupanpitäjä. "Eikö lisätä kahteenkymmeneenkolmeen sataan? Mitä? Eikö? Silloin minun on tehtävä velvollisuuteni. Yksi. Kaksi. Viimeisen kerran — eikö lisätä? Kolme. Myyty mr. Woodden'ille, joka huusi isäntänsä mr. Somers'in puolesta."
Vasara putosi terävästi iskien, ja samassa silmänräpäyksessä nuori ystäväni syöksyi huoneeseen.
"No, Woodden", hän virkkoi, "onko 'Pavo' jo ollut myytävänä?"
"Se on ollut myytävänä ja myyty, sir. Minä sen ostin."
"Ostitteko hemmetissä? Mikä oli hinta?" Woodden raapaisi päätään.
"En tiedä oikein, sir, en ole milloinkaan ollut hyvä laskennossa, sillä en ole saanut paljoa kirjaoppia, mutta se on kaksikymmentäkolme jotakin."
"Kaksikymmentäkolme puntaako? Ei, kyllä sen on täytynyt olla enemmän. Jumaliste! Sen täytyy olla 230. On se kaunis summa, mutta kaiketi kukka on sen arvoinen."
Samassa hetkessä mr. Primrose, joka kumartuneena pöytänsä yli innokkaassa keskustelussa muutamain kiihoittuneiden orkideahullujen kanssa, nosti päätään.
"Ah, siinähän olettekin, mr. Somers", hän virkkoi. "Koko yleisön nimessä sallikaa minun onnitella itseänne saatuanne omaksenne verrattoman Odontogiossum Pavo'n, jonka mielestäni joka suhteessa vaatimaton hinta oli 2,300 puntaa."
Todellakin tuo nuori mies osasi hyvin ottaa sen vastaan. Hän vavahti vähäisen ja kävi hiukan kalpeaksi, siinä kaikki. Woodden heilahteli edestakaisin kuin kaatuva puu. Minä metallilaatikkoineni vetäydyin nurkkaani. Niin, olin siksi hämmästynyt, että jalkani eivät tuntuneet kantavan. Ihmiset alkoivat puhella, mutta keskustelun huminan yli kuulin nuoren Somers'in matalan äänen:
"Woodden, te olette syntynyt hulluksi", ja vastauksen: "Sitä äitinikin aina sanoi, herra, ja hän kai sen tiesi, jos kuka. Mutta mitä väärää olen nyt tehnyt? Tottelin saamaani määräystä ja ostin 'O'Pavingin'."
"Niin. Älkää olko pahoillanne, miesrukka, oma syyni se on eikä teidän. Itse olen hulluksi syntynyt. Mutta voi taivas! Kuinka suoriudun tästä?" Sitten hän sai takaisin mielenmalttinsa, asteli korokkeen luo ja sanoi pari sanaa huutokaupanpitäjälle. Mr. Primrose nyökkäsi, ja minä kuulin hänen vastaavan:
"Oi, kyllä se käy, älkää olko millännekään. Emme voi vaatia, että tämäntapainen asia suoritetaan ihan hetkessä. Kuukausi tästä päivästä on sopiva."
Sitten hän jatkoi myyntiä.
III.
SIR ALEXANDER JA STEPHEN.
Juuri samalla hetkellä näin vierelläni seisomassa hennonnäköisen, komean miehen, jolla oli neliskulmainen parta ja kauniit vaikka vähän pahantuuliset kasvot. Hän katseli ympärilleen kuin ainakin se, joka on joutunut tuntemattomaan paikkaan.
"Ehkä voitte sanoa minulle, sir", hän kääntyi puoleeni, "onko tässä huoneessa eräs herrasmies, jonka mini on mr. Somers? Olen hyvin lyhytnäköinen ja täällä on paljon väkeä."
"On kyllä", vastasin, "hän osti juuri ihanan orkidean, jonka nimi on
'Odontogiossum Pavo'. Siitä juuri kaikki puhelevat."
"Niinkö? Ostiko hän todella? Ja voitteko sanoa, paljonko hän siitä maksoi?"
"Suunnattoman summan", vastasin. "Luulin sen olevan kaksituhatta kolmesataa shillinkiä, mutta se kuulukin olevan 2,300 puntaa."
Kaunis, vanhahko herrasmies kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan, niin punaiseksi, että luulin hänen saavan kohtauksen. Hetken aikaa hän hengitti raskaasti.
"Kilpailija", ajattelin itsekseni, ja jatkoin kertomusta, sillä mieleeni välähti, että se saattaisi olla hänelle mielenkiintoinen.
"Nuori mies oli, nähkääs, kutsuttu isänsä puheille. Kuulin hänen antavan puutarhurilleen, jonka nimi on Woodden, määräyksen ostaa kasvi mihin hintaan tahansa."
"Mihin hintaan tahansa! Todellakin. Hyvin mielenkiintoista; jatkakaa, sir."
"No niin, puutarhuri osti sen, hirveän kilpailun jälkeen, siinä kaikki. Katsokaa, tuolla hän käärii sitä paperiin. Tarkoittiko hänen isäntänsä, että hänen piti mennä niin pitkälle kuin hän meni, sitä suuresti epäilen. Mutta tuolla hän tuleekin. Jos tunnette hänet —"
Nuori mr. Somers asteli hieman kalpeana ja hajamielisenä minua kohti nähtävästi aikoen puhua kanssani; hänellä oli kädet taskussa ja suussa sytyttämätön sikari. Hänen katseensa sattui vanhaan herraan, ja hänet nähdessään hänen huulensa suippenivat kuin vihellykseen ja sikari putosi suusta.
"Halloo, isä!" hän virkkoi iloisella äänellään. "Sain sanasi ja kävin etsimässä sinua, mutta enpä ikinä uskonut löytäväni sinua täältä. Orkideat eivät ole sinun kauppatavaraasi, vai mitä?"
"Vai et uskonut!" vastasi isä ääni salpautuen. "Ei, enpä tarvitse paljoakaan — tuota haisevaa roskaa", ja hän heilautti sateenvarjoaan kauniita kukkia kohti. "Mutta sinä sitävastoin kyllä, Stephen. Tämä herrasmies tässä kertoo sinun juuri ostaneen hyvin hienon lajin."
"Minun täytyy puolustautua", keskeytin puheen ja käännyin mr. Somers'in puoleen. "Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, että tämä — komea herra", tässä poika hieman hymyili, "oli teidän läheinen omaisenne."
"Oi, älkää toki, mr. Quatermain. Miksi te ette saisi puhua asiasta, josta tullaan lukemaan joka lehdestä. Niin, isä, olen ostanut erittäin hienon lajin, hienoimman mitä tunnetaan, tai oikeammin Woodden teki sen puolestani sillä aikaa kuin minä olin etsimässä sinua, mikä on tietysti sama asia."
"Vai niin, Stephen, ja mitä maksoit kukasta? Kuulin mainittavan summan, mutta luulen siinä tapahtuneen erehdyksen."
"En tiedä, mitä olet kuullut, isä, mutta se kuuluu huudetun 2,300 puntaan. Se on tosin paljoa enemmän kuin mitä voin saada käsiini ja aioin tulla pyytämään sinua lainaamaan minulle rahat, ellei oman niin perheen luoton vuoksi. Mutta voimme puhua siitä myöhemmin."
"Niin, Stephen, voimme puhua asiasta myöhemmin. Tai oikeastaan, kun nyt on enimmän aikaa, voimme puhua siitä heti. Tule toimistooni. Ja, sir", (sen hän sanoi minulle), "koska näytte tuntevan yksityiskohtia, pyytäisin teitä tulemaan mukaan; ja myöskin teitä, Pölkkypää" (tämä sanottiin Woodden'ille, joka juuri silloin lähestyi kukkineen).
Olisin luonnollisesti saattanut kieltäytyä sillä tavalla annetusta kutsusta, mutta en kuitenkaan sitä tehnyt. Halusin nähdä asian loppuun ja sanoa sanan nuoren Somers'in puolustukseksi, jos sattui tilaisuutta. Lähdimme siis huoneesta niiden läsnäolijain naurun saattamina, jotka olivat kuulleet keskustelun. Kadulla seisoi loistava parivaljakko; puuteroitu lakeija avasi oven. Pilkallisella kumarruksella sir Alexander kehoitti minua astumaan vaunuihin, minkä teinkin, valiten yhden takaistuimista, syystä että sillä oli enemmän tilaa metallilaatikolleni. Sitten astui sisään mr. Stephen, sitten Woodden kolisteli vaunuihin, pidellen edessään kallisarvoista kukkaansa kuin virkasauvaa, ja kaikkein viimeksi, nähtyään meidät kaikki onnellisesti istumassa, sir Alexander itsekin astui sisälle.
"Minne, sir?" kysyi lakeija.
"Toimistoon", hän sähisi, ja samassa lähdettiin liikkeelle. Neljä pettynyttä sukulaista hautajaisvaunuissa eivät olisi voinee istua äänettömämpinä. Tunteemme näyttivät liian syviltä puhjetakseen sanoiksi. Ainoastaan sir Alexander teki huomautuksen ja sen minulle. Se kuului:
"Jos tahtoisitte nostaa tuon kirotun metallilaatikkonne painamasta kylkiluitani, olisin kiitollinen teille."
"Pyydän anteeksi", minä huudahtin ja koettaessani olla sovitteleva pudotin laatikon hänen varpailleen. En huoli toistaa hänen tekemäänsä huomautusta, mutta voin mainita, että hän oli julmistunut. Mutta hänen poikaansa tilanteen mahdottomuus äkkiä alkoi vaivata. Hän potki minua sääreen, tohtipa vielä iskeä silmääkin ja alkoi sitten silminnähtävästi paisua tukahdutetusta naurusta. Minä olin tuskassa ja pelossa, sillä jos hän olisi purskahtanut, silloin en tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua. Onneksi ajoneuvot juuri silloin pysähtyivät komean toimiston oven eteen. Odottamatta lakeijaa mr. Stephen kömpi vaunuista ja katosi rakennuksen sisälle — arvattavasti nauramaan rauhassa. Sitten minä laskeuduin alas metallilaatikko kainalossa; sen jälkeen komennuksesta Woodden kukkineen; ja viimeisenä tuli sir Alexander.
"Jääkää tähän", hän sanoi ajajalle; "en viivy kauan. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua, herra, ja te myöskin, puutarhuri."
Me astuimme hänen jäljestään ja saavuimme isoon, komeasti ja tukevasti sisustettuun huoneeseen. Voin sanoa selitykseksi, että sir Alexander Somers oli äärettömän rikas kultaharkkomeklari, mikä sitten meklari lieneekään. Mr. Stephen oli jo asettunut huoneeseen; hän istui sääriään heilutellen ikkunalaudalla.
"Nyt olemme yksin ja mukavasti", ulvoi sir Alexander pilkallisella ja julmalla äänellä.
"Sanoi käärmeenkesyttäjä kaniinille", minä lisäsin.
En aikonut sitä sanoa, mutta olin käynyt hermostuneeksi ja ajatus livahti huuliltani sanoina. Taas mr. Stephenin kasvot alkoivat paisua. Hän käänsi ne akkunaan kuin katsellakseen vastapäistä seinää, mutta minä näin hänen hartiainsa hytkyvän. Himmeä älyn välähdys syttyi Woodden'in kalpeaan silmään. Noin kolmea minuuttia myöhemmin hän oli ymmärtänyt pilan. Hän kulahdutti jotakin käärmeenkesyttäjistä ja kaniineista ja päästi lyhyen, äänekkään naurun.
Mitä tulee sir Alexanderiin, hän virkkoi vain:
"En käsittänyt oikein huomautustanne, sir, tahtoisitteko olla ystävällinen ja toistaa sen?"
Kun en näyttänyt halukkaalta seuraamaan kehoitusta, hän jatkoi:
"Ehkä siinä tapauksessa tahtoisitte toistaa, mitä kerroitte minulle myymälähuoneessa?"
"Minkävuoksi?" kysyin. "Puhuinhan aivan selvästi ja te näytitte ymmärtävän."
"Olette oikeassa", sir Alexander vastasi; "ajan hukkaaminen on tarpeetonta." Hän kierteli Woodden'in ympärillä, joka seisoi lähellä ovea, yhä pidellen edessään paperiin käärittyä kasvia. "No, Pölkkypää", hän kiljui, "sanokaa miksi ostitte tuon roskan?"
Woodden ei vastannut, ainoastaan liikahti vähän. Sir Alexander uudisti kysymyksensä. Tällä kertaa Woodden asetti kukan pöydälle ja vastasi:
"Jos puhutte minulle, sir, niin se ei ole minun nimeni, ja sitäpaitsi, jos nimitätte minua vielä sillä tavalla, niin puhkaisen päänne, vaikka olisitte kuka", ja hyvin harkitusti hän kääri ylös hihansa, paljastaen ruskeat käsivartensa, minkä nähdessäni minäkin olin tukahtua sisälliseen nauruun.
"Kuulkaa nyt, isä", sanoi mr. Stephen, astuen esille. "Mitä tämä kaikki hyödyttää? Asia on aivan selvä. Minä käskin Woodden'in ostaa kukan mihin hintaan tahansa. Sen lisäksi annoin hänelle kirjallisen valtuuden, joka vietiin huutokaupanpitäjälle. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Totta kyllä ei koskaan johtunut mieleeni, että hinta nousisi 2,300 puntaan — typerä 300 puntaa oli ajatukseni, mutta Woodden täytti vain saamansa käskyn, eikä häntä sentakia saa solvata."
"Siinä on herra, jota kelpaa palvella", huomautti Woodden.
"Hyvä on, nuori mies", vastasi sir Alexander, "olet ostanut tavaran.
Tahdotko nyt olla hyvä ja sanoa, miten ehdotat sen maksettavaksi?"
"Minä ehdotan, isä, että sinä maksat sen", vastasi mr. Stephen miellyttävästi. "Kaksituhatta kolmesataa puntaa tai kymmenen kertaa niin paljon ei tee sinua huomattavasti köyhemmäksi. Mutta jos, niinkuin on luultavaa, sinä katsot asiaa eri kannalta, silloin on ehdotukseni, että maksan sen itse. Kuten tiedät, tuli osalleni äitini testamentin mukaan määrätty rahasumma, jota sinä vain elinaikasi saat hallita. Aion nostaa summan tällä takuulla — tai muuten."
Jos sir Alexander oli ennestään vihainen, oli hän nyt kuin hullu härkä kiinalaisen sananparren mukaan. Hän raivosi ympäri huonetta; hän käytti sanoja, joiden ei pitäisi päästä yhdenkään kunniallisen kultakauppiaan huulilta, sanalla sanoen, hän teki kaikkea, mitä hänen asemassaan olevan henkilön ei olisi pitänyt tehdä. Raivottuaan väsyksiin asti hän syöksyi pöydän ääreen, repäisi maksumääräyslipun kirjastaan ja merkitsi siihen £ 2,300.—.—. maksettavaksi haltijalle, kuivasi sen imupaperilla, rypisti kokoon ja kirjaimellisesti heitti pojalleen vasten kasvoja.
"Sinä arvoton nulikka ja tyhjäntoimittaja!" hän jyrisi. "Minä panen sinut tänne toimistoon, jotta oppisit arvokkaita ja kunniallisia tapoja ja vähitellen pääsisit arvossapidettyyn asemaan. Mitä tapahtuu? Sinä et välitä vähääkään kultakaupasta, näytät jäävän koko asiasta aivan tietämättömäksi. Et myöskään hävitä rahojasi, tai oikeammin minun rahojani, millään hienon miehen tavalla, niinkuin esimerkiksi kilpa-ajoissa tai korttipelissä tai edes — no, olkoon sanomatta. Ei, sinä valitset kukat, mitättömät, kurjat kukat, joita lehmä syö ja liikeapulaiset kasvattavat takapihoilla."
"Vanha idyllimäinen maku: Aatamin otaksutaan asuneen puutarhassa", uskalsin pistää väliin.
"Tahtoisitkohan pyytää pörrötukkaista ystävääsi olemaan hiljaa", ärjyi sir Alexander. "Aioin juuri lisätä, vaikkakin oman nimeni vuoksi aion vastata veloistasi, että olen tällaisesta saanut kyllikseni. Teen sinut perinnöttömäksi, jos elän kello neljään, jolloin asianajajain toimistot suljetaan, sillä Jumalan kiitos en omista mitään perittyä, ja minä erotan sinut toiminimestä. Saat lähteä ansaitsemaan elatuksesi millä tavalla haluat, vaikka orkideanviljelyksellä, jos se sinua miellyttää." Hän pysähtyi vetämään henkeä.
"Siinäkö kaikki, isä?" kysyi mr. Stephen ottaessaan taskustaan sikaria.
"Ei vielä, sinä kylmäverinen kerjäläisnulikka. Twickenham'issä oleva talosi on minun. Saat olla hyvä ja muuttaa pois; aion ottaa sen haltuuni."
"Omasta mielestäni, isä, olen oikeutettu viikon irtisanomisaikaan, niinkuin kuka vuokraaja tahansa", virkkoi mr. Stephen ja sytytti sikarinsa. "Ja jos sinä vastaat kieltävästi, täytynee minun pyytää sinua antamaan häätömääräys. Ymmärrät kai, että minun täytyy järjestellä asioitani, ennenkuin voin niin äkkiä astua ulos elämään."
"Suu kiinni, sinä — sinä — kurkkukasvi!" raivosi hurjistunut kaupparuhtinas. Samassa hän joutui innostuksen valtaan. "Etkö ajattelekin enemmän rumaa kukkaa kuin vanhaa isääsi? Joka tapauksessa aion tehdä lopun tuosta", ja hän huitaisi pöydällä olevaa kukkaa, ilmeisesti aikoen vahingoittaa sitä.
Mutta sen huomasi valpas Woodden. Kuin väijyvä peto hän pujahti suurena ja leveänä sir Alexanderin ja hänen vihansa esineen väliin.
"Koskekaapa 'O'Paving'iin', niin isken teidät maahan", hän huusi venyttäen.
Sir Alexander katsahti 'O'Paving'iin', sitten Woodden'in lampaanreiden levyiseen nyrkkiin ja — muutti mielensä.
"Kirottu 'O'Paving'", hän sanoi, "ja joka-ikinen, joka on sen kanssa tekemisissä", ja syöksyi samassa ulos huoneesta, paukauttaen oven jäljestään kiinni.
"No niin, nyt se on ohi", virkahti mr. Stephen, leyhytellen itseään nenäliinalla. "Hermostuttava kohtaus, vai mitä, mr. Quatermain — mutta olen nähnyt sen ennenkin, niin sanoakseni. Ja mitä sanoisitte nyt aamiaispäivällisistä? Pym on aivan likellä, ja siellä saa hyvin hyviä ostereja. Mutta ehkä on parasta ajaa pankin ohi ja nostaa nämä rahat. Kun isäni on vihainen, hän saattaa tehdä mitä vain. Hän voi vaikka peruuttaa maksumääräyksen. Woodden, lähtekää te Twickenham'iin 'O'Pavo'n' kanssa. Pitäkää sitä lämpimänä, sillä se on hyvin arka kylmälle. Pankaa se lämpöhuoneeseen täksi yöksi ja antakaa sille vähän, hyvin vähän haaleaa vettä, mutta varokaa koskemasta kukkaan. Ottakaa nelipyöräiset rattaat, ne kulkevat hitaasti mutta varmasti, ja muistakaa pitää ikkunat auki ja olla tupakoimatta. Tulen kotiin päivälliseksi."
Woodden pyyhkäisi otsasuortuvaansa, otti ruukun vasempaan käteensä ja lähti oikea nyrkki pystyssä — luultavasti siltä varalta että sir Alexander odottaisi häntä nurkan takana.
Senjälkeen mekin läksimme ja pysähdyttyämme hetkiseksi pankkiin nostamaan rahoja, jotka, kuten huomasin, summasta välittämättä maksettiin ilman muuta, söimme ostereja eräässä ravintolassa, joka oli niin täynnä, että emme voineet keskustella.
"Mr. Quatermain", sanoi toverini, "on harmillista, ettemme voi puhella täällä, vielä vähemmin katsella orkideaanne, jota haluaisin perinpohjin tutkia. Ainakin viikon ajan minulla on vielä katto pääni päällä ja, lyhyesti sanoen, tahtoisitteko tulla vieraakseni päiväksi tai pariksi? Minä en tiedä mitään teistä, ja te tiedätte minusta ainoastaan, että olen nuorukainen, jonka isäni on tehnyt perinnöttömäksi, syystä että en ole osannut olla hänelle mieliksi. Saattaa kuitenkin olla mahdollista, että voisimme viettää yhdessä muutamia hauskoja hetkiä, puhellen kukista ja muusta senkaltaisesta; tarkoitan, ellette ole lupautunut mihinkään muuhun."
"En ole lupautunut", vastasin. "Olen vain Etelä-Afrikasta tullut muukalainen ja asun hotellissa. Jos annatte minulle sen verran aikaa, että voin noutaa tavarani, tulen mielelläni yöksi luoksenne."
Mr. Somers'in pienellä koiravaljakolla, joka odotti kaupungin tallissa, saavuimme Twickenham'iin noin puoli tuntia ennen auringonlaskua. Talo, jonka nimi oli Verbena Lodge, oli pieni, neliskulmainen punatiilirakennus, peräisin varhaisemmalta Yrjön-aikakaudelta, mutta puutarhat, jotka peittivät yli neljäkymmentä aaria tiIan pinta-alaa, olivat hyvin kauniit tai olivat ainakin olleet sitä kesällä. Kasvihuoneissa emme käyneet, sillä oli liian myöhäistä nähdä kukkia. Juuri meidän tullessamme Wooddenkin saapui nelipyöräisillä rattaillaan ja lähti isäntänsä kanssa katsomaan paikkaa "O'Pavo'lIe".
Sitten seurasi päivällinen, hyvin hauska ateria. Isäntäni oli sinä päivänä työnnetty ulos maailmaan, mutta tämän seikan hän ei sallinut vaikuttaa iloisuuteensa vähääkään. Nähtävästi hän oli päättänyt nauttia hyvyyksistään niin kauan kuin niitä riitti, sillä hänen samppanjansa ja portviininsä olivat erinomaisia.
"Nähkääs, mr. Quatermain", hän sanoi, "on vain hyvä, että saimme ryöpyn, sillä se on kuohunut jo pitkän aikaa. Arvoisa isäni on ansainnut niin paljon rahaa, että hän tahtoisi minunkin ryhtyvän samaan puuhaan. Mutta minä en ymmärrä sen tarpeellisuutta. Pidän kukista, etenkin orkideoista, ja vihaan kultakauppaa. Minun mielestäni ainoa säädyllinen paikka Lontoossa on myymälähuone, jossa tapasimme toisemme, ja Kukkaviljelystarha."
"Niin", vastasin hyvin epäröiden, "mutta asia näyttää hiukan vakavalta. Isänne korosti hyvin aikomuksiaan, ja kuinka aiotte tällaisen elämän jälkeen", osoitin kaunista hopeakalustoa ja portviiniä, "tulla toimeen kovassa maailmassa?"
"Älkää luulko, että välitän siitä vähääkään, muutos saattaisi olla hauskakin. Vaikkakaan isäni ei muuttaisi mieltään, minkä hän kylläkin voi tehdä, sillä pohjaltaan hän pitää minusta, koska olen rakkaan äitini kaltainen, eivät asiat olisi kovin huonosti. Minulla on vähän rahaa äitini perintönä, £ 6,000 tai 7,000, ja sitten myyn 'Odontoglossum Pavon' sir Joshua Tredgold'ille siitä hinnasta, minkä hän antaa — hän on juuri se pitkäpartainen herra, jonka kerroitte kilpailleen Woodden'in kanssa yli kahteentuhanteen puntaan — tai ellei hän enää halua, jollekulle muulle. Kirjoitan asiasta tänä iltana. Sanottavia velkoja minulla ei liene, sillä isäukko on antanut minulle vuosittain £ 3,000, tai se on oikeastaan osuuteni liikevoitosta ja palkka työstäni kultavälitysliikkeessä, ja paitsi kukkia minulla ei ole muita kalliita mielitekoja. Siis menneisyys hemmettiin, ja tämä tulevaisuudelle ja mitä se mukanaan tuonee", ja hän tyhjensi portviinilasinsa ja nauroi hilpeätä nauruaan.
Hän oli todella erittäin miellyttävä nuori mies, tosin hiukan liian huoleton, mutta huolettomuus ja nuoruus sopivat yhteen kuin paloviina ja soota.
Vastasin maljaan ja join pohjaan viinini, sillä otan mielelläni hyvän viinilasin, milloin satun saamaan, niinkuin tekisi kuka tahansa, joka on kuukausimääriä saanut vain pilautunutta vettä, vaikka myönnänkin sen sopivan minulle paremmin kuin portviini.
"No, mr. Quatermain", hän jatkoi, "jos olette valmis, niin sytyttäkää piippunne, ja menkäämme toiseen huoneeseen tutkimaan Cypripediumianne. En saa unta yöllä, ellen vielä kerran saa sitä nähdä. Odottakaa kuitenkin hetkinen, jotta saamme käsiimme tuon vanhan aasin, Woodden'in, ennenkuin hän menee sisään."
"Woodden", virkkoi isäntä, kun puutarhuri saapui, "tämä herrasmies, mr. Quatermain, näyttää teille orkidean, joka on kymmentä kertaa kauniimpi kuin 'O'Pavo'."
"Pyydän anteeksi, sir", vastasi Woodden, "mutta jos mr. Quatermain sanoo niin, hän valehtelee. Sitä ei ole luonnossa; sellaista kukkaa ei kasva missään."
Avasin laatikon ja paljastin kultaisen Cypripediumin. Woodden tuijotti siihen ja liikahti. Sitten hän tuijotti taas ja koetteli päätään ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että se oli hänen hartioillaan. Sitten hän hengähti syvään.
"No niin, jos tuo kukka ei ole tehty, niin se on mestarikukka! Jos saisin nähdä tuon kasvin kukkivan, kuolisin onnellisena."
"Woodden, olkaapa vaiti ja istuutukaa", huudahti hänen isäntänsä. "Niin, siihen missä voitte katsella kukkaa. Nyt, mr. Quatermain, tahtoisitteko kertoa meille tarinan orkideasta alusta loppuun. Tietysti mainitsematta paikkaa, jos niin haluatte, siliä ei ole kaunista kysellä salaisuuksia. Woodden on luotettava ja osaa pitää suunsa kiinni, ja samoin minä."
Huomautin olevani vakuutettu heidän vaitiolostaan, ja senjälkeen puhuin puoli tuntia melkein keskeytymättä, salaamatta mitään ja selittäen, että hain innokkaasti sellaista henkilöä, joka kustantaisi retkikunnan etsimään tätä harvinaista kasvia, joka luullakseni oli ainoa laatuansa koko maailmassa.
"Kuinka paljon se maksaa?" mr. Somers kysyi.
"Minä arvioin sen noin 2,000 puntaan", vastasin. "Meillä täytyy, nähkääs, olla paljon miehiä, pyssyjä ja ruokavaroja, sitäpaitsi kauppatavaraa ja lahjoja."
"Minusta se on vähän. Mutta, mr. Quatermain, jos otaksutaan, että retki onnistuu ja kasvi löydetään, mitä sitten?"
"Sitten ehdotan, että Veli Johannes, joka on keksinyt sen ja josta kerroin, saa kolmannen osan sen myyntihinnasta, minä retkikunnan johtajana samoin kolmannen osan ja se, joka hankkii tarpeelliset rahat, jäljellä olevan kolmasosan."
"Hyvä! Se on päätetty."
"Mikä on päätetty?" kysyin.
"No se, että toimitamme jaon teidän ehdottamassanne suhteessa, mutta vain sillä ehdolla, että minä saan osani luonnossa — tarkoitan kasvia, ja että loput siitä saan ensimmäisenä ostaa sovitusta hinnasta."
"Mutta, mr. Somers, toivotteko siis saavanne hankituksi nuo 2,000 puntaa ja aiotteko todella ottaa mieskohtaisesti osaa retkeen?"
"Tietysti aion. Luulin teidän ymmärtäneen. Tarkoitan, siinä tapauksessa, että huolitte minut. Vanha mielipuoli ystävänne, te ja minä aiomme yhdessä etsiä ja löytää kultaisen kukan. Se on siis päätetty."
Seuraavana päivänä päätös vahvistettiin kirjallisesti, kahtena kappaleena kirjoitetulla, kummankin allekirjoittamalla sopimuksella.
Ennenkuin kaikki lopullisesti saatiin järjestykseen, vaadin kuitenkin, että mr. Somers'in piti puhutella viimeistä kumppaniani Charles Scroope'a kahden kesken, jotta viimemainittu voisi antaa hänelle täydellisen ja yksityiskohtaisen kuvauksen minusta. Nähtävästi keskustelun tulos oli tyydyttävä, niin ainakin päätin siitä hyvin sydämellisestä ja kunnioittavasta käytöksestä, jolla nuori Somers kohteli minua senjälkeen. Pidin myöskin velvollisuutenani selittää hänelle hyvin selvästi ja Scroope'n ollessa todistajana aikomamme yrityksen suuret vaarat. Sanoin hänelle suoraan, että hänen piti olla valmis kuolemaan nälkään tai kuumeeseen, petojen tai villi-ihmisten käsiin, kun taas menestys oli hyvin epätietoinen ja luultavasti saavuttamaton.
"Tekin antaudutte samoihin vaaroihin", hän sanoi.
"Niin kyllä", vastasin, "mutta ne kuuluvat siihen kovaan elinkeinoon, jota harjoitan metsästäjänä ja tutkimusretkeilijänä. Sitäpaitsi nuoruuteni on ohi, ja olen läpikäynyt kokemuksia ja tappioita, joista te ette tiedä mitään ja jotka saattavat minut panemaan hyvin vähän arvoa elämälle. En pidä paljon väliä, kuolenko vai saanko elää vielä muutamia vuosia. Sen lisäksi seikkailun kiihoitus on käynyt minulle jonkinlaiseksi välttämättömyydeksi. En usko, että voisin kauan elää Englannissa. Olen sitäpaitsi fatalisti. Uskon, että kun aikani tulee, minun on lähdettävä, ja että tuo hetki on ennakolta määrätty ja etten millään teollani kykene sitä kiirehtimään tai viivyttämään hetkeäkään. Teidän olosuhteenne ovat erilaiset. Olette kovin nuori. Jos jäätte tänne ja lähestytte isäänne oikeassa hengessä, hän epäilemättä unohtaa kaikki kovat sanat, jotka hän äskettäin teille lausui ja joihin todella annoittekin hänelle jonkun verran aihetta. Kannattaako hylätä sellaiset mahdollisuudet ja antautua sellaisiin vaaroihin yhden harvinaisen kukan löytämisen toivossa? Sanon tämän omaksi tappiokseni, sillä mahtanee käydä vaikeaksi löytää toista henkilöä, joka olisi halukas antamaan £ 2,000 tällaiseen tarkoitukseen, mutta sittenkin vaadin teitä punnitsemaan sanojani."
Nuori Somers katsoi minuun hetkisen, puhkesi sitten sydämelliseen nauruun ja huudahti: "Mitä muuta lienettekään, mr. Allan Quatermain, joka tapauksessa olette hieno mies. Ei ainoakaan kultakauppias koko kaupungissa olisi niin kauniisti puhunut omaa etuaan vastaan."
"Kiitos", minä vastasin.
"Sitäpaitsi", hän jatkoi, "minäkin olen kyllästynyt Englantiin ja haluan nähdä maailmaa. En etsi ainoastaan kultaista Cypripediumia, vaikka senkin kyllä mielelläni haluaisin. Se on vain vertauskuva. Etsin seikkailua ja romantiikkaa. Kuten te minäkin olen fatalisti. Jumala on valinnut oman aikansa lähettäessään meidät tänne, ja minä luotan siihen, että hän valitsee oman aikansa myöskin kutsuessaan meidät jälleen pois. Vaarat jätän siis Hänen käteensä."
"Niin, mr. Somers", minä vastasin hyvin juhlallisesti. "Seikkailuja ja romantiikkaa saatatte kyllä löytää, niitä on runsaasti Afrikassa, Tahi löydätte nimettömän haudan jossain kuumeisessa rämeseudussa, Mutta olette itse valinnut ja rohkeutenne miellyttää minua."
Kuitenkin olin niin vähän tyytyväinen tähän asiaan, että noin viikkoa ennen lähtöämme rohkaisin pitkän harkinnan jälkeen mieleni ja kirjoitin sir Alexander Somers'ille kirjeen, jossa selitin koko jutun niin selvästi kuin osasin salaamatta edes yrityksemme vaarallista luonnetta. Lopuksi kysyin, pitikö hän viisaana sallia ainoan poikansa lähteä sellaiselle retkelle vain vähäisen erimielisyyden vuoksi.
Kun ei kirjeeseen tullut vastausta, jatkoin matkavarustuksia. Rahaa oli runsaasti, sillä "O'Pavo'n" jälleenmyynti sir Joshua Tredgold'ille oli onnistunut tyydyttävästi vaikkakin pienellä tappiolla, ja niin saatoin iloisin mielin käyttää varoja kaikkeen tarpeelliseen, Ei milloinkaan ennen minulla ole ollut sellaisia varustuksia kuin ne, jotka lähetettiin edeltämme laivaan.
Vihdoin lähtöpäivä tuli. Seisoimme Paddington'in asemasillalla, odottaen Dartmouth'in junan lähtöä, siihen aikaan nimittäin Afrikan laivat lähtivät tästä satamasta. Minuuttia tai paria ennen junan lähtöä, juuri ollessamme astumassa vaunuun, huomasin tutun näköiset kasvot, joidenka omistaja nähtävästi etsi jotakuta tungoksesta.
"Mr. Briggs", sanoin hänen ohikulkiessaan, "etsittekö mr. Somers'ia?
Hän on tuolla sisällä."
Kirjuri hyppäsi vaununosastoon ja ojensi mr. Somers'ille kirjeen. Sitten hän taas sukelsi esiin ja odotti. Somers luki kirjeen ja repäisi irti puhtaan arkinpuoliskon, jolle hän kiireesti kirjoitti muutaman sanan. Hän antoi sen minulle, jotta ojentaisin sen Briggs'il!e, enkä voinut olla katsomatta, mitä siihen oli kirjoitettu. Sanat kuuluivat: "Liian myöhäistä nyt. Jumala siunatkoon Sinua, rakas isäni. Toivon, että tapaamme toisemme taas. Ellemme, niin koeta ajatella ystävällisesti paljon vaivaa tuottanutta ja typerää poikaasi, Stephen." Hetken kuluttua juna oli lähtenyt.
"Sivumennen sanoen", hän virkkoi, kun puhalsimme asemalta, "sain terveisiä isältäni, joka lähettää tämän teille."
Avasin kirjekuoren, jolle osoite oli kirjoitettu rohkealla, pyöreällä käsialalla, joka mielestäni oli kuvaavaa kirjoittajalle, ja luin seuraavaa:
"K. Herra!
Ymmärrän vaikutteenne, jotka saivat Teidät kirjoittamaan minulle ja kiitän Teitä sydämellisesti kirjeestänne, joka todistaa, että olette arvostelukykyinen ja kunniantuntoinen mies. Kuten otaksutte, retki, jolle poikani on lähtenyt, ei mielestäni ole järkevä. Olette huomannut erotuksen hänen ja minun välillä, sillä ne astuivat vastakkain Teidän läsnäollessanne. Itse asiassa tunnen olevani Teille anteeksipyynnön velkaa siitä, että sekoitin Teidät ikävään perheriitaan. Kirjeenne sain vasta tänään, sillä se oli lähetetty minulle toimistosta käsin maatilalleni. Olisin heti tullut kaupunkiin, mutta olen pahaksi onneksi saanut leinikohtauksen, joka tekee minulle mahdottomaksi liikkumisen. Senvuoksi en voi muuta kuin kirjoittaa pojalleni toivoen, että kirje, jonka lähetän erikoisen sanansaattajan mukana, saapuu hänelle ajoissa ja muuttaa hänen päätöksensä matkan suhteen. Samalla saatan lisätä, että vaikka olen eronnut ja eroan hänestä monessa kohdin, kuitenkin olen syvästi kiintynyt poikaani ja toivon vakavasti hänen menestystään. Ilmoitusta hänelle tapahtuneesta vahingosta en jaksaisi ajatellakaan.
Käsitän, että muutos hänen suunnitelmissaan tällä yhdennellätoista hetkellä saattaisi Teidät vakavaan asemaan ja tukaluuksiin. Pyydän ilmoittaa Teille nimenomaan, että siinä tapauksessa hyvitän Teille kaikki ja poistan tileistäni nuo £ 2,000, jotka kuulen hänen luvanneen yhteiseen yritykseenne. Voi kuitenkin tapahtua, että poikani, jolla on verissä omaa itsepäisyyttäni, kieltäytyy muuttamasta mieltään. Siinä tapauksessa voin vain Korkeimman Voiman suojassa uskoa hänet Teidän huolenpitoonne ja pyytää Teitä holhoamaan häntä kuin omaa lastanne. Minä voin pyytää, ja enempää Te ette voi tehdä. Pyytäkää häntä kirjoittamaan minulle, kun tilaisuutta tarjoutuu, ja ehkä Tekin kirjoitatte; sanokaa hänelle myöskin, että vaikka vihaankin hänen kukkainsa näkemistä, jotka hän jätti taloonsa Twickenham'iin, koetan pitää niistä huolta.
Nöyrä palvelijanne
Alexander Somers."
Kirje liikutti minua syvästi, vieläpä teki minut hyvin levottomaksi. Sanaakaan sanomatta ojensin sen toverilleni, joka luki sen läpi huolellisesti.
"Hauska, että hän kirjoittaa tuolla tavoin orkideoista", hän virkahti. "Isällä on hyvä sydän, vaikka hän tottuneena kaiken ikänsä saamaan tahtonsa täytetyksi antaa kiivautensa voittaa."
"No, mitä aiotte tehdä?" kysyin.
"Tietysti jatkaa matkaa. Olen laskenut käteni auraan enkä aio katsoa taakseni. Jos sen tekisin, olisin lurjus ja sitäpaitsi, mitä ikinä hän sanookin, silti hän ei ajattelisi minusta parempaa. Älkää siis koettako vaikuttaa minuun, se ei hyödyttäisi mitään."
Hetkistä myöhemmin nuori Somers näytti verraten masentuneelta, mikä hänelle oli todella harvinainen mielentila. Ainakaan hän ei puhunut mitään, katseli vain vaunun akkunasta talvista maisemaa. Vähitellen hän kuitenkin tointui ja oli Dartmouth'iin saapuessamme hilpeä kuin ennenkin, vaikka minä puolestani en voinut ottaa osaa hänen iloisuuteensa.
Ennen laivan lähtöä kirjoitin sir Alexanderille ja kerroin hänelle tarkkaan asiain tilan, ja saman lienee tehnyt hänen poikansakin, vaikka ei näyttänyt kirjettä.
Durbanissa, juuri ollessamme lähdössä sisämaahan, sain kirjeeseeni vastauksen, joka oli lähetetty heti seuraavalla laivalla. Siinä hän sanoi täydellisesti ymmärtävänsä aseman ja lupasi, mitä ikinä saattaisikin tapahtua, olla syyttämättä minua, jota hän aina vakuutti ajattelevansa ystävällisin tuntein. Hän kehoitti minua vaikeuksien tai rahanpuutteen sattuessa nostamaan tarvittavan määrän hänen tililtään, siliä hän oli antanut siitä ilmoituksen Afrikan Pankille.
Edelleen hän lisäsi, että hänen poikansa oli joka tapauksessa osoittanut tarmoa, josta hän kunnioitti häntä.
Ja nyt saan pitkäksi aikaa ottaa jäähyväiset sir Alexanderilta ja kaikelta, mikä on tekemisissä Englannin kanssa.
IV.
MAVOVO JA HANS.
Maaliskuun alussa saavuimme onnellisesti Durban'iin ja majoituimme Berean rannalla olevaan talooni, jossa olin luullut Veli Johanneksen meitä odottavan. Mutta Veli Johannesta ei näkynyt. Vanha, ontuva griqualainen Jack, joka piti huolta talostani ja ennen oli ollut yksi metsästäjiäni, sanoi Dogeetah'in, joksi hän häntä kutsui, heti minun lähtöni jälkeen ottaneen metallilaatikkonsa ja haavinsa ja vaeltaneen sisämaahan, hän ei tiennyt minne, jättämättä, kuten hän vakuutti, minkäänlaista sanaa tai kirjettä jälkeensä. Laatikot, jotka olivat olleet täynnä perhosia ja kuivattuja kasveja, olivat niinikään kadonneet, mutta sain tietää, että ne hän oli lähettänyt johonkin Amerikan satamaan purjealuksella, joka oli matkalla Yhdysvaltoihin ja sattui poikkeamaan Durban'iin ottamaan ruokaa ja vettä. Mihin mies itse oli joutunut, siitä en päässyt selville. Hänet oli nähty Maritzburgissa ja myöhemmin muutamain tuttujen kafferien mukaan Zulu-maan rajaseuduilla, missä hän, mikäli ymmärsin, oli hävinnyt kuin ilmaan.
Tämä oli lievästi sanoen hämmästyttävää ja herätti kysymyksen, mitä nyt oli tehtävä. Veli Johanneksen piti olla oppaamme. Hän yksin tunsi mazitu-kansan, hän yksin oli käynyt salaperäisen Pongo-maan rajoilla, ja vaikka olinkin tottunut Afrikan-kulkija, olin tuskin halukas yrittämään päästä tuohon maahan ilman hänen apuaan.
Kun kaksi viikkoa oli kulunut eikä vieläkään näkynyt hänestä merkkiäkään, Stephen ja minä pidimme juhlallisen neuvottelun. Minä osoitin hänelle aseman vaikeudet ja vaarat ja ehdotin, että näissä olosuhteissa ehkä tekisimme viisaimmin jättäessämme hurjan orkideajahdin ja lähtisimme sen sijaan johonkin Zulu-maan osaan ampumaan elefantteja, joita tässä maassa siihen aikaan oli hyvin runsaasti.
Hän oli myöntyväinen, sillä elefantin kaatamisen toiveet viehättivät häntä.
"Ja kuitenkin", minä sanoin hetken mietittyäni, "on omituinen sattuma, mutta muutettuani suunnitelmiani viimeisessä hetkessä muusta syystä kuin pakosta en milloinkaan muista tehneeni onnistunutta retkeä."
"Ehdotan, että heitämme arpaa", sanoi Somers; "on olemassa sattuman määräämä sallimus. No niin, päät kultaiselle kukalle ja hännät elefantille."
Hän pyörähytti puolen-kruunun rahan ilmaan. Se putosi ja vieri suuren keltapuisen arkun alle, joka oli täynnä minun kokoamiani merkillisyyksiä ja jota siirtämään tarvittiin koko yhteiset voimamme, vedimme sen syrjään jonkun verran kiihtyneinä, sillä sattumasta riippui todella paljon, minä sytytin tulitikun ja valaisin nurkkaa. Siellä tomussa oli raha.
"Mikä siinä on?" kysyin Somers'ilta, joka oli vatsallaan arkulla.
"Orkidea — pää, tarkoitan", hän vastasi. "No niin, asia on päätetty eikä meidän tarvitse enää olla huolissamme."
Seuraavat kaksi viikkoa olivat minulle kiireinen aika. Lahdella sattui olemaan noin sadan tonnin vetoinen kuunari. Sen omisti portugalilainen Delgado-niminen kauppias, joka myi tavaroitaan Itä-Afrikan eri satamissa ja Madagaskarilla. Hän oli roiston näköinen mies, jonka epäilin olevan tekemisissä siihen aikaan niin lukuisien ja mahtavien orjakauppiaiden kanssa, ehkäpä kuuluvankin heihin. Mutta kun hän oli aikeissa purjehtia Kilwaan, josta meidän oli lähdettävä sisämaahan, päätin käyttää häntä kuljettamaan meidät ja tavaramme sinne. Asiaa ei ollut helppo saada päätetyksi kahdesta syystä. Ensinnäkin hän ei näyttänyt suovan, että rupeaisimme metsästämään Kilwan takalistoilla, missä hän vakuutti olevan aivan tyhjää riistasta ja toiseksi hän sanoi haluavansa purjehtia heti. Kuitenkin voitin hänen esteensä keinolla, jota hän ei voinut vastustaa — nimittäin rahalla, ja lopulta sovimme, että hän lykkäisi matkansa kaksi viikkoa eteenpäin.
Sitten ryhdyin kokoomaan miehiämme, joita päätin tarvittavan vähintään kaksikymmentä. Olin jo lähettänyt sanansaattajia kokoomaan Durban'iin Zulu-maasta ja Natal'in ylängöltä erinäisiä metsästäjiä, jotka olivat seuranneet minua muillakin retkilläni. Ennen pitkää heitä saapuikin noin kaksitoista. Minulla on aina ollut se onni, että olen ollut mitä parhaissa väleissä kafferieni kanssa, ja he olivat aina kysymättä valmiit seuraamaan minua minne ikinä meninkin.
Mies, jonka olin valinnut alikapteenikseni, oli zulu nimeltä Mavovo. Hän oli lyhyt, suunnattoman leveärintainen mies, yli keski-iän. Hänen voimansa oli kuuluisa; sanottiinpa, että hän saattoi sarvista kaataa härän, ja itse olen nähnyt hänen pitelevän maassa haavoittuneen puhvelin päätä, kunnes ehdin tulla ampumaan.
Kun tutustuin Mavovoon, hän oli taikuri ja vähäinen päällikkö Zulu-maassa. Kuten minäkin hän oli taistellut ruhtinas Umbelazi'n puolesta suuressa Tugelan taistelussa, mitä rikosta Cetewayo ei koskaan antanut hänelle anteeksi. Noin vuotta myöhemmin hän sai varoituksen, että häntä epäiltiin noituudesta ja aiottiin tappaa. Hän pakeni kahden vaimonsa ja lapsensa kanssa. Murhamiehet saavuttivat heidät, ennenkuin he ehtivät Natal'in rajalle, ja lävistivät vanhemman vaimon ja toisen vaimon lapsen. Heitä oli neljä miestä, mutta näystä raivostuneena Mavovo kääntyi ja surmasi heidät kaikki. Senjälkeen hän melkein kappaleiksi hakattuna ryömi jäljelle jääneen vaimonsa kanssa joelle ja sen yli Natal'iin. Vähän myöhemmin toinenkin vaimo kuoli, kuten kerrottiin, surusta lapsensa menettämisen vuoksi. Mavovo ei ottanut enää uutta vaimoa, ehkä syystä että hän oli nyt varaton mies, sen jälkeen kuin Cetewayo oli anastanut koko hänen karjansa; sitäpaitsi hänellä oli rumentava keihään haava — oikea sierain oli hakattu pois. Pian toisen vaimonsa kuoleman jälkeen hän etsi käsiinsä minut, kertoi olevansa viralta pantu kyläpäällikkö ja pyysi päästä palvelukseeni metsästäjänä. Minä otinkin hänet enkä ole sitä askelta koskaan katunut, sillä vaikka hän olikin äreäluontoinen ja harjoitti väliin kaameita taikatemppuja, hän oli mitä uskollisin palvelija ja urhoollinen kuin jalopeura, tai ennemminkin puhveli, sillä jalopeura ei aina ole urhoollinen.
Toinen mies, jota en lähettänyt hakemaan, vaan joka tuli itsestään, oli vanha hottentotti nimeltä Hans, jonka kanssa olen enemmän tai vähemmän ollut tekemisissä koko ikäni. Ollessani lapsi hän oli isäni palvelijana Kapmaassa ja varhaisimmissa sodissa sotatoverini. Hän sai myöskin jakaa kanssani muutamia hyvin hirveitä seikkailuja, joista olen kertonut ensimmäisen vaimoni Marie Marais'in tarinassa. Hänen kanssaan me muun muassa olimme ainoat henkilöt, jotka pelastuimme Retiefin ja hänen kumppaniensa verilöylystä Zulu-kuninkaan Dingaan'in käsistä. Seuraavissa taisteluissa, niiden joukossa myöskin Verivirran taistelussa, hän seisoi rinnallani ja sai lopuksi suuren osan anastettua karjaa. Senjälkeen hän vetäytyi hiljaisuuteen ja perusti kauppapuodin alkuasukkaita varten Pinetown-nimiseen paikkaan noin viidentoista mailin päähän Durban'ista. Täällä epäilen hänen joutuneen huonoille teille ja alkaneen juoda enemmän tai vähemmän; niinikään pelata uhkapeliä. Joka tapauksessa hän menetti suurimman osan omaisuuttaan tai ainakin niin paljon, ettei enää tiennyt mihin ryhtyä. Niin tapahtui eräänä iltana, kun menin ulos talostani, jossa olin ollut laskelmia tekemässä, että näin parvekkeella kokoonkyyristyneenä ja sarvipiippua poltellen vanhan, keltakasvoisen ja valkotukkaisen miehen.
"Hyvää päivää, baas", hän sanoi, "tässä olen minä, Hans."
"Niinpä näen", minä vastasin hyvin kylmästi. "Ja mitä teet täällä,
Hans? Kuinka sinulle jää aikaa juopottelultasi ja peluultasi
Pinetown'issa tulla tänne minua tervehtimään, kun en ole nähnyt sinua
kolmeen vuoteen?"
"Baas, peluu on lopussa, sillä minulla ei ole enää, mitä panna peliin, Ja juopottelu saa myöskin jäädä, sillä yksikin pullollinen Cape Smoke'a tekee minut aivan pahoinvoivaksi seuraavaksi aamuksi. Siksi nautin nyt ainoastaan vettä ja sitäkin mahdollisimman vähän, ja vähän tupakkaa maun peitoksi."
"Hauska kuulla, Hans. Jos isäni, Saarnaaja, joka sinut kastoi, nyt olisi elossa, hänellä olisi paljon sanottavaa sinun käytöksestäsi eikä minulla ole epäilystäkään, ettei hän sitä tee heti, kun olet mennyt kuoppaan (s.o. hautaan). Sillä siellä kuopassa hän odottaa sinua, Hans."
"Tiedän, tiedän, baas. Olen ajatellut sitä, ja se surettaa minua. Arvoisa isänne, Saarnaaja, on varmaan hyvin vihainen minulle, kun tapaan hänet tulisessa paikassa, missä hän meitä odottaa. Mutta toivon tekeväni sovinnon hänen kanssaan tekemällä hyvää teidän palveluksessanne, baas. Olen kuullut, että baas aikoo lähteä metsästysretkelle. Tulin tänne liittyäkseni teidän seuraanne, baas."
"Vai minun seuraani! Sinähän olet vanha, et ansaitse viittä shillinkiä kuussa paitsi ruokaasi. Olet kurttuinen vanha viinaleili, joka ei pidä edes vettä."
Hans irvisti koko rumalla naamallaan. "Oi, baas! Olen kyllä vanha, mutta samalla viisas. Kaikkina näin vuosina olen kerännyt viisautta. Olen aivan yhtä täynnä sitä kuin mehiläisen pesä on täynnä hunajaa, kun kesä on mennyt. Ja, baas, voin paikata leilissä olevat raot."
"Hans, ei se hyödytä, en halua sinua. Aion mennä suureen vaaraan.
Minulla täytyy olla ympärilläni sellaisia, joihin voin luottaa."
"Hyvä, baas, ja kuka on luotettavampi kuin Hans? Kuka teitä varoitti quabien hyökkäyksestä Maraisfontein'issä ja siten pelasti —"
"Hys!" minä sanoin.
"Ymmärrän. En mainitse nimeä. Se on niin pyhä, ettei sitä saa mainita. Se on hänen nimensä, joka seisoo valkoisten enkelien kanssa Jumalan edessä; onneton juomari Hans ei saa sitä mainita. Ja kuka seisoi teidän rinnallanne siinä suuressa taistelussa? Oi, minä aivan nuorennun, kun ajattelen sitä, kuinka katto paloi; kuinka ovi kaatui, kuinka kohtasimme keihäillä varustetut quabit; kuinka te ojensitte pistoolin tuon Pyhän päätä kohti, jonka nimeä ei sovi mainita, tuon Suuren, joka tiesi miten kuolla. Oi, baas, meidän elämämme ovat punoutuneet yhteen niinkuin kiertokasvi puuhun, ja minne te menette, sinne minunkin on teitä seurattava. Älkää lähettäkö minua pois! En halua palkkaa, ainoastaan palan ruokaa, kourallisen tupakkaa ja teidän kasvojenne valoa sekä silloin tällöin sanan niistä muistoista, jotka kuuluvat meille yhteisesti. Olen vielä aivan vahva. Osaan ampua hyvästi — hyvästi. Baas, kuka neuvoi teitä tähtäämään korppikotkain pyrstöihin Verilöylyvuorella tuolla kaukana Zulu-maassa ja sillä tavalla pelasti koko buuri-kansan ja hänetkin, jonka nimeä ei saa mainita? Baas, ettehän lähetä minua pois?"
"En", minä vastasin, "saat tulla. Mutta sinun on vannottava isäni, Saarnaajan, hengen kautta olla koskematta mihinkään juomiin sillä matkalla."
"Minä vannon hänen henkensä ja tuon Pyhän kuolleen hengen kautta", ja hän heittäytyi polvilleen, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Sitten hän nousi ja sanoi käytännöllisellä äänellä: "Jos baas voi antaa minulle kaksi huopapeitettä, niin olen kiitollinen, ja viisi shillinkiä tupakan ja uuden veitsen ostoon. Missä baas'in pyssyt ovat? Minun pitää rasvata ne. Minä pyydän, että baas ottaisi mukaansa sen pienen rihlapyssyn, jonka nimi on Intombi (Neito), sen saman, jolla ammuitte korppikotkia Verilöylyvuorella ja joka tappoi hanhet Hanhikuilulla, jolloin minä latasin ja te saitte suuren voiton buurista, jota Dingaan nimitti Kaksikasvoiseksi."
"Hyvä on", minä sanoin. "Tästä saat nuo viisi shillinkiä, kyllä saat huopapeitteet ja uuden pyssyn ja kaikki, mitä tarvitset. Pyssyt löydät pienestä takahuoneesta, ja siellä ovat myöskin toisen baas'in, minun toverini, pyssyt, joka myöskin on sinun herrasi. Mene katsomaan niitä."
* * * * *
Ennen pitkää kaikki oli valmiina, pyssy-, ammus-, lääke-, lahja- ja eväslaatikot olivat Maria-laivalla; samoin kaksi aasia, jotka olin ostanut siinä toivossa, että saisimme niistä hyötyä joko ratsastus- tai vetojuhtina. Huomautettakoon, että aasit ja ihmiset ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat vastustuskykyisiä tsetsekärpäsen pistoksen myrkyllistä vaikutusta vastaan, lukuunottamatta tietysti villieläimiä. Oli tullut viimeinen yömme Durban'issa, ihana kuutamoyö maaliskuun lopulla; portugalilainen Delgado oli nimittäin ilmoittanut aikovansa matkustaa seuraavan päivän iltapuolella. Stephen Somers ja minä istuimme parvekkeella poltellen ja jutellen.
"On omituista", minä virkoin, "että Veli Johannes ei ole palannut. Tiedän varmasti, että hän oli hyvin halukas lähtemään retkelle, ei ainoastaan orkidean vaan myöskin jonkun muun syyn vuoksi, josta hän ei halunnut puhua. Vanha mies on varmaan kuollut."
"Hyvin luultavaa", Stephen vastasi (olimme nyt tulleet hyviksi ystäviksi, ja minä kutsuin häntä nimeltä), "yksin villien keskellä ihminen saattaa helposti joutua onnettomuuteen ja hävitä tietymättömiin. Kuule! Mitä tuo on?" ja hän osoitti muutamia varjossa talon lähellä olevia gardenia-pensaita, joitten takaa kuului liikuntaa.
"Varmaankin koira tai mahdollisesti Hans. Hän ryömii minne milloinkin saadakseen olla lähelläni. Hans, Sinäkö siellä olet?"
Mies nousi pystyyn gardenia-pensaikosta.
"Minä olen, baas."
"Mitä teet siellä, Hans?"
"Teen samaa mitä koirat, baas — vartioin herraani."
"Hyvä on", vastasin. Samassa jotain välähti mieleeni. "Hans, oletteko kuullut valkeasta baas'ista, siitä, jolla on pitkä parta ja jota kafferit kutsuvat nimellä Dogeetah?"
"Olen kuullut ja kerran näinkin hänet muutama kuukausi sitten, kun hän kulki Pinetown'in kautta. Eräs hänen mukanaan oleva kafferi sanoi minulle, että hän aikoi Drakensbergin toiselle puolen pyydystämään eläimiä, jotka matelevat ja lentävät, hän on näet aivan huilu, baas."
"No, missä hän nyt on, Hans? Hänen pitäisi olla täällä lähteäkseen matkaamme."
"Olenko minä henki, joka tiedän sanoa baas'ille, minne jokin valkeaihoinen on vaeltanut? Mutta malttakaas! Mavovo ehkä tietää. Hän on suuri tietäjä, hän näkee pitkän matkan päähän ja nytkin, tänä iltana hänen ennustaja-käärmeensä on mennyt häneen ja hän katsoo tulevaisuuteen, tuolla talon takana. Näin, kuinka hän teki ympyrän."
Käänsin Stephen'ille, mitä Hans oli sanonut, sillä hän oli puhunut hollannin kieltä, ja kysyin sitten, halusiko hän nähdä kafferien taikatemppuja.
"Tietysti", hän vastasi, "mutta sehän on vain hölynpölyä."
"Niin, on, tai niin ainakin useimmat väittävät", vastasin vältellen.
"Mutta joskus nuo inyangat puhuvat ihmeellisiä asioita."
Sitten ryömimme Hans'in johdolla talon taakse, missä oli viiden jalan korkuinen kiviaita. Tämän aidan takana, avonaisella paikalla kafferieni majain keskellä oli muurahaiskeon kokoinen lava, jolla kafferit keittivät ruokansa. Lavalla, suoraan meihin päin kääntyneenä istui Mavovo ja piirissä hänen ympärillään kaikki metsästäjät, joiden oli määrä lähteä mukaamme, sekä ontuva Jack ja molemmat palveluspojat. Mavovon edessä paloi useita pieniä tulia. Laskin ne ja sain neljätoista, mikä arvioni mukaan oli täsmälleen metsästäjäin ja meidän yhteinen lukumme. Yksi metsästäjistä oli lisäämässä tuliin pieniä tikkuja ja kuivaa ruohoa, jotta ne palaisivat kirkkaasti. Muut istuivat ympärillä aivan hiljaa haltioituneen tarkkaavaisina. Mavovo itse näytti olevan kuin unessa. Hän istui kyykkyasennossa, suuri pää melkein painuneena polville. Hänen vyötäreillään oli käärmeennahka ja kaulalla koristus, joka näytti ihmishampaista tehdyltä. Hänen oikealla puolellaan oli pino korppikotkan siipisulkia ja vasemmalla pieni läjä hopearahaa — arvattavasti metsästäjäin taikomisesta suorittamia maksuja.
Kun olimme jonkun aikaa katselleet häntä piilostamme aidan takaa, hän näytti heräävän unestaan. Ensin hän mutisi; sitten hän katsahti kuuhun ja näytti lausuvan rukouksen, jonka sanoja en kuullut. Senjälkeen hän pudisti itseään kolme kertaa kouristuksentapaisesti ja huudahti kirkkaalla äänellä:
"Käärmeeni on tullut. Se on minussa. Nyt minä kuulen, nyt minä näen."
Kolme tulta, ne, jotka olivat aivan hänen edessään, olivat muita suuremmat. Hän otti sulkatukun, valitsi huolellisesti yhden, piti sitä taivasta vasten ja kuljetti sitten keskimmäisen tulen läpi, lausuen sitä tehdessään alkuasukkaiden minulle antaman nimen Macumazana. Otettuaan sulan tulesta hän tutki huolellisesti sen kärventyneitä reunoja, mikä toimitus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni, sillä tiesin hyvin, että hän tiedusteli "hengeltään" minun kohtaloani retkellä. Mitä se vastasi, en tiedä, sillä hän pani sulan pois ja otti toisen, jolle hän teki samat temput. Nimi, jonka hän tällä kertaa lausui, oli Mwamwazela, joka lyhennettynä kuului Wazela ja oli kafferinkielinen nimi, jonka alkuasukkaat olivat antaneet Stephen Somers'ille. Se merkitsee Hymy ja oli epäilemättä valittu hänen iloisten, hymyileväin kasvojensa perusteella.
Kuljetettuaan sulkaa oikeanpuoleisen tulen läpi hän tutki sitä ja pani pois.
Samaan tapaan toimitus jatkui. Toisen toisensa jälkeen hän mainitsi metsästäjäin nimet, alkaen kapteenina omastaan; sitten hän kuljetti kunkin sulan hänen oman kohtalontulensa läpi, tutki sitä tarkkaan ja pani pois. Senjälkeen hän jälleen näytti vaipuvan uneen muutamaksi minuutiksi, heräsi sitten, aivan niinkuin herätään luonnollisesta unesta, haukotteli ja venytteli.
"Puhu", sanoi kuulijakunta suuren pelon vallassa. "Oletko nähnyt? Kuulitko? Mitä käärmeesi sanoi minusta? Ja minusta? Ja minusta? Ja minusta?"
"Olen kuullut ja olen nähnyt", hän vastasi. "Käärmeeni sanoo, että tämä matka on hyvin vaarallinen. Niistä, jotka matkalle lähtevät, kuusi kuolee kuulaan, miekkaan tai tautiin ja muut haavoittuvat."
"Oh!" sanoi yksi, "mutta kuka kuolee ja kuka pelastuu. Eikö käärmeesi sano sitä, oi tietäjä?"
"Kyllä, tietysti käärmeeni sen sanoo. Mutta käärmeeni käskee minun myöskin pitää suuni kiinni siitä asiasta, jottei joku meistä kävisi pelkuriksi. Hän sanoo edelleen, että ensimmäinen, joka kyselee lisää, on oleva yksi niitä, joitten on kuoltava. Kyseletkö nyt? Tai sinä? Tai sinä? Kysykää jos tahdotte."
Kumma kyllä kukaan ei seurannut kehoitusta. En koskaan oli nähnyt miesjoukkoa, joka olisi ollut niin välinpitämätön tulevaisuuden suhteen, ainakin näöstä päättäen. Itsekukin näytti päättäneen, että mitä häneen tulee, tulevaisuus sai jäädä omaan varaansa.
"Käärmeeni sanoi minulle muutakin", Mavovo jatkoi, "hän sanoi, että jos joukossamme on joku shakaali, joka luulee kuuluvansa noiden kuuden kuolemaan määrätyn joukkoon ja uneksii voivansa välttää kohtaloansa pakenemalla, niin siitä ei ole hyötyä. Sillä silloin käärmeeni on osoittava hänet minulle ja näyttävä, mitä hänelle oli tehtävä."
Nyt kaikki läsnäolevat yhteen ääneen vakuuttivat, että pakeneminen Macumazanan, heidän herransa, luota oli viimeinen ajatus, mikä saattoi heidän mieleensä johtua. Uskon noiden urhoollisten miesten puhuneen totta. Epäilemättä he uskoivat Mavovon taikuuteen rotunsa tavan mukaan. Hänen lupaamansa kuolema oli kuitenkin jonkun matkan päässä, ja jokainen toivoi olevansa yksi kuudesta pelastuvista. Sitäpaitsi sen ajan zulu oli liian tottunut kuoleman ajatukseen pelätäkseen liikaa sen kauhuja.
Yksi yritti kuitenkin tehdä ehdotuksen, johon Mavovo suhtautui pelkällä ylenkatseella, nimittäin että hän palauttaisi taikomisesta maksetut shillingit niitten lähimmille perillisille, jotka sattuisivat kuolemaan. Minkävuoksi, hän kysyi, näitten pitäisi maksaa shillinkiä siitä, että heille sanotaan, että heidän on kuoltava. Se tuntui hänestä järjettömältä.
Zulu-kaffereilla on varmasti omituiset mielipiteet.
"Hans", minä kuiskasin, "onko sinunkin tulesi noitten muitten joukossa?"
"Ei ole, baas", hän suhisi vastaan korvaani. "Pitääkö baas minua hulluna? Jos minun on kuoltava, minun on kuoltava; jos saan elää, niin saan elää. Miksi siis maksaisin shillingin saadakseni tietää, minkä aika tuo esille? Sitäpaitsi Mavovo tuolla ottaa shillingin ja säikyttää jokaisen, mutta ei sano kellekään mitään. Minusta se on petosta. Mutta, baas, ettekö te ja baas Wazela ensinkään pelkää? Te ette maksanut shillinkiä, ja senvuoksi Mavovo, vaikka hän epäilemättä onkin suuri Inyanga, ei osaa oikein ennustaa teistä, sillä hänen käärmeensä ei työskentele palkatta."
Johtopäätös näyttää melkoisen mahdottomalta. Mutta tämä käsitystapa lienee yleinen, sillä asiaa ajatellessani muistan nyt, ettei kukaan mustalainenkaan tahdo ennustaa "oikeata kohtaloa", ellei ensin saa kourallista hopeaa.
"Kuulepa, Quatermain", sanoi Stephen ilman aikojaan, "kun ystävämme
Mavovo näkyy tietävän niin paljon, niin kysy häneltä, mitä Veli
Johannekselle on tapahtunut, kuten Hans ehdotti. Kerro minulle
myöhemmin, mitä hän sanoo, sillä minä tahdon mennä katsomaan jotakin."
Pistäydyin siis sisälle muurissa olevasta pienestä veräjästä niin luonnollisesti, kuin en olisi nähnyt mitään, ja olin hämmästyvinäni nähdessäni pienet tulet.
"Mitä, Mavovo", minä sanoin, "oletko tekemässä tietäjäntemppuja?
Arvelin sen tuottaneen sinulle kyllin harmia Zulu-maassa."
"Niin kyllä, baba", vastasi Mavovo, jolla oli tapana nimittää minua isäksi, vaikka oli minua vanhempi. "Se maksoi minulle päällikönarvoni, karjani, kaksi vaimoani ja poikani. Se teki minusta kulkurin, joka on iloinen saadessaan seurata muuatta Macumazahn'ia vieraisiin maihin, joissa minulle voi tapahtua monenlaista, niin", hän lisäsi merkitsevästi, "vieläpä viimeinen kaikista tapahtumista. Mutta lahja on lahja, ja sitä on käytettävä. Teillä, baba, on ampumisen lahja, ja lakkaatteko ampumasta? Teillä on vaelluksen lahja, ja voitteko lakata vaeltamasta?"
Hän otti vieressään olevasta läjästä kärventyneen höyhenen ja katseli sitä tarkkaavaisesti. "Ehkä teille, baba, on kerrottu — minulla on hyvin terävät korvat, ja olin juuri kuulevinani ilmassa jotain sellaista — että me onnettomat kafferi-inyangat emme osaa ennustaa mitään totta, ellei meille makseta, ja ehkä se tällä kertaa onkin totta. Ja kuitenkin inyangan käärme hypätessään nykyisyyttä peittävän pienen kallion yli näkee polun, joka kiemurtelee kauas kautta laaksojen, yli jokien, ylös vuorille, kunnes katoaa ylös taivaaseen. Siten olen tästä taikatulessa kärventyneestä höyhenestä näkevinäni jotain teidän tulevaisuudestanne, oi isäni Macumazahn. Tienne kulkee tyvin kauas", ja hän siveli sormellaan sulkaa. "Tässä on matka", ja hän nykäisi irti hiiltyneen liuskan, "tässä toinen ja toinen ja toinen", ja hän irroitti liuskan toisensa jälkeen. "Tässä on yksi, joka onnistuu erinomaisesti, se tekee teidät rikkaaksi; ja tässä on vielä yksi ihmeellinen matka, jolla näette ihmeitä ja kohtaatte tuntemattomia kansoja. Sitten" — ja hän puhalsi höyhentä niin voimakkaasti, että kaikki hiiltyneet säikeet (Veli Johannes sanoo, että lamina on oikea sana) irtautuivat — "sitten ei enää ole jäljellä muuta kuin seiväs, jollaisia muutamat kansastani pystyttävät haudoille, muiston paaluksi he sitä nimittävät. Oi isäni, te kuolette kaukaisessa maassa, mutta te jätätte jälkeenne suuren muiston, joka säilyy satoja vuosia, sillä näettehän, miten vahva on tämä säie, johon tuli ei ole ensinkään pystynyt. Näitten muiden laita on muutamain aivan toinen", hän lisäsi.
"Mutta minä pyydän, Mavovo", keskeytin hänet, "ole niin hyvä ja jätä minut taikojesi ulkopuolelle, sillä en ensinkään halua tietää, mitä minulle tulevaisuudessa tapahtuu. Tämä päivä riittää minulle tutkistelematta seuraavaa kuukautta ja seuraavaa vuotta. Meidän pyhässä kirjassamme on lause, joka kuuluu: Riittää kullekin päivälle murheensa."
"Aivan niin, oi Macumazana. Mutta myöskin se on hyvä lause, jota muutamat metsästäjistämme nyt ajattelevat. Ja kuitenkin he hetkistä sitten väkisin työnsivät minulle shilnnkinsä, jotta ennustaisin heidän tulevaisuudestaan. Ja tekin haluatte tietää jotakin. Ette tullut tänne tuosta portista puhumaan minulle pyhän kirjanne viisauksia. Mitä se on, Baba? Sanokaa pian, sillä käärmeeni alkaa käydä väsyneeksi. Hän haluaa mennä takaisin maanalaiseen luolaansa."
"No niin", minä vastasin hyvin häpeissäni, sillä Mavovolla oli kammottava taito nähdä ihmisten salaiset vaikuttimet, "tahtoisin tietää, jos voisit sanoa minulle, mitä et tietysti voi, mitä on tapahtunut sille pitkäpartaiselle valkoihoiselle miehelle, jota te mustat kutsutte nimellä Dogeetah. Hänen olisi pitänyt olla täällä ottaakseen osaa retkeemme; hänen piti oikeastaan olla oppaanamme, ja nyt en häntä löydä. Missä hän on, ja miksi hän ei ole täällä?"
"Onko teillä mukananne mitään, mikä kuului Dogeetah'ille, Macumazahn?"
"Ei", minä vastasin; "tai on", ja otin taskustani kynänpätkän, jonka Veli Johannes oli minulle antanut ja jota säästäväisyydestä olin tallettanut siitä saakka. Mavovo otti sen ja tarkasteli sitä huolellisesti aivan niinkuin oli tehnyt höyhenille, ja kokosi karkealla kädellä pienen läjän tuhkaa suurimman tulen ympäriltä, joka oli edustanut minua. Tuhkan hän paineli litteäksi. Senjälkeen hän piirsi siihen kynänpäällä kuvion, joka minusta näytti kömpelöltä miehen kuvalta, jollaisia lapset piirtelevät valkeille seinille. Lopetettuaan hän istuutui ja katseli kättensä työtä taiteilijan tyytyväisyydellä. Mereltä oli kohonnut tuulenhenki, jonka pyörre hajoitti tuhkan, pyyhkien pois kuvan muutamia ääriviivoja ja muutellen ja laajentaen toisia.
Hetken aikaa Mavovo istui silmät kiinni. Sitten hän avasi ne, tarkasteli tuhkaa ja kuvan jäännöksiä ja otti lähellä olevan huopapeitteen, peittäen sillä tuhkan ja oman päänsä. Samassa hän jälleen heitti sen pois ja osoitti kuvaa, joka nyt oli kokonaan muuttunut. Kuun valossa se oikeastaan oli enemmän maiseman kuin minkään muun näköinen.
"Kaikki on selvää, isäni", hän sanoi asiallisella äänellä. "Valkoinen vaeltaja Dogeetah ei ole kuollut. Hän on elossa, mutta sairaana. Hänen toisessa sääressään on jotakin, mikä estää häntä kävelemästä. Ehkä luu on katkennut tai joku peto purrut häntä. Hän makaa majassa, jollaisia kafferit rakentavat, mutta majan ympärillä on parveke niinkuin teillä, ja seinillä on piirustuksia. Maja on hyvin kaukana, en tiedä missä."
"Siinäkö kaikki?" minä kysyin, kun hän pysähtyi.
"Ei, ei vielä. Dogeetah parantuu. Hän yhtyy meihin siinä maassa, jonne olemme matkalla, suuren hädän hetkenä. Siinä kaikki, ja palkka on puoli kruunua."
"Tarkoitat kai shillinkiä", minä ehdotin.
"Ei, isäni Macumazahn. Shillinki riittää yksinkertaisista taikatempuista, kuten esim. kohtalon ennustamisesta tavallisille mustaihoisille, mutta puoli kruunua hyvin vaikeasta taikomisesta, joka koskee valkoihoisia ja jota ainoastaan suuret tietäjät, sellaiset kuin minä, Mavovo, osaavat tehdä."
Annoin hänelle puoli kruunua ja sanoin: "Katsopas, Mavovo ystäväni, minä luotan sinuun soturina ja metsämiehenä, mutta taikomistasi pidän puijauksena. Olen siitä niin vakuutettu, että jos Dogeetah löytyy suuren hädän hetkenä siitä maasta, jonne aiomme mennä, niin lupaan lahjoittaa sinulle kaksipiippuisen rihlapyssyni, jota olet niin ihaillut."
Mavovon rumia kasvoja kirkasti harvinainen hymy. "Sitten antakaa se minulle nyt, baba", hän sanoi, "sillä olen sen jo ansainnut. Käärmeeni ei voi valehdella — varsinkaan kun palkka on puoli kruunua."
Pudistin päätäni ja kielsin kohteliaasti mutta lujasti.
"Ah", sanoi Mavovo, "te valkoihoiset olette hyvin viisaita ja luulette tietävänne kaikki. Mutta niin ei ole, sillä oppiessanne niin paljon uutta olette unohtaneet vielä enemmän vanhaa. Kun se käärme, joka on teissä, Macumazahn, asui minunlaisessani mustassa pakanassa tuhannen tuhatta vuotta sitten, olisitte osannut tehdä ja teitte, mitä minä nyt. Mutta nyt voitte vain tehdä pilkkaa ja sanoa: 'Mavovo, tuo urhoollinen soturi, suuri metsästäjä, rehellinen mies, tulee valehtelijaksi puhaltaessaan palaneeseen höyheneen tai lukiessaan, mitä tuuli kirjoittaa lumottuun tuhkaan."
"En sano, että olet valehtelija, Mavovo, vaan sanon, että annat omien kuvittelujesi pettää itsesi. Ei ole mahdollista, että toinen tietää sellaista, mikä on salattu toiselta."
"Olisiko, todella niin, oi Macumazana, Yön vartija? Annanko minä Mavovo, Zikalin oppilas, uranuurtaja, suurin tietäjistä, omain kuvittelujeni pettää itseni? Ja eikö ihmisellä ole muita silmiä kuin ne, jotka hänellä on päässään, niin ettei hän saata nähdä sellaista, mikä on kätketty muilta? No hyvä, te sanotte niin, ja me mustat tiedämme kaikki, että olette hyvin viisas, ja kuinka sitten minä, zulu-raukka, kykenisin näkemään, mitä te ette näe? Mutta jos huomisaamuna teille lähetetään sana laivalta, jolla aiomme purjehtia, ja teitä kutsutaan tulemaan nopeasti, syystä että siellä on hätä, silloin muistakaa omia sanojanne ja minun sanojani ja päättäkää, taitaako toinen nähdä sellaista, mikä on toiselta kätketty tulevaisuuden pimeyteen. Oi, rihlapyssynne on nyt jo minun, vaikka ette annakaan sitä minulle nyt, kun pidätte minua petkuttajana. No niin, isäni Macumazahn, koska pidätte minua petkuttajana, niin en koskaan enää puhalla höyheneen enkä lue tuulen kirjoitusta tuhkasta teille enkä kenellekään, joka syö teidän leipäänne."
Sitten hän nousi, tervehti minua nostamalla oikean kätensä, kokosi rahaläjänsä ja lääkelaukkunsa ja asteli kohti hiljaista majaansa.
Kiertäessämme taloa kohtasimme vanhan ontuvan taloudenhoitajani
Jack'in.
"Inkoosi", hän sanoi, "valkoinen päällikkö Wazela pyysi minua sanomaan, että hän ja keittäjä Sam ovat menneet nukkumaan laivalle pitääkseen silmällä tavaroita. Sam tuli juuri ja vei hänet mukanaan; hän lupaa sanoa syyn huomenna."
Minä nyökkäsin ja jatkoin matkaa, ihmetellen mielessäni, mikä oli saattanut Stephen'in äkkiä päättämään viettää yönsä Marialla.