V.
HASSAN.
Noin kaksi tuntia päivänkoiton jälkeen minut seuraavana aamuna herätti kolkutus ovelle ja Jack'in ääni, joka sanoi keittäjä Sam'in haluavan puhutella minua.
Olin ihmeissäni, mitä varten hän nyt oli täällä, vaikka luulin hänen nukkuvan laivalla, ja käskin hänen siis astua sisään. Huomautan tässä, että Sam oli kotoisin Kap'ilta ja sekarotua. Pohjaveri oli kai malaijilaista, johon oli sekoittunut intialaista kylmäverisyyttä ja tavalla tai toisella tippa valkeaa, mahdollisesti myöskin hiukan hottentottia, mutta siitä en ole varma. Tulos oli henkilö, jolla oli vähän paheita ja paljon hyveitä. Sammy oli, voin sanoa sen heti, ehkä suurin pelkuri minkä milloinkaan olen tavannut. Hän ei voinut sille mitään, se oli hänelle myötäsyntyistä, vaikkakaan tämä pelkuruus, kumma kyllä, ei milloinkaan estänyt häntä juoksemasta uuteen vaaraan. Siten hän esimerkiksi hyvin tiesi, että retki, jolle aioin lähteä, oli erittäin uhkarohkea; muistaessani hänen heikkoutensa selitin sen hänelle hyvin selvästi. Mutta tämä tieto ei peloittanut häntä pyytämästä ja rukoilemasta, että saisi seurata minua. Mahdollisesti syy oli siinä, että välillämme, samoinkuin Hansin ja minun, oli olemassa molemminpuolinen kiintymys. Kerran, monta vuotta aikaisemmin, olin pelastanut Sammyn aika vaikeasta pälkähästä kieltäytymällä todistamasta häntä vastaan. On tarpeetonta mennä yksityiskohtiin, mutta eräs hänen hallussaan oleva rahasumma oli hävinnyt. Tästä tahdon mainita vain sen, että hän oli siihen aikaan kihloissa erään neekerinaisen kanssa, jolla oli hyvin kalliita mielitekoja ja jota hän lopultakaan ei nainut.
Tämän jälkeen hän sattumalta joutui hoitamaan minua sairauteni aikana.
Siitä johtui kiintymys, josta mainitsin.
Sammy oli kristinuskoon kääntyneen alkuasukassaarnaajan poika ja kasvatettu, kuten hän sanoi, "Sanalla". Hän oli säätyynsä nähden saanut erinomaisen kasvatuksen ja puhui, paitsi monia paikallisia murteita, joihin oli tutustunut vaihtelevan elämänuransa tautta, täydellisesti englantia, vaikkakin hyvin mahtipontisella tyylillä. Hän ei milloinkaan käyttänyt lyhyttä sanaa, jos vain sai käsiinsä, tai paremminkin kielelleen, pitkän. Muutamia elinvuosiaan hän oli luullakseni ollut opettajana eräässä Kapkaupungin koulussa, joka oli neekerioppilaita varten, ja hänen omain sanainsa mukaan hänen "alanaan" oli ollut "englannin kieli ja kirjallisuus".
Kyllästyttyään tai saatuaan eron tästä toimesta jostakin syystä, jota hän ei koskaan maininnut, hän oli kuljeksinut rannikkoa pitkin Zanzibariin, missä suuntasi kielikykynsä arabiankielen opiskeluun ja pääsi taloudenhoitajaksi tai ylikeittäjäksi hotelliin. Muutaman vuoden kuluttua hän menetti tämänkin paikan, en tiedä, kuinka tai mistä syystä, ja ilmestyi Durban'iin "vaatimattomassa asemassa", kuten hän itse sanoi. Täällä kohtasimme toisemme uudelleen juuri ennen Ponga-maan matkaani.
Käytökseltään hän oli hyvin kohtelias ja luonteeltaan erittäin uskonnollinen; luulen, että hän oli uskonnoltaan baptisti. Hän oli lyhyt, ruskea, keikarimainen mies, jonka ikää oli vaikea arvata. Tukka kammattu keskeltä jakaukselle, ja kaikissa olosuhteissa hän aina oli siististi puettu.
Otin hänet palvelukseeni syystä että hän oli suuressa puutteessa ja oli erinomainen keittäjä, mitä parahin sairaanhoitaja, ja ennen kaikkea syystä että olimme, kuten jo kerroin, tavallaan kiintyneet toinen toiseemme. Sitäpaitsi hänen olentonsa huvitti minua suuresti, mikä merkitsee paljon pitkällä matkalla, jollaiselle aioin lähteä. Sellainen lyhykäisyydessään oli Sammy.
Kun hän astui huoneeseen, näin, että hänen vaatteensa olivat hyvin märät, ja kysyin häneltä heti, satoiko ulkona vai oliko hän ollut juovuksissa ja nukkunut märässä ruohikossa.
"Ei, mr. Quatermain", hän vastasi, "aamu on erittäin ihana, ja hottentottiraukan tavoin olen kieltäytynyt juovutusaineiden käytöstä. Vaikka olemme monessa muussa suhteessa erilaiset, tässä asiassa olemme yhtä mieltä."
"No, mitä hemmettiä sitten on tapahtunut?" minä keskeytin hän hienojen sanojensa tulvan.
"Sir, laivalla on hätä" (minä muistin Mavovoa ja hätkähdin), "olen viettänyt siellä yöni mr. Somers'in seurassa hänen erityisestä pyynnöstään." (Oikeastaan oli asia juuri päinvastoin.) "Tänä aamuna ennen aamunkoittoa, kun portugalilainen kapteeni luuli kaikkien nukkuvan, hän alkoi muutamien arabialaisten kanssa aivan levollisina nostaa ankkuria ja vetää purjeita tankoon. Mutta mr. Somers ja minä olimme aivan hereillä. Me tulimme ulos hytistämme ja mr. Somers istuutui vintturille revolveri kädessä ja sanoi — no niin, sir, en tahdo toistaa, mitä hän sanoi."
"Niin, jätä se tekemättä. Mitä sitten tapahtui?"
"Sitten, sir, nousi hirveä melu ja hämminki. Portugalilainen ja arabialaiset uhkailivat mr. Somers'ia, mutta, sir, hän vain istui edelleen vintturilla lujana ja rohkeana kuin kallio keskellä vuolasta virtaa ja huomautti, että hän halusi nähdä heidät kaikki jossakin, ennenkuin he saisivat koskea häneen. Senjälkeen, sir, en tiedä mitä tapahtui sillä pitäessäni vahtia laivan reunalla joku nakkasi minut suinpäin mereen, ja kun onneksi olen hyvä uimari, pääsin rantaan ja kiiruhdin ilmoittamaan teille."
"Ja ilmoititko kenellekään muulle, sinä hullu?" minä kysyin.
"Kyllä, sir, juostessani pitkin rantaa ilmoitin eräälle satamaupseerille, että Maria-laivalla oli hemmetin kova meteli, josta pyysin häntä ystävällisesti ottamaan selkoa."
Samassa minä jo olin vetänyt ylleni paidan ja housut ja olin huutelemassa Mavovoa ja muita. Sillä kun Mavovon ja hänen toverinsa vaatetuksen muodosti vain moocha ja huopapeite, he eivät tarvinneet paljoa aikaa pukeutumiseen.
"Mavovo", minä aloin, "laivalla on meteli —"
"Oi, baba", hän keskeytti, ja kasvoille ilmestyi kuin irvistys, "se on hyvin kummallista, mutta uneksin viime yönä sanoneeni teille —"
"Vaiti unistasi", minä sanoin. "Kokoa miehet ja mene — ei, siitä ei ole hyötyä, saattaisi tapahtua miestappo. Joko teko on jo tehty tai kaikki on kunnossa. Pidä metsästäjät valmiina; lähden heidän mukanaan. Matkatavarat voidaan noutaa myöhemmin."
Vajaassa tunnissa olimme lastaussillalla, jonka ulkopuolella Maria oli ankkurissa ja jossa kerran oli oleva mainio Durban'in satama, vaikka niinä aikoina laivaustoimi siellä oli erittäin alkuperäisellä kannalla. Olimme varmaan oudonnäköinen kulkue. Minä täydellisesti ja hienosti puettuna marssin etumaisena. Seuraavana tuli Hans päässään tahrainen leveälierinen hattunsa, jota hän tavallisesti käytti, ja puettuna likaiseen korderoi-pukuun, sitten rasvattu Sammy koristettuna eurooppalaiseen tapaan jäykkine huopahattuineen ja sini- ja punajuovaisine kaulanauhoineen, mikä vaatetus olisi näyttänyt hyvin hienolta, ellei äskeistä kastetta olisi tapahtunut. Häntä seurasi julmannäköinen Mavovo ja hänen metsästäjäjoukkonsa, kaikilla "rengas" eli isicoco, joksi zulut sitä nimittävät, s.o. lyhyeen tukkaan kiinnitetty kiiltävä, musta pikirengas. Se oli julmannäköinen joukko, mutta kun he uuden lain mukaan eivät saaneet esiintyä asestettuina kaupungissa, heidän pyssynsä oli jo lähetetty laivaan, mutta keihäät, joidenka terien ympärille oli kierretty kuivaa ruohoa, heillä oli mukanaan makuumattoihin käärittyinä.
Kullakin oli kuitenkin kädessään iso punapuinen heittoase, ja he marssivat neljä rivissään sotilaalliseen tapaan. On totta, että kun astuimme veneeseen soutaaksemme laivalle, suuri osa heidän sotaista intoaan haihtui, sillä nämä samat miehet, jotka eivät maalla pelänneet mitään, olivat kauhean arkoja tuolla oudolla elementillä vedellä.
Saavutimme Marian, joka oli mitättömän näköinen kuin amme, ja kiipesimme kannelle. Ensimmäinen, mitä näin katsahtaessani perälle oli Stephen istumassa vintturilla pistooli kädessä, niinkuin Sammy oli sanonut. Aivan vieressä kaiteeseen nojaten seisoi roistonnäköinen portugalilainen Delgado, ilmeisesti hyvin pahalla tuulella, ja hänen ympärillään joukko yhtä roistonnäköisiä, likaiseen valkoiseen pukuun puettuja arabialaisia merimiehiä. Heidän edessään oli satamakapteeni, tunnettu ja arvossa pidetty herrasmies nimeltä Cato, pieni mies kuten minäkin ja koeteltu monessa seikkailussa. Muutamain palvelijainsa seurassa hän istui kajuutanakkunalla tupakoiden, silmät kiinnitettyinä Stephen'iin ja portugalilaiseen.
"Hauska tavata, Quatermain", hän sanoi. "Täällä on jokin riita, mutta minä saavuin juuri enkä ymmärrä portugalinkieltä ja tuo herra, joka istuu vintturilla, ei tahdo jättää paikkaansa tullakseen selittämään."
"Mikä hätänä, Stephen?" minä kysyin puristettuani mr. Caton kättä.
"Mikako hätänä?" Somers vastasi. "Tuo mies tuossa", ja hän osoitti Delgadoa, "aikoi pujahtaa merelle ja viedä mennessään kaikki tavaramme, siinä kaikki, puhumattakaan minusta ja Sammysta, jotka hän epäilemättä olisi heittänyt mereen heti päästyään etemmäksi maasta. Mutta Sammy, joka ymmärtää portugalinkieltä, kuuli heidän pienet suunnitelmansa, jotka, niinkuin näette, minä olen estänyt."
No niin, Delgado sai esittää oman kertomuksensa asiasta ja selitti, niinkuin olin arvannutkin, aikoneensa vain vähän lähemmäksi aidaketta siellä odottaakseen meidän tuloamme. Tietysti hän valehteli ja tiesi meidänkin olevan selvillä totuudesta ja siitä, että hänen aikomuksensa oli ollut pujahtaa merelle, viedä mukanaan kallis omaisuutemme ja myydä se murhattuaan tai heitettyään asumattomalle rannalle Stephen'in ja kokkiraukan. Mutta kun mitään ei voitu näyttää toteen ja me olimme nyt kyllin voimissamme pitääksemme huolta itsestämme ja omaisuudestamme, pidin jutun jatkamisen tarpeettomana. Hyväksyin siis selityksen hymyillen ja tarjosin kaikille aamuryypyn.
Myöhemmin Stephen kertoi minulle, että ollessani puheissa Mavovon kanssa edellisenä iltana Sammy, joka oli tavaroita vartioimassa laivalla, oli lähettänyt sanan, että hän olisi iloinen saadessaan seuraa. Tuntiessaan kokin aran luonteen hän oli onneksi heti tehnyt päätöksensä ja mennyt nukkumaan laivalle. Aamupuolella syntyi meteli, niinkuin Sammy oli kertonut. Sen hän kuitenkin oli salannut minulta, ettei häntä heitetty mereen, niinkuin hän sanoi, vaan hyppäsi hän kannelta omasta aloitteestaan, kun selkkaus Delgadon kanssa näytti uhkaavalta.
"Ymmärrän aseman", minä sanoin, "ja kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä.
Mutta oli onni, että tulit ajatelleeksi nukkumista laivalla."
Tämän jälkeen kaikki meni hyvin. Stephen'in johdolla lähetin muutamia miehistä noutamaan jäljelläolevia tavaroitamme, jotka he toivatkin onnellisesti perille, ja illalla me lähdimme. Matkamme Kilwaan oli ihana, lempeä tuulenhenki kuljetti meitä eteenpäin, ja meri oli tyyni, niin ettei edes Hans, jota pidän maailman huonoimpana merimiehenä, eivätkä zulu-metsästäjät olleet pahasti sairaina, vaikka he Sammyn sanojen mukaan "kieltäytyivät ruoasta".
Matkamme viidentenä iltana, tai mahdollisesti seitsemäntenä, me ankkuroimme Kilwan saaren ulkopuolelle, lähelle entistä portugalilaista linnaketta. Delgado, jonka kanssa olimme matkan kestäessä hyvin vähän tekemisissä, antoi jonkun hullunkurisen merkin. Vastaukseksi rannalta saapui vene, ja sillä niin sanotut satamavirkailijat, joukko roistomaisia, hurjannäköisiä mustia miehiä, ja heidän päällikkönään rokonarpinen, vanhanpuoleinen sekarotuinen mies, joka esitettiin meille nimellä bey Hassan-ben-Mohammed. Tämä mr. Hassan-ben-Mohammed oli hyvin harmistunut meidän tulostamme laivalla ja varsinkin maihinnousuaikeistamme Kilwassa, sen huomasin ensi hetkestä, jolloin loin silmäyksen hänen rumiin kasvoihinsa. Neuvoteltuaan kiireesti Delgadon kanssa hän astui luokseni ja puhutteli minua arabiankielellä, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Mutta onneksi keittäjä Sam, josta muistaakseni mainitsin, että hän oli suuri kielimies, ymmärsi tätä kieltä ihmeen hyvin, sillä hän oli oppinut sitä ollessaan Zanzibarin hotellissa; en siis luottanut Delgadoon, vaan kutsuin Sam'in tulkiksi.
"Mitä hän sanoo, Sammy?" minä kysyin.
Hän alkoi puhua Hassanin kanssa ja vastasi heti:
"Sir, hän lausuu teille paljon kohteliaisuuksia. Hän sanoo kuulleensa ystävältään Delgadolta, kuinka suuri mies te olette ja että te ja mr. Somers olette englantilaisia, mitä kansallisuutta hän ihailee."
"Vai ihailee!" minä huudahdin. "Sitä en ikinä olisi arvannut hänen ulkonäöstään. Kiitä häntä ystävällisistä sanoista ja sano, että aiomme nousta maihin täällä ja kulkea sisämaahan metsästämään."
Sammy totteli, ja keskustelu jatkui seuraavaan tapaan:
"Kaikkein nöyrimmästi" (se oli Hassan) "en pyydä teitä nousemaa maihin täällä. Tämä ei ole sopiva paikka niin ylhäisille miehille Täällä ei ole mitään syötävää, ja riistaa ei ole nähty vuosikausiini Sisämaalaiset ovat mitä pahimpia villejä, jotka nälkä on tehnyt ihmissyöjiksi. En haluaisi saada teidän vertanne pääni päälle. Pyydän teitä senvuoksi jatkamaan matkaa tällä laivalla Delagoan lähteeni missä löydätte hyvän hotellin, tai minne tahansa muualle."
A.Q.: "Saanko kysyä teiltä, jalo sir, mikä asema teillä on Kilwassa, kun pidätte itseänne vastuunalaisena turvallisuudestamme?"
H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, olen kauppias portugalilaista kansallisuutta, mutta syntynyt korkeasukuisesta arabialaisesta äidistä ja kasvanut sen kansan keskuudessa. Minä omistan mannermaalla puutarhoja, joita hoitavat alkuasukaspalvelijani, jotka ovat minulle kuin lapsia. Siellä minulla on kasvamassa palmuja, cassavaa, maapähkinöitä ja monenlaisia puutarhatuotteita. Kaikki tämän alueen heimokunnat pitävät minua päämiehenään ja kunnioitettuna isänään."
A.Q.: "Sittenhän, jalo Hassan, te voitte saattaa meidät noiden heimojen läpi, sillä olemmehan rauhallisia metsästäjiä, jotka emme tahdo vahingoittaa ketään."
(Seurasi pitkä neuvottelu Hassanin ja Delgadon välillä, jonka kestäessä annoin MavovoIIe määräyksen tuoda zulut pyssyineen kannelle.)
H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, en voi sallia, että nousette maihin."
A.Q.: "Profeetan jalo poika, minä aion ystävineni, seuralaisineni, aaseineni ja tavaroineni nousta maihin varhain huomisaamuna. Jos saan tehdä sen teidän luvallanne, niin olen iloinen. Ellen —" ja minä loin katseen takanani seisoviin julmannäköisiin metsästäjiini.
H.: "Kunnianarvoisa englantilainen herra, olen pahoillani, jos minun on käytettävä väkivaltaa, mutta sallikaa minun huomauttaa, että rauhaisassa kylässäni rannikolla minulla on vähintään sata rihlapyssyillä varustettua miestä, kun taasen täällä en näe kahtakymmentäkään."
A.Q., mietittyään hetken ja puhuttuaan pari sanaa Stephen Somers'in kanssa: "Voitteko sanoa minulle, jalo sir, oletteko rauhaisasta kylästänne käsin nähnyt englantilaista sotalaivaa Krokodiilia; tarkoitan höyryalusta, jonka tehtävänä on pitää silmällä kurjien orjakauppiasten puuhia? Kapteenin kirjeestä ymmärsin, että hänen piti olla näillä vesillä eilispäivän seudussa. Mahdollisesti hän kuitenkin on myöhästynyt päivän tai pari."
Jos olisin heittänyt räjähtävän pommin arvoisan Hassanin jalkoihin, sen vaikutus tuskin olisi ollut valtavampi kuin tämän kysymyksen aiheuttama. Hän kääntyi — ei vain kalpeana vaan keltaisena kauhistuksesta ja huudahti:
"Englantilaista sotalaivaako? Krokodiilia! Minä olen luullut sen menneen Aden'iin korjattavaksi ja palaavan vasta neljän kuukauden kuluttua."
A.Q.; "Teille on annettu vääriä tietoja, jalo Hassan. Se ei mene korjattavaksi ennenkuin lokakuussa. Luenko teille kirjeen?" ja vedin taskustani esille paperin. "Se saattaa olla teille mielenkiintoista, varsinkin kun ystäväni kapteeni, jonka nimen muistanette olevan Flowers, mainitsee teitäkin siinä. Hän sanoo —"
Hassan heilautti kättään. "Riittää. Minä näen, kunnianarvoisa herra, että olette rohkea mies, jota ei helposti käännytetä aikomuksistaan. Armeliaan Jumalan nimessä, nouskaa maihin ja menkää, minne haluatte."
A.Q.: "Luulenpa, että minun on melkein parempi odottaa Krokodiilin saapumista."
H.: "Nouskaa vain maihin! Nouskaa maihin! Kapteeni Delgado, pankaa lasti kuntoon ja miehittäkää venhe. Annan omankin venheeni näitten herrain käytettäväksi. Te, kapteeni, olette kai hyvä ja purjehditte tiehenne tämän yön kuluessa. On vielä valoisa, herra Quatermain, ja minä tarjoan teille kaikkea vieraanvaraisuutta, mitä voin."
A.Q.: "Oi, tiesinhän minä, bey Hassan, että te vain laskitte leikkiä sanoessanne, että toivoitte meidän menevän muuanne. Se oli todellakin hauska kepponen siltä, jonka vieraanvaraisuus on niin kuulu. No niin, tehdäksemme toivomuksenne mukaan me laskemme rantaan tänä iltana, ja jos kapteeni Delgado sattuu näkemään kuningattaren laivaa Krokodiilia ennen lähtöään, ehkä hän tahtoo olla niin hyvä ja ampua raketin meille merkiksi."
"Tietysti, tietysti", keskeytti Delgado, joka siihen saakka ei ollut ollut ymmärtävinään sanaakaan englantia, jota minä käytin puhutellessani tulkkiamme Sammya.
Senjälkeen hän kääntyi ja antoi arabialaisille laivamiehilleen määräyksen kantaa tavaramme ylös ruumasta ja laskea Marian venhe vesille.
En ole ikinä nähnyt tavaroita liikuteltavan nopeammin. Puolessa tunnissa koko omaisuutemme oli ulkona laivasta Stephen Somers'in pitäessä lukua niiden määrästä. Meidän mieskohtainen omaisuutemme pantiin Marian venheeseen, mutta muut tavarat ja aasit, jotka oli pantu päällimmäisiksi, työnnettiin sikin sokin Hassanin lotjamaiseen ruuheen. Sinne sijoitettiin minutkin ja puolet miehistämme ja loput pienempään venheeseen Stephenin valvonnan alaisina.
Vihdoin kaikki oli valmiina ja me lähdimme liikkeelle.
"Hyvästi, kapteeni", minä huusin Delgadolle. "Jos tulisitte puheisiin Krokodiilin —"
Samassa Delgado alkoi puhua sellaisella ryöpyllä sekaisin portugalin, arabian ja englanninkieliä, että epäilen tokko hän kuuli huomautustani loppuun.
Soutaessamme kohti rantaa minä huomasin Hansin, joka istui lähelläni urosaasin vatsan alla, haistelevan ruuhen sivuja ja pohjaa, niinkuin koira, ja kysyin, mitä hän oli tekemässä.
"Kovin omituinen haju tässä venheessä", hän kuiskasi vastaan hollannin kielellä. "Se haisee kaffereille samoinkuin Marian ruuma, Luulen, että tätä venhettä on käytetty kuljettamaan orjia."
"Ole rauhassa", minä kuiskasin takaisin, "ja lakkaa haistelemasta noita lautoja." Mutta itsekseni ajattelin, että Hans oli oikeassa, että me olimme orjakauppiaspesässä ja että tuo Hassan oli heidän johtajansa.
Me soudimme saaren ohi, jolla huomasin entisten portugalilaisten varustusten raunioita ja muutamia pitkiä, ruohokattoisia majoja, joissa arvelin orjia pidettävän siihen asti, kunnes ne voitiin laivoilla kuljettaa eteenpäin. Huomatessaan katseeni kiintyvän niihin Hassan kiiruhti selittämään Sammyn välityksellä, että ne olivat varastohuoneita, joissa hän kuivasi kalaa ja nahkoja ja säilytti tavaroita.
"Kuinka mielenkiintoista", minä vastasin. "Etelämpänä me kuivaamme vuotia auringossa."
Soudettuamme poikki kapean kanavan laskimme kiinni karkeatekoiseen laivasiltaan ja nousimme veneestä. Sieltä Hassan vei meidät vasemmalla olevan kylän sijasta hauskannäköiseen mutta rappeutuneeseen taloon, joka oli noin sadan kyynärän päässä rannasta. Tämän talon ulkomuodossa oli jotakin, mikä teki minuun sen vaikutuksen, ettei se ollut orjakauppiasten rakentama; koko ympäristö, parveke ja puutarha todistivat makua ja sivistystä. Silminnähtävästi sivistyneet ihmiset olivat sen rakennuttaneet ja siellä asuneet. Silmäilin ympärilleni ja huomasin keskellä hoitamatonta oranssilehtoa, jota ympäröivät vanhanpuoleiset palmupuut, kirkon jätteitä. Siitä ei ollut epäilystäkään, sillä kivisen ristin alla näkyi sadekatto, ja sen suojassa riippui vieläkin kello, joka muinoin oli kutsunut ihmisiä jumalanpalvelukseen ja rukoukseen.
"Sanokaa englantilaiselle herralle", Hassan sanoi Sammylle, "että tämä rakennus oli kristittyjen lähetysasema, jonka omistajat jättivät yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tullessani tänne löysin ne tyhjinä."
"Niinkö", minä vastasin, "ja mikä oli entisten asukkaitten nimi?"
"Sitä en ole kuullut", Hassan vastasi; "he olivat menneet paljoa ennen minun tuloani."
Sitten menimme taloon ja jonkun aikaa meillä oli tekemistä tavaroissamme, jotka oli pantu läjään entiseen puutarhaan, ja purkaessamme laatikoita ja pystyttäessämme metsästäjiä varten telttoja, jotka määräsin asetettaviksi aivan niiden huoneiden eteen, jotka oli annettu meille. Nämä huoneet olivat tavallaan merkillisiä. Minun oli nähtävästi ollut seurusteluhuone, minkä päätin muutamista pahoin särkyneistä huonekaluista, jotka näyttivät olevan amerikkalaista tekoa. Stephen'in hallussa oleva oli ennen ollut makuuhuoneena, sillä rautasänky oli vielä jäljellä. Edelleen siellä oli riippuva, seinästä irtautunut kirjahylly ja muutamia repaleisia kirjanjätteitä. Yksi niistä oli omituista kyllä hyvin säilynyt, ehkä siitä syystä, että valkeat muurahaiset ja muut eläimet eivät pitäneet sen sahviaanikansista. Se oli Keble'n "Kristityn vuosi", jonka kansilehdelle oli kirjoitettu: "Rakkaalle Elisabetilleni syntymäpäiväksi mieheltäsi." Otin vapauden pistää sen taskuuni. Edelleen seinällä vielä riippui pieni vesivärimaalaus, joka kuvasi kaunista, vaaleatukkaista ja sinisilmäistä nuorta naista ja jonka nurkassa oli samalla käsialalla kuin kirjassakin: "Elisabet kaksikymmenvuotiaana." Senkin otin haltuuni, sillä arvelin, että siitä saattaisi olla hyötyä todistuskappaleena.
"Näyttää siltä kuin talon omistajat olisivat jättäneet sen kiireessä,
Quatermain", sanoi Stephen.
"Niin on, poikaseni. Tai ehkä he eivät ole sitä jättäneetkään; ehkä he ovat jääneet tänne."
"Murhattuinako?"
Minä nyökkäsin ja sanoin: "Luulenpa, että ystävämme Hassan tietäisi kertoa jotakin asiasta. Kun illallinen ei vielä ole valmiina, niin katselkaammepa vähän tuota kirkkoakin, niinkauan kuin on valoisaa."
Astelimme läpi palmu- ja oranssilehdon sinne, missä rakennus seisoi sievästi pienellä kummulla. Se oli lujatekoinen ja rakennettu jonkinlaisesta korallikivestä, ja yhdellä silmäyksellä saatoimme nähdä, että sen oli hävittänyt tuli; seinien turmeltunut väri puhui omaa kieltään. Sisältä se oli täynnä pensaita ja kiertokasveja, ja ruma, kellertävä käärme luikerteli esille entisen kivialttarin paikalta. Sen ympärillä oli hautuumaa, jota ympäröi murtunut muuri, mutta haudoista emme nähneet jälkeäkään. Lähellä veräjää oli kuitenkin kömpelötekoinen kumpu.
"Jos voisimme kaivaa tuota", minä sanoin, "niin löytäisimme luultavasti niiden ihmisten luut, jotka ovat asuneet tällä paikalla. Eikö se herätä sinussa mitään ajatusta, Stephen?"
"Ei muuta kuin että heidät on varmaan murhattu."
"Sinun pitäisi oppia tekemään johtopäätöksiä. Se on tarpeellinen taito, varsinkin Afrikassa. Minussa se herättää sellaisen ajatuksen, että jos olet oikeassa, tekoa eivät ole tehneet alkuasukkaat, jotka eivät koskaan ryhtyisi siihen vaivaan, että hautaisivat kuolleen. Arabialaiset sensijaan voivat sen tehdä, varsinkin jos heidän joukossaan sattuu olemaan sekarotuisia portugalilaisia, jotka nimittävät! itseään kristityiksi. Mutta mitä tahansa on tapahtunutkin, siitä täytyy olla pitkä aika", ja minä osoitin kummulle itsestään kasvanutta puuta, joka tuskin saattoi olla alle kahdenkymmenen vuoden vanha. Palatessamme taloon ateria oli valmis. Hassan oli kutsunut meitä luokseen päivälliselle, mutta ymmärrettävistä syistä minä pidin parempana, että Sammy keitti ruokamme ja Hassan söi meidän luonamme. Hän ilmestyikin erittäin kohteliaana, mutta minä huomasin vihaa ja epäluuloa hänen silmissään, ja niin kävimme käsiksi vohlaan, jonka olimme häneltä ostaneet, kun minä en halunnut ottaa vastaan lahjoja tuolta mieheltä. Juomaamme, väkevään katajaviinaan, sekoitettiin vettä, jota lähetin Hansin noutamaan talon lähellä juoksevasta virrasta, peläten, että se muussa tapauksessa saattaisi olla myrkytettyä.
Aluksi Hassan kunnon muhamettilaisena kieltäytyi koskemasta väkijuomiin, mutta antoi aterian kestäessä vähitellen perään, ja minä kaasin hänelle runsaan ryypyn. Syödessä ruokahalu kasvaa, kuten, ranskalaiset sanovat, ja sama sopii juomiseenkin. Niin kävi ainakin Hassan'ille, joka varmaan arveli, ettei juotu määrä lisäisi hänen syntiään. Kolmannen ryypyn tyhjennettyään hän kävi kovin rakastettavaksi ja puheliaaksi. Minä pidin tilaisuutta sopivana ja lähetin noutamaan Sammyn, jonka välityksellä sanoin vieraallemme, että meidän pitäisi välttämättä saada vuokratuksi kaksikymmentä kantajaa kuljettamaan tavaroitamme. Hän selitti, ettei sadan mailin alueella ollut olemassakaan sellaista kuin kantajaa, minkä jälkeen kaasin hänelle lisää katajaviiniä. Lopullinen tulos oli se, että teimme sopimuksen, jonka mukaan hän lupasi, en muista mistä hinnasta, hankkia meille kaksikymmentä kunnon miestä, joidenka piti seurata meitä niin pitkälle kuin halusimme.
Sitten kyselin häneltä lähetysaseman hävityksestä, mutta vaikka hän oli puolijuovuksissa, siinä suhteessa hän pysyi suljettuna. Hän sanoi ainoastaan kuulleensa, että kaksikymmentä vuotta sitten eräs mazitu-niminen hyvin julma kansa oli tehnyt ryöstöretken rannikolle ja tappanut asukkaat, lukuunottamatta valkoista miestä ja hänen vaimoansa, joita ei sittemmin koskaan oltu nähty.
"Montako heistä haudattiin tuon kirkon luona olevan kummun alle?" minä kysyin nopeasti.
"Kuka teille sanoi, että heidät on haudattu sinne?" hän vastasi säpsähtäen, mutta huomasi samassa erehdyksensä ja jatkoi: "En tiedä, mitä tarkoitatte. En ole milloinkaan kuullut heidän hautaamisestaan. Hyvää yötä, kunnianarvoisat herrat, minun on mentävä pitämään silmällä tavaraini lastaamista Marialle." Sitten hän nousi, tervehti ja lähti astelemaan tai paremminkin vieriskelemään tiehensä.
"Maria siis ei ole lähtenytkään", minä sanoin ja vihelsin määrätyllä äänellä. Samassa Hans ryömi pimeästä huoneeseen, sillä vihellys oli minun merkkini hänelle.
"Hans", sanoin, "minä kuulen ääniä tuolta saarelta. Hiivi rannalle vakoilemaan, mitä siellä tehdään. Ei kukaan näe sinua, jos olet huolellinen."
"Ei, baas", hän vastasi irvistäen, "en usko, että kukaan näkee Hansia, jos hän on huolellinen, varsinkaan yöllä", ja hän pujahti ulos yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.
Nyt menin puhuttelemaan Mavovoa ja käskin häntä pitämään tarkasti vahtia ja huolehtimaan siitä, että joka miehen pyssy oli valmiina; epäilin nimittäin, että nämä ihmiset olivat orjakauppiaita ja saattoivat yöllä tehdä hyökkäykseen.
Siinä tapauksessa, minä sanoin, heidän oli peräydyttävä majaan, mutta eivät saaneet ampua ennen minun antamaani määräystä.
"Hyvä on, isäni", hän vastasi. "Tämä on onnellinen matka; en ikinä uskonut saavamme taistelua niin pian. Käärmeeni unhotti mainita siitä silloin illalla. Hyvää yötä, Macumazahn. Ei mikään kävelevä olento pääse luoksenne, niinkauan kuin me elämme."
"Älä ole niin varma", minä vastasin, ja sitten panimme maata makuuhuoneeseen vaatteet yllä ja pyssyt vieressä.
Seuraava, mitä muistan, oli tunne, että joku pudisteli minua hartioistani. Luulin, että se oli Stephen, joka oli luvannut valvoa iltayöstä ja herättää minut kello yhden aikaan yöllä. Hän olikin valveilla, sillä näin hänen piippunsa tulen hehkuvan.
"Baas", kuiskasi Hansin ääni, "olen saanut selville jotakin. He lastaavat Marian täyteen orjia, joita he suurilla venheillä kuljettavat, saarelta."
"Vai niin", minä vastasin. "Mutta kuinka pääsit tänne? Nukkuvatko metsästäjät ulkopuolella?"
Hans nauroi. "Eivät he nuku; he katselevat kaikilla silmillään ja kuuntelevat kaikilla korvillaan, mutta vanha Hans pääsi sittenkin heidän lävitsensä; ei edes baas Somers kuullut hänen tuloaan."
"En kuullut", Stephen sanoi; "arvelin rotan liikkuvan, siinä kaikki."
Minä astuin oviaukosta pihalle. Metsästäjäin sytyttämän tulen valossa näin Mavovon istuvan aivan hereillä pyssy polvilla ja hänen takanaan kaksi vartiomiestä. Mainitsin hänen nimensä ja osoitin Hansia.
"Katso", minä sanoin, "kuinka hyviä vartijoita te olette, kun ihminen voi teidän päänne ylitse astua huoneeseeni teidän tietämättänne!"
Mavovo katsahti hottentottiin ja koetteli hänen vaatteitaan ja saappaitaan nähdäkseen, olivatko ne märkinä yökasteesta.
"Ah", hän huudahti vihaisesti, "minähän sanoin, ettei mikään kävelevä olento pääse luoksenne, Macumazahn, mutta tämä keltainen käärme on vatsallaan ryöminyt meidän valitsemme. Katsokaa tuota märkää mutaa, johon hän on tahrinut takkinsa."
"Mutta käärmeet osaavat purra ja tappaa", Hans vastasi irvistäen. "Oi, te zulut pidätte itseänne hyvin urhoollisina ja huudatte ja heilutatte keihäitä ja taistelukirveitä. Kuitenkin kurja hottentotti-koira vastaa kokonaista joukko-oasatoa zuluja. Ei, älä yritäkään lyödä minua, taistelija Mavovo, sillä me palvelemme molemmat samaa herraa omalla tavallamme. Kun taisteleminen on kysymyksessä, minä jätän asian sinun huostaasi, mutta kun tarvitaan vartioimista tai vakoamista, jätä sinä se Hansin tehtäväksi. Katsos, Mavovo", ja hän avasi kätensä, näyttäen sarvista nuuskarasiaa, jollaisia zulut joskus pitävät korvissaan. "Kenenkä tämä on?"
"Minun", sanoi Mavovo, "ja sinä olet sen varastanut."
"Niin", pilkkasi Hans, "sinun se on. Varastin sen korvastasi kulkiessani ohitsesi pimeässä. Etkö muista, että luulit hyttysen siihen pistäneen, ja huitaisit kasvojasi?"
"Se on totta", Mavovo ärjyi, "ja sinä hottentotti-käärme olet suuri omalla alhaisella tavallasi. Mutta ensi kerran, kun jokin minua kutkuttaa, huitaisen keihäällä enkä kädelläni."
Sitten lähetin molemmat ulos ja huomautin Stephen'ille, että tuo oli hyvä esimerkki rohkeuden ja taidon ikuisesta taistelusta. Senjälkeen panimme maata ja nukuimme vanhurskaan unta, sillä minä olin vakuutettu, että Hassanilla ja hänen ystävillään oli tänä yönä liian paljon puuhaa tullakseen häiritsemään meitä.
Herätessäni seuraavana aamuna huomasin Stephen Somers'in jo nousseen ja menneen ulos, eikä hän palannutkaan, ennenkuin minä jo olin päässyt puoliväliin aamiaistani.
"Missä maailmassa olet ollut?" minä kysyin, sillä huomasin, että hänen vaatteensa olivat repaleina ja märässä sammalessa.
"Ylhäällä tuossa korkeimmassa palmussa, Quatermain. Näin erään arabialaisen kiipeevän köyden avulla ja pyysin erästä toista opettamaan minulle tempun. Se ei olekaan ensinkään vaikeaa, vaikka näyttää ihmeelliseltä."
"Mitä ihmettä —" minä aloitin.
"Oi", hän keskeytti, "se on minun päähuvini. Akkunasta katsellessani luulin näkeväni orkidean aivan likellä latvaa, ja kiipesin siis ylös. Mutta se ei ollutkaan orkidea, ainoastaan röykkiö keltaista siitepölyä. Mutta vaivani palkaksi sain tietää jotakin. Istuessani palmun latvassa näin Marian ponnistelevan merelle saaren suojassa, ja kaukana huomasin savujuovan, ja kun katselin sitä kaukoputkella, olin näkevinäni jotakin, joka äärettömästi muistutti hitaasti rannikkoa pitkin kulkevaa sotalaivaa. Uskon varmasti, että se oli sotalaiva ja sitäpaitsi englantilainen. Sitten nousi sumu ja kadotin sen näkyvistäni."
"Kautta kunniani", minä sanoin, "se on varmaankin Krokodiili. Ei se ollutkaan aivan tuulesta temmattua, mitä sanoin Hassanille. Mr. Cato, Durban'in satamakapteeni, mainitsi minulle, että Krokotiilin piti kahden viikon sisällä tulla sinne noutamaan ruokavaroja palatessaan vakoilemasta orjakauppiaita. Olisipa omituista, jos se sattuisi kohtaamaan Marian ja pitäisi tarkastuksen sen ruumassa."
"Ei ollenkaan, Quatermain, sillä ellei kumpikaan muuta suuntaa, niiden täytyy kohdata noin tunnin kuluessa, ja toivon hirveästi, että niin käy. En ole antanut anteeksi tuolle Delgado lurjukselle sitä kepposta, jonka hän aikoi tehdä meille pujahtamalla tiehensä tavaroinemme, puhumattakaan noista onnettomista orjaraukoista. Olepa hyvä ja anna kahvia."
Seuraavain kymmenen minuutin ajan me söimme vaieten, silli Stephen'illä oli loistava ruokahalu, ja aamullinen kiipeäminen oli! tehnyt hänet nälkäiseksi.
Juuri lopetettuamme ateriamme Hassan ilmestyi eilistäkin roistomaisemman näköisenä. Huomasin sitäpaitsi, että hän oli hurjalla tuulella, joka varmaan johtui juomingin aiheuttamasta päänkivistyksestä. Taikka mahdollisesti se seikka, että hän luuli Marian onnellisesti ja meidän huomaamattamme päässeen merille orjalasteineen oli syynä hänen muuttuneeseen käytökseensä. Kolmas mahdollinen syy saattoi olla se, että hän oli aikonut murhata meidät edellisen yönä, mutta ei ollut saanut sopivaa tilaisuutta tuon miellyttävän tuumansa toteuttamiseen.
Tervehdimme häntä kohteliaasti, mutta hän ei vastannut siihen, vaan kysyi töykeästi Sammyn välityksellä, milloin aioimme lähteä, sillä hän halusi saada jälleen haltuunsa talon, jota "kristityt koirat saastuttivat".
Minä vastasin, että aioimme lähteä niin pian kuin hänen lupaamansa kaksikymmentä kantajaa saapuisivat, mutta ei ennen.
"Te valehtelette", hän sanoi. "En ole koskaan luvannut teille kantajoita; minulla ei ole sellaisia."
"Tarkoitatteko, että lähetitte ne viime yönä kaikki pois Marian orjain mukana?" minä kysyin miellyttävästi.
Lukijani, oletko koskaan kiinnittänyt huomiota kunnioitettavassa iässä olevan ja äreäluontoisen koiraskissan ulkomuotoon ja käytökseen, kun pieni koira äkkiä häiritsee sitä kesken saaliin pyyntiä? Oletko huomannut, kuinka se vetäytyy kaarimaiseen ja luonnottomaan muotoon, kuinka se silminnähtävästi paisuu miltei kaksinkertaiseen kokoon, kuinka sen karva on pystyssä ja silmät salamoivat, ja oletteko kuullut sitä sanatonta ryöppyä, joka purkautuu esille sen avoimesta suusta? Jos olet, niin sinulla varmaan on hyvä käsitys siitä vaikutuksesta, jonka sanani tekivät Hassaniin. Mies näytti aivan halkeavan raivosta. Hän työntyi eteenpäin, verestävät silmät olivat pullistumaisillaan ulos päästä, hän kiroili hirveästi, tarttui suuren puukkonsa kahvaan, ja lopuksi hän teki samaa mitä kissakin, hän sylki. Stephen seisoi vieressäni tyynenä kuin kurkkukasvi ja hyvin huvitettuna, mutta oli sattumalta vähän lähempänä Hassania kuin minä ja sai siis osalleen koko julmuuden. Kautta kunniani, silloinpa hän heräsi! Hän päästi kiivaan huudon ja hyökkäsi samassa sekarotuista vastaan kuin tiikeri ja antoi hänelle aimo iskun keskelle nenää. Hassan hoipertui taaksepäin, tarttuen puukkoonsa, mutta katsahtaessaan Stephen'iin hän päästi sen ja vaipui maahan. Minä sieppasin puukon, ja kun teko oli tehty ja sitä oli liian myöhäistä keskeyttää, annoin asian kehittyä ja pidätin zuluja, jotka olivat hyökänneet esille kuullessaan melun.
Hassan nousi, ja hänen kunniaksensa minun on sanottava, että hän hyökkäsi kuin mies, niska köyryssä. Hänen suuri kallonsa sattui keveämmän Stephen'in rintaan ja kaatoi hänet kumoon, mutta ennenkuin arabialainen ehti käyttää asemaansa, toinen oli jo jaloillaan. Sitten seurasi todella loistava taistelu. Hassan taisteli päällään, nyrkeillään ja jaloillaan, Stephen ainoastaan nyrkeillään. Väistäen vastustajansa hyökkäyksiä hän antoi iskunsa sivultapäin, ja pian hänen tyyneytensä ja taitonsa alkoivat vaikuttaa. Kerran Hassan nakkasi hänet nurin iskemällä kumartuneesta asennosta altapäin leukaan, mutta seuraavassa hetkessä arabialainen itse kirjaimellisesti lensi nurin. Oi, kuinka zulut iloitsivat ja minäkin aivan hypin ihastuksesta. Mutta jälleen Hassan nousi, sylkäisi suustaan pari hammasta ja ryhtyi uuteen menettelytapaan tarttumalla Stephen'iä vyötäisistä. Ylös ja alas he heilahtelivat, arabialainen potki polvillaan ja koetti purrakin englantilaista, kunnes tuska muistutti häntä lähteneistä etuhampaista. Kerran hän oli vähällä saada Stephen'in maahan — vähällä, mutta ei aivan, sillä kaulus, johon hän oli tarttunut (tarkoitus oli kuristaa) ratkesi, ja Hassanin turbaani valahti kasvoille, joten hän ei hetkiseen nähnyt mitään.
Samassa Stephen tarttui vasemmalla kädellään hänen vyötäisiinsä ja mukiloi uhriansa oikealla kädellään niin armottomasti, että hän vaipui istumaan maahan ja kohotti kätensä alistumisen merkkinä.
"Jalo englantilainen herra löi minua", hän läähätti.
"Pyydä anteeksi!" kirkui Stephen ja ottaen kourallisen mutaa lisäsi:
"Muussa tapauksessa työnnän tämän saastaiseen kurkkuusi."
Hän näytti ymmärtävän. Joka tapauksessa hän kumarsi otsansa aivan maahan asti ja pyysi perusteellisesti anteeksi.
"Kun tämä nyt on ohi", minä sanoin hilpeästi, "niin kuinka nyt on kantajain laita?"
"Minulla ei ole kantajia", hän vastasi.
"Sinä kurja valehtelija", minä huudahtin; "eräs miehistäni kävi tuolla kylässäsi ja kertoo sen olevan täynnä miehiä."
"No, menkää sitten ja ottakaa", hän vastasi viekkaasti, siliä ha tiesi, että paikka oli paaluaidan ympäröimä.
Nyt olin pulassa. Oli kyllä hyvä asia, että olimme antaneet orjakauppiaalle ansaitun selkäsaunan, mutta jos hän arabialaisineen päättäisi hyökätä kimppuumme, olisimme vaikeassa asemassa. Hassan tarkkasi minua toisella, ehyellä silmällään ja arvasi vaikean tilani.
"Minua on lyöty kuin koiraa", hän sanoi, ja hengen mukana palasi raivokin, "mutta Jumala on armollinen ja vanhurskas, ja hän kostaa teille aikanaan."
Sanat olivat juuri ehtineet päästä hänen huuliltaan, kun jostakin mereltä päin kajahti kumeana tykin jyminä. Samassa rannalta päin syöksyi esille arabialainen, huutaen:
"Missä on bey Hassan?"
"Tässä", minä sanoin ja osoitin häntä.
Arabialainen tuijotti, niin että luulin hänen silmäinsä pullistuvan päästä, sillä bey Hassan oli todellakin näkemisen arvoinen. Sitten hän huusi säikähtyneellä äänellä:
"Päällikkö, englantilainen sotalaiva ajaa takaa Mariaa."
Tykki jylähti toisen kerran. Hassan ei sanonut mitään, mutta hänen päänsä painui, ja minä huomasin hänen menettäneen kolme hammasta.
"Se on Krokodiili", minä huomautin hitaasti ja pyysin Sammyä kääntämään. Sitä sanoessani vedin taskustani esille Englannin lipun, jonka olin sinne pannut kuultuani, että laiva oli näkyvissä. "Stephen"; minä jatkoin levittäessäni sitä, "jos olet jo ennättänyt hengähtää, niin tahtoisitkohan kiivetä uudelleen tuonne palmupuuhun antamaan merkkiä merelle päin Krokodiilille?"
"Kuninkaan nimessä, sepä oiva keksintö", sanoi Stephen hilpeät kasvot hymyilevinä, vaikkakin vielä turvoksissa. "Hans, tuo minulle pitkä keppi ja nuoran pätkä."
Mutta Hassan ei ensinkään pitänyt sitä hyvänä keksintönä.
"Englantilaiset herrat", hän huohotti, "te saatte kantajat. Minä menen niitä noutamaan."
"Et mene", minä sanoin. "Sinä jäät tänne panttivangiksi. Lähetä tuo mies."
Hassan antoi muutamia lyhyitä määräyksiä ja lähetti katosi, tällä kertaa kohti oikealla olevaa paaluaidan ympäröimää kylää.
Hänen mentyään saapui toinen lähetti, joka sekin näytti hämmästyvän päällikkönsä tilaa.
"Bey — jos olet bey", hän lausui epäilevällä äänellä, sillä Hassanin miellyttävät kasvot olivat alkaneet turvota ja saada väriä, "me olemme nähneet kaukoputkella, että englantilainen sotalaiva on lähettänyt venheen ja laskenut Marian kylkeen."
"Jumala on suuri!" mutisi Hassan neuvottomana, "ja Delgado, joka on varas ja petturi aina äitinsä kohdusta, sanoo totuuden. Englantilaiset saatananlapset tulevat maihin. Kaikki on lopussa; ei ole muuta pelastusta kuin pako. Käske miesten paeta pensaikkoon ja ottaa orjat — tarkoitan palvelijansa. Minä lähden heidän kanssaan."
"Ei, sinä et mene", minä keskeytin Sammyn välityksellä; "et ainakaan heti. Sinä seuraat meitä."
Onneton Hassan mietti hetken, sitten hän kysyi:
"Lordi Quatermain" (muistan tämän puhuttelusanan, syystä että se on lähinnä pääriarvoa kaikista arvonimistä, mitä olen saanut tai luultavasti tulen saamaan), "jos annan teille kaksikymmentä kantajaa ja seuraan mukananne muutamia päiviä matkallanne sisämaahan, lupaatteko olla antamatta merkkiä laivallaoleville maanmiehillenne ja opastamatta heitä maihin?"
"Mitä arvelet?" kysyin Stephen'iltä.
"Oi", hän vastasi, "luulenpa, että suostun. Tämä roisto on jo saanut aika hyvän opetuksen, ja jos Krokodiilin väki laskee maihin, se on oleva retkemme loppu. Yhtä varmasti kuin munat ovat munia he vievät meidät Zanzibariin tai muuanne todistajiksi orjaoikeuteen. Emme siis saisi mitään aikaan, sillä ennenkuin laivamiehet ehtisivät tänne, kaikki nämä konnat, lukuunottamatta ystäväämme Hassania, pötkisivät pakoon. Näes, emme ole niinkään varmat, että hän joutuu hirteen. Luultavasti hän lopultakin pelastuu. Kansainvälinen laki, ulkovallan alamainen, ei suoranaisia todisteita — ja sensemmoiset seikat, tiedäthän."
"Maltahan minuutti tai pari", minä sanoin ja aloin ankarasti miettiä.
Sillävälin tapahtui monenlaista. Näin meitä kohti kuljetettavan kahtakymmentä alkuasukasta, luultavasti luvatut kantajat; sitten näin suuren joukon muiden alkuasukasten seuraamina pakenevan pensaikkoon. Vihdoin saapui kolmas lähetti, joka ilmoitti Marian purjehtivan eteenpäin nähtävästi anastajain ohjaamana ja sotalaivan ponnistelevan perässä. Ilmeisesti sillä ei ollut aikomustakaan laskea maihin tälle rannalle, joka ainakin nimellisesti oli portugalilaisten aluetta. Senvuoksi, jos jotain oli tehtävä, meidän piti toimia nopeasti.
No niin, lopputulos oli se, että minä hulluudessani hyväksyin Stephen'in neuvon enkä tehnyt mitään. Sellainen on helpoin ja tavallisesti enimmän harmia tuottava ratkaisu. Kymmentä minuuttia myöhemmin minä muutin mieleni, mutta silloin se oli liian myöhäistä, Krokodiili oli jo merkinannon ulottumattomissa. Tämän huomasin keskusteltuani Hansin kanssa.
"Baas", hän sanoi arvokkaalla ja veitikkamaisella tavallaan, "luulen, että olette tehnyt erehdyksen. Te unohdatte, että nuo valkeihin vaatteisiin puetut keltaiset paholaiset, jotka nyt ovat paenneet, tulevat takaisin, ja että teidän palatessanne sisämaasta he voivat odottaa teitä. Jos nyt englantilainen sotalaiva olisi hävittänyt heidän kaupunkinsa ja orjamajansa, he olisivat voineet mennä muuanne. Joka tapauksessa", hän lisäsi myöhemmin, katsahtaen pahoinpideltyyn Hassan'iin, "meillä on heidän päällikkönsä ja tietystihän te hirtätte hänet, baas? Tai ellette itse tee sitä mielellänne, jättäkää se minun toimekseni. Osaan hyvin hyvästi hirttää. Kerran nuorempana autoin pyöveliä Kapkaupungissa."
"Mene ulos", minä sanoin, mutta tiesin hänen olevan oikeassa.
VI.
ORJATIE.
Kun luvatut kaksikymmentä kantajaa olivat saapuneet viiden tai kuuden pyssyillä varustetun arabialaisen johdolla, me menimme Hassanin ja metsästäjäin kanssa heitä tarkastamaan. Se oli joukko miellyttäviä vaikka laihoja ja arannäköisiä miehiä, jotka päättäen ulkomuodosta ja hiuksista olivat eri heimojen jäseniä. Kun olimme jättäneet heidät, niin arabialaiset tai oikeammin yksi heistä aloitti kiihkeän keskustelun Hassanin kanssa. Kun Sammy ei ollut saapuvilla,, niin en tiedä mitä he sanoivat, vaikka sen verran sain selville, että he neuvottelivat Hassanin pelastuksesta. Joka tapauksessa he hylkäsivät ajatuksen ja juoksivat tiehensä, niinkuin heidän kumppaninsakin olivat tehneet. Yksi kuitenkin, joka oli muita rohkeampi, kääntyi ja ampui kohti minua. Hän ampui muutamia kyynäröitä syrjään, päätin sen kuulan äänestä; arabialaiset ovat näet huonoja pyssymiehiä. Murhayritys ärsytti minua kuitenkin siinä määrin, että päätin vastata laukaukseen. Minulla oli mukanani pieni Intombi-niminen rihlapyssyni, sama, jolla Dingaanin kylässä olin ampunut korppikotkia monta vuotta sitten, kuten Hans minulle muistutti. Olisin tietysti voinut ampua miehen kuoliaaksi, mutta sitä en halunnut. Olisin myöskin voinut ampua häntä sääreen, mutta silloin meidän olisi pitänyt joko hoitaa häntä tai jättää kuolemaan! Valitsin siis hänen oikean kätensä, joka paetessa oli ojennettuna ulospäin, ja noin viidenkymmenen askeleen päästä ammuin sen lävitse juuri kyynärpään yläpuolelta.
"Katsokaa", sanoin zuluille nähdessäni käden hervahtavan, "tuo halpamainen mies ei koskaan enää ammu ketään."
"Hyvä, Macumazahn, erinomaista!" sanoi Mavovo, "mutta kun tähtäätte noin hyvin, miksi ette valinnut päätä? Tuo kuula meni puoliksi hukkaan."
Seuraava työni oli päästä yhteyteen kantajain kanssa, jotka onnettomat luulivat, että heidät oli myyty uudelle isännälle. Huomautettakoon tässä, että he eivät olleet myytäviksi aiottuja orjia, vaan Hassanin puutarhain viljelijöitä. Onneksi sain selville, että kaksi heistä kuului mazitu-kansaan, joka kuten muistettanee, on samaa verta kuin zulut, vaikka se silloin olikin jo monessa sukupolvessa ollut erillään emäkansasta. Nämä miehet puhuivat murretta, jota ymmärsin, vaikkakin alussa hyvin vaikeasti. Pohjakielenä oli zulu, mutta siihen oli sekoittunut paljon muitten heimojen kieliä, joitten naisia mazitut olivat ottaneet vaimoikseen.
Joukossa oli sitäpaitsi eräs, joka osasi puhua jonkinlaista murteellista arabiankieltä, kuitenkin kyllin hyvin voidakseen keskustella Sammyn kanssa.
Kysyin mazituilta, tunsivatko he tien takaisin kotimaahansa. He vastasivat myöntävästi, mutta sanoivat maansa olevan hyvin kaukana, kokonaisen kuukauden matkan päässä. Sanoin heille, että jos he opastaisivat meidät sinne, he saisivat vapautensa ja hyvän palkan, ja lisäsin, että kaikki muutkin, jotka palvelisivat meitä hyvin, asetettaisiin työnsä tehtyään vapaalle jalalle. Kuullessaan ilmoituksen nuo kurjat olennot hymyilivät sairaalloisesti ja katsoivat Hassan-ben-Mohammed'iin, joka katseli heitä ja meitä aitiostaan, jossa istui Mavovon vartioimana.
Kuinka voimme päästä vapaiksi, niin kauan kuin tuo mies elää, heidän katseensa näytti sanovan. Ikäänkuin vahvistaakseen heidän epäilyksiään Hassan, joka ymmärsi tai arvasi, mitä oli tapahtumassa, kysyi, millä oikeudella me lupasimme vapautta hänen orjilleen.
"Tällä oikeudella", minä sanoin, osoittaen Englannin lippua, jota Stephen yhä piti kädessään. "Palatessamme me sitäpaitsi maksamme sinulle heistä sen mukaan, miten he ovat meitä palvelleet."
"Niin", hän mutisi, "palatessanne te kyllä maksatte heistä, englantilaiset, tai ehkä ennemminkin."
* * * * *
Kello oli kolme iltapäivällä, ennenkuin me kykenimme lähtemään Järjestettävää oli niin paljon, että olisi ehkä ollut viisaampaa odottaa aamuun, ellemme olisi päättäneet, ettemme antaisi minkään pakottaa itseämme viettämään toista yötä tuossa paikassa, mikäli se meistä riippui. Kullekin kantajalle annoimme huopapeitteen, ja nuo alastomat raukat näyttivät aivan liikutetuilta lahjasta; tavarat, jotka jo Durban'issa oli pakattu yhden miehen kannettaviin laatikkoihin, jaettiin tasapuolisesti kaikille. Neljä aasia saivat satulansa ja osoittautuivat pian kestäviksi eläimiksi. Kukin sai noin 100 naulan kuorman, joka oli kiinnitetty selkään vettä pitävässä nahkasäkissä, ja sen lisäksi keittoastioita ja makuumattoja, jotka Hans jostakin toi esille. Luultavasti hän oli varastanut ne autioksi jääneestä kylästä, mutta minun täytyy tunnustaa, että kun ne olivat meille tarpeellisia, niin en kysynyt mitään. Edelleen otimme kuusi tai kahdeksan irrallaan kulkevaa vuohta mukaamme ruoaksi, siksi kunnes saisimme metsänriistaa. Näistä tarjosin Hassanille maksua, mutta kun hän ojentaessani rahoja heitti ne raivoissaan maahan, niin poimin ne taskuuni hyvällä omallatunnolla.
Ennen pitkää kaikki oli enemmän tai vähemmän valmiina, ja heräsi kysymys, mitä oli tehtävä Hassanille. Zulut ja Hans olisivat tahtoneet surmata hänet, kuten Sammy selitti hänelle parhaalla arabian kielellään. Silloin tuo murhamies näytti, mikä raukka hän oli sisimmältään. Hän heittäytyi polvilleen, hän itki, hän rukoili meitä laupiaan Allahin nimessä, jonka hän nyt selitti samaksi Jumalaksi, jota mekin palvelimme, ja vaikeni vasta melusta kärsimättömäksi käyneen Mavovon uhkauksista. Kevytmielinen Stephen tahtoi päästää hänet vapaaksi, jotta siten ainakin pääsisimme hänen inhoittavasta seurastaan. Mietittyäni hetken päätin kumminkin, että oli parempi kuljettaa häntä mukanamme panttivankina ainakin päivä tai pari siltä varalta, että arabialaiset ajaisivat meitä takaa ja hyökkäisivät kimppuumme. Alussa hän kieltäytyi liikahtamasta, mutta kun eräs zulumetsästäjistä hiljaa painoi keihäänsä hänen vaipanriekaleitaan vasten, silloin hän huomasi, ettei vastustus auttanut.
Vihdoinkin olimme liikkeellä. Minä kuljin edellä kahden oppaan kanssa. Sitten seurasivat kantajat, sitten puolet metsästäjistä, sitten neljä aasia Hansin ja Sammyn kuljettamina, sitten Hassan ja loput metsästäjät paitsi Mavovoa, joka Stephen'in kanssa oli jälkijoukkona. Tarpeetonta sanoa, että kaikki pyssymme olivat ladatut ja me valmiina kaiken odottamattoman varalta. Ainoa polku, jota oppaat sanoivat meidän pitävän seurata, kulki pari sataa kyynärää pitkin merenrantaa ja kääntyi sitten sisämaahan, kulkien läpi Hassanin kylän, jossa hän asui; kävi nimittäin ilmi, että vanha rukoushuone ei ollutkaan hänen hallussaan. Kiivetessämme yli pienen kallion — se oli vain noin kymmenen jalan korkuinen — sillä kohdalla, missä syvä, noin viidenkymmenen kyynärän levyinen kanava erotti mantereen saaresta, jolta orjat oli lastattu Maria-laivalle, tahtoivat aasit tehdä tenän. Yksi niistä pudotti lastinsa ja toinen alkoi potkia, tahtoen juosta veteen kalliine kuormineen. Metsästäjäin jälkijoukko sai sen otetuksi kiinni, kun äkkiä kuului loiskahdus.
"Elukka putosi", ajattelin mielessäni, kunnes huuto ilmoitti minulle, ettei se ollut aasi, vaan Hassan, joka oli hypännyt veteen kallion reunalta. Hän oli nähtävästi ensi luokan uimari ja oli ottanut tilaisuudesta vaarin, heittäytynyt keskellä hämminkiä taapäin, pudonnut syvään veteen ja nopeasti sukeltanut. Noin kahdenkymmenen kyynärän päässä rannasta hän hetkeksi nousi pinnalle, sukelsi sitten taas ja suuntasi saarta kohti. Olisin tietysti nopealla laukauksella voinut lävistää hänen päänsä, mutta minusta oli jotenkuten vastenmielistä ampua henkensä edestä uivaa miestä kuin mitäkin virtahepoa tai krokodiilia. Sitäpaitsi tempun rohkeus miellytti minua. Hillitsin siis mieleni ja kielsin muitakin ampumasta.
Hassanin lähestyessä saaren rantaa näin, kuinka muutamia arabialaisia juoksi kalliota alas auttamaan häntä vedestä. Joko he eivät olleet lähteneetkään tai olivat palanneet paikalle heti kun Krokodiili saaliineen oli häipynyt näkyvistä. Kun oli ilmeistä, että Hassanin kiinniottaminen vaatisi hyökkäystä saaren varustuksia vastaan, jotka meille olivat liian vahvat, annoin lähtömääräyksen. Aasikin oli jo saatu rauhoitetuksi, ja määräystä toteltiin siis heti.
Oli onni, ettemme vitkastelleet, sillä kulkueemme oli tuskin päässyt liikkeelle, kun arabialaiset saarelta käsin alkoivat ampua meitä. Onneksi kehenkään ei osunut, ja me pääsimme pian niemenkärjen taakse piiloon; sitäpaitsi he ampuivat yhtä huonosti kuin tavallisesti. Yksi heittoase, padanjalka, kuitenkin sattui aasin kuormaan ja särki pullon hyvää viiniä ja voirasian. Tämä suututti minua ja senvuoksi käskin muiden marssia eteenpäin, piilouduin itse puun taakse ja odotin, kunnes repaleinen ja likainen turbaani, josta tunsin Hassanin, pisti esiin kallion takaa. Laskin kuulan läpi turbaanin, siliä näin sen lentävän päästä, mutta pahaksi onneksi pää jäi ehyeksi. Jätettyäni isännallemme tällaisen käyntikortin hyppäsin alas kalliolta ja tavoitti toiset.
Nyt kuljimme kylän ympäri; en tahtonut marssia sen läpi, sillä pelkäsin väijytyksiä. Kylä oli hyvin suuri, ja sitä ympäröi luja aita, mutta merelle päin sitä ei näkynyt, sillä sen ja rannan välissä maa muodosti, korkeamman kummun. Keskellä sitä oli suuri itämaalaismallinen talo, missä epäilemättä Hassan haaremeineen asui. Kuljettuamme jonkun matkaa eteenpäin näin hämmästyksekseni liekkien kohoavan talon palmunlehtikatosta. Sillä kertaa en ymmärtänyt kuinka se oli tapahtunut, mutta kun paria päivää myöhemmin huomasin Hansin korvissa parin suuria ja kauniita kultakoruja ja ranteissa kultaisia renkaita ja kun huomasin hänet ja erään metsästäjistä runsaasti varustetuiksi Englannin rahalla — silloin minulla oli omat epäilykseni asiasta. Ennen pitkää totuus tulikin ilmi. Hans ja yksi metsästäjistä, jolla oli seikkailuhaluinen mieli, olivat kenenkään huomaamatta hiipineet aidassa olevasta veräjästä autioon kylään, juosseet taloon, varastaneet koristeet ja rahat naisten osastosta ja lähtiessään sytyttäneet talon tuleen "kostoksi viinipullosta", kuten Hans selitti.
Minun teki mieleni torua, mutta arvelin sitten, että kun meitä ensin oli ammuttu, niin Hansin teko oli paremminkin sotatoimi kuin varkaus. Määräsin heidät siis vain jakamaan kullan tasaisesti muiden metsästäjäin ja Sammyn kanssa, jotka epäilemättä olivat kiltisti sulkeneet silmänsä, enkä sanonut muuta. He saivat kahdeksan puntaa mieheen ja olivat hyvin tyytyväisiä. Minä puolestani annoin kantajille kullekin punnan tai oikeastaan punnan edestä tavaraa heidän osuutenaan saaliista.
Hassan harjoitti nähtävästi laajaa maanviljelystä, sillä orjain viljelemät puutarhat olivat ihanat ja tuottivat hänelle varmaan suuret tulot.
Kuljettuamme puutarhain läpi tulimme kaltevalle pensaikon peittämälle maalle. Täällä tie ei ollut kovin hyvä, sillä köynnöskasvit haittasivat kulkuamme. Olin hyvin iloinen, kun auringonlaskun aikaan tulimme mäenkukkulalle ja huomasimme olevamme ylätasangolla, joka oli melkein puuton ja kohosi asteittain aina taivaan rantaan asti. Pensaikossa olisimme helposti olleet alttiina hyökkäykselle, mutta lakeudella siitä ei ollut niin suurta pelkoa, sillä arabialaisten olisi täytynyt kärsiä suuria tappioita, ennenkuin olisivat saaneet meidät valtaansa. Itse asiassa ei rynnäkköä yritettykään, vaikka vakoilijat seurasivat päiväkausia kintereillämme.
Virran rannalta löysimme sopivan paikan, johon leiriydyimme yöksi, mutta kun oli kaunis ilma, emme pystyttäneet telttoja. Myöhemmin olin pahoillani, ettemme olleet asettuneet kauemmaksi vedestä, sillä rannalla olevista soista nousi miljoonittain moskiittokärpäsiä, jotka tekivät yömme kauheaksi. Vasta Englannista tulleen Stephen-raukan kimppuun ne kävivät harvinaisella julmuudella, mistä oli seurauksena, että hän aamulla Hassanin iskujen ja hyönteisten pistojen jäljeltä oli kaunis näytös niinhyvin ihmisille kuin enkeleillekin. Toinen häiriötä tuottava seikka oli se, että oli pakko pitää tarkkaa vahtia siltä varalta, että orjakauppiaat päättäisivät yön aikana tehdä hyökkäyksensä tai että kantajat mahdollisesti karkaisivat, ehkäpä varastaisivat tavaraakin. Minä tosin ennen heidän maatapanoaan selitin heille hyvin selvästi, että kuka ikinä yrittäisikään paeta, hänet otettaisiin kiinni ja ammuttaisiin, kun taas jäädessään meidän luoksemme he saisivat osakseen mitä ystävällisintä kohtelua. He vastasivat mazitujen välityksellä, ettei heillä ollut paikkaa, minne mennä, eivätkä halunneet enää joutua Hassanin valtaan, josta he puhuivat suurella kauhulla, näyttäen meille selkänaarmujaan ja orjanikeen jälkiä niskassaan. Heidän vakuutuksensa näyttivät ja osoittautuivat myöhemminkin tosiksi, mutta siitä emme tietysti silloin voineet olla varmoja.
Kun päivännousun aikaan olin pitämässä tarkastusta, etteivät aasit olleet päässeet pakoon ja että kaikki muukin oli kunnossa, huomasin ohuen sumun läpi jotakin valkeaa noin viidenkymmenen kyynärän päässä leiristä ja luulin sitä ensin kepin nenässä istuvaksi pieneksi linnuksi. Astuin sitä kohti ja huomasin, ettei se ollutkaan lintu vaan taitettu paperilappu pistettynä halaistun kepin nenään, jollaisia alkuasukkaat usein käyttävät kirjeiden kuljetukseen. Avasin paperin, ja kun kirjoitus siinä oli huonoa portugalinkieltä, sain vaivoin luetuksi seuraavat rivit:
"Englantilaiset paholaiset!
Älkää luulko pelastuneenne käsistäni. Minä tiedän, minne olette matkalla, ja jos pääsette elossa matkanne loppuun, saatte kuolemanne joka tapauksessa minun kädestäni. Ilmoitan Teille, että minulla on käskettävinäni kolmesataa pyssyillä varustettua urhoollista miestä, jotka palvelevat Allahia ja janoavat kristittyjen koirain verta. Näitten kanssa ajan Teitä takaa, ja jos elävinä joudutte käsiini, niin opitte tietämään, minkälaista on kuoleminen tuleen tai pää alaspäin auringonpaisteeseen ripustettuna. Sitten saamme nähdä, auttaako Teitä englantilainen sotalaivanne tahi väärä Jumalannekaan. Onnettomuus kanssanne, te kunniallisten ihmisten valkoihoiset ryövääjät!"
Tämä huvittava epistola oli allekirjoittamaton, mutta sen nimetöntä tekijää ei ollut vaikea arvata. Minä näytin sen Stephen'ille, joka raivostui niin sen sisällöstä, että räiskäytti silmäänsä ammoniakkia, jolla oli hautomassa moskiiton puremia. Kun tuska saatiin vedellä vähitellen lauhtumaan, me sepitimme seuraavan vastauksen:
"Murhamies, tunnettu ihmisten keskuudessa nimellä
Hassan-ben-Mohammed!
"Teimme totisesti synnin, kun emme hirttäneet Sinua silloin, kuin olit vallassamme. Sinä susi, joka lihot viattomain verestä, sitä virhettä emme toiste enää tee. Kuolemasi on lähellä, ja me luotamme käsiimme. Tule roistojesi seurassa minne ikinä haluat. Mitä enemmän heitä on, sitä hauskempi meille, jotka mieluummin vapautamme maailman useista vihollisista kuin vain joistakuista. Näkemiin
Allan Quatermain. Stephen Somers."
"Hyvä, vaikka ei kristillinen", minä sanoin luettuani kirjeen läpi.
"Niin", vastasi Stephen, "mutta ehkä hiukan mahtipontinen sävyltään. Jos tuo herrasmies saapuisi kolmensadan asestetun miehen seuraamana — mitä sitten?"
"Silloin, poikaseni", minä vastasin, "tavalla tai toisella me antaisimme hänelle kyytiä. En usein näe enteitä, mutta nyt minusta tuntuu, että mr. Hassanilla ei ole pitkää aikaa elettävänä ja että me olemme läheisesti tekemisissä hänen kuolemansa kanssa. Odota, kunnes saat nähdä orjakaravaanin, ja silloin ymmärrät tunteeni. Minä tunnen tämän herrasväen. Meidän vähäinen ennustuksemme käy hänen hermoilleen ja antaa hänelle hiukan tulevaisten esimakua. Hans, mene panemaan tämä kirje tuon halaistun kepin päähän. Kirjeenkantaja kulkee ennen pitkää ohitse."
Sattui niin, että muutamia päiviä myöhemmin saimme nähdä orjakaravaanin, kunnianarvoisen Hassanin kauppatavaraa.
Olimme kulkeneet hyvän matkaa eteenpäin läpi ihanan ja terveellisen seudun, suunnaten melkein suoraan länttä kohti tai oikeammin hiukan luoteeseen. Maa oli aaltomaista ja rikasta, runsasvetistä ja ainoastaan virtain vierillä pensaikon peittämää, ylämaan ollessa lakeaa ja puistomaista, koristeena vain siellä täällä yksinäinen puu. Näkyi selvästi, että asutus oli vielä äskettäin ollut tiheä, sillä me sivuutimme raunioiksi hävitettyjä kyliä tai oikeammin kaupunkeja, joissa oli ollut suuret torit. Nämä kaupungit oli poltettu tai jätetty autioiksi, tai niissä asui vain jokunen vanhus, elättäen itseään umpeenkasvaneista puutarhoista. Nuo ihmisraukat, jotka istuivat yksin ja valittaen auringonpaisteessa tai mahdollisesti koettivat heikosti työskennellä muinoin hedelmällisillä pelloilla, juoksivat tavallisesti kirkuen pakoon meidän lähestyessämme, sillä asestettuja miehiä he luonnollisesti pitivät orjakauppiaina.
Väliin onnistuimme kuitenkin saamaan jonkun heistä kiinni, ja joku matkueestamme pääsi aina heidän tarinainsa perille. Oikeastaan se oli vain yksi ja sama tarina. Arabialaiset orjakauppiaat olivat milloin milläkin tekosyyllä yllyttäneet heimon heimoa vastaan. Sitten he asettuivat voimakkaamman puolelle ja kukistivat heikomman kauheilla pyssyillään, surmasivat vanhukset ja veivät nuoret miehet, vaimot ja lapset (lukuunottamatta pikkulapsia, jotka teurastettiin) myytäviksi. Toiminta näytti alkaneen noin kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin Hassan-ben-Mohammed tovereineen oli saapunut Kilwaan ja karkoittanut sieltä lähetyssaarnaajan, joka oli perustanut sinne lähetysaseman.
Alussa tämä kauppa oli äärettömän helppoa ja tuottavaa, sillä raaka-ainetta oli runsaasti saatavissa. Mutta vähitellen lähiseudut oli tyhjennetty. Lukemattomia heimoja oli surmattu ja valitut niistä alistettu orjaikeen alle; ne, jotka näistä jäivät eloon, katosivat laivoilla tuntemattomiin maihin. Niin tapahtui, että orjakauppiaat olivat pakotetut pyrkimään kauemmaksi ja ulottamaan matkansa aina suuren mazitu-kansan, edellämainitsemani zulun-sukuisen sisämaanheimon, alueen rajoille. Saamiemme tietojen mukaan oli ollut liikkeellä sellainenkin huhu, että heillä oli aikomus piakkoin hyökätä suurella voimalla Mazitu-maahan, pyssyjensä avulla voittaa sen kansa ja siten avata itselleen uusi ja miltei tyhjentymätön varasto erittäin hyvää elävää kauppatavaraa. Sitä ennen he vain puhdistivat muutamia pikku heimoja, jotka siihen saakka olivat pelastuneet heidän käsistään sen tautta, että heidän asumapaikkansa olivat pensaikoissa tai vaikeapääsyisten vuorten takana.
Tien, jota kuljimme, tunsimme heti orjatieksi. Sen huomasimme jo lukuisista luurangoista, joita löysimme pitkästä heinikosta sen molemmin puolin, muutamilla kun oli vielä paksu orjanies niskassa ja palmunkuiturenkaat ranteissa. Nämä olivat luultavasti uupuneet matkalla, toiset taas, päättäen, murskatuista kalloista, olivat päässeet vaivoistaan valtaajainsa vapauttamina.
Matkamme kahdeksantena päivänä jouduimme odottamatta orjakaravaanin jäljille. Se oli ollut matkalla rannikkoa kohti, mutta kääntynyt syystä tai toisesta takaisin. Mahdollisesti se oli tapahtunut sen takia, että karavaanin johtajia oli varoitettu joukkomme lähestymisestä. Tai ehkä he olivat kuulleet, että eräs toinen karavaani, joka toimi toisella alueella, oli saaliineen matkalla sinnepäin, ja tahtoivat odottaa sen saapumista kulkeakseen eteenpäin yhtynein voimin.
Heidän jälkiänsä oli helppo seurata. Ensin löysimme noin kymmenvuotisen pojan ruumiin. Sitten korppikotkat ilmiantoivat meille kahden nuoren miehen jäännökset, joista toinen oli ammuttu ja toinen saanut kirveeniskun. Heidän ruumiinsa oli huolimattomasti peitetty heinäin alle, en tiedä missä tarkoituksessa. Mailia tai kahta etempänä kuulimme lapsen valitusta ja löysimme sen seuraamalla itkun ääntä. Se oli noin nelivuotias pikku tyttö, joka ennen oli ollut sievä lapsi mutta nyt oli enää vain elävä luuranko. Meidät nähdessään se ryömi nelinkontin pakoon kuin apina. Stephen seurasi sitä, mutta minä tunsin niin suurta sääliä, että kaivoin varastoistamme esille purkin säilykemaitoa antaakseni lapselle. Samassa kuulin Stephenin kauhistuneen äänen huutavan minua. Arvasin hänen löytäneen jotain kauheaa ja läksin hyvin vastenmielisesti pensaikkoon, sinne missä hän oli. Siinä istui puunrunkoon sidottuna nuori nainen, nähtävästi lapsen äiti, koska se tarttui kiinni hänen jalkaansa.
Jumalan kiitos hän eli vielä, vaikka ennen seuraavan aamun koittoa hän olisi varmasti kuollut. Me irroitimme hänet puusta, ja zulu-metsästäjät, jotka muulloin kuin sodassa ovat lempeäluontoisia, kantoivat hänet leiriin. Loppujen lopuksi me suurella vaivalla saimme pelastetuksi äidin ja lapsen hengen. Minä lähetin noutamaan luokseni mazitut, joidenka kanssa nyt jo osasin aivan hyvin puhua, ja kysyin heiltä, minkä vuoksi orjakauppiaat tekivät tällaisia tekoja.
He kohauttivat olkapäitään ja toinen virkkoi, naurahtaen kaamealla tavalla:
"Senvuoksi, päällikkö, että nuo mustasydämiset arabialaiset tappavat kaikki, jotka eivät enää jaksa kävellä, tai sitovat heidät puihin kuolemaan. Jos he päästäisivät uupuneet menemään, nämä saattaisivat tointua ja pelastua, ja arabialaiset ovat pahoillaan, jos joku, joka on ollut heidän orjansa, elää ja on vapaa ja onnellinen."
"Niinkö? Niinkö todella?" huudahti Stephen, puhisten raivoa, joka muistutti hänen isäänsä. "Hyvä, jos minä vain saan tilaisuuden, niin kyllä kostan."
Stephen oli helläluonteinen nuori mies, mutta kiihoitettuna hän oli omalla lempeällä ja hitaalla tavallaan kova.
Toivomansa tilaisuuden hän sai kahden vuorokauden kuluttua. Sinä päivänä me leiriydyimme varhain kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että pelastamamme äiti ja lapsi olivat niin heikot, että eivät voineet kulkea lepäämättä, eikä meillä ollut liikoja miehiä heitä kantamaan; toinen oli se, että löysimme ihanteellisen levähdyspaikan. Se oli kuten tavallista autioksi jäänyt kylä, jonka läpi juoksi ihana virta. Otimme haltuumme muutamia ulommaisia majoja, joita ympäröi aita, ja kun Mavovo oli onnistunut ampumaan lihavan antilooppilehmän ja sen puolikasvuisen vasikan, me valmistauduimme viettämään tavanmukaista juhlaa. Sammyn valmistaessa toipuneelle vaimolle lihalientä ja meidän Stephen'in kanssa poltellessa piippujamme häntä katsellen Hans pujahti sisään murtuneen orjantappura-aidan eli boman läpi ja ilmoitti, että arabialaiset olivat tulossa kahdessa ryhmässä suuri orjajoukko mukanaan.
Me juoksimme ulos ja näimme, kuten hän oli sanonut, kaksi lähestyvää karavaania, tai oikeammin ne olivat jo saavuttaneet kylän, vaikkakin jonkun matkan päässä meistä, ja leiriytyivät parasta aikaa entiselle torille. Toinen niistä oli se, jonka jälkiä olimme seuranneet, vaikkakin parin viimeisen tunnin ajan olimme kulkeneet toista tietä etupäässä siitä syystä, että emme jaksaneet nähdä sellaisia näkyjä, joita olen kuvannut. Joukko näytti käsittävän noin kaksisataa viisikymmentä orjaa ja yli neljäkymmentä vartijaa, kaikki pyssyillä varustettuja mustia miehiä ja useimmat puvustaan päättäen arabialaisia tai sekarotuisia arabialaisia. Toisessa karavaanissa, joka lähestyi toiselta suunnalta, ei ollut enempää kuin sata orjaa ja kaksi- tai kolmekymmentä vartijaa.
"Nyt", minä sanoin, "me syömme ensin päivällisemme ja sitten, jos haluatte, menemme tervehtimään noita herroja näyttääksemme vain, ettemme pelkää heitä. Hans, hae lippu ja sido se tuon puun latvaan; siitä he näkevät, minkä maan kansalaisia me olemme."
Pian kohosikin Englannin lippu, ja samassa näimme kaukoputkillamme orjakauppiasten juoksentelevan levottomina ja orjaraukkain kääntyvän ja tuijottavan liehuvaan vaatteeseen ja sitten alkavan puhella toinen toiselleen. Mieleeni johtui, että mahdollisesti joku joukosta oli nähnyt lipun englantilaisen matkustajan kädessä tai kuullut sitä pidettävän laivojen mastoissa tai tangoissa rannikolla ja saanut tietää, mitä se merkitsee orjille. Tai ehkä he ymmärsivät muutamia sanoja arabialaisten keskustelusta, jotka epäilemättä puhuivat viittoen ja merkitsevästi. Joka tapauksessa he tuijottelivat siksi, kunnes arabialaiset sjambokkeineen, s.o. virtahevon nahkasta tehtyine piiskoineen hyökkäsivät heidän joukkoonsa ja tukahduttivat kiihtyneen keskustelun iskuihin.
Ensi aluksi luulin heidän purkavan leirin ja marssivan tiehensä valmistuksia he todella alkoivat tehdäkin, mutta hylkäsivät sitten aikeensa luultavasti siitä syystä, että orjat olivat uuvuksissa ja ennen yön tuloa ei ollut muuta vettä löydettävissä. Lopulta he istuutuivat ja sytyttivät keittotulia. Huomasin heidän myöskin ryhtyvän varokeinoihin hyökkäystä vastaan asettamalla vartijoita ja pakottamalla orjat rakentamaan leirin ympärille orjantappura-aidan.
"No", sanoi Stephen lopetettuamme päivällisen, "oletko valmis tervehdyskäynnille?"
"En", minä vastasin, "en luule. Olen ajatellut asiaa ja päättänyt, että on parasta jättää se sikseen. Nuo arabialaiset tietävät varmasti, mitä olemme tehneet heidän arvoisalle herralleen Hassanille, sillä epäilemättä hän on lähettänyt heille sanan. Jos siis menemme heidän leiriinsä, he saattavat heti nähdessään ampua meidät. Tahi jos he ottavat meidät hyvästi vastaan, he voivat tarjota vieraanvaraisuuttaan ja myrkyttää meidät tai hakata äkkiä päämme poikki. Asemamme saisi kyllä olla parempi, mutta uskon valloituksen käyvän heille kuitenkin vaikeaksi. Minun mielestäni on siis parempi jäädä tänne ja odottaa asiain kehitystä."
Stephen mutisi jotakin minun liiallisesta varovaisuudestani, mutta en välittänyt hänestä. Yhden kuitenkin tein. Kutsutin luokseni Hansin ja sanoin hänelle, että hän ottaisi mukaansa toisen mazitun — en uskaltanut panna molempia vaaralle alttiiksi, sillä he olivat oppaitamme — ja yhden alkuasukkaista, jotka olimme saaneet Hassanilta, urhoollisen miehen, joka ymmärsi kaikkia seudun murteita, ja käskin. heidän pimeän tullen ryömiä orjakauppiasten leiriin. Siellä heidän oli koetettava urkkia tietoonsa niin paljon kuin voivat ja jos mahdollista hiipiä orjain joukkoon ja selittää heille, että me olimme heidän ystäviänsä. Hans nyökkäsi, sillä tehtävä oli juuri hänen mieleisensä, ja lähti tekemään valmistuksia.